tiistai 10. lokakuuta 2017

Ihan kiva arki

Ihmisten kirjoissa taasen! Meinasi iskeä masennuksenpoikasta nimittäin. Auringon totaalinen äkkikatoaminen, kura ja märkä, ulkoilun muuttuminen taas aikaa ja hermoja vieväksi pukeutumisrumbaksi sekä pari muuta muuttujaa, ja tämä nainen meinasi vallan romahtaa. Rankaksi män, niin sanotusti.

Ehkä oli ihan viisasta kuunnella itseään. Löysätä, kun alkoi tökkimään, panostaa vähän itseensä ja käydä ruskaretki-nukkumislomalla. Nimittäin nyt on taas virtaa.

En tiedä, onko sitä superpaljon. Mutta riittävästi. Normaalisti. Sen verran, että tavalliset arkiaskareet ei tunnu ylivoimaiselta, vaan paremminkin on mukava touhuta. Arki on hyvää. Ja se ulkoilu, sekin on alkanut taas maistua.

Tällä hetkellä pienin nukkuu päikkäreitä. Pikku-isoveljensä leikkii junarata-autoleikkiä ja isompi parivaljakko on uppoutunut laivaleikkiin, jonka jo eilen aloittivat. Parvisängyllä he halkovat meren läpi saareen, eli alakerroksessa sijaitsevaan neidin sänkyyn. Eväinä heillä on muun muassa palikkavoileipiä, kuulin juuri, ja menossa mukana kaikki tämän talon nallet ja nuket, joista jokaisella oma nimensä.

Nytpä taisi herätä meidän pikkuvintiö. Pinnasängystä kuului ensin, että ää-ti. Sitten kops. Ja sitten, että au! Pi-pii!

Kiljuen huoneeseen syöksyi heti kolme isoa sisarustaan. Äänistä päätellen joku avasi verhon, joku sammutti cd:n, joku siirsi tuolin sängyn viereen ja yhdessä auttoivat pikkuvintiön sängystä pois. 

Ja sieltä se meidän pienin aurinko jo tepsutteleekin, isompien höösätessä kilpaa ympärillä.
Mihin tässä äitiä enää tarvitaan, kröhöm.

Mahtavaa, täytyy myöntää, kun on kaikki lapset tällä hetkellä jo niin isoja, että (silloin kun eivät tappele tai pienemmät pura ja levitä paikkoja) leikkivät onnellisina keskenään. Tästä minä nautin. Just nyt on parasta, että saan vielä olla kotona näiden murujen kanssa.

Vaan nytpä täällä alkoi meno muistuttamaan sirkusta, joten viisainta varmaankin leikkiä reipasta ja joutua ruokapöydän kautta ulos. Ennen kuin tuo katto tippuu niskaan. 

Mukavaa tiistaita! Jos ei aurinko paista, niin poltetaan kynttilöitä!




perjantai 6. lokakuuta 2017

Minähän muuten siivoan

Tänään minä siivoan. Vaikka tiedän jo valmiiksi, että heti suljettuani juuri siivotun lastenhuoneen oven, eräs kaksikko kaataa kaikki kahdeksan lajiteltua lelukoria yhteen läjään lattialle. 

Minä en onneksi kuule, koska olen parhaillaan kulkemassa imurin kanssa kohti makuuhuonetta. Sitä, jossa puoli tuntia sitten pedattu vuode on vintiöiden toimesta aukaistu. Peitot ja tyynyt myllätty lattialle.

Tänään minä siivoan. Silläkin uhalla, että eräs, tällä hetkellä ehtiväisin heistä, löytyy kohta kaivamasta vessanpönttöä, koska pienellä veljellänsä on unohtunut vessareissun jälkeen vetäistä pönttö ja sulkea ovi. Vessaa en vielä ehtinyt siivota, enkä ole ihan varma, onko se nyt hyvä asia, vai huono.


Silläkin uhalla minä tänään siivoan, että eräs heistä kiskoo alas kodarin pöydältä juuri viikatut pyykkipinot, ottaa sitten tuolin, kiipeää tyhjentämälleen pöydälle rimpuilemaan ja siinä rimpuillessaan kiskaisee seinään kiinnitetyn pyykkitelineen ruuveineen alas. 

