perjantai 31. lokakuuta 2014

Pahanteossa(ko)

Apua. Mitäköhän tästä nyt pitäis ajatella. Naurattaa.

Istuskeltiin tuolla lastenhuoneen lattialla aamulla puuroa odotellessa ja leikittiin menemään. Kiinnitin huomiota siihen, että pikkumies pisti kynän suuhun. Kerkesin jo torumaan, että äläpä syö kynää.

Vaan mitä teki poika.

Toi kynän äitilleki, sinisen. Se piti laittaa suuhun. Otti keltaisen kynän, vei sen edellisen päähän ja tsuh, napautti keltaisella sinistä.

Antoi kynän myös siskollensa, oranssin kynän, suuhun sillekin. Otti taas keltaisen käteen, ja tsuh, napautti siskonsa oranssia kynää.

Laittoi viimeiseksi oman vihreänsä suuhun. Tsuh, napautti sitäkin. Sitten meni tuo keltainen kynä taskuun. Ja se vihreä, siitä pidettiin välillä kiinni parilla sormella, välillä otettiin suusta pois ja pyyh, puhallettiin. Ja kohta taas takaisin suuhun. Välillä käveltiin kädet taskussa tuo vihreä kynä suupielessä.

Sitten pitikin jo kaivaa keltainen taas taskusta ja napauttaa uudelleen suussaolevaa. Tsuh.

Ai että mitäkö me tehtiin? No oltiin tupakilla, tietenkin. Äiti, pikkumies ja pikkusisko.


Minua huvittaa. Uskotteko, että pokka on oikeasti pettää, kun toinen osaa niin tarkasti tehdä kaiken. Niin, ettei jää lainkaan epäselväksi, mitä tässä nyt ollaan tekemässä, vaikka välineet on kaikki mielikuvituksellisia. Mutta kun poju sanoi tupakkinsa olevan heekulia (suomeksi herkullista), päätin pikapikapohdinnan jälkeen vastata, ettei se taida kovin herkullista olla, se on pahaa, niinhän. Ja sitten vetäydyin nauramaan paitani kauluksen suojiin.

Kaupan pihalla nuoriso polttaa, naapurin setä polttaa, joku meillä käynyt vieras saattaa lähtiessä polttaa savukkeensa. Ja aina on pikkumies tapansa mukaan ollut huiskuttamassa ikkunasta vieraille. Kaikesta päätellen on hän seurannut hyvin, hyvin tarkkaan, mitä pihalla tapahtuu.

torstai 30. lokakuuta 2014

Minä, kaksi vuotta

Minä oon aika iso poika jo, koska oon täyttäny kaks vuotta. Osaan ite näyttää sen sormilla ja vastataki oikein, jos joku kysyy. Mutta kaikille en halua vastata, ainakaan ihan heti, jos vähän ujostuttaa.

Saan päivät kulumaan aika nopsasti. Me käydään monesti ulkona äitin kans. Siellä ajan mopolla tai leikin hiekkalaatikolla. Tai sitten me mennään puistoon, missä parasta on liukumäki. Aika usein me myös käydään päiväkahvilla jossain kylässä, missä on kavereita mulle ja pikkusiskolle. Tai sitten mennään shoppailemaan ja käydään kirjastossa samalla. En mää muuten haluais shoppailla, mutta ku aina välillä käydään leikkipaikoissa leikkimässä, niin sitte mää jaksan. Ja jos en jaksa, niin rattaissa on ihan hyvä vähän nukkua.

Joskus me ollaan vaan kotona koko päivä, jos vaikka sataa vettä. Mutta sitten me leikitään kaikkia leikkejä. Ja äiti laulaa Piippolan vaari -kirjasta. Äiti kyllä aina lopettaa liian aikasin. Miks muka sitä kirjaa ei vois laulaa monta kertaa läpi? On se kyllä paksu, mutta ne laulut on niin kivoja. Ja ne kuvat kans.


On tosi kiva, ku pikkusisko on oppinu nyt kävelemään, nii sen kanssa on paljon helpompi leikkiä. Me leikitään melkein koko ajan yhessä. Mutta on mulla myös paljon semmosia minun omia juttuja ja leikkejä, mihin en halua pikkusiskoa mukaan. Koska se ei vielä ihan ymmärrä kaikkia, vaan tulee vaan sekottamaan. Koska se on pieni.

