keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Rakas kallis jumpsuit


Tämä äiti täällä tykkää hirveästi jumpsuiteista ja onkin kissojen ynnä koirien kanssa yrittänyt etsiä silmälle mieluisia kumpaisellekin lapsoselle. Kävi niin, että lasten täti ilahdutti meitä alkusyksystä: oli tehnyt koulun kässässä jumpsuitin, söpön sellaisen! Onhan siitä tykätty. Varsinkin äiti tykkää. Tuota vaatetta varjellaan aivan erityisellä silmällä kaikilta tahroilta, koska kovan käytön vuoksi sitä saisi olla jatkuvasti pesemässä. Ja pikkumies tykkää, erityisesti sekin. Tulipahan todistetuksi tässä pari päivää sitten.

Päikkäreillä pienelle sattui vahinko ja jumpsuit kastui. Äitin vahinko se oikeasti oli. Hutiluksena oli unohtanut vaihtaa kuivan vaipan ennen unia. No, äiti ajatteli, että riisutaan tuo märkä asu pois ja pistetään pesuun. Mukavampihan se on kuivilla vaatteilla olla, arvelin. Taisin erehtyä. Tavallisesti vaatteiden puhtaudesta tarkka poika ei tykännytkään äidin ajatuksesta ollenkaan. Itkun kanssa rakas jumpsuit riisuttiin. Luulin itkun vielä johtuvan siitä, että oli herätty kesken unien. Pyykkikoneen luukun suljettua itku kuitenkin yltyi.

Hepuli kuvaa ehkä siitä seurannutta kohtausta parhaiten: jalat polkee lattiaa, kädet viuhtoo joka suuntaan ja pää pyörittää eieieitä. Sen verran kultaista poikaani tunnen, että tajusin jonkun menneen pieleen, kröhöm. Kovasti ihmetellen avasin siis luukun uudelleen. Koska arvelin, pikkumiehen suuttuneen, kun tein hänen osuutensa, eli sulkemisen.

Vaan siihenpä loppui itku. Pikkumies kai katsoi parhaaksi toimia nopeasti, ja suuntasi kohti konetta, nykäisi jumpsuitin ulos ja lähti sitä perässään hinaten juoksemaan turvaan tuhman äidin luota isän syliin.

Melkoisen rakas taitaa tuo jumpsuit pienelle olla, kun ei pesunkaan ajaksi tahtoisi siitä luopua. Tarkoittaahan se, hyvänen aika, vähintään päivän eroa kyseisestä vaatekipaleesta, kun pesun jälkeen kutsuvat pyykkinarut. No, tällä kertaa lahjontaa apuna käyttäen saatiin rakas kallis jumpsuit pesuun. Vaan ensi kerralla taidan ajoittaa pesemisen herra omistajan yöuniaikaan.

Oikea mukavuusasu tuo jumpsuit. Iso kiitos tädille!


maanantai 25. marraskuuta 2013

Onneksi

Taas maanantai. Eilen illalla huokaisin miekkoselle, kun vauvaa ei tahtonut saada millään nukkumaan, että miten sitä jaksaa, kun taas kuitenkin minun tuurilla pikku-ukkosemme herää jo seitsemältä normaalin kello yhdeksän sijaan.

Pelko osoittautui kuitenkin liian positiiviseksi. Tänään nimittäin herättiin kello viiden perästä. Tarkkaa viisarilukemaa en muista, kun unipöhnässä en avannut kuin hiukan toista silmää kelloa katsoakseni, siinä toivossa, että kohta jatkettaisiin unia. No ei jatkettu, ei. Kun pikkutypy oli saanut syötyä, oli jo veljensä aika herätä. Pitäähän se nyt, hyvänen aika, ottaa ilo irti päivästä, het kukonlaulusta lähtien.

