perjantai 28. marraskuuta 2014

Lapsivapaalla

Nyt on luvassa kohtalaisen hillittyä hehkutusta eilisillasta, peräänny siis, jos et just nyt ole sillä tuulella. Olen nimittäin edelleen aivan fiiliksissä siitä, että me saatiin kerrankin aikaiseksi hommata lapsille hoitaja ja lähteä kaksin viettämään iltaa. Viimeksi ollaan käyty kahdestaan jossain hääpäivänämme kesällä. Että omasta ja miehen mielestä oltiin tuo lyhyehkö iltavapaa ansaittu.

Suunnattiin syömään miehen työpaikan pikkujoulujen merkeissä. Pienet oli kemut, kun osallistujia oli vain vaatimattomat neljä kipaletta. Mutta sitäkin rentouttavampaa meillä oli. Nautittiin täysin rinnoin siitä, että saatiin rauhassa keskittyä vain syömiseen ja juttelemiseen. Kukaan ei yrittänyt kerta toisensa jälkeen kiivetä pöydälle. Kukaan ei heittänyt lautasta lattialle. Kukaan ei hakannut lusikalla pöytää. Eikä kukaan kärkkynyt maistiaisia lautaseltasi, vaan sait syödä sen kokonaan yksin, lämpimänä.

Ruoka olikin aivan älyttömän hyvää! Me ei olla kovinkaan paljon harrastettu suomalaisia ravintoloita. Jos minä saisin valita, menisin aina intialaiseen. Välimeren ravintoloitakin on kokeiltu useaan otteeseen. Oli siis kivasti jännitettävää, kun ruokapaikka oli päätetty puolestamme. Hiukkasen skeptisesti etukäteen kyllä suhtauduin, eikä ravintolan nimen kuuleminen parantanut asiaa yhtään, vaan kun mies ilmoitti meidän olevan menossa Ravintola Sokeri-Jussiin, ajattelin sen olevan vain hiukan kuivahko vitsi.

Turhaanpa epäilin. Tuo paikka oli oikein idyllinen, vanha hirsitalo. Tunnelma oli rauhallinen, siellä ei tainnut soida musiikkiakaan ollenkaan (joskus on ihan tosissaan meinannut lähteä ruokahalu esim kreikkalaisessa, siellä kun saa kuunnella sitä jatkuvaa plimputusta, sievästi sanottuna teemaan sopivaa musiikkia, joka kuulostaa mielestäni siltä, kuin levy olisi jäänyt junnaamaan paikoilleen). Ruoka-annoksemme sisälsivät mm. härkää, porsasta, poroa, sienimuhennosta, papuja pekonikääryleessä, maustevoita, bearnaisekastiketta sekä porkkanaa ja perunaa monessa muodossa. Pidin kaikesta maistamastani, vaikka uusia makuja oli seassa useampia.

Ja jälkkärit olivat todella kehumisen arvoisia myös! Mieheni tilasi salmiakkijäädykkeen tervakastikkeella (yh) ja kermavaahdolla, minä taas kermassa haudutettua leipäjuustoa lakkahillolla. Kuola valuu vieläkin pelkästä ajatuksesta. Minä, ehkä himpun verran epäluuloinen, uskaltauduin maistamaan miehenkin annosta, joka näytti mustekalalta tai vastaavalta merenelävältä. Vaikka haju ei houkutellut, päinvastoin. Mutta se oli valehtematta todella h y v ä ä.


Näinpä suosittelen lämpimästä kaikille Oulun seudulla asuville ja vieraileville siis Ravintola Sokeri-Jussin Kievaria Oulun Pikisaaressa! Tämä ei ole mainos, olen vain vilpittömän tyytyväinen, että uskaltauduimme kokeilemaan jotain uutta (= perinteistä suomalaista).

Olen myös ylpeä itsestäni, kun sain jätettyä kullanmuruni kerrankin hoitoon vähän pitemmäksi aikaa, kuin tähänastiset pikaiset käynnit neuvolassa. Jättäminen on mulle ollut aina vaikeaa. Yleensä meidän lapset, vähintään toinen niistä, on jäänyt itkemään perään. Eikä ole ollenkaan poikkeuksellista ollut myöskään se, ettei tuo itku ole lakannut ennen kuin äiti on tullut takaisin. Tämä siis tietenkin vain kun hoitaja on perheen ulkopuolelta.

