maanantai 28. huhtikuuta 2014

Anopin vinkeitä

"Sussahan on alkanu näkymään anopin vinkeitä!" tai "Nuo on taas nuita anopin vinkeitä." Nämä kommentit ovat mieheni suusta. (Anoppi tarkoittaa tässä kohtaa mieheni anoppia, elikkä äitiäni.) Mieheni on alkanut myös toisinaan kutsua minua äitini etunimellä. Kun menee liian äitimäiseksi. Minua ärsyttääkseen. Se on kai hänen huvinsa, kiusoitella vaimokultaa. Harvoin ne vinkeet miestä haittaavat, mutta kun hän tietää, etten tahtoisi olla äitini kaksoisolento, niin hän härnää. Nauraa ja härnää. Ja saa minutkin nauramaan. Että apua, en kai taas!

Eihän äiti toki ole inhottava. Päinvastoin. Ihana äiti ja ystävä. Mutta on se sentään äiti. Ja yleensä, tai monesti, lapsi tekee tiukkoja päätöksiä, että sitten kun minä olen iso, tai äiti tai vaimo, niin en koskaan tai minä en ainakaan. Niin tein minäkin. Jotenkin vain salakavalasti niitä on enenevissä määrin tullut esiin, kaikista suurista päätöksistäni huolimatta.

Kun näistä vuodattelin äidilleni, lausui hänkin tuomionsa: "Sulla se taitaa valitettavasti noihin (anopin vinkeisiin) olla meidän tytöistä suurin vaara." Hmm.

Mitä ne anopin vinkeet sitten ovat. Ne on suurelta osin niinsanottuja sisäpiirijuttuja, eikä siksi kaikki ymmärrä niiden hauskuutta ja äitimäisyyttä. Ne on niitä, ettei voi juoda vettä kylmänä suoraan vesihanasta, vaan sen pitää olla kannussa seisonutta, huoneenlämpöistä. Tai kun mies valittelee, ettei ole mitään syötävää, niin minä erehdyn vastaamaan, että tee munakas. Tai kun pitää tehdä lista, reissuunlähtiessä tai juhlia laittaessa. Joskus miehen kuittailuun ei vaadita minulta kuin äitimäinen äänenpaino tai sanojen asettelu.

Toivottavasti minä en kuitenkaan ihan lähivuosina vielä äitini tavoin työnnä leivoksia uunin sijasta sen alle peltilokeroon paistumaan. Ei vielä moneen kymmeneen vuoteen!

Herää kysymys, olenko minä siis tulossa vanhaksi? Mummiutumassa (vaikka äitikin on kyllä nuori mummiksi)? Toivottavasti en ihan vielä! Ehkä olen vain pikkuhiljaa aikuistumassa. Sanokaa, että siitä se johtuu, joohan! Olisihan tuo ihan paikallaan kahden lapsen äitinä alkaa jo vähän kerrassaan tuomaan esiin aikuistumisen merkkejä. Mutta kokonaan en aio vielä aikustua. En nyt, enkä koskaan.



"Viisas ystäväni sanoi minulle, että nuoren naisen aikuistumisen huomaa siitä, että hän alkaa tulla toimeen äitinsä kanssa. Luulen tämän johtuvan siitä, että aikuistuessamme löydämme itsestämme niin paljon äitimme piirteitä, että meidän on pakko alkaa pitää häntä Huipputyyppinä." 
-Tuntematon-


pst. Äiti ja muut! Tämä postaus on toteutettu yhteistyössä huumorin kanssa.

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Kesäkö se siellä

Olen tuskin ainoa, joka asiaa hehkuttaa, mutta. Ah, mitkä ilmat! Täälläkin on vesisateet selätetty toistaiseksi ja aurinko lämmittää minkä ehtii. Niin on lämmin, että saa välillä jopa takin riisua ja pitkähihaisen paidankin ja edelleen tarkenee oikein hyvin. Ainakin tuossa meidän pihan leikkipuistossa, jonka ympärillä on sopivasti näitä rakennuksia tuulen suojana. Ai että minä(kin) rakastan tätä yhä vain lämpenevää kevättä ja kaikkea sitä, mikä vie lähemmäksi kesää.