Sillon on kiva leikkiä, ku pikkusisko on päikkäreillä, ku saa olla ihan rauhassa, omia kaikki lelut, eikä tarvi koko ajan vahtia, tuleeko joku hajottamaan vaikka autotallin, minkä oon just rakentanu. Mutta silti oon aina aivan onnessaan ku sisko herää. En mää sittenkään kovin kauaa jaksais yksin leikkiä.


Äiti ja isä tykkää juoksuttaa mulla kaikkia pikkuasioita. Vien vaikka monesti vaipan roskiin tai haen paperia, ku pikkusisko sotkee ruokapäydässä. Minusta se on ihan mukavaa. Mutta ei muakaan silti niin vaan pompotella. Joskus ku mulla on tärkeämpää tekemistä, tai en muuten vain jaksa, eikä huvita, kieltäydyn topakasti ja aika usein vielä juoksen karkuun kikattaen.

Minusta on mukava auttaa äitiä myös vaikka kauppakassien tyhjentämisessä, mutta sillon en tykkää siitä, että minua autetaan. Ja monesti, jos en muuta tekemistä keksi, niin alan imuroimaan. Äitiki aina puhuu, että joka päivä sais olla imuroimassa, niin minä sitten välillä vähän autan. Mutta jos äiti laittaa imurin päälle, en minä halua olla lähelläkään, vaan juoksen pikapikaa sohvalle turvaan. Jotenkin se imuri vaan epäilyttää, ku se pitää niin outoa ääntä. Eikä koskaan tiiä, millon se yhtäkkiä suhahtaa tosi kovasti. Kaikista pelottavinta on, jos sinne vahingossa menee vaikka sukka. Hui.

Isän kanssa me tehdään aina kaikkia miesten töitä: korjataan autoa, rempataan, maalataan seiniä ja rakennetaan. Mää aina jatkan niitä sitten seuraavana päivänä, ku isän pitää mennä töihin.


Mulla ei oo enää vaippaa. Ei oo ollu enää ainakaan kahteen kuukauteen. Paitsi yöllä kyllä, mutta aika monesti se on aamulla vielä kuiva. Mua alko ärsyttää vaippa aina heti, jos siellä oli vähänkään pissaa. Ja kakka se vasta inhottavalta tuntu. Leikkiminen oli sillon tosi hankalaa, vaikka mopolla ajaminen, ku se iso vaippa oli aina eessä. Äitikin lopulta tajus, etten mää enää mitään vaippaa tarvi. Ja se sano, että kesällä on helpointa opetella olemaan ilman, ku ei tarvi pitää vaatteita, niin ei tuu pyykkiä.

Nyt osaan jo käydä pöntöllä ite. Äiti kyllä haluais aina olla auttamassa, mutta minä saatan vähän tiuskasta sille, että eiku minä itte! En mitenkään ymmärrä, miksi en sais tulla ite pois pöntöltä. Äiti on kyllä sanonu, että sitten saan käydä ite, ku saahaan aikaseksi ostaa semmonen koroke. Sitten ei kuulemma tuu sotkua. Äiti ehkä näyttääki joskus siltä, niinku sitä tympäsis siivota vessaa niin usein. Mun puolesta riittäis hyvin, että sen siivoais kerran viikossa, niinku ennenki.


Minä tykkään kertoa juttuja äitille ja isälle ja vieraille. Alan aina äkkiä kertomaan niitä, heti, ku nään, että joku kuuntelee. Oon huomannu, että sillon on parempi, ku ei piä taukoja, että saa varmasti kerrottua jutun loppuun asti. Koska muuten ne aikuiset ehtii alkaa puhumaan omia juttuja, ja se on ihan tylsää. Joskus äitiä on alkanu naurattaa, mutta se on sanonu, että se on ilonen ku minä kerron sille niin hyviä juttuja. Eikä mua haittaa, vaikka se nauraa. Sitte mua alkaa kans naurattaa ja kysyn, että mitä äiti naulattaa.

Äiti aina selittää kaikille sitä, ku kerran yks mun täti tuli käymään, niin sanoin sille, että tuuppa kattomaan, meillä täällä uusi tohva. Te on tolitta. Äitin mielestä se oli kuulemma niin hyvin sanottu, niin siks se kertoo sitä muilleki.

