maanantai 11. joulukuuta 2017

Jouluhössötyksiä

Vajaa kaksi viikkoa jouluun! Maanantain kunniaksi tekee mieli vähän kirjoittaa, siitä huolimatta, että näin joulun alla keksisin paljon muutakin tekemistä. Tässä pirtissä on jouluhössötykset kovasti vaiheessa, mutta onneksi sitä hössötystä voi jatkaa täälläkin! Just nyt en ole varma, kummasta tykkään enemmän, kesästä vai joulusta, minä kun olen aivan totaalisen hurahtanut jouluun. Tämmöisenä lumisena jouluna kaikki se fiilis tulee melkein itsestään. Meillä on nimittäin ollut syyslomasta asti ihan kunnolla lunta, paria kuraista viikkoa lukuunottamatta. Aika huippua!

Niin. Marraskuun vaihtuessa joulukuuksi, olin vakaasti päättänyt aloittaa suursiivoukset lasten kanssa. Pienin askelin, joka päivä jotain, ajattelin. Kerrottakoon, että ihan oikeita vanhan ajan suursiivoiluja ei tämä rouva ole tehnytkään, sitten kotikotoa poismuuton. On ollut niin sanotusti muutakin tekemistä. Tänä jouluna suursiivoilu vihdoin olisi ollut käytännössä mahdollista, jos olisi ottanut lapset touhuiluun mukaan, eikä olisi välittänyt siitä, että kaikkialla muualla, paitsi siivouskohteessa, on hyrskynmyrsky.

Vaan toisinpa kävi, taas kerran. Meillä on ollut ohjelmaa vaikka muille jakaa. Päiväkahvivieraita, leikkiseuraa ynnä muuta. Luulen siis, että joulusiivous tulee olemaan tänäkin vuonna vain tavallinen viikkosiivous. Eikä se haittaa ollenkaan. Tietenkin olisin mielelläni siivonnut isomminkin, mutta nyt en taida enää ehtiä, joten on parempi luopua yrittämästä, ettei katoa joulumieli ressin ja kiireen alle. Joulu onneksi tulee aivan muista asioista, kuin siivoamisesta.

Minä koko sydämestäni nautin, kun on jouluista touhua ja puuhaa aina, kun vain haluaa aikansa sellaiseen käyttää. Ihanaa leipoa, ihanaa siivota, ihanaa paketoida lahjoja, ihanaa koristella, ihanaa tehdä jouluostoksia, ihanaa muistaa läheisiä. Anteeksi nyt vain, mutta kun tällä hetkellä niin moni asia on aika ihanaa. Samalla yritän kovasti keskittyä opettelemaan pois itse itselleni luoduista vaatimuksista. Ja sanotaanko, että paljon huonomminkin olisin siinä voinut onnistua.

Joulun tunnelmastakin nautin. Meillä ei ole pidetty valoja tässä oleskelutilassa, tupakeittiössä, ainakaan kuukauteen. Siihen on kaksi syytä: ensimmäinen on, että pidän mielummin hämärää valaistusta, ettei tarvitse laittaa sälekaihtimia kiinni ja toinen, että olen luonteeltani aivan mahdoton tunnelmoija ja nautiskelija. Niin mahdoton, että välillä meinaa jopa aivan överiksi mennä.

Kuten sanottua, meillä on kaikki joulun laitto vielä pahasti vaiheessa, mutta en suostu ottamaan ressiä. Mistään. Teen vain sen, minkä jaksan ja kerkeän ja muun ajan keskityn mielummin tunnelmoimaan. Koska joulu on mielentila. Tänä vuonna se joulumieli on tainnutkin löytää meidän mökkiin hyvissä ajoin.

Lasten kanssa joulun odotus on taas täynnä pulppuavan aitoa intoa, iloa ja riemua. Se tarttuu, tänäkin vuonna. On parasta heittäytyä ja leikkiä yhdessä tonttuleikkejä, laulaa joululauluja, kirjottaa pukille kirjeitä ja leipoa joululeipomuksia (tavallisten, arkisten kiukkujen ja leluriitojen lomassa tietenkin, koska lapset nyt ovat lapsia, joulun aikaankin). Viime viikolla laitettiin yhdessä linnuille kauralyhde, ja voitte ehkä kuvitella, kuinka innoissaan nuo muksut siitäkin olivat. 


