keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Näin meillä

Kesällä tuntee asuvansa lapsiperhevoittoisessa taajamassa. Lapsille riittää leikkikavereita, naapureita moikkaillaan monta kertaa päivässä ja kohdattaessa vaihdetaan kuulumisia. 

Ilman, että varsinaisesti harrastaisi naapurikyttäämistä, pystyy päättelemään, milloin naapuri on ostanut uusia vaatteita, värjännyt hiuksensa tai kasvattanut lomaparran ja onko jollekin tulossa vauva. Ihan vain koska asutaan ulkona. Ja koska naapuritkin. Niinhän kaikki suomalaiset kesällä asuvat.

Sitten koittaa syksy. Ihmiset vetäytyvät kotiseiniensä suojaan, verhojen taakse näkymättömiin. Kaivautuvat vilttiensä alle lämmittelemään. Myös me vetäydymme. Ulkona on hiljaista. On melkein vaikea uskoa asuvansa taajamassa. 


Kotiäidit katraineen ulkoilevat hyvällä ilmalla, huonolla ilmalla harrastavat minimimittaisia happihyppelyitä, perhekerhoja, majanrakentamista sisätiloissa sekä hoploppeja. Työssäkäyvien ja päiväkotilaisten ulkoilusta ei ole hajuakaan. He joko ulkoilevat, tai sitten eivät. Mistäpä tuota tietää, ulkona kun ei siihen aikaan kertakaikkiaan näe. Mitään.

Toppavaatteiden päälle puetaan kurahousut ja hanskat. Pipon yli vedetään otsalamput, lapsillekin. Syyslomalla tehdään lumiukkoja ja hiihdetään, jouluaattona kahlataan kumppareilla vesilätäköissä. Aamulla on pimeää. Päivällä on joku hassu tunti pilvistä, harmaata ja märkää. Ja sitten onkin jo taas pilkkopimeää. 

Jos oikein hyvä tuuri käy, saattaa lenkillä törmätä olentoon, jota ihmiseksikin kutsutaan. Ja jos vielä paremmin käy, kohtaaminen osuu katulampun alle, jolloin voi jopa tunnistaa, kenelle naapureista pipon reunan alta pilkottava huurteinen silmäpari sekä punainen nenänpää kuuluvat.

Näin meillä Suomessa - tai ainakin täällä maalla.

Kai se on tästäkin vain alettava tykkäämään, mikäli ei tahdo muuttaa etelänmaalle. Olenkin (minäkin) oikeastaan jo aloittanut, sen tykkäämisen nimittäin: takan lämpö, kynttilät, villasukat, tunnelmavalot ja kuuma glögi, sekä joululaulut, tottakai.


Siellä minä sitten, tuon miltei täydellisen tunnelman keskellä ajattelen, että on tämä syystalvikin loppujen lopuksi aika ihanaa aikaa.

Sitäpaitsi, tänään paistoi aurinko! Ja nämä viikot kiitävät semmoista kyytiä, että aivan kohta ollaan jo kevään puolella ja naapurustokin alkaa totuttuun tapaan heräilemään talviunilta. Sitten nähdään, ollaanko saatu taas uusia vauvoja, niinkuin viime talven aikana, vai onko kenties naapurissa asukkaat vaihtuneet kaikessa pimeydessä ja hiljaisuudessa. Hih. 



tiistai 31. lokakuuta 2017

Onnellinen

Rakas päiväkirja

Tänään tekee mieli kirjoittaa siitä, kuinka meillä on kaikki hyvin. Aivan tavallisesti, mutta kuitenkin niin kivasti, että väliin on melkein vaikea keksiä, mistä tänne kirjoittaisin. Olen valtavan onnellinen ihanasta perheestäni.

Tuosta pienimmästä, joka papukaijana toistaa kaikkea kuulemaansa, rakastaa piipaa-autoja ja muistaa varmasti joka kerta autolla peruutettaessa äänitehosteet: piipp- ppiip-ppiip-ppiip-ppiip ja nööö-ön-nöööön. Siitä, joka taas tänä aamuna (niin kuin vähintäänkin kerran joka päivä), tiskatessani, purki lastenhuoneesta kolme kaapillista vaatteita. Ja sitten, kun häntä siitä tuhoamisesta asiaankuuluvalla tavalla toruu, tulee hän katuvana, katse lattiassa rutistamaan ja pyytämään an-tti, eli anteeksi. Ja pian löytyykin jo seuraavasta paikasta purkupuuhista, rakas napero.