Minä oon oppinu vähän taktikoimaan äitin ja isän huomion saamiseksi. Monesti haluan, että vaan isä hoitaa tai sitte vaan äiti. Haluaisin aina ite päättää, kumpi antaa ruokaa, kumpi laittaa nukkumaan tai kumpi pesee hampaat, mutta äitille ja isälle se ei välttämättä passaa. Sillon suutun ja huudan aika kovasti, enkä kyllä ala yhteistyöhön ihan helpolla. Lauantaiaamuisin haluan olla aina isän kans, koska se ei sillon lähe töihin. Ja sillon ei äitiä tarvita. Jos äiti yrittää herätä meidän kans yhtä aikaa, niin minä sitten komennan, että äiti, mene nukkumaan! Äiti onki sanonu, että pakko varmaan sitten mennä, ku nuin kerran komennetaan. Mutta se ei näytä kovin paljon siltä, että sitä harmittais. Ehkä se iteki tykkää nukkua.

Minä sanon isälle joka ilta, että itä elä mene huomenna töihin. Isäki kuulemma haluais olla kotona, mutta töihin vissiin on pakko silti mennä. Aina aamulla, ku meen kertomaan äitille, että ei minä löyä itää mittään, niin äiti sanoo, että se on menny töihin. Ja sillon mua alkaa itkettää. Koska en yhtään ymmärrä, miks isä lähtee sinne melkein joka päivä, vaikka aina sanon että ei tarvis. Vois se edes ottaa minut mukaan. Joskus, jos mua tosi tosi paljon harmittaa, niin äiti lupaa, että käydään kattomassa isää. Sitten mua ei enää itketä, koska se on musta niin jännää.

Minä osaan jo syödä ite tosi hienosti sillon, kun lautasella on makaroonilaatikkoa, kaalilaatikkoa, ranskiksia ja nakkeja tai jotain herkkuja. Mutta jos 
äiti kehtaa tehä jotain tästä listasta poikkeavaa, saa kyllä ite myöskin syöttää sen minulle.

Äiti ihmettelee, että miks minä tipun tuolilta ruokapöydässä melkein joka päivä. Eikö se ymmärrä, että en minä jaksa istua vaan paikallaan! Eihän sitte välttämättä nää kaikkia asioita mitä muut tekee. Ulkonaki voi tapahtua jotaki jännää just, ku ollaan syömässä. Ja aina jos jotaki ruokaa tippuu maahan, niin minä käyn hakemassa sen tietenki heti, koska muuten pikkusisko saattais ehtiä ensin. Äitin mielestä ruokaakaan ei tippuis maahan niin monesti, jos minä istuisin pöydässä sievästi. Ja kyllä mää aika monesti yritän, mutta ku se sitten unohtuu niin äkkiä.



Voisin kyllä kertoa vaikka mitä, mutta en nyt malta tämän enempää, koska pitää mennä leikkimään. Mutta nyt te ehkä vähän tiiätte, minkälainen minä oon. Tämmönen äitin ja isän suloinen pikkumies ja ihana isoveli siskolle.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Saako jo puhua joulusta?

Saako ihan, ihan vähän? On niin mukava taas odottaa joulua, kun viime vuonna se oli jäädä kokonaan väliin. Ei joulu, vaan odottaminen. Pikkuneiti syntyi lokakuussa, ja nuo syntymät, synnytykset, imetys sun muut, niin ihania kuin vain ovatkin, ovat aina saaneet aikaan jonkunlaisen taantuman minussa. Se nyt ei varmaankaan kovin epätavallista ole, onneksi. Mutta harmillista oli se, ettei viime vuonna leivottu pipareita. Joulukoristeet laitettiin tavan vuoksi ja joululauluja kuunneltiin, kun niitä vähän niinku kuuluu kuunnella joulun alla. Kaikeksi onneksi ehti se joulumieli saavuttaa minutkin juuri ja juuri jouluksi. Ja ihana joulu olikin.

Mutta nyt. Nyt olen kuin eri ihminen. Tai oikeastaan - olen taas minä. Virtaa on olosuhteisiin nähden reilusti. Tekis jo mieli viritellä jouluvaloja. Tekis mieli kuunnella joululauluja. Leipoa pipareita. Ja juoda sitä niin ihanaa, jouluntuoksuista, kuumaa glögiä. Mutta haluanko sitä siltikään välttämättä ihan vielä?

Ehkä en. En sittenkään näin aikaisin. Ulkonakin sataa vettä, eikä vesisade kuulu jouluun (toivottavasti, ei sen ainakaan pitäisi kuulua!). Vähän pitää malttaa odottaa. Sillä se odottaminen, kutkuttava tunne, sehän se vasta ihana onkin. Se, mikä viime vuonna oli kadonnut. Sehän se tuo joulumielen, vähitellen, melkein huomaamatta.

