tiistai 30. joulukuuta 2014

Sotanorsun kuulumisia

(Älä lue tätä, jos et siedä raskausaiheisia juttuja.)

Tähän asti olen vointini tiedustelijoille vastannut aina, että tuskin muistan ja huomaan olevani raskaana. No, nyt huomaan. En kerjää sääliä, en valita, paitsi ehkä miehelle joskus oikein väsyneenä illalla, kun ei edes unta tahdo saada, kerronpahan vain. Olo nimittäin on kuin sotanorsulla, ja näillä viikoilla sen saatan ehkä jo pienesti hyväksyäkin. Voin kertoa, että kotona ollessani vaapun kuin pingviini, ja saan mieheltäni ärsyttävän virnuilevia katseita, hän kun tietää, mitä mieltä olen asiasta. Mutta ihmisten ilmoilla hidastan vain tarvittaessa hiukan tahtia, puren hampaat yhteen, väännän hymyn huulilleni ja yritän näyttää, mikäli mahdollista, normaalilta.

Pari viikkoa sitten jo hetkeksi huolestuin, kun lasten kanssa lenkillä ollessani huomasin mummon pyyhältävän meidän edelle. Onneksi sain huokaista helpotuksesta - hänellä kun oli potkuri menopelinään. Totta vie minäkin potkurilla kiitäisin! En yhtään tahdo väheksyä mummoja, älkäätte ymmärtäkö väärin. Mutta taitaapi olla aivan faktatietoa se, että liikkuminen on hitaampaa vanhemmilla ihmisillä. Ja siitä tämä mamma pitää huolen viimeiseen asti, että mummot eivät ole nopeampia kuin minä, parikymppinen. Puhun nyt niistä oikeista mummoista, vanhuksista. Meidän lasten mummoista toinen on vasta vähän päälle neljänkympin, toinen juuri ja juuri viiden kympin ylittänyt. Nuoria siis kumpikin, ja jos heille liikkeissäni häviän, niin lupaattehan olla niin kuin ette huomaisikaan?

Kyllähän me jo joitakin katseita kerättiin jouluostoksilla ollessa, kun tuplarattaita työnsi mamma viimeisillään. Peppu pitkänä jo pelkästään siitä syystä, että maha on kasvanut minun ja rattaiden työntöaisan väliin. Ja tulkoon nyt paljastetuksi, että tekohymy oli se hymy, jonka yritin saada aikaiseksi jatkuvasti lattialle kurotellessani, silloin kun lapset heittelivät sinne äitinsä riemuksi kenkiä, pipoja, tutteja, pillimehuja, mitä vain ikinä irti saivat. Tosi hauska leikki! Not. Kumartelu ei tällä hetkellä kuulu mieluisimpien tekemisten listalle. Positiivista tässä on sentään se, että näin nuo minit pitävät huolen siitä, ettei kiloja pääse aivan järjettömiä määriä kertymään. Vaikka kertyyhän niitä.

Joululomalla ehdin jo tottua vähän turhan hyvälle, kun aamuisin pystyi huikata miehen avuksi, kun oli aika nousta sängystä. Kyllä, tein sen ihan oikeasti. Joka aamu. Pääsen minä ylös itsekin, helpohkosti, uskokaa pois. Mutta se on vain sen verta rasittavaa, hitusen vaivalloista, kun joka paikka natisee liitoksistaan, että tuota palvelua aion käyttää aina kun mahdollista.

Miehen huoleksi onkin uskottu hommia tässä huushollissa viimepäivien aikana koko ajan enemmän ja enemmän. Muun muassa imurointi, lattioiden luutuaminen, lasten huoneen lelujen kerääminen iltaisin, sottaisten naamojen pesu ruokailun jälkeen ja kakkapyllyt. Siis kaikki kumartelu ja nostelu, paitsi tietenkin työpäivinä. Herää kysymys, mitä tekee mamma? No vaikkajamitä! Hommaa on ihan riittämiin, liiaksikin, etten sanoisi. Tässä tilassa kun ihan mielellään hautautuisi jo odottamaan tulevaa sohvannurkkaan, viltin alle, makuunin karkkipussin ja lehtikasan kera. Mutta tehdään sitä sitten eläkepäivillä kyllästymiseen asti.