Työssäkäyville ja opiskelijoille tämä tietty voi olla normaalikin heräämisaika, mutta no. Onneksi ei kuitenkaan tarvi vaivautua lähtemään kotoa mihinkään, vaan voi viettää vaikka koko päivän aamutakissa. Voi tehdä niin kuin tämä niin reipas mamma tänä aamuna, että levitti lasten huoneen lattialle patjan petivaatteineen, ja on maannut siinä jo tunnin jos toisenkin esikoisen ihania leikkejä seuraten, välillä toisella kädellä palikkatornin kasaamisessa auttaen. Tämänhän mahdollisti tietenkin vauvan harvinaisen pitkät päikkärit. Kun ei nukuta yöllä, nukutaan sitten päivällä. Onneksi edes päivällä.

Onneksi tämä ei ole meille normaalia, vaan keskimäärin vain pari yötä viikossa nukutaan huonommin, ja loput viisi niin hyvin kuin kahden pienen lapsen vanhemmat vaan voivat. Ja onneksi maanantain jälkeen on tiistai, tiistain jälkeen keskiviikko ja sitten onkin jo käytönnössä taas viikonloppu. Päivän sana on onneksi.

Entä miten kävi uuden pitsaperjantaiperinteemme? Huonosti. Kauppalistasta unohtui pitsa-ainekset, eikä uutta kauppareissua varten ilmoittautunut vapaaehtoisia. Niinpä me sitten siinä netistä löytyvää keittokirjaa hetken selailtuamme päätimme paistella iltapalaksi lättyjä. Hyviä lättyjä tulikin, vaikka äipän rajoitteisesta ruokavaliosta johtuen ei käytetty vehnäjauhoja olleskaan.

Vaan kyllä minä sanon, että heti tuo arkiseen iltaan erilaisen fiiliksen se, että tekemisenpuutteessa viitsii nostaa peffansa toisinaan sohvannurkasta, siirtää sen kyökkiin ja korvata tavallisen tylsän ja vaivattoman iltapalan jollain ei-niin-jokapäiväisellä herkulla.



tiistai 19. marraskuuta 2013

Ei kolo komiassa

"Ei se kolo komiassa", vai miten sitä nuo vanhat ruukaa sanoa? Pari pattia taas tällekin aamua saatu päätä koristamaan. Edelliset mustelmat vielä ympäröi silmää. Raasu tuo meidän reipas pieni touhuaja. Kun ei äitin kädet vaan aina kerkeä joka paikkaan. Menojalka on sen verran tehokas hänellä, että tuon tuosta sattuu ja tapahtuu. Kompastuu, kaatuu, tumpsahtaa ja törmää millon mihinkin. Niin tänäänkin.

Oltiin Kalevan ensimmäisellä sivulla menossa. Äiti kaakaokupposen kanssa vauva kainalossa, pikkumies mustikkakuppi nenän edessä. Tyytyväisenä järjesteli vielä jäisiä mustikoita riviin pöydälle, sitten takas kuppiin ja taas pöydälle. Tovin mustikkaa pyöriteltyään, kun se oli jo sopivasti käsiin sulanut, sen saattoi laittaa suuhun ja ottaa seuraavaan. Näitä herkkuja nimittäin nautitaan hartaasti. Kuin karkkeja, mutta vaan vielä parempia, pikkuisen mielestä.

No, niin siinä sitten kävi, että yksi iso mustikka karkasi vähän kaummaksi. Ja koska nämä niin herkkuja ovat, täytyy se karannutkin kaveri saada korjattua pikkusummuun. Sitä tämä pieni siis lähti kurottelemaan, kun käsi lipesi ja raukka lensi syöttötuolistaan kaaressa lattialle. Kyllähän äitimamma tämän näki, mutta kaikki tapahtui niin nopeaa, ettei siinä vauva kainalossa ehtinyt kuitenkaan estämään. Ilmeisesti ei suurta vahinkoa päässyt tapahtumaan, kun hetken sylissä itkettyään piti päästä taas jatkamaan mustikkaurakkaa. Ensin, tottakai, kurottaa se karannut yksilö takaisin.


Vaikka ei sen puoleen, että tuo patti touhua näyttäisi hidastavan. Minusta tuntuu, että paremminkin päin vastoin. Meno sen kuin kiihtyy.