Vihdoin saimme kuitenkin viettää todella kaivatun illan ilman ressiä siitä, pärjäävätkö lapset, pärjääkö hoitaja tai pärjäänkö minä. Tunnustan, että lopullisesti rentouduin vasta, kun olin saanut ilmoituksen, etteivät lapset jääneet itkemään peräämme. Mutta sen jälkeen olisin voinut jatkaa iltaa vaikka kuinka myöhälle yöhön. Harmiksemme me toistaiseksi autottomat jouduimme tulemaan kotiin silloin kun kyyti toi, toisinsanoen aivan liian aikaisin.

Mutta tästä on hyvä lähteä. Ehkä ensi kerralla lähdemme hiukan pidemmäksi aikaa. Ehkä teemme tälläisia irtiottoja jatkossa vähän useammin. Vaikka kerran kuussa, tai parissa. Hyvää teki äidille ja isälle. Mutta hyvää tekee varmasti lapsillekin, oppia olemaan hetki muidenkin ihmisten hoidettavana. Kyllä vaan, vaihtelu virkistää!

torstai 27. marraskuuta 2014

Aku Ankan vaimo

Ei puutu elämästä haasteita, kun on miehellä Aku Ankan tuuri autojen kanssa. Siitä on alle kuukausi, kun ostettiin uusi (meille uusi), hieno, tilava auto. Ja oltiin maailman tyytyväisimpiä. Kuitenkin aivan varoittamatta, tavallisena päivänä, tavallisella kyläreissulla, päätti tuo(kin) loistoauto alkaa hankalaksi. Jostain auton kopukoista alkoi yllättäen motarilla kuulumaan sen sortin kalatusta, tai raksutusta, mitä lie, ettei tullut mieleenkään jatkaa matkaa.

Hinurin avulla saatiin vietyä potilas autohoitolaan. Ja jäätiin odottamaan tuomiota.
Hautailtiin siinä odotellessa remppa- ja sisustushaaveita, joululahjatoiveita sun muita.

Moottorihan se oli tullut tiensä päähän, selvisi. Ei se mittään eikä kettään. Sivuseikkahan tuo moottori on autoissa aina ollut. (Paljastettakoon, ettei ukkokulta ole jostain syystä ollut viimepäivinä kovinkaan hilpeällä tuulella.)

Ja se on muuten ihan sama mikä auto ja mikä merkki, niin aina on saatu maksaa auton hinta kaksi, vähintään puolitoista, kertaa. Vaikka en ole pätkääkään taikauskoinen, niin välillä löydän itseni miettimästä, että mikä lie kirous meille on langetettu. Olen kyllä rikkonut peilin aika lailla tarkalleen kolme vuotta sitten, ja sehän meinaa seitsemää epäonnen vuotta. Jäljellä siis vielä neljä. Mutta ei tämä aivan täysin selity silläkään, kun siihen mennessä oltiin vaihdettu autoa neljä kertaa. Miksikö? No koska niitä sai olla ihan jatkuvasti korjaamassa.

Tottakai autoja pitää huoltaa, uudempiakin. Mutta miten musta tuntuu, että jotku ehkä saattaa selvitä vähän vähemmällä. Toiset vaihtaa raitisilmasuodattimia (?) tai muita pieniä, kaikissa autoissa kuluvia osia. Me vaihdetaan vaihdelaatikoita (kaksi kertaa), kytkimiä, jarruja, jarrulevyjä, jarrupaloja, iskareita, moottoreita... Lista ei lopu tähän, mutta kaikkien osien nimiä en valitettavasti osaa kertoa. No, ehkä se nyt vaan tuntuu tältä.

Minä olenkin nähnyt parhaaksi nyt vain luovuttaa. Nostan kädet ylös ja annan mennä! Ei auta itkut eikä hammasten kiristelyt. Onneksi nuita autoja voi sentään korjata. Ja aina toki voi ostaa upouuden audin suoraan tehtaalta välttyäkseen ikäviltä yllätyksiltä. Rahaa kun tulee ovista ja ikkunoista, tällain lapsiperheellä, kun vain toinen vanhemmista on työelämässä. Että eihän se siitä kiinni ole, ei.

Se on kiinni siitä, että kaikkia näitä autoja yhdistää rekisterinumero 313. Ainaki jos sillai oikein osaa katsoa.