Ja sitten, kun minä sitä kodinhoitohuonetta korvat sauhuten siivoan, se eräs keksii tyhjentää maustelaatikon lattialle. Onneksi ihan kaikkia maustepurkkeja hän ei ehtinyt saada hampaillaan auki. 

Mitäpä minä pienistä. Siivouspäiväkin. Imuri valmiina vieressä ja luutu niin ikään.



Sitten, kun minä siivoan sitä maustesotkua, se eräs keksii eteisen lattialle edellisenä päivänä unohtuneet kerhoreput. Eikä siinä mitään, mutta kun se sama viikari hoksaa noissa repuissa olevat juomapullot ja tottakai päättää tyhjentää sisällön siihen niin, matolle ja lattialle. Vain vettä tällä kertaa, onneksi.

Koska minähän muuten siivoan! Koko talon. Koska tykkään ja haluan. Vaikka taulut tippuisivat ja taivas putoaisi. Sattuneista syistä se jäi viime viikolla vähän puoli tiehen. Ja sitä edelliselläkin ja... 

Tänään. Minä. Siivoan. Vaikkei se näkyisi yhtään missään. 


Illalla varmasti jo naurattaa. Mummuna viimeistään. Oikeasti nytkin, koska eihän tässä voi muutakaan.

Niin. Voi meidän muruja. Mutta eikö Vaahteranmäen Eemelistäkin ennustettu tulevan joku pormestari tai vastaava?



torstai 21. syyskuuta 2017

Torstain kuulumisia

Vähän on ollut väsynyt meno tässä huushollenissa. Ehkä siksi, että aurinkoa ei ole pariin viikkoon nähty kuin vilaukselta. Ehkä vähän siksi, että tunnen välillä itseni tietyllä tavalla hieman yksinäiseksi, mikä sinänsä on hassua, koska harvoinhan minä varsinaisesti yksin olen, ja perheen lisäksi on paljon ystäviä ja sukua ja naapureita sun muita ympärillä. Ehkä väsymystä on ilmassa vähän siksikin, että ensimmäinen syysflunssa on kotiutettu lasten kerhosta. Mutta ehkä kuitenkin eniten siksi, että meillä nukutaan taas tosi huonosti.

Suoraan sanottuna kypsyttää, että väsyttää. Ehkä mun olis vihdoin syytä lähteä tarkistamaan nuo vitamiiniarvot. Että ovatko edes suunnilleen kohdillansa, ferritiinit ynnä muut. Sellaisella eteenpäin katsovalla asenteella selviää tämmöisistäkin päivistä usein aika kivasti ja kunnialla, mutta nyt on, täytyy myöntää, sen asenteen eteen pitänyt työskennellä paljon tavallista enemmän. Ehkä se kertoo siitä, että on syytä vihdoin tehdä asialle jotain konkreettistakin.

Alkaen siitä, ettei edes yritä olla tehokas, jos se ei yhtään huvita. Voin kertoa, että siinä olen onnistunut melko kympin tasoisesti. Olen antanut kotitöiden olla, tai odottaa sitä hetkeä kun on virtaa. Keskittynyt lasten kanssa touhuilemiseen, mutta vielä sitäkin enemmän karkin syömiseen ja kahvin juomiseen. Miksipä yrittäisin väkisin enempää, kuin jaksan, jos ei ole pakko. Eikä mun onneksi ole.

Välillä väsyttää ja joskus on vähän siipikin maassa, se nyt vain kuuluu elämään. Ja kun silloin ottaa oikeasti rennosti, keskittyen pakollisten asioiden lisäksi vain kaikkeen mukavaan, yhtäkkiä, piankin, huomaa taas olevansa voimissaan ja oikein puhkuvan energiaa.

Paljon on positiivistakin. Paljon enemmän, mitä tämä tekstin alkupuoli antaa ymmärtää. Vaikkapa se, että lapset on leikkineet harvinaisen hyvin viime aikoina. Leikit on levittäytyneet villin vapaasti ympäri taloa, eikä ihan kaikkea ole edes jaksettu siivota iltaisin pois. Näkyy tosissaan menevän niin, että mitä rennommin minä nämä päivät otan, sen paremmin nuo lapset viihtyvät leikeissään. Ehkä olisi syytä taas ottaa jotain opiksi tästäkin.

