perjantai 1. marraskuuta 2013

Haikarapostia

Kun on oikein pieni
voi lentää linnun untuvalla
nukkua orvokin lehden alla,
kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni,
voi keinua heinässä heiluvassa
levätä kukassa tuoksuvassa,
kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni,
voi istua lumihiutaleelle,
ja liitää maailman tuulien teille,
kun on oikein pieni.

-Hannele Huovi


Meidän elo muuttui heti kertaheitolla. Nyt meillä on oma, kultainen ja söpö pieni prinsessa. Meillä on ylpeä, välillä mustasukkainen ihana isoveli. Ja nyt meillä on oma koti. Meillä on pieni piha ja ikkunat maan tasolla.

Meillä on käynyt vieraita toisen perään. Vieraita ensin vauvaa tuoksuttelemassa ja heti kohta vieraita kotia ihastelemassa. Äiti ja isä on hiukan väsyneitä, ymmärtänette. Mutta ehdottomasti onnellisia. Ja vähän ehkä turhankin innoissaan.

Seuraavaksi meidän pitäis alkaa touhuta ristiäisiä alta pois, että pääsee suunnittelemaan, mistä päästä aloittais pikkupikkuremppaa.

Tässä muutosten myllerryksessä ei oikein meinaa itsekään perässä pysyä. Pikkuhiljaa alkaa vasta tajuta, mitä kaikkea viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut.

Tästä me haaveiltiin, tätä toivottiin ja kovasti odotettiin. Ja kyllä, tämä todella on kaiken sen arvoista.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Väriloistoa


Kai sitä olin jo saanut tarpeekseni lämpimistä ilmoista, kun vasta hyytävän koleat syysilmat saivat lähtemään ihan kunnolla ulos. Nyt tuntuu, että pihalla pitäisi olla koko ajan. Ollaanpa sitten käytykin useamman kerran päivässä pikku kävelyllä. Ei se kylmyys, vaan tuo kauneus. Se pakottaa pihalle. 

Voin vain haaveilla sellaisesta kamerasta, mikä ikuistaisi nämäkin maisemat kaikessa todellisessa loistossaan. Vielä toistaiseksi on tyydyttävä kännykkäkameran laatuun.

Tällä hetkellä rakas kännykkänikin on rikki, jotenka täytyy aina odottaa iltaan, mikäli tahtoo kuvata. Tottahan minä odotan.









maanantai 19. elokuuta 2013

Tänään on vuosi siitä

Tänään on vuosi siitä
kun näin ensimmäisen kerran sinut, lapseni
ja kuiskasin: "Voiko olla nuin suloinen!"
Tänään on vuosi siitä
kun sain sinut rinnalleni
Oman, pienen lämpimän käärön
Esikoiseni

Ihastelimme kauniita silmiäsi
valtavan pitkää tukkaasi
Laskimme niin pieniä sormiasi
ja varpaitasi
Onnen kyyneleiden läpi
ihmettelimme täydellisyyttäsi
Siihen hetkeen ei mahtunut muita
vain me kolme
sinä, isäsi ja minä
Olimme odottaneet sinua
ja nyt olit luonamme

Tänään on vuosi siitä
kun minusta tuli äiti
Jo ensimmäisen vuotesi aikana
olet opettanut minulle paljon
elämästä
tunteista
rakkaudesta
itsestäni
Olet kasvattanut minua
Hetkeäkään en antaisi pois

Rakastan sinua, lapseni

tiistai 30. heinäkuuta 2013

Kukkuu siellä ja kukkuu täällä

Meidän pieni taapero kasvaa ja oppii uusia asioita ihan mahdottomalla tahdilla.
Kanssakäymistä on huomattavasti helpottanut se, että välillemme muodostuu
sana sanalta yhteinen kieli. Niin usein olenkin miettinyt, mihin joutuisin ilman tuota rakasta ilopilleriämme.

Tällä hetkellä hänen suosikkisanastoonsa kuuluu kukkuu.
Voi että sitä onkin kiva hokea!


Lempileikki on mennä huoneeseen, työntää ovi kiinni, ja sitten huutaa: "Tä! Tä-tä! Tää-ääää!" kunnes joku tulee avaamaan ja pikkuinen saa hihkaista silmät loistaen "Kuk-kuu!"

Kukkuuta huudellaan kaikelle ja kaikille.

"Kuk-kuu!" raikuu tervetulotoivotus, kun äiti tai isä tulee toisesta huoneesta.

Kun porkkana luiskahtaa lautasen alle, pieni nostaa lautasta ja hihkuu: "Kuk-kuu!"

"Kuk-kuu!" kun hän avaa keittiön kaapin tai siivouskomeron.

"Kuk-kuu!" kun hän etsii palloa sohvan alta.

"Kuk-kuu!" kun hän kurkkaa maton alle.

"Kuk-kuu!" kun kääntää kirjan sivun.

"Kuk-kuu!" kaikille vastaantulijoille kaupassa, lenkillä, uimarannalla... Ja monta kukkuuta, jos (ja useimmiten kun) vastaantulija ei hoksaa huikata takaisin.

"Kuk-kuu!" kuuluu pöydän alta.

"Kuk-kuu!" kuuluu tuolin alta.

"Kuk-kuu!" kuuluu sohvan takaa.

Kukkuu pallolle ja kukkuu autolle ja kukkuu nallelle.

Kukkuu siellä ja kukkuu täällä.

Kukkuu piristää ja kukkuu naurattaa.

Suosittelen aikuisillekin!

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Arki alkaa a:lla

Päätin liittyä kerhoon.
Kyllä. Luit oikein. Minä.
Ahkerana blogien lukijana, mutta pahimpana bloggaamisen vastustajana.
Kohta vuoden päivät olen sitä harkinnut ja aina meinannut.
Aina tullut kuitenkin siihen tulokseen, että ei, en minäki, ku kaikki. 
No, tässä sitä sitten ollaan.

Mutta on mulla selitys.
Pienen pojan äitinä on välillä hiukkasen tylsää, 
tämä kun nukkuu päikkäritkin vielä vähintään kerran päivässä. 
Siispä ajattelin, että jos tässä olis sitä jotain. 
Sitä, mitä olen samanlaisiin päiviini kaivannut alkaen aina äitiysloman alusta.
Kirjoitan siis omaksi ilokseni. Että saisin päiviini jotain sisältöä.
Jotain, mihin käyttää aivoja, ja sitä aikaa, kun ei ole kerrassaan mitään tekemistä.

Mistä sitten kirjoittaisin?
Niin, pitkään mietin sitäkin.
Eihän mun elämässä tapahdu mitään. Tavallista arkea päivästä toiseen.
Siinäpä se.
Arki. Kirjoitan arjesta. Arjen pienistä iloista. Arjen harmaudesta. 
Tavallisesta elämästä, milloin mistäkin.
Arkipäiväkirjaa.