maanantai 16. joulukuuta 2013

Joulumieli

Löysihän se tännekin, joulumieli. Ehdinkin jo vähän huolestua. On me tietty joululauluja jo pari viikkoa kuunneltu. Pitäähän sitä, kun joulukuukin jo! Lähinnä kuitenkin vain pikkumiekkosen päikkäriaikaan - ruukaan nimittäin soittaa jotain musiikkia silloin, ettei vain pikkusiskon itku herättäisi kesken unien. Joulukuussa vaihdettiin siis joululauluihin ihan noin niinkuin tavan vuoksi. Glögikausikin avattiin aikaa sitten, mutta vain koska se nyt vaan on pitkästä aikaa niin hyvää. Kynttilöitä on poltettu niin kuin pimeinä iltoina yleensäkin tykkään tehdä. Ja jouluvalot ripustettiin viikko sitten, koska naapureillakin on ollut jo kuukauden. Aika jouluista siis.

Kaikesta huolimatta joulumieli oli kadoksissa. Ei mulla mitenkään huono fiilis ole ollut. Pitkään vain tuntui, että tänä vuonna se joulu tulee niin vauhdilla, etten millään ehdi fiilikseen mukaan. Kovasti olen koettanut miettiä, mistä tämä tämmöinen, ja lopulta päätin syyttää kiireistä syksyä. Kun on ollut sen verta isoja muutoksia tässä lähikuukausina, ja sitä kautta niin riittämättömän tuntuiset kaksi kättäni täystyöllistettyinä, niin ei vain ole ehtinyt uhrata aikaa joulun odotukseen. Ja siitähän se joulumieli tulee, kun saa oikein odottaa.

No mutta, pikkuhiljaa alkoi täälläkin tuntua joululta. Loppuviikosta iski hirveä voitaikinajoulutorttuhimo, jonka perässä hurautin Prismaan. Siellä niin kutsuvana tönötti kauniin punainen joulutähti, että joulufiilikseen päästyäni en voinut olla ottamatta sitäkin mukaani. Kohta kotona tortun tuoksussa oli pakko laittaa joululaulut soimaan, eikä vain taustalle, vaan heti täysille. Sitten herkuteltiin ja tunnelmoitiin ja ihasteltiin ikkunasta avautuvaa lumista joulumaisemaa. Niin se vain ehti tännekin, aivan yhtäkkiä, vaikkakin odotettuna. Ei liene kuitenkaan myöhäistä - onhan joulu vasta viikon päästä.

Kiitti pikkusysterilleni tästä kuvasta, jonka löysin menneiden vuosien joulukuvia selaillessani. :)

torstai 5. joulukuuta 2013

Ilo pienestä

Meinasin listata asioita, mitä toisinaan kaipaan ajalta silloin joskus. Hetken mietittyäni päätin kääntää ajatuksen toisin päin. Miksi haikailla mennyttä, kun ei sitä voi saada takaisin - enkä totta tosiaan haluaisikaan! Kas tässä, pari asiaa, jotka tällä hetkellä ilahduttavat kotiäidin arkea:

- Aamu, jolloin ehtii harjata hampaat ennen aamiaista. Usein nimittäin nälkä on jo kuuluisan kiljuva siinä vaiheessa, kun olisi aikaa hammaspesulle. Ja kun ne hampaat kuuluis pestä ensimmäisenä. Jos ehtis.

- Rauhallinen kahvihetki lehtiä lueskellen, kun lapsoset ovat päikkäreillä yhtä aikaa. Olennaisena osana pari palaa suklaata. Ilman sitä voi kahvi jäädä keittämättä.


- Se, että pääsee vessaan silloin, kun siltä tuntuu, eikä vasta parin tunnin päästä. Vaikka kokemuksesta tiedän, että tähänkin kyllä tottuu, eikä siihen vessahätään edes aina muista, tai oikeammin ehdi, kiinnittää huomiota.

- Vessa-aiheisiin kun päästiin, niin vessareissu rauhassa, ovi kiinni, ilman innokasta yleisöä. Oikea juhlahetki!

- Rauhallinen aamupala kukonlaulun aikaan jouluvalaistuksessa, kun lapset vielä nukkuvat. Älkää kysykö, miksi kummassa itsekin en ole nukkumassa.

- Pikkumiehen niin suloiset leikit. Oikeasti. Parasta viihdettä. Kun oikein jaksaa keskittyä seuraamaan, niin pääsee itsekin kurkistamaan tuon pienen ajatusmaailmaan. Kyllä sitä usein miettii, että miten nuin pieni! Miten voi tajuta? Miten voi osata?

- Kiireetön sauna koko perheellä. Tai miehen kanssa tai yksin. Mutta siis kiireetön.

- Kun mies tulee töistä. Joka päivä se hymyilyttää, joka ikinen päivä.

- Iltatee miehen kanssa kahden jutustellen. Joskus se kannattaa, vaikka vähän väsyttäisi, kuten meitä silloin tällöin. Tämä kun virkistää, ainakin henkisesti.

