perjantai 31. tammikuuta 2014

Tämmöisinä päivinä

Perjantai. Viikonpäivien parhaimmistoa. On aina mukava herätä ja tajuta, että koko viikonloppu on vasta edessä! On niitä perjantaita, jolloin tuo huippufiilis kantaa koko päivän saaden kaiken tuntumaan hyvältä ja mukavalta. Ja sitten on niitä perjantaita, jolloin on ihan rättipoikki väsymyksestä, kun takana on pitkä, huonosti nukuttu viikko.

Tämä päivä kuuluu jälkimmäisiin. Kuluneella viikolla olen tuskin kokonaista kahden tunnin pätkää nukkunut yhtenäkään yönä. Mahavaivat, hampaat ja painajaiset - ei varmaankaan tarvitse selittää enempää. Perjantaina se painaa eniten, onhan huonojen öiden määräkin silloin suurimmillaan. Tämmöisínä päivinä on parasta huomata heränneensä perjantaihin, viimeinkin, vaikka väsyttääkin.

Tämmöisinä päivinä vedetään aamutakki yöpin päälle ja pitkät villasukat jalkaan vailla aikomustakaan pukea päivävaatteita ja yritetään tehdä olo mahdollisimman viihtyisäksi. Tämmöisinä päivinä keitetään päiväkahvit aamulla ensimmäiseksi.

Tämmöisinä päivinä koitetaan päästä ihan kaikesta mahdollisimman helpolla: Annetaan kaaokselle vapaus levitä. Kaivetaan pakastimesta peruna-sipuli-sekoitus ja kinkkusuikalepussi ja annetaan uunin valmistaa ruoka. Lämmitetään mikrossa pikkumiehelle kaapin perälle hätavaraksi hommattu kaupan purkkiruoka. Sulatetaan pakastimeen vierasvaraksi jemmatut herkut päiväkahville.

Tämmöisinä päivinä ei olla reippaita, vaan yritetään vain pysyä hereillä.

Tämmöisinä päivinä, tämmöisen viikon jälkeen, lähetetään kiitolliset terveiset sille, joka on keksinyt viikonloput. Ja kun kello lyö vartin yli viisi ja isimiehen avain kiertyy lukkoon, fiilis on voittajan.



keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Aamumykkis

Mulla on yks harmittava pahe. En pääse siitä eroon, vaikka kuinka haluaisin. Tai sitten en halua tarpeeksi. No, joka tapauksessa mun aamut alkaa aina mykkiksellä. Kyllä minä usein säälin lapsiani ja rakasta miestäni, jotka siitä joutuvat kärsimään. Aamumykkis on sitä, että ei puhu vähään aikaan, aikavälillä varttitunnista reiluun tuntiin, mitään muuta kuin ihan pakollista. Puhuminen suoraan sanottuna tympäisee aivan hirveästi. Ja se kestää siihen saakka, että silmät on saanut kunnolla auki ja on virkeähkö ja joten-kuten-herännyt olo.

Meidän aamut alkaa tavallisimmin sillä, kun pikkumies herää ja toivottaa huomenet, yleensä itkunsekaiset sellaiset. Äiti kampeaa itsensä pikapikaa ylös, ettei pikkusiskokin herää, ja ottaa pikkumiehen syliinsä. Mikään muu ei hänelle aamulla kelpaa. Yhdessä käydään lämmittämässä aamumaito pojalle, jota hän nautiskelee äidin kainalossa lastenhuoneen lattialle levitetyllä patjalla (tuo patja levitetään lattialle iltaisin varotoimena, että jos lapset nukkuu huonosti, voi toisessa huoneessa saada vähän paremmin nukuttua).

Maitopullossa on taikaa. Pikkumies virkistyy yleensä jo vähän pienemmästäkin hörpystä, ja aloittaa kohta innokkaasti selostaen leikkinsä. Mami on hengessä mukana, totta kai: työntelee välillä autoja ja lastaa palikoita palikkatorniin, mutta puhumatta. Puhumisen sijaan äiti lähettelee paljonpuhuvia katseita, jotka voivat tarkoittaa esimerkiksi että "tulipa hieno", tai "ei saa hakata", taikka "shh, vauva herää". Aina eivät äidin harmiksi katseet tehoa, vaan hän joutuu mykkiksensä lomasta hiukan komentamaan. Pikkuhiljaa, kun silmät pysyvät auki pitelemättä, alkaa hymistelyvaihe. Hymähtelyyn pikkumies on yllättävän hyvin tyytynyt - liekö tottumiskysymys. Vähitellen tämä siirtymävaihe palauttaa äidit puhuvien kirjoihin, ja päästään kunnolla aloittamaan päivän touhut.