Tämä aamu aloitettiin laulamalla soiva joululaulukirja alusta loppuun. Huomenna meidän kolmella kerholaisella on joulukirkkoon meno, oikein linja-autolla. Minua saattaa ihan vähän jänskättää, mitenköhän tädit noiden viliperttien kanssa kirkossa pärjäävät. Vaikka silti uskon, että varmasti hyvin, kun äiti ei ole paikalla.

Me käytiin juuri ulkoilemassa naapureiden kanssa ja aamupäivän minä pyhitin kerrankin tämän kirjoittamiselle, joten nyt on aika ryhdistäytyä kotitöiden kanssa. Alla oleva kuva ei nimittäin ole aivan koko totuus. Hih.



Nyt minä toivotan kaikille teille ihanille lukijoilleni oikein mukavaa ja rauhaisaa joulun aikaa! 

Kiitos, että olette höpötyksiäni jaksaneet lukea sekä kommentoida! Iso kiitos ja iso sydän!

Luulen, että palaan seuraavan kerran vasta joulun jälkeen. Jospa siihen mennessä olisi jo selvillä opiskelu- ja hoitokuviot sekä blogin kohtalo.


keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Marraskuun kuulumisia

Jopas on marraskuu hurahtanut. Viime viikolla (kuin myös sitä edelliselläkin), yhtenä tavallisena päivänä aloitin kirjoittamaan, kuinka mukavasti on päivä mennyt, lapset viihtyneet leikeissään ja kotityötkin sillä lailla kivasti hallinnassa, että päätin nipistää pienen hetken blogille.

Mikä lie meni vikaan, kun muutaman lauseen verran kirjoitettuani, oltiin yhtäkkiä toisessa äärilaidassa. Sopuisat leikit vaihtuivat tappeluksi, tyytyväiset muksut väsyitkuisiksi ja kaikilla oli nälkä, vaikka ruuasta oli vain hetki aikaa.

Melkein tunsin savun pöllyävän korvista. Jotta on se nyt kumma homma, kun ei tässä talossa pientä hetkeä voi äiti rauhassa istahtaa! Puhalleltuani kiukkua tasaisemmaksi, painoin läppärini kannen kiinni ja päätin tyytyä osaani. Parempi, kun ei edes yritä. 

Se, että lapset kasvavat, tuntuu yhtä aikaa hyvältä ja huonolta. Päikkäreitä on ikävä! Oi niitä aikoja, kun blogia pystyi kirjoittamaan vaikka parikin tuntia päivittäin, kun kaikki lapset nukkua tuhisivat, parhaimmillaan yhtä aikaa. Nyt meillä nukkuu enää pienin, joka sekin aina vain lyhyempiä unia. Hyvä, jos tunti tulee täyteen. Suottako tuota nyt kultaista lapsuuttaan nukkumiseen tuhlaa!


Ihan kivaa on myös se, että kaikki neljä tyhjentävät ruokalautasensa nykyään useimmiten itse. (On nimittäin ollut sellainenkin aika, että oli kolme, joskus jopa neljä syötettävää, huhhuh vaan.) Ja että viimeksi, kun ruuaksi oli makaroonia, pöydän alta tarvi siivota vain vaivaiset kaksi kappaletta makarooneja, kun vielä pari kuukautta sitten samaisen ruuan jälkeen koko pöydän alus oli yhtä makaroonimerta, jonka siivoamiseen tarvittiin niin hermoja, imuria, kuin luutuakin.