Nyt odotan marraskuuta. Siihen olen piirtänyt häilyvän rajan jouluhössötyksille. Minä haluan odottaa sitä hetkeä, kun tuntuu siltä, että nyt on pakko laittaa joululaulut soimaan. Ihan pakko. Odotan oikeaa hetkeä, oikeaa fiilistä, oikeaa tunnelmaa. Ja jos se oikea hetki oikeasti tulee ennen marraskuuta, niin annan sille luvan kotiutua meille. Koska loppupeleissä se hetki ei katso kalenteria. Joululaulut ovat aina yhtä kauniita ja aion nauttia niistä huolella, ensisävelistä lähtien.

Mutta ihan oikeasti, tuo kauppojen jouluhömpötys, se ahdistaa kyllä aivan siinä missä viime vuonnakin. Hädin tuskin lokakuulle ehdittiin, kun jo ilmestyivät joulusuklaat ja valot marketteihin. Hei haloo! Tuo on tehokas tapa karkottaa oikea joulumieli kauemmaksi ihmisistä, ainakin minusta.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Teevartti

Meillä on nyt muutaman kuukauden ajan nukuttu sen verram huonosti, että kun lapset on illalla viimein saatu unten maille, ollaan me vanhemmatkin menty saman tien nukkumaan. Lähes joka päivä on käynyt mielessä, että tänä iltana syödään kyllä edes iltapala kahdestaan, kun lapset nukkuu, mutta kun tuo rauhallisen iltapalan aika lopulta olisi, ei päässä pyöri enää ainuttakaan järkevää ajatusta, vaan joka ikinen jäsen huutaa nukkumaan.

Tietäähän sen mitä siitä seuraa, kun kahdestaan ei olla juuri koskaan ja aina ollaan kuolemanväsyneitä, vähintäänkin väsyneitä. Ainakin meillä se tarkoittaa aika suoraan sitä, että riitely tai vähintään tiuskiminen aloitetaan jokaisesta mahdollisesta asiasta. Ja niitähän lapsiperheessä riittää. Toinen juttu onkin se, kannattaako niistä nyt välttämättä aina riidellä. Onpahan nähty sekin, että kun aikaa toiselle on liian vähän, niin äkkiä alkaa toisessa nähdä kaikkea negatiivista. Pelkkää negatiivista. Siis siinä, ketä rakastaa. Eihän sen niin kuulu mennä.

Niinpä me päätettiin lopulta riistää ohjat väsymykseltä omiin käsiimme. Ensinnäkin piti alkaa kääntämään lasten unirytmiä vähän aikaisemmaksi kesäajasta. (Ehkä oli tosiaan jo aikakin, mutta väsyneenä sitä ei ole jaksanut ajatella järkevästi.) Meillä on pitkään pikkumiehen nukahtaminen ollut hyvinkin yhdentoista hujakoilla. Siskonsa taas on nukahtanut yleensä jo kymmeneen mennessä. No, jos nukkumaanmenoajat eroaa tunnilla, niin ilman muuta se näkyy herätyksissäkin. Pikkusisko on yleensä ollut aina tuntia-kahta aikaisemmin pystyssä kuin veljensä. Ja vaikka lapset saisivatkin tarpeeksi unta, niin äidin ja isän yöunistahan se verottaa, tottakai. Suomeksi sanottuna, toinen on nukahtanut vasta kello yksitoista, ja toinen taas herännyt heti seitsemän jälkeen. Uniaikaa vanhemmille on siis jäänyt iltatoimien jälkeen noin seitsemän ja puoli tuntia. Jos siitä vähennetään yhteinen aika, vaikkapa ihan minimi, puolituntinen, jää aikaa nukkumiselle enää seitsemän tuntia. Jos sen seitsemän tunnin aikana herää 3-15 kertaa, niin aamulla väsyttää, päivällä väsyttää ja illalla väsyttää.