Ja nyt, nyt meillä on se oma piha, mistä kovasti ehdittiin edelliskesinä haaveilla. Me ollaankin oltu ulkona niin paljon kuin vain suinkin mahdollista. Ja tahtoisin olla aina vaan enemmän. Mikäs sen mukavampaa, kuin kattaa päiväkahvit aurinkoiselle terassille. Tai istua leikkipuistossa kahvikuppi kourassa, ja seurata kun lapset leikkivät. Ja päivittää kuulumisia ja kuumimpia juoruja, tietenkin. Nimittäin mikä parasta, meillä on tässä pihapiirissä (vielä ainakin muutaman viikon ajan) seuraa niin lapsille, kuin äidille ja isällekin. Enkä panisi lainkaan pahakseni, jos tuo aurinko ihanainen heittäisi hiukan väriä tämän talven kalventaman kotiäidin iholle.

Niin vain voi aivan tavallinen arkikin tuntua juhlalta useamman viikon sairastelun jälkeen. Niin juhlalta, että tuntuisi liian tylsältä kaivaa tilaisuudenkaan tullen tietokonetta esiin ja jämähtää sen ääreen. Ei. Ainakaan jos aurinko paistaa. Nyt nautitaan kevätilmoista täysin rinnoin. Ja ihanista naapureista, niin kauan kuin he vielä tuossa asuvat.


keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Kun minä luen

Kun minä luen kirjaa, luen kirjaa. En näe, enkä kuule ympärilläni tapahtuvia asioita. Uppoudun, aivan täydellisesti. Tunteella. Luen, luen, ahmin ja luen, kunnes sivut loppuvat. Ja ne loppuvat aina liian aikaisin.

Paksumman kirjan tapahtumissa elän joitakin päiviä vielä kirjan loppumisen jälkeenkin. Kirjassa seikkailevat ystävät ovat minunkin ystäviäni, vihamiehet minunkin vihamiehiäni. Jos joku kuolee, minä laitan kirjan hetkeksi pois ja itken, kunnes olen päässyt surussani sen verran eteenpäin, että voin taas jatkaa (nyt on lupa nauraa). Välillä nauran ääneen. Välillä ottaa mahanpohjasta oikein kunnolla. En vain lue kirjaa, vaan käyn kaikki sen tapahtumat läpi itseni kautta. Aivan kuin eläisin kirjassa itsekin. Ymmärtänette.

Kuulostaa naurettavalta. Ja sitähän se varmasti onkin. Toisinaan joudunkin itse herättelemään itseäni tähän päivään. Nauran. Nauran itselleni. Sille, miten uppoudun. Miten vahvasti eläydyn. Mutta minä vain niin rakastan lukea. Etenkin, kun löydän (tai useimmiten äitini löytää minulle) oikein hyvän kirjan. 

Lasten myötä lukemiseen käyttämäni aika on harmikseni vähentynyt murto-osaan siitä, mitä se oli lapsuudessani. Tokihan voisin lukea vaikka joka ilta pikku pätkän jotain kirjaa. Voisin, jos voisin. Mutta kun tiedän, etten pysty siihen, niin en edes aloita. Nimittäin minun on saatava heti tietää, miten kirja päättyy. (Joskus, vähän liian usein, kun en jännitykseltäni saa rauhaa, kurkkaan kirjan loppuun, että päättyyhän se varmasti onnellisesti. Että uskallanko varmasti jatkaa.) Siispä jos aloitan kirjan illalla, luen sitä vaikka aamuun asti, ellen nukahda ennen sitä. Ja jos satunkin nukahtamaan, en malta olla ottamatta kirjaa käteeni heti, kun välttämättömimmät velvollisuudet on hoidettu. Mutta kun lapsetkin pitäisi jonkun hoitaa, ja niin. Harkitsen siis oikeasti tarkkaan, milloin on sopiva hetki aloittaa uusi kirja.

