tiistai 30. heinäkuuta 2013

Kukkuu siellä ja kukkuu täällä

Meidän pieni taapero kasvaa ja oppii uusia asioita jatkuvasti, luonnollisesti.
Kanssakäymistä on huomattavasti helpottanut se, että välillemme muodostuu
sana sanalta yhteinen kieli. Niin usein olenkin miettinyt, mihin joutuisin ilman tuota rakasta ilopilleriämme.

Tällä hetkellä hänen suosikkisanastoonsa kuuluu mm. "anna".
Tässä onkin meillä vanhemmilla miettimistä, mitä tuo anna sitten milloinkin tarkoittaa. Ruokailuhetkiämme säestää tasainen ja äänekäs "annanannanannanna", kunnes pienokainen saa haluamansa suuhun, (ah, hetken hiljaisuus) ja suun äkkiä tyhjäksi voidakseen taas jatkaa: "An-na, anna, annannanannnnna..."

Syliin pyrkiessään hän ojentaa pienet kätösensä kohti ja alkaa hokea:
"Nnanna, anna, an-nnnna!" jatkuen aina siihen saakka, että tilanteesta riippuen äiti taikka isä, keskeyttää hommansa ja ottaa syliin. Jos pikkuinen viihtyy sylissä puoli minuuttia, on se jo voitto vanhemmille. Siellä kun käydään mieluiten vain pikaisesti varmistamassa, että onhan se syli nyt varmasti vielä olemassa, että leikki voi taas jatkua.

Ja auta armias, jos pieni ei ole jostain syystä tullut kuulluksi. Näitäkin tilanteita kun joskus sattuu, esim. jos äiti ja isä haluavat jutella vieraiden kanssa. Usein viikonloppuisin. Silloin tämä suloinen "annannannannaa" vaihtuu sievästi sanottuna korvia raastavaksi rääkymiseksi aina, kun kiljukaula haluaa jotain, vaikkapa että hänet huomataan. Tai syliä. Tai pois sylistä. Tai syötävää. Mitä tahansa. Rääkyminen on verrattavissa mm. sian rääkkäämiseen, taikka riikinkukon soidinhuutoihin (anteeksi nyt vain, mutta kun se on aika totta, hih).

Meidän onnemme on, että tämä rääkyminen on ohimenevä vaihe, joskin kestää yleensä kerrallaan sen pari päivää. Kuinka sitä ihminen sitten osaakaan taas nauttia taukoamattomasta annannnannaasta.

Toinen villitys on "Kuk-kuu". Tarkoittaa kukkuuta.
Voi että sitä onkin kiva hokea!


Lempileikki on mennä huoneeseen, työntää ovi kiinni, ja sitten huutaa: "Tä! Tä-tä! Tää-ääää!" kunnes joku tulee avaamaan ja pikkuinen saa hihkaista silmät loistaen "Kuk-kuu!"

Kukkuuta huudellaan kaikelle ja kaikille.

"Kuk-kuu!" raikuu tervetulotoivotus, kun äiti tai isä tulee toisesta huoneesta.

Kun porkkana luiskahtaa lautasen alle, pieni nostaa lautasta ja hihkuu: "Kuk-kuu!"

"Kuk-kuu!" kun hän avaa keittiön kaapin tai siivouskomeron.

"Kuk-kuu!" kun hän etsii palloa sohvan alta.

"Kuk-kuu!" kun hän kurkkaa maton alle.

"Kuk-kuu!" kun kääntää kirjan sivun.

"Kuk-kuu!" kaikille vastaantulijoille kaupassa, lenkillä, uimarannalla... Ja monta kukkuuta, jos (ja useimmiten kun) vastaantulija ei hoksaa huikata takaisin.

"Kuk-kuu!" kuuluu pöydän alta.

"Kuk-kuu!" kuuluu tuolin alta.

"Kuk-kuu!" kuuluu sohvan takaa.

Kukkuu pallolle ja kukkuu autolle ja kukkuu nallelle.

Kukkuu siellä ja kukkuu täällä.

Kukkuu piristää ja kukkuu naurattaa.

Suosittelen aikuisillekin!

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Soutelua

Takaisin kesäfiilikseen! Kerkesin jo tosissaan uskoa, että kesä on ohi ja talvi jyrää päälle. Onnekseni olin väärässä.

Käytiin kesän kunniaksi soutelemassa koko perheen voimin. Soutaminen sinänsä on ihanan rentouttavaa. Niin olen aina ajatellut.

Heti veneen nytkähtäessä liikkeelle kävi selväksi, ettei tarvitsisi myöskään pelätä merihätään joutumista, vaikka pelastusliiveistä pillit puuttuivatkin - sireenit nimittäin oli mukana omasta takaa.

Halusimmepa tai emme, keräsimme niin vastaantulevien veneilijöiden kuin myös rannalla kulkevien katseet. Tämä sireeni kun toimi pyytämättäkin. Koko ruhtinaallisen pitkän viiden minuutin soutureissun ajan oli äidillä täysi työ koittaa saada pikkumies välillä hiljaiseksi, tai pitämään edes pientä hengähdystaukoa.

Tuloksetta.

Sanattomasta yhteisestä sopimuksesta heti alkuun päästyämme, päätimme soutaa mahdollisimman huomaamattomasti takaisin rantaan. Eihän me oikeasti edes haluttu käydä retkellä.

Että olipahan reissu. Ja ei, tämä ei ollut ensimmäinen laatuaan. Kaikesta huolimatta uskon edelleen soutelun ainakin toisinaan rentouttavan.




"Vene on varmimmassa turvassa 
silloin kun se on satamassa,
mutta ei veneitä ole rakennettu sen vuoksi"
            -Paulo Coelho

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Arki alkaa a:lla

Päätin liittyä kerhoon.
Kyllä. Luit oikein. Minä.
Ahkerana blogien lukijana, mutta pahimpana bloggaamisen vastustajana.
Kohta vuoden päivät olen sitä harkinnut ja aina meinannut.
Aina tullut kuitenkin siihen tulokseen, että ei, en minäki, ku kaikki. 
No, tässä sitä sitten ollaan.

Mutta on mulla selitys.
Pienen pojan äitinä on välillä hiukkasen tylsää, 
tämä kun nukkuu päikkäritkin vielä vähintään kerran päivässä. 
Siispä ajattelin, että jos tässä olis sitä jotain. 
Sitä, mitä olen samanlaisiin päiviini kaivannut alkaen aina äitiysloman alusta.
Kirjoitan siis omaksi ilokseni. Että saisin päiviini jotain sisältöä.
Jotain, mihin käyttää aivoja, ja sitä aikaa, kun ei ole kerrassaan mitään tekemistä.

Mistä sitten kirjoittaisin?
Niin, pitkään mietin sitäkin.
Eihän mun elämässä tapahdu mitään. Tavallista arkea päivästä toiseen.
Siinäpä se.
Arki. Kirjoitan arjesta. Arjen pienistä iloista. Arjen harmaudesta. 
Tavallisesta elämästä, milloin mistäkin.
Arkipäiväkirjaa.