Nyt ollaan kuitenkin onnellisesti päästy siihen, että kumpikin lapsista menee sänkyihinsä yhdeksältä. Yleensä unessa he ovat puolessa tunnissa. Siis puolitoista tuntia aikaisemmin, kuin vielä kolme viikkoa sitten. Me myös päätettiin, että lasten nukahdettua vietetään vähintään vartti tee(tai glögi- tai kaakao)kupposen äärellä joka ilta, vaikka oltais kuinka väsyneitä. Koska väsyneitä me ollaan varmasti ihan joka ilta. Vartti siksi, että se kuulostaa väsyneenkin mielessä loppupeleissä aika lyhyeltä ajalta, eikä ole kovin iso menetys yöunista. Ja teekupposen kanssa siksi, koska sitä ei viedä sänkyyn. Sänky kun taas on väsyneelle liian helppo paikka unohtaa kaikki sopimukset juttelemisista ja muista, ja antaa vain unen viedä. Tähän teevarttiin ei ole lupa ottaa puhelimia. Siihen suuntaan vilkuileminenkin on kiellettyä. Tähän teevarttiin kuulutaan vain me kaksi. On nimittäin tarkoitus keskittyä toisen huomaamiseen. Kysellä kuulumisia, jutella päivän tapahtumista, kertoa mieltä painavia asioita, selvitellä päivän aikana mahdollisesti tulleita eripuratilanteita. Nähdä se toinen ihmisenä, puolisona, eikä aina vain äitinä tai isänä.

Tuo teevartti onkin osoittautunut oikein mieluisaksi ja tarpeelliseksi. Vartti ja vartti. Oikeastaan tuo rauhallinen hetki ilman lapsia on havaittu heti ensi kerrasta niin mukavaksi, että se on venynyt joka ilta vähintään kolmeen varttiin, pisimmillään yli kahteen tuntiin. Välillä teetä juodaan sohvalla, välillä katetaan ajatuksella pöytään yhteinen iltapala. Välillä tuo tee unohtuu kokonaan, kun juttu luistaa ilmankin. Välillä ei jakseta puhua mitään, vaan vain käperrytään toistemme kainaloihin. (Minä kyllä olen yleensä valloittanut miehen kainalon, eikä toisin päin.) Mutta se ei olekaan pääasia. Vaan se, että enää ei lasten nukahdettua syöksytä suorilta nukkumaan vaan huomataan se niin rakas ihminen siinä vierellä. Sillä onhan se rakas.


torstai 23. lokakuuta 2014

Pintaremppaa lastenhuoneessa

No NYT sitä remppaa sitten. Lähdettiin tähän kämpän uudistamisprojektiin sillä ajatuksella, että tehdään aina kun ehditään ja jaksetaan, ja mahdollisimman pienellä budjetilla. Ihan näin hidasta tahtia en nyt kuitenkaan odottanut. Vaan onpahan viimein saanut mies kiinnitettyä seinille ne, mitä olen häneltä sievästi pyytänyt. Muistaakseni joku kaks kertaa, vai miten se oli. Näköjään se kannattaa tänne kirjata ylös tuo tekemättömien asioiden lista, kun heti alkoi tapahtua.

Oli miten oli, niin lastenhuoneen remppaosio on saatu päätökseen. Sisustus on siellä vielä aivan puolitiessä, mutta se onkin toinen juttu. Ja lattialistat haluan vielä vaihtaa valkoiseen, mutta se menee melkein tuohon sisustuskategoriaan. Sitä onkin jo aloitettu talon toisesta päästä tekemään. Että saas nyt nähä, millon päästään tänne päähän taloa. Ehkä siihen menee alle vuosi kuitenkin. Koska eihän siitäkään oo vasta kuin kohta vuosi, kun nuo lastenhuoneen tauluhyllyt käytiin Ikeasta hakemassa. Tarkemmin sanottuna tammi-helmikuun vaihteessa. Eilen illalla ne lopultakin saatiin tuonne seinälle. Siinä ne nyt on ja pysyy!

Lastenhuoneen seinä oli yksi niistä asioista, joka tässä talossa eniten silmää häiritsi. Vannotinkin miestäni ennen muuttoa, että se tullaan sitten maalaamaan heti ensimmäiseksi.  No, niinhän siinä sitten lopulta kävi, etten osannutkaan tehdä päätöstä, millaisen tuosta seinästä haluaisin. Pyörittelin mielessäni monenlaisia tapettivaihtoehtoja ja eri värejä. Halusin siitä lastenhuoneen näköisen. Kuitenkin sen verran neutraalin ja monikäyttöisen, että kun joskus myyntiä suunnitellaan, ei tuota seinää tarvisi alkaa uudelleen käsittelemään.

Ennestään seinä oli melkein ylös asti harmaa. Seinän yläosa oli valkoinen, johon oli maalattu keltaisia ja vihreitä kuvioita, boordiksi ikäänkuin. Tykästyin tuohon harmaaseen väriin ajan myötä. Se toi ehkä jonkunlaista lämpöä, ja toi kalusteet hyvin esiin. Ja koska valkoista maalia oli muiden seinien maalauksesta jäänyt yli, päätimme käyttää sen hyödyksi, maalaamalla yläosan piiloon.