Parhaillaan kolme vanhinta touhuavat ulkona hyvässä yhteisymmärryksessä. Reput selässä ja kypärät päässä taluttavat juuri pyöriään terassin eteen. Kaikesta päätellen aikovat pitää evästauon. Kirjoittaminen mielessä pakkasin nääs jokaiselle reppuun mukaan leivän sekä vesipullon. Se selvästi kannatti, niin ovat tyytyväisen oloisia leikissään.

Kuopuksen kanssa kuorimme juuri hetki sitten kaksi kiloa pottuja, muusia varten. Kerralla koko päiväksi. Assistenttini kaivoi minulle pussista perunoita ja samalla testasi, jotta mitähän tuo äiti tuumaa, jos tämän potun tästä viskaisen lattialle. Ja kun viimeisen perunan jälkeen selkäni kahdeksi sekunniksi käänsin, kippasi tuo viikari kukkuran kuorilautasellisen kattilaan, jo kuorittujen perunoiden päälle. On se vain ehtiväinen ja ihana.

Positiivista on sekin, että väsymystä uhmaten päätimme miekkosen kanssa eilen illalla, lasten nukahdettua, lähteä lenkille. Ihan kaksin. (Lapsille toki saatiin hoitaja siksi ajaksi.) Edellisestä tällaisesta lenkistä onkin jo aikaa, mitä minä valehtelisin, no ainakin viisi vuotta. Olipahan mukavaa! Tänään on ollut heti energisempi ja kaikin puolin pirtsakampi olo.

Tämä kirjoittaminen teki myöskin tehtävänsä. Väsymys unohtuu, kun saa vähän muuta ajattelemista. Jo on hymykin herkässä. Itse asiassa hoksasin juuri, että olen alkanut tässä huomaamattani hyräilemään. Se kertoo siitä, että aivot on nollattu onnistuneesti ja taas jaksaa. Ja mitä flunssaan tulee, sitä on takana pienimmällä niin monta päivää, että uskon ja toivon ensi yön olevan taas hieman ehjempi. Muut ovatkin jo miltei tervehtyneet.

Taisin juuri saada vanhan kunnon energiapuuskan. (Tämän takia minä niin rakastan kirjoittaa!) Uutta voimaa puhkuen painunkin tästä siivoilemaan, aloittaen tuosta roskiksesta, jonka tyhjentämispuuhissa tuo minimurunen, joka juuri kipitti kikattaen karkuun, oli selkäni takana, kun niin keskityin hyräilemiseen ja hymyilemiseen ja kirjoittamiseen.

Tästä päivästä taisi sittenkin tulla ihan kiva päivä. Ja huomenna on jo perjantai ja perjantaienergiat. Mukavaa loppuviikkoa!


keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Ees-taas -päivä

Huh. Aamupäivä on mennyt höyrytessä suuntaan ja toiseen. Alkaen siitä, kun heti seitsemältä pakkauduimme koko sakilla autoon viedäksemme isimiehen töihin, ja tunnin autossa istumisen jälkeen takaisin kotiin aamutoimille, aamupalalle, ruuan laittoon ja kohta taas autoon.

Kerhopäivä.

Isompi parivaljakko on aloittanut päiväkerhon. Tämä on neidille kolmas kerhokerta koko pienen elämänsä aikana. Ensimmäistä kertaa uskaltauduin livistämään kotiin, sen sijaan, että odottaisimme noiden kahden pikkuvilperin kanssa koko kaksi ja puolituntisen kerhopaikan eteisaulassa. Neiti nimittäin uhkasi, jottei mene koko kerhoon, jos äiti lähtee kotiin.

Onneksi samassa kerhossa on isoveli. Kerhokonkari, joka lupasi huolehtia siskostaan ja ottaa kädestä kiinni, jos alkaa itkettää.