Kohta kolmevuotiaasta, vauhtihirmusta, jota kutsutaan useimmiten (omasta toiveestaan) nimillä koira tai apina. Jonka kanssa rakennamme aamuisin aina ensimmäisenä junaradan ja autotallin. Niin, sen jälkeen, kun olemme ensin peräkanaa hypänneet jokaisen vastaan tulleen viivan, kynnyksen ja tavaran ylitse. Hyppää tinäki, äiti! Kolkeelle! Ja tottahan minä hyppään.

Nelivuotiaasta, joka edelleen rakastaa pinkkiä ja jolle on tullut prinsessavaihe.  Joka enimmäkseen kulkee veljiensä vauhdikkaassa menossa mukana, vauhdikas itsekin. Mutta joka kuitenkin päivittäin pysähtyy sellaisten asioiden äärelle, jotka velipoikia ei niin paljon kiinnosta. Tulee kertomaan, että äiti, minä hailasin hiusset, niin laitatko nyt minulle samanlaisen pompulan ku sinulla ja sitten nämä pinnit. Pukee sitten ylleen mekon ja laukun ja yhtä aikaa kaikki korunsa.

Pohdiskelevasta viisivuotiaasta, joka on niin kiireinen projekteinensa, ettei häntä päivän aikana paljoa näe. Opettelee kirjoittamista, piirtää monta hienoa taideteosta päivässä, rakentaa taitavasti pikkulegoilla itse ohjeen mukaisesti ja askartelee mitä mielenkiintoisempia asioita. Haastaa meitä kysymyksillään ja ilahduttaa oivalluksillaan. Ne hetket, kun hän kaipaa äitiä ja syliä, ovat harvenemaan päin, ja siksi minä haluan niihin tosissani pysähtyä. Ensi syksynä hän onkin sitten jo eskarilainen.

Voi ajan kulua! Tämän talven verran nautin vielä tästä, kun saan pitää kaikki neljä murua kotona ja voin itsekin hyvin. Rakastan seurata, kuinka nuo pienet aarteeni kasvavat ja oppivat uutta, ja kuinka läheisiä sisarukset toisilleen ovat. On erottamattomat parivaljakot, isompi ja pienempi, ja silti kaikki keskenään ja ristiin rastiin toisilleen niin tärkeitä.

Tällä hetkellä arki on enimmäkseen onnellista ja helpontuntuista ja aion nauttia pienistä hyvistä hetkistä täysillä. Vaikeamminkin on ollut ja se on totisesti niin hyvässä muistissa vielä, että yritän olla valittamatta vähästä. Eiköhän elämä tuo eteen jatkossakin haasteita, vastoinkäymisiäkin. Sitten, kun on sen aika.

Rakas päiväkirja, nyt on tavallisen, mukavan ja onnellisen arjen aika.


keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Kolumni, jolle en nyt tähän hätään keksinyt tarpeeksi osuvaa otsikkoa

Somessa viimeisimpien sisustustrendien mukaiset kodit kiiltävät puhtauttaan. Sävy sävyyn puetut lapset leikkivät kiltisti ja sotkematta. Pyykkivuoret kuvista päätellen selättyvät, ennen kuin niitä voi vuoriksi kutsuakaan. Tiskivuoria ei kerry, sillä niitä varten ovat äidit.

Ne samat, jotka huolehtivat päivittäin kotitekoisia herkkuja pöytään. Tietenkin sokerittomia ja lisäaineettomia, ja itse jauhetusta lähi-luomu-viljasta leivottuja. Niin ikään itse tehdyn jätskin päällä mansikatkin #omastamaasta.

Nämä äidit ottavat viilipyttynä vastaan jokaisen uhmakiukun, väsykiukun, nälkäkiukun ja muuten-vain-kiukun toisensa perään. Asettuvat lapsen tasolle. Sanoittavat. Kärsivällisesti kuuntelevat, koskaan kyllästymättä ja ääntään korottamatta.

Kiharat hulmuten ja suu korvissa lykkivät rattaita leikkipuistoon, tiputti taivas kuinka suuria saavillisia vettä tahansa. Onhan lasten edun mukaista ulkoilla säällä kuin säällä.

