maanantai 31. maaliskuuta 2014

Postipoika

Meille on pikkumiehen kanssa muodostunut oma postinhakurutiini. Kun pikkusisko alkaa aamu-unille ja keittiö on saatu siivottua, työnnetään me pikkumiehen kanssa jalat postitossuihin eli reinoihin ja lompsitaan postilaatikolle vajaan kymmenen metrin päähän ulko-ovesta.

Kaikessa rauhassa, ilman kiirettä, paitsi jos on kylmä. Ihastellaan keväistä auringon valoa. Pikkumies osoittelee lintuja ja sirkuttaa ti-ti-tyytä. Linnut yhtyvät edelliseen. Ja on lämmin! Idyllistä.

Olennaisena osana tähän tottakai kuuluu ajojahti. Kun mami suuntaa tossunsa ovea kohti, kipittää pikkumies kikattaen pakoon. Sama rundi ihan joka päivä ja aina se vaan on yhtä hauskaa. Eihän tuo pieni tietenkään sisälle tahtoisi! Ja kieltämättä siinä lämmössä voisi itsekin pidempään paistatella.

 Mutta mamin on hoidettava velvollisuudet: keittää aamukahvit, selata päivän mainospostisaalis ja tehdät kotityöt. Että päästäisiin ajan kanssa ulkoilemaan, heti kun vain pikkuneiti herää.

Vaivattomampaahan toki olisi vain itse kipaista nopsasti laatikolle ja takaisin. Mutta tämä on sellainen meidän oma juttu.


perjantai 28. maaliskuuta 2014

Kevät pitää kiireisenä

Kevät, se totisesti pitää kiireisenä. Poweria on vähintään kolminkertaisesti jos kylmiin ja pimeisiin talvipäiviin vertaa. Tälläkin maamolla on intoa lähteä vaikka joka päivä jonnekin. Kotipihallaolon sijasta pikku matkan päähän puistoon. Läheiseen kauppakeskukseen kiertelemään. Mammakavereiden kanssa kahvittelemaan. Minne ikinä vain keksiikään.

Kevät herättää myös sisäisen siivousintoilijani talviunilta. Syypää siihenkin on kai tuo ihana, mutta armoton aurinko, joka paljastaa jok`ikisen tahran, pölyhiukkasen ja sormenjäljen. Herää halu siivota pois talven tunkkaisuus. Hinkata, jynssätä, puunata, kiillottaa. Pois, pois, synkkä talvi! Ah, miten puhdistavaa!

Viime aikoina ei ole siis ollut tekemisenpuutetta. Mutta kiireellä on myös varjopuoli. Kun lasten päiväunirytmit sekoittuvat tulemisista ja menemisistä, jää blogitauko väliin. Mieheni, joka on väliin hiukan kyseenalaistanut tämän blogitouhun, on viimeinkin muuttanut mielensä.

Yksi tavallinen työpäivä. Mies tuli töistä kotiin. Vastassa kärttyinen vaimo blogitauko-anomuslappu kädessään. Mitäpä siinä miekkonen muutakaan voi, kuin vain kiltisti tuon anomuksen allekirjoittaa.

Tunteroinen vierähti, ja makuuhuoneesta pyrähti perheensä pariin iloinen vaimo, rentoutunut äiti. Kuin eri ihminen. Vain, koska oli saanut kirjoittaa mietteitään. Päästää luovuutensa valloilleen. Tehdä sitä, mikä rentouttaa. Sitä, mihin keskittyy niin täydellisesti, ettei näe, eikä kuule ympärillä tapahtuvia asioita. Sitä, mikä kerta toisensa jälkeen vetää hymyn korviin loppupäiväksi.

Ja niin totesi mies: "On tuo blogi sittenki sulle ihan hyvä asia... Oikeestaan todella hyvä!"

torstai 27. maaliskuuta 2014

Sylissä

Olispa vähän isompi syli ja ylimääräinen käsipari! Minä pidän pikkukultiani sylissä paljon kaiken muun sivussa. Siitä todisteena selkä ja kädet ovat iltaisin niin poikki, että useimmiten huokaisen helpotuksesta kun lapset saadaan unten maille. On tunne, ettei enää jaksaisi senttiäkään kantaa ketään. Haluaisi, mutta ei jaksaisi. Mutta onneksi on ilta ja yö, niin jaksaa taas seuraavana päivänä, aamusta lähtien aina iltaan saakka, pitää sylissä.

