lauantai 26. huhtikuuta 2014

Kesäkö se siellä

Olen tuskin ainoa, joka asiaa hehkuttaa, mutta. Ah, mitkä ilmat! Täälläkin on vesisateet selätetty toistaiseksi ja aurinko lämmittää minkä ehtii. Niin on lämmin, että saa välillä jopa takin riisua ja pitkähihaisen paidankin ja edelleen tarkenee oikein hyvin. Ainakin tuossa meidän pihan leikkipuistossa, jonka ympärillä on sopivasti näitä rakennuksia tuulen suojana. Ai että minä(kin) rakastan tätä yhä vain lämpenevää kevättä ja kaikkea sitä, mikä vie lähemmäksi kesää.

Ja nyt, nyt meillä on se oma piha, mistä kovasti ehdittiin edelliskesinä haaveilla. Me ollaankin oltu ulkona niin paljon kuin vain suinkin mahdollista. Ja tahtoisin olla aina vaan enemmän. Mikäs sen mukavampaa, kuin kattaa päiväkahvit aurinkoiselle terassille. Tai istua leikkipuistossa kahvikuppi kourassa, ja seurata kun lapset leikkivät.

Ja päivittää kuulumisia ja kuumimpia juoruja, tietenkin. Nimittäin mikä parasta, meillä on tässä pihapiirissä (vielä ainakin muutaman viikon ajan) seuraa niin lapsille, kuin äidille ja isällekin. Enkä panisi lainkaan pahakseni, jos tuo aurinko ihanainen heittäisi hiukan väriä tämän talven kalventaman kotiäidin iholle.

Niin vain voi aivan tavallinen arkikin tuntua juhlalta useamman viikon sairastelun jälkeen. Niin juhlalta, että tuntuisi liian tylsältä kaivaa tilaisuudenkaan tullen tietokonetta esiin ja jämähtää sen ääreen. Ei. Ainakaan jos aurinko paistaa. Nyt nautitaan kevätilmoista täysin rinnoin. Ja ihanista naapureista, niin kauan kuin he vielä tuossa asuvat.


tiistai 15. huhtikuuta 2014

Siskot rakkaat

Meidän siskostrio kokoontui pitkästä aikaa viikonloppuna ihanassa kahvilassa. Ja oli NÄIN mukavaa! Me ollaan kolme kovin eriluontoista ihmistä, mutta ei se haittaa. Koska me ollaan siskoja, me ollaan myös ihan parhaita ystäviä. Ja toisaalta niin kauhean samanlaisia. Samanhenkisiä ainakin.

Suut vaahdossa päivitettiin kuulumisia aivan liian tiukalla aikataululla. Ja välillä naurettiin vedet silmissä. Kahvikin oli hyvää, tosin se jäi sivuseikaksi.

Tarkoitushan mulla oli räpsäistä jokunen kuva tuolta reissulta, mutta en millään ehtinyt, kun joka ikinen sekunti piti joko selittää mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti tai sitten uppoutua kuuntelemaan. Ettei vaan mitään tärkeää mene ohi.

Onnea on omistaa maailman parhaat siskot!


"Meillä on jotain,
mikä ei voi olla yhteistä
kenenkään muun kanssa:
 lapsuus- ja nuoruusvuodet
toiveineen ja pelkoineen,
salaisuuksineen ja suunnitelmineen.
Vain me tiedämme,
mikä teki meidät siksi,
mitä olemme tänä päivänä.
Vain me muistamme pienet voitot ja surut,
sillä me tiedämme 
syyt ja selitykset.
Me tunnemme toistemme sydämet."

- Pam Brown -


perjantai 11. huhtikuuta 2014

Käytiinpä kirjastossa

Viikon selviytyjä ilmoittautuu! Oman elämänsä selviytyjä nimittäin. Ollaan oltu viikon päivät neljän seinän sisällä kahden kuumeisen lapsen kanssa, sairaana itsekin. Viikko tekemättä mitään on älyttömän pitkä aika minulle ja meille. Perheen pienimmätkin kauppareissut olenkin ominut tällä viikolla itselleni äsken mainitusta syystä.

Tämä viikko (alkaen viime perjantaista) pitää sisällään pitkäveteisiä päiviä täynnänsä yskää, itkua, kuumetta, itkua, kurkkukipua, itkua, räkäisiä neniä, itkua, hammastenkiristystä ja vielä kerran itkua. Mutta se on loppu nyt! Ihan vain siksi, että on perjantai, eikä siis mies lähde aamulla töihin. Ja siksi, että äiti on parantunut ja pikkumies on lähes parantunut. Pikkusiskokaan tuskin montaa päivää enää kuumeilee. Kop-kop-koputan puuta.