- Se hetki, kun lapset nukkuu, keittiö kiiltää, ja saa itse oikaista selkänsä antaen unen viedä. Se tunne on semmonen, että ah ja huh. Ja se hymyilyttää, sekin.

- Kun yöllä sängyn reunalla istuessa, röyhtäystä odotellessa, pieni kultainen neiti heittää niin hellyyttävän hymyn ja alkaa jutella äidille siinä pimeässä. Että koittaapa siinä sitten opettaa, että yöt ovat seurustelun sijaan nukkumista varten.

- Se, että saa nukkua viikonloppuaamuna juuri niin pitkään kun vain malttaa. Harvemmin vaan malttaa nukkua niin pitkään kuin unta riittäisi, kun mielummin tulee jo seuraamaan miehen ja lasten touhuja.

- Kaikki koko perheen jutut. Ne on vaan tosi kivoja. Vaikkapa, että käydään yhdessä lenkillä, tai kaupassa, taikka syödään sitä pitsaa.

- Yllätysvieraat, etenkin päivisin, kun mies on vielä töissä. Juttuseura on aina erittäin tervetullutta.

- Blogin kirjoittaminen. Kirjoittaisin joka päivä vain siksi, että tykkään siitä. Aina ei vaan ajatus luista niin, että keksis, mistä kirjoittaa.

Tämä listahan ei näköjään lopu ikinä, jos en vain päätä lopettaa. Ja jos viljelisin hymiöitä, olisi tämä teksti niitä täynnä. Väitänpä, että näitä pieniä iloja on paljon enemmän kuin silloin, kun olin vielä vaan se yks lukiotyttö (yhtään vähättelemättä opiskelijoita). Toinen vaihtoehto on, että nyt niitä on aikaa miettiä, niitä iloja.

Oli miten oli, hyvä mieli tuli! Voisin tosiaan alkaa listaamaan näitä asioita päivittäin, ihan mielessä vain. Vaikkapa siinä iltaisin unta odotellessa. Mikäli ehdin ennen nukkumattia...

tiistai 3. joulukuuta 2013

Kenkäkaapilla

Päivän naurut. Aivan mahtavia nuo pikkumiehen leikit. Lähteminen on tällä hetkellä yks suosikkileikki. Välillä lähtee isä, sitten äiti, ja välillä pikkumies itse. Yritin saada videollekin, mutta yritykseksi jäi - kamera tärräsi niin mahdottomasti, allekirjoittaneen nauraessa vedet silmissä hupparinsa kauluksen taakse piiloutuneena.

Väitänpä, ettei moni muukaan voisi olla nauramatta, kun toinen ihan tosissaan yrittää kävellä ainakin viisi kertaa oman jalkansa kokoinen kenkä väärinpäin jalassa. Tai kun lopulta saa kengät käännettyä oikein päin jalkaan ja yrittää lähteä liikenteeseen, niin lentää jostain ihmeen kummallisesta syystä nokillensa. Oho hups. Sattuuhan sitä.

On se suloinen mini.


maanantai 2. joulukuuta 2013

Kiipeilyvimma

Pikkumies on innostunut kiipeilystä. Onhan meillä kiipeilty jo useampi kuukausi, mutta nyt kyseinen taito alkaa äipän helpotukseksi olla hyvin hallussa. Enää ei tarvi ihan joka paikkaan rynnätä perään mahdollista alastuloa pehmittämään vain todetakseen, ettei taaskaan ehtinyt (milloin vauva kainalossa, milloin kahvikuppi kourassa) ihan joka paikkaan ajoissa, vaan vahinko pääsi sattumaan.

Huvittaa seurata, kun hän on hoksannut käyttää erinäisiä apuvälineitä ylettääkseen milloin mihinkin mielenkiintoiseen paikkaan. Kuten valokatkaisijoihin, ovenripoihin, tiskipöydälle, ikkunalle tai mihin ikinä. Arvatkaa vain, olenko ihmetellyt, miten tuo pieni jaksaakin joka päivä innostua samasta asiasta uudelleen niin, että herättyä pitää heti aivan juoksujalkaa lähteä tutkimaan uusia, korkeampia ulottuvuuksia.

Onhan se, täytyy myöntää, välillä hiukkasen rasittavaa, esimerkiksi, kun vaihtaessani vaaville vaippaa, tuo isompi muru pamauttaa oven kiinni ja naksauttaa valot pois. Sata kertaa yhden vaipan aikana, noin suunnilleen. Vaikka hoituis kai se pilkkopimessäkin, vaipanvaihto. Vaan on naurussa on pitelemistä, kun oven sitten aukaisee muka vihaisena, ja vastaan tuijottaa niin viattomana, mutta päättäväisenä tämä pikkuinen ihana kiusankappale.