Kiitos ja anteeksi!

Allekirjoittaa turhautunut.

Ps. Tapahtuu tässä maailmassa vielä jotain hyvääkin. Odottelen nimittäin juuri hoitajia saapuvaksi, sillä ollaan lähdössä mieheni kanssa treffeille! <3

tiistai 25. marraskuuta 2014

Autoleikki


Autohan siinä on, ihan selvästi, näettekös.
Kun äiti kielsi autoleikin stereoiden päällä, stereoiden, jotka on joskus vuosi sitten väliaikaisesti ajettu makuuhuoneen nurkkaan lattialle, odottamaan parempaa paikkaa, tuli pikkumiehelle niin paha mieli, että tilalle piti keksiä joku yhtä hieno auto. Mielellään vielä hienompi.

Olohuoneessa oli sopivasti tähän tarkoitukseen kaksi tuolia, jotka äiti keksi yhdistää. Pikkumiehen silmät kirkastuivat heti: onpa siinä hieno menopeli! Sinne voi ottaa nukenki kyytiin.

Ja tottakai pikkusisko oli heti kärppänä paikalla. Hän tahtoi mukaan myös. Ja kun perhe kasvoi, piti hommata lisätilaa. Niinpä pikkumies raahasi keittiöstä vielä kaksi tuolia jonon jatkoksi. Kas näin, saatiin tila-auto.

Alkuun yritin kovasti keksiä pikkuneidille vaihtoehtoista tekemistä, koska pelkäsin, tai oikeammin tiesin, hänen tippuvan kyydistä. Mutta eihän tässä nyt hyvänen aika muuta jouda tekemään, auto lähtee jo!

Eikä tuo pippurinen neiti lannistunut, vaikka tippui kyydistä kolme kertaa. Huusi kyllä aikansa. Tuolille, joka nuin kehtasi pettää, isoveljelle, joka ajoi mutkissa liian lujaa, ja äidille, joka antoi tämän tapahtua. Mutta kyytiin oli päästävä aina uudestaan ja leikki jatkui niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.

Pitkä oli matka. Niin pitkä, että kumpikin matkalainen nukahti leikin jälkeen päiväunille hetkessä.

Tämän tilaisuuden ilkeä ja ymmärtämätön äiti päätti käyttää viipymättä hyväkseen. Kaikessa hiljaisuudessa hän hilasi tuolit takaisin keittiöön. Yritti sitten hävittää mahdollisimman tehokkaasti pienimmänkin jäljen leikistä, toivoen samalla mielessään, että kunnon uni hoitaisi hommansa ja leikki pääsisi sen aikana unohtumaan.

Ihana leikki ja totisesti mieluinen! Mutta siitäkin huolimatta. Leikitään sitä sitten lisää, kun pikkuneiti on oppinut hahmottamaan tuolin rajat, eikä tuota peräpenkkiläistä tarvi vahtia sydän syrjällään. Minä nimittäin muka seisoin muurina vieressä! Mutta kun edes minä en voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa.
Okei, myönnän, että hutiluksena jätin lapseni hetkeksi parin metrin päähän ja kävin ikuistamassa leikin kännykkäkameraani. Seli-seli-selityksen makua, mutta silloin pikkukyytiläinen ei ollut vielä tippunut kertaakaan. Ja aina kun neiti putosi, olin valehtelematta vieressä vahtimassa. En vain ollut puoliksikaan niin nopea, kuin tässä tapauksessa vaadittiin.

Vaikka tällä kertaa selvittiinkin parilla mustelmalla, niin pelataan nyt kuitenkin varman päälle ja odotellaan seuraavaa automatkaa vielä hetkinen.

perjantai 21. marraskuuta 2014

Piristystä pulkkamäestä

Ei jäädä suotta vellomaan huonosti nukutun yön jälkeiseen väsymasennukseen - on sentään perjantai! Kiskotaan sen sijaan talvitamineet niskaan heti aamupalan jälkeen ja lähdetään nauttimaan kovasti jo odotetun lumen tuomasta valoisuudesta.

Houkutellaan naapurista mamma lapsineen mukaan ja marssitaan joukolla lähipuistoon laskemaan mäkeä. Juorutaan läpi viikon tapahtumat. Puhutaan pois mielestä univelat, uhmikset, pyykkivuoret ja kaikki. Onnea on tällaiset arkipäivien ystävät. Leikkipuistoseura. Päiväkahvivieras, jota varten ei tarvitse joka kolkkaa kiillottaa. Vertaistuki.