En minä vihainen ole, en. Jotenkin se puhuminen vaan tuntuu niin ka-ma-lan raskaalta heti aamulla. Eikä se ole tietääkseni yhteydessä huonosti nukuttuihin öihin. Olen ollut tällainen niin kauan kuin muistan. Kun meillä ei vielä ollut lapsia, kuljimme mieheni kanssa yhtä matkaa autolla samaan suuntaan, hän koulun penkille, minä töihin. Muistan vieläkin sen ärsytyksen määrän, kun mies oli niin niin pirteä heti herätyskellon ensikilahduksesta lähtien. Se taukoamaton selostus alkoi saman tein, kun mies sai itsensä sängystä ylös, jatkui aamutoimien ajan ja koko tunnin kestävän automatkan. Voi että mua ärsytti! Ei mies, vaan se, että toinen on niin pirteä, kun itsellä on vielä herääminen aivan puoli tiessä. Koko aamun mies jaksoi selittää juttujaan, vaikka vaimonsa ei puhua pukahtanut. Kysyttäessäkin vain hymähti tulkinnanvaraisesti joota taikka eitä.

Kovasti ihailen niitä aamuihmisiä, jotka jaksavat olla iloisen pirtsakoita herättyään. Olen jopa ehkä hieman kateellinen siitä taidosta, jos nyt tuota taidoksi voi kutsua. Rohkenen väittää, että aamusta saisi paljon enemmän irti, kun vain saisi suunsa avattua.

Näitä ihania palikkaleikkejä kuvailin aamuni kuluksi, kun olin selättänyt mykkikseni. Vielä pari viikkoa sitten olisi ollut silkka mahdottomuus jättää vauva noin lähelle isoveljen leikkejä ja vielä touhuta itse jotain muuta. Nyt on tilanne muuttunut reilusti parempaan suuntaan ja tämäkin mamma voi välillä melkein rentoutua. Esimerkiksi kameraa käyttämällä.



maanantai 27. tammikuuta 2014

Hiilareista hiilareihin

Meillä on uus villitys. Koska me päätettiin alkaa herkkulakkoon, niin siirryttiin sitten hedelmiin. Koska kyllähän meillä tekee mieli hiilareita, joka päivä. Ja koska äiskä kävi rentoutumassa naisten kanssa tupperikutsuilla, niin meillä on nyt uusi tollainen smoothchopperi. Ja koska se on uusi, niin sitä pitää testata joka päivä. Että kannattiko, vai menikö rahat hukkaan.

Ehkä se kannatti. Meillä on syöty viimeisen viikon ajan Hedelmäsmoothieta Isolla Hoolla. On tehty aamupalaa, välipalaa, jälkkäriä, iltapalaa ja vähän sitä ja tätä palaa. Koska vaimo tykkää niitten mausta ja mies on niin innoissaan niitä tekemässä. Ja koska se on nopeaa ja helppoa ja ennen kaikkea kovin pieniäänistä.

Meidän jo niin iso pieni poikamme pelkää kaikkia kovia ja outoja ääniä, jonka takia muun muassa sähkövatkain ja sauvasekoitin ovat pannassa. Että siksikin tämä taisi olla nappiostos.

Koska se nyt on, niin pitäähän sitä käyttää.


perjantai 24. tammikuuta 2014

Sisarusrakkautta

Niistä on jo seuraa toisilleen. Nyt jo! Vaikka pienempi on alle neljä kuukautta. En lakkaa ihmettelemästä. Isoveli nauttii, kun on huomannut lukeutuvansa niihin harvoihin, jotka saavat pikkusiskon nauramaan. Päivittäin hän mm. istuttaa äidin ja pikkusiskon "käytävän" päähän ja alkaa esittämään temppuja. Voi sitä pienen vauvamme ihastunutta naurua! Niin on innoissaan isoveljen näytöksistä. Mikäpä voisi paremmin äitiäkään piristää.