Jokohan löysitte sen punaisen langan tuolta rivien välistä? Sen, että tahdon jo takaisin omaan kroppaani. Kiloista viis, mutta tämä rantapallo tässä näin, joka pitää sisällään vilkkaan pienen ihmisen, jonka kantaminen alkaa jo tuntua siellä ja täällä, siitä minä olisin aivan valmis luopumaan. Mielummin jo hoitaisin vaavia täällä kotona, mahakodon ulkopuolella.

Vielä viikko sitten toivoin, ettei sittenkään aivan vielä. Mutta nyt, nyt olen valmis. Kohta tulee jo raskausähky.


PS. Täytyypä vielä varmuuden vuoksi lisätä, että puhun nyt normaalista raskaudesta, jossa on normaalit raskauden ajan vaivat. Ja tiedän maailmassa olevan paljon niitäkin naisia, joille raskaus on oikeasti vaikea, henkisesti taikka fyysisesti, ja voitaisiin melkein luokitella sairaudeksi. Tällä kirjoituksella ei ole tarkoitus heitä yhtään lytätä. Päinvastoin, jos siellä lukijoissa on joku, jolla on nyt, tai on joskus ollut tällainen tilanne, niin paljon tsemppiä! Ota hyvillä mielin rennosti ja yritä tehdä olosi mahdollisimman mukavaksi olosuhteisiin nähden, äläkä loukkaannu sanoistani, se ei ole tarkoitus.


maanantai 29. joulukuuta 2014

Päättyy joulu, vaik' ei kenkään sois...

Nytkö se jo meni, tuo ihana joulu? Minä oon ihan haikeana. Tänä vuonna oli joulu jotenkin erityisen erityinen. Ei se nyt juuri edellisistä poikennut. Nyt vain tuntui joulu paljon enemmän joululta kuin aikoihin. Liekö syynä ollut tuo oma pieni tonttukaksikko, joulurauhanjulistus kotisohvalla, riisipuuro ja luumusoppa omassa kodissa, kuusentuoksuinen joulusauna kynttilänvalossa kera pillimehujen (tirsk, viimeisimpään miekkosta piti vähän aikaa suostutella, mutta lapset tykkäs), vaiko sitten aikuisuus, joka vuosi vuodelta alkaa olla enemmän ja enemmän totta. Siihen en osaa antaa yksiselitteistä vastausta, mutta pääpointtina kuitenkin se, että (toistankohan itseäni) joulu oli aivan ihana ja meni aivan liian nopeasti. Olis sietänyt loma ja jouluhömpötykset jatkua mun puolesta vielä toisenki viikon! Vaan kun mies joutui menemään aamulla töihin, tuli se arki väistämättä meille tänne kotiinkin.

Kieltämättä torttuja olinkin jo syönyt aivan riittämiin. Suklaaseenkin tuli ähky, eikä harmita yhtään, kun kaapissa ei ole enää avaamattomia rasioita. Mutta kun glögikin pääsi epähuomiossa loppumaan, enkä minä tarkene ihan pelkästään sen takia just nyt kauppaan lähtemään, niin tuntuu aivan liian arjelta. (Glögistä luovun viimeisenä. Aion lipittää sitä taas kaupassa käytyäni just niin kauan kuin vain kaupat tarjoaa, ellei ähky tule ennen.)

Minä en sitten yhtään ymmärrä niitä ihmisiä, jotka siivoavat joulun pois jo Tapanin päivänä. Tätä nyt ei tarvi ottaa henkilökohtaisesti - me ihmiset kun ollaan erilaisia niin tapojakin on monia. Meillä kotikotona joulua on juhlittu yleensä koko joululoman ajan. Kinkkua ja muita jouluruokia syödään vielä monta päivää aaton jälkeenkin, kuusi on ollut usein loppiaiseen asti pirtissä, jos vain neulasia on riittänyt ja joululauluja on kuunneltu vielä uuden vuoden puolellakin. Tähän tottuneena haluaisin joulun jatkuvan vielä pitkään täällä meilläkin.

