maanantai 16. joulukuuta 2013

Joulumieli

Löysihän se tännekin, joulumieli. Ehdinkin jo vähän huolestua. On me tietty joululauluja jo pari viikkoa kuunneltu. Pitäähän sitä, kun joulukuukin jo! Lähinnä kuitenkin vain pikkumiekkosen päikkäriaikaan - ruukaan nimittäin soittaa jotain musiikkia silloin, ettei vain pikkusiskon itku herättäisi kesken unien. Joulukuussa vaihdettiin siis joululauluihin ihan noin niinkuin tavan vuoksi. Glögikausikin avattiin aikaa sitten, mutta vain koska se nyt vaan on pitkästä aikaa niin hyvää. Kynttilöitä on poltettu niin kuin pimeinä iltoina yleensäkin tykkään tehdä. Ja jouluvalot ripustettiin viikko sitten, koska naapureillakin on ollut jo kuukauden. Aika jouluista siis.

Kaikesta huolimatta joulumieli oli kadoksissa. Ei mulla mitenkään huono fiilis ole ollut. Pitkään vain tuntui, että tänä vuonna se joulu tulee niin vauhdilla, etten millään ehdi fiilikseen mukaan. Kovasti olen koettanut miettiä, mistä tämä tämmöinen, ja lopulta päätin syyttää kiireistä syksyä. Kun on ollut sen verta isoja muutoksia tässä lähikuukausina, ja sitä kautta niin riittämättömän tuntuiset kaksi kättäni täystyöllistettyinä, niin ei vain ole ehtinyt uhrata aikaa joulun odotukseen. Ja siitähän se joulumieli tulee, kun saa oikein odottaa.

No mutta, pikkuhiljaa alkoi täälläkin tuntua joululta. Loppuviikosta iski hirveä voitaikinajoulutorttuhimo, jonka perässä hurautin Prismaan. Siellä niin kutsuvana tönötti kauniin punainen joulutähti, että joulufiilikseen päästyäni en voinut olla ottamatta sitäkin mukaani. Kohta kotona tortun tuoksussa oli pakko laittaa joululaulut soimaan, eikä vain taustalle, vaan heti täysille. Sitten herkuteltiin ja tunnelmoitiin ja ihasteltiin ikkunasta avautuvaa lumista joulumaisemaa. Niin se vain ehti tännekin, aivan yhtäkkiä, vaikkakin odotettuna. Ei liene kuitenkaan myöhäistä - onhan joulu vasta viikon päästä.

Kiitti pikkusysterilleni tästä kuvasta, jonka löysin menneiden vuosien joulukuvia selaillessani. :)

torstai 5. joulukuuta 2013

Ilo pienestä

Meinasin listata asioita, mitä toisinaan kaipaan ajalta silloin joskus. Hetken mietittyäni päätin kääntää ajatuksen toisin päin. Miksi haikailla mennyttä, kun ei sitä voi saada takaisin - enkä totta tosiaan haluaisikaan! Kas tässä, pari asiaa, jotka tällä hetkellä ilahduttavat kotiäidin arkea:

- Aamu, jolloin ehtii harjata hampaat ennen aamiaista. Usein nimittäin nälkä on jo kuuluisan kiljuva siinä vaiheessa, kun olisi aikaa hammaspesulle. Ja kun ne hampaat kuuluis pestä ensimmäisenä. Jos ehtis.

- Rauhallinen kahvihetki lehtiä lueskellen, kun lapsoset ovat päikkäreillä yhtä aikaa. Olennaisena osana pari palaa suklaata. Ilman sitä voi kahvi jäädä keittämättä.


- Se, että pääsee vessaan silloin, kun siltä tuntuu, eikä vasta parin tunnin päästä. Vaikka kokemuksesta tiedän, että tähänkin kyllä tottuu, eikä siihen vessahätään edes aina muista, tai oikeammin ehdi, kiinnittää huomiota.

- Vessa-aiheisiin kun päästiin, niin vessareissu rauhassa, ovi kiinni, ilman innokasta yleisöä. Oikea juhlahetki!

- Rauhallinen aamupala kukonlaulun aikaan jouluvalaistuksessa, kun lapset vielä nukkuvat. Älkää kysykö, miksi kummassa itsekin en ole nukkumassa.

- Pikkumiehen niin suloiset leikit. Oikeasti. Parasta viihdettä. Kun oikein jaksaa keskittyä seuraamaan, niin pääsee itsekin kurkistamaan tuon pienen ajatusmaailmaan. Kyllä sitä usein miettii, että miten nuin pieni! Miten voi tajuta? Miten voi osata?

- Kiireetön sauna koko perheellä. Tai miehen kanssa tai yksin. Mutta siis kiireetön.

- Kun mies tulee töistä. Joka päivä se hymyilyttää, joka ikinen päivä.

- Iltatee miehen kanssa kahden jutustellen. Joskus se kannattaa, vaikka vähän väsyttäisi, kuten meitä silloin tällöin. Tämä kun virkistää, ainakin henkisesti.

- Se hetki, kun lapset nukkuu, keittiö kiiltää, ja saa itse oikaista selkänsä antaen unen viedä. Se tunne on semmonen, että ah ja huh. Ja se hymyilyttää, sekin.