Tai kun vauvalla on ruokailu sylissä kesken, eikä vielä ole ehditty tiskipöytää tyhjentää, niin pikkumies päättää pistää tuumasta toimeen ja auttaa purkamaan tiskivuorta. Toistaiseksi on vielä vältytty kalliilta menetyksiltä, tosin muutaman särön tuo ahkera apulainen on joihinkin laseihin ja lautasiin onnistunut saamaan. Siispä äitin täytyy olla ihan supertehokas ja pitää tiskipöytä aina tyhjänä. Tervetuloa vaan kaikki yllätysvieraat - meillä ei enää ole koskaan tiskivuoria!

Ehdinpäs räpsäistä parin päivän aikana jokusen kappaleen laatukkaita (köhköh) kuvia. Se muuten kiipeää ihan itse myöskin tuon roskakorin päälle, tilanteet eivät ole lavastettuja. :)








keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Rakas kallis jumpsuit


Tämä äiti täällä tykkää hirveästi jumpsuiteista ja onkin kissojen ynnä koirien kanssa yrittänyt etsiä silmälle mieluisia kumpaisellekin lapsoselle. Kävi niin, että lasten täti ilahdutti meitä alkusyksystä: oli tehnyt koulun kässässä jumpsuitin, söpön sellaisen! Onhan siitä tykätty. Varsinkin äiti tykkää. Tuota vaatetta varjellaan aivan erityisellä silmällä kaikilta tahroilta, koska kovan käytön vuoksi sitä saisi olla jatkuvasti pesemässä. Ja pikkumies tykkää, erityisesti sekin. Tulipahan todistetuksi tässä pari päivää sitten.

Päikkäreillä pienelle sattui vahinko ja jumpsuit kastui. Äitin vahinko se oikeasti oli. Hutiluksena oli unohtanut vaihtaa kuivan vaipan ennen unia. No, äiti ajatteli, että riisutaan tuo märkä asu pois ja pistetään pesuun. Mukavampihan se on kuivilla vaatteilla olla, arvelin. Taisin erehtyä. Tavallisesti vaatteiden puhtaudesta tarkka poika ei tykännytkään äidin ajatuksesta ollenkaan. Itkun kanssa rakas jumpsuit riisuttiin. Luulin itkun vielä johtuvan siitä, että oli herätty kesken unien. Pyykkikoneen luukun suljettua itku kuitenkin yltyi.

Hepuli kuvaa ehkä siitä seurannutta kohtausta parhaiten: jalat polkee lattiaa, kädet viuhtoo joka suuntaan ja pää pyörittää eieieitä. Sen verran kultaista poikaani tunnen, että tajusin jonkun menneen pieleen, kröhöm. Kovasti ihmetellen avasin siis luukun uudelleen. Koska arvelin, pikkumiehen suuttuneen, kun tein hänen osuutensa, eli sulkemisen.

Vaan siihenpä loppui itku. Pikkumies kai katsoi parhaaksi toimia nopeasti, ja suuntasi kohti konetta, nykäisi jumpsuitin ulos ja lähti sitä perässään hinaten juoksemaan turvaan tuhman äidin luota isän syliin.

Melkoisen rakas taitaa tuo jumpsuit pienelle olla, kun ei pesunkaan ajaksi tahtoisi siitä luopua. Tarkoittaahan se, hyvänen aika, vähintään päivän eroa kyseisestä vaatekipaleesta, kun pesun jälkeen kutsuvat pyykkinarut. No, tällä kertaa lahjontaa apuna käyttäen saatiin rakas kallis jumpsuit pesuun. Vaan ensi kerralla taidan ajoittaa pesemisen herra omistajan yöuniaikaan.

Oikea mukavuusasu. Ja rakkausasu. Iso kiitos tädille!


maanantai 25. marraskuuta 2013

Onneksi

Taas maanantai. Eilen illalla huokaisin miekkoselle, kun vauvaa ei tahtonut saada millään nukkumaan, että miten sitä jaksaa, kun taas kuitenkin minun tuurilla pikku-ukkosemme herää jo seitsemältä normaalin kello yhdeksän sijaan.

Pelko osoittautui kuitenkin liian positiiviseksi. Tänään nimittäin herättiin kello viiden perästä. Tarkkaa viisarilukemaa en muista, kun unipöhnässä en avannut kuin hiukan toista silmää kelloa katsoakseni, siinä toivossa, että kohta jatkettaisiin unia. No ei jatkettu, ei. Kun pikkutypy oli saanut syötyä, oli jo veljensä aika herätä. Pitäähän se nyt, hyvänen aika, ottaa ilo irti päivästä, het kukonlaulusta lähtien.

Onneksi ei kuitenkaan tarvi vaivautua lähtemään kotoa mihinkään, vaan voi viettää vaikka koko päivän aamutakissa. Voi tehdä niin kuin tämä niin reipas mamma tänä aamuna, että levitti lasten huoneen lattialle patjan petivaatteineen, ja on maannut siinä jo tunnin jos toisenkin esikoisen ihania leikkejä seuraten, välillä toisella kädellä palikkatornin kasaamisessa auttaen. Tämänhän mahdollisti tietenkin vauvan harvinaisen pitkät päikkärit. Kun ei nukuta yöllä, nukutaan sitten päivällä. Onneksi edes päivällä.