Nyt minä istun pöydän ääressä kahvikupin kanssa. Päätin keskittää katseeni suoraan eteenpäin, pois kodinhoitohuoneen sekamelskasta ja lastenhuoneiden lelukaaoksesta. Sotkut saavat odottaa hetken. Nyt lepuutetaan jalkoja ja nollataan aivoja.

Pienempi parivaljakko leikkii yhteisymmärryksessä keskenään parvisängyssä. Kiinnittävät parhaillaan magneetteja sängyn laitoihin. Äänistä päätellen isompi on nimeltään Hilla ja pienempi Tuukka. Mukana heillä on lisäksi meh-mä, eli lehmä, sekä Iitak-nukkevauva.

Niin. Meidän pikkupojat ovat alkaneet leikkiä keskenään. Arvatkaa vain, ovatko touhuissaan suloisia! Isompi, joka niin pikkuvanhana opastaa toista. Ja pienempi, joka toistaa pätevänä perässä jokaisen ilmeen ja eleen, sanomisetkin.

Yhteiset leikit sujuvat useimmiten hienosti, vaikka pienin puhuukin vasta yksittäisiä sanoja. Taitavat ymmärtää toisiaan ilman puhettakin. Tietenkin kuvioon kuuluu, että noin joka toisesta lelusta käydään pienimuotoinen kiljuntakamppailu, jonka minä olen päättänyt kylmän viileästi kestää. Koska mitäpä tässä muutakaan. Omakohtaiseen kokemukseeni perustuen (kröhöm) uskallan toivoa, että jonkun vuoden päästä nämäkin kaksi osaavat jo selvitellä erimielisyytensä puhumalla.

Hörppään kahvini loppuun ja kiittelen mielessäni, että kerhot on keksitty, eikä kukaan ole kaivannut ulos tänään, kun piha on märkä ja kurainen, ja ilma tihkusateinen ja harmaa.

Mikäli päättelykykyyni (kuulen kolinaa, jeee -huutoja ja kikatusta) on luottaminen, parvelta lentelee juuri nyt alas erinäisiä asioita. Se, tavaroiden heittely, on visusti kiellettyä ja juuri siksi tietenkin noiden viikareiden mielestä parasta. Minun siis lienee viisainta kiiruhtaa keräämään magneetit ynnä muut just nyt sekä palauttaa naperot takaisin lattiatasoon.

Mutta ennen sitä haen kyllä päähäni kypärän. (Ai miksikö? Niinpä.)

Sitten puemme ulkovaatteet neljännen kerran tälle päivälle ja kiiruhdamme kerhopaikalle katsomaan, miten meidän reippailla muruilla on siellä sujunut. Hyvin, uskon niin. Sen jälkeen hurautamme ensin kotiin syömään ruokaa, jotta voisimme kohta taas sulloutua takaisin turvavöihin ja viimein kurvata hakemaan työmies kotiin.

Touhupäivä. Ees-taas -päivä.

Huomenna on taas kiirettömän kotipäivän vuoro. Varmasti.


keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Projekti parvisänky

Jokohan ois kohta aika katkaista perjantaikierre. Jos tämän tekstin saisin julkaistua aikasemmin. Kenties, jo torstaina, hehe. Nyt, aloittaessani, on nimittäin maanantai. Ja minulla pukkaa ressin poikasta, kun koitan miettiä, mihin suuntaan opiskelujen kanssa lähden vai lähdenkö mihinkään. Tänne blogiin eksyin, kun alkoi liikaa ressaamaan. Jos se tästä tasaantuis, sitä mukaa kun kirjaimet lentävät ruudulle.

Onpa ollutkin ohjelmantäyteistä. Vaikka meillä ei oikeastaan koskaan ole kerhon lisäksi suunnitelmia arkiviikoille, jostakin vain yhtäkkiä, aika itsestään, järkkääntyy tekemistä. Niin, sitä minä yritän tässä sanoa, että taas ehti tulla kirjoittamisikävä.

Kesä meni kuin siivillä ja syyskuu tuli aika puskista. En tiedä, miten se on mahdollista. Ehkä en ollut kerennyt vilkuilla kalenteria. Tai muistanut. Mutta olin oikeasti vähän ällikällä lyöty, kun yhtäkkiä kalenterissa luki SYYSkuu.

