keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Minä lasken

"Ytti, viiti..." Höristän korviani. "Nennä, viiti..." Mitä? "Ytti, katti." Eikai se pieni laske oikeasti? Siltähän tuo kovasti kuulostaa. Olen ihmeissäni. Minä en pojua ainakaan ole opettanut. Miten tuo onkaan mahdollista. Lieköhän isukilla osuutta asiaan.

Ja niinhän se illalla selviää. Nuppipalapeliä pikkumiehen kanssa tehdessä mies on ääneen laskenut paloja. Yllätys hänellekin kuitenkin oli, että tuo pieni on oppinut siinä sivussa itsekin laskemaan. Ei hän toki aivan samaan järjestykseen numeroita asettele kuin äiti ja isä, mutta kun se ei ole niin justiinsa. 

Taas löydän itseni ihmettelemästä, kuinka pikkutaapero peilaa isompien, pääasiassa äidin ja isän tekemisiä. Kaikkea, aivan kaikkea. Huvittavaa, mutta samalla vähän lisää muistettavaa, kun pitää oikeasti miettiä tekemisiään, ettei vaan huomaamattaan opeta pikkuista huonoille tavoille, kuten vaikkapa välipalan syömiseen sohvalla, ja mitä näitä nyt onkin.

Ja ihanaa, mutta samalla hiukan haikeaa, kuinka nopeasti pieni lapsi kasvaa ja kehittyy.  Allekirjoittaneen päivät kuluvat ihastellessa.


tiistai 25. helmikuuta 2014

Miehen tekemää

Mieheni kerrostalovuosinamme harva se päivä valitteli tylsyyttään. Että kun ois oma talo ja oma piha, niin olis iltaisin AINA tekemistä: lumen kolaamista, pihatöitä, pikkuremppaa ynnä muuta. Nyt meillä on oma koti ja pikku piha, pintaremppaakin pitäis alkaa kohta puolin tekemään. Mutta kas, ei sitä tekemistä sittenkään aina ole. Yritin saada selkoa, että mitäs arvon herra sitten tahtoisi aikansa kuluksi touhuilla. Hän ehdotti, että voisi nikkaroida kotiimme kaikenlaista pientä.

Minähän lupauduin, miksipäs en. Niinpä miekkonen pisti tuumasta toimeen. Hän mittasi, sahasi, hakkasi ja maalasi. Lopputuloksena on tällä hetkellä yksi valmis (ainakin kauempaa katsottuna valmiilta näyttävä) simppeli avohylly, ja yksi keskeneräinen sängynpääty. Seuraavaksi mies voisi nikkaroida vaikkapa nukelle sängyn tai pikku penkin eteiseen. Katsotaan.

Nyt meillä on myös maalipurkki vaatehuoneen perällä odottamassa. Vielä pitäisi tela hommata. Ja ajankohta on myös kysymysmerkki. Ehkä me maalataan sitten, kun mies on talvilomalla. Ehkä. Tämä kämppä on sellainen väripaletti, että maalia seinät totisesti kaipaavat. Olishan sitä kaikenlaista muutakin pientä puuhaa edessä, enkä millään malta odottaa! Se vain on niin kiva saada omannäköistä, ja tehdä itse. Mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.

Ehkäpä juttu onkin juuri siinä: hommassa säilyy hohto, kun jonkun nurkan saa valmiiksi, niin työn tulosta ihastellessa voi silti jo ideoida seuraavaa uudistusta. Nimittäin monien muiden ihmisten tavoin minäkin olen sitä sorttia, että vaikka onkin periaatteessa aivan tyytyväinen, on silti vielä hippusen tyytymätön johonkin seikkaan. Ei mikään, koskaan, tahdo riittää - tiedättehän. Mutta silti, jos olisin Roope Ankka, olisin jo aikaa sitten tehnyt kaiken valmiiksi.