Onneksi tämä ei ole meille normaalia, vaan keskimäärin vain pari yötä viikossa nukutaan huonommin, ja loput viisi niin hyvin kuin kahden pienen lapsen vanhemmat vaan voivat. Ja onneksi maanantain jälkeen on tiistai, tiistain jälkeen keskiviikko ja sitten onkin jo käytönnössä taas viikonloppu. Päivän sana on onneksi.

Entä miten kävi uuden pitsaperjantaiperinteemme? Huonosti. Kauppalistasta unohtui pitsa-ainekset, eikä uutta kauppareissua varten ilmoittautunut vapaaehtoisia. Niinpä me sitten siinä netistä löytyvää keittokirjaa hetken selailtuamme päätimme paistella iltapalaksi lättyjä. Hyviä lättyjä tulikin, vaikka äipän rajoitteisesta ruokavaliosta johtuen ei käytetty vehnäjauhoja olleskaan.

Vaan kyllä minä sanon, että heti tuo arkiseen iltaan erilaisen fiiliksen se, että tekemisenpuutteessa viitsii nostaa peffansa toisinaan sohvannurkasta, siirtää sen kyökkiin ja korvata tavallisen tylsän ja vaivattoman iltapalan jollain ei-niin-jokapäiväisellä herkulla.



maanantai 18. marraskuuta 2013

Pitsaperjantai

Viime viikonloppuna meillä otettiin pitkästä aikaa rennosti. Ristiäiset on ohi, asuntokauppahässäkät jätetty jo kauas taakse ja viimeinen muuttolaatikkokin saatiin viimein purettua. Nautittiin tällä kertaa siitä, että saatiin olla vaan omalla pikku perheellä ilman kiireitä.

Me tykätään ihan hirveästi kutsua kavereita kylään. Tavallisesti meidän viikonloput sisältääkin kavereita, kavereita ja kavereita. Perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina. Arki-illat kun viettää omalla porukalla, niin on mukava viikonloppuisin tankata sosiaalista puolta.

Nyt päätettiin tehdä kuitenkin pitkästä aikaa poikkeus, eikä alettukaan viikkosiivouksen lomassa soitella puhelinluetteloa läpi, että kenet tänään saisi seuraksi. Nyt oltiin omalla perheellä. Leivottiin pitsaa, sytyteltiin kynttilöitä, ihasteltiin nuita pienokaisia, juteltiin ja löhöttiin. Ja ennen kaikkea mentiin ajoissa nukkumaan!

Meillä oli niin mukavaa, että ajateltiin ottaa tavaksi. Ehkä me ollaan vielä kuitenkin sen verta ailahtelevaisia, ettei kannata sitoa pitsan leipomista tietylle päivälle. Mutta jos yksi ilta viikonlopussa olis pyhitetty oman perheen kanssa rentoutumiselle hyvän ruuan kera. Se vois olla aika kiva, sellainen meidän juttu. Nyt, kun nuo lapset vielä viihtyy äidin ja isän seurassa, eikä höngi kavereille heti viikonlopun alettua, hah.


keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Ristiäiset

Viikonloppuna vietettiin ihanat juhlat omassa uudessa kodissa. Pikkuneiti sai kauniin nimen. Niin mukava, kun vauvan ja typykän sijasta on voinut viimein alkaa kutsua ihan oikealla nimellä. Nimellä, josta tykkää niin paljon, että vois ihan muuten vain toistella sitä monta kertaa päivässä. Toistelenkin.

Olin pyöritellyt paria nimeä raskausaikana, joista toisen hylkäsin synnärillä. Se ei vain tuntunut sopivalta tälle neidille. Mutta toinen valmiiksi mietitty vaihtoehto oli juuri sellainen, meidän mielestä kaunis ja kantajansa näköinen.


Oli parasta järjestää oikeat juhlat ensimmäistä kertaa alusta loppuun itse ja omassa kodissa. Ihan omannäköiset juhlat, ihanat vieraat ja maukkaat tarjottavat - just sopiva paketti.



perjantai 1. marraskuuta 2013

Haikarapostia

Kun on oikein pieni
voi lentää linnun untuvalla
nukkua orvokin lehden alla,
kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni,
voi keinua heinässä heiluvassa
levätä kukassa tuoksuvassa,
kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni,
voi istua lumihiutaleelle,
ja liitää maailman tuulien teille,
kun on oikein pieni.

-Hannele Huovi


Meidän elo muuttui heti kertaheitolla. Nyt meillä on oma, kultainen ja söpö pieni prinsessa. Meillä on ylpeä, välillä mustasukkainen ihana isoveli. Ja nyt meillä on oma koti. Meillä on pieni piha ja ikkunat maan tasolla.