Nyt kun kerran vauhtiin päästiin, niin sellaisenkin lasten kasvamiseen liittyvän huomion olen tehnyt, että jo kolmelle vanhimmalle pystyy selittämään esimerkiksi, että äitillä on nyt kahvihetki, ja te, lapset, saatte leikkiä sen aikaa täällä huoneessa. Ja että se neljäskin on pysynyt siellä leikeissä mukana, koska ei ole yltänyt avaamaan huoneen ovea. No, nyt yltää. Sattuneista syistä mun rauhankahveilla on meneillään jokseenkin epätoivoinen rauhanetsimisvaihe. Hih.

Viime viikolla oli toinenkin sellainen tavallinen päivä, että lapset leikkivät ja niin pois päin. Sen päivän minä päätin pyhittää kokonaisuudessaan kirjan lukemiselle (kirjoittaminen kun ei täällä minulta enää tunnu onnistuvan). Sain heinäkuussa synttärilahjaksi romaanin, joka oli hyllyn reunalla kutsuvana odottanut jo hyvän tovin
, koska minulla on ollut päällä eräs toinen projekti, joka piti ensin saattaa loppuun. Katsokaas, ensin työ, sitten huvi.

Niin. Sinä päivänä lapset rakensivat majoja ja temppuratoja ympäriinsä, eikä missään välissä yritettykään järkkäillä paikkoja. Voitte kuvitella talon olleen illan koittaessa sellainen hävityksen kauhistus, ettei omaksi tunnistanut. Vaan sepäs ei haitannut yhtään ketään.

Sinä päivänä minä kerrankin vietin sohvalla kaiken sen ajan, minkä pakollisilta askareilta kerkesin. Kainalossani kävi vähän väliä joku neljästä muruistani istumassa, lukemassa omaa kirjaansa tai kertomassa tärkeitä ajatuksiaan. Eikä
 lukeminen näyttänyt heitä häiritsevän laisinkaan. Niin minä otin ja ahmaisin kaikki kolmesataakaksikymmentä sivua onnellisena kertahujauksella. 

Tuon kirjan jälkeen en enää ole oikein muuta tekemistä keksinyt, kuin aloittaa jouluhössötykset.
Tai no, ainakin olen suunnitellut aloittavani. Leipomuksia ja sen sellaista. Sen lisäksi olen alkanut järkätä muun muassa hoitajakuvioita, sillä ajatuksella, että alkuvuodesta pääsisin starttaamaan opintojani, ensiksi avoimessa yliopistossa.

Tänne kuuluu siis hyvää arkea, joskin allekirjoittanut kärsii edelleen väsymyksestä, joka meinaa hieman turhauttaa ja johon ajatteli seuraavaksi kokeilla rautakuuria. Mutta tänään meillä on touhun päivä, joten nyt mun on jouduttava. 

Tunnelmallisia marraskuun viimeisiä päiviä! Kohta, aivan kohta on joulu! 



keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Näin meillä

Kesällä tuntee asuvansa lapsiperhevoittoisessa taajamassa. Lapsille riittää leikkikavereita, naapureita moikkaillaan monta kertaa päivässä ja kohdattaessa vaihdetaan kuulumisia. 

Ilman, että varsinaisesti harrastaisi naapurikyttäämistä, pystyy päättelemään, milloin naapuri on ostanut uusia vaatteita, värjännyt hiuksensa tai kasvattanut lomaparran ja onko jollekin tulossa vauva. Ihan vain koska asutaan ulkona. Ja koska naapuritkin. Niinhän kaikki suomalaiset kesällä asuvat.

Sitten koittaa syksy. Ihmiset vetäytyvät kotiseiniensä suojaan, verhojen taakse näkymättömiin. Kaivautuvat vilttiensä alle lämmittelemään. Myös me vetäydymme. Ulkona on hiljaista. On melkein vaikea uskoa asuvansa taajamassa. 


Kotiäidit katraineen ulkoilevat hyvällä ilmalla, huonolla ilmalla harrastavat minimimittaisia happihyppelyitä, perhekerhoja, majanrakentamista sisätiloissa sekä hoploppeja. Työssäkäyvien ja päiväkotilaisten ulkoilusta ei ole hajuakaan. He joko ulkoilevat, tai sitten eivät. Mistäpä tuota tietää, ulkona kun ei siihen aikaan kertakaikkiaan näe. Mitään.