Tässä pari kuvaa tuosta hyllystä. Siinä säilytettävät asiat ovat suurimmaksi osaksi leluja ja kirjoja, ja vaihtuvat hyvin tiuhaan. Pikkumies tykkää itsekin järjestellä alimmille hyllyille aarteitaan. Leluthan ovat leluja, joten jos lapsoset tahtovat jollain koristeen virkaa toimittavalla lelulla leikkiä, äiti kiikuttaa hyllyyn tilalle jotain muuta kivaa. Koska kyseessä on lastenhuone, saa se olla lasten näköinen. Ja lastenhuoneeseen tämä hylly on oikein sopiva.


maanantai 24. helmikuuta 2014

Lits Läts

Siellä paistoi aurinko. Me lähdettiin sinne aivan innoissaan. Ja sitten siellä olikin vaan loskaa. Koko piha oli yhtä syvää, liukasta lammikkoa ja pikkumies juoksi tietenkin innoissaan lätäköstä toiseen lärkkimään. Ilman kumppareita. Ilman kuravaatteita. Ja tunnin kuluttua oltiin ihan litsmärkiä kaikki ja palattiin sisälle nihkeähköllä mielellä. Käytiinpähän ulkona viikon flunssailun jälkeen.

Ikkunan takaa katsottuna tuo keli ei nyt niin kamalan märältä näyttänyt. Tai sitten nuo auringonsäteet vei kaiken huomion ja sai mamman pään sekaisin. Voipi kuitenkin olla, että huomisen ulkoilun tilalle keksitään jotain muuta kivaa. Ja ehkä ois ihan viimeistään nyt tarpeen hankkia ne kumisaapikkaat pikkumiehelle. Äiti tahtoo sellaiset myös! Samoin kurakeleihin soppelit vaatteet laitamme tilaukseen tuota pikaa.

Mulle kävisi oikein hyvin, että talvipakkasista hypättäisiin suoraan kesään. Skipattaisiin siis kokonaan nämä loskat...


perjantai 21. helmikuuta 2014

Oma huone, oma sänky

Viikko sitten roudasimme naapurimaan puolelta uuden sängyn pikkumiehelle, ajatuksena alkaa pikkuhiljaa opettamaan häntä nukkumaan yksin omassa huoneessaan. Olin varautunut parin kuukauden yöralliin huoneiden välillä. Toisin kävi.

Kun isänsä oli saanut sängyn kasattua, hyppäsi pikkumies sinne heti onnessaan. Siellä hän vietti loppuillan ja tahtoipa välttämättä sinne vielä nukkumaankin.

Ei se nyt ihan niin helpolla kuitenkaan mennyt. Mieheni kanssa istuimme iltapalalla ihmettelemässä, kun selkämme takaa alkoi kuulua odotettu täp-täp-täp-täp-täp. Pikkuinen oli hoksannut sen, mitä arvelimmekin. Toisin kuin pinnasängyssä, uudessa sängyssä ei ole laitoja. Sieltä hän läpsytteli riemuissaan luoksemme. Mukatiukkana palautimme hänet takaisin sänkyynsä.

Kohta kuului huomattavasti kiireisempi täp-täp-täpytys ja päälle iloista kikatusta. Pikkumies kipitti, minkä kintuistaan ehti, sohvalle istumaan tuttu pilke silmäkulmassa. Melkein jo päätimme päivän reissusta väsyneinä luovuttaa ja nostaa hänet helppoon pinnikseen unta odottelemaan. Kokeilimme kuitenkin vielä palauttamista. Ja hyvä niin. Viesti meni perille, pikkumies jäi kiltisti sänkyyn ja kohta jo tuhisi nalle kainalossaan tyytyväistä unta.

Ja mitä teki äiti? No nyyhkytti. Nyyhkytti ensin lastenhuoneen ovella epäuskoisena, että sinnekö se pieni oikeasti nukahti. Äidin pieni vauva! Sinne se, todisteli mies. 
Nyyhkytti taas kohta sänkyyn päästyään, ja ääneen mietti, josko kannettaisiin pieni sittenkin samaan huoneeseen. Eihän se yksin pärjää noin pieni, ei mitenkään! Pärjää se, vakuutteli mies.

Ja hyvin on pärjännyt. Ensimmäisenä yönä flunssa häiritsi pienen unta, ja hetken huoneiden väliä rampattuaan mies päätti kantaa pojan keskellemme. Seuraavalta yöltä odotimme samanlaista, jos ei pahempaakin rallia, mutta olimmekin väärässä. Pari kertaa pikkumies itkaisi, mutta rauhoitti pian itse itsensä. Sen koommin ei ole hän huoneeseemme öisin tullut, ei pinnasänkyyn, eikä myöskään äidin ja isän väliin. Ei ehkä ole hoksannut. Ei ainakaan vielä.



tiistai 18. helmikuuta 2014

Torkut syöttötuolissa

Ei voi olla totta! Sellainen on mun olo nyt. Sainpahan juuri vastauksen kysymykseen, jota olemme mieheni kanssa viime päivinä pohdiskelleet: Tarviiko pikkumies enää päikkäreitä? Hän nimittäin nukkuu mielestämme ikäänsä nähden lyhyehköt yöunet, vain yhdeksän tuntia. Lisäksi hän nukkuu kuitenkin päikkärit, päivästä riippuen tunteroisen mittaiset, joskus kahdenkin.