Ja meillä on käynyt vieraita toisen perään. Vieraita ensin vauvaa tuoksuttelemassa ja heti kohta vieraita kotia ihastelemassa. Äiti ja isä on hiukan väsyneitä, ymmärtänette. Mutta ehdottomasti onnellisia. Ja vähän ehkä turhankin innoissaan.

Seuraavaksi meidän pitäis alkaa touhuta ristiäisiä alta pois, että pääsee suunnittelemaan, mistä päästä aloittais pikkupikkuremppaa.

Tässä muutosten myllerryksessä ei oikein meinaa itsekään perässä pysyä. Pikkuhiljaa alkaa tajuta, mitä kaikkea viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut.

Tästä me haaveiltiin, tätä toivottiin ja kovasti odotettiin. Ja kyllä, tämä todella on kaiken sen arvoista.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Väriloistoa


Kai sitä olin jo saanut tarpeekseni lämpimistä ilmoista, kun vasta hyytävän koleat syysilmat saivat lähtemään ihan kunnolla ulos. Nyt tuntuu, että pihalla pitäisi olla koko ajan. Ollaanpa sitten käytykin useamman kerran päivässä pikku kävelyllä. Ei se kylmyys, vaan tuo kauneus. Se pakottaa pihalle. 

Voin vain haaveilla sellaisesta kamerasta, mikä ikuistaisi nämäkin maisemat kaikessa todellisessa loistossaan. Vielä toistaiseksi on tyydyttävä kännykkäkameran laatuun.
Ja tällä hetkellä rakas kännykkänikin on rikki, jotenka täytyy aina odottaa iltaan, mikäli tahtoo kuvata. Tottahan minä odotan.









torstai 12. syyskuuta 2013

Vielä on kesää jäljellä

Siinä on neljä kirjainta. Se sisältää muun muassa rentoutumista, rentoutumista ja rentoutumista, kaikissa muodoissaan. Aina sitä odotetaan. Aina se loppuu liian aikaisin.
Aivan oikein! Sehän on LOMA!
Näin kesän päättymisen kunniaksi vietimme sitten mekin viimein kesälomamme alkusyksyn lämpiminä päivinä. Hyväähän kannattaa odottaa!

Ja me muuten nautittiin. Vielä kun oli vähän näitä kesäpäiviäkin, ja eritoten lämpimiä iltoja, niin virittelimme alkukesästä partsille kantamamme grillin tulille. Sen korkkaaminen edellytti perusteellista puhdistusta (kaivoimme sen nimittäin mummulan roskakatoksesta hyljättynä, mutta toimivana), jotenka olimme sitä sitten siirtäneet ja siirtäneet. Vaan eipä ollut myöhäistä vieläkään - maittavat grilliherkut saatiin nauttia ystävien seurassa.

Miekkoseni on puhunut kesän alusta lähtien, että golfaamaan pitäisi päästä. Meillähän on ne Green Carditki suoritettuna! Aikaa vievänä harrastuksena olemme päättäneet siirtää sen aktiivisen aloittamisen kuitenkin vasta eläkepäiviin. Tai niin, minä olen päättänyt omasta puolestani ainakin. Mutta kun lomalla on sitä aikaa poikkeuksellisen paljon, niin sai miehenikin toiveensa toteutettua. Löinpä siinä sitten itsekin pari palloa, ja tulin entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että siirretään eläkepäiville. Sanoisinko, että hieman ovat taidot ruostuneet. Mutta meni ne pallot sentään eteenpäin, jos ei ihan sinne, mihin suunnittelin.



Mökkeily kruunasi kesälomamme. Mökkeiltiin pariinkin otteeseen. Alkuviikosta saunottiin, paistettiin lättyjä, syötiin isoja mustikoita (oli vielä oikeasti hyviä!), maisteltiin puolukoita, nautittiin taasen hyvästä seurasta, eikä välitetty, vaikka pikku-ukko flunssaisena ei viihtynyt kuin sylissä. Lomallahan on sylejäkin kaksi.


Lomamme loppupuoliskon vietimme vähän pidemmän ajomatkan päässä aivan ihanalla mökillä. Ja taas saunottiin, syötiin, grillattiin ja juteltiin. Ja syötiin, paistettiin lättyjä ja herkuteltiin. Sitten vielä kalastettiin, syötiin, veneiltiin ja nukuttiin. Eikä voi väittää, että oltaisiin nukuttu erityisen hyvin. Mutta sehän on selvä, kun samassa tilassa nukkuu kolme alle kaksi vuotiasta pikkumurua. Vaan kukapa haluaisi mökkilomansa tuhlata nukkumiseen.




maanantai 19. elokuuta 2013

Tänään on vuosi siitä

Tänään on vuosi siitä
kun näin ensimmäisen kerran sinut, lapseni
ja kuiskasin: "Voiko olla nuin suloinen!"
Tänään on vuosi siitä
kun sain sinut rinnalleni
Oman, pienen lämpimän käärön
Esikoiseni