Nämä meidän muruset kun ovat niin pieniä vielä, niin suurimman osan päivästä jompikumpi on sylissä, ja välillä kumpikin. Tosin pikkuhiljaa vähenevissä määrin, kun pieneksi hetkeksi heidät voi nykyään jo jättää keskenänsä leikkimään niin, että vain katsoo vähän kauempaa.

On enemmän kuin tavallista, että pidän toista murua kainalossa samalla, kun touhuan jotain: laitan ruokaa, siivoan, pyykkään, nukutan tai syötän toista. Se on oikeastaan tavallisempaa kuin se, että voisi omistaa kaksi kättä vaikkapa kotitöille. Yleensä myös syön omat ruokani niin, että vähintään toinen pienistä on sylissä. Toki minäkin joudan toisinaan myös ihan istumaan aloillani, mutta silloin puolestaan se sylissä oleva tapaus leikkii ja touhuaa tai tarkkailee pää pyörien ympärilleen.

Harvemmassa, ovat ne hetket, että pysähdytään, istutaan ja ollaan. Että ei tehdä muuta kuin ollaan toisillemme. Ja pidetään sylissä. Lähellä. Kun on kaksi pientä, kaksi vilkasta, kaksi tarvitsevaa. Kun on yksi äiti ja yksi isä. Kun on isä töissä. Ja kotitöitäkin tehtävä. 

Kun pieni painaa päänsä tiukasti äidin olkaa vasten. Se hetki on täynnä tunnetta. Molemminpuolista rakkautta, lämpöä, iloa, välittämistä. Ne hetket ovat tärkeitä lapselle, mutta tärkeitä myös äidille. Ja noita hetkiä saisi olla paljon enemmän. Kuinka silloin toivoisikaan ajan pysähtyvän.

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Ethän ikinä kasva pois sylistäni

Aikaisemmin en ole tiennyt, miltä tuntuu kun sydäntä särkee. Tosin sitä voi varmaan särkeä monella tapaa ja tämä taisi olla semmoista positiivisempaa särkyä, jos niin voi sanoa. Kun mieheni eräs ilta siirsi vauvelin nukkumaan pinnasänkyyn, minun sydäntäni särki. Aivan varmasti särki. Jättää nyt lapsi yksin nukkumaan isoon sänkyyn (joka kylläkin on aivan meidän parisänkymme kyljessä). Mutta että noin pieni lapsi!

Tähän asti pikkusisko on nukkunut sekä päivät että yöt vaunuissa. Kun pinnasängystä puuttuu hyssytysominaisuus, niin vaunut ovat olleet kätevä ja vaivaton ratkaisu. Vähän kun viitsii hyssyttää, on pieni unessa, eikä nukuttamiseen mene kuin pieni hetki. Sitten kun kohta masuvaivat herättävät, voi taas hiukan hyssyttää, niin pienokainen jatkaa mielestäni melko vaivattomasti unia.

Mutta palatakseni pinnasänkyyn, suhtauduin tuohon muutokseen hieman vastahakoisesti. Ensinnäkin en uskonut tämän vauvan olevan vielä niin hyvä nukkuja, että hän nukkuisi yön läpi hyssyttämättä. Vaikka emme olleetkaan aikoihin juuri hyssytelleet, niin vaunut vain tuntuvat paljon vauvemmalta. Toisekseen en ollut itse siihen siirtymään vielä lainkaan henkisesti valmistautunut. Isoveljensä sai sängyn vasta täyttäessään kahdeksan kuukautta, tulkoon nyt paljastetuksi. Kun ei ollut tarvetta aikaisemmin.

Tiesinhän minä sen hetken tulevan siskonsa kohdalla aikaisemmin, en vain ollut halunnut ajatella sitä vielä. Vastahan tuo tyttö oli vielä aivan vastasyntynyt! Ja pinnasänkyyn siirtyminen tarkoittaa minulle sitä, että pieni on kasvanut isommaksi. Ja kasvaa, kasvaa koko ajan.

Sinne se nyt kuitenkin jäi nukkumaan, niin isoon pinnasänkyyn, äidin vauva. Ei tarvinnut nukuttajaa illalla, ei hyssytystä yöllä. Aamulla kaiken varalta siirsin hänet syönnin jälkeen vaunuihin. Että jos pitää hyssyttää. Vaan ei olisi tarvinut.