No, joululahjaksi sain vanhemmiltani aivan todella hyvän kirjan: Tuhat loistavaa aurinkoa, kirjoittanut Khaled Hossein. Ja voi että, kiitos! Nyt pääsiäisenä, vasta, viimein järjestin itselleni sopivan verran aikaa syventyä tuohon tarinaan. Ja se oli kiistatta yksi parhaimmista kirjoista, mitä koskaan olen lukenut. Kirjan takakannessa lukee näin: 

"Suurmenestykseksi noussut, säkenöivä romaani Leijapojan tekijältä - unohtumaton tarina kahden naisen kohtalosta ja ystävyydestä sotien haavoittamassa Afganistanissa."

Ehdottomasti suosittelen, jos vähänkään olet kirjojen ystävä!



perjantai 18. huhtikuuta 2014

Olipahan yö

Kello on 02.32 yöllä. Pikkumiehen huoneessa alkaa hysteerinen itku. Isä lähtee lohduttamaan, niin kuin yleensä. Itku jatkuu. Jatkuu. Jatkuu. Päätän nousta auttamaan.

Syli ei kelpaa. Maito ei kelpaa. Sänky ei kelpaa. Äiti ei kelpaa. Isän viereen patjalle - ei kelpaa. Äitin ja isän sänkyyn - ei kelpaa.

Epätietoisten katseiden vaihtamista. Vain isä kelpaa. Ja silti itku sen kuin jatkuu. Missä pipi? Ei oo pipi.

03.44 Valot päälle. Itku jatkuu.

Särkylääke? Kelpaa. Itku loppuu heti. Pikkumies nukahtaa omaan sänkyynsä. En olekaan tiennyt, että särkylääke vaikutta noin nopeasti, alle minuutissa siis. Heh.

03.58 Äiti ja isä syövät keittiössä yöpalaksi banaania. Keitetäänkö aamukahvit? Väsynyt huumori auttaa väsynyttä jaksamaan.

Kello on yli neljä yöllä. Päästäänkö jatkamaan unia? Kokeillaan. Taas itkua. Isä lähtee pikkumiehen huoneeseen nukkumaan. Itku loppuu.

Hetkeksi.

Kello on jo vähän yli viisi yöllä. Pikkusisko haluaa mammaa. Imetän. Käyn vessassa. Juon vettä. Kurkkupastilli suuhun yskää hillitsemään. Pää tyynyyn. Ei väsytä.

05.58 Vilkaisen taas kelloa. Ehdin hädin tuskin ajatella, että vielä reipas tunti aikaa nukkua, (meillä ei yleensä herätä ennen puoli kahdeksaa) kun itku taas alkaa. Kuuntelen. Turha mennä apuun. Isän poika.

06.28 Pikkumies nukahtaa. Isä lähtee heti kohta kiireellä töihin. Äiti yrittää vielä saada unen päästä kiinni.

06.46 Itku alkaa taas. Isäitku. Äiti ei saa tulla. Missä isä? Isä lähti töihin. Itku yltyy. Äitin syli ei kelpaa.
Itkua. Itkua. Taukoamatonta itkua. Äänenvoimakkuus ja uhmakkuuden määrä vain vaihtelevat, mutta hiljaista hetkeä ei tule.

08.02 Pikkusisko herää itkuun (nyt vasta!). Keitetään puuro. Itkua. Työnnetään pikkumiehelle puuroa suuhun itkun sekaan. Sitten syötetään pikkusisko, joka ei onneksi herännyt tänään väärällä jalalla.

09.15 Äitin kärsivällisyys uhkaa horjua. On tässä sentään oltu jo neljä tuntia hereillä, eikä vielä ole ehtinyt aamupalaa syödä. Sitten välähtää. Oliko meillä tuolla kaapissa tutti? Kyllä, löytyi! Äiti työntää pikkumiehelle tutin suuhun. Itku loppuu siihen paikkaan. Pikkumies on ihan äimänä. Äiti huokaisee helpotuksesta ja kiittelee nokkeluuttaan. Hätä keinot keksii.