Muutos näkyy noissa kännykkäkuvissa, joista ennen -kuvat ovat pikkumiehen otoksia.
Ehkä jotain kertoo se, että nyt kuvia etsiessäni en löytänyt ainuttakaan sellaista kuvaa, missä tuo seinä näkyisi. Vaikka lapsista otan kuvia lähes päivittäin, niin tuon seinän olen kyllä huolellisesti rajannut pois ihan tasan jokaisesta kuvasta. Plääh. Nyt niitä olis niin kiva katsoa ja vertailla. Mutta onneksi on nuo pikkumiehen tarkkaakin tarkemmat räpsyt. Hahah.




Niin minä sitten piirsin viivainta, mittaa ja lyijykynää apuna käyttäen seinälle tuollaisen epämääräisen kaupungin. Idean sain jostain vanhasta asuntomessujen lehtisestä, jossa seinälle oli maalattu pinkki kaupunki. Hukkasin kuitenkin tuon lehden, eikä minulla siis ole hajuakaan, miltä vuodelta se on. Yritin etsiä mallia netistä, selailin myös kirjastossa sisustuslehtiä, mutta mistään en mieluisaa kaupunkia löytänyt. Kerran kaupungilla ollessani, bongasin jonkun, ehkä matkatoimiston, ikkunasta kivan kaupungin ja nappasin siitä kuvan kännykkääni. Tuota kuvaa apuna käyttäen piirtelin minulle mieluisan maalauksen ensin paperille ja lopulta suurennettuna seinään.

Arvatkaa vaan, oliko kova homma. No oli! Kun pari tuntia äherreltyäni olin päässyt ääriviivojen piirtelyssä puoleen väliin, olin jo tenhyt päätöksen, etten enää ikikuunapäivänä ! tee mitään vastaavaa. Olin piirtänyt itselleni apuviivan seinän poikki, mutta silti mittoja piti ottaa joka ikiseen kuvioon seinästä, lattiasta, katosta ja vaikka mistä.

Äkkiä kävi myös selväksi sekin, että vaikka olin piirtänyt pienoismallin A4:lle vaakasuunnassa laidasta laitaan, ei se riittänyt edes seinän puoleen väliin. Minun piti siis samalla keksiä uutta, kun piirsin eteenpäin. Ja se, jos mikä, oli tympeää! Voin kertoa, että ideat olivat erittäin vähissä, siinä kun tuijotteli seinää tuntikausia muutaman sentin etäisyydeltä.

Kun piirtäminen oli lopulta saatu päätökseen, oli vielä vuorossa teippailu sun muu suojaaminen. Teippasin siis maalarinteipillä tuon kuvion piirroksen päälle, ja ne teipit piti tietenkin mitata ja leikata kans millin tarkkaan ja viivasuoraan. Nimenomaan leikata, ei missään nimessä repiä. Harmaaksi jäävän alaosan teippasin myös suojaan sanomalehtien alle.

Aloitettiin tuo tuskien taival (hih) lauantaina päivällä ja kello oli jo hyvin sunnuntain puolella yötä, kun lopulta mies sai viimeisen sutaisun sudittua telallaan.

Aamulla, kun näin tuskaisen työn hyvän tuloksen, peruin sanani samoin tein. Ehkä sittenkin voisin tehdä tuon saman, tai jonkun muun kuvion, vielä joskus uudelleen. Ei se nyt niin kova homma kuitenkaan ollut, kröhöm. Tai jos olikin, niin kyllä vaan lopputulos miellyttää! Sehän se on pääasia.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Maanantaita

Taitaapa olla niin, ettei tämän äitin ole tarkoituskaan saada nukkua. Koskaan. Nimittäin noin kerran viikossa, tai vieläkin harvemmin, on meillä sellainen yö, että lapset nukkuvat kumpikin hyvin. Se tarkoittaa vain noin kolmea herätystä yötä kohti, joskus vain kahta. On paremminkin sääntö, kuin poikkeus, että silloin minä tai miekkonen, jompi kumpi, nukkuu tosi huonosti. Yleensä se olen minä, niinkuin viime yönä.

Nukkumaan maltettiin juuri ennen puolta yötä. Oli minun vuoroni nukkua, joten survoin korvatulpat korviini ja painoin pääni tyytyväisenä tyynyyn. Mutta nukkumatti oli myöhässä. Hetken odottelun jälkeen uni viimein kuitenkin voitti väsyneen.