Ihastelimme kauniita silmiäsi
valtavan pitkää tukkaasi
Laskimme niin pieniä sormiasi
ja varpaitasi
Onnen kyyneleiden läpi
ihmettelimme täydellisyyttäsi
Siihen hetkeen ei mahtunut muita
vain me kolme
sinä, isäsi ja minä
Olimme odottaneet sinua
ja nyt olit luonamme

Tänään on vuosi siitä
kun minusta tuli äiti
Jo ensimmäisen vuotesi aikana
olet opettanut minulle paljon
elämästä
tunteista
rakkaudesta
itsestäni
Olet kasvattanut minua
Hetkeäkään en antaisi pois

Rakastan sinua, lapseni

lauantai 10. elokuuta 2013

Operaatio tiskaaminen

Nykyisin aloitan tiskaamisen kantamalla pikkutermiitin asuntomme toiseen päähän tutkimaan jotain mielenkiintoista lelua. Sitten yritän olla itse ääntäkin nopeampi (vaatii vielä harjoittelua):
Avaan tiskikoneen ja kahmin vauhdilla kädet täyteen astioita. Tästä aiheutuva kohtalokas ensimmäinen kilahdus saa kuitenkin jo pikkutermiittiin liikettä. Nappaan äkkiä lusikkakorin pois tieltä, kun termiitti jo saavuttaa työmaani, ja alan lapata posliiniastioita arvojärjestyksessä pikapikaa pöydälle (minulla on onneksi äitinä tipuaskeleen mittainen etumatka, kun pienellä lautaset tahtovat jumittua piikkeihin), kunnes korissa on enää rikkoutumattomia muoviastioita ja kattiloita.

Huh, alakori tyhjennetty (pöydälle siis) ja on vuorossa yläkori. Pikkuinenhan ei toki yllä vielä siellä oleviin astioihin muuten kuin alakautta, mutta ei se tuholaisen työ tähän lopu. Tiskikoneeseen jääneellä vedellä on hauska läträtä. Ja korinhan saa helposti lattialle, jolloin siihen voi kiivetä piikkejä taivuttamaan. No, piikitki voi aina taivuttaa takas, mutta kun kori ei kauaa jaksa kiinnostaa, käydään taas itse koneen kimppuun.

Haa, tuolla perällä on kaikkia härrävärkkejä! Ja vettä! Sinne siis! Ei muuta kuin koneeseen istumaan. Oikein perälle asti, vesilätäkköön, kaikkien propellien päälle.
Tästähän ei äiti tykkää. Tai tarkennettuna, kone ei tykkää.
Koska se ei ikävä kyllä kestä sitä istumista, varsinkaan osien repimistä ja ränkyttämistä. Ja sitten on vielä vaatteet läpimärät. Siispä on kaikin puolin turvallisin vaihtoehto tyhjentää yläkorikin asap ja sulkea pesukone huudon säestyksellä.

Seuraava vaihe onkin aika vaaraton, mutta en helpoksi kutsuisi sitäkään. Astiat ovat nyt läjässä siinä koneen yläpuolella pöydällä ja pitäisi saada paikoilleen. Huuto on jo laantunut hiukan vaimeammaksi mutta sitäkin hermostuttavammaksi kitinäksi. Kun äiti pilasi kivan leikin ja nyt vaan tiskaa. Tylsää.

Niinpä tämä pieni apulainen ottaa äidin jalan tiukkaan karhunhalaukseen. Koittaapa liikkua siinä sitten niin, ettei satu vahinkoja. Kokeiltu on, tuloksena se, että pikkuinen tömpsähtää lattialle ja aloittaa loukkaantuneen itkun. Ja toki äiti heltyy ottamaan syliin.

Tiskit on edelleen kesken, joten pikkusylittelyn jälkeen yritetään jatkaa hommia. Pikkumies kokeilee seuraavaa kikkaa, ja asettuu mukavan tukevasti äidin jalkaterien päälle seisomaan, nojaten samalla seinään, josta saa voimaa työntää äitiä pois tiskien luota. Tiskaapa siinä sitten.

No, kaikkien sirkustemppujen jälkeen on loppujen lopuksi puhtaat astiat saatu taiteiltua kaappeihin. Vuorossa koneen täyttö. En enää edes yritä asetella likaisia astioita koneeseen yksitellen. Sujuvimmaksi tavaksi on osoittautunut se, että kasaa likaiset astiat esipesun jälkeen pinoihin pikkukätösten ulottumattomiin koneen yläpuolelle. Sitten vain avataan tuo niin mielenkiintoinen luukku, ja täytetään kone käänteisessä järjestyksessä toivoen, ettei vielä tällä kertaa tiskikoneen osia rikkoudu termiitin pomppiessa niiden päällä.

Ja hyväksytään se seikka, ettei lattioita nähtävästikään saa lapsiperheessä pysymään tahrattomina viikkosiivouksesta seuraavaan. Edes siivouspäivän iltaan. Ei edes yhden lapsen perheessä. Ja että aamulla kaapista otetut puhtaat vaatteet menee litimärkinä ja likaisina vaihtoon parin tunnin käytön jälkeen.