09.20 Pikkumies haluaa äitin ja isän sänkyyn. Nukahtaa sinne hetken pyörimisen jälkeen. Tuttisuu.

Mutta mitä ihmettä! Mitä tämä mamma menikään tekemään! Tutti on jätetty pois jo yli vuosi sitten, eikä pikkumies ole sitä osannut kaivata. Ja nyt se piti sitten ottaa esiin äitin toimesta. Mikä tollo sitä oikein onkaan! Minä kyllä syytän siitä nälkää ja huonosti nukuttuja öitä. Järkevää tuo nyt ei ainakaan missään nimessä ollut. Enkä todellakaan jaksa vielä vaivata päätäni sillä, miten tuon tutin nyt taion taas pois. Eiköhän siihenkin konstit löydetä. Vaan onneksi meillä on niin fiksut lapset, että ymmärtävät valvottaa vanhempiaan vain silloin, kun on juuri alkamassa loma taikka viikonloppu. Onneksi.

p.s.

Taisipa olla korvatulehdus yöitkun syynä. Niinpä marssi mamma hakemaan kaupasta läjäpäin rohtoja ja seuraava yö nukuttiinkin sitten ilman itkuja ja herätyksiä. Hatunnosto niille vanhemmille, joiden lapset valvottavat joka yö tai useampana yönä viikossa! Miten ihmeessä ne jaksaa?

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Siskot rakkaat

Meidän siskostrio kokoontui pitkästä aikaa viikonloppuna ihanassa kahvilassa. Ja oli NÄIN mukavaa! Me ollaan kolme kovin eriluontoista ihmistä, mutta ei se haittaa. Koska me ollaan siskoja, me ollaan myös ihan parhaita ystäviä. Ja toisaalta niin kauhean samanlaisia. Samanhenkisiä ainakin.

Suut vaahdossa päivitettiin kuulumisia aivan liian tiukalla aikataululla. Ja välillä naurettiin vedet silmissä. Kahvikin oli hyvää, vaikka se tosin jäi sivuseikaksi. Tarkoitushan mulla oli räpsäistä jokunen kuva tuolta reissulta, mutta en millään ehtinyt, kun joka ikinen sekunti piti joko selittää mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti tai sitten uppoutua kuuntelemaan. Ettei vaan mitään tärkeää mene ohi.

Onnea on omistaa maailman parhaat siskot!


"Meillä on jotain,
mikä ei voi olla yhteistä
kenenkään muun kanssa:
 lapsuus- ja nuoruusvuodet
toiveineen ja pelkoineen,
salaisuuksineen ja suunnitelmineen.
Vain me tiedämme,
mikä teki meidät siksi,
mitä olemme tänä päivänä.
Vain me muistamme pienet voitot ja surut,
sillä me tiedämme 
syyt ja selitykset.
Me tunnemme toistemme sydämet."

- Pam Brown -


perjantai 11. huhtikuuta 2014

Laatuaikaa

Viikon selviytyjä ilmoittautuu! Oman elämänsä selviytyjä nimittäin. Ollaan oltu viikon päivät neljän seinän sisällä kahden kuumeisen lapsen kanssa, sairaana itsekin. Viikko tekemättä mitään on älyttömän pitkä aika minulle ja meille. Perheen pienimmätkin kauppareissut olenkin ominut tällä viikolla itselleni äsken mainitusta syystä. Tämä viikko (alkaen viime perjantaista) pitää sisällään pitkäveteisiä päiviä täynnänsä yskää, itkua, kuumetta, itkua, kurkkukipua, itkua, räkäisiä neniä, itkua, hammastenkiristystä ja vielä kerran itkua. Mutta se on loppu nyt! Ihan vain siksi, että on perjantai, eikä siis mies lähde aamulla töihin. Ja siksi, että äiti on parantunut ja pikkumies on lähes parantunut. Pikkusiskokaan tuskin montaa päivää enää kuumeilee. Kop-kop-koputan puuta.