Toppavaatteiden päälle puetaan kurahousut ja hanskat. Pipon yli vedetään otsalamput, lapsillekin. Syyslomalla tehdään lumiukkoja ja hiihdetään, jouluaattona kahlataan kumppareilla vesilätäköissä. Aamulla on pimeää. Päivällä on joku hassu tunti pilvistä, harmaata ja märkää. Ja sitten onkin jo taas pilkkopimeää. 

Jos oikein hyvä tuuri käy, saattaa lenkillä törmätä olentoon, jota ihmiseksikin kutsutaan. Ja jos vielä paremmin käy, kohtaaminen osuu katulampun alle, jolloin voi jopa tunnistaa, kenelle naapureista pipon reunan alta pilkottava huurteinen silmäpari sekä punainen nenänpää kuuluvat.

Näin meillä Suomessa - tai ainakin täällä maalla.

Kai se on tästäkin vain alettava tykkäämään, mikäli ei tahdo muuttaa etelänmaalle. Olenkin (minäkin) oikeastaan jo aloittanut, sen tykkäämisen nimittäin: takan lämpö, kynttilät, villasukat, tunnelmavalot ja kuuma glögi, sekä joululaulut, tottakai.


Siellä minä sitten, tuon miltei täydellisen tunnelman keskellä ajattelen, että on tämä syystalvikin loppujen lopuksi aika ihanaa aikaa.

Sitäpaitsi, tänään paistoi aurinko! Ja nämä viikot kiitävät semmoista kyytiä, että aivan kohta ollaan jo kevään puolella ja naapurustokin alkaa totuttuun tapaan heräilemään talviunilta. Sitten nähdään, ollaanko saatu taas uusia vauvoja, niinkuin viime talven aikana, vai onko kenties naapurissa asukkaat vaihtuneet kaikessa pimeydessä ja hiljaisuudessa. Hih. 



tiistai 31. lokakuuta 2017

Onnellinen

Rakas päiväkirja

Tänään tekee mieli kirjoittaa siitä, kuinka meillä on kaikki hyvin. Aivan tavallisesti, mutta kuitenkin niin kivasti, että väliin on melkein vaikea keksiä, mistä tänne kirjoittaisin. Olen valtavan onnellinen ihanasta perheestäni.

Tuosta pienimmästä, joka papukaijana toistaa kaikkea kuulemaansa, rakastaa piipaa-autoja ja muistaa varmasti joka kerta autolla peruutettaessa äänitehosteet: piipp- ppiip-ppiip-ppiip-ppiip ja nööö-ön-nöööön. Siitä, joka taas tänä aamuna (niin kuin vähintäänkin kerran joka päivä), tiskatessani, purki lastenhuoneesta kolme kaapillista vaatteita. Ja sitten, kun häntä siitä tuhoamisesta asiaankuuluvalla tavalla toruu, tulee hän katuvana, katse lattiassa rutistamaan ja pyytämään an-tti, eli anteeksi. Ja pian löytyykin jo seuraavasta paikasta purkupuuhista, rakas napero.

Kohta kolmevuotiaasta, vauhtihirmusta, jota kutsutaan useimmiten (omasta toiveestaan) nimillä koira tai apina. Jonka kanssa rakennamme aamuisin aina ensimmäisenä junaradan ja autotallin. Niin, sen jälkeen, kun olemme ensin peräkanaa hypänneet jokaisen vastaan tulleen viivan, kynnyksen ja tavaran ylitse. Hyppää tinäki, äiti! Kolkeelle! Ja tottahan minä hyppään.

Nelivuotiaasta, joka edelleen rakastaa pinkkiä ja jolle on tullut prinsessavaihe.  Joka enimmäkseen kulkee veljiensä vauhdikkaassa menossa mukana, vauhdikas itsekin. Mutta joka kuitenkin päivittäin pysähtyy sellaisten asioiden äärelle, jotka velipoikia ei niin paljon kiinnosta. Tulee kertomaan, että äiti, minä hailasin hiusset, niin laitatko nyt minulle samanlaisen pompulan ku sinulla ja sitten nämä pinnit. Pukee sitten ylleen mekon ja laukun ja yhtä aikaa kaikki korunsa.