Ihastellaan juttujen lomasta lasten onnea. Ilonpilaajan roolissa joudutaan lopulta keskeyttämään riehakkaat leikit, sillä ruoka-aika lähestyy. Ensimmäiset pulkkamäet tälle talvea on lasketeltu menemään ja perjantaipäivä näyttää moninverroin paremmalta. Edes kotona odottavat tekemättömät kotityöt eivät saa hymyä hyytymään.

Ihana viikonloppu edessä!






torstai 20. marraskuuta 2014

Vaiheessa

Tulin hakemaan vauhtia maalaamiselle. On nimittäin todettu toimivaksi keinoksi se, että mainitsee tekemättömät, venymään jääneet asiat ääneen täällä. Usein jo seuraavana päivänä olisin voinut kirjoittaa muutoksesta.

Nyt odotellaan, koska saataisiin aikataulut sopimaan innokkuuden kanssa ja päästäisiin maalaamaan viimeinen aiottu seinäpinta. On kyseessä olohuone-käytävän seinä, joka on pisin yhtenäinen seinä tässä asunnossa. Näin vuoden pimeimpänä aikana tuota seinää erehtyy helposti luulemaan valkoiseksi, siitä syystä sen maalaaminen on jätetty viimeiseksi. Todellisuus on kuitenkin toista, sillä tuo seinä on ihan selvästi vaaleanpunainen, kun kunnon valossa katsoo.

Lattialistojen vaihtaminenkin on aloitettu toisesta päästä taloa ja voi että osaakin häiritä silmää se ero. Voitteko kuvitella, kun toisella puolen käytävää lattialistat ovat valkoiset ja toisella puolen oranssinruskeat. Kauniiksi sitä ei voida kutsua, mutta eipähän jää vierailtakaan muutos huomaamatta.

Vaan ei tästä sen enempää. Maalit odottavat vaatehuoneessa, samoin valmiiksi mittoihin leikatut listat. Palan jo halusta tulla ilmoittamaan valmiista maalausurakasta. Vielä kun saadaan nojatuolit ja muut puuttuvat palat olohuoneeseen, saatan jonkun vähän enemmän puhuvan kuvankin napsaista.

Tiedän, kuvalaatu on surkea! Olennaisen kertonee tämäkin.
Potkikaa siis minua, työnjohtajaa, että saisin patisteltua armaan alaiseni telan varteen!

tiistai 18. marraskuuta 2014

Ah automatkoja

Kävimme koko poppoon voimin viikonloppuna toisella puolen Suomea juhlimassa kihlautuneita. Ihanat juhlat olivat - kannatti lähteä. Vaikka en voi olla kadehtimatta niitä, joiden lapset viihtyvät autossa. Niitä, joiden lapset yleensä nukkuvat lähes koko matkan. Nämä meidän naperot ovat - miten sen nyt sievästi sanoisi - hankalia autossa. Tosin pikkumies on nykyään jo aika reipas matkalainen, ei ollut sitä vielä puoli vuotta sitten. Mutta pikkuneiti, hänen kanssaan meinaan ajaa ojaan jo viiden minuutin kauppamatkalla, kun ei tiedä, keskittyisikö tässä nyt huutoon ja sen rauhoitteluun vaiko ajamiseen. Toistaiseksi ollaan vielä pysytty tiellä ja niin pysyttiin tälläkin kertaa. Kaikesta huolimatta.

Matkaan oli tarkoitus lähteä aamulla heti kuuden maissa. Laskeskelimme, että kun herättäisimme lapset pari-kolme tuntia normaalia aikaisemmin, he parhaimmillaan jatkaisivat yöunia suorilta autossa, ja vähintäänkin täydentäisivät tuota vajaaksi jäänyttä yötä päikkäreillä. Aamupala oli tarkoitus pysähtyä syöttämään reissun päällä, sitten kun sen aika olisi. Pikkuneitihän kuitenkin heräsi meidän kolinoihin ja häntä hyysätessä lähtö viivästyi jo sen verran, että piti heti alkuun poiketa suunnitellusta keittämällä vielä typykälle aamupuurot.