Nyt tiedän, että noita päikkäreitä ehkä vielä tarvitaan. Istuimme hetki sitten tapamme mukaan keittiön pöydän ääressä päivän postia selaillen, kun pikkusisko oli saatu päiväunille. Olin laittanut pikkumiehelle välipalan nenänsä eteen, nakkia ja vihanneksia. Siinä hän niitä haarukalla napsi suuhunsa. Höpötteli juttujansa eläväisenä, kuten aina. Aivan yhtäkkiä, toistan, aivan yhtäkkiä, tuli hiljaisuus, joka sai äidin palaamaan mainospostin lumoista tähän hetkeen ja vilkaisemaan pikkumiehen suuntaan.

Pikkumiehen, joka oli nukahtanut syöttötuoliin. Raasu. Siihen simahti, aivan hetkessä, ja oli heti täydessä unessa. Ei eväkään värähtänyt, kun nostin hänet varovasti syliini ja kannoin sänkyynsä nallukoiden viereen unta jatkamaan. Kamala äiti, kun ei tajua viedä nukkumaan ajoissa!

Voi tuota pientä, pientä kultaa!





perjantai 14. helmikuuta 2014

Romanttiset ruusut

Katso minua
ja näe minut.
Näe se, joka olen
tämän kaiken alla.
Näiden sanojen,
tekojen
ja tekemättä jättämisien
takana.
Katso minua tänään
ja näe minut.
Jos vielä sen jälkeenkin 
sanot minua ystäväksi,
tiedän sinun puhuvan totta.

- Sinikka Svärd


Eikös olekin mulla romanttinen mies, kun antoi ison kimpun vaaleanpunaisia ruusuja ystävänpäivän kunniaksi? Ainakin, jos jätetään kertomatta se sivuseikka, että eilen yksin kauppareissulla ollessani mies soitti ja kysyi, voisinko minä ostaa sen kukkakimpun, kun kerran siellä nyt olen. Heh.

Minähän ostin, koska kovasti pelkäsin jääväni muuten ilman. Mies ne kuitenkin minulle sitten kauniisti ojensi. Ajatus tärkein. Ja ruusut!

Ihanaa ystävänpäivän iltaa kaikille!

torstai 13. helmikuuta 2014

Aino, pikkuinen tyttö

Aino-kirjat, ne on parhaita! Ainon huone, pääsy kielletty! Ainon äiti on vihainen. Aino, pikkuinen tyttö. Uskallanpa väittää jonkun muunkin muistavan samaisen typykän lapsuudestaan. Tuo kuvissa näkyvä kirjavanhus on lahja kummeiltani jouluna 1993. Kuskasin sen lapsuudenkodista jokusen aikaa sitten tänne meille ja siitä asti se on ollut pikkumiehellä päivittäisessä käytössä. Kovin ahkerasti kirjaa on minunkin lapsuudessani luettu - siitä kertonee sivut, joista noin puolet on äitini muinoin teipannut takaisin paikoilleen. Kiitos, äiti, että olet huoltanut tätä aarretta! Sillä totisesti on tunnearvoa.

Pikkumies on viimepäivät lukenut hyvin ahkerasti. Monta, monta kertaa päivässä hän tulee kyseinen kirja kädessä vaatimaan "ylliin". Sitten äiti lukee alusta loppuun, lopusta alkuun, taas alusta loppuun. Ja vielä kerran. Tuo pieni, puolitoistavuotias, jaksaa ihan oikeasti kuunnella! Itkun kanssa useimmiten joudumme usein pitkäksi venyneen lukuhetken lopettamaan, kun äidin täytyy joutua muihin hommiin. 

Aino -kirja on meillä vielä ainoa tälläinen oikea lasten lukukirja katselukirjojen joukossa. Toistaiseksi se on riittänyt oikein hyvin, jos ei turhankin hyvin. Tulkaa vaan tenttaamaan, osaan taatusti sanasta sanaan ulkoa!