Pikku-Kakkosta ei tarvita, koska näillä äideillä on aikaa milloin tahansa lukea yhdeltä istumalta vaikka hyllyllinen kirjoja lapsilleen. Eihän nyt kukaan tahdo pikkuihmisen mielikuvituksen tyrehtyvän, puheenkehityksen viivästymisestä puhumattakaan.

Minä istun sohvalla haaveilemassa kuulosuojaimista ja omasta hoplopista. Ja mietin, jotta on nuo someäidit ihmeellisiä kaikkivoipaisuudessaan. Minä, joka juuri äsken nälissäni kyllästyin tinkaamiseen ja pyysin viisivuotiasta olemaan nyt hiljaa. Korotin ääntäni uhmaikäiselle. Ja pienimmän lahjoin muumipastilleilla tyytyväiseksi.

Sitten istutin kaikki neljä Pipsa-Possun ääreen, että sain rauhassa hämmentää kaupan valmispakaste-nakkikeittoni. Hyvin muuten upposi. Tai siis nitriitti-arominvahvenne-nakit upposivat. Vihannekset jäivät lautaselle.

Tiskipöydän suuntaan vilkaistessani mielessäni käy kodinhoitajan palkkaaminen. Kodinhoitohuoneen ovea en edes aukaise. Tiedän kokemuksesta, ettei kannata. Siellä nurkassa, jossakin, pomminräjäyttämän takana, on kaapissa imuri, jonka näyttäminen lattioille tekisi ihan hyvää. Sen sijaan nykäisen villasukat jalkaani. Vastahan minä eilen imuroin.

Tässä huushollissa ei ole keretty tehdä vielä paljoakaan kotitöitä tälle päivää. Mutta täällä on leikitty, laulettu ja piirretty yhdessä. Täällä on halittu, suukoteltu ja sylitelty. Täällä on pyydetty anteeksi kiukkuja ja pinnankatkeamisia. Ja naurettu paljon.

Ulkonakin käytiin ja nähtiin naapurikunnan äitejä lapsineen. Nähtiin sotkunutturoita ja silmäpusseja. Peilistä tuttuja.

Somemaailman täydellisiä tehoäitejä ei nähty, tänäänkään. Ihan hetken häivähti mielessäni, lieköhän noita olemassakaan.


Loppuhuomautuksena: Tämä teksti on yksi kirjoituskurssini tehtävistä, ja aivan tahallaan ja tarkoituksella kärjistetysti, mutta kuitenkin pilke silmäkulmassa kirjoitettu. Ihan vain, jos joku ei minua tunne :)

lauantai 21. lokakuuta 2017

Ensilumi

Hieman hassua. Meillä tuprutti lunta eilen oikein urakalla, aamusta aivan iltaan saakka. Nyt on koko meidän pikkukylä kymmensenttisen lumiverhon peitossa.

Eilen aamulla, tavallisesta poiketen, lapset, jotka eivät ole viime aikoina olleet lainkaan innoissaan ulkoiluista, pukivat omatoimisesti ulkovaatteet heti aamupalan jälkeen. Pyörittelivät lumiukkoja, lapioivat terasseja näkyviin lumen alta ja laskivat pulkalla ojan pohjalle. Minä kuorin perunoita, ihastelin ikkunan takaa lasten riemua ja mietin, että mitä tästä nyt pitäisi ajatella. Että ihan oikeasti meillä kaivettiin  liiteristä jo täyteen käyttöön pulkat ja lumikolat!

Tänä vuonna en kerennyt uhrata vielä ajatustakaan talvelle ja lumen odotukselle. Saatika talvirenkaille. Enkä ole ihan varma, kannattaako tätä paljastaa, mutta paljastan silti, kröhöm. Voitte virittää nauruvaihteen valmiiksi: käytiinpä nääs lasten kanssa autolla mutka ojan pohjalla eilen, kun vanhimmaista kuskattiin kesärenkailla kaverin synttäreille. Ei käynyt kuinkaan. Sinne vaan kevyesti humpsahdettiin jyrkässä mutkassa, hih. Olo oli varmaan aika samanmoinen, kun lapsilla HopLopissa. Tiedättehän, liukumäestä pallomereen, juhuu!