Nykyään isoveli tahtoo jakaa kaiken kivan siskollensa. Olen tainnutkin jo puhua siitä, kuinka hän haluaa pikkusiskonsa mukaan leikkeihin. Kun sisko herää päiväuniltaan, tulee innokas veli heti kiskomaan häntä äidin sylistä leikkihuoneeseen päin samalla hokien: "Leikkii, leikkii!" Ja kun äiti on ymmärtänyt laskea pienen lattialle leikkimään, alkaa touhukas isoveli lastata lelujaan pikkusiskolle. Ettei tulis tylsää. Niitä pikkumies kantaa sitten, leluja toisensa perään, alkaen autoista aina nalleihin ja rakennuspalikoihin saakka, kunnes lelulaatikot on tyhjennetty.


Myös syömiänsä ruokia pikkumies on aina tarjoamassa vauvalle. Kovasti se harmittaa, kun äiti ei olekaan ajatuksessa mukana, vaan on aina estelemässä. Mistä äiti tietää, vaikka siskokin tykkäis! No, isovelihän rakastaa mustikoita. Annan hänelle niitä usein reippaan kourallisen vauvan päiväunien aikaan. Sillä keinoin saan nääs itselleni rauhallisen hetken päivän postin parissa. Koska ne on pikkumiehen lemppareita, niin pitäähän siskonsakin saada! Olin laittanut vauvan sitteriin katselemaan, kun itse laitoin ruokaa. Tapansa mukaan isoveli viihdytti siinä sitten pientä. Kohta hän hoksasi pöydän alle nurkkaan kierineen mustikan. Pölyisen, kuivuneen, ties kuinka monta päivää siellä majailleen. Enpä arvannut pikkumiehen suunnitelmia. Hän nimittäin päätti antaa tuon herkun pikkusiskollensa. Namskis. Sinne katosi. Hysteerikkona ryntäsin kaivamaan vauvan suuta puhtaaksi, vain todetakseni, että sinne se ihan oikeasti jo ehti mennä, pikkumasuun.

Myönnän. Ehkä ihan vähän ylireagoin. Terveellisiä vitamiinipommejahan nuo mustikat on. Mutta että likaisena! Ja vauvalle, joka on tähän asti saanut suuhunsa vain maitoa ja D-vitamiinia. Mutta tuo vauva vain hymyili huulet mustikasta sinisinä, isoveli voitonriemuisena vieressä.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Ei kiitos pakkaselle

Talvi on kaunista ja talvi on kylmää. Nyt on totisesti tullut oikea talvi. Luulenpa arvostavani kuitenkin enemmän lämpöä kuin kauneutta, vaikkakaan en tahtoisi elää maassa, jossa ei lumista talvea nähdä. Niinpä. Eihän sitä ihminen ole koskaan tyytyväinen.

Hyvä Herra Sää, täällä olisi pieni toivomus: Sais olla lunta ja sais olla kaunista, aurinkokin sais paistaa. Mutta. Pakkasta ei tarvis olla yli kymmentä astetta. Kiitos!


maanantai 20. tammikuuta 2014

Mamin uusi auto

Liki puolen vuoden ankaran pohdinnan ja tarkan vertailun jälkeen viime viikolla meille kotiutui uusi menopeli: Mountain Buggy Duet. Nyt me voidaan lähteä lenkille, ihan koko perhe! Nyt me päästään neuvolaan ja kauppaan ja kirjastoon. Nyt me voidaan minuuttien laskemisen sijaan lähteä päiväkävelylle. Ja nyt me voidaan kävellä aikuisten vauhtia, eikä niitä etanaakin hitaampia tipuaskelia, mitä vielä käveltiin, kun oli vain vauvalle vaunut.

Täytyypä vähän kehaista tuota ostosta. Me nimittäin lähdettiin koeajolle, vaikka pakkasta oli 24 astetta. Hyrr. Tämä kylmänkammoinen mamma ei antanut armoa, vaan lahjoi miekkosen juttuseuraksi (se tiesi, että pakastimessa on vaimonsa tarkoin vartioimaa suklaapiirakkaa - harvinaista meillä) ja pienet kyytiin painoksi. Lapsoset pysyi lämpimänä, kun laitettiin läpinäkyvä sadesuoja eteen. Ei siis päässyt viima kyytiläisiä kiusaamaan. Äiti pysyi lämpimänä intonsa voimalla, se into kai  tarttui mieheenkin. Nyt asiaan.