Enää ei syksy hirvitä. Se tuntuu ihan hyvältä. Paitsi että ulos pukeutuminen ei tunnu, ja lisääntyvä pimeys ja kylmyys vaatii asennoitumista, mutta noin muuten. Kesän aikana kerettiin lomailla, tankata aurinkoenergiaa ja hoitaa useita projekteja, mitä keväällä suunniteltiin. Ja vaikka varmasti projektilistalta enemmän jäi tekemättä, niin niistä, valmistuneista, on hyvä mieli.

Oikeastaan tulinkin kertomaan parvisängystä. Suunniteltiin sänky yhdessä miekkosen kanssa, toteutus jäi taasen käsistä kätevämmälle. Sänky on pohjaa lukuunottamatta kokonaan metallia.

Tämä projekti hieman yllätti. Ensiksikin siksi, että aikaa meni ihan hirveän monta iltaa, eikä se muutenkaan varmasti helpoimmasta päästä ollut. Välillä oli vallan usko loppua. Että lieköhän tästä koskaan tulee valmista. Mutta valmista tuli, eikä voi kuin todeta, että olihan tuo nyt kaiken vaivan arvoinen.

Tästä päästäänkin toiseen yllätykseen. Nimittäin aika positiivinen ylläri oli se, kuinka hienosti tuo suunnitelmamme onnistui. Sänky sopii tuohon tilaan kuin...no, nakutettu. Kuinka huone näyttää nyt oikeastaan isommalta kuin ennen sängyn tuloa. Ja kuinka sänky on tilava ja kä-te-vä.

Kuinka kätevää on, että me miekkosen kanssa mahdutaan seisomaan suorana sängyn alla. Ja kuinka kätevästi lapset mahtuvat istumaan ja leikkimään sängyssä. Pienin yrittää jopa juosta siellä. Glunks, sanon mää.

Isommat kaksi ovat asuneet uudessa huoneessaan nyt aika lailla kuukauden. Ovathan he innoissaan, vaikkei siellä vielä mitään sänkyjen lisäksi olekaan. Vähänpä tuollainen pieni tarvitsee. Mielikuvituksen avulla pääsee jos kuinka pitkälle, etenkin, kun se yhdistetään parvisänkyyn.

Vielä on tarkoitus iskeä listat lattianrajaan, nikkaroida pöytää niin sänkyyn kuin sängyn alle sekä hommata lelukoreja, niitäkin sekä sänkyyn viisivuotiaalle, että sängyn alle pikkusiskollensa. Sitten tarvitaan lamppuja ja muuta sisustushärpäkettä. Vaaatekaapitkin tullaan vielä näille kahdelle tyypille muuttamaan tähän huoneeseen.

Mutta sänky on valmis. Muulla ei sitten kiire olekaan.




Ihan pakko vielä loppuun lisätä, jottei totuus jäisi pimentoon. Minulta on, nähkääs, muutamankin kerran kysytty, miten meillä on aina niin siistiä. Minäpä kerron: ei mitenkään ja jos onkin, niin vain harvoin ja hyvin lyhyen hetken. Vaikka siististä tykkäänkin ja siivoamisesta, niin enimmäkseen meillä vallitsee arkinen (enemmän tai vähemmän) hallittu kaaos, koska siivoamisen lisäksi tykkään paljon muustakin. Joten nytkin, ennen kuvia, siivottiin leikit pois. Ja oven takana (ja melkein kaikissa muissa huoneissa tätä lukuunottamatta) oli jotakuinkin tämännäköistä:


perjantai 25. elokuuta 2017

Telttaretkellä


Jostakin se vain yhtäkkiä tuli. Päähänpisto. Että nyt kuulkaa tämä sakki lähtee telttaretkelle.

Se oli oikein hyvä pistos se. Kummemmin suunnittelematta pakattiin nelikko autoon, erätamineet peräkonttiin ja tietenkin sitä kaikkein välttämättömintä - reipasta retkimieltä - taskuihin. Sitten painettiin kaasua. Matkalla googleteltiin mahdollisia yöpymispaikkoja. Meidän onneksemme heti ensimmäinen vaihtoehto osoittautui oikein sopivaksi. 