Nyt on tyytyväisenä nukkunut pieni neiti sängyssään jo viikon päivät. Ja äidin sydäntä särki. Särkee vielä viikonkin jälkeen hieman.


Se tuska, kun aika kulkee niin käsittämätöntä vauhtia. Aivan hetki sitten olin itse vielä pieni lapsi, kohta koululainen, nuori ja lopulta vaimo ja äiti. Kun katsoo taaksepäin, se kaikki on käynyt niin äkkiä. Ja toisen hetkisen päästä ovat jo nämä pienet kultani koulua aloittamassa ja... en halua ajatella pidemmälle. Sitä minä en tahtoisi hyväksyä. Sitä, että kasvavat niin kauhean nopeasti. Ei vielä. Hitaammin aika, hitaammin!

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Muistot rakkaat

Poroterveisiä! Käytiin vähän muistoja verestämässä Rovaniemellä ja siellä oli vielä ihan täysi talvi! Noin puolitoista vuotta sitten syntyi siellä rakas pieni poikamme, inttiorvoksi, isänsä suorittaessa asepalvelusta. Reipas vuosi sitten muutimme takaisin etelämmäksi, eikä Lapissa olla sen koommin käyty. Ja minä kun olen tämmöinen tunteilija (=herkkis) niin pikku itkuthan sitä piti tirauttaa, kun Rovaniemelle saavuttiin. Muistoille, rakkaille sellaisille.

Siellä minusta tuli äiti. Siellä olen itkenyt ilon ja onnen kyyneleitä. Siellä olen itkenyt uuden edessä pelon ja epävarmuuden kyyneleitä. Kyynelten avulla itkin pois ikävää. Kyyneleiden kautta purkautui väsymys, yksinäisyyskin.

Siellä olen paljon myös iloinnut: esikoiseni ensimmäisistä kuukausista, hymyistä ja nauruista, uusien asioiden oppimisesta ja monista, monista muista. Tunteikkaalle ihmiselle tuo aika Lapissa oli vielä aivan erityisen tunnerikasta.

Viikonloppuna palasimme muistoihin. Hetken viivyimme niiden äärellä. Kiertelimme läpi tutut paikat. Ja taas minä itkin. Usein niitä aikoja kaiholla olemme muistelleet. Sillä kaikista tunnemyrskyistä huolimatta (ehkäpä juuri niiden takia?) se oli aivan ihanaa aikaa, erityistä.

Silti valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi hyvilläni siitä, että ne ajat ovat onnellisesti takana. Inttilesken elämä oli kuitenkin tavalliseen kahden vanhemman perhe-elämään verrattuna aika rankkaa aikaa.

Kotona piti vielä jatkaa muistelua ja kaivaa kuvia esiin nuilta ajoilta.




tiistai 11. maaliskuuta 2014

Seuraavana makuuhuone

Makuuhuone oli muuttaessamme varsin mielenkiintoinen ilmestys. Seiniä siellä on kolme kipaletta (kun yhdellä seinällä on vaatekaapisto). Se nyt vielä on aika tavallista, mutta mielenkiintoisen huoneesta teki se, että kaikki seinät olivat eri väriä, yksi vieläpä kaksivärinen. Siis kolme seinää, neljä eri väriä. Enpä nyt lähde sen enempää arvostelemaan, mutta voitte kai arvata, että selkeyttä sinne kovasti kaipasimme. Ja yllätys yllätys, maalasimme senkin valkoiseksi.

Maalilla saa ihmeitä aikaan, nimittäin tuota huonetta ei samaksi enää tunnistaisi. Jälleen on tämä rouva tyytyväinen miekkosen työn tulokseen. Valkoinen voi olla jonkun mielestä ehkä tylsä, mutta minä tykkään, että se on turvallinen ratkaisu. Samalla saimme pienehkön makuuhuoneemme näyttämään ei-niin-pieneltä.

Enää eivät silmääni niin paljon häiritse vielä keskeneräinen sängynpääty, seinäänkiinnitystä odottava taulu, väärän värinen pinnasänky ja muutenkin vielä keskeneräinen sisustus. Taulun seinään iskeminen lienee liian pieni homma, kun ei mieheni jaksa sitä vaivautua tekemään. Sängynpääty puolestaan on vähän liian iso työ yhdelle illalle. Tähän voisi kai todeta kliseisesti, että hiljaa hyvä tulee.