- Kun yöllä sängyn reunalla istuessa, röyhtäystä odotellessa, pieni kultainen neiti heittää niin hellyyttävän hymyn ja alkaa jutella äidille siinä pimeässä. Että koittaapa siinä sitten opettaa, että yöt ovat seurustelun sijaan nukkumista varten.

- Se, että saa nukkua viikonloppuaamuna juuri niin pitkään kun vain malttaa. Harvemmin vaan malttaa nukkua niin pitkään kuin unta riittäisi, kun mielummin tulee jo seuraamaan miehen ja lasten touhuja.

- Kaikki koko perheen jutut. Ne on vaan tosi kivoja. Vaikkapa, että käydään yhdessä lenkillä, tai kaupassa, taikka syödään sitä pitsaa.

- Yllätysvieraat, etenkin päivisin, kun mies on vielä töissä. Juttuseura on aina erittäin tervetullutta.

- Blogin kirjoittaminen. Kirjoittaisin joka päivä vain siksi, että tykkään siitä. Aina ei vaan ajatus luista niin, että keksis, mistä kirjoittaa.

Tämä listahan ei näköjään lopu ikinä, jos en vain päätä lopettaa. Ja jos viljelisin hymiöitä, olisi tämä teksti niitä täynnä. Väitänpä, että näitä pieniä iloja on paljon enemmän kuin silloin, kun olin vielä vaan se yks lukiotyttö (yhtään vähättelemättä opiskelijoita). Toinen vaihtoehto on, että nyt niitä on aikaa miettiä, niitä iloja.

Oli miten oli, hyvä mieli tuli! Voisin tosiaan alkaa listaamaan näitä asioita päivittäin, ihan mielessä vain. Vaikkapa siinä iltaisin unta odotellessa. Mikäli ehdin ennen nukkumattia...

tiistai 3. joulukuuta 2013

Kenkäkaapilla

Päivän naurut. Aivan mahtavia nuo pikkumiehen leikit. Lähteminen on tällä hetkellä yks suosikkileikki. Välillä lähtee isä, sitten äiti, ja välillä pikkumies itse. Yritin saada videollekin, mutta yritykseksi jäi - kamera tärräsi niin mahdottomasti, allekirjoittaneen nauraessa vedet silmissä hupparinsa kauluksen taakse piiloutuneena.

Väitänpä, ettei moni muukaan voisi olla nauramatta, kun toinen ihan tosissaan yrittää kävellä ainakin viisi kertaa oman jalkansa kokoinen kenkä väärinpäin jalassa. Tai kun lopulta saa kengät käännettyä oikein päin jalkaan ja yrittää lähteä liikenteeseen, niin lentää jostain ihmeen kummallisesta syystä nokillensa. Oho hups. Sattuuhan sitä.

On se suloinen mini.


maanantai 2. joulukuuta 2013

Kiipeilyvimma

Pikkumies on innostunut kiipeilystä. Onhan meillä kiipeilty jo useampi kuukausi, mutta nyt kyseinen taito alkaa äipän helpotukseksi olla hyvin hallussa. Enää ei tarvi ihan joka paikkaan rynnätä perään mahdollista alastuloa pehmittämään vain todetakseen, ettei taaskaan ehtinyt (milloin vauva kainalossa, milloin kahvikuppi kourassa) ihan joka paikkaan ajoissa, vaan vahinko pääsi sattumaan.

Huvittaa seurata, kun hän on hoksannut käyttää erinäisiä apuvälineitä ylettääkseen milloin mihinkin mielenkiintoiseen paikkaan. Kuten valokatkaisijoihin, ovenripoihin, tiskipöydälle, ikkunalle tai mihin ikinä. Arvatkaa vain, olenko ihmetellyt, miten tuo pieni jaksaakin joka päivä innostua samasta asiasta uudelleen niin, että herättyä pitää heti aivan juoksujalkaa lähteä tutkimaan uusia, korkeampia ulottuvuuksia.

Onhan se, täytyy myöntää, välillä hiukkasen rasittavaa, esimerkiksi, kun vaihtaessani vaaville vaippaa, tuo isompi muru pamauttaa oven kiinni ja naksauttaa valot pois. Sata kertaa yhden vaipan aikana, noin suunnilleen. Vaikka hoituis kai se pilkkopimessäkin, vaipanvaihto. Vaan on naurussa on pitelemistä, kun oven sitten aukaisee muka vihaisena, ja vastaan tuijottaa niin viattomana, mutta päättäväisenä tämä pikkuinen ihana kiusankappale.

Tai kun vauvalla on ruokailu sylissä kesken, eikä vielä ole ehditty tiskipöytää tyhjentää, niin pikkumies päättää pistää tuumasta toimeen ja auttaa purkamaan tiskivuorta. Toistaiseksi on vielä vältytty kalliilta menetyksiltä, tosin muutaman särön tuo ahkera apulainen on joihinkin laseihin ja lautasiin onnistunut saamaan. Siispä äitin täytyy olla ihan supertehokas ja pitää tiskipöytä aina tyhjänä. Tervetuloa vaan kaikki yllätysvieraat - meillä ei enää ole koskaan tiskivuoria!

Ehdinpäs räpsäistä parin päivän aikana jokusen kappaleen laatukkaita (köhköh) kuvia. Se muuten kiipeää ihan itse myöskin tuon roskakorin päälle, tilanteet eivät ole lavastettuja. :)