Jokohan olis kohta syytä hommata se konttauskypärä tähän talouteen...

maanantai 18. marraskuuta 2013

Pitsaperjantai

Viime viikonloppuna meillä otettiin pitkästä aikaa rennosti. Ristiäiset on ohi, asuntokauppahässäkät jätetty jo kauas taakse ja viimeinen muuttolaatikkokin saatiin viimein purettua. Nautittiin tällä kertaa siitä, että saatiin olla vaan omalla pikku perheellä ilman kiireitä.

Me tykätään ihan hirveästi kutsua kavereita kylään. Tavallisesti meidän viikonloput sisältääkin kavereita, kavereita ja kavereita. Perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina. Arki-illat kun viettää omalla porukalla, niin on mukava viikonloppuisin tankata sosiaalista puolta.

Nyt päätettiin tehdä kuitenkin pitkästä aikaa poikkeus, eikä alettukaan viikkosiivouksen lomassa soitella puhelinluetteloa läpi, että kenet tänään saisi seuraksi. Nyt oltiin omalla perheellä. Leivottiin pitsaa, sytyteltiin kynttilöitä, ihasteltiin nuita pienokaisia, juteltiin ja löhöttiin. Ja ennen kaikkea mentiin ajoissa nukkumaan!

Meillä oli niin mukavaa, että ajateltiin ottaa tavaksi. Ehkä me ollaan vielä kuitenkin sen verta ailahtelevaisia, ettei kannata sitoa pitsan leipomista tietylle päivälle. Mutta jos yksi ilta viikonlopussa olis pyhitetty oman perheen kanssa rentoutumiselle hyvän ruuan kera. Se vois olla aika kiva, sellainen meidän juttu. Nyt, kun nuo lapset vielä viihtyy äidin ja isän seurassa, eikä höngi kavereille heti viikonlopun alettua, hah.


keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Ristiäiset

Viikonloppuna vietettiin ihanat juhlat omassa uudessa kodissa. Pikkuneiti sai kauniin nimen. Niin mukava, kun vauvan ja typykän sijasta on voinut viimein alkaa kutsua ihan oikealla nimellä. Nimellä, josta tykkää niin paljon, että vois ihan muuten vain toistella sitä monta kertaa päivässä. Toistelenkin.

Olin pyöritellyt paria nimeä raskausaikana, joista toisen hylkäsin synnärillä. Se ei vain tuntunut sopivalta tälle neidille. Mutta toinen valmiiksi mietitty vaihtoehto oli juuri sellainen, meidän mielestä kaunis ja kantajansa näköinen.


Oli parasta järjestää oikeat juhlat ensimmäistä kertaa alusta loppuun itse ja omassa kodissa. Ihan omannäköiset juhlat, ihanat vieraat ja maukkaat tarjottavat - aika täydellinen paketti.



perjantai 1. marraskuuta 2013

Haikarapostia

Kun on oikein pieni
voi lentää linnun untuvalla
nukkua orvokin lehden alla,
kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni,
voi keinua heinässä heiluvassa
levätä kukassa tuoksuvassa,
kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni,
voi istua lumihiutaleelle,
ja liitää maailman tuulien teille,
kun on oikein pieni.

-Hannele Huovi


Meidän elo muuttui heti kertaheitolla. Nyt meillä on oma, kultainen ja söpö pieni prinsessa. Meillä on ylpeä, välillä mustasukkainen ihana isoveli. Ja nyt meillä on oma koti. Meillä on pieni piha ja ikkunat maan tasolla.

Ja meillä on käynyt vieraita toisen perään. Vieraita ensin vauvaa tuoksuttelemassa ja heti kohta vieraita kotia ihastelemassa. Äiti ja isä on hiukan väsyneitä, ymmärtänette. Mutta ehdottomasti onnellisia. Ja vähän ehkä turhankin innoissaan.

Seuraavaksi meidän pitäis alkaa touhuta ristiäisiä alta pois, että pääsee suunnittelemaan, mistä päästä aloittais pikkupikkuremppaa.

Tässä muutosten myllerryksessä ei oikein meinaa itsekään perässä pysyä. Pikkuhiljaa alkaa tajuta, mitä kaikkea viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut.

Tästä me haaveiltiin, tätä toivottiin ja kovasti odotettiin. Ja kyllä, tämä todella on kaiken sen arvoista.