No, ei hätä ole tämännäköinen, tuumasimme. Sillä nukkuisihan tuo neiti nyt sitten vähintään pari tuntia ennen ensimmäistä taukoa, kun niin kovin aikaisin heräsi. Vihdoin viimein kun matkaan pääsimme, olimme jo  aikataulusta myöhässä lähes tunnin.

Pikkuneiti onneksi nukahti, niin kuin pitikin. Mutta. Jo puolen tunnin tirsojen jälkeen heräsi kesken unien. Isoveli halusi ilmeisesti juttuseuraa ja meiltä salaa onnistui tökkimään kaverinsa hereille. Epäonnistuneiden uudelleennukutusyritysten jälkeen päätimme jatkaa viihdytyslinjalla, sillä matkaa oli edessä vielä useampi sata kilometriä ja aikaa rajallisesti. Kuitenkin kaikitenkin kohtalaisen hyvällä menestyksellä, pieniä raivareita lukuunottamatta, suoritimme ensimmäisen pätkän matkaa.

Mutta kun tunnin ruokatauon jälkeen äiti köytti takaisin tympeään turvaistuimeen, pikkumyy sai vuosisadan itkupotkuraivarit (Tämä oli kyllä odotettavissa, kun ei vielä yhtään pidempää matkaa ole saatu ajettua ilman. Ei edes yöllä.). Matkaan oli joka tapauksessa lähdettävä luottaen siihen, että tuo raivari kohta laantuisi ja tyttö nukahtaisi viimeinkin niille päikkäreillensä. Päikkäriaikakin oli jo ehtinyt reilusti ylittyä. Mutta tämäpä tyttö ei niin vaan anna periksi, kun kerran huutamisessaan vauhtiin pääsee. Eikä silloin auta mikään. Ei siis tasan yhtään mikään.

Kokeilimme silittämistä, raivo vain yltyi. Kokeilimme taputtamista, raivo vain yltyi. Kokeilimme kirjaa, se lensi ikkunaan. Kokeilimme leluja, ne lensivät lattialle. Kokeilimme ruokaa, kokeilimme maitopulloa, kokeilimme herkkuja, kokeilimme pillimehua, kokeilimme lasten kännykkäpelejä, kokeilimme laulaa, kokeilimme esittää sirkuspellejä ja vaikkasunmitä. Kokeilimme laittaa joululaulut soimaan täysille, kokeilimme laittaa radion pois, kokeilimme vaihtaa hoitajaa, kokeilimme olla huomioimatta. Kokeilimme kaikkea, mitä vain ikinä keksimme. Ja tyttö sen kun vain huusi ääni jo käheänä. Kun rauhoitteluyritystä oli takana lähes sata kilometriä, näimme horisontissa kovasti odottamamme pelastajan, ABC-huoltsikan.

Sääliksi kävi pienokaista, jonka vaatteet olivat hiestä märät niin pitkän raivoamisen jälkeen. Ja ääni painoksissa seuraavan aamuna. Periaatteesta emme kuitenkaan ota syliin auton ollessa ajossa, vaikka lapsi kuinka raivoaisi, koska lapset tunnetusti ovat nopeita oppimaan ja vaatimaan vastaavaa kohtelua seuraavillakin matkoilla. Tämä tietenkin vain, kun tiedämme, ettei pienellä ole mitään hätää, vaan hän vain ei yksinkertaisesti tahtoisi enää istua niissä kiristävissä vöissä. Bussipysäkkibreikit on testattu jo aikaisemmilla matkoilla. Huuto on kyllä loppunut, kun tyttö on päässyt pois tuolistaan, mutta jatkunut taas samanlaisena, kun matkaa on viiden, kymmenen tai viidentoista minuutin kuluttua yritetty jatkaa. Ainoaksi toimivaksi keinoksi ollaan todettu riittävän pitkä leikkitauko. Leikin tiimellyksessä itkut unohtuvat, eivätkä jatku yleensä enää autoon palattua. Ei siis auttanut, kuin ajella huutoitkukonserttia kuunnellen pää kylmänä menemään seuraavalle huoltoasemalle.

Tauon jälkeen vähän jännittyneinä jatkoimme matkaa. Turhaanpa jännitimme, sillä tyttö nukkui kuin tukki, tietenkin. Nukkuisin minäkin tuommoisen urheilusuorituksen jälkeen. Perille pääsimme vihdoin ilman taukoja, paitsi pikkumiehen pissitaukoa bussipysäkillä.