Eilen olikin mammalla sellainen olo, että pakko saada laittautua ja päästä käymään jossain. Ihan muuten vain. Niinpä hän kiskoi arkiykköset ylleen, otti pikkumiehen seurakseen ja lähti viettämään laatuaikaa esikoisensa kanssa. Oli isän vuoro hoitaa kuumeista.

Ensin mentiin kauppakeskukseen kahville. Istuttiin kaikessa rauhassa. Hörpittiin. Äiti kahvia, pikkumies pillimehua. Katseltiin ohikulkevia kiireisiä ihmisiä. Hymyiltiin toisillemme. Juteltiin, kaikenlaista.

Onko namia?
Onn! *onnellinen hymy*
           ---
Äiti, tetä! *osoittaa*
Niin, siellä on setä.
           ---
Ollaanko me kahvilla?
Ennoo. *virnistys* (Joskus sanojen merkitys pienellä menee vielä sekaisin. Ajatus tärkein.)

Kahvin jälkeen mentiin kirjastoon. Mamilla oli oma visionsa: hän lukisi lehtiä lastenosastolla, kun pikkumies leikkisi kiltisti vieressä ja katselisi kirjoja. Eihän se ihan niin mennyt. Hölmökös olin. Kun äiti käänsi toisen sivun lehdestä, oli pikkumies jo lukenut tarpeeksi. Hän päätti kipittää tutkimaan kirjaston sopukoita. Äitinhän ei auttanut kuin juosta perään.

Uusi yritys. Tuuppa tänne äitin viereen istumaan. Katoppa, täällä on koirakirja!
Meni hädin tuskin puoli minuuttia ja kävi samoin kuin toisen sivun kohdalla.

Vielä uusi yritys. Neuvottelua. Täällä on niin hienoja palapelejä! Kokeileppa, jos osaisit tehä.
Nyt meni varmasti jo vähän yli puoli minuuttia paikallaan. Ja taas mentiin.

Äiti luovutti. Tutkitaan sitten yhdessä kirjastoa. On kirjoja, kirjoja ja kirjoja. Niitä ei saa ottaa. Se on myyrä, iso myyrä. Siellä on lehtiä. Niihin ei voi pienet koskea. Siinä on koira. Sen kyytiin varmaan saa mennä. Haluatko kokeilla? Ohhoh! Koira kaatuu jos yrittää hyppiä. Ei se haittaa, eihän käyny mitenkään. Äiti ehti onneksi ottaa kiinni. (Vaikka olikin kamera kädessä!! Äitinä sitä oppii tätä tilannenopeutta. Kröhöm.)


On ihan okei kierrellä kirjastoa pikkumiehen mielen mukaan. Kotiviikon jälkeen sitä on niin vähään tyytyväinen, näköjään. Hetkisen kiertelimme. Keräsimme luettavaksi kasan lehtiä, pari kirjaa sekä lastenlauluja kuunneltavaksi. Sitten lähdettiin kotiin. Virkistyneinä ja iloisina. Olipahan kivaa, vaikkei nyt aivan äitin suunnitelmien mukaan mentykään.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Neiti Puolivuotias

Pikkusiskolla oli ensimmäiset synttärit. Puolivuotiset. Äiti lauloi salaa hänelle onnittelulaulun puoleen väliin. Salaa, koska miehen mielestä kaikki tällaiset kissanristiäiset ovat turhanpäiväisiä hömpötyksiä. (Edellämainittuun kastiin kuuluvat mm. kihlapäivä, seurustelupäivä, naistenpäivä, ystävänpäivä jne. Koska ne eivät ole oikeita juhlapäiviä.) Leipoipa äiti ajatuksissaan pienelle onnittelukakunkin. Ajatuksissaan, koska kuumeisena ei jaksanut toteuttaa hienoa ideaansa. Mutta juotiin me sentään ihan oikeasti synttärikahvit. Niin, siis äiti joi. Isä joi kahvit.

