perjantai 11. elokuuta 2017

Niin kaunis on tämä maa

Täällä oli viikko sitten viikonloppuna harmaata, koleaa ja sateista. Tuntui yhtäkkiä liian syksyiseltä. Muistui taas mieleen, että kesä on sittenkin aika lyhyt ja sitä tulee ikävä. Eniten sen valoisuutta ja helppoutta.

Pienen hetken verran meinasi aivan ahdistaa. Että kohta on pimeää ja kylmää ja ensi kesään kokonainen ikuisuus. Se on sellainen jokasyksyinen häivähdys. Ohimenevä, joka palauttaa nauttimaan tästä hetkestä ja loppukesästä.


Muistuttaa, että nyt kannattaa olla niin paljon ulkona kuin mahdollista. Pyöräillä vaikka joka päivä maalaismaisemiin,
parin minuutin matkan päähän. Tehdä retkiä luontoon. Järven rantaan. Metsään.


Imeä kaikkiin mielen sopukoihin sitä kauneutta, luonnon levollista rauhaa, valoa ja kesän tuoksua. Ja sitä lämpöä, joka viikonlopun jälkeen taas palasi. Nauttia täysillä siitä, että lapset voivat juosta aamulla ulos suoraan aamupalapöydästä, ilman ulkovaatteita ja varpasillaan.




Kannattaa ehdottomasti myöskin palkata hoitaja illaksi lasten unta valvomaan, ainakin kerran kesässä, että pääsee istumaan meren rantaan auringonlaskun aikaan. Kannattaa, vaikka hoitajaa kysyessä olis jo melkein nukkumaanmenoaika ja väsyttäis aivan valtavasti. Ja vaikka lähtiessä väsyttäis vielä enemmän ja tekis mieli perua kaikki suunnitelmat.

Ei kannata perua. Nukkua ehtii talvella tai eläkkeellä.





Suomen luonto on mielettömän kaunis. Minä saan siitä kauneudesta valtavan määrän energiaa.


Onneksi syksykin on kaunis. Ja talvi. Olkoonkin sitten kylmä ja pimeä. Sitten, kun kesän lämpöä ja kauneutta on saanut nauttia tarpeeksi, ei lähestyvä talvi tunnu enää maailmanlopulta. Se tuntuu ihan tervetulleelta. 


Sitten, kun aika on.


Nyt on loppukesän auringonlaskujen aika.





perjantai 4. elokuuta 2017

Kyllä vielä on kesä

Elokuun neljäs. Aamulla puin ikkunanäkymän perusteella päälleni pitkät vaatteet. Taivas oli pilvinen ja sakea sumu leijui nurmikon yllä. Syksy on tullut, ajattelin. 

Väärässäpä olin. Tuli kuuma, joten vaihdoin ylleni kevyet hepeneet. Nyt loikoilen terassilla. Aurinko lämmittää niin, että jos ei tuulisi, olisi melkein liian kuuma minun makuuni. 


Vielä on kesä. Vieläkin. Juuri sellainen lapsuuden onnellinen kesä. Ja minä mietin, että onko tämä meidän piha jotenkin erityisen lämmin ja aurinkoinen paikka, kun muistan koko kesältä ehkä kaksi sadepäivää, (jotka nekin tuntuivat oikeastaan vain ihan mukavalta vaihtelulta) eikä pitkiä housuja ja paitoja ole tarvinut kuin korkeintaan iltaisin.

Vieressäni neljä pellavapäätä pärskii uima-altaassa. Lopettivat marisemisen heti veteen päästyään. Taisivat olla kuumissaan. Nyt tyytyväisinä, sulassa sovussa, uittavat menemään veneitä ja autoja ja helikoptereita. Hihkuvat riemusta.

Pienin karkasi altaaseen vaatteissaan. Annanpa olla, kun kerran kerkesi. Kesä kuivaa. Ja jos ei, niin sitten haetaan kohta sisältä uutta ylle.

Hulirumps. No nyt se sitten liukastui, se pieni. Kaatuminen ei tunnu missään, naurattaa vain. Mutta ne vaatteet, litimärät, ne hän vaatii saada pois. Riisutaan. Tarjoan uutta paitaa ja vaippaa. Hän, meidän vauva, tokaisee napakan ein ja pinkaisee takaisin altaalle.