Ensimmäisen kerran heräsin yhdeltä. Ei hajuakaan, miksi. Lapset nukkuivat, mieskin. Minä vain heräsin. Käväisin ottamassa pikaisen vesihuikan ja yritin jatkaa unia.

Toisen kerran heräsin kahdelta. Kävin vessassa. Join pari kulausta vettä. Kovasti toivoin saavani unen heti uudelleen.

Kolmannen kerran heräsin kolmelta. Kävin vaihteeksi vessassa, varalta ja kömmin takaisin odottamaan unta. Niin, odottomaan.

Neljännen kerran heräsin neljältä. Taas piti käydä vessassa. Alkoi jo vähän tympiä, kun lapset olivat nukkuneet heräämättä niin monta tuntia, kerrankin.

Viidennen kerran heräsin viideltä. Kävin syömässä puolikkaan banaanin.

Sitten jo alkoikin lasten yösirkus. Jaksoin seitsemäntoista minuuttia hermostumatta, kunnes aloin ressata aamua ja heräämistä, väsynyttä maanantaipäivää. Tungin tulpat korviini. Mies lupasi hoitaa loppuyönkin.

Taas sain odottaa unta aivan liian kauan. Tiesin lopulta nukahtaneeni, kun heräsin painajaiseen. Enkä mitenkään voinut jatkaa unia tuo painajainen kummittelemassa mielessäni. Keksin monenlaisia variaatioita onnellisesta lopusta. Ei auttanut. Aina, kun ummistin silmäni, palasin painajaisessani siihen kohtaan, mihin se oli herätessäni jäänyt. Herätin miehenikin ja sain ajatukseni kuriin, mutta unensaantiin siitäkään ei tällä kertaa ikäväkseni ollut apua. Nyt oli alkanut pikkuneidin hammaskipuilut, ja tuttia sai olla työntämässä yhtenään. Korvatulpistakaan ei ollut apua - koska olin hereillä, kuulin itkut niiden läpi.

Virallisesti aamu alkoi puoli yhdeksältä, kun pikkuneiti viimein lopullisesti heräsi. Yhdeksältä noustiin ylös. Ensimmäiseksi mentiin avaamaan verhot, niinkuin joka aamu, toiveena nähdä taas kaunis, syksyisen kirpeä pikkupakkasaamu. Se maahan pudonneiden lehtien kuurainen väriloisto.

Ja siellä satoikin vettä.

Unettoman yön ja sateisen päivän piristykseksi sytytettiin aamupalalle kynttilät.
Vähän myöhemmin, pienemmän päikkäriaikaan, vietettiin pikkumiehen kanssa siskonsa synttärirääppiäisiä.

Voi tästä viikosta ehkä hyväkin tulla.


keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Neiti Yksivuotias

Edellisestä blogikirjoituksesta on lähes puoli vuotta aikaa. Siinä ajassa meidän elämä on muuttunut melko paljon, kun tunnetusti lapset kasvavat ja kehittyvät hurjaa vauhtia. Neiti yksivuotiasta juhlimme tässä kuussa. Minäpä kerron vähän (joopajoo, osaisinkin) hänestä.


Tämä meidän pikkuemäntä ei vielä kävele. Hän kyllä ottaa itsekseen muutamia askeleita, ja istumisen sijaan mieluiten seisoo. Mutta aikaa kävelytreeneille ei tahdo oikein jäädä, kun aina on kiirehdittävä isoveljen perään. Tiedättehän - ettei vaan jäisi mistään paitsi. Neiti itse puutteellisista taidoistaan huolimatta kovin kovasti tahtoisi kävellä. Siksipä hän kulkee konttaamisen sijasta mieluummin kävellen niin, että ottaa tukea seinästä, tai vaihtoehtoisesti työntää milloin mitäkin tielle sattuvaa, taaperokärryn virkaa toimittavaa esinettä, kuten nuken turvaistuinta väärin päin, tuolia, ämpäriä, taikinakulhoa... Lista on piiitkä.


Äitin puolesta ihan oikea kävely olisi jo syytä aloittaa. Nimittäin taaperokärryksi joutuu aivan liian usein myös äiti. Tuo neiti tarraa lahkeeseen aina, kun äiti sattuu menemään sopivan etäisyyden päästä, ja töpsyttelee onnellisena mukana touhuissa, pikkusormet nipistettyinä tiukasti äidin housunlahkeisiin. Että kävelepä siinä sitten, saati tee jotain tuikitärkeää kotityötä.