Paluumatka oli onneksi vasta seuraavana päivänä.
Kokonaisuudessaan se meni paremmin kuin menomatka, vaikkei aivan mutkattomasti mennyt sekään. Tottakai ajoitamme pitkät ajot aina niin, että masut ovat lapsilla täynnä ja mieluiten päiväuniaika. Kakkaamisetkin ovat yleensä meidän lapsilla tapahtuneet aamuisin (siis ennen lähtöä). Pikkuneiti kakkaa lähes poikkeuksetta vain kerran päivässä. Niitä poikkeuksia sattuu todella hyvin, hyvin harvoin. Ja jottei meiltä vanhemmilta puuttuisi haastetta, näki neiti viisaaksi kakkia paluumatkapäivänä poikkeukselliset kolme kertaa. Kaksi ensimmäistä menivät aika hienosti taukojen kanssa yksiin. Mutta se kolmas.

Kaiken piti olla hyvin. Pikkuneiti haukotteli ja hieroi silmiään vakuuttavasti, kun aloimme suunnitella liikahtamista ruokatauolta autoon. Kerkesimme jo kehuskella, kuinka ihanteellisesti tämä matka oli mennyt ja merkkien perusteella näkyisi menevän loppuun asti. Ikävä kyllä unohdimme koputtaa puuta.

Nimittäin ennen nukahtamistaan, kuitenkin sopivan matkan päässä pysähtymisestä, neiti kakkasi vielä kerran. Tämä pikkumyy inhoaa kakkaa vaipassa, joten itkee (huutaa) aina niin kauan, että kuiva vaippa on saatu ylle. Yritimme olla fiksuja ja välttää ne tunnin mittaiset raivarit, joten katsoimme parhaaksi vaihtaa vaipan heti seuraavalla pysäkillä. Vaan eipä oltukaan muistettu ostaa savetteja.

Näppärinä päätimme hoitaa homman vessapaperirullan jämäpaloilla ja apsin serveteillä plus vesipullolla. Siinä autossa, etupenkillä. Hajuhaitat voisi sitten myöhemmin tuuletella harakoille, ja pepun pestä seuraavalla tauolla. No, se vaippahan oli tietenkin ääriään myöten täynnä. Eikä asiaa helpottanut yhtään, että tyttö itki, sätki ja potki menemään, kun peppu oli päässyt palamaan. Hiukan ehdimme ihmetellä, kun itku ei loppunut vaikka kuiva vaippa saatiin jalkaan. Kunnes syy selvisi. Taas kakka.

Sotkimme neidin housut, sotkimme auton penkin, tuhlasimme viimeisen matkalle otetun vaipan (millähän matikkapäällä ne olinkaan laskenut), herätimme jo päiväunille ehtineen isoveljen, menetimme melkein hermomme, meinasimme aloittaa riidan. Mutta vaippa saatiin vaihdettua, siitä aiheutuneet itkut selätettyä ja neiti pääsi päiväunille.

Tämä kaikki tapahtui vasta alkupuolella matkaa, mutta jos kirjoittaisin jokaisesta ajetusta kilometristä, saisin kirjoittaa kirjan.

Olenpa kuullut, että aika kultaa muistot. Ja nämä automatkat haluan muistaa sitten, kun kasikymppisenä kiikuttelen menemään tyhjässä, hiljaisessa talossa, jo toiseen kertaan kannesta kanteen luettu aamulehti kädessäni, ja kaipaan aikaa, kun oli vielä pieniä kullanmuruja. Oli naurua, hymyjä, märkiä pusuja ja pikkujalkojen tömistelyä. Oli nimittäin myös kiukkuja, itkupotkuraivareita, liian lyhyitä öitä ja kaikkea muuta kuin leppoisia automatkoja.

Siinä vaiheessa naurahtaen tuumaan, jotta onpahan nämä eläkepäivät totisesti ansaittu. Hörppään kulauksen höyryävän kuumaa teetä, avaan sen lehden vielä kolmannen kerran ja potkaisen jalallani keinutuolin kovempaan vauhtiin.

torstai 13. marraskuuta 2014

Puhelimessa

Pikkumies kulkee oma, rikkinäinen puhelimensa kädessään päivittäin ympäri taloa. Soittelee sillä tuikitärkeitä puheluitaan, milloin kavereillensa, milloin mummuloihin tai isälle töihin. Välillä laitetaan viestiä tai otetaan pari kuvaa. Sitten täytyykin jo viedä puhelin laturiin.