Menkööt. Niin näkyy nauttivan. Nakupelle.

Altaassa alkoi äänekäs haikalojen metsästys. Mietin, pitäisikö pyytää pienempää volyymia, mutta koska en äkkiseltään keksi hyvää syytä, miksi pitäisi, annan metsästää äänekkäästi. Naapuritkin taitavat olla kaikki muualla. 


Kesämenoa on riittänyt. Monenlaista ja kivaa. Tänään päätettiin olla vain kotona, ja se oli hyvä päätös.

Aamupäivällä ahkeroitiin viikkosiivous. Sellainen kesäversio. Lounaaksi syötiin keittoa ja äsken oli nakkiranskisten vuoro. Nyt isimies painui takaisin ulos tuon railakkaan nelikkomme kanssa ja minä saan juoda rauhankahvini hiljaisuudessa. 


Tavallinen päivä. Hyvä päivä. Kesä.


tiistai 1. elokuuta 2017

Lomatuulella

Olen aivan lomalla. Voihan sitä olla, eikö voikin? Vaikka loma oliskin loppunut jo kaksi viikkoa sitten.

On meinaan pienimuotoisia käynnistymisvaikeuksia arkirutiineiden suhteen. En vain sitten millään saa kiinni sellaisesta touhuilusta. Kotitöistä ja sen semmoisista. Se johtuu varmastikin eniten siitä, etten oikeastaan halua yrittääkään. Ei väkisin kerta.

Jos minussa on aavistus boheemia taiteilijaluonnetta, se aavistus on saanut yliotteen näin kesän kunniaksi. Joku tosi tehokas ihminen voisi kutsua tämmöistä laiskottelemiseksi. Minä kutsun mielummin lomailuksi. Ja vielä sitäkin mielummin elämästä nauttimiseksi.


Nyt on kesä. Ja minähän voin pitää kesälomaa arkirutiineista, vaikka varsinaisesti lomalla ei oltaiskaan. Sitten syksymmällä, kun on synkkää ja pimeää ja kylmääkin, sitten minä sanon mielelläni rutiineille, että kyllä kiitos ja tervetuloa takaisin.

Just nyt on paljon mukavampi keskittyä siihen, mikä retki tänään tehtäisiin tai mitkä rikkaruohot pihalta kitkisin. Juonko kahvini varjoisalla terassilla vaiko auringossa. Syödäänkö vanilja vai mansikkajäätelöä ja grillataanko paprikaa vai ananasta. Leivotaanko sadepäivänä yhdessä omenapiirakkaa vai paistetaanko lättyjä. Tai poimitaanko sateenkaaren värinen kukkakimppu vaiko ihan vain valkoinen.

Kesä on sujunut mukavasti, kiitos kysymästä. Entäpä siellä?


Opiskelutehtävät ovat opettajalla tarkistuksessa, enkä vielä ole ilmoittautunut seuraavalle kurssille. Ilmoittaudun kyllä, jahka saadaan järkkäiltyä jotain hoitajakuvioita. Ei nimittäin ihan niin sujuvasti onnistunut kotiäiti-opiskelija-yrittäjä-kombo, kuin kuvittelin. 

Tai en minä tiedä, kuvittelinko. Päätin vain kokeilla. Ja näin jälkikäteen voisin jo melkein todeta, jotta kyllä se kannatti, kuitenkin, vaikka järjestelyjä kovasti vaatikin.

Kirjoittamista kaipaan. Ehkä palailenkin hiljakseen tänne blogin ääreen. Sillä tavalla epäsäännöllisesti ja harvakseltaan. Silloin kuin aikaa järjestyy, mutta eniten fiiliksen mukaan.