Eilen olikin mammalla sellainen olo, että pakko saada laittautua ja päästä käymään jossain. Ihan muuten vain. Niinpä hän kiskoi arkiykköset ylleen, otti pikkumiehen seurakseen ja lähti viettämään laatuaikaa esikoisensa kanssa. Oli isän vuoro hoitaa kuumeista.

Ensin mentiin kauppakeskukseen kahville. Istuttiin kaikessa rauhassa. Hörpittiin. Äiti kahvia, pikkumies pillimehua. Katseltiin ohikulkevia kiireisiä ihmisiä. Hymyiltiin toisillemme. Juteltiin, kaikenlaista.

Onko namia?
Onn! *onnellinen hymy*
           ---
Äiti, tetä! *osoittaa*
Niin, siellä on setä.
           ---
Ollaanko me kahvilla?
Ennoo. *virnistys*

Kahvin jälkeen mentiin kirjastoon. Äitillä oli oma visionsa: hän lukisi lehtiä lastenosastolla, kun pikkumies leikkisi kiltisti vieressä ja katselisi kirjoja. Eihän se ihan niin mennyt. Hölmökös olin. Kun äiti käänsi toisen sivun lehdestä, oli pikkumies jo lukenut tarpeeksi. Hän päätti kipittää tutkimaan kirjaston sopukoita. Äitinhän ei auttanut kuin juosta perään.

Uusi yritys. Tuuppa tänne äitin viereen istumaan. Katoppa, täällä on koirakirja!
Meni hädin tuskin puoli minuuttia ja kävi samoin kuin toisen sivun kohdalla.

Vielä uusi yritys. Neuvottelua. Täällä on niin hienoja palapelejä! Kokeileppa, jos osaisit tehä.
Nyt meni varmasti jo vähän yli puoli minuuttia paikallaan. Ja taas mentiin.

Äiti luovutti. Tutkitaan sitten yhdessä kirjastoa. On kirjoja, kirjoja ja kirjoja. Niitä ei saa ottaa. Se on myyrä, iso myyrä. Siellä on lehtiä. Niihin ei voi pienet koskea. Siinä on koira. Sen kyytiin varmaan saa mennä. Haluatko kokeilla? Ohhoh! Koira kaatuu jos yrittää hyppiä. Ei se haittaa, eihän käyny mitenkään. Äiti ehti onneksi ottaa kiinni. (Vaikka olikin kamera kädessä!! Äitinä sitä oppii tätä tilannenopeutta. Kröhöm.)


On ihan okei vaan kierrellä kirjastoa pikkumiehen mielen mukaan. Kotiviikon jälkeen sitä on niin vähään tyytyväinen, näköjään. Hetkisen kiertelimme. Keräsimme luettavaksi kasan lehtiä, pari kirjaa sekä lastenlauluja kuunneltavaksi. Sitten lähdettiin kotiin. Virkistyneinä ja iloisina. Olipahan kivaa, vaikkei nyt aivan äitin suunnitelmien mukaan mentykään.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Neiti Puolivuotias

Pikkusiskolla oli ensimmäiset synttärit. Puolivuotiset. Äiti lauloi salaa hänelle onnittelulaulun puoleen väliin. Salaa, koska miehen mielestä kaikki tällaiset kissanristiäiset ovat turhanpäiväisiä hömpötyksiä. (Edellämainittuun kastiin kuuluvat mm. kihlapäivä, seurustelupäivä, naistenpäivä, ystävänpäivä jne. Koska ne eivät ole oikeita juhlapäiviä.) Leipoipa äiti ajatuksissaan pienelle onnittelukakunkin. Ajatuksissaan, koska kuumeisena ei jaksanut toteuttaa hienoa ideaansa. Mutta juotiin me sentään ihan oikeasti synttärikahvit. Niin, siis äiti joi. Isä joi kahvit.

Tämä pikku puolivuotias on aivan hellyyttävä ja huumorintajuinen ilopilleri. Aurinkoinen. Hän hymyilee hampaatonta nauruhymyään heti, kun joku vähänkään vilkaisee hänen suuntaansa tai sinne päin. Vähintään puolet hereilläoloajastaan, siis vähintään. Hän taitaa jo monia puolivuotisten juttuja, kuten istumisen aika hienosti ilman tukea. Toki varalta pidämme vielä tyynyjä ympärillä, pehmittämään mahdollista keikahdusta. Sen sijaan liikkeellelähtemisen suhteen pikkusisko ei ole pitänyt kiirettä, toisin kuin kolme päivää vanhempi ystävänsä, joka on ryöminyt jo kuukauden päivät. Aikanaan!