Tämä pikku puolivuotias on aivan hellyyttävä ja huumorintajuinen ilopilleri. Aurinkoinen. Hän hymyilee hampaatonta nauruhymyään heti, kun joku vähänkään vilkaisee hänen suuntaansa tai sinne päin. Vähintään puolet hereilläoloajastaan, siis vähintään. Hän taitaa jo monia puolivuotisten juttuja, kuten istumisen aika hienosti ilman tukea. Toki varalta pidämme vielä tyynyjä ympärillä, pehmittämään mahdollista keikahdusta. Sen sijaan liikkeellelähtemisen suhteen pikkusisko ei ole pitänyt kiirettä, toisin kuin kolme päivää vanhempi ystävänsä, joka on ryöminyt jo kuukauden päivät. Aikanaan!

Neidin luonteesta tahtoisin kertoa vähän lisää. Siitä toisesta puolesta. Se kun on harvinaisen tulinen. Hän onkin tainnut periä kaikki pienimmätkin temperamenttisuusgeenit mm. isältä, äidiltä, mummilta, vaarilta, mummulta, papalta, sediltä, tädeiltä, kummeilta sun muilta. Pikkuneiti nimittäin kiihtyy nollasta kahteensataan silmänräpäystäkin lyhyemmässä ajassa. Kun lelu tippuu kädestä (Onhan se lähes maailmanloppu). Kun lelu viedään kädestä (Se on enemmän kuin maailmanloppu, varsinkin, jos se tapahtuu isoveljen toimesta). Kun hän joutuu luopumaan mukavasta asennostaan äidin tai isän toimesta (Ymmärrän, ymmärrän!). Kun tapahtuu jotain, mitä hän ei ole suunnitellut tai jotain mitä hän ei halunnut (Kuinkas muutenkaan). Silloin tuo pieni kiihdyttää itsensä suoraan huutoon. Aivan täysin varoittamatta. Sekunnin murto-osassa iloinen lapsi muuttuu jäykäksi kuin rautakanki, huutaa dramaattista huutoaan naama punaisena ja aivan tärisee kiukusta. Tämä kaikki tapahtuu niin nopeasti, että toisinaan me muut olemme aivan äimänä, toisinaan  taas peittelemme huvittuneisuuttamme. Enimmäkseen kuitenkin tuota jälkimmäistä.

Pikkuneiti siis todellakin tietää, mitä tahtoo, se on käynyt selväksi. Hän tuleekin todennäköisesti pärjäämään elämässään. Mutta vähän pistää huolestuttamaan tämä vanhemman osa. Miten ihmeessä me oikein pärjätään, kun edessä ovat uhma- ja murrosiän kiukut ja tunnepurkaukset? Pitänee varustautua huumorilla, pitkällä pinnalla (tätä täytyy vähän treenata) ja ymmärtäväisyydellä. Ja niin ihanan iloinen ja valoisa on tuo pikkusisko taas lepyttyään, että jos ei muuten pärjää, niin sen voimalla. Meidän oma ihanuus, pieni kullanmuru.


tiistai 8. huhtikuuta 2014

Pitkä sniiiiif

(Edes) Äitien elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Jopa äiti voi joskus tulla sairaaksi ihan kunnolla. Niin että kaikki on kipeänä, nenä, varpaatkin. Eikä ääntäkään lähde. Ei se mitään. Elämää se tämäkin vain on. Mutta kun kipeänä pitäisi jaksaa lapsetkin hoitaa. Ja kun lapsetkin ovat kuumeessa. Vuorotellen ja yhtä aikaa. Ja kun lapset ovat sairaana, niin nehän tunnetusti on hyvin, hyvin kärttyisiä. Tyytymättömiä. Oikeastaan itku on ainoa kieli, mitä sairaat lapset puhuu, meillä ainakin. Ja onhan se hyvin ymmärrettävää. En epäile hetkeäkään, ettei heidän itkullaan olisi hyvä syy. Ehdottomasti on.

Voin nimittäin jotenkin pienesti kuvitella, miltä heistä tuntuu, kun itsekin samaa pöpöä yritän saada taltutettua viidettä päivää. Välillä tekisi mieli yhtyä vain siihen itkuorkesteriin. Ehkä teenkin sen, kunhan mies tulee töistä. Mies, joka kaikeksi onneksi on vielä terveiden kirjoissa. Joka on päässyt passaajan rooliin. Kiitos, mies, että olet terve.