Tänä jouluna aion kuitenkin tottumuksestani poiketen riisua jouluisimmat koristeet asemistaan heti uuden vuoden alussa. Jos vain raaskin. Tahdon varmistua siitä, että kyseinen homma on hoidettu alta pois, ennen kuin makaan sohvan pohjalla reporankana synnytyksen jäljiltä. Sitä kun ei yhtään tiedä, milloin sitten taas on voimissaan. Enkä jaksa joulukoristeita enää keväämmällä katsella minäkään. Kovin mielellään en myöskään jättäisi tuota siivousta miehen huolehdittavaksi. Mää se tairan olla hieman tarkka, mitä noihin sisustushärpäkkeisiin tulee (ehkä tämä on aika yleinen naisten vaiva?). En siedä edes ajatuksen tasolla sitä, että antaisin miehen heitellä kallisarvoiset koristukseni varaston hyllyille, sinne sun tänne, ja ens jouluna sitten ei mitään löytyisi mistään - ainakaan ehjänä. Kyllä mulla on hyvä mies, en sitä käy kieltämään. Mutta tuollaisissa järjestykseen ja siivoukseen liittyvissä asioissa meillä on jokseenkin erisuuntaiset käsitykset. Vaan se onkin sitten jo toinen tarina.

Ja nyt, tämän pitemmittä puheitta: Vielä saa vähän jatkaa joulun viettoa, vielä saa fiilistellä. Tässäpä siis ihan pari räpsyä meidän joulusta, täällä kotona ja mummuloissa.

Saatiin kuin saatiinkin valkoinen joulu!




keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Hyvää joulua!


Joulu kuulostaa kulkuselta
Joulu tuntuu pumpulilta
Joulu maistuu piparilta
tai namuselta 
tai mantelilta.

Joulu näyttää tähtöseltä
Joulu näyttää kynttilältä
Joulu tuoksuu vihreältä
tai punaiselta
tai ruskealta.

Sillä joulukuusi on vihreä
ja kuusen oksan kätkössä
on piparipossun seurana
kirkkaanpunainen omena.

-Kaarina Helakisa


Ihanaa joulua, kaikki te ihanat!


maanantai 22. joulukuuta 2014

Joulumieli

Meinasin tulla viimeistelemään yhden kauan sitten tekemäni luonnoksen, vain huomatakseni, että siihen mulla on kyllä jo aivan liian jouluinen fiilis. Se juttu kun ei varsinaisesti jouluun liittynyt. Sallinette siis, että ilman sen suurempaa punaista lankaa näpyttelen menemään jouluista liipalaapaa. Vaikka pelkästään siitä ilosta, että kirjoittaminen on taas mahdollista.
Ja siitä, että on taas pari kaapillista vaatteita käytynnä läpi. Lajiteltu roskiskamat ja kierrätykseen menevät, ja taiteltu jäljelle jääneet säntillisiin riveihin puhtaisiin kaappeihin.

Mulla on mieletön siivousvimma nyt. Ja virtaa enemmän kuin kunto kestäisi. Meinaan ärsyyntyä lapsistakin väliin vain siksi, etteivät he anna mamman rauhassa siivota, vaan vaativat välillä lukemaan kirjaa, leikkimään ja pitämään sylissä. Kamala, kiireinen äiti. Mutta kun minä haluaisin hinkata puhtaaksi joka ainoan kolon uutta tulokasta varten ja pelkään, että aika loppuu kesken. Vähän niinku sitä pientä kiinnostais, miten likaista tai puhdasta täällä on.

Ehkä samalla siivoilenkin vähän varastoon. Itseäni ajatellen. Ennakoin. Koska kokemusta on kertynyt jo sen verran, että aavistelen sohvan houkuttelevan pikkunyytin synnyttyä paaaljon enemmän, kuin siivouksen, niin paljon kuin siivoamisesta ja puhtaasta kodista pidänkin. Ja sohvalla loikoilun aion totisesti itselleni sallia hyvillä mielin näiden joulusiivojen jälkeen. Vielä on urakkata edessä, mutta onneksi joulu on vasta ylihuomenna.