Pikkusisko leikkii jo paljon yhdessä veljensä kanssa, mutta päivittäin isoveljellä on pitkiäkin leikkejä, joihin hän ei siskonsa halua sekaantuvan. Toistuvista torjumisista huolimatta pikkusisko yrittää sinnikkäästi pysyä veljensä perässä. Hän seuraa tätä niinkin kliseisesti kuin hai laivaa. Ja kiinnostuu tottakai aina just ja tasan siitä lelusta, mikä veljellä on kädessä. Ja siitähän ei isoveli tykkää.

No, koska pikkusiskoa ei suosiolla oteta leikkiin mukaan, on aika kulutettava jotenkin muuten. Niinpä tämä prinsessa päättää alkaa sabotoimaan veljensä touhuja. Ilkikurinen ilme naamalla hän konttaa istumaan tarjottimelle, johon pikkumies on hienosti järjestänyt kahviastiaston. Sieltä sitten virnuilee voitonriemuisesti, kuin olisi juuri saavuttanut Mount Everestin huipun. Taikka sitten hän hyökkää veljensä vaivalla palikoista rakentaman autotallin kimppuun ja levittää sitä kaksin käsin ja jaloin, niin nopeasti kuin vain ehtii. On nääs oltava nopea, koska tästä ei tykkää äiti, ei isä, eikä isovelikään. Vaan koitapa olla vihainen, kun toinen nauraa kikattaa riemuissaan hauskalle leikille. Tässä oli nyt vain pari esimerkkitilannetta.


Olen tainnut ennenkin mainita tämän pikku-emännän voimakastahtoisuudesta. Hän on sellainen TÄTTÄRÄÄ, että! Ja tuo piirre sen kun vahvistuu päivä päivältä. En edes uskalla ajatella, mihin tässä ollaan menossa. Hän haluaa syödä itse. Hän ei halua istua syöttötuolissa, vaan isojen tuolissa. Hän haluaa syödä samannäköistä ruokaa kuin kaikki muutkin. Eikä sekään riitä. Hän haluaa muiden ruuat. Koska tunnetusti ruoho on aidan toisella puolella vihreämpää. Hän ei myöskään halua päikkäreille. Eikä vaatteita päälle. Hän ei missään nimessä tahdo istua auton turvaistuimessa.

Tiedän. Äitinä en voi antaa aina vaan periksi.

Mutta ne raivarit. Ne, mitä seuraa, kun neiti ei saakaan tahtoansa läpi. Ne eivät mene ohi minuutissa, eivätkä välttämättä viidessäkään. Viimeksi tänään itkupotkuraivari kesti vartin (eikä se ole ollenkaan harvinaista). Koska hän ei saanut nukkeansa oikeaan asentoon turvaistuimeen. Sitten äiti yritti auttaa, mutta taisi ymmärtää jotain väärin. Peli oli menetetty.

No tästähän nyt saa aivan käsityksen, että pikkuneiti olis vallan kiukkupussi. Ei sentään. Nuo raivarit liittyvät luonnollisesti vain niihin tahtotilanteisiin. Ja nekin me, äiti ja isä, ollaan opittu oikeastaan jo ottamaan huumorilla, heti kun selvisi, ettei tällä neidillä mitään hätää ole, hän vain omaa voimakkaan temperamentin. Ihan oikeasti, kyllähän se lähinnä naurattaa, kun tuollainen pikkupakkaus kimpaantuu niin, ettei sylissä saa pidettyä.


Piti siis sanomani, että on tämä yksivuotias aivan valloittava tapaus, kaikin puolin. Oikea pelle. Hän hauskuuttaa meitä omilla vitseillään ja tartuttaa iloisuutensa ympärillä oleviin. Hän hymyilee jokaiselle vastaantulijalle. Piilosta hän leikkisi ties kuinka kauan ja vauvoja hoitaa innokkaasti: suukottaa, syöttää ja laittaa nukkumaan. Autoleikit ovat kans ihan huippumieluisia. Huulien päristely ja huutaminen ovat tällä hetkellä testissä. Selkeitä (ainakin äidin mielestä) sanojakin tulee jo useita. Omaa huvittavaa siansaksaansa sopottaa hän jo sujuvasti. Kaikki kielletty on erityisen kivaa, ja kieltäminen saa aikaan kikatuskohtauksen.

Yhtään muita ikäryhmiä väheksymättä; kaikki ihmiset tarvitsisivat yksivuotiaan!
(Joojoo, nyt ei puhuta niistä hammasitkuista, huonoista öistä ja silmäpusseista.)