Nauratti ihan kamalasti. Takapenkiltä kuului kysymys, että äiti, ollaanko me ojassa? Sain vaivoin vastatuksi, että kyllä, me ollaan nyt ojassa ja sinä taidat hieman myöhästyä synttäreiltä. Mutta pääset sinne kyllä, kunhan äiti nyt keksii, kuinka täältä noustaan.

Läheisen talon traktori kävi meidät vetämässä takaisin tielle. Yritin kovasti esittää fiksua ja hillittyä neljän lapsen äitiä, mutta kun tuo kuski pamautti ensimmäisenä ilmoille kysymyksen, että "Jaa, mitä te siellä teette?", niin arvatkaa vain, olinko sen jälkeen fiksu ja hillitty. Nauratti. Mutta nauratti sitä traktorikuskiakin onneksi. Kertoi, että ei tämä ole ensimmäinen auto tälle päivää, eikä varmaan viimeinenkään.

Nyt miekkonen on lasten kanssa pihalla lumitöissä. Minä sain nukkua pidempään ja herätä rauhassa yksikseni. Täällä on ihanan hiljaista. Siistiäkin, jos ei vilkuile olohuonetta pidemmälle. Meillä palaa kynttilät ja äsken oli ihan pakko kuunnella pari ei-kovin-jouluista joululaulua. Just nyt mun silmät on aivan sydäminä.

Autoon vaihdettiin illalla talvirenkaat ja perjantai-illan kauppareissu sujui minulta tavallisen turvallisesti, heh. Traktorikuskille vietiin pieni kiitos avusta.

Jotenkin aika ihanaa. En ollut ihan valmis vielä lumeen ja talveen. Mutta kun sääherra nyt kerran tänne tuon lumen pukkasi, niin suottakos tuota vastaan kapinoisin.


tiistai 10. lokakuuta 2017

Ihan kiva arki

Ihmisten kirjoissa taasen! Meinasi iskeä masennuksenpoikasta nimittäin. Auringon totaalinen äkkikatoaminen, kura ja märkä, ulkoilun muuttuminen taas aikaa ja hermoja vieväksi pukeutumisrumbaksi sekä pari muuta muuttujaa, ja tämä nainen meinasi vallan romahtaa. Rankaksi män, niin sanotusti.

Ehkä oli ihan viisasta kuunnella itseään. Löysätä, kun alkoi tökkimään, panostaa vähän itseensä ja käydä ruskaretki-nukkumislomalla. Nimittäin nyt on taas virtaa.

En tiedä, onko sitä superpaljon. Mutta riittävästi. Normaalisti. Sen verran, että tavalliset arkiaskareet ei tunnu ylivoimaiselta, vaan paremminkin on mukava touhuta. Arki on hyvää. Ja se ulkoilu, sekin on alkanut taas maistua.

Tällä hetkellä pienin nukkuu päikkäreitä. Pikku-isoveljensä leikkii junarata-autoleikkiä ja isompi parivaljakko on uppoutunut laivaleikkiin, jonka jo eilen aloittivat. Parvisängyllä he halkovat meren läpi saareen, eli alakerroksessa sijaitsevaan neidin sänkyyn. Eväinä heillä on muun muassa palikkavoileipiä, kuulin juuri, ja menossa mukana kaikki tämän talon nallet ja nuket, joista jokaisella oma nimensä.

Nytpä taisi herätä meidän pikkuvintiö. Pinnasängystä kuului ensin, että ää-ti. Sitten kops. Ja sitten, että au! Pi-pii!

Kiljuen huoneeseen syöksyi heti kolme isoa sisarustaan. Äänistä päätellen joku avasi verhon, joku sammutti cd:n, joku siirsi tuolin sängyn viereen ja yhdessä auttoivat pikkuvintiön sängystä pois. 

Ja sieltä se meidän pienin aurinko jo tepsutteleekin, isompien höösätessä kilpaa ympärillä.
Mihin tässä äitiä enää tarvitaan, kröhöm.

Mahtavaa, täytyy myöntää, kun on kaikki lapset tällä hetkellä jo niin isoja, että (silloin kun eivät tappele tai pienemmät pura ja levitä paikkoja) leikkivät onnellisina keskenään. Tästä minä nautin. Just nyt on parasta, että saan vielä olla kotona näiden murujen kanssa.