Seuraavana työn alle pääsevät olohuone ja lastenhuone. Heti kun vain pääsemme mieheni kanssa sopuun tietyistä asioista: Tapetti vaiko maalipinta? Valkoinen vai värillinen? Yhtä väriä vai kenties useampaa? Jospa me ennen kesää vielä jonkinlaiseen kompromissiin pääsisimme.

torstai 6. maaliskuuta 2014

Ja kun alkuun päästiin...

Kun appiukkoni sai tietää maalauspuuhistamme, hän tuumasi sen olevan leviävä tauti - kun saa yhden seinän maalattua, vieressä oleva seinä näyttää vanhalta, siispä sekin maalataan ja niin edelleen, kunnes koko talon kaikki seinät on maalattu.

Niin. Tuntuu pitävän aika hyvin paikkansa. Aloitettiin eilen maalamaan keittiön seiniä, tarkoituksena maalata niistä kaksi vaaleanharmaata seinää valkoiseksi. Kävi juuri niin kuin äskenmainittu ennusti, ja iltamyöhällä mies maalasi kuudetta, ja samalla viimeistä keittiön seinäpintaa. Onneksi oli ilta, tai oikeammin yö, niin väsymys pakotti lopettamaan. Muussa tapauksessa miekkonen maalaisi varmasti vieläkin.

Makuasioitahan nämä ovat. Minua miellyttää selkeys. Edellinen asukas oli käyttänyt harmaata maalia pariin seinään. Mutta koska keittiökalusteistakin löytyy monenlaista väriä ja sävyä, vaikutelma oli mielestäni hieman sekava. Ja koska on huomattavasti edullisempaa maalata seinät, kuin vaihtaa keittiön kalusteet, tasot ja välitilan laatat, päädyimme maalaamaan kaikki seinät valkoiseksi. Vaihdetaan ne kalusteet sitten myöhemmin, jos vaihdetaan.




Mitäkö tykkään? No tykkään! Aivan kuin keittiöön olisi napsautettu valot päälle! Ihanan raikasta. Harmituksekseni en saanut tällä kamerapololla oikeaa sävyä ja valoisuutta välittymään, yllättävää, mutta voin vakuuttaa, että hyvältä se näyttää näin livenä.

Joskaan tuo oranssinsävyinen lattialista ei miellytä keittiössä (niin kuin ei eteisessäkään) ja tulee vielä ajan myötä vaihtumaan valkoiseen.

On muuten kivaa, tämä remppaaminen. Etenkin minun työnjohtaja-arvostelija-sivustakatsojan -pestini.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Pintaremonteeraus startattu

Enpä olisi arvannut, että näinkin pian päästiin maalarin hommiin. Miehelläni oli tällä viikolla miniloma ja hän innostui maalaamisesta. Päätimme uhrata koekaniiniksi eteisen, meillä kun ei kummallakaan ihan kauheasti vielä ole tällaisesta maalauksesta kokemusta.

Maalasimme siis piiloon edellisen asukkaan jättämät jäljet. Tuo harmahtava väri oli mielestäni kiva kyllä, mutta itse tykkään, että seinä on ylhäältä alas asti samaa väriä. Meillä kun nyt sattui valmiiksi olemaan valkoista maalia, niin maalasimme sillä. Ja onhan valkoinen ratkaisuna mahdollisimman ajaton.


Lopputulos on sitä mitä pitikin, joskin hiomapaperia täytyy vielä vähän käyttää värirajalle jääneen kohouman häivyttämiseksi. Jonka olis voinut tehdä jo etukäteen, mutta kun juuri sillä hetkellä puuttui se hiomapaperi, niin emmehän me enää fiilikseen päästyämme voineet sitä jäädä odottamaan.
Eteisestä tullaan vielä lattialistat vaihtamaan valkoiseksi. Ja tuo sininen ovi on, no, sininen. Rivitalossa tämmöiset asiat eivät ole asukkaiden päätettävissä, joten se saa jäädä väripilkuksi.


Miten kiva se olisikaan räpsiä remppakuvia kunnon kameralla! Mutta toistaiseksi mennään vielä näillä, mitä on, eikä siis laadussa ole kehumista. En sitä halua kuitenkaan nähdä esteenä blogipäiväkirjani pitämiseen. Päin vastoin. Ne kuvat, huonolaatuisetkin, tekevät tästä sitten vuosien päästä itselle mieluisamman lukea.