Vaan jos minulla, kahden pienen äidillä, olisi sairasloma, lähtisin hotelliin. Siellä olis hiiskumattoman hiljaista. Siellä olis lämmin, pehmeä sänky. Moottorisänky tietenkin, ettei tarvisi kuin sormella näpäyttää, jos tahtoisi vaihtaa asentoa. Ja siinä sängyssä olis monta paksua peittoa ja paljon muhkeita tyynyjä. Siellä ei tarvis varvastakaan laskea peiton ulkopuolelle tahtomattaan. Siellä sais vaan olla. Nukkua. Lukea lehtiä. Surffailla netissä. Ja siellä ois täyspalvelu ajatuksenkantaman päässä. Ihanat, raikkaat hedelmäsmoothiet ja pirtelöt kantautuisivat pöytään kuin itsestään. Ja inkivääritee olis aina lämpimänä kupissa. Ja aurinko heittelis säteitään ikkunan läpi huoneeseen...

No mutta! Herätys! Koska olet kotiäiti, olet kotiäiti. Sairaanakin. Itsepäs olet valintasi tehnyt. Noniin. Menipäs melkein masenteluksi. Mutta ihan totta, tämmöistä tämä elämä nyt vain joskus on. Ja oikeastaan tuo pyörähdys haavemaailmassa sai oloni tuntumaan aika hyvältä. Niisk niisk sniif köh kröh niisk.

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Täällä tuoksuu pulla

Koko sen ajan, kun olemme saman katon alla mieheni kanssa asustaneet, on mies säännöllisin väliajoin ruinannut, että miks sää et koskaan leivo pullaa! Ku äitiki aina leipo, sillon ku oltiin pieniä. Ja se on niiiin hyvää! Harmi miehelleni ja lapsille, etten ole sellainen pullantuoksuinen vaimo ja äiti, kuin satukirjoissa. Olen yrittänyt kuitenkin paikkailla sitä muilla tavoin.

Ja sitäpaitsi, mulla on siihen ainakin sen sata syytä. Siksi, ku se on aivan älyttömän kova homma mun makuun. Varsinkin aikaa se vie ihan liikaa. Ja siksi, koska en ole ikinä vielä onnistunut siinä. En silloin, kun olen pilkuntarkasti noudattanut ohjetta, enkä myöskään silloin, kun olen vähän poikennut ohjeesta. Nuorehkon elämäni aikana pullaa olen leiponut itse muistaakseni kolme kertaa. Yhden kerran ihan vain miestäni ajatellen. Mutta jostain ihmeen kummallisesta syystä ne eivät menneetkään kaupaksi, vaan sain syödä pullani lähes kokonaan yksin. Tämä lienee suurin syy, miksi olen jättänyt pullan leipomisen niille, ketkä sen taitavat. Ja kyllä, sen muistan sanoa joka kerta, kun mieheni kyselee tuoreiden pullien perään.

Niinpä mies sitten, pullahampaan taas kerran kolottaessa, päätti alkaa itse leipurihommiin. Tottahan minä sen hänelle soin, kun olin ensin hiukan valottanut homman vaativuutta. Siitä pelästymättä mies pisti tuumasta toimeen. Hän olisi tahtonut aloittaa pullakranssista, mutta päätyi (onneksi) ensikertalaisena voisilmäpulliin. Ja niin saatiin meilläkin tuota harvinaista herkkua. Aivan oppikirjamaisen pyöreitä ei pullista tullut. Mutta kuitenkin niin hyviä, että söimme kaikki kolme pellillistä parissa päivässä. Kyllä tuore pulla on hyvää, sitä ei käy kieltäminen.


perjantai 4. huhtikuuta 2014

Tukkakatastrofi

Otetaan saksikammoinen, vilkas poika ja sen pyörivä pää. Otetaan ne pelottavat sakset, kampa ja suihkepullo. Otetaan vielä amatööriäiti, jonka pitäisi osata leikata fiksut hiukset ja joka uhkaa vaipua epätoivoon jo pelkästä ajatuksesta. Ja otetaan (muka)rauhallinen, päättäväinen isä. Näin on kasassa katastrofin ainekset.