Ja sään. Täällä on ihan ihanan kesäistä ja lämmintä. Lienee viisainta nauttia ulkoilusta täysillä nyt, koska kalenteri kääntyi juuri uhkaavasti syksyn suuntaan.


keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Opiskelua tiedossa

Vihdoinkin sai heittää toppatakit naulakkoon odottamaan syksyä ja talvea. Tai kesän kylmiä ilmoja, mutta ei jaksa miettiä niitä nyt. Koska just nyt on lämmin. Meilläpäin ei vielä sortseissa tarkene, tuuleskelee nääs. Mutta välillä on niinkin lämmintä ollunna, jotta on voitu olla vaikkapa koko päivä ilman pitkähihaista. Jipii, sanon mää! Ja terassilla auringossa, tuulensuojassa, on aika helle.

Hän, mamma, onkin nyt sitten juossut muksujen perässä. On nimittäin eri tavalla vahdittavaa heissä, kun vilistävät ympäri pihamaata aamusta iltaan. Sekin, että ruuan ajaksi heidät on saanut 
hetkeksi sisälle, on vaatinut välillä lahjomista. Onneks on lämmin, niin voi laiskana lahjoa varalta ja valmiiksi jätskillä, jota toki joka tapauksessa olisivat saaneet, hehe. Koska nyt otetaan kaikki ilo irti lämmöstä (ja jäätelöstä)! Siltä varalta, että kohta taas sataa lunta.


Vaan oli mulla ihan asiaakin. Nähkääs, blogissa tulee jonkin aikaa olemaan hiljaista tai ainakin huomattavasti hiljaisempaa. Elokuuhun asti, luulisin niin. Minä kun otin ja repäisin ja ilmoittauduin tuossa pari kuukautta sitten avoimen yliopiston opiskelijaksi.

Tähän asti olen pitänyt sitä sellaisena hyvänä harrastuksena. Rennosti. Leikkinyt opiskelijaa, silloin kun on huvittanut. Mutta nyt mun on varmaankin pakko ihan opiskelijoiden oikeasti ja tosissaan hoitaa tää homma loppuun. Ottaa sitä opiskelijaminää niskasta kiinni ja ryhtyä töihin. Ihan viimeistään nyt. 


Olen aina tykännyt käydä koulua. Olen aina tykännyt opiskella. Mutta olenpa myöskin aina ollut viimetipan ihminen näissä tämmöisissä. Se viimetippa alkaa taas sopivan uhkaavasti häämöttää. Sillä tavalla, että pitää melkein ressata. Että ehdinkö. Vaikka samalla tiedän ehtiväni. Varsinkin, kun pienesti ressaan.

Sen se vaatii, se ehtiminen, että tämä, nykyään aika vähäinen blogiin kulutettu aika(kin), on käytettävä kokonaisuudessaan aineistojen lukemiseen sekä tehtävien kirjoittamiseen. 

Että jos minusta ei kuulu, se johtuu siitä, että yritän olla ahkera. Ja jos minusta kuuluu, se johtuu taas siitä, että haluan välillä olla muutakin kuin ahkera. Eikö vaan ollutkin mukavan epäselvästi ilmaistu, kröhöm.

Pitemmittä puheitta, kiitos tähän astisesta! :) Toivon ihanaa kesää jokaiselle!







keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kanamunansärkijä

Väsyttää. Eihän se nyt uutta ole se. Normaalia pikemminkin. Nuo pienet murut... Flunssaa toisen perään ja sitten taas uutta flunssaa. Eikä siinä mitään, sekin on normaalia, mutta kun eivät nuku sitten! Yskivät ja valvovat ja valvottavat. Silti kyllä, olen oikein kovasti tyytyväinen siitä, että ollaan vältytty vatsataudeilta toistaiseksi. Että kuitenkin vain flunssaa.

Vaan nyt on niin isot silmäpussit jo, että ihan oikeasti ei tahdo tohtia kauppaankaan lähteä. Tottahan se on kuitenkin perheelle ruokaa (ja äiskälle selviytymiskarkkia) haettava, tohti taikka ei.

Niin minä sitten hain eilenkin. Koitin tuijottaa mukakeskittyneesti tuotteita (näkemättä niitä oikeasti väsymykseltäni, kröhöm) minimoidakseni sen mahdollisuuden, että muut kauppailijat huomaisivat silmäpussini. Ja pääsisivat ajattelemaan, että on siinäkin. Noin harmaa ja väsynyt, lieköhän edes peiliin katsonut. No vitsi vitsi. Vaikka saattoivat ne silti ajatella. Sama sille.