Vaan nytpä täällä alkoi meno muistuttamaan sirkusta, joten viisainta varmaankin leikkiä reipasta ja joutua ruokapöydän kautta ulos. Ennen kuin tuo katto tippuu niskaan. 

Mukavaa tiistaita! Jos ei aurinko paista, niin poltetaan kynttilöitä!




perjantai 6. lokakuuta 2017

Minähän muuten siivoan

Tänään minä siivoan. Vaikka tiedän jo valmiiksi, että heti suljettuani juuri siivotun lastenhuoneen oven, eräs kaksikko kaataa kaikki kahdeksan lajiteltua lelukoria yhteen läjään lattialle. 

Minä en onneksi kuule, koska olen parhaillaan kulkemassa imurin kanssa kohti makuuhuonetta. Sitä, jossa puoli tuntia sitten pedattu vuode on vintiöiden toimesta aukaistu. Peitot ja tyynyt myllätty lattialle.

Tänään minä siivoan. Silläkin uhalla, että eräs, tällä hetkellä ehtiväisin heistä, löytyy kohta kaivamasta vessanpönttöä, koska pienellä veljellänsä on unohtunut vessareissun jälkeen vetäistä pönttö ja sulkea ovi. Vessaa en vielä ehtinyt siivota, enkä ole ihan varma, onko se nyt hyvä asia, vai huono.


Silläkin uhalla minä tänään siivoan, että eräs heistä kiskoo alas kodarin pöydältä juuri viikatut pyykkipinot, ottaa sitten tuolin, kiipeää tyhjentämälleen pöydälle rimpuilemaan ja siinä rimpuillessaan kiskaisee seinään kiinnitetyn pyykkitelineen ruuveineen alas. 

Ja sitten, kun minä sitä kodinhoitohuonetta korvat sauhuten siivoan, se eräs keksii tyhjentää maustelaatikon lattialle. Onneksi ihan kaikkia maustepurkkeja hän ei ehtinyt saada hampaillaan auki. 

Mitäpä minä pienistä. Siivouspäiväkin. Imuri valmiina vieressä ja luutu niin ikään.



Sitten, kun minä siivoan sitä maustesotkua, se eräs keksii eteisen lattialle edellisenä päivänä unohtuneet kerhoreput. Eikä siinä mitään, mutta kun se sama viikari hoksaa noissa repuissa olevat juomapullot ja tottakai päättää tyhjentää sisällön siihen niin, matolle ja lattialle. Vain vettä tällä kertaa, onneksi.

Koska minähän muuten siivoan! Koko talon. Koska tykkään ja haluan. Vaikka taulut tippuisivat ja taivas putoaisi. Sattuneista syistä se jäi viime viikolla vähän puoli tiehen. Ja sitä edelliselläkin ja... 

Tänään. Minä. Siivoan. Vaikkei se näkyisi yhtään missään. 


Illalla varmasti jo naurattaa. Mummuna viimeistään. Oikeasti nytkin, koska eihän tässä voi muutakaan.

Niin. Voi meidän muruja. Mutta eikö Vaahteranmäen Eemelistäkin ennustettu tulevan joku pormestari tai vastaava?



torstai 21. syyskuuta 2017

Torstain kuulumisia

Vähän on ollut väsynyt meno tässä huushollenissa. Ehkä siksi, että aurinkoa ei ole pariin viikkoon nähty kuin vilaukselta. Ehkä vähän siksi, että tunnen välillä itseni tietyllä tavalla hieman yksinäiseksi, mikä sinänsä on hassua, koska harvoinhan minä varsinaisesti yksin olen, ja perheen lisäksi on paljon ystäviä ja sukua ja naapureita sun muita ympärillä. Ehkä väsymystä on ilmassa vähän siksikin, että ensimmäinen syysflunssa on kotiutettu lasten kerhosta. Mutta ehkä kuitenkin eniten siksi, että meillä nukutaan taas tosi huonosti.

Suoraan sanottuna kypsyttää, että väsyttää. Ehkä mun olis vihdoin syytä lähteä tarkistamaan nuo vitamiiniarvot. Että ovatko edes suunnilleen kohdillansa, ferritiinit ynnä muut. Sellaisella eteenpäin katsovalla asenteella selviää tämmöisistäkin päivistä usein aika kivasti ja kunnialla, mutta nyt on, täytyy myöntää, sen asenteen eteen pitänyt työskennellä paljon tavallista enemmän. Ehkä se kertoo siitä, että on syytä vihdoin tehdä asialle jotain konkreettistakin.