Ja yritetään ajatella, niin iljettävältä kuin se tuntuukin, että likaisissa astioissa olevat ruuan jäämät ovat vain ruokaa. Ettei se lapsi siihen kuole vaikka niitä nuoleekin (yh). Että vastustuskyky se vaan kasvaa.


Mutta mikä sai ikuistamaan näinkin tylsän aiheen blogiin kuin tiskaaminen? No se, että tänään sattui poikkeus. Pikkumies iski kyntensä heti koneen avattuani pilttipurkkeihin ja lusikkakoriin. Ja viihtyi löytämiensä aarteiden parissa koko tiskihetken! Olihan se hienoa tiskata siinä kaikessa rauhassa aivan tavallisesti. Vaihtelu näet virkistää.



Ties kuinka kauan näillä olisi jaksanut leikkiä, mutta kun äiti typeryyksissään alkoi kuvaamaan. Enkö ikinä opi, että kuvien ottaminen pilaa yleensä ne parhaat kuvattavat tilanteet? Ellei sitten muista kuvata huomaamattomasti, salaa. En kai sitten.

Mutta on se sentään positiivista, että tavallisen tylsiin arkitoimiin on saatu vähän haastetta. 

perjantai 2. elokuuta 2013

Aamutoimia







Uskomatonta, miten paljon pieni termiitti ehtii äidin aamutoimien aikana tehdä. Aikaa menee siis vaihtelevasti 15-30 minuuttia. Kyllähän sitä voisi kulkea perässä hokemassa ei-ei-ei:tä ja samalla siivota niitä sotkuja. Mutta toisaalta miksi pilata pienen ilo. Toinen nauttii koko sydämestään, kun saa touhuta. Eihän toki tarkoitus ole sotkea! Tämä on hänen leikkinsä, järjestellä äidin tylsät pinot kaapeissa uuteen uskoon. Ja kun yksi nurkka on järjestetty, voi siirtyä seuraavaan, tietty. 
On sitä vaan vaikea hymyilemättä katsoa, sitä touhuamista.






Tästä onkin hyvä aloittaa siivouspäivä - näkee ainakin työnsä tuloksen. Nimittäin tämä täystuho jämähtää niille sijoilleen, kun äiti käynnistää imurin, ja liikahtaa seuraavan kerran vasta, kun on sataprosenttisen varma, että imuri on sammutettu. Jostain ihmeen kummallisesta syystä imuri kauhistuttaa. Mutta äiti on tyytyväinen, kun ei tarvi montaa kertaa imuroida samaa kohtaa, kun joku ei koko ajan levitä roskia.



  

tiistai 30. heinäkuuta 2013

Kukkuu siellä ja kukkuu täällä

Meidän pieni taapero kasvaa ja oppii uusia asioita jatkuvasti, luonnollisesti.
Kanssakäymistä on huomattavasti helpottanut se, että välillemme muodostuu
sana sanalta yhteinen kieli. Niin usein olenkin miettinyt, mihin joutuisin ilman tuota rakasta ilopilleriämme.

Tällä hetkellä hänen suosikkisanastoonsa kuuluu mm. "anna".
Tässä onkin meillä vanhemmilla miettimistä, mitä tuo anna sitten milloinkin tarkoittaa. Ruokailuhetkiämme säestää tasainen ja äänekäs "annanannanannanna", kunnes pienokainen saa haluamansa suuhun, (ah, hetken hiljaisuus) ja suun äkkiä tyhjäksi voidakseen taas jatkaa: "An-na, anna, annannanannnnna..."

Syliin pyrkiessään hän ojentaa pienet kätösensä kohti ja alkaa hokea:
"Nnanna, anna, an-nnnna!" jatkuen aina siihen saakka, että tilanteesta riippuen äiti taikka isä, keskeyttää hommansa ja ottaa syliin. Jos pikkuinen viihtyy sylissä puoli minuuttia, on se jo voitto vanhemmille. Siellä kun käydään mieluiten vain pikaisesti varmistamassa, että onhan se syli nyt varmasti vielä olemassa, että leikki voi taas jatkua.

Ja auta armias, jos pieni ei ole jostain syystä tullut kuulluksi. Näitäkin tilanteita kun joskus sattuu, esim. jos äiti ja isä haluavat jutella vieraiden kanssa. Usein viikonloppuisin. Silloin tämä suloinen "annannannannaa" vaihtuu sievästi sanottuna korvia raastavaksi rääkymiseksi aina, kun kiljukaula haluaa jotain, vaikkapa että hänet huomataan. Tai syliä. Tai pois sylistä. Tai syötävää. Mitä tahansa. Rääkyminen on verrattavissa mm. sian rääkkäämiseen, taikka riikinkukon soidinhuutoihin (anteeksi nyt vain, mutta kun se on aika totta, hih).