Kurvattiin autolla joenrantaan, jossa oli nuotiopaikka ja muut tarvittavat retkeilysysteemit. Siihen viereen pystytettiin teltta. Ilta hurahti hetkessä mustikoita popsiessa, kaloja narratessa ja makkaraa ynnä muuta retkievästä mussuttaessa. Sitten olikin jo nukkumaanmenoaika.





Aamunuotiolla istuttiin pian auringonnousun jälkeen. Ja valmiina, teltat ynnä muut varustukset pakattuina, vaeltamaan lähdössä, oltiin niin aikaisin, että nauratti. Reitille, jonka
 pituus oli ruhtinaallisen kilometrin verran, mutta joka oli kuin tehty tämmöiselle kokoonpanolle.


Kilometrin lenkin taittaminen, evästaukoineen kaikkineen, vei meiltä kolmisen tuntia. Lapset keräsivät keppejä, ihmettelivät juurakoita ja valtavia muurahaispesiä. Vilistivät onnessaan menemään läpi pitkospuupätkien. Mustikoista olivat niin innoissaan, että olisivat todennäköisesti tyhjentäneet koko metsän, jos emme olisi missään vaiheessa patistaneet jatkamaan. 


Kun matkaa oli jäljellä pari sataa metriä, menettivät yhtäkkiä kaikki neljä naperoa kävelytaitonsa. Väsy iski. Kun se iski, niin se iski sitten kerralla niin, että karkotettiin taatusti kauas pois kaikki Pohjois-Suomen karhut ja muutkin metsän asukit. Älkää kysykö, miten päästiin takaisin autolle. Mutta päästiin.

Mukavaa oli, joskin ilmeisen koville otti pienillä eränkävijöillä. Kotiin (Mäkkärin autokaistan kautta) päästyämme painuimme pariksi tunniksi päikkäreille koko sakki. Sen jälkeen taas hymyilytti ja leikitytti niin kuin ennenkin.








Silti ihan pakko myöntää, että siinä vaiheessa, kun yritettiin saada noita neljää vilperiä nukkumaan telttaan, jossa patja oli yhteinen ja muistutti enemmän trampoliinia kuin sänkyä, eikä pimennysverhoja ollut olemassakaan, pakattiin me miekkosen kanssa mielessämme porukka autoon ja kotiin nukkumaan noin miljoona kertaa. 


Pari tuntia myöhemmin yön pimeydessä, kaksin nuotiolla istuessa, nyökyteltiin. Että kannatti lähteä. Ja hyvä, että vain mielessä pakattiin. 


Olihan se elämys. Lähtisin toistekin.




Ja pitäähän jonkun nyt, hyvänen aika, käydä tarkistamassa, kuinka monta lohta meidän lähtöhötäkässä rantapusikkoon unohtunut onkivapamme on itseksensä narrannut.

lauantai 19. elokuuta 2017

Viisi vuotta sitten minusta tuli äiti

Viisi vuotta sitten olimme vasta muuttaneet Rovaniemelle. Meillä oli valoisa kerrostalokolmio, jonka keittiön pöydän äärestä näki ihmisvilinän kadulla, ja makuuhuoneen ikkunasta tarkkaan tiirailemalla Jätkänkynttiläsillan. Meillä oli auto, jonka korjaaminen kuului olennaisena osana silloiseen arkeemme.

Minä odotin sinua viimeisilläni. Aikani kuluksi ramppasin rappukäytävässä ylös alas, jynssäsin kylppäriä, jumppasin ja luuttusin lattioita. Olisin halunnut sinut heti maailmaan, vaikka laskettuun päivään olikin vielä aikaa.

Viisi vuotta sitten elokuussa lapin kesä oli lämmin. Väliaikainen kotikaupunki oli ihana kaikin puolin. Päivisin tein lenkkejä jokimaisemissa, ihailin Ounasvaaran rinteitä ja opettelin muistamaan katujen nimiä seikkailemalla ristiin rastiin, välillä kävellen, välillä pyöräillen.