Nuo rattaat on niin älyttömän kapeat, että niillä mahtuu kulkemaan täällä meidän kolmiossamme kaikista ovista aivan leikiten. Kevyetkin ne on: ylämäessäkin mamma jaksoi sen suuremmin puuskuttamatta, vaikka edellisestä lenkistä on niin kauan, että en ihan tosissaan kehtaa edes kertoa. Ja nuo renkaat. Kääntyy aivan huomaamattomasti, mutta voi kuitenkin lukita tarvittaessa. Nämä rattaat saa vaivattomasti pakettiin kahta nappia nykäisemällä ja kokoon sitäkin vaivattomammin. Plussaa on myöskin se, että on kummallekin lapselle oma kuomu sekä erikseen säädettävät selkänojat. Näin saa vauvan tuulensuojaan silloinkin, kun isompi tahtoo tutkia ympäristöä. Löytyypä vielä jarrutkin, lujat sellaiset, ja ihan mukavan kokoinen tavatakori. Tuo lämpöpussi ostettiin erikseen, eikä siksi näytä ihan sopivalta. Sen tehtävä on kuitenkin lämmittää ja tehtävänsä se hoiti onnistuneesti.

Jos jotain miinusta etsisin, niin onhan nuo istuinosat aika kapeat. Mutta kun minä halusin kapeat rattaat, niin mitä sitä voi muuta silloin odottaakaan? Ja lapset mahtui niihin paksuissa talvitamineissaan kuitenkin. Toivon todella, että nämä rattaat palvelevat meitä pitkään! Sillä rahaahan sinne meni. Mutta rahaa se rahakin vain on, lohdutti siskosein.

Tässä rattaat edestä ja rattaat takaa, rattaat sivusta ja rattaat makaa. Lumiallahan jälleen kuvasin.


keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Isoveli ja sen pikkusisko

Pikkuneidin raskausaikana mietin, että onhan se sitten mukavaa ja helppoa, kun isoveli saa leikkikaverin. Onhan se. Nyt sen jo huomaa, miten niistä on toisilleen iloa. Vaikkakin pikkusiskon nuoresta iästä johtuen on väliin vähän haasteitakin. Mutta tylsää meillä olisi ilman!

Isoveli on ollut aika mustasukkainen. Aluksi mustasukkaisuutta oli vain vähän havaittavissa, lähinnä siinä muodossa, että äidiltä piti saada kaikki huomio, ja syliin piti päästä aina just sillon, kun pikkusisko oli äidin sylissä. Nyt on tullut jo välillä vähän huokailtua, kun tuntuu, että tuo kiusalainen on lisääntynyt aika roimasti. Pikkusiskoa ei voi jättää hetkeksikään vahtimatta. Ei vaunuihin, koska isoveli tulee ja repii jaloista ja käsistä vähän turhan kovaa. Ei sitteriin, koska silloin isoveli iskee kyntensä tai hampaansa pikkusiskon kimppuun sen todellisessa merkityksessä. Eikä missään nimessä lattialle, sillä silloin kaikkien edellisten lisäksi hän vielä yrittää kiivetä pikkusiskonsa päälle makaamaan taikka seisomaan. Huh. Ja kaikki lelut on "Minun!". Ainakin kaikki ne, millä äiti ja isä yrittää pikkusiskoa viihdyttää.

Mutta osaa isoveli myös rakastaa. Tykkään pitää pikkuneitiä sitterissä silloin, kun itsellä on joku homma. Sen se tietty vaatii, että silmät on sitten selässäkin. Ja kun vauva on sitterissä, jättää isoveli välittömästi leikit sikseen ja tulee höpöttelemään omia juttujaan pikkusiskolle. Välillä hän antaa märän suukon siskonsa otsaan. Onpa tuo pieni kelpuutettu viime päivinä jo isomman leikkeihinkin mukaan: Isoveli tykkää laittaa itselleen leikkiruokaa, yleensä puuroa, ja sehän täytyy tietenkin myös syödä. Joskus osingoille pääsee koira, joskus äiti ja joskus isä.

Viime päivinä masun täytettä on saanut pikkusiskokin. Ensin pikkumies syö itse suurieleisesti ison lusikallisen puuroa, NAM! Sitten hän antaa koiralle. Nam sanoo koira. Sitten äitille. Nam, pitää äitinkin sanoa. Sitten pikkusiskolle. Nam, sanoo hän siskonsa puolesta. Ja kaikki hän syöttää tietenkin sillä samalla lusikalla. Nam sanon minä.