Hyvää meidän elämä oikeasti on. Ollaan ehkä väsyneitä, mutta todellakin nautitaan elämästä. Ja enimmäkseen koitetaan aktiivisesti unohtaa se väsymys. Koska ihan varmasti meilläkin joskus vielä nukutaan. Eläkkeellä esimerkiksi.

Kiitos lasten, iloa ja naurua riittää jokaiseen päivään. Eiliseenkin. Tulin kaupasta. Laskin kauppakassit lattialle. Kerkesin ottaa toisen kengän jalastani kun kuulin rasahduksen. Käänsin katseeni ja näin rasiallisen rikkoutuneita kanamunia. M a t o l l a. Voi rakas armas ja kallis yksivuotiaani! Siinä meni oikeasti vain sekunti! Korkeintaan puolikas toisesta päälle.

Siinä me sitten kanamunia, raakoja ja rikkoutuneita, keräilimmä miekkosen kanssa muina miehinä ja naisina. Että normi päivä. Koska se on oikeasti aika normi päivä. Vain silloin tällöin meillä kanamunat ehtivät kaikki kauppakassista jääkaappiin asti rikkoutumatta, jos lapset ovat hereillä. Eikä me koskaan opita! Niin ovat ehtiväisiä, itse kukin vuorollaan. Tällä hetkellä pienin.

Nelivuotias vahti vierestä siivoilujamme. Näytti miettivän jotain. Kohta kysyikin sitten, että äiti, ostitko sää niiltä kanoilta ne munat?


Ai että, mikä kysymys! Melkein tikahduin äänettömään nauruuni taas kerran. Hetken keräilin itseäni, ettei kysyjä vain vahingossa luulisi hänelle naurettavan. 

Aivan! Ajattelitko, että ne kanat on siellä kaupassa näitä munia myymässä? heitin takaisin.

Nyt oli nelivuotiaan vuoro nauraa kikattaa vastaukseksi. Sitten r
äkätimme ja kikatimme ja hohotimme hassulle mielikuvalle yhdessä, niin me siivoojat kuin yleisökin, johon nelivuotiaan lisäksi kuului kolmevuotias, kaksivuotias, ja kanamunansärkijä. Aivan mahasta otti.

Huippuja tyyppejä! Eiköhän se väsymyskin tästä vielä. Ja jos ei, niin on tämä vaan ehdottomasti kaiken väsymyksen arvoista. 




Mutta pee äs. Siitä en oo kyllä varma, onko HopLopit sun muut sen arvoisia, että flunssa. Jospa äitienpäivän lumisade oli tämän kesän viimeinen? Jäis ne pöpötki sinne. Pallomereen. Yh.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Hyvää äitienpäivää!



Kiitos elämästä, Äiti.
Pari riviä tein kirjaimia tänään.
Siinä kaikki. Olen onnellinen.

-Lauri Viita-

maanantai 8. toukokuuta 2017

Meidän kodinhoitohuone

Saanko esitellä: kodinhoitohuoneemme. Joka näyttää tältä vain kuvissa ja korkeintaan kerran viikossa. Tai jos jätetään sievisteleminen, niin kerta kuussa on totuudenmukaisempi. Enkä ole ihan varma onko sekään. No, joka tapauksessa, meillä on kodinhoitohuone, joka on kuvissa nätti ja jossa on mukavasti kaappi- ja pöytätilaa.


Tässä talossahan ei tunnetustikaan ole koskaan joka paikassa siistiä yhtä aikaa (eikä sitä kyllä meillä kukaan enää tavoittelekaan). Jos joskus onkin, se on poikkeuksellista. Silloin lapset joko nukkuvat tai ovat poissa kotoa. Tällä hetkellä meidän makuuhuone on ainoa sellainen paikka, jossa on enimmäkseen siistiä. Sen siisteydestä yritän olla tinkimättä, oman pääni takia. Kaikkialle muualle tuo jälkikasvu kuljettaa koko ajan kaikkea mahdollista, mikä nyt vain kuljetettavissa on.