Pitänee käydä kaivamassa lisää mummilan kirjahyllyjä, sillä ellen väärin muista, olen joskus omistanut näitä useammankin kappaleen.




maanantai 10. helmikuuta 2014

Pikku siivouspalvelu

Eipä tarvi äidin enää siivota. Ei tarvis ainakaan, jos laskettais vain siivouskertojen määrä, eikä kiinnitettäis niinkään huomiota itse tulokseen. Nimittäin meidän toimelias pikkumies imuroi päivittäin, luutuaa lattiat monta kertaa viikossa, pesee peilit noin joka toinen päivä ja pyykkääkin ihan oma-aloitteisesti.

Imuripelko on siis saatu selätettyä. Nyt "immu" eli imuri on kavereista parhain. Se pitää saada komerosta monta kertaa päivässä. Eikä riitä, että imuroidaan leikisti, vaan sen kuuluu olla päällä, tottakai. Eihän sitä muuten saa puhdasta aikaiseksi. Kivahan tuo on saada vähän ääntä muuten niin hiljaiseen kotiimme. Lapsiperheet kun ovat tunnetusti aina kovin hiljaisia. Eiku siis mitä että.


Me pestään toisinaan ikkunoita ja peilejä yhdessä ajan kuluksi. Tuleekin takuulla puhdasta jälkeä, kun pesut hoidetaan kolmeen kertaan. Ensin pesee äiti. Huolellisesti, nurkasta nurkkaan. Hetken saattaa ehtiä ihailla kirkasta näkymää, kunnes perässä tulee tehokas apulainen märän luutunsa ja ah, niin märkien pikkusormiensa kanssa. Se siitä kirkkaudesta. No, lopuksi tulee äiti toistamiseen, lievästi turhautuneena.

Peilien pesun jätänkin suosiolla nykyisin iltamyöhäseen. Koska mitä isot edellä, sitä pienet perässä pätee tässäkin asiassa. Ja kun allekirjoittanut ei pese ikkunoita jälkikasvunsa nähden, unohtuu tuo mahdollisesti aika pian pikkumieheltäkin. On nimittäin kivempi katsella ikkunaa tai peiliä vaikka sitten täynnä pieniä sormenjälkiä, kuin täynnä luutulla sopivasti levitettyjä sormenjälkiä.


Se lattian luutuaminen sitten. Vähän on hankala ohjata tuota kapistusta, mikä on aika monta kertaa käyttäjänsä pituinen. Seinäthän siinä paukkuu ja naapurit kiittää. Niin ihanaa kuin se siivousapu onkin, niin tästä syystä olen harkinnut lapsilukon asentamista myös siivouskomeroon.


Pyykkikoneen pikkumies täyttää ja napsauttaa mukapäälle aina kun vaihdan siskollensa vaippaa hoitopöydällä. Sitä saa kuulkaas olla pyykätessä erityisen tarkkana, kun koneeseen eksyy pyykin sekaan milloin mitäkin aarteita, kuten autoja, kirjoja, puhelinta ja maitopulloa.


Ai miksi meidän pojulla on lähes aina vain body ja sukkahousut? Siksi, koska muut vaatteet hän osaa riisua itse. Samasta syystä body napitetaan sukkisten päälle. Muuten tuota pikku assistenttia saisi olla jatkuvasti pukemassa.

torstai 6. helmikuuta 2014

Kiitos Fredrika!

Kyllä oli Runebergillä hyvä rouva. Nuo tortut, hänen reseptillään, on aivan vastustamattomia! Leipaisin eilen illalla pellillisen. Vain pellillisen, koska me yritetään vähän välttää herkkuja, ja koska tiedän, että kyseisiä torttuja en voi vastustaa. Sana itsekuri on tuntematon käsite, kun laitetaan saman katon alle tämä rouva ja itsetehtyjä Runebergintorttuja. Nimenomaan itsetehtyjä. Kaupan sellaisia ei samaksi tunnista.

Syön torttuja niin kauan, kun tiedän niitä jossain olevan. Jos leivon kolme pellillistä, syön kaikki parissa päivässä. Ihan kaikki. Parissa päivässä siksi, koska haluan säästää herkkuja seuraavallekin päiväkahville. Enkä todella tarvitse apureita. Harmikseni vain mieskin on samojen herkkujen perään. Nytkin niitä on vielä kaksi jäljellä, miehelle säästettyjä. Laitoin jo hänelle anelevan viestin töihin, josko hän yhdellä pärjäisi. Kuulemma ei. Snif.