Pohdiskelevasta viisivuotiaasta, joka on niin kiireinen projekteinensa, ettei häntä päivän aikana paljoa näe. Opettelee kirjoittamista, piirtää monta hienoa taideteosta päivässä, rakentaa taitavasti pikkulegoilla itse ohjeen mukaisesti ja askartelee mitä mielenkiintoisempia asioita. Haastaa meitä kysymyksillään ja ilahduttaa oivalluksillaan. Ne hetket, kun hän kaipaa äitiä ja syliä, ovat harvenemaan päin, ja siksi minä haluan niihin tosissani pysähtyä. Ensi syksynä hän onkin sitten jo eskarilainen.

Voi ajan kulua! Tämän talven verran nautin vielä tästä, kun saan pitää kaikki neljä murua kotona ja voin itsekin hyvin. Rakastan seurata, kuinka nuo pienet aarteeni kasvavat ja oppivat uutta, ja kuinka läheisiä sisarukset toisilleen ovat. On erottamattomat parivaljakot, isompi ja pienempi, ja silti kaikki keskenään ja ristiin rastiin toisilleen niin tärkeitä.

Tällä hetkellä arki on enimmäkseen onnellista ja helpontuntuista ja aion nauttia pienistä hyvistä hetkistä täysillä. Vaikeamminkin on ollut ja se on totisesti niin hyvässä muistissa vielä, että yritän olla valittamatta vähästä. Eiköhän elämä tuo eteen jatkossakin haasteita, vastoinkäymisiäkin. Sitten, kun on sen aika.

Rakas päiväkirja, nyt on tavallisen, mukavan ja onnellisen arjen aika.


keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Kolumni, jolle en nyt tähän hätään keksinyt tarpeeksi osuvaa otsikkoa

Somessa viimeisimpien sisustustrendien mukaiset kodit kiiltävät puhtauttaan. Sävy sävyyn puetut lapset leikkivät kiltisti ja sotkematta. Pyykkivuoret kuvista päätellen selättyvät, ennen kuin niitä voi vuoriksi kutsuakaan. Tiskivuoria ei kerry, sillä niitä varten ovat äidit.

Ne samat, jotka huolehtivat päivittäin kotitekoisia herkkuja pöytään. Tietenkin sokerittomia ja lisäaineettomia, ja itse jauhetusta lähi-luomu-viljasta leivottuja. Niin ikään itse tehdyn jätskin päällä mansikatkin #omastamaasta.

Nämä äidit ottavat viilipyttynä vastaan jokaisen uhmakiukun, väsykiukun, nälkäkiukun ja muuten-vain-kiukun toisensa perään. Asettuvat lapsen tasolle. Sanoittavat. Kärsivällisesti kuuntelevat, koskaan kyllästymättä ja ääntään korottamatta.

Kiharat hulmuten ja suu korvissa lykkivät rattaita leikkipuistoon, tiputti taivas kuinka suuria saavillisia vettä tahansa. Onhan lasten edun mukaista ulkoilla säällä kuin säällä.

Pikku-Kakkosta ei tarvita, koska näillä äideillä on aikaa milloin tahansa lukea yhdeltä istumalta vaikka hyllyllinen kirjoja lapsilleen. Eihän nyt kukaan tahdo pikkuihmisen mielikuvituksen tyrehtyvän, puheenkehityksen viivästymisestä puhumattakaan.

Minä istun sohvalla haaveilemassa kuulosuojaimista ja omasta hoplopista. Ja mietin, jotta on nuo someäidit ihmeellisiä kaikkivoipaisuudessaan. Minä, joka juuri äsken nälissäni kyllästyin tinkaamiseen ja pyysin viisivuotiasta olemaan nyt hiljaa. Korotin ääntäni uhmaikäiselle. Ja pienimmän lahjoin muumipastilleilla tyytyväiseksi.