Edellisellä kerralla pikkumiehen hiukset leikattiin kutakuinkin kymmenessä osassa kahden viikon aikana. Ensimmäisellä kerralla saatiin leikattua puolet, mutta kauhusta huutava lapsi pakotti lopettamaan. Kaikki kriittiset paikat jäivät vielä kesken ja niitä sitten mami yritti salassa aina napsaista. Sieltä täältä, joka päivä pikku pätkän. Lopputulos oli välttävä keskeneräinen. Pienempi paha nääs oli jättää kesken, kuin yrittää jatkaa loppuun. Nimittäin joka kerta tuli päänpyöritysten tai saksikammon takia jonnekin joku kolo tai vastaava ei-suunniteltu juttu. Odotukset onnistumisen suhteen eivät siis olleet kovin korkealla tälläkään kertaa.

Yllätyksekseni, kaikista itkuista, päänpyörityksistä, paidan alla kutittavista hiuksista ja paikallaan olemiseen kyllästyneestä pojasta huolimatta, me saatiin ihan tarpeeksi hyvä lopputulos yhdellä leikkauskerralla. Se lienee aika pitkälle tuon isän ansiota, jonka tehtävänä oli leikattavan viihdyttäminen ja tyytyväisenä pitäminen. Ja koska leikattava on vilkasta sorttia, ei leikkaaminen ole niin tarkkaa. Tai ainahan saa yrittää leikata vimpanpäälle. Mutta sen verran on kokemusta minulle, jo syntyissään pitkähiuksisen pojan äidille kertynyt, että olen todennut sen olevan turhaa. Pikkumies kun on oikeastaan kaiken hereilläoloaikansa liikkeessä, niin ei näin ollen kukaan ehdi näkemään mahdollisia (=enemmän kuin todennäköisiä) virheitä. Niin minä ainakin lohdutan itseäni.

Ja sinne ne putoilivat, kihara kiharalta lattialle. Ihanat, pitkät hiukset. Pikkumiehestä tuli aivan liian ison näköinen! Ja äiti kovasti yritti olla vetistelemättä. Monet ovatkin kyselleet, että miten ihmeessä raskit. Vastaus on: en mitenkään! Mutta kasvaahan ne takaisin. Kesäksi jo. Ja sitäpaitsi, oli ne ihanat aina suihkun jälkeen. Mutta kun ensimmäisen kerran nykäisi pipon päähän, olivat kikkurat tiessään, ja jäljellä pitkät, huonosti onnistuneen leikkauksen takia epäsiistit, lähes suorat hiukset. Jotka valuivat silmille.

Pakkohan ne joskus on leikata, varsinkin kun on pojasta kyse. Ainakin mun mielestä. Jotta jatkossa vältyttäisiin sellaisilta kiusallisilta, niin tai enemminkin huvittavilta tilanteilta, kuten eräällä kertaa ollessamme ystäväni kanssa ostarissa kahvilla.

Lapsoset istuivat vieretysten kaksostenrattaissa. Aivan siinä likellä pyöriskeli pappa mutisten jotain samalla lapsiani vilkuillen. Hetken sitä kuunneltuaan, sai ystäväni mutinasta selvän: "Ihania tyttöjä." oli pappa tuumannut. Niin. Olen ehdottomasti samaa mieltä. Paitsi että tuo, jolla on reilusti pidemmät hiukset, on poika. Heh.

Toivon todella, että saadaan kesäksi takaisin ihanat kiharat! Noista entisistä kun on jäljellä vain pari kiekkuraa muistoksi pikkumiehen vauvakirjaan liimattuna. Ja jokunen tärähtänyt kuva. Tärähtänyt, koska niin harvoin pikkumies on ihan vain aloillaan. Varsinkin, kun tietää olevansa kuvattavana.