Puhelin pitää saada aina taskuun, jos housuissa sellainen on. Ja useammin kuin kerran on käyty vaihtamassa taskuttomat housut taskullisiin, ennen kuin leikki on voinut jatkua.

Satuin olemaan juuri kynä kädessä, kun yksi mielikuvituspuhelu isän kanssa oli meneillään, joten raapustelinpa vaivihkaa sen muistiin.


Haloo, itä! Kuuluuko hyvin?

Halooo, itä, ookko töittä?

Itä, kuulekko tinä?

Minä täällä leikkimättä.

Itä, minulla vähän ikävä.

Millon tinä tulet?

Joo. Itä, illalla tullee viejaita.

Joo. Joo. Noniin, palataan. 

Heippa!





maanantai 10. marraskuuta 2014

Sisko ja veli

Sisarukset on ehkä parhaita asioita elämässä. Puhun kokemuksesta. On ihana nähdä, miten paljon noista meidän omista pienistä kullanmurusista on jo seuraa toisilleen. Ja miten he toisistaan välittävät! Kinastelu on päivittäistä, samoin äidin ja isän huomiosta kilpaileminen, muttan nehän kuuluvat asiaan. Päivittäisiä ovat myös pienet hellyydenosoitukset rakasta kilpakumppania kohtaan. Tämä meidän suloinen parivaljakko leikkii äidin helpotukseksi jo paljon yhdessä - omalla tavallaan.


Isoveli rakentaa hienoja torneja ja linnoituksia. Pikkusisko vaanii odottamassa, että rakennelma on valmis ja hyökkää sitten pilke silmäkulmassa hajotuspuuhiin.

Kun veli löytää mieluisan leikkikalun, yrittää sisko viedä sen kädestä. Ja kun sisko löytää mieluisan leikkikalun, yrittää veli viedä sen kädestä. Saa toisinaan vietyäkin, mutta pikku(myy)siskokin osaa jo pitää puolensa aika hienosti.


Uutena juttuna on nyt kilpaa käytävällä ravaaminen, samalla kiljuen (äiti tykkää erityisesti tästä). Siinä ajassa, kun veli on ehtinyt juosta viisi kertaa käytävän päästä päähän, saa sisko yhden kierroksen tehtyä. Ja tömähtää sen ainokaisenkin aikana pari kertaa pepulleen, veljensä kun kiitää vauhdilla ohi väliin hiukan liian läheltä.


Kun veli kiipeää äitin syliin, kiipeää sisko perässä. Ja tekee kaikkensa häätääkseen toisen pois, että saisi omistaa sylin kokonaan vain itselleen. Kun taas sisko tulee syliin, on veljen vuoro olla häätäjän roolissa.

Kun isä tulee töistä kotiin, kaksikko kilpailee taas siitä, kumpi pääsee ensin halimaan ja syliin. Onneksi isällä on vähän isompi syli ja yleensä sopu antaa sijaa toisellekin.


Kun isoveli lukee kirjaa, menee pikkusisko istumaan kirjan päälle.

Kun isoveli menee käymään pöntöllä, töpsyttää pikkusisko mukaan ja alkaa hänkin kiskoa housuja pois jalasta.

Ja kun äiti antaa pikkusiskolle unipullon päiväunille mennessä, vaatii pullon myös isoveli.


Isoveli on hyvin suojelevainen siskoaan kohtaan. Hän pitää tarkasti huolen, ettei vaan kukaan (toinen) kiusaa siskoa. Sillä vain hänellä on isoveljenä siihen oikeus.

Ja jos sisko saa huomiota (esimerkiksi, kun hänen uutta kävelytaitoaan ihastellaan), käy veljensä töytäisemässä hänet kumoon.

Kun veli on saanut siskonsa itkemään, ymmärtää hän hetken päästä tulla pyytämään anteetti. Siskokin tietää, mitä on tulossa ja odottaa valmiina tottuneesti kädet ojossa ja pää kallellaan.


Sisko tykkää tehdä spontaaneja hellyydenosoituksia veljelleen kesken leikkien, ottamalla hänet yllättäen karhunhalaukseen ja sanomalla aaaai. Kun veli yrittää tehdä samoin, kaatuu sisko vahingossa isomman painosta kumoon ja suruhan siitä tietenkin tulee.