Onpahan pikkumiehestä tullut esiin myös opettavaisia isoveljen elkeitä. Eilen aamusella istuimme kaikki ikkunan ääressä katselemassa naapureiden autoja ja odottamassa, josko joku lintu lennähtäisi näköpiiriin. Isoveli siinä höpötteli taas siskollensa ja sisko onnessaan hihkui ja nauroi takaisin. Hetken siinä istuttuamme, tuumasi isoveli tietäväisenä pikkusiskolleen: "Itä kootta." Vähän aikaa piti herätellä hoksottimia, kunnes tajusin: sehän puhuu! Aikuisten kielellä tuo samainen lause menisi kutakuinkin näin: "Isä tulee kohta kotiin." Tämä oli jo kolmas kokonainen lause pikkumiehen suusta. Ja äitihän oli aivan haltioissaan.


keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Naurua

Voi, miten se jaksaakin ilostuttaa. Ensimmäinen nauru. Minä, äiti, olin jo pidemmän aikaa tehnyt kaiken valtakunnan taikatemppuja yrittäen saada pikkutyttöstäni nauramaan, tuloksetta.  Tänään se sitten tapahtui. Siitä kunnia isoveljelle. Hän esitti äidille ja pikkusiskolle temppuja sohvalla. Hetken näytöstä seurattuaan pikkusisko alkoi nauramaan! Piti oikein nipistää itseäni, että tuoko se oli, minun vauvani. Suostuin uskomaan korviani, kun pikkusisko taas seuraavan tempun nähdessään helähti nauruun. Ja voi että, haluaisin kuulla sen aina vaan uudestaan!

Miten nuin pieni asia voi tuntua niin suurelta, että siitä pitää tehdä aivan päiväkirjamerkintä. Miehellekin piti heti laittaa viestiä töihin: "Nyt se nauroi! :)" Vielä videollekin yritin historiallisen hetken tallentaa, mutten harmikseni ehtinyt. Läheltä piti, etten tiedottanut asiasta myös lähisukulaisille. Tulin kuitenkin järkiini.

Muutama vuosi sitten olisin ymmärtämättömänä ajatellut tämmöisen hehkutuksen olevan ylireagointia. Nyt tiedän, ettei se ole sitä. Nämä on niitä arjen pieniä iloja. Helmiä. Ihanaa olla äiti!

tiistai 7. tammikuuta 2014

Valoa päin

Onpahan taas totutteleminen kotiäitinä olemiseen. Niin oli kiva ja rentouttava loma, että ihan tosissaan ehti unohtaa arjen pyörityksen. Eikö voisi sanoa, että loma on silloin todella onnistunut?

Me saatiin mökkeillä ystävien kanssa pariinkiin otteeseen. Oli niin hauskaa, että valvottiin niin kuin joskus nuoruudessa. Heh. Eiköhän tässä nuoria vieläkin olla, mutta nuo valvomiset on jäänyt lasten myötä. Tai oikeammin lisääntyneet! Lasten takia valvominen ei vaan aina välttämättä ole niin mieluisalta tuntunut, että jos voisin valita, valitsisin nukkumisen. Mutta lomalla valvottiin ihan vapaaehtoisesti.

Kerättiinhän me sitä univelkaakin sitten, tietenkin, mutta kun oli pitkä loma, niin saatiinpa se nukuttua aika hyvin poiskin. Kyllä sanoisin, että kannatti ihan vähän uhrata yöunia. Sai lapsivapaata aikaa kera kavereiden, vieläpä aivan ilman lastenhoitajia. Vaihtelu virkistää, kliseistä mutta totta.

Niin ja joulu. Se meni yhtä nopeaa kuin tulikin. Meillä oli oikein mukavaa. Kerättiin kiloja ja nautittiin. Ikävä tulee muun muassa joululauluja, torttuja, glögiä, suklaatia ja sitä vapaata yhdessä oleskelua. Mutta onneksi joulu on sentään joka vuosi.

Nyt kun saatiin käännettyä kokka valoisaa kevättä kohti, heräsi henkiin tämän mamin ideariihi. Ideoita rönsyilee ihan tolkuttomasti ja kaikki pitäisi saada heti toteutettua. Onni se on, ettei niitä voi kuitenkaan saada kerralla. Nimittäin nyt ei heti luulisi tylsyyden mahtuvan seuraksemme tähän kolmioon. Aina saa ainakin toivoa. Ajatuksena olisi saada hiukan rempattua ja tehdä vähän sitä sun tätä sisustukseen liittyvää omin käsin. Nähtäväksi jää, toteutuuko suunnitelmista yksikään. Onpahan ainakin ideat.