Alkaen siitä, ettei edes yritä olla tehokas, jos se ei yhtään huvita. Voin kertoa, että siinä olen onnistunut melko kympin tasoisesti. Olen antanut kotitöiden olla, tai odottaa sitä hetkeä kun on virtaa. Keskittynyt lasten kanssa touhuilemiseen, mutta vielä sitäkin enemmän karkin syömiseen ja kahvin juomiseen. Miksipä yrittäisin väkisin enempää, kuin jaksan, jos ei ole pakko. Eikä mun onneksi ole.

Välillä väsyttää ja joskus on vähän siipikin maassa, se nyt vain kuuluu elämään. Ja kun silloin ottaa oikeasti rennosti, keskittyen pakollisten asioiden lisäksi vain kaikkeen mukavaan, yhtäkkiä, piankin, huomaa taas olevansa voimissaan ja oikein puhkuvan energiaa.

Paljon on positiivistakin. Paljon enemmän, mitä tämä tekstin alkupuoli antaa ymmärtää. Vaikkapa se, että lapset on leikkineet harvinaisen hyvin viime aikoina. Leikit on levittäytyneet villin vapaasti ympäri taloa, eikä ihan kaikkea ole edes jaksettu siivota iltaisin pois. Näkyy tosissaan menevän niin, että mitä rennommin minä nämä päivät otan, sen paremmin nuo lapset viihtyvät leikeissään. Ehkä olisi syytä taas ottaa jotain opiksi tästäkin.

Parhaillaan kolme vanhinta touhuavat ulkona hyvässä yhteisymmärryksessä. Reput selässä ja kypärät päässä taluttavat juuri pyöriään terassin eteen. Kaikesta päätellen aikovat pitää evästauon. Kirjoittaminen mielessä pakkasin nääs jokaiselle reppuun mukaan leivän sekä vesipullon. Se selvästi kannatti, niin ovat tyytyväisen oloisia leikissään.

Kuopuksen kanssa kuorimme juuri hetki sitten kaksi kiloa pottuja, muusia varten. Kerralla koko päiväksi. Assistenttini kaivoi minulle pussista perunoita ja samalla testasi, jotta mitähän tuo äiti tuumaa, jos tämän potun tästä viskaisen lattialle. Ja kun viimeisen perunan jälkeen selkäni kahdeksi sekunniksi käänsin, kippasi tuo viikari kukkuran kuorilautasellisen kattilaan, jo kuorittujen perunoiden päälle. On se vain ehtiväinen ja ihana.

Positiivista on sekin, että väsymystä uhmaten päätimme miekkosen kanssa eilen illalla, lasten nukahdettua, lähteä lenkille. Ihan kaksin. (Lapsille toki saatiin hoitaja siksi ajaksi.) Edellisestä tällaisesta lenkistä onkin jo aikaa, mitä minä valehtelisin, no ainakin viisi vuotta. Olipahan mukavaa! Tänään on ollut heti energisempi ja kaikin puolin pirtsakampi olo.

Tämä kirjoittaminen teki myöskin tehtävänsä. Väsymys unohtuu, kun saa vähän muuta ajattelemista. Jo on hymykin herkässä. Itse asiassa hoksasin juuri, että olen alkanut tässä huomaamattani hyräilemään. Se kertoo siitä, että aivot on nollattu onnistuneesti ja taas jaksaa. Ja mitä flunssaan tulee, sitä on takana pienimmällä niin monta päivää, että uskon ja toivon ensi yön olevan taas hieman ehjempi. Muut ovatkin jo miltei tervehtyneet.

Taisin juuri saada vanhan kunnon energiapuuskan. (Tämän takia minä niin rakastan kirjoittaa!) Uutta voimaa puhkuen painunkin tästä siivoilemaan, aloittaen tuosta roskiksesta, jonka tyhjentämispuuhissa tuo minimurunen, joka juuri kipitti kikattaen karkuun, oli selkäni takana, kun niin keskityin hyräilemiseen ja hymyilemiseen ja kirjoittamiseen.

Tästä päivästä taisi sittenkin tulla ihan kiva päivä. Ja huomenna on jo perjantai ja perjantaienergiat. Mukavaa loppuviikkoa!