Neidin luonteesta tahtoisin kertoa vähän lisää. Siitä toisesta puolesta. Se kun on harvinaisen tulinen. Hän onkin tainnut periä kaikki pienimmätkin temperamenttisuusgeenit mm. isältä, äidiltä, mummilta, vaarilta, mummulta, papalta, sediltä ja tädeiltä, joitain mainitakseni. Pikkuneiti nimittäin kiihtyy nollasta kahteensataan silmänräpäystäkin lyhyemmässä ajassa.

Kun lelu tippuu kädestä (Onhan se lähes maailmanloppu). Kun lelu viedään kädestä (Se on enemmän kuin maailmanloppu, varsinkin, jos se tapahtuu isoveljen toimesta). Kun hän joutuu luopumaan mukavasta asennostaan äidin tai isän toimesta (Ymmärrän, ymmärrän!). Kun tapahtuu jotain, mitä hän ei ole suunnitellut tai jotain mitä hän ei halunnut (Kuinkas muutenkaan).

Silloin tuo pieni kiihdyttää itsensä suoraan huutoon. Aivan täysin varoittamatta. Sekunnin murto-osassa iloinen lapsi muuttuu jäykäksi kuin rautakanki, huutaa dramaattista huutoaan naama punaisena ja aivan tärisee kiukusta. Tämä kaikki tapahtuu niin nopeasti, että toisinaan me muut olemme aivan äimänä, toisinaan  taas peittelemme huvittuneisuuttamme. Enimmäkseen kuitenkin tuota jälkimmäistä.

Pikkuneiti siis todellakin tietää, mitä tahtoo, se on käynyt selväksi. Hän tuleekin todennäköisesti pärjäämään elämässään. Mutta kieltämättä ihan vähän pistää huolestuttamaan tämä vanhemman osa. Miten ihmeessä me oikein pärjätään, kun edessä ovat uhma- ja murrosiän kiukut ja tunnepurkaukset?

Pitänee varustautua huumorilla, pitkällä pinnalla (tätä täytyy vähän treenata) ja ymmärtäväisyydellä. Niin ihanan iloinen ja valoisa on tuo pikkusisko taas lepyttyään, että jos ei muuten pärjää, niin sen voimalla. Meidän oma ihanuus, pieni kullanmuru.


tiistai 8. huhtikuuta 2014

Pitkä sniiiiif

Ei ole elo aina ruusuilla tanssimista. Äitikin voi joskus tulla sairaaksi ihan kunnolla. Niin että kaikki on kipeänä, nenä, varpaatkin. Eikä ääntäkään lähde. Ei se mitään. Elämää se tämäkin vain on. Mutta kun kipeänä pitäisi jaksaa lapsetkin hoitaa. Ja kun lapsetkin ovat kuumeessa vuorotellen ja yhtä aikaa, niin hehän ovat sitten kanssa hyvin, hyvin kärttyisiä. Tyytymättömiä. Oikeastaan itku on ainoa kieli, mitä sairaat lapset meillä puhuvat.

Ja onhan se hyvin ymmärrettävää. En epäile hetkeäkään, etteikö heidän itkullaan olisi hyvä syy. Ehdottomasti on.

Voin nimittäin jotenkin pienesti kuvitella, miltä heistä tuntuu, kun itsekin samaa pöpöä yritän saada taltutettua viidettä päivää. Välillä tekisi mieli yhtyä vain siihen itkuorkesteriin. Ehkä teenkin sen, kunhan mies tulee töistä. Mies, joka kaikeksi onneksi on vielä terveiden kirjoissa ja joka on siksi päässyt passaajan rooliin. Kiitos, mies, että olet terve.

Vaan jos minulla, kahden pienen äidillä, olisi sairasloma, lähtisin hotelliin. Siellä olis hiiskumattoman hiljaista. Siellä olis lämmin, pehmeä sänky. Moottorisänky tietenkin, ettei tarvisi kuin sormella näpäyttää, jos tahtoisi vaihtaa asentoa. Ja siinä sängyssä olis monta paksua peittoa ja paljon muhkeita tyynyjä. Siellä ei tarvis varvastakaan laskea peiton ulkopuolelle tahtomattaan. Siellä sais vaan olla. Nukkua. Lukea lehtiä. Surffailla netissä. Ja siellä ois täyspalvelu ajatuksenkantaman päässä. Ihanat, raikkaat hedelmäsmoothiet ja pirtelöt kantautuisivat pöytään kuin itsestään. Ja inkivääritee olis aina lämpimänä kupissa. Ja aurinko tottakai heittelis säteitään ikkunan läpi huoneeseen...