Kun siskoa itkettää, eikä äiti ehdi heti hätiin, on veli häntä lohduttamassa. Kyselee, mikä tinulla hätänä tai mikki tinä ikket. Tarjoaa pienemmälle tuttia tai tuttipulloa ja antaa lohdutukseksi käteen jonkun kivan lelun.

Illalla isoveli toivottaa siskollensa hyvää yötä, kauniita unia, ja silittää poskesta.


Missä paita, siellä peppu. Ja missä peppu, siellä paita. Meidän suloiset pikkukaverukset.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Isälle



"Isä, tässä sinulle on pienen pieni käsi.
Minä, sinun lapsesi, elän lähelläsi.
Kasvan, kasvan nopeasti.
Tie vie toisiin kyliin.
Vielä aikaa on.
Ota minut syliin."

-tuntematon-


Hyvää isänpäivän iltaa!

torstai 6. marraskuuta 2014

Lupa tunnelmoida

Talvi tuli - toistaiseksi nyt ainakin, enkä ihmeekseni ole lainkaan ahdistunut!! Vaikka en varsinaisesti talvea rakastakaan, taitaa tämä sen ankean, pimeän ja kuraisen syksyn voittaa. Sen, mihin me marraskuussa ollaan totuttu. Mahtava, kun ulkona on taas vähän tekemistä, eivätkä vaatteet mene suoraan pesuun ulkoilun jälkeen!

Eilen päästiinkin vihdoin testaamaan uusia toppapukuja, joita en ole raaskinut antaa pukea kurakeleillä. Kaivettiin varastosta pulkat ja kolat. Käytiin pikkulenkillä lumisissa maisemissa. Ja viihdyttiin ulkona paljon normaalia pidempään. En ollut aamulla verhoja aukaistessani huomaavinaankaan lapsilla alkavaa flunssaa, lumi ja pakkanen kun houkuttivat niin kovasti ulkoilemaan. Ikävä kyllä, flunssahan tietenkin otti onkeensa pitkistä pihaleikeistä. Täytynee nyt siis rauhoitella tuota viheliäistä sisätiloissa pari päivää.


Se sopiikin aika hyvin, kun koko viikko ollaan höngitty menemään suuntaan jos toiseenkin. Tänään luvassa siis hiukan hitaampaa tahtia. Menojakaan ei ole suunniteltu yhden pakollisen lääkärikäynnin lisäksi. Tuo lumi ihanainen kun toi ryminällä joulufiiliksen, tuntuu nyt enemmän kuin hyvältä juoda keittiön ikkunan ääressä ensimmäinen virallinen kuppi kuumaa glögiä kera uunituoreiden voitaikinatorttujen. Vilttiin kääriytyneenä, villasukat jalassa, ihastellaan hentoista lumisadetta. Talvimaisemaa. Kynttilän valossa tietenkin. Ja joululaulut soi. Näin sen piti mennä.

Jätetään kertomatta, että tuo glögi olikin niin kuumaa, että poltin kieleni tuntuvasti. Eikä palaneella kielellä glögin juomista nyt aivan täydelliseksi nautinnoksi voi kutsua. Tunnelmaan niin hyvin sopiva vilttikin piti heittää pois, kun kuumuus alkoi ahdistaa. Ei kerrota myöskään sitä, että joulutortut jäivät saamatta. Nimittäin tämä mamma oli työntänyt torttutaikinan lisäksi myös luumuhillon pakastimeen, eikä siitä vielä irronnut palasta edes puukolla. (Mainitsinkohan jo, että meillä ovat lapset hieman valvottaneet viimeaikoina.)

No mutta, eipä lannistuta! Vaan otetaan illalla toinen yritys. Sillon saadaan sitäpaitsi olla kaksin, jos laitetaan lapsoset ajoissa nukkumaan. Ei tarvi vahtia kynttilöistä kiinnostuneita. Eikä vääntää cd-soittimen volyyminappulaa maksimiin, että kuulisi joululaulut kiukuttelujen ja leikin äänten läpi. Rauhallinen glögikupponen tälle iltaa on siis lähes taattu. Taidanpa jo siirtyä odottelemaan, pyykkivuoren keskelle, että aika kuluisi nopeammin.