Siistin makuuhuoneen täydellinen vastakohta on juuri tämä kodinhoitohuone. Oikea murheenkryyni. Se on tämän katon alla sellainen paikka, jossa ei yleensä ole ikinä siistiä. Hyvä jos edes siivouspäivänä. Tosi hyvä. Koska usein silloinkin aika tai siivousenergia loppuu just siinä kynnyksellä. Viimeistään, kun näkee massiivisen pyykkivuoren toisella pöydällä, epämääräisen tavarakasan toisella, ja lattialla, hiekan seassa, läjän kenkiä, hanskoja, pipoja, kaulahuiveja, takkeja, housuja ja kaikkea mahdollista, saattaapi mielen vallata ajatus, jotta antipa olla, sittenkin.



Semmoista minä usein mietin, että on se sitten mainio asia, että on tuollainen huone olemassa. Huone, jonka lattialle ulkovaatteet voi kätevästi riisua järjestelmälliseen (köhköh) valmiustilaan, odottamaan seuraavaa ulkoilua. Ja jossa on paljon pöytätilaa, jonne varastoida pyykkejä ja kaikkea mahdollista, pienempää ja isompaakin, epämääräistä ja määrittelemätöntä.

Sellaista, mikä pitää nostaa nopeasti pikkukätösten ulottumattomiin. Mikä on tiellä. Mikä on muuten vain väärässä paikassa. Mille ei just sillä hetkellä keksi järkevää paikkaa. Minkä paikalleenviemisiksi ei jaksa kävellä talon toiseen päähän, kun kodinhoitohuone on aika usein lähempänä. Mikä pitää saada mahdollisimman nopeasti pois silmistä, vaikkapa kahvin ajaksi.

Täydelliseltä näyttävässä elämässä kodinhoitohuone olis aina siisti. Pyykkikorit aina tyhjät, koska pyykit hyppisivät suorilta koneeseen likaannuttuaan. Ja narulle kuivumaan ja sieltä takaisin kaappeihin niin, että tuskin ehtisivät hipaistakaan kodinhoitohuoneen pöytätasoja, tietenkin reipas ja tehokas ja hymyilevä kodinhengetär välikätenä. T'äydelliseltä näyttävässä elämässä lapset laittaisivat ulkovaatteensa sisään tultua kiltisti ja mukisematta tismalleen oikealle paikalle. Pyytämättä. Ja iästä riippumatta. Hiekkaa ja kuraa ei koskaan olis lattioilla, koska täydelliseltä näyttävässä elämässä ei tunneta sellaisia ankeuksia. Ja ne lelut ja muut epämääräiset asiat, mitä on siellä täällä hujan hajan, hakeutuisivat kuin itsestään paikoillensa aina leikin päättyessä tai kaaoksen vallatessa. 

Sitten minä kuitenkin mietin, että onkohan sellaista elämää olemassakaan? Jos onkin, niin haluaisinko elää sellaista elämää? Ja kerta toisensa jälkeen olen tullut siihen tulokseen, etten minä haluaisi. Jos haluaisinkin, en ehtisi. Ja onneksi, sen olen huomannut, ne elämisen jäljet, jota kaaokseksi tässä blogissa usein kutsutaan, eivät ole este onnellisuudelle.

Tämän katon alla eletään meidän näköistä elämää. Sellaista, missä harvoin on täysin siistiä ja kodinhoitohuoneen normaalitila on kuin pommin räjäyttämä. Eihän se toki mikään ylpeilyn aihe ole. Mutta just nyt meille sopivin tapa elää. Koska jos käyttäisin kaiken aikani siivoamiseen (ja niin minä joutuisin tekemään, jos haluaisin joka paikan pitää siistinä aina), en ehtisi koskaan ajatella, haaveilla, taiteilla, ottaa kuvia, kirjoittaa, olla lasten kanssa, leikkiä, laulaa, kuunnella, jutella ja nauraa. Saatika sitten hetkeäkään istahtaa ja nauttia elämästä.

En minä silti sotkua rakasta. Enkä varsinkaan pyykkäämistä, missään muodossa. Vihaisin, jos en olisi opetellut sietämään. Joten älkäätte ihmetelkö, jos yhtäkkiä ilmoitan palkanneeni siivoojan. 

Ainakin kodinhoitohuoneeseen.