Sitten istutin kaikki neljä Pipsa-Possun ääreen, että sain rauhassa hämmentää kaupan valmispakaste-nakkikeittoni. Hyvin muuten upposi. Tai siis nitriitti-arominvahvenne-nakit upposivat. Vihannekset jäivät lautaselle.

Tiskipöydän suuntaan vilkaistessani mielessäni käy kodinhoitajan palkkaaminen. Kodinhoitohuoneen ovea en edes aukaise. Tiedän kokemuksesta, ettei kannata. Siellä nurkassa, jossakin, pomminräjäyttämän takana, on kaapissa imuri, jonka näyttäminen lattioille tekisi ihan hyvää. Sen sijaan nykäisen villasukat jalkaani. Vastahan minä eilen imuroin.

Tässä huushollissa ei ole keretty tehdä vielä paljoakaan kotitöitä tälle päivää. Mutta täällä on leikitty, laulettu ja piirretty yhdessä. Täällä on halittu, suukoteltu ja sylitelty. Täällä on pyydetty anteeksi kiukkuja ja pinnankatkeamisia. Ja naurettu paljon.

Ulkonakin käytiin ja nähtiin naapurikunnan äitejä lapsineen. Nähtiin sotkunutturoita ja silmäpusseja. Peilistä tuttuja.

Somemaailman täydellisiä tehoäitejä ei nähty, tänäänkään. Ihan hetken häivähti mielessäni, lieköhän noita olemassakaan.


Loppuhuomautuksena: Tämä teksti on yksi kirjoituskurssini tehtävistä, ja aivan tahallaan ja tarkoituksella kärjistetysti, mutta kuitenkin pilke silmäkulmassa kirjoitettu. Ihan vain, jos joku ei minua tunne :)

lauantai 21. lokakuuta 2017

Ensilumi

Hieman hassua. Meillä tuprutti lunta eilen oikein urakalla, aamusta aivan iltaan saakka. Nyt on koko meidän pikkukylä kymmensenttisen lumiverhon peitossa.

Eilen aamulla, tavallisesta poiketen, lapset, jotka eivät ole viime aikoina olleet lainkaan innoissaan ulkoiluista, pukivat omatoimisesti ulkovaatteet heti aamupalan jälkeen. Pyörittelivät lumiukkoja, lapioivat terasseja näkyviin lumen alta ja laskivat pulkalla ojan pohjalle. Minä kuorin perunoita, ihastelin ikkunan takaa lasten riemua ja mietin, että mitä tästä nyt pitäisi ajatella. Että ihan oikeasti meillä kaivettiin  liiteristä jo täyteen käyttöön pulkat ja lumikolat!

Tänä vuonna en kerennyt uhrata vielä ajatustakaan talvelle ja lumen odotukselle. Saatika talvirenkaille. Enkä ole ihan varma, kannattaako tätä paljastaa, mutta paljastan silti, kröhöm. Voitte virittää nauruvaihteen valmiiksi: käytiinpä nääs lasten kanssa autolla mutka ojan pohjalla eilen, kun vanhimmaista kuskattiin kesärenkailla kaverin synttäreille. Ei käynyt kuinkaan. Sinne vaan kevyesti humpsahdettiin jyrkässä mutkassa, hih. Olo oli varmaan aika samanmoinen, kun lapsilla HopLopissa. Tiedättehän, liukumäestä pallomereen, juhuu!

Nauratti ihan kamalasti. Takapenkiltä kuului kysymys, että äiti, ollaanko me ojassa? Sain vaivoin vastatuksi, että kyllä, me ollaan nyt ojassa ja sinä taidat hieman myöhästyä synttäreiltä. Mutta pääset sinne kyllä, kunhan äiti nyt keksii, kuinka täältä noustaan.