Jouluostokset sen sijaan on tässä talossa saatu hoidettua viime viikon aikana onnistuneesti. Kaupoissa juoksemista jatketaankin seuraavan kerran vasta joulun jälkeen. Mikäli se yleensäkään enää tarpeelliselta sitten tuntuu, tämmöisenä rantapallona. Paitsi yksi puute meillä listassa vielä on: joulukuusi. Minä tahdon oikean joulukuusen! Edes ihan ihan minin sellaisen. Hiukanko olen pettynyt, kun ei viikonloppuna ehditty sitä suunnitelmien mukaan hommaamaan. Tuntuu jo melkein liian myöhäiseltä koko kuusi enää tässä vaiheessa. Nähtäväksi jää, saadaanko tuota meille ollenkaan. Onneksi joulu tulee ilman kuustakin! Vai tuleeko sittenkään?

Näin pääsemmekin sulavasti kuusen kautta, mutta ilman kuusta, joulutunnelmaan. En melkein malta odottaa iltaa, että saadaan lapsoset toimitettua pehkuihin, ja päästään paketointipuuhiin (Näin siis päivällä kirjoitin, en vain ehtinyt julkaisemaan). Sitten juhlistetaan joululoman alkua keittämällä ties kuinka monennen kerran glögikupposet, maistelemalla jouluherkkuja ja nauttimalla kodin jouluilmeestä. Olenkohan aivan jouluhöperö, kun saatan viettää pitkänkin tovin ihastellen joulukukkia, kynttilöitä ja joulutähtiä? Sitä niistä huokuvaa kauneutta, joulutunnelmaa. En ainakaan itse muista aikaisempina jouluina olleeni läheskään näin jouluihminen.

Alankin pikkuhiljaa vakuuttua siitä, että lapset sen aidon joulumielen tänne tuovat. Nuo rakkaat pikkutontut. Ei muuten tuntunut missään tänäkään aamuna herääminen lyhyen ja katkonaisen yön jälkeen, kun heti ensimmäiseksi muksut alkoivat vaatimaan kilitee kuukutia päähänsä (suom. tonttulakkeja) ja joululauluja soimaan, ja aloittivat sitten innoissaan leikkimisen ja hyppelemisen tiptapin tahdissa.

Ihana, ihana joulun aika!




sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Breikki pakon sanelemana

On ollut joulukiireitä meilläkin, on. Mutta ei nyt sentääs niin paljon, etten olis ehtinyt kirjotella. Voi että kuinka oonki ollut hiilenä!

Rakas vanha toverimme nimittäin sanoi sopimuksen irti. Tai oikeammin: Rakas mieheni menetti hermonsa. Hermonsa siihen, kun vaimokulta naputti ja naputti. Tuo vaimo olisi tahtonut, että tietokone laitetaan kiinni. Mies oli erimieltä. Aikansa naputusta kuunneltuaan, toteutti hän vaimonsa toiveen ehkä himpun verran liian kovakouraisesti. SLÄM, läsähti kone kiinni, niin että yhtä jos toistakin rekvisiittaa jäi epähuomiossa väliin. Ja KLONK, kolahti konekaveri kaapin nurkkaan tutisemaan.

Tehokkaaksi todettiin naputtaminen, tälläkin kertaa. Hiukan vain liian tehokkaaksi. Ja syyllinen, no, sitä ei olla liiemmin yritetty etsiä. Ehkä niitä oli kaksi. (Vaikka myönnän, että pari valittua sanaa murulleni sievästi sanelin, kun huomasin, miten kävi konevanhuksen!!! Ja sitä kautta vaimolle niin tärkeän blogiharrastuksen.)

Olenkin yrittänyt täällä epätoivoisesti antaa tekohengitystä viime päiviin asti. Aina uudestaan. Ja taas uudestaan. Toivonut, että kyseessä olisi vain lakko, niitäkin kun joskus on pidetty. Oishan noita vastaavanlaisia koneita toki kaupat pullollaan, mutta kun ei niitä ilmaiseksi jaella, ja näin jouluna on rahalle muutakin käyttöä. Vaan viimein se oli minunkin uskottava, ettei tuosta enää olisi laskujen maksajaksi, ja marssittava kauppaan.

Näinpä haikein mielin heitin hyvästit vanhalle kunnon läppärilleni, joka niin hyvin meitä monet vuodet palveli. Ei häirinnyt se, että käynnistyksessä saattoi vierähtää puolikin tuntia - ehtipähän laittaa tiskit ja keittää kahvit odotellessa. Tai että kesken tärkeän homman simahti kone ja alkoi latailla päivityksiään. Tai että yleensäkin kaikki lataaminen, kuten sivulta toