tiistai 30. joulukuuta 2014

Sotanorsun kuulumisia

(Älä lue tätä, jos et siedä raskausaiheisia juttuja.)

Tähän asti olen vointini tiedustelijoille vastannut aina, että tuskin muistan ja huomaan olevani raskaana. No, nyt huomaan. En kerjää sääliä, en valita, paitsi ehkä miehelle joskus oikein väsyneenä illalla, kun ei edes unta tahdo saada, kerronpahan vain. Olo nimittäin on kuin sotanorsulla, ja näillä viikoilla sen saatan ehkä jo pienesti hyväksyäkin. Voin kertoa, että kotona ollessani vaapun kuin pingviini, ja saan mieheltäni ärsyttävän virnuilevia katseita, hän kun tietää, mitä mieltä olen asiasta. Mutta ihmisten ilmoilla hidastan vain tarvittaessa hiukan tahtia, puren hampaat yhteen, väännän hymyn huulilleni ja yritän näyttää, mikäli mahdollista, normaalilta.

Pari viikkoa sitten jo hetkeksi huolestuin, kun lasten kanssa lenkillä ollessani huomasin mummon pyyhältävän meidän edelle. Onneksi sain huokaista helpotuksesta - hänellä kun oli potkuri menopelinään. Totta vie minäkin potkurilla kiitäisin! En yhtään tahdo väheksyä mummoja, älkäätte ymmärtäkö väärin. Mutta taitaapi olla aivan faktatietoa se, että liikkuminen on hitaampaa vanhemmilla ihmisillä. Ja siitä tämä mamma pitää huolen viimeiseen asti, että mummot eivät ole nopeampia kuin minä, parikymppinen. Puhun nyt niistä oikeista mummoista, vanhuksista. Meidän lasten mummoista toinen on vasta vähän päälle neljänkympin, toinen juuri ja juuri viiden kympin ylittänyt. Nuoria siis kumpikin, ja jos heille liikkeissäni häviän, niin lupaattehan olla niin kuin ette huomaisikaan?

Kyllähän me jo joitakin katseita kerättiin jouluostoksilla ollessa, kun tuplarattaita työnsi mamma viimeisillään. Peppu pitkänä jo pelkästään siitä syystä, että maha on kasvanut minun ja rattaiden työntöaisan väliin. Ja tulkoon nyt paljastetuksi, että tekohymy oli se hymy, jonka yritin saada aikaiseksi jatkuvasti lattialle kurotellessani, silloin kun lapset heittelivät sinne äitinsä riemuksi kenkiä, pipoja, tutteja, pillimehuja, mitä vain ikinä irti saivat. Tosi hauska leikki! Not. Kumartelu ei tällä hetkellä kuulu mieluisimpien tekemisten listalle. Positiivista tässä on sentään se, että näin nuo minit pitävät huolen siitä, ettei kiloja pääse aivan järjettömiä määriä kertymään. Vaikka kertyyhän niitä.

Joululomalla ehdin jo tottua vähän turhan hyvälle, kun aamuisin pystyi huikata miehen avuksi, kun oli aika nousta sängystä. Kyllä, tein sen ihan oikeasti. Joka aamu. Pääsen minä ylös itsekin, helpohkosti, uskokaa pois. Mutta se on vain sen verta rasittavaa, hitusen vaivalloista, kun joka paikka natisee liitoksistaan, että tuota palvelua aion käyttää aina kun mahdollista.

Miehen huoleksi onkin uskottu hommia tässä huushollissa viimepäivien aikana koko ajan enemmän ja enemmän. Muun muassa imurointi, lattioiden luutuaminen, lasten huoneen lelujen kerääminen iltaisin, sottaisten naamojen pesu ruokailun jälkeen ja kakkapyllyt. Siis kaikki kumartelu ja nostelu, paitsi tietenkin työpäivinä. Herää kysymys, mitä tekee mamma? No vaikkajamitä! Hommaa on ihan riittämiin, liiaksikin, etten sanoisi. Tässä tilassa kun ihan mielellään hautautuisi jo odottamaan tulevaa sohvannurkkaan, viltin alle, makuunin karkkipussin ja lehtikasan kera. Mutta tehdään sitä sitten eläkepäivillä kyllästymiseen asti.

Jokohan löysitte sen punaisen langan tuolta rivien välistä? Sen, että tahdon jo takaisin omaan kroppaani. Kiloista viis, mutta tämä rantapallo tässä näin, joka pitää sisällään vilkkaan pienen ihmisen, jonka kantaminen alkaa jo tuntua siellä ja täällä, siitä minä olisin aivan valmis luopumaan. Mielummin jo hoitaisin vaavia täällä kotona, mahakodon ulkopuolella.

Vielä viikko sitten toivoin, ettei sittenkään aivan vielä. Mutta nyt, nyt olen valmis. Kohta tulee jo raskausähky.


PS. Täytyypä vielä varmuuden vuoksi lisätä, että puhun nyt normaalista raskaudesta, jossa on normaalit raskauden ajan vaivat. Ja tiedän maailmassa olevan paljon niitäkin naisia, joille raskaus on oikeasti vaikea, henkisesti taikka fyysisesti, ja voitaisiin melkein luokitella sairaudeksi. Tällä kirjoituksella ei ole tarkoitus heitä yhtään lytätä. Päinvastoin, jos siellä lukijoissa on joku, jolla on nyt, tai on joskus ollut tällainen tilanne, niin paljon tsemppiä! Ota hyvillä mielin rennosti ja yritä tehdä olosi mahdollisimman mukavaksi olosuhteisiin nähden, äläkä loukkaannu sanoistani, se ei ole tarkoitus.


maanantai 29. joulukuuta 2014

Päättyy joulu, vaik' ei kenkään sois...

Nytkö se jo meni, tuo ihana joulu? Minä oon ihan haikeana. Tänä vuonna oli joulu jotenkin erityisen erityinen. Ei se nyt juuri edellisistä poikennut. Nyt vain tuntui joulu paljon enemmän joululta kuin aikoihin. Liekö syynä ollut tuo oma pieni tonttukaksikko, joulurauhanjulistus kotisohvalla, riisipuuro ja luumusoppa omassa kodissa, kuusentuoksuinen joulusauna kynttilänvalossa kera pillimehujen (tirsk, viimeisimpään miekkosta piti vähän aikaa suostutella, mutta lapset tykkäs), vaiko sitten aikuisuus, joka vuosi vuodelta alkaa olla enemmän ja enemmän totta. Siihen en osaa antaa yksiselitteistä vastausta, mutta pääpointtina kuitenkin se, että (toistankohan itseäni) joulu oli aivan ihana ja meni aivan liian nopeasti. Olis sietänyt loma ja jouluhömpötykset jatkua mun puolesta vielä toisenki viikon! Vaan kun mies joutui menemään aamulla töihin, tuli se arki väistämättä meille tänne kotiinkin.

Kieltämättä torttuja olinkin jo syönyt aivan riittämiin. Suklaaseenkin tuli ähky, eikä harmita yhtään, kun kaapissa ei ole enää avaamattomia rasioita. Mutta kun glögikin pääsi epähuomiossa loppumaan, enkä minä tarkene ihan pelkästään sen takia just nyt kauppaan lähtemään, niin tuntuu aivan liian arjelta. (Glögistä luovun viimeisenä. Aion lipittää sitä taas kaupassa käytyäni just niin kauan kuin vain kaupat tarjoaa, ellei ähky tule ennen.)

Minä en sitten yhtään ymmärrä niitä ihmisiä, jotka siivoavat joulun pois jo Tapanin päivänä. Tätä nyt ei tarvi ottaa henkilökohtaisesti - me ihmiset kun ollaan erilaisia niin tapojakin on monia. Meillä kotikotona joulua on juhlittu yleensä koko joululoman ajan. Kinkkua ja muita jouluruokia syödään vielä monta päivää aaton jälkeenkin, kuusi on ollut usein loppiaiseen asti pirtissä, jos vain neulasia on riittänyt ja joululauluja on kuunneltu vielä uuden vuoden puolellakin. Tähän tottuneena haluaisin joulun jatkuvan vielä pitkään täällä meilläkin.

Tänä jouluna aion kuitenkin tottumuksestani poiketen riisua jouluisimmat koristeet asemistaan heti uuden vuoden alussa. Jos vain raaskin. Tahdon varmistua siitä, että kyseinen homma on hoidettu alta pois, ennen kuin makaan sohvan pohjalla reporankana synnytyksen jäljiltä. Sitä kun ei yhtään tiedä, milloin sitten taas on voimissaan. Enkä jaksa joulukoristeita enää keväämmällä katsella minäkään. Kovin mielellään en myöskään jättäisi tuota siivousta miehen huolehdittavaksi. Mää se tairan olla hieman tarkka, mitä noihin sisustushärpäkkeisiin tulee (ehkä tämä on aika yleinen naisten vaiva?). En siedä edes ajatuksen tasolla sitä, että antaisin miehen heitellä kallisarvoiset koristukseni varaston hyllyille, sinne sun tänne, ja ens jouluna sitten ei mitään löytyisi mistään - ainakaan ehjänä. Kyllä mulla on hyvä mies, en sitä käy kieltämään. Mutta tuollaisissa järjestykseen ja siivoukseen liittyvissä asioissa meillä on jokseenkin erisuuntaiset käsitykset. Vaan se onkin sitten jo toinen tarina.

Ja nyt, tämän pitemmittä puheitta: Vielä saa vähän jatkaa joulun viettoa, vielä saa fiilistellä. Tässäpä siis ihan pari räpsyä meidän joulusta, täällä kotona ja mummuloissa.

Saatiin kuin saatiinkin valkoinen joulu!




keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Hyvää joulua!


Joulu kuulostaa kulkuselta
Joulu tuntuu pumpulilta
Joulu maistuu piparilta
tai namuselta 
tai mantelilta.

Joulu näyttää tähtöseltä
Joulu näyttää kynttilältä
Joulu tuoksuu vihreältä
tai punaiselta
tai ruskealta.

Sillä joulukuusi on vihreä
ja kuusen oksan kätkössä
on piparipossun seurana
kirkkaanpunainen omena.

-Kaarina Helakisa


Ihanaa joulua, kaikki te ihanat!


maanantai 22. joulukuuta 2014

Joulumieli

Meinasin tulla viimeistelemään yhden kauan sitten tekemäni luonnoksen, vain huomatakseni, että siihen mulla on kyllä jo aivan liian jouluinen fiilis. Se juttu kun ei varsinaisesti jouluun liittynyt. Sallinette siis, että ilman sen suurempaa punaista lankaa näpyttelen menemään jouluista liipalaapaa. Vaikka pelkästään siitä ilosta, että kirjoittaminen on taas mahdollista.
Ja siitä, että on taas pari kaapillista vaatteita käytynnä läpi. Lajiteltu roskiskamat ja kierrätykseen menevät, ja taiteltu jäljelle jääneet säntillisiin riveihin puhtaisiin kaappeihin.

Mulla on mieletön siivousvimma nyt. Ja virtaa enemmän kuin kunto kestäisi. Meinaan ärsyyntyä lapsistakin väliin vain siksi, etteivät he anna mamman rauhassa siivota, vaan vaativat välillä lukemaan kirjaa, leikkimään ja pitämään sylissä. Kamala, kiireinen äiti. Mutta kun minä haluaisin hinkata puhtaaksi joka ainoan kolon uutta tulokasta varten ja pelkään, että aika loppuu kesken. Vähän niinku sitä pientä kiinnostais, miten likaista tai puhdasta täällä on.

Ehkä samalla siivoilenkin vähän varastoon. Itseäni ajatellen. Ennakoin. Koska kokemusta on kertynyt jo sen verran, että aavistelen sohvan houkuttelevan pikkunyytin synnyttyä paaaljon enemmän, kuin siivouksen, niin paljon kuin siivoamisesta ja puhtaasta kodista pidänkin. Ja sohvalla loikoilun aion totisesti itselleni sallia hyvillä mielin näiden joulusiivojen jälkeen. Vielä on urakkata edessä, mutta onneksi joulu on vasta ylihuomenna.

Jouluostokset sen sijaan on tässä talossa saatu hoidettua viime viikon aikana onnistuneesti. Kaupoissa juoksemista jatketaankin seuraavan kerran vasta joulun jälkeen. Mikäli se yleensäkään enää tarpeelliselta sitten tuntuu, tämmöisenä rantapallona. Paitsi yksi puute meillä listassa vielä on: joulukuusi. Minä tahdon oikean joulukuusen! Edes ihan ihan minin sellaisen. Hiukanko olen pettynyt, kun ei viikonloppuna ehditty sitä suunnitelmien mukaan hommaamaan. Tuntuu jo melkein liian myöhäiseltä koko kuusi enää tässä vaiheessa. Nähtäväksi jää, saadaanko tuota meille ollenkaan. Onneksi joulu tulee ilman kuustakin! Vai tuleeko sittenkään?

Näin pääsemmekin sulavasti kuusen kautta, mutta ilman kuusta, joulutunnelmaan. En melkein malta odottaa iltaa, että saadaan lapsoset toimitettua pehkuihin, ja päästään paketointipuuhiin (Näin siis päivällä kirjoitin, en vain ehtinyt julkaisemaan). Sitten juhlistetaan joululoman alkua keittämällä ties kuinka monennen kerran glögikupposet, maistelemalla jouluherkkuja ja nauttimalla kodin jouluilmeestä. Olenkohan aivan jouluhöperö, kun saatan viettää pitkänkin tovin ihastellen joulukukkia, kynttilöitä ja joulutähtiä? Sitä niistä huokuvaa kauneutta, joulutunnelmaa. En ainakaan itse muista aikaisempina jouluina olleeni läheskään näin jouluihminen.

Alankin pikkuhiljaa vakuuttua siitä, että lapset sen aidon joulumielen tänne tuovat. Nuo rakkaat pikkutontut. Ei muuten tuntunut missään tänäkään aamuna herääminen lyhyen ja katkonaisen yön jälkeen, kun heti ensimmäiseksi muksut alkoivat vaatimaan kilitee kuukutia päähänsä (suom. tonttulakkeja) ja joululauluja soimaan, ja aloittivat sitten innoissaan leikkimisen ja hyppelemisen tiptapin tahdissa.

Ihana, ihana joulun aika!




sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Breikki pakon sanelemana

On ollut joulukiireitä meilläkin, on. Mutta ei nyt sentääs niin paljon, etten olis ehtinyt kirjotella. Voi että kuinka oonki ollut hiilenä!

Rakas vanha toverimme nimittäin sanoi sopimuksen irti. Tai oikeammin: Rakas mieheni menetti hermonsa. Hermonsa siihen, kun vaimokulta naputti ja naputti. Tuo vaimo olisi tahtonut, että tietokone laitetaan kiinni. Mies oli erimieltä. Aikansa naputusta kuunneltuaan, toteutti hän vaimonsa toiveen ehkä himpun verran liian kovakouraisesti. SLÄM, läsähti kone kiinni, niin että yhtä jos toistakin rekvisiittaa jäi epähuomiossa väliin. Ja KLONK, kolahti konekaveri kaapin nurkkaan tutisemaan.

Tehokkaaksi todettiin naputtaminen, tälläkin kertaa. Hiukan vain liian tehokkaaksi. Ja syyllinen, no, sitä ei olla liiemmin yritetty etsiä. Ehkä niitä oli kaksi. (Vaikka myönnän, että pari valittua sanaa murulleni sievästi sanelin, kun huomasin, miten kävi konevanhuksen!!! Ja sitä kautta vaimolle niin tärkeän blogiharrastuksen.)

Olenkin yrittänyt täällä epätoivoisesti antaa tekohengitystä viime päiviin asti. Aina uudestaan. Ja taas uudestaan. Toivonut, että kyseessä olisi vain lakko, niitäkin kun joskus on pidetty. Oishan noita vastaavanlaisia koneita toki kaupat pullollaan, mutta kun ei niitä ilmaiseksi jaella, ja näin jouluna on rahalle muutakin käyttöä. Vaan viimein se oli minunkin uskottava, ettei tuosta enää olisi laskujen maksajaksi, ja marssittava kauppaan.

Näinpä haikein mielin heitin hyvästit vanhalle kunnon läppärilleni, joka niin hyvin meitä monet vuodet palveli. Ei häirinnyt se, että käynnistyksessä saattoi vierähtää puolikin tuntia - ehtipähän laittaa tiskit ja keittää kahvit odotellessa. Tai että kesken tärkeän homman simahti kone ja alkoi latailla päivityksiään. Tai että yleensäkin kaikki lataaminen, kuten sivulta toiselle siirtyminen, vei tovin. Kaikkeen tottuu, tiedättehän.

Mutta nyt näpyttelen tässä uutuuttaan hohkaavalla Asuksellani ja yritän kovasti pysyä vauhdissa mukana. Toivotaan vähintään yhtä pitkää yhteistä taivalta, kuin edellisen kanssa!

torstai 11. joulukuuta 2014

Pelottavia nuo lääkärit

Pikkumiehellä on tullut harmittavasti kammo kaikkia hoitoalan ihmisiä kohtaan. En osaa sanoa, mistä moinen yhtäkkiä meille rantautui, mutta nykyään neuvolaan lähteminen menee poikkeuksetta taiteiluksi. Pitäis keksiä jokin kikka, millä vältyttäis pelkoitkukohtauksilta. Vaikka voishan varmaan vain jättää kertomatta, mihin ollaan menossa. Ottaa ja viedä tyyliin, että tadaa, katsopas minne tultiin. Vaan pahoin pelkään, että jos tuo poju ei yhtään saa varautua tilanteeseen, niin ei hän suostu vähänkään yhteistyöhön kenenkään kanssa. Siksi olen yleensä hyvissä ajoin kertonut tulevasta neuvolakäynnistä.

Noita neuvola- ja lääkärikäyntejä on viimeaikoina ollut poikkeuksellisen paljon. Nyt oli vuorossa fysioterapia, johon meillä tuli vähän äkkilähtö, kun holtiton mamma ei huomannut ajankulua. Tästä syystä pikkumiehelle kertominenkin jäi viimetinkaan. Ja kun tuo poitsu kuuli, minne oltiin lähdössä, hän alkoi pistää vastaan ankarasti itkemällä, tekeytymällä jäykäksi rautakangeksi, ja juoksemalla karkuun vähän päästä, kun äiti yritti pukea. Tein kaikkeni häntä rauhoitellakseni, mutta tällä kertaa en onnistunut siinä ajoissa. Pikkumies itki niin kovaa, ja niin kauan, että lopulta oksensi. Raasu.

Vihdoin viimein, sotkut siivottuani, sain taivuteltua pojan mukaani. Tällä(kin) kertaa toimivimmaksi keinoksi osoittautui lahjominen. Mutta ei riittänyt pelkkä pillimehu, niin kuin viimeksi. Nyt piti saada myös muumitikkari. Olkoon menneeksi. Mitä tahansa, kunhan viimein pääsisimme lähtemään sinne, missä meidän pitäisi olla jo. Tehtiin siis sopimus, että käväistään vaan äkkiä neuvolassa (= tällä kertaa fysioterapeutilla), ja painellaan sitten suorilta kauppaan palkinto-ostoksille.

Loppujen lopuksi koko käynti sujuikin hienosti. Paljon hienommin, kuin mikään edellisistä neljästä kerrasta. Täti-fysioterapeutti osasi nykäistä oikeasta narusta, kun kerroin myöhästymisemme syyksi, että meitä vähän pelotti tulla. Ja pikkumies yllätti olemalla oikein mallikelpoinen. Hetken jumppamatolla leikittyään hän antoi tätin tehdä tarvittavat tutkimukset itkemättä ja muutenkaan vastustelematta. Muina miehinä jutteli vain tätille menemään kuin vanhalle tutulle. Kertoi kaiken mm. tontuista, joulupukista, pipareista, kavereistaan, leikeistään, ja serkustaan, joka tippui sohvalta kesken leikkien. Täti tuskin sai kiinni puoliksikaan kaikesta, mitä tuo pikkuvanha murunen hänelle selosti, mutta hyvin tuo teeskenteli olevansa mukana jutuissa. Pointsit tädille. Tiedä, vaikka seuraava neuvolakerta menisi tämän ansiosta tavallista paremmin.

No illalla sitten. Pikkumies määräsi isänsä lattialle, matolle makaamaan. Koska nyt oltiin neuvolassa. Pikkuhoitaja tutki isän jalkoja tarkkaan. Silitteli, pyöritteli, käänteli, väänteli, veivasi. Kun tutkimus oli tehty, antoi hän potilaalleen luvan nousta ylös. Kehui, kuinka reipas tuo isäpotilas oli ollut. Antoi sitten tarran käteen ja huiskutteli iloiset heipat.
Mukava paikka tuo neuvola, ainakin näin leikeissä.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Sinua odotetaan

Hypistelen pienen pieniä vaatteita, pestyjä, silitettyjä. Laskostelen niitä kaappiin, sieviin pinoihin. Jo kolmannen kerran. Yritän saada nenääni yhden maailman kauneimman tuoksun - vauvan tuoksun. Tunteilijana tirautan pari hiljaista kyyneltä.

Tervetuloa, pieni! Täällä me, äitisi ja isäsi, jo odotamme herkkää ensikohtaamista kanssasi. Pientä, pontevaa parkaisuasi. Sitä, että saamme vihdoin sinut syliimme, ja näemme sinut. Pikkuruiset kätesi ja varpaasi, suloiset kasvosi. Sillä suloinenhan sinä varmasti olet. Muistutatkohan äitiäsi lainkaan? Vai oletkohan kaikkien mielestä täydellinen minikopio isästäsi, kuten siskosi ja veljesi? Vilkas sinä ainakin taidat olla, niin kuin nämä kaksi täällä.

Isoveljesikin ymmärtää jollain tasolla odottaa sinua. Monta kertaa päivässä hän tahtoo silitellä ja halia äidin masua. Sitä vasten on myös mukava nojata ja hengähtää hetki, kun leikkiminen väsyttää. Hän se muuten on, joka sinun pesääsi tökkii ja painelee välillä kovastikin, toivoen, että potkisit takaisin. Ja niinhän sinä yleensä teet. Vieraille isoveljelläsi on tapana kertoa, että tammikuutta te vauva tyntyy.

Isosiskosi tuskin kauheasti tästä kaikesta ymmärtää. Tällä hetkellä hän on niin äidin tyttö, että hiukan huolestuttaa, mitä hän mahtaa olla mieltä, kun sinä viet hänen paikkansa vauvana. Tuossa äidin mahan päällä hänkin tykkää maata, sanotaanko, että aivan riittämiin. (Viihtyvätköhän nuo kaksi sylissä enää ollenkaan sitten, kun tämä kumpu on poissa?) Samaten masun yli kiipeileminen on hänelle erityisen mieluisaa. Toista se on minulle, ja tuskin tuo sinustakaan niin kovin miellyttävältä tuntuu. Kyllä minä olen yrittänyt hänelle kertoa, ettei niin valitettavasti sopisi tehdä, mutta en nyt sanoisi siitä suurta hyötyä olleen.

Sinun syntymäpäivääsi on vielä useampi viikko, jos kaikki suunnitelmien mukaan menee. Vaan äkkiäpä nuo vierähtävät, kun on joulutohinoita sun muuta. Äiti onkin täällä alkanut jo pienesti jännittää syntymääsi. Lukuunottamatta paria kuukautta kesän alussa, on tämä raskausaika sujunut niin kovin hienosti, lähes huomaamatta. Siksi välillä mieleen hiipii pieni epäilys siitä, voiko kaikki oikeasti mennä loppuun asti hyvin. Tosin taitaapi olla aika normaaleja odottavan äidin mietteitä. Ja toisaalta, mitäpä tuota turhaan liiaksi jännittämäänkään. Menee, niin kuin on mennäkseen. Minä teen voitavani, parhaani, mutta kaikkeen en pysty vaikuttamaan kuitenkaan. Täytyy vain luottaa.

Toivotaan siis parasta! Toisimme niin mielellämme sinut jo pian kotiimme, äitisi, isäsi ja sisarustesi ihasteltavaksi ja hoidettavaksi. Meidän kaikkien rakastettavaksi - täydentämään perhettämme.


maanantai 8. joulukuuta 2014

Joulutohinoita

Kiirettä pittää, sanon mää! Vaikka autottomuuden takia oltiinkin viime viikolla kaikki arkipäivät kotosalla, niin lähes joka illalle oli ohjelmaa, tulemista ja menemistä aivan riittämiin. Ja täällä kotona sitten, kun kerran loukussa on oltu, innostui mamma laittamaan vähän joulua. 

Onkin sitten jynssätty perusteellisesti, pikkuhiljaa ja kolo kololta tätä kämppää. Niin on kuulkaa nyt siisteissä riveissä ruuat, vaatteet ja lakanat kaapeissa (siis niissä tähän mennessä siivotuissa), että melkein tekis mieli räpsäistä pari kuvaa tännekin. Todisteeksi. Muutkin varmasti oikein mielellään työn tuloksia ihastelis, vaiko mitä.

Mutta ai että, kuinka rakastankaan puhdasta kotia! Ja sitä, että on ollut aikaa kerrankin keskittyä siivoukseen - lasten riitojen erotuomarina toimimisen, lohduttamisen, ruuan laittamisen, syöttämisen, nukuttamisen, leikittämisen ja muun ohella tietenkin. Rauhassa kuitenkin siinä mielessä, että kun ei ole ollut mahdollisuutta lähteä juuri kotipihaa kauemmaksi, niin on voinut omistaa kaiken liikenevän ajan siivoukselle. 

Viikonloppuna päätettiin vielä jatkaa kotoilulinjaa joululeipomisten ja ihan vaan löhöilyn merkeissä. Nyt on jouluksi piimäkakkuja ja pipareita omasta taikinasta. Leivottiinpa siinä sivussa vielä hiukan velipojan tuleviin häihin. Kaikki tämä joulutouhu ja hössötys ihan vapaasta tahdosta, stressaamisen sijasta intoa puhkuen. 

Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun lapsuudenkodista muuton jälkeen olen näinkin paljon panostanut jouluun. Ehkä en ole osannut, tai kokenut tarpeelliseksi, kun joulua on kumminkin vietetty reissunpäällä, lasten mummuloissa. Ehkä omaan kotiin joulutunnelmaa kaipaa enemmän, kuin väliaikaiseen vuokrakämppään. Ja ehkä nämä lapset tartuttaa sellaista aitoa joulumieltä äitiin ja isään, kun yrittävät nähdä ikkunoista kurkkivia tonttu-ukkoja, laulavat ja kuuntelevat tiptappia ja muita ihanuuksia, ja miettivät (pikkumies miettii), mitähän siltä joulupukilta voisi toivoa. Ehkä me tänä jouluna halutaankin olla myös ihan omalla perheellä, omassa kodissa, mummulavierailujen lisäksi. Ehkä hommataan myös oma pikkukuusi, minikinkku, laatikoita ja rosollia. Tai sitten ei. Fiiliksen mukaan mennään, ja vielä ainakin kotihiirellä on tämmöiset mietteet.

Tiiättekö, kun täällä on mun mielestä just niin kliseisen kaunista, kuin aina kaikissa blogikodeissa.(Tämän olen siis kirjoittanut itsenäisyyspäivänä jo.) Täällä tuoksuu joulu, jouluvalot on viritelty paikoilleen, kynttilät palaa, tottakai. Eikä unohdeta joululauluja, joita nyt soitetaan ihan urakalla. Pimeys ei tunnu missään, päinvastoin! Onpahan tunnelmallista lähes aamusta iltaan. 

Juuri nyt arki tuntuu enemmän kuin arjelta. 


Ps. Mulla on useampi postaus odottamassa viimeistelyä ja julkaisua. Tämänkin luonnostelin jo joku päivä sitten perinteisesti kuulakärkikynällä muistivihkoseen, kun teki mieli kirjoittaa. Pikkuneidiltä ollaan nyt jätetty toiset päikkärit pois, niin aikaa blogille on taas aivan liian vähän minun makuun. Ja vielä sen lisäksi en ole päässyt pariin päivään blogiin ollenkaan kuin kännykällä, kun onnistuimme saamaan jonkun haittaohjelman koneelle. Mutta nyt se on toivon mukaan häädetty! Ei hajuakaan, miten sen tein, mutta aikaa siihen meni pari päivää ja ainakin nyt kirjoittaminen on taas mahdollista. Jospa tässä viikon aikana saisin siis kirjoiteltua edes yhden luonnoksista julkaisukelpoiseksi...

tiistai 2. joulukuuta 2014

Joululahja marraskuussa

Meillä vähän lipsahti. Olenkin jo kertonut, että käytiin marraskuun puolivälissä pikkukeikka etelässä. Ohikulkumatkalla pyörähdettiin pikakierros Ikeassa suunnittelemassa lastenhuonetta ja olohuonetta. Tarkoitus ei ollut ostaa mitään lusikoita kummempaa, koska meillä oli auto täynnä kyytiläisiä ja peräkontti matkatavaroita. Niinhän siinä sitten kävi, että Ikealla sattui juuri sopivasti olemaan kanta-asiakastarjouksia monesta meille haaveilemastani asiasta. Yhtenä niistä leikkikeittiö lapsille.

Olin jo viime talvena päättänyt kuskata sen kotiimme viimeistään joululahjaksi, niin eihän sitä voinut tarjouslappu kaulassa kauppaankaan jättää. Paluumatkalla takapenkkiläisillä oli hiukan ahtaat oltavat. Mutta mitäpä sitä ei tekisi haaveidensa eteen. Tosin tästä kärsivät kyllä vain syyttömät, toisinsanoen kaikki muut paitsi me kaksi etupenkkiläistä.

No, arvaatte varmaan, miten kävi joululahjan, kun mutkien kautta kotiin viimein päästiin. Enhän minä nyt voinut sitä pakettiin laittaa tyhjäntoimittajan rooliin yli kuukaudeksi, hyvänen aika. Passitin siis miehen pikimmiten palapelin kokoamispuuhiin.

Hiukanhan tuo vastusteli, mutta mulla oli monta selitystä: Meidän varaston virkaa toimittava vaatehuone on tupaten täynnä, sinne se ei ainakaan mahtuisi. Ja jos mahtuisikin, en missään nimessä halua sinne enää yhtään lisää esteitä. Eikä nuin pienet lapset vielä juurikaan ymmärrä joulun, saatika lahjojen päälle. Toki nämäkin osaavat olla lahjoista onnessaan, mutta eivät osaa kaivata puuttuvia paketteja. Noille pikkumuruille riittää jouluksi yksi pieni lahja kummallekin, tämän virallisen, isomman lahjan korvikkeeksi.

Suurin syy oli varmaan kuitenkin se, että meidän (minun) arkea tuo keittiö tulisi helpottamaan varmasti. Pikkumies on jo jonkin aikaa ollut hyvin innokkaasti mukana keittiötouhuissa, aina kun äiti on sen sallinut. Nyt hänellä olisi oma paikka kokkausleikeille, ilman pelkoa putoamisista, palovammoista taikka rikkoutuvista astioista. Eikä mukavuudenhaluisen äidin tarvitsisi jatkuvasti olla keksimässä uusia leikkejä leluista, jotka on jo niin nähty, vaan hän voisi sen sijaan tehdä vaikka kotitöitä. Tai välillä pikkuhetken hengähtää, samalla leikkejä silmällä pitäen.

Miekkoselle selitykseni lopulta kelpasivat. Sitä en tietenkään kertonut, että ehkä oikeasti painavin syy oli vain oma malttamattomuuteni. Eihän lapset osanneet tuota odottaa, kun eivät siitä mitään etukäteen tienneet. Mutta olinhan tästä nyt hyvänen aika kohta vuoden päivät haaveillut. Se on ihan riittävän pitkä aika minusta. Eikö ookki? Ja sitäpaitsi, tuo leikkikeittiö on niin ihastuttava, että kelpuuttaisin sen olohuoneeseenkin!

Enkä ollut väärässä sen suhteen, helpottuisiko arki. Kyllä, se on helpottunut paljon. Varsinkin pikkumies leikkii keittiöllä päivittäin. Oikeastaan hänellä on jatkuvasti leikki menossa. Puuroja ja keittoja käydään hämmentämässä kesken autoleikkien, tiskit laitetaan, ennen kuin aletaan lukemaan kirjaa ja välillä syötetään nukkevauvoille ihan itse valmistettua ruokaa. Pikkusiskon päikkäriaika on lomaa äidille, kun veljensä nauttii siitä, että saa omistaa koko keittiön kaikkine rekvisiittoineen itselleen. Ja hän todella käyttää parhaimmillaan koko tuon puolitoistatuntisen hyödyksi.

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei keittiöihanuus tuonut mukanaan myös pieniä lisähaasteita. Nimittäin nuo päiväkausia kestävät leikit ovat vain pikkumiehen, jos häneltä kysytään. Niihin ei saisi pitkällä tikullakaan koskea kukaan muu. Ei kaverit, eikä varsinkaan pikkusisko. Selvää on, että keittiöleikki kiinnostaisi kaikkia muitakin. Ollaankin siis viimeiset kolme viikkoa otettu vastaan itkupotkuraivareita, kun on opeteltu jakamaan leluja ja leikkimään yhdessä. Tai edes vierekkäin.

Ehkä ei ihan täysin kuuroille korville ole äidin ja isän opetukset menneet, vaikka välillä olo kovin toivoton onkin. Kuulin nimittäin tänään pikkumiehen leikkien lomasta tiuskaisevan siskollensa, että et tinä kaikkia leluja voi omittaa!








perjantai 28. marraskuuta 2014

Lapsivapaalla

Nyt on luvassa kohtalaisen hillittyä hehkutusta eilisillasta, peräänny siis, jos et just nyt ole sillä tuulella. Olen nimittäin edelleen aivan fiiliksissä siitä, että me saatiin kerrankin aikaiseksi hommata lapsille hoitaja ja lähteä kaksin viettämään iltaa. Viimeksi ollaan käyty kahdestaan jossain hääpäivänämme kesällä. Että omasta ja miehen mielestä oltiin tuo lyhyehkö iltavapaa ansaittu.

Suunnattiin syömään miehen työpaikan pikkujoulujen merkeissä. Pienet oli kemut, kun osallistujia oli vain vaatimattomat neljä kipaletta. Mutta sitäkin rentouttavampaa meillä oli. Nautittiin täysin rinnoin siitä, että saatiin rauhassa keskittyä vain syömiseen ja juttelemiseen. Kukaan ei yrittänyt kerta toisensa jälkeen kiivetä pöydälle. Kukaan ei heittänyt lautasta lattialle. Kukaan ei hakannut lusikalla pöytää. Eikä kukaan kärkkynyt maistiaisia lautaseltasi, vaan sait syödä sen kokonaan yksin, lämpimänä.

Ruoka olikin aivan älyttömän hyvää! Me ei olla kovinkaan paljon harrastettu suomalaisia ravintoloita. Jos minä saisin valita, menisin aina intialaiseen. Välimeren ravintoloitakin on kokeiltu useaan otteeseen. Oli siis kivasti jännitettävää, kun ruokapaikka oli päätetty puolestamme. Hiukkasen skeptisesti etukäteen kyllä suhtauduin, eikä ravintolan nimen kuuleminen parantanut asiaa yhtään, vaan kun mies ilmoitti meidän olevan menossa Ravintola Sokeri-Jussiin, ajattelin sen olevan vain hiukan kuivahko vitsi.

Turhaanpa epäilin. Tuo paikka oli oikein idyllinen, vanha hirsitalo. Tunnelma oli rauhallinen, siellä ei tainnut soida musiikkiakaan ollenkaan (joskus on ihan tosissaan meinannut lähteä ruokahalu esim kreikkalaisessa, siellä kun saa kuunnella sitä jatkuvaa plimputusta, sievästi sanottuna teemaan sopivaa musiikkia, joka kuulostaa mielestäni siltä, kuin levy olisi jäänyt junnaamaan paikoilleen). Ruoka-annoksemme sisälsivät mm. härkää, porsasta, poroa, sienimuhennosta, papuja pekonikääryleessä, maustevoita, bearnaisekastiketta sekä porkkanaa ja perunaa monessa muodossa. Pidin kaikesta maistamastani, vaikka uusia makuja oli seassa useampia.

Ja jälkkärit olivat todella kehumisen arvoisia myös! Mieheni tilasi salmiakkijäädykkeen tervakastikkeella (yh) ja kermavaahdolla, minä taas kermassa haudutettua leipäjuustoa lakkahillolla. Kuola valuu vieläkin pelkästä ajatuksesta. Minä, ehkä himpun verran epäluuloinen, uskaltauduin maistamaan miehenkin annosta, joka näytti mustekalalta tai vastaavalta merenelävältä. Vaikka haju ei houkutellut, päinvastoin. Mutta se oli valehtematta todella h y v ä ä.


Näinpä suosittelen lämpimästä kaikille Oulun seudulla asuville ja vieraileville siis Ravintola Sokeri-Jussin Kievaria Oulun Pikisaaressa! Tämä ei ole mainos, olen vain vilpittömän tyytyväinen, että uskaltauduimme kokeilemaan jotain uutta (= perinteistä suomalaista).

Olen myös ylpeä itsestäni, kun sain jätettyä kullanmuruni kerrankin hoitoon vähän pitemmäksi aikaa, kuin tähänastiset pikaiset käynnit neuvolassa. Jättäminen on mulle ollut aina vaikeaa. Yleensä meidän lapset, vähintään toinen niistä, on jäänyt itkemään perään. Eikä ole ollenkaan poikkeuksellista ollut myöskään se, ettei tuo itku ole lakannut ennen kuin äiti on tullut takaisin. Tämä siis tietenkin vain kun hoitaja on perheen ulkopuolelta.

Vihdoin saimme kuitenkin viettää todella kaivatun illan ilman ressiä siitä, pärjäävätkö lapset, pärjääkö hoitaja tai pärjäänkö minä. Tunnustan, että lopullisesti rentouduin vasta, kun olin saanut ilmoituksen, etteivät lapset jääneet itkemään peräämme. Mutta sen jälkeen olisin voinut jatkaa iltaa vaikka kuinka myöhälle yöhön. Harmiksemme me toistaiseksi autottomat jouduimme tulemaan kotiin silloin kun kyyti toi, toisinsanoen aivan liian aikaisin.

Mutta tästä on hyvä lähteä. Ehkä ensi kerralla lähdemme hiukan pidemmäksi aikaa. Ehkä teemme tälläisia irtiottoja jatkossa vähän useammin. Vaikka kerran kuussa, tai parissa. Hyvää teki äidille ja isälle. Mutta hyvää tekee varmasti lapsillekin, oppia olemaan hetki muidenkin ihmisten hoidettavana. Kyllä vaan, vaihtelu virkistää!

torstai 27. marraskuuta 2014

Aku Ankan vaimo

Ei puutu elämästä haasteita, kun on miehellä Aku Ankan tuuri autojen kanssa. Siitä on alle kuukausi, kun ostettiin uusi (meille uusi), hieno, tilava auto. Ja oltiin maailman tyytyväisimpiä. Kuitenkin aivan varoittamatta, tavallisena päivänä, tavallisella kyläreissulla, päätti tuo(kin) loistoauto alkaa hankalaksi. Jostain auton kopukoista alkoi yllättäen motarilla kuulumaan sen sortin kalatusta, tai raksutusta, mitä lie, ettei tullut mieleenkään jatkaa matkaa.

Hinurin avulla saatiin vietyä potilas autohoitolaan. Ja jäätiin odottamaan tuomiota.
Hautailtiin siinä odotellessa remppa- ja sisustushaaveita, joululahjatoiveita sun muita.

Moottorihan se oli tullut tiensä päähän, selvisi. Ei se mittään eikä kettään. Sivuseikkahan tuo moottori on autoissa aina ollut. (Paljastettakoon, ettei ukkokulta ole jostain syystä ollut viimepäivinä kovinkaan hilpeällä tuulella.)

Ja se on muuten ihan sama mikä auto ja mikä merkki, niin aina on saatu maksaa auton hinta kaksi, vähintään puolitoista, kertaa. Vaikka en ole pätkääkään taikauskoinen, niin välillä löydän itseni miettimästä, että mikä lie kirous meille on langetettu. Olen kyllä rikkonut peilin aika lailla tarkalleen kolme vuotta sitten, ja sehän meinaa seitsemää epäonnen vuotta. Jäljellä siis vielä neljä. Mutta ei tämä aivan täysin selity silläkään, kun siihen mennessä oltiin vaihdettu autoa neljä kertaa. Miksikö? No koska niitä sai olla ihan jatkuvasti korjaamassa.

Tottakai autoja pitää huoltaa, uudempiakin. Mutta miten musta tuntuu, että jotku ehkä saattaa selvitä vähän vähemmällä. Toiset vaihtaa raitisilmasuodattimia (?) tai muita pieniä, kaikissa autoissa kuluvia osia. Me vaihdetaan vaihdelaatikoita (kaksi kertaa), kytkimiä, jarruja, jarrulevyjä, jarrupaloja, iskareita, moottoreita... Lista ei lopu tähän, mutta kaikkien osien nimiä en valitettavasti osaa kertoa. No, ehkä se nyt vaan tuntuu tältä.

Minä olenkin nähnyt parhaaksi nyt vain luovuttaa. Nostan kädet ylös ja annan mennä! Ei auta itkut eikä hammasten kiristelyt. Onneksi nuita autoja voi sentään korjata. Ja aina toki voi ostaa upouuden audin suoraan tehtaalta välttyäkseen ikäviltä yllätyksiltä. Rahaa kun tulee ovista ja ikkunoista, tällain lapsiperheellä, kun vain toinen vanhemmista on työelämässä. Että eihän se siitä kiinni ole, ei.

Se on kiinni siitä, että kaikkia näitä autoja yhdistää rekisterinumero 313. Ainaki jos sillai oikein osaa katsoa.

Kiitos ja anteeksi!

Allekirjoittaa turhautunut.

Ps. Tapahtuu tässä maailmassa vielä jotain hyvääkin. Odottelen nimittäin juuri hoitajia saapuvaksi, sillä ollaan lähdössä mieheni kanssa treffeille! <3

tiistai 25. marraskuuta 2014

Autoleikki


Autohan siinä on, ihan selvästi, näettekös.
Kun äiti kielsi autoleikin stereoiden päällä, stereoiden, jotka on joskus vuosi sitten väliaikaisesti ajettu makuuhuoneen nurkkaan lattialle, odottamaan parempaa paikkaa, tuli pikkumiehelle niin paha mieli, että tilalle piti keksiä joku yhtä hieno auto. Mielellään vielä hienompi.

Olohuoneessa oli sopivasti tähän tarkoitukseen kaksi tuolia, jotka äiti keksi yhdistää. Pikkumiehen silmät kirkastuivat heti: onpa siinä hieno menopeli! Sinne voi ottaa nukenki kyytiin.

Ja tottakai pikkusisko oli heti kärppänä paikalla. Hän tahtoi mukaan myös. Ja kun perhe kasvoi, piti hommata lisätilaa. Niinpä pikkumies raahasi keittiöstä vielä kaksi tuolia jonon jatkoksi. Kas näin, saatiin tila-auto.

Alkuun yritin kovasti keksiä pikkuneidille vaihtoehtoista tekemistä, koska pelkäsin, tai oikeammin tiesin, hänen tippuvan kyydistä. Mutta eihän tässä nyt hyvänen aika muuta jouda tekemään, auto lähtee jo!

Eikä tuo pippurinen neiti lannistunut, vaikka tippui kyydistä kolme kertaa. Huusi kyllä aikansa. Tuolille, joka nuin kehtasi pettää, isoveljelle, joka ajoi mutkissa liian lujaa, ja äidille, joka antoi tämän tapahtua. Mutta kyytiin oli päästävä aina uudestaan ja leikki jatkui niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.

Pitkä oli matka. Niin pitkä, että kumpikin matkalainen nukahti leikin jälkeen päiväunille hetkessä.

Tämän tilaisuuden ilkeä ja ymmärtämätön äiti päätti käyttää viipymättä hyväkseen. Kaikessa hiljaisuudessa hän hilasi tuolit takaisin keittiöön. Yritti sitten hävittää mahdollisimman tehokkaasti pienimmänkin jäljen leikistä, toivoen samalla mielessään, että kunnon uni hoitaisi hommansa ja leikki pääsisi sen aikana unohtumaan.

Ihana leikki ja totisesti mieluinen! Mutta siitäkin huolimatta. Leikitään sitä sitten lisää, kun pikkuneiti on oppinut hahmottamaan tuolin rajat, eikä tuota peräpenkkiläistä tarvi vahtia sydän syrjällään. Minä nimittäin muka seisoin muurina vieressä! Mutta kun edes minä en voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa.
Okei, myönnän, että hutiluksena jätin lapseni hetkeksi parin metrin päähän ja kävin ikuistamassa leikin kännykkäkameraani. Seli-seli-selityksen makua, mutta silloin pikkukyytiläinen ei ollut vielä tippunut kertaakaan. Ja aina kun neiti putosi, olin valehtelematta vieressä vahtimassa. En vain ollut puoliksikaan niin nopea, kuin tässä tapauksessa vaadittiin.

Vaikka tällä kertaa selvittiinkin parilla mustelmalla, niin pelataan nyt kuitenkin varman päälle ja odotellaan seuraavaa automatkaa vielä hetkinen.

perjantai 21. marraskuuta 2014

Piristystä pulkkamäestä

Ei jäädä suotta vellomaan huonosti nukutun yön jälkeiseen väsymasennukseen - on sentään perjantai! Kiskotaan sen sijaan talvitamineet niskaan heti aamupalan jälkeen ja lähdetään nauttimaan kovasti jo odotetun lumen tuomasta valoisuudesta.

Houkutellaan naapurista mamma lapsineen mukaan ja marssitaan joukolla lähipuistoon laskemaan mäkeä. Juorutaan läpi viikon tapahtumat. Puhutaan pois mielestä univelat, uhmikset, pyykkivuoret ja kaikki. Onnea on tällaiset arkipäivien ystävät. Leikkipuistoseura. Päiväkahvivieras, jota varten ei tarvitse joka kolkkaa kiillottaa. Vertaistuki.

Ihastellaan juttujen lomasta lasten onnea. Ilonpilaajan roolissa joudutaan lopulta keskeyttämään riehakkaat leikit, sillä ruoka-aika lähestyy. Ensimmäiset pulkkamäet tälle talvea on lasketeltu menemään ja perjantaipäivä näyttää moninverroin paremmalta. Edes kotona odottavat tekemättömät kotityöt eivät saa hymyä hyytymään.

Ihana viikonloppu edessä!






torstai 20. marraskuuta 2014

Vaiheessa

Tulin hakemaan vauhtia maalaamiselle. On nimittäin todettu toimivaksi keinoksi se, että mainitsee tekemättömät, venymään jääneet asiat ääneen täällä. Usein jo seuraavana päivänä olisin voinut kirjoittaa muutoksesta.

Nyt odotellaan, koska saataisiin aikataulut sopimaan innokkuuden kanssa ja päästäisiin maalaamaan viimeinen aiottu seinäpinta. On kyseessä olohuone-käytävän seinä, joka on pisin yhtenäinen seinä tässä asunnossa. Näin vuoden pimeimpänä aikana tuota seinää erehtyy helposti luulemaan valkoiseksi, siitä syystä sen maalaaminen on jätetty viimeiseksi. Todellisuus on kuitenkin toista, sillä tuo seinä on ihan selvästi vaaleanpunainen, kun kunnon valossa katsoo.

Lattialistojen vaihtaminenkin on aloitettu toisesta päästä taloa ja voi että osaakin häiritä silmää se ero. Voitteko kuvitella, kun toisella puolen käytävää lattialistat ovat valkoiset ja toisella puolen oranssinruskeat. Kauniiksi sitä ei voida kutsua, mutta eipähän jää vierailtakaan muutos huomaamatta.

Vaan ei tästä sen enempää. Maalit odottavat vaatehuoneessa, samoin valmiiksi mittoihin leikatut listat. Palan jo halusta tulla ilmoittamaan valmiista maalausurakasta. Vielä kun saadaan nojatuolit ja muut puuttuvat palat olohuoneeseen, saatan jonkun vähän enemmän puhuvan kuvankin napsaista.

Tiedän, kuvalaatu on surkea! Olennaisen kertonee tämäkin.
Potkikaa siis minua, työnjohtajaa, että saisin patisteltua armaan alaiseni telan varteen!

tiistai 18. marraskuuta 2014

Ah automatkoja

Kävimme koko poppoon voimin viikonloppuna toisella puolen Suomea juhlimassa kihlautuneita. Ihanat juhlat olivat - kannatti lähteä. Vaikka en voi olla kadehtimatta niitä, joiden lapset viihtyvät autossa. Niitä, joiden lapset yleensä nukkuvat lähes koko matkan. Nämä meidän naperot ovat - miten sen nyt sievästi sanoisi - hankalia autossa. Tosin pikkumies on nykyään jo aika reipas matkalainen, ei ollut sitä vielä puoli vuotta sitten. Mutta pikkuneiti, hänen kanssaan meinaan ajaa ojaan jo viiden minuutin kauppamatkalla, kun ei tiedä, keskittyisikö tässä nyt huutoon ja sen rauhoitteluun vaiko ajamiseen. Toistaiseksi ollaan vielä pysytty tiellä ja niin pysyttiin tälläkin kertaa. Kaikesta huolimatta.

Matkaan oli tarkoitus lähteä aamulla heti kuuden maissa. Laskeskelimme, että kun herättäisimme lapset pari-kolme tuntia normaalia aikaisemmin, he parhaimmillaan jatkaisivat yöunia suorilta autossa, ja vähintäänkin täydentäisivät tuota vajaaksi jäänyttä yötä päikkäreillä. Aamupala oli tarkoitus pysähtyä syöttämään reissun päällä, sitten kun sen aika olisi. Pikkuneitihän kuitenkin heräsi meidän kolinoihin ja häntä hyysätessä lähtö viivästyi jo sen verran, että piti heti alkuun poiketa suunnitellusta keittämällä vielä typykälle aamupuurot.

No, ei hätä ole tämännäköinen, tuumasimme. Sillä nukkuisihan tuo neiti nyt sitten vähintään pari tuntia ennen ensimmäistä taukoa, kun niin kovin aikaisin heräsi. Vihdoin viimein kun matkaan pääsimme, olimme jo  aikataulusta myöhässä lähes tunnin.

Pikkuneiti onneksi nukahti, niin kuin pitikin. Mutta. Jo puolen tunnin tirsojen jälkeen heräsi kesken unien. Isoveli halusi ilmeisesti juttuseuraa ja meiltä salaa onnistui tökkimään kaverinsa hereille. Epäonnistuneiden uudelleennukutusyritysten jälkeen päätimme jatkaa viihdytyslinjalla, sillä matkaa oli edessä vielä useampi sata kilometriä ja aikaa rajallisesti. Kuitenkin kaikitenkin kohtalaisen hyvällä menestyksellä, pieniä raivareita lukuunottamatta, suoritimme ensimmäisen pätkän matkaa.

Mutta kun tunnin ruokatauon jälkeen äiti köytti takaisin tympeään turvaistuimeen, pikkumyy sai vuosisadan itkupotkuraivarit (Tämä oli kyllä odotettavissa, kun ei vielä yhtään pidempää matkaa ole saatu ajettua ilman. Ei edes yöllä.). Matkaan oli joka tapauksessa lähdettävä luottaen siihen, että tuo raivari kohta laantuisi ja tyttö nukahtaisi viimeinkin niille päikkäreillensä. Päikkäriaikakin oli jo ehtinyt reilusti ylittyä. Mutta tämäpä tyttö ei niin vaan anna periksi, kun kerran huutamisessaan vauhtiin pääsee. Eikä silloin auta mikään. Ei siis tasan yhtään mikään.

Kokeilimme silittämistä, raivo vain yltyi. Kokeilimme taputtamista, raivo vain yltyi. Kokeilimme kirjaa, se lensi ikkunaan. Kokeilimme leluja, ne lensivät lattialle. Kokeilimme ruokaa, kokeilimme maitopulloa, kokeilimme herkkuja, kokeilimme pillimehua, kokeilimme lasten kännykkäpelejä, kokeilimme laulaa, kokeilimme esittää sirkuspellejä ja vaikkasunmitä. Kokeilimme laittaa joululaulut soimaan täysille, kokeilimme laittaa radion pois, kokeilimme vaihtaa hoitajaa, kokeilimme olla huomioimatta. Kokeilimme kaikkea, mitä vain ikinä keksimme. Ja tyttö sen kun vain huusi ääni jo käheänä. Kun rauhoitteluyritystä oli takana lähes sata kilometriä, näimme horisontissa kovasti odottamamme pelastajan, ABC-huoltsikan.

Sääliksi kävi pienokaista, jonka vaatteet olivat hiestä märät niin pitkän raivoamisen jälkeen. Ja ääni painoksissa seuraavan aamuna. Periaatteesta emme kuitenkaan ota syliin auton ollessa ajossa, vaikka lapsi kuinka raivoaisi, koska lapset tunnetusti ovat nopeita oppimaan ja vaatimaan vastaavaa kohtelua seuraavillakin matkoilla. Tämä tietenkin vain, kun tiedämme, ettei pienellä ole mitään hätää, vaan hän vain ei yksinkertaisesti tahtoisi enää istua niissä kiristävissä vöissä. Bussipysäkkibreikit on testattu jo aikaisemmilla matkoilla. Huuto on kyllä loppunut, kun tyttö on päässyt pois tuolistaan, mutta jatkunut taas samanlaisena, kun matkaa on viiden, kymmenen tai viidentoista minuutin kuluttua yritetty jatkaa. Ainoaksi toimivaksi keinoksi ollaan todettu riittävän pitkä leikkitauko. Leikin tiimellyksessä itkut unohtuvat, eivätkä jatku yleensä enää autoon palattua. Ei siis auttanut, kuin ajella huutoitkukonserttia kuunnellen pää kylmänä menemään seuraavalle huoltoasemalle.

Tauon jälkeen vähän jännittyneinä jatkoimme matkaa. Turhaanpa jännitimme, sillä tyttö nukkui kuin tukki, tietenkin. Nukkuisin minäkin tuommoisen urheilusuorituksen jälkeen. Perille pääsimme vihdoin ilman taukoja, paitsi pikkumiehen pissitaukoa bussipysäkillä.

Paluumatka oli onneksi vasta seuraavana päivänä.
Kokonaisuudessaan se meni paremmin kuin menomatka, vaikkei aivan mutkattomasti mennyt sekään. Tottakai ajoitamme pitkät ajot aina niin, että masut ovat lapsilla täynnä ja mieluiten päiväuniaika. Kakkaamisetkin ovat yleensä meidän lapsilla tapahtuneet aamuisin (siis ennen lähtöä). Pikkuneiti kakkaa lähes poikkeuksetta vain kerran päivässä. Niitä poikkeuksia sattuu todella hyvin, hyvin harvoin. Ja jottei meiltä vanhemmilta puuttuisi haastetta, näki neiti viisaaksi kakkia paluumatkapäivänä poikkeukselliset kolme kertaa. Kaksi ensimmäistä menivät aika hienosti taukojen kanssa yksiin. Mutta se kolmas.

Kaiken piti olla hyvin. Pikkuneiti haukotteli ja hieroi silmiään vakuuttavasti, kun aloimme suunnitella liikahtamista ruokatauolta autoon. Kerkesimme jo kehuskella, kuinka ihanteellisesti tämä matka oli mennyt ja merkkien perusteella näkyisi menevän loppuun asti. Ikävä kyllä unohdimme koputtaa puuta.

Nimittäin ennen nukahtamistaan, kuitenkin sopivan matkan päässä pysähtymisestä, neiti kakkasi vielä kerran. Tämä pikkumyy inhoaa kakkaa vaipassa, joten itkee (huutaa) aina niin kauan, että kuiva vaippa on saatu ylle. Yritimme olla fiksuja ja välttää ne tunnin mittaiset raivarit, joten katsoimme parhaaksi vaihtaa vaipan heti seuraavalla pysäkillä. Vaan eipä oltukaan muistettu ostaa savetteja.

Näppärinä päätimme hoitaa homman vessapaperirullan jämäpaloilla ja apsin serveteillä plus vesipullolla. Siinä autossa, etupenkillä. Hajuhaitat voisi sitten myöhemmin tuuletella harakoille, ja pepun pestä seuraavalla tauolla. No, se vaippahan oli tietenkin ääriään myöten täynnä. Eikä asiaa helpottanut yhtään, että tyttö itki, sätki ja potki menemään, kun peppu oli päässyt palamaan. Hiukan ehdimme ihmetellä, kun itku ei loppunut vaikka kuiva vaippa saatiin jalkaan. Kunnes syy selvisi. Taas kakka.

Sotkimme neidin housut, sotkimme auton penkin, tuhlasimme viimeisen matkalle otetun vaipan (millähän matikkapäällä ne olinkaan laskenut), herätimme jo päiväunille ehtineen isoveljen, menetimme melkein hermomme, meinasimme aloittaa riidan. Mutta vaippa saatiin vaihdettua, siitä aiheutuneet itkut selätettyä ja neiti pääsi päiväunille.

Tämä kaikki tapahtui vasta alkupuolella matkaa, mutta jos kirjoittaisin jokaisesta ajetusta kilometristä, saisin kirjoittaa kirjan.

Olenpa kuullut, että aika kultaa muistot. Ja nämä automatkat haluan muistaa sitten, kun kasikymppisenä kiikuttelen menemään tyhjässä, hiljaisessa talossa, jo toiseen kertaan kannesta kanteen luettu aamulehti kädessäni, ja kaipaan aikaa, kun oli vielä pieniä kullanmuruja. Oli naurua, hymyjä, märkiä pusuja ja pikkujalkojen tömistelyä. Oli nimittäin myös kiukkuja, itkupotkuraivareita, liian lyhyitä öitä ja kaikkea muuta kuin leppoisia automatkoja.

Siinä vaiheessa naurahtaen tuumaan, jotta onpahan nämä eläkepäivät totisesti ansaittu. Hörppään kulauksen höyryävän kuumaa teetä, avaan sen lehden vielä kolmannen kerran ja potkaisen jalallani keinutuolin kovempaan vauhtiin.

torstai 13. marraskuuta 2014

Puhelimessa

Pikkumies kulkee oma, rikkinäinen puhelimensa kädessään päivittäin ympäri taloa. Soittelee sillä tuikitärkeitä puheluitaan, milloin kavereillensa, milloin mummuloihin tai isälle töihin. Välillä laitetaan viestiä tai otetaan pari kuvaa. Sitten täytyykin jo viedä puhelin laturiin.

Puhelin pitää saada aina taskuun, jos housuissa sellainen on. Ja useammin kuin kerran on käyty vaihtamassa taskuttomat housut taskullisiin, ennen kuin leikki on voinut jatkua.

Satuin olemaan juuri kynä kädessä, kun yksi mielikuvituspuhelu isän kanssa oli meneillään, joten raapustelinpa vaivihkaa sen muistiin.


Haloo, itä! Kuuluuko hyvin?

Halooo, itä, ookko töittä?

Itä, kuulekko tinä?

Minä täällä leikkimättä.

Itä, minulla vähän ikävä.

Millon tinä tulet?

Joo. Itä, illalla tullee viejaita.

Joo. Joo. Noniin, palataan. 

Heippa!





maanantai 10. marraskuuta 2014

Sisko ja veli

Sisarukset on ehkä parhaita asioita elämässä. Puhun kokemuksesta. On ihana nähdä, miten paljon noista meidän omista pienistä kullanmurusista on jo seuraa toisilleen. Ja miten he toisistaan välittävät! Kinastelu on päivittäistä, samoin äidin ja isän huomiosta kilpaileminen, muttan nehän kuuluvat asiaan. Päivittäisiä ovat myös pienet hellyydenosoitukset rakasta kilpakumppania kohtaan. Tämä meidän suloinen parivaljakko leikkii äidin helpotukseksi jo paljon yhdessä - omalla tavallaan.


Isoveli rakentaa hienoja torneja ja linnoituksia. Pikkusisko vaanii odottamassa, että rakennelma on valmis ja hyökkää sitten pilke silmäkulmassa hajotuspuuhiin.

Kun veli löytää mieluisan leikkikalun, yrittää sisko viedä sen kädestä. Ja kun sisko löytää mieluisan leikkikalun, yrittää veli viedä sen kädestä. Saa toisinaan vietyäkin, mutta pikku(myy)siskokin osaa jo pitää puolensa aika hienosti.


Uutena juttuna on nyt kilpaa käytävällä ravaaminen, samalla kiljuen (äiti tykkää erityisesti tästä). Siinä ajassa, kun veli on ehtinyt juosta viisi kertaa käytävän päästä päähän, saa sisko yhden kierroksen tehtyä. Ja tömähtää sen ainokaisenkin aikana pari kertaa pepulleen, veljensä kun kiitää vauhdilla ohi väliin hiukan liian läheltä.


Kun veli kiipeää äitin syliin, kiipeää sisko perässä. Ja tekee kaikkensa häätääkseen toisen pois, että saisi omistaa sylin kokonaan vain itselleen. Kun taas sisko tulee syliin, on veljen vuoro olla häätäjän roolissa.

Kun isä tulee töistä kotiin, kaksikko kilpailee taas siitä, kumpi pääsee ensin halimaan ja syliin. Onneksi isällä on vähän isompi syli ja yleensä sopu antaa sijaa toisellekin.


Kun isoveli lukee kirjaa, menee pikkusisko istumaan kirjan päälle.

Kun isoveli menee käymään pöntöllä, töpsyttää pikkusisko mukaan ja alkaa hänkin kiskoa housuja pois jalasta.

Ja kun äiti antaa pikkusiskolle unipullon päiväunille mennessä, vaatii pullon myös isoveli.


Isoveli on hyvin suojelevainen siskoaan kohtaan. Hän pitää tarkasti huolen, ettei vaan kukaan (toinen) kiusaa siskoa. Sillä vain hänellä on isoveljenä siihen oikeus.

Ja jos sisko saa huomiota (esimerkiksi, kun hänen uutta kävelytaitoaan ihastellaan), käy veljensä töytäisemässä hänet kumoon.

Kun veli on saanut siskonsa itkemään, ymmärtää hän hetken päästä tulla pyytämään anteetti. Siskokin tietää, mitä on tulossa ja odottaa valmiina tottuneesti kädet ojossa ja pää kallellaan.


Sisko tykkää tehdä spontaaneja hellyydenosoituksia veljelleen kesken leikkien, ottamalla hänet yllättäen karhunhalaukseen ja sanomalla aaaai. Kun veli yrittää tehdä samoin, kaatuu sisko vahingossa isomman painosta kumoon ja suruhan siitä tietenkin tulee.

Kun siskoa itkettää, eikä äiti ehdi heti hätiin, on veli häntä lohduttamassa. Kyselee, mikä tinulla hätänä tai mikki tinä ikket. Tarjoaa pienemmälle tuttia tai tuttipulloa ja antaa lohdutukseksi käteen jonkun kivan lelun.

Illalla isoveli toivottaa siskollensa hyvää yötä, kauniita unia, ja silittää poskesta.


Missä paita, siellä peppu. Ja missä peppu, siellä paita. Meidän suloiset pikkukaverukset.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Isälle



"Isä, tässä sinulle on pienen pieni käsi.
Minä, sinun lapsesi, elän lähelläsi.
Kasvan, kasvan nopeasti.
Tie vie toisiin kyliin.
Vielä aikaa on.
Ota minut syliin."

-tuntematon-


Hyvää isänpäivän iltaa!

torstai 6. marraskuuta 2014

Lupa tunnelmoida

Talvi tuli - toistaiseksi nyt ainakin, enkä ihmeekseni ole lainkaan ahdistunut!! Vaikka en varsinaisesti talvea rakastakaan, taitaa tämä sen ankean, pimeän ja kuraisen syksyn voittaa. Sen, mihin me marraskuussa ollaan totuttu. Mahtava, kun ulkona on taas vähän tekemistä, eivätkä vaatteet mene suoraan pesuun ulkoilun jälkeen!

Eilen päästiinkin vihdoin testaamaan uusia toppapukuja, joita en ole raaskinut antaa pukea kurakeleillä. Kaivettiin varastosta pulkat ja kolat. Käytiin pikkulenkillä lumisissa maisemissa. Ja viihdyttiin ulkona paljon normaalia pidempään. En ollut aamulla verhoja aukaistessani huomaavinaankaan lapsilla alkavaa flunssaa, lumi ja pakkanen kun houkuttivat niin kovasti ulkoilemaan. Ikävä kyllä, flunssahan tietenkin otti onkeensa pitkistä pihaleikeistä. Täytynee nyt siis rauhoitella tuota viheliäistä sisätiloissa pari päivää.


Se sopiikin aika hyvin, kun koko viikko ollaan höngitty menemään suuntaan jos toiseenkin. Tänään luvassa siis hiukan hitaampaa tahtia. Menojakaan ei ole suunniteltu yhden pakollisen lääkärikäynnin lisäksi. Tuo lumi ihanainen kun toi ryminällä joulufiiliksen, tuntuu nyt enemmän kuin hyvältä juoda keittiön ikkunan ääressä ensimmäinen virallinen kuppi kuumaa glögiä kera uunituoreiden voitaikinatorttujen. Vilttiin kääriytyneenä, villasukat jalassa, ihastellaan hentoista lumisadetta. Talvimaisemaa. Kynttilän valossa tietenkin. Ja joululaulut soi. Näin sen piti mennä.

Jätetään kertomatta, että tuo glögi olikin niin kuumaa, että poltin kieleni tuntuvasti. Eikä palaneella kielellä glögin juomista nyt aivan täydelliseksi nautinnoksi voi kutsua. Tunnelmaan niin hyvin sopiva vilttikin piti heittää pois, kun kuumuus alkoi ahdistaa. Ei kerrota myöskään sitä, että joulutortut jäivät saamatta. Nimittäin tämä mamma oli työntänyt torttutaikinan lisäksi myös luumuhillon pakastimeen, eikä siitä vielä irronnut palasta edes puukolla. (Mainitsinkohan jo, että meillä ovat lapset hieman valvottaneet viimeaikoina.)

No mutta, eipä lannistuta! Vaan otetaan illalla toinen yritys. Sillon saadaan sitäpaitsi olla kaksin, jos laitetaan lapsoset ajoissa nukkumaan. Ei tarvi vahtia kynttilöistä kiinnostuneita. Eikä vääntää cd-soittimen volyyminappulaa maksimiin, että kuulisi joululaulut kiukuttelujen ja leikin äänten läpi. Rauhallinen glögikupponen tälle iltaa on siis lähes taattu. Taidanpa jo siirtyä odottelemaan, pyykkivuoren keskelle, että aika kuluisi nopeammin.

perjantai 31. lokakuuta 2014

Pahanteossa(ko)

Apua. Mitäköhän tästä nyt pitäis ajatella. Naurattaa.

Istuskeltiin tuolla lastenhuoneen lattialla aamulla puuroa odotellessa ja leikittiin menemään. Kiinnitin huomiota siihen, että pikkumies pisti kynän suuhun. Kerkesin jo torumaan, että äläpä syö kynää.

Vaan mitä teki poika.

Toi kynän äitilleki, sinisen. Se piti laittaa suuhun. Otti keltaisen kynän, vei sen edellisen päähän ja tsuh, napautti keltaisella sinistä.

Antoi kynän myös siskollensa, oranssin kynän, suuhun sillekin. Otti taas keltaisen käteen, ja tsuh, napautti siskonsa oranssia kynää.

Laittoi viimeiseksi oman vihreänsä suuhun. Tsuh, napautti sitäkin. Sitten meni tuo keltainen kynä taskuun. Ja se vihreä, siitä pidettiin välillä kiinni parilla sormella, välillä otettiin suusta pois ja pyyh, puhallettiin. Ja kohta taas takaisin suuhun. Välillä käveltiin kädet taskussa tuo vihreä kynä suupielessä.

Sitten pitikin jo kaivaa keltainen taas taskusta ja napauttaa uudelleen suussaolevaa. Tsuh.

Ai että mitäkö me tehtiin? No oltiin tupakilla, tietenkin. Äiti, pikkumies ja pikkusisko.


Ei tuo pikkumies taida ymmärtää vielä asiasta paljoakaan. Tekee sitä, mitä on nähnyt muidenkin tekevän. Enkä tiedä, pitäisikö siitä jotain puhua, vai olla puhumatta. Eihän se leikkiminen paha ole, päinvastoin. Leikitään sitä kolariakin, sairaalassa käyntejä ja muita. En näe siis mitään syytä estää poikaa leikkimästä näitäkin leikkejä. Minua huvittaa. Uskotteko, että pokka on oikeasti pettää, kun toinen osaa niin tarkasti tehdä kaiken. Niin, ettei jää lainkaan epäselväksi, mitä tässä nyt ollaan tekemässä, vaikka välineet on kaikki mielikuvituksellisia. Mutta kun poju sanoi tupakkinsa olevan heekulia (suomeksi herkullista), päätin pikapikapohdinnan jälkeen vastata, ettei se taida kovin herkullista olla, se on pahaa, niinhän. Ja sitten vetäydyin nauramaan paitani kauluksen suojiin.

Oliko tuo vastaus järkevä, vai ei, sitä en minä tiedä. Mutta tahtoisin kyllä kovasti tietää, miten näissä tilanteissa toimitaan. Tai miten kannattaisi. Vaikka ei kai siihenkään yhtä oikeaa vastausta ole.

Onkohan tämä ylipäänsä ihan turhaa edes vaivata tämmöisellä asialla päätään. Sehän on vain leikkiä.

Ja ennen kuin joku ehtii hätäilemään - meistä vanhemmista kumpikaan ei tupakoi. Isällä on sikarinsa, joskus, juhlissa ja muissa erityisyyksissä. Mutta sopimus on, että ei koskaan lasten nähden. En tiedä, miksi halusin tämän sopimuksen, kun eihän tuota voi välttää jotakin muuta kautta näkemästä (eikä tarvikaan). Kaupan pihalla nuoriso polttaa, naapurin setä polttaa, joku meillä käynyt vieras saattaa lähtiessä polttaa savukkeensa. Ja aina on pikkumies tapansa mukaan ollut huiskuttamassa ikkunasta vieraille. Kaikesta päätellen on hän seurannut hyvin, hyvin tarkkaan, mitä pihalla tapahtuu.
Mutta tästäkin huolimatta tuossa mainitsemassani sopimuksessa aiomme edelleen pysyä. Enkä osaa selittää, miksi. Ainakaan tarpeeksi lyhyesti ja selkeästi.


torstai 30. lokakuuta 2014

Minä, kaksi vuotta

Kaksivuotiasta meillä juhlittiin elokuussa. Tuosta pikkumiehestä on jo kasvanut niin iso poika, että aivan hirvittää. Annetaan hänen kertoa itse itsestään.

Minä oon aika iso poika jo, koska oon täyttäny kaks vuotta. Osaan ite näyttää sen sormilla ja vastataki oikein, jos joku kysyy. Mutta kaikille en halua vastata, ainakaan ihan heti, jos vähän ujostuttaa.

Saan päivät kulumaan aika nopsasti. Me käydään monesti ulkona äitin kans. Siellä ajan mopolla tai leikin hiekkalaatikolla. Tai sitten me mennään puistoon, missä parasta on liukumäki. Aika usein me myös käydään päiväkahvilla jossain kylässä, missä on kavereita mulle ja pikkusiskolle. Tai sitten mennään shoppailemaan ja käydään kirjastossa samalla. En mää muuten haluais shoppailla, mutta ku aina välillä käydään leikkipaikoissa leikkimässä, niin sitte mää jaksan.

Joskus me ollaan vaan kotona koko päivä, jos vaikka sataa vettä. Mutta sitten me leikitään kaikkia leikkejä. Ja äiti laulaa Piippolan vaari -kirjasta. Äiti kyllä aina lopettaa liian aikasin. Miks muka sitä kirjaa ei vois laulaa monta kertaa läpi? On se kyllä paksu, mutta ne laulut on niin kivoja. Ja ne kuvat kans.


On tosi kiva, ku pikkusisko on oppinu nyt kävelemään, nii sen kanssa on paljon helpompi leikkiä. Me leikitään melkein koko ajan yhessä. Mutta on mulla myös paljon semmosia minun omia juttuja ja leikkejä, mihin en halua pikkusiskoa mukaan. Koska se ei vielä ihan ymmärrä kaikkia, vaan tulee vaan sekottamaan. Koska se on pieni.

Sillon on kiva leikkiä, ku pikkusisko on päikkäreillä, ku saa olla ihan rauhassa, omia kaikki lelut, eikä tarvi koko ajan vahtia, tuleeko joku hajottamaan vaikka autotallin, minkä oon just rakentanu. Mutta silti oon aina aivan onnessaan ku sisko herää. En mää sittenkään kovin kauaa jaksais yksin leikkiä.


Äiti ja isä tykkää juoksuttaa mulla kaikkia pikkuasioita. Vien vaikka monesti vaipan roskiin tai haen paperia, ku pikkusisko sotkee ruokapäydässä. Minusta se on ihan mukavaa. Mutta ei muakaan silti niin vaan pompotella. Joskus ku mulla on tärkeämpää tekemistä, tai en muuten vain jaksa, eikä huvita, kieltäydyn topakasti ja aika usein vielä juoksen karkuun kikattaen.

Minusta on mukava auttaa äitiä myös vaikka kauppakassien tyhjentämisessä, mutta sillon en tykkää siitä, että minua autetaan. Ja monesti, jos en muuta tekemistä keksi, niin alan imuroimaan. Äitiki aina puhuu, että joka päivä sais olla imuroimassa, niin minä sitten välillä vähän autan. Mutta jos äiti laittaa imurin päälle, en minä halua olla lähelläkään, vaan juoksen pikapikaa sohvalle turvaan. Jotenkin se imuri vaan epäilyttää, ku se pitää niin outoa ääntä. Eikä koskaan tiiä, millon se yhtäkkiä suhahtaa tosi kovasti. Kaikista pelottavinta on, jos sinne vahingossa menee vaikka sukka.

Isän kanssa me tehdään aina kaikkia miesten töitä: korjataan autoa, rempataan, maalataan seiniä ja rakennetaan. Mää aina jatkan niitä sitten seuraavana päivänä, ku isän pitää mennä töihin.


Mulla ei oo enää vaippaa. Ei oo ollu enää ainakaan kahteen kuukauteen. Paitsi yöllä kyllä, mutta aika monesti se on aamulla vielä kuiva. Mua alko ärsyttää vaippa aina heti, jos siellä oli vähänkään pissaa. Ja kakka se vasta inhottavalta tuntu. Leikkiminen oli sillon tosi hankalaa, vaikka mopolla ajaminen, ku se iso vaippa oli aina eessä. Äitikin lopulta tajus, etten mää enää mitään vaippaa tarvi. Ja se sano, että kesällä on helpointa opetella olemaan ilman, ku ei tarvi pitää vaatteita, niin ei tuu pyykkiä.

Nyt osaan jo käydä pöntöllä ite. Äiti kyllä haluais aina olla auttamassa, mutta minä saatan vähän tiuskasta sille, että eiku minä itte! En mitenkään ymmärrä, miksi en sais tulla ite pois pöntöltä. Äiti on kyllä sanonu, että sitten saan käydä ite, ku saahaan aikaseksi ostaa semmonen koroke. Sitten ei kuulemma tuu sotkua. Äiti ehkä näyttääki joskus siltä, niinku sitä tympäsis siivota vessaa niin usein. Mun puolesta riittäis hyvin, että sen siivoais kerran viikossa, niinku ennenki.


Minä tykkään kertoa juttuja äitille ja isälle ja vieraille. Alan aina äkkiä kertomaan niitä, heti, ku nään, että joku kuuntelee. Oon huomannu, että sillon on parempi, ku ei piä taukoja, että saa varmasti kerrottua jutun loppuun asti. Koska muuten ne aikuiset ehtii alkaa puhumaan omia juttuja, ja se on ihan tylsää. Joskus äitiä on alkanu naurattaa, mutta se on sanonu, että se on ilonen ku minä kerron sille niin hyviä juttuja. Eikä mua haittaa, vaikka se nauraa. Sitte mua alkaa kans naurattaa ja kysyn, että mitä äiti naulattaa.

Äiti aina selittää kaikille sitä, ku kerran yks mun täti tuli käymään, niin sanoin sille, että tuuppa kattomaan, meillä täällä uusi tohva. Te on tolitta. Äitin mielestä se oli kuulemma niin hyvin sanottu, niin siks se kertoo sitä muilleki.

Minä oon oppinu vähän taktikoimaan äitin ja isän huomion saamiseksi. Monesti haluan, että vaan isä hoitaa tai sitte vaan äiti. Haluaisin aina ite päättää, kumpi antaa ruokaa, kumpi laittaa nukkumaan tai kumpi pesee hampaat, mutta äitille ja isälle se ei välttämättä passaa. Sillon suutun ja huudan aika kovasti, enkä kyllä ala yhteistyöhön ihan helpolla. Lauantaiaamuisin haluan olla aina isän kans, koska se ei sillon lähe töihin. Ja sillon ei äitiä tarvita. Jos äiti yrittää herätä meidän kans yhtä aikaa, niin minä sitten komennan, että äiti, mene nukkumaan! Äiti onki sanonu, että pakko varmaan sitten mennä, ku nuin kerran komennetaan. Mutta se ei näytä kovin paljon siltä, että sitä harmittais. Ehkä se iteki tykkää nukkua.

Minä sanon isälle joka ilta, että itä elä mene huomenna töihin. Isäki kuulemma haluais olla kotona, mutta töihin vissiin on pakko silti mennä. Aina aamulla, ku meen kertomaan äitille, että ei minä löyä itää mittään, niin äiti sanoo, että se on menny töihin. Ja sillon mua alkaa itkettää. Koska en yhtään ymmärrä, miks isä lähtee sinne melkein joka päivä, vaikka aina sanon että ei tarvis. Vois se edes ottaa minut mukaan. Joskus, jos mua tosi tosi paljon harmittaa, niin äiti lupaa, että käydään kattomassa isää. Sitten mua ei enää itketä, koska se on musta niin jännää.

Minä osaan jo syödä ite tosi hienosti sillon, kun lautasella on makaroonilaatikkoa, kaalilaatikkoa, ranskiksia ja nakkeja tai jotain herkkuja. Mutta jos 
äiti kehtaa tehä jotain tästä listasta poikkeavaa, saa kyllä ite myöskin syöttää sen minulle.

Äiti ihmettelee, että miks minä tipun tuolilta ruokapöydässä melkein joka päivä. Eikö se ymmärrä, että en minä jaksa istua vaan paikallaan! Eihän sitte välttämättä nää kaikkia asioita mitä muut tekee. Ulkonaki voi tapahtua jotaki jännää just, ku ollaan syömässä. Ja aina jos jotaki ruokaa tippuu maahan, niin minä käyn hakemassa sen tietenki heti, koska muuten pikkusisko saattais ehtiä ensin. Äitin mielestä ruokaakaan ei tippuis maahan niin monesti, jos minä istuisin pöydässä sievästi. Ja kyllä mää aika monesti yritän, mutta ku se sitten unohtuu niin äkkiä.



Voisin kyllä kertoa vaikka mitä, mutta en nyt malta tämän enempää, koska pitää mennä leikkimään. Mutta nyt te ehkä vähän tiiätte, minkälainen minä oon. Tämmönen äitin ja isän suloinen pikkumies ja ihana isoveli siskolle.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Saako jo puhua joulusta?

Saako ihan, ihan vähän? On niin mukava taas odottaa joulua, kun viime vuonna se oli jäädä kokonaan väliin. Ei joulu, vaan odottaminen. Pikkuneiti syntyi lokakuussa, ja nuo syntymät, synnytykset, imetys sun muut, niin ihania kuin vain ovatkin, ovat aina saaneet aikaan jonkunlaisen taantuman minussa. Se nyt ei varmaankaan kovin epätavallista ole, onneksi. Mutta harmillista oli se, ettei viime vuonna leivottu pipareita. Joulukoristeet laitettiin tavan vuoksi ja joululaulujakin kuunneltiin, kun niitä vähän niinku kuuluu kuunnella joulun alla. Kaikeksi onneksi ehti se joulumieli saavuttaa minutkin juuri ja juuri jouluksi. Ja ihana joulu olikin.

Mutta nyt. Nyt olen kuin eri ihminen. Tai oikeastaan - olen taas minä. Virtaa on olosuhteisiin nähden reilusti. Tekis jo mieli viritellä jouluvaloja. Tekis mieli kuunnella joululauluja. Leipoa pipareita. Ja juoda sitä niin ihanaa, jouluntuoksuista, kuumaa glögiä. Mutta haluanko sitä siltikään välttämättä ihan vielä?

Ehkä en. En sittenkään näin aikaisin. Ulkonakin sataa vettä, eikä vesisade kuulu jouluun (toivottavasti, ei sen ainakaan pitäisi kuulua!). Vähän pitää malttaa odottaa. Sillä se odottaminen, kutkuttava tunne, sehän se vasta ihana onkin. Se, mikä viime vuonna oli kadonnut. Sehän se tuo joulumielen, vähitellen, melkein huomaamatta.

Nyt odotan marraskuuta. Siihen olen piirtänyt häilyvän rajan jouluhössötyksille. Se on kuitenkin vain lupa aloittaa, eikä tarkoita sitä, että rämäyttäisin kaiken jouluun liittyvän kerralla esiin, vaikka mieli tekisikin. Minä haluan odottaa sitä hetkeä, kun tuntuu siltä, että nyt on pakko laittaa joululaulut soimaan. Ihan pakko. Odotan oikeaa hetkeä, oikeaa fiilistä, oikeaa tunnelmaa. Ja jos se oikea hetki oikeasti tulee ennen marraskuuta, niin annan sille luvan kotiutua meille. Koska loppupeleissä se hetki ei katso kalenteria. Joululaulut ovat aina yhtä kauniita ja aion nauttia niistä huolella, ensisävelistä lähtien.

Taidan olla jonkin sortin nautiskelija. Eikä tämä toki ole ainoa oikea tapa odottaa joulua, ei. Tämä on vain minun tapani. Vaan olen minäkin jo pienesti antanut joululle sijaa - nimittäin joulunpunaiset kynttilät vaihdoin valkoisten tilalle. Nautitaan ensin niistä hetki.

Mutta ihan oikeasti, tuo kauppojen jouluhömpötys, se ahdistaa kyllä aivan siinä missä viime vuonnakin. Hädin tuskin lokakuulle ehdittiin, kun jo ilmestyivät joulusuklaat ja valot marketteihin. Hei haloo! Tuo on tehokas tapa karkottaa oikea joulumieli kauemmaksi ihmisistä, ainakin minusta.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Teevartti

Meillä on nyt muutaman kuukauden ajan nukuttu sen verram huonosti, että kun lapset on illalla viimein saatu unten maille, ollaan me vanhemmatkin menty saman tien nukkumaan. Lähes joka päivä on käynyt mielessä, että tänä iltana syödään kyllä edes iltapala kahdestaan, kun lapset nukkuu, mutta kun tuo rauhallisen iltapalan aika lopulta olisi, ei päässä pyöri enää ainuttakaan järkevää ajatusta, vaan joka ikinen jäsen huutaa nukkumaan.

Tietäähän sen mitä siitä seuraa, kun kahdestaan ei olla juuri koskaan ja aina ollaan kuolemanväsyneitä, vähintäänkin väsyneitä. Ainakin meillä se tarkoittaa aika suoraan sitä, että riitely tai vähintään tiuskiminen aloitetaan jokaisesta mahdollisesta asiasta. Ja niitähän lapsiperheessä riittää. Toinen juttu onkin se, kannattaako niistä nyt välttämättä aina riidellä. Onpahan nähty sekin, että kun aikaa toiselle on liian vähän, niin äkkiä alkaa toisessa nähdä kaikkea negatiivista. Pelkkää negatiivista. Siis siinä, ketä rakastaa. Eihän sen niin kuulu mennä.

Niinpä me päätettiin lopulta riistää ohjat väsymykseltä omiin käsiimme. Ensinnäkin piti alkaa kääntämään lasten unirytmiä vähän aikaisemmaksi kesäajasta. (Ehkä oli tosiaan jo aikakin, mutta väsyneenä sitä ei ole jaksanut ajatella järkevästi.) Meillä on pitkään pikkumiehen nukahtaminen ollut hyvinkin yhdentoista hujakoilla. Siskonsa taas on nukahtanut yleensä jo kymmeneen mennessä. No, jos nukkumaanmenoajat eroaa tunnilla, niin ilman muuta se näkyy herätyksissäkin. Pikkusisko on yleensä ollut aina tuntia-kahta aikaisemmin pystyssä kuin veljensä. Ja vaikka lapset saisivatkin tarpeeksi unta, niin äidin ja isän yöunistahan se verottaa, tottakai. Suomeksi sanottuna, toinen on nukahtanut vasta kello yksitoista, ja toinen taas herännyt heti seitsemän jälkeen. Uniaikaa vanhemmille on siis jäänyt iltatoimien jälkeen noin seitsemän ja puoli tuntia. Jos siitä vähennetään yhteinen aika, vaikkapa ihan minimi, puolituntinen, jää aikaa nukkumiselle enää seitsemän tuntia. Jos sen seitsemän tunnin aikana herää 3-15 kertaa, niin aamulla väsyttää, päivällä väsyttää ja illalla väsyttää.

Nyt ollaan kuitenkin onnellisesti päästy siihen, että kumpikin lapsista menee sänkyihinsä yhdeksältä. Yleensä unessa he ovat puolessa tunnissa. Siis puolitoista tuntia aikaisemmin, kuin vielä kolme viikkoa sitten. Me myös päätettiin, että lasten nukahdettua vietetään vähintään vartti tee(tai glögi- tai kaakao)kupposen äärellä joka ilta, vaikka oltais kuinka väsyneitä. Koska väsyneitä me ollaan varmasti ihan joka ilta. Vartti siksi, että se kuulostaa väsyneenkin mielessä loppupeleissä aika lyhyeltä ajalta, eikä ole kovin iso menetys yöunista. Ja teekupposen kanssa siksi, koska sitä ei viedä sänkyyn. Sänky kun taas on väsyneelle liian helppo paikka unohtaa kaikki sopimukset juttelemisista ja muista, ja antaa vain unen viedä. Tähän teevarttiin ei ole lupa ottaa puhelimia. Siihen suuntaan vilkuileminenkin on kiellettyä. Tähän teevarttiin kuulutaan vain me kaksi. On nimittäin tarkoitus keskittyä toisen huomaamiseen. Kysellä kuulumisia, jutella päivän tapahtumista, kertoa mieltä painavia asioita, selvitellä päivän aikana mahdollisesti tulleita eripuratilanteita. Nähdä se toinen ihmisenä, puolisona, eikä aina vain äitinä tai isänä.

Tuo teevartti onkin osoittautunut oikein mieluisaksi ja tarpeelliseksi. Vartti ja vartti. Oikeastaan tuo rauhallinen hetki ilman lapsia on havaittu heti ensi kerrasta niin mukavaksi, että se on venynyt joka ilta vähintään kolmeen varttiin, pisimmillään yli kahteen tuntiin. Välillä teetä juodaan sohvalla, välillä katetaan ajatuksella pöytään yhteinen iltapala. Välillä tuo tee unohtuu kokonaan, kun juttu luistaa ilmankin. Välillä ei jakseta puhua mitään, vaan vain käperrytään toistemme kainaloihin. (Minä kyllä olen yleensä valloittanut miehen kainalon, eikä toisin päin.) Mutta se ei olekaan pääasia. Vaan se, että enää ei lasten nukahdettua syöksytä suorilta nukkumaan vaan huomataan se niin rakas ihminen siinä vierellä. Sillä onhan se rakas.


torstai 23. lokakuuta 2014

Pintaremppaa lastenhuoneessa

No NYT sitä remppaa sitten. Lähdettiin tähän kämpän uudistamisprojektiin sillä ajatuksella, että tehdään aina kun ehditään ja jaksetaan, ja mahdollisimman pienellä budjetilla. Ihan näin hidasta tahtia en nyt kuitenkaan odottanut. Vaan onpahan viimein saanut mies kiinnitettyä seinille ne, mitä olen häneltä sievästi pyytänyt. Muistaakseni joku kaks kertaa, vai miten se oli. Näköjään se kannattaa tänne kirjata ylös tuo tekemättömien asioiden lista, kun heti alkoi tapahtua.

Oli miten oli, niin lastenhuoneen remppaosio on saatu päätökseen. Sisustus on siellä vielä aivan puolitiessä, mutta se onkin toinen juttu. Ja lattialistat haluan vielä vaihtaa valkoiseen, mutta se menee melkein tuohon sisustuskategoriaan. Sitä onkin jo aloitettu talon toisesta päästä tekemään. Että saas nyt nähä, millon päästään tänne päähän taloa. Ehkä siihen menee alle vuosi kuitenkin. Koska eihän siitäkään oo vasta kuin kohta vuosi, kun nuo lastenhuoneen tauluhyllyt käytiin Ikeasta hakemassa. Tarkemmin sanottuna tammi-helmikuun vaihteessa. Eilen illalla ne lopultakin saatiin tuonne seinälle. Siinä ne nyt on ja pysyy!

Lastenhuoneen seinä oli yksi niistä asioista, joka tässä talossa eniten silmää häiritsi. Vannotinkin miestäni ennen muuttoa, että se tullaan sitten maalaamaan heti ensimmäiseksi.  No, niinhän siinä sitten lopulta kävi, etten osannutkaan tehdä päätöstä, millaisen tuosta seinästä haluaisin. Pyörittelin mielessäni monenlaisia tapettivaihtoehtoja, seinätarroja ja eri värejä. Halusin siitä lastenhuoneen näköisen. Kuitenkin sen verran neutraalin ja monikäyttöisen, että kun joskus myyntiä suunnitellaan, ei tuota seinää tarvisi alkaa uudelleen käsittelemään.

Ennestään seinä oli melkein ylös asti harmaa. Seinän yläosa oli valkoinen, johon oli maalattu keltaisia ja vihreitä kuvioita, boordiksi ikäänkuin. Tykästyin tuohon harmaaseen väriin ajan myötä. Se toi ehkä jonkunlaista lämpöä, ja passasi mielestäni hyvin kalusteisiin. Ja koska valkoista maalia oli muiden seinien maalauksesta jäänyt yli, päätimme käyttää sen hyödyksi.

Muutos näkyy noissa kännykkäkuvissa, joista ennen -kuvat ovat pikkumiehen otoksia.
Ehkä jotain kertoo se, että nyt kuvia etsiessäni en löytänyt ainuttakaan sellaista kuvaa, missä tuo seinä näkyisi. Vaikka lapsista otan kuvia lähes päivittäin, niin tuon seinän olen kyllä huolellisesti rajannut pois ihan tasan jokaisesta kuvasta. Plääh. Nyt niitä olis niin kiva katsoa ja vertailla. Mutta onneksi on nuo pikkumiehen tarkkaakin tarkemmat räpsyt.





Niin minä sitten piirsin viivainta, mittaa ja lyijykynää apuna käyttäen seinälle tuollaisen epämääräisen kaupungin. Idean sain jostain vanhasta asuntomessujen lehtisestä, jossa seinälle oli maalattu pinkki kaupunki. Hukkasin kuitenkin tuon lehden, eikä minulla siis ole hajuakaan, miltä vuodelta se on. Yritin etsiä mallia netistä, selailin myös kirjastossa sisustuslehtiä, mutta mistään en mieluisaa kaupunkia löytänyt. Kerran kaupungilla ollessani, bongasin jonkun, ehkä matkatoimiston, ikkunasta kivan kaupungin ja nappasin siitä kuvan kännykkääni. Tuota kuvaa apuna käyttäen piirtelin minulle mieluisan maalauksen ensin paperille ja lopulta suurennettuna seinään.

Arvatkaa vaan, oliko kova homma. No oli! Kun pari tuntia äherreltyäni olin päässyt ääriviivojen piirtelyssä puoleen väliin, olin jo tenhyt päätöksen, etten enää ikikuunapäivänä tee mitään vastaavaa. Olin piirtänyt itselleni apuviivan seinän poikki, mutta silti mittoja piti ottaa joka ikiseen kuvioon seinästä, lattiasta, katosta ja vaikka mistä. Äkkiä kävi myös selväksi sekin, että vaikka olin piirtänyt pienoismallin A4:lle vaakasuunnassa laidasta laitaan, ei se riittänyt edes seinän puoleen väliin. Minun piti siis samalla keksiä uutta, kun piirsin eteenpäin. Ja se, jos mikä, oli tympeää! Voin kertoa, että ideat olivat erittäin vähissä, siinä kun tuijotteli seinää tuntikausia muutaman sentin etäisyydeltä.

Kun piirtäminen oli lopulta saatu päätökseen, oli vielä vuorossa teippailu sun muu suojaaminen. Teippasin siis maalarinteipillä tuon kuvion piirroksen päälle, ja ne teipit piti tietenkin mitata ja leikata kans millin tarkkaan ja viivasuoraan. Nimenomaan leikata, ei missään nimessä repiä. Harmaaksi jäävän alaosan teippasin myös suojaan sanomalehtien alle.

Aloitettiin tuo tuskien taival lauantaina päivällä ja kello oli jo hyvin sunnuntain puolella yötä, kun lopulta mies sai viimeisen sutaisun sudittua telallaan.

Aamulla, kun näin tuskaisen työn tuloksen, peruin sanani samoin tein. Ehkä sittenkin voisin tehdä tuon saman, tai jonkun muun kuvion, vielä joskus uudelleen. Ei se nyt niin kova homma kuitenkaan ollut, kröhöm. Turhaan kai tuota nyt peittelee, että meidän mielestä siitä tuli hieno! Sehän se on pääasia. Vaikkakin, kaikesta mittailuista huolimatta, tuo teos on pari milliä kallellaan. Vaan onpahan meidän näköinen. Ja hyvin lompakolle ystävällinen, kun jämämaaleilla se maalattiin.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Maanantaita

Taitaapa olla niin, ettei tämän äitin ole tarkoituskaan saada nukkua. Koskaan. Nimittäin noin kerran viikossa, tai vieläkin harvemmin, on meillä sellainen yö, että lapset nukkuvat kumpikin hyvin. Se tarkoittaa vain noin kolmea herätystä yötä kohti, joskus vain kahta. On paremminkin sääntö, kuin poikkeus, että silloin minä tai miekkonen, jompi kumpi, nukkuu tosi huonosti. Yleensä se olen minä, niinkuin viime yönä.

Nukkumaan maltettiin juuri ennen puolta yötä. Oli minun vuoroni nukkua, joten survoin korvatulpat korviini ja painoin pääni tyytyväisenä tyynyyn. Mutta nukkumatti oli myöhässä. Hetken odottelun jälkeen uni viimein kuitenkin voitti väsyneen.

Ensimmäisen kerran heräsin yhdeltä. Ei hajuakaan, miksi. Lapset nukkuivat, mieskin. Minä vain heräsin. Käväisin ottamassa pikaisen vesihuikan ja yritin jatkaa unia.

Toisen kerran heräsin kahdelta. Kävin vessassa. Join pari kulausta vettä. Kovasti toivoin saavani unen heti uudelleen.

Kolmannen kerran heräsin kolmelta. Kävin vaihteeksi vessassa, varalta ja kömmin takaisin odottamaan unta. Niin, odottomaan.

Neljännen kerran heräsin neljältä. Taas piti käydä vessassa. Alkoi jo vähän tympiä, kun lapset olivat nukkuneet heräämättä niin monta tuntia, kerrankin.

Viidennen kerran heräsin viideltä. Kävin syömässä puolikkaan banaanin.

Sitten jo alkoikin lasten yösirkus. Jaksoin seitsemäntoista minuuttia hermostumatta, kunnes aloin ressata aamua ja heräämistä, väsynyttä maanantaipäivää. Tungin tulpat korviini. Mies lupasi hoitaa loppuyönkin.

Taas sain odottaa unta aivan liian kauan. Tiesin lopulta nukahtaneeni, kun heräsin painajaiseen. Enkä mitenkään voinut jatkaa unia tuo painajainen kummittelemassa mielessäni. Keksin monenlaisia variaatioita onnellisesta lopusta. Ei auttanut. Aina, kun ummistin silmäni, palasin painajaisessani siihen kohtaan, mihin se oli herätessäni jäänyt. Herätin miehenikin ja sain ajatukseni kuriin, mutta unensaantiin siitäkään ei tällä kertaa ikäväkseni ollut apua. Nyt oli alkanut pikkuneidin hammaskipuilut, ja tuttia sai olla työntämässä yhtenään. Korvatulpistakaan ei ollut apua - koska olin hereillä, kuulin itkut niiden läpi.

Virallisesti aamu alkoi puoli yhdeksältä, kun pikkuneiti viimein lopullisesti heräsi. Yhdeksältä noustiin ylös. Ensimmäiseksi mentiin avaamaan verhot, niinkuin joka aamu, toiveena nähdä taas kaunis, syksyisen kirpeä pikkupakkasaamu. Se maahan pudonneiden lehtien kuurainen väriloisto.

Ja siellä satoikin vettä.

Unettoman yön ja sateisen päivän piristykseksi sytytettiin aamupalalle kynttilät.
Vähän myöhemmin, pienemmän päikkäriaikaan, vietettiin pikkumiehen kanssa siskonsa synttärirääppiäisiä.

Voi tästä viikosta ehkä hyväkin tulla.


Psst.
Se kamala painajainen, pakko kertoa vähän. Olin tulossa lenkiltä kotipihaan, kun naapuritalosta mies lähti yhtäkkiä ruohonleikkuriansa työntäen juoksemaan minua kohti. Yritin henkeni edestä juosta karkuun ja huutaa apua. Jotenkin sain tuon pelottavan miehen harhautettua niin, että kerkesin työntää avaimen lukkoon, vilahtaa sisälle ja nykäistä oven perässä kiinni juuri ukkelin nenän edestä. Hädissäni soitin poliisit. Mutta ei se siihen loppunut. Tuo mies yritti hakata ovea rikki meidän puutarhapöydällä. Joo, pöydällä. En voinut nukahtaa uudelleen, koska en tiennyt, ehtikö hän saada oven rikottua, ennen kuin poliisit tulivat. Minun piti siis kehitellä pakoreittejä ja piilopaikkoja, kaiken varalta. Ja tätä vaikeutti vielä se, etten ollut  varma, olivatko lapset kotona. Että pitikö minun pelastaa nekin vai vain itseni.

Minulla on aina ollut vilkas mielikuvitus, mutta siitä en ole varma, kannattiko tuon takia välttämättä yöunia menettää.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Pari sanaa sohvasta

Mitään sisustusturinoita ei kannata odottaa vähään aikaan. Ei ainakaan ennen kun olen saanut hommattua kameran. Eikä ennen kuin miekkoseni on hakannut seinille pyytämäni asiat. Nyt sitä on odoteltu pari kuukautta, enkä todellakaan uskalla luvata mitään, voin vain toivoa. Ja odottaa. Aika sen sitten näyttää. Jos tämän vuoden puolella sentääs.

Mutta tuon uuden sohvan tarinan haluan kertoa. Katsotaan, kuinka pitkän romaanin tällä kertaa saan aikaiseksi, kun vauhtiin pääsen. Kuvitukseksi tähän kelpuutan rakkaalla, niin hyvin palvelleella Lumia-Ladallani otetun epätarkan räpsyn. Koska nyt ei puhuta sisustamisesta, vaan kierrättämisestä.

Päätin hommata uuden sohvan. Olin kyllästynyt mustaan keinonahkaiseen. No, ensin ajattelin säästää. Sen aikeen peruin kuitenkin heti, kun ymmärsin ajatuksen naurettavuuden. Että minun pitäisi säästää satasia. Ei tulisi onnistumaan. Olen nimittäin aivan onneton rahankäyttäjä. Tiesin, että keksisin säästöilleni mukaparempaa käyttöä aina vähän päästä. Olinhan kokeillut. (Mieheni kanssa meillä kyllä on säästötili, jonka käytöstä en vastaa yksin. Siksi sinne ollaan saatu jotain kerrytettyäkin. Mutta ne rahat ovat muuhun tarkoitukseen.)

Sitten välähti. Jos ostaisin sohvan käytettynä. Miksi ihmeessä aina pitäisi ostaa kalliilla rahalla uutta, kun voi kierrättää? Niinpä. Ei muuta kun tuumasta toimeen; siis suunnaksi tori.fi. Pari ihan kivaa sohvaa löytyikin saman tien, ja mieli teki kovasti lähteä niitä katsomaan, mutta tulin järkiini. Halusin vaaleanharmaan sohvan ilman divaania, eivätkä ne ihan kivat olleet sitä. Oli kaunista tummanharmaata sohvaa ilman divaania, oli vaaleanharmaita sohvia divaaneilla, oli keinonahkaa ja nahkaa, mustana ja valkoisena. Kaikissa oli jotain hyvää, mutta yksikään ei ollut sellainen, mitä alunperin halusin. Päätin siis jäädä odottamaan tyytyväisenä myhäillen: Nyt on tämä tyttö tainnut ottaa opiksi. Heräteostoksien tekeminen on jo niin nähty.

Pian on takana pari kuukautta tori.fi -sivun epätoivoista päivittämistä. Kymmeniä kyselyjä ihanista sohvista. Kymmeniä vastauksia, useimmiten "Meni jo." tai "Olet kolmas kyselijä, ilmoitan, jos..." Päätä seinään hakaten totesin, että joku muukin taitaa haluta vaalenharmaan sohvan.

Sitten löytyi sohva, jota päätin varalta kysäistä. Luulin jo tietäväni vastauksen, mutta tällä kertaa olinkin väärässä. Minä olin ensimmäinen kyselijä! Enhän siis mitenkään voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Pakkasimme saman tien kimpsut ja kampsut autoon ja lähdimme toiveikkaina katsomaan tuota tummanharmaata löytöä. Luit oikein: tummanharmaata. Äläkä kysy, mikä minuun meni. Matkalla myyjä laittoi vielä viestiä, että olethan tulossa, olisi muitakin ostajia jonossa. Olinhan minä, kaasujalka jäykkänä innosta. Ymmärsin, että nyt on tosi kyseessä. Ostopäätös oli lähes tehty, vaikka sohvaa en ollut vielä nähnyt kuin kuvasta.

Hienoltahan se sitten näytti. Ja hyvä oli istua. Siinä hetken poristuamme, kun aloin mielessäni jo suunnitella sohvan kantoa autoon, muisti myyjä jotain: "Taisin unohtaa laittaa ilmoitukseen, että meillä on ollut koira." Noniin. Kyllähän minä sen haistoin heti ovella. Ja totta tosiaan mietin, valehteleeko nenäni.

Tässä kohtaa lienee syytä mainita, että mitä ikinä olenkin käytettynä ollut ostamassa, olen aina suosiolla jättänyt huomioimatta sellaiset ilmoitukset, missä kerrotaan talossa olevan lemmikkieläimiä. Koirat ovat ihan söpöjä, mutta en ikinä toisi niitä sisälle. Inhoan koirien hajua. Vihaan karvoja. Ja olen sitä mieltä, että koiran haju tarttuu taloon ja karvoja on joka paikka täynnä. Älköön nyt kukaan koiraihminen loukkaantuko.

Myyjä kuitenkin lisäsi, etteivät he ole koskaan päästäneet koiraa sohvalle. Ja että sohva on pesty muutama kuukausi sitten höyryimurilla. No, vähän nyrpeänä menin tarkastelemaan sohvaa uudestaan, mielikuvitussuurennuslasi kädessäni. En löytänyt siitä karvan karvaa, ja kun talo oli kaikin puolin siisti, en enää osannut perua jo tekemääni ostopäätöstä. Niinpä kannoimme tuon sohvan, tummanharmaan, kotiimme.

Se oli virhe. Kun toimme sohvan sisään, haistoin koiran välittömästi. Toivoin vain kuvittelevani, ja painelin yöunille. Aamulla kävelin ihastelemaan uutuutta, mutta tuo sama koiran haju kantautui taas auttamatta nenääni. Olisin myynyt sohvan heti, mutta mies toppuutteli, kun ei juuri itse mitään edes haistanut. Päätin kuitenkin kokeilla pesua, sivusilmällä jo vilkuillen uutta sohvaa.

Ja se minun sivusilmäni havaitsi jotain parin viikon tarkkailun jälkeen. Nimittäin Annetaan -palstalta löyty vaaleanharmaa sohva. "Hyväkuntoinen, pari tahraa löytyy". Olin vähän epäluuloinen. Voisiko sellainen sohva olla hyvä, minkä joku tahtoo ihan vain antaa pois ilman mitään vastinetta. Se selviää kokeilemalla, ja minä päätin kokeilla onneani. Läksin siis viipymättä joukkueineni katsomaan tuota yksilöä.

Sohva oli kyllä nätti ja varmaan hyväkuntoinenkin. Joskin hiukan epäilin edelleen. Nimittäin se todella oli l i k a i n e n. "Pari tahraa" tarkoitti neljää isoa kahviläikkää. Ihmettelen vain, miten joku yksin elävä, keski-ikäinen nainen, voi saada kaadettua kahvit sohvalle neljä kertaa. Enää en kuitenkaan halunnut luovuttaa, vaan päätin kokeilla pesua. Kun kerran ilmaiseksi sai. Voisihan sen aina laittaa kiertoon.

Seuraavan päivän hinkkasin ja jynssäsin. Niin kovaa kun vain hentosista käsistäni voimaa ikinä lähti. Käytin aikaa yhteensä ainakin neljä tuntia. Lopputulos oli kohtalainen. Tahrat pystyi erottamaan, jos tiesi tarkan paikan. Mutta minun silmääni se häiritsi liikaa.

Päätin siis vielä kokeilla vuokrata Kärcherin pesevän imurin. Luotin siihen, että lika kyllä jollain konstilla lähtee kokonaan. Sitten taas hinkkasin, jynssäsin ja hinkkasin. Seuraavana päivänä jynssäsin vielä uudelleen, kaiken varalta ja koko rahan edestä. Ja lähtihän se lika. Kannatti ajaa pari tuntia imurin perässä. Nyt ei nääs ole sohvakullassamme ainuttakaan kohtaa, jota en olisi jynssännyt kolmeen kertaan. Ehkä siinä siis ilkeää pikku torkut ottaa, ehkä jopa paria vierasta istuttaa.

Näin minä sen teille kerroin, ihan vain lyhyesti, parilla sanalla, tuon sohvamme tarinan. Saatiinpahan onnellinen loppu. Nimittäin, en halua ylpistellä, mutta faktat faktoina: tämä rouva se pääsi rahanmenon sijasta tienaamaan, kun myi hutiostoksensa. Ja mikä parasta, olohuonetta koristaa vaaleanharmaa sohva. Sitähän se halus.