Siihen aikaan elo oli huoletonta. Mieli avoin ja luottavainen uuden edessä. Toiveikaskin. Tunsin itseni onnelliseksi. Yhtä aikaa sitä onnea ja huolettomuutta varjosti kurkkua kuristava ahdistus, aina yksin ollessani. Aika yksinhän minä uudessa kaupungissa olin. Halusin paeta ahdistusta järjestämällä mahdollisimman paljon kaikkea kivaa tekemistä ja ajattelemista. Odotin niin kovasti sinua, enkä olisi tietenkään kaivannut kaiken sen ihanuuden keskelle tuollaista, synkkää varjoa.

Sinä et syntynyt silloin, kun me olisimme toivoneet, me malttamattomat. Olimmehan jo melkein yhdeksän pitkää kuukautta odottaneet. Synnyit syntymäpäivänäsi, tietenkin. Neljä päivää ennen laskettua. Lähdimme sairaalaan lauantai-iltana autolla, jonka jarrut olivat niin sanotusti epäkunnossa.

Yön valvoimme ja odotimme sinua. Sunnuntaina päivällä saimme sinut viimein syliimme. Olit heti niin valtavan rakas. Pieni, hauras ja ihmeellinen. Tunsimme syvää kiitollisuutta.


Sairaalassa saimme perhehuoneen, enkä ollut lainkaan ahdistunut. Päin vastoin. Meillä oli todella ihanat, iloiset kolme päivää. Siellä perhehuoneessa, toipilaana, kun olo oli kuin norsulauman alle jääneellä, sain elämäni ikimuistoisimmat hervottomat naurukohtaukset. Mahasta ottaa ja hymyilyttää, muistelukin.

Odotin kovasti sitä, että saisimme kantaa sinut kotiimme ja aloittaa uudenlaisen arjen. Vanhemmuuden matkan. Keskiviikkona se matka sitten alkoi, taksilla. Auto, jonka jarrut olivat epäkunnossa, ei ollut tässä kohtaa edes vaihtoehto.

Viisi vuotta sitten minusta tuli äiti. Tuntuu, että siitä on jo aikaa yksi ikuisuus, ja samalla tuntuu, että se oli aivan äsken.


Äitiyteni ei alkanut helposti. Sinä, esikoiseni, olit valtavan rakas ja ihana. Olisin halunnut vain keskittyä nauttimaan sinusta, mutta sellainen vain nauttiminen oli hieman vaikeaa. Imetys ei onnistunut. Oli kohtutulehdusta ja sairaalareissua. Oli rintatulehdusta, jonka seurauksena maidontulo tyrehtyi lopullisesti toisesta rinnasta. Oli konkreettisia äitiyden kasvukipuja. Oli valtava ahdistus.

Ja sitten olit sinä, rakas ihana vauvani. Suloinen nappisilmäni. Ilopillerini.

Viisivuotiaana olet edelleen hyvin iloinen tapaus. Nauraa kikatat menemään kaikille pikkuhauskoille jutuille. Tilannekomiikalle. Olet herkkä ja ajattelevainen, huolehtivainen ja todella tunnollinen.

Lempileikkejäsi tällä hetkellä ovat poliisi- ja palomiesleikit, jotka sujuvasti yhdistätte siskosi kanssa kotisleikkeihin.

Synttäreillesi olet toivonut suklaakakkua. Piirsit siitä kuvankin. Sen toiveen minä aivan varmasti toteutan.

Äitiyteni tie on ollut väliin kovin raskaskulkuinen, mutta se tie on kannattanut kulkea. Se tie on ollut arvokas ja tarpeellinen, sekä varsin opettavainen.

Se tie on ollut kaikesta huolimatta onnellinen. Se on ollut onnellinen eniten siksi, koska minulla on sinut, esikoiseni, sekä kaikki kolme pikkusisarustasi. Ja rakas mies, jota ilman mistään ei olisi tullut mitään.

Näin sen piti mennä. Nyt kaikki on hyvin. Sen kunniaksi syödään suklaakakkua.

Onnea rakas viisivuotiaamme!