Runebergintortut kuuluvat samaan kategoriaan joulutorttujen kanssa - syödään vain kerran vuodessa. Erona se, että joulutorttuja syön kerralla vain yhden, enempää ei uppoa. Näitä taas söisin ja söisin ja söisin. Minä, joka yleensä sanon hyvin mielelläni ei kaikille leivonnaisille.
Onni se on, ettei Runebergin päivä ole joka päivä, muuten en kohta enää mahtuisi lempifarkkuihini.


tiistai 4. helmikuuta 2014

Ollapa pieni lapsi

Ollapa aivan pieni vauva. Herätä aina hymyssä suin. Päästä syliin paijattavaksi. Hymyillä ja jokellella. Itkaista, kun väsyttää. Itkaista, kun on nälkä. Ja taas hymyillä. Tehdä muidenkin mieli iloiseksi.

Ollapa taapero. Peilata aikuisten askareita. Kolata lunta väsymykseen asti. Puurtaa monta tuntia imurin parissa, tai luutun ja suihkepullon. Vapaaehtoisesti ja ilomielellä. Keksiä ihania leikkejä. Saada itkupotkuraivareita. Oppia joka päivä jotain uutta ja ihmeellistä. Tutkia maailmaa ympärillä. Iloita niin pienistä asioista. Jakaa haleja ja suukkoja äidille, isälle, siskolle. Nauraa ja naurattaa.

Ollapa pieni lapsi. Vailla huolia ja murheita. Tietämättömänä tämän maailman pahuudesta. Kylvää ympärilleen iloa ja hymyä. Tuntea olevansa rakastettu.

Olla äiti pienille lapsille. Hoivata ja rakastaa. Iloita ja rakastaa. Sylitellä ja rakastaa. Suukotella ja rakastaa. Tunnista, päivästä ja viikosta toiseen. Kunpa osaisin, kunpa jaksaisin ja muistaisin, osoittaa rakkauttani tarpeeksi. Kunpa riittäisin. 

maanantai 3. helmikuuta 2014

Tyäret rentoutumassa

Sain loppuviikosta kutsun tyttöjen iltamiin nuoruuden ystäviltäni. Tietenkin he on mun ystäviä edelleen ja olen minä nuorikin vielä, mutta elämä on vienyt meitä viime vuosina vähän eri suuntiin syystä ja toisesta. Mutta se kutsu. Olihan se iloinen yllätys!

Vaikka vähän syyllinen olo mulla oli, täytyy myöntää, kun jouduin jättämään mieheni yksin lasten kanssa sunnuntai-iltana. Miestä se ei tosin sanojensa mukaan haitannut yhtään ja oikein hyvin olivat pärjänneet. Mutta kun on äiti niin sitä kai sitten on äiti aina, joka paikassa, lasten kanssa tai ilman. Siitä ei pääse mihkään.

Osasin minä kuitenkin, syyllisyydentunnosta huolimatta, rentoutua ja nauttia. Syötiin mahat pinkeiksi kreikkalaista ruokaa, naurettiin vatsalihakset kipeiksi muistellessa teini-iän tempauksia, ostettiin isot säkit Makuunin irtsikoita ja jämähdettiin sohvannurkkaan jatkamaan muisteloita. Oi aikoja. 

Nuoruuteni kynnyksellä muutimme uudelle paikkakunnalle, ja silloin isä-ukkoni sanoi: "Säilytä aina ystävät, sillä vanhat ystävät ovat kultaa, uudet hopeaa." En tiedä, kenen mietteitä olivat, isäni vaiko jonkun muun, mutta joka tapauksessa aika viisaasti sanottu.

Nämä ystävät ovat niitä, joiden kanssa olen kulkenut tärkeän pätkän elämässäni: kasvanut lapsesta nuoreksi ja pikkuhiljaa kohti aikuisuutta. Käynyt läpi elämän pieniä ja suuriakin suruja. Kokenut monenmoisia mahtavia retkiä ja reissuja. Ja paljon iloa. 

Nykyään nähdään vain harvoin, mutta ne harvat tapaamiset ovat aina sitäkin mahtavampia. Juttua jatketaan siitä, mihin ollaan viimeksi jääty. Ollaan kuin aina ennenkin, ne pikkukylän pikkuteinit. Erilaisina, mutta silti niin samanlaisina.