Meidän onnemme on, että tämä rääkyminen on ohimenevä vaihe, joskin kestää yleensä kerrallaan sen pari päivää. Kuinka sitä ihminen sitten osaakaan taas nauttia taukoamattomasta annannnannaasta.

Toinen villitys on "Kuk-kuu". Tarkoittaa kukkuuta.
Voi että sitä onkin kiva hokea!


Lempileikki on mennä huoneeseen, työntää ovi kiinni, ja sitten huutaa: "Tä! Tä-tä! Tää-ääää!" kunnes joku tulee avaamaan ja pikkuinen saa hihkaista silmät loistaen "Kuk-kuu!"

Kukkuuta huudellaan kaikelle ja kaikille.

"Kuk-kuu!" raikuu tervetulotoivotus, kun äiti tai isä tulee toisesta huoneesta.

Kun porkkana luiskahtaa lautasen alle, pieni nostaa lautasta ja hihkuu: "Kuk-kuu!"

"Kuk-kuu!" kun hän avaa keittiön kaapin tai siivouskomeron.

"Kuk-kuu!" kun hän etsii palloa sohvan alta.

"Kuk-kuu!" kun hän kurkkaa maton alle.

"Kuk-kuu!" kun kääntää kirjan sivun.

"Kuk-kuu!" kaikille vastaantulijoille kaupassa, lenkillä, uimarannalla... Ja monta kukkuuta, jos (ja useimmiten kun) vastaantulija ei hoksaa huikata takaisin.

"Kuk-kuu!" kuuluu pöydän alta.

"Kuk-kuu!" kuuluu tuolin alta.

"Kuk-kuu!" kuuluu sohvan takaa.

Kukkuu pallolle ja kukkuu autolle ja kukkuu nallelle.

Kukkuu siellä ja kukkuu täällä.

Kukkuu piristää ja kukkuu naurattaa.

Suosittelen aikuisillekin!

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Soutelua

Takaisin kesäfiilikseen! Kerkesin jo tosissaan uskoa, että kesä on ohi ja talvi jyrää päälle. Onnekseni olin väärässä.

Käytiin kesän kunniaksi soutelemassa koko perheen voimin. Soutaminen sinänsä on ihanan rentouttavaa. Niin olen aina ajatellut.

Heti veneen nytkähtäessä liikkeelle kävi selväksi, ettei tarvitsisi myöskään pelätä merihätään joutumista, vaikka pelastusliiveistä pillit puuttuivatkin - sireenit nimittäin oli mukana omasta takaa.

Halusimmepa tai emme, keräsimme niin vastaantulevien veneilijöiden kuin myös rannalla kulkevien katseet. Tämä sireeni kun toimi pyytämättäkin. Koko ruhtinaallisen pitkän viiden minuutin soutureissun ajan oli äidillä täysi työ koittaa saada pikkumies välillä hiljaiseksi, tai pitämään edes pientä hengähdystaukoa.

Tuloksetta.

Sanattomasta yhteisestä sopimuksesta heti alkuun päästyämme, päätimme soutaa mahdollisimman huomaamattomasti takaisin rantaan. Eihän me oikeasti edes haluttu käydä retkellä.

Että olipahan reissu. Ja ei, tämä ei ollut ensimmäinen laatuaan. Kaikesta huolimatta uskon edelleen soutelun ainakin toisinaan rentouttavan.




"Vene on varmimmassa turvassa 
silloin kun se on satamassa,
mutta ei veneitä ole rakennettu sen vuoksi"
            -Paulo Coelho

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Arki alkaa a:lla

Päätin liittyä kerhoon.
Kyllä. Luit oikein. Minä.
Ahkerana blogien lukijana, mutta pahimpana bloggaamisen vastustajana.
Kohta vuoden päivät olen sitä harkinnut ja aina meinannut.
Aina tullut kuitenkin siihen tulokseen, että ei, en minäki, ku kaikki. 
No, tässä sitä sitten ollaan.

Mutta on mulla selitys.
Pienen pojan äitinä on välillä hiukkasen tylsää, 
tämä kun nukkuu päikkäritkin vielä vähintään kerran päivässä. 
Siispä ajattelin, että jos tässä olis sitä jotain. 
Sitä, mitä olen samanlaisiin päiviini kaivannut alkaen aina äitiysloman alusta.
Kirjoitan siis omaksi ilokseni. Että saisin päiviini jotain sisältöä.
Jotain, mihin käyttää aivoja, ja sitä aikaa, kun ei ole kerrassaan mitään tekemistä.

Mistä sitten kirjoittaisin?
Niin, pitkään mietin sitäkin.
Eihän mun elämässä tapahdu mitään. Tavallista arkea päivästä toiseen.
Siinäpä se.
Arki. Kirjoitan arjesta. Arjen pienistä iloista. Arjen harmaudesta. 
Tavallisesta elämästä, milloin mistäkin.
Arkipäiväkirjaa.