Läheisen talon traktori kävi meidät vetämässä takaisin tielle. Yritin kovasti esittää fiksua ja hillittyä neljän lapsen äitiä, mutta kun tuo kuski pamautti ensimmäisenä ilmoille kysymyksen, että "Jaa, mitä te siellä teette?", niin arvatkaa vain, olinko sen jälkeen fiksu ja hillitty. Nauratti. Mutta nauratti sitä traktorikuskiakin onneksi. Kertoi, että ei tämä ole ensimmäinen auto tälle päivää, eikä varmaan viimeinenkään.

Nyt miekkonen on lasten kanssa pihalla lumitöissä. Minä sain nukkua pidempään ja herätä rauhassa yksikseni. Täällä on ihanan hiljaista. Siistiäkin, jos ei vilkuile olohuonetta pidemmälle. Meillä palaa kynttilät ja äsken oli ihan pakko kuunnella pari ei-kovin-jouluista joululaulua. Just nyt mun silmät on aivan sydäminä.

Autoon vaihdettiin illalla talvirenkaat ja perjantai-illan kauppareissu sujui minulta tavallisen turvallisesti, heh. Traktorikuskille vietiin pieni kiitos avusta.

Jotenkin aika ihanaa. En ollut ihan valmis vielä lumeen ja talveen. Mutta kun sääherra nyt kerran tänne tuon lumen pukkasi, niin suottakos tuota vastaan kapinoisin.


tiistai 10. lokakuuta 2017

Ihan kiva arki

Ihmisten kirjoissa taasen! Meinasi iskeä masennuksenpoikasta nimittäin. Auringon totaalinen äkkikatoaminen, kura ja märkä, ulkoilun muuttuminen taas aikaa ja hermoja vieväksi pukeutumisrumbaksi sekä pari muuta muuttujaa, ja tämä nainen meinasi vallan romahtaa. Rankaksi män, niin sanotusti.

Ehkä oli ihan viisasta kuunnella itseään. Löysätä, kun alkoi tökkimään, panostaa vähän itseensä ja käydä ruskaretki-nukkumislomalla. Nimittäin nyt on taas virtaa.

En tiedä, onko sitä superpaljon. Mutta riittävästi. Normaalisti. Sen verran, että tavalliset arkiaskareet ei tunnu ylivoimaiselta, vaan paremminkin on mukava touhuta. Arki on hyvää. Ja se ulkoilu, sekin on alkanut taas maistua.

Tällä hetkellä pienin nukkuu päikkäreitä. Pikku-isoveljensä leikkii junarata-autoleikkiä ja isompi parivaljakko on uppoutunut laivaleikkiin, jonka jo eilen aloittivat. Parvisängyllä he halkovat meren läpi saareen, eli alakerroksessa sijaitsevaan neidin sänkyyn. Eväinä heillä on muun muassa palikkavoileipiä, kuulin juuri, ja menossa mukana kaikki tämän talon nallet ja nuket, joista jokaisella oma nimensä.

Nytpä taisi herätä meidän pikkuvintiö. Pinnasängystä kuului ensin, että ää-ti. Sitten kops. Ja sitten, että au! Pi-pii!

Kiljuen huoneeseen syöksyi heti kolme isoa sisarustaan. Äänistä päätellen joku avasi verhon, joku sammutti cd:n, joku siirsi tuolin sängyn viereen ja yhdessä auttoivat pikkuvintiön sängystä pois. 

Ja sieltä se meidän pienin aurinko jo tepsutteleekin, isompien höösätessä kilpaa ympärillä.
Mihin tässä äitiä enää tarvitaan, kröhöm.

Mahtavaa, täytyy myöntää, kun on kaikki lapset tällä hetkellä jo niin isoja, että (silloin kun eivät tappele tai pienemmät pura ja levitä paikkoja) leikkivät onnellisina keskenään. Tästä minä nautin. Just nyt on parasta, että saan vielä olla kotona näiden murujen kanssa.

Vaan nytpä täällä alkoi meno muistuttamaan sirkusta, joten viisainta varmaankin leikkiä reipasta ja joutua ruokapöydän kautta ulos. Ennen kuin tuo katto tippuu niskaan. 

Mukavaa tiistaita! Jos ei aurinko paista, niin poltetaan kynttilöitä!