No mutta! Herätys! Koska olet kotiäiti, olet kotiäiti. Sairaanakin. Itsepäs olet valintasi tehnyt. Noniin. Menipäs melkein masenteluksi. Mutta ihan totta, tämmöistä tämä elämä nyt vain joskus on. Ja oikeastaan tuo pyörähdys haavemaailmassa sai oloni tuntumaan aika hyvältä. Niisk niisk sniif köh kröh niisk.

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Tukkakatastrofi

Otetaan saksikammoinen, vilkas poika ja sen pyörivä pää. Otetaan ne pelottavat sakset, kampa ja suihkepullo. Otetaan vielä amatööriäiti, jonka pitäisi osata leikata fiksut hiukset ja joka uhkaa vaipua epätoivoon jo pelkästä ajatuksesta. Ja otetaan (muka)rauhallinen, päättäväinen isä. Näin on kasassa katastrofin ainekset.

Edellisellä kerralla pikkumiehen hiukset leikattiin kutakuinkin kymmenessä osassa kahden viikon aikana. Ensimmäisellä kerralla saatiin leikattua puolet, mutta huutava lapsi pakotti lopettamaan. Kaikki kriittiset paikat jäivät vielä kesken ja niitä sitten mami yritti salassa aina napsaista. Sieltä täältä, joka päivä pikku pätkän. Lopputulos oli välttävä keskeneräinen. Pienempi paha nääs oli jättää kesken, kuin yrittää jatkaa loppuun. Nimittäin joka kerta tuli päänpyöritysten tai saksikammon takia jonnekin joku kolo tai vastaava ei-suunniteltu juttu. Odotukset onnistumisen suhteen eivät siis olleet kovin korkealla tälläkään kertaa.

Yllätyksekseni, kaikista itkuista, päänpyörityksistä, paidan alla kutittavista hiuksista ja paikallaan olemiseen kyllästyneestä pojasta huolimatta, me saatiin ihan tarpeeksi hyvä lopputulos yhdellä leikkauskerralla. Se lienee aika pitkälle tuon isän ansiota, jonka tehtävänä oli leikattavan viihdyttäminen ja tyytyväisenä pitäminen. Ja koska leikattava on vilkasta sorttia, ei leikkaaminen ole niin tarkkaa. Tai ainahan saa yrittää leikata vimpanpäälle. Mutta sen verran on kokemusta minulle, jo syntyissään pitkähiuksisen pojan äidille kertynyt, että olen todennut sen olevan turhaa. Pikkumies kun on oikeastaan kaiken hereilläoloaikansa liikkeessä, niin ei näin ollen kukaan ehdi näkemään mahdollisia (=enemmän kuin todennäköisiä) virheitä. Niin minä ainakin lohdutan itseäni.

Ja sinne ne putoilivat, kihara kiharalta lattialle. Ihanat, pitkät hiukset. Pikkumiehestä tuli aivan liian ison näköinen! Ja äiti kovasti yritti olla vetistelemättä. Mitenkö ihmeessä raskin? Vastaus on: en mitenkään! Mutta kasvaahan ne takaisin. Kesäksi jo. Ja sitäpaitsi, oli ne ihanat aina suihkun jälkeen. Mutta kun ensimmäisen kerran nykäisi pipon päähän, olivat kikkurat tiessään, ja jäljellä pitkät, huonosti onnistuneen leikkauksen takia epäsiistit, lähes suorat hiukset. Jotka valuivat silmille.

Pakkohan ne joskus on leikata, varsinkin kun on pojasta kyse. Ainakin mun mielestä. Jotta jatkossa vältyttäisiin sellaisilta huvittavilta tilanteilta, kuten eräällä kertaa ollessamme ystäväni kanssa ostarissa kahvilla.

Lapsoset istuivat vieretysten kaksostenrattaissa. Aivan siinä likellä pyöriskeli pappa mutisten jotain samalla lapsiani vilkuillen. Hetken sitä kuunneltuaan, sai ystäväni mutinasta selvän: "Ihania tyttöjä." oli pappa tuumannut. Niin. Olen ehdottomasti samaa mieltä. Paitsi että tuo, jolla on reilusti pidemmät hiukset, on poika. Heh.

Toivon todella, että saadaan kesäksi takaisin ihanat kiharat! Noista entisistä kun on jäljellä vain pari kiekkuraa muistoksi pikkumiehen vauvakirjaan liimattuna. Ja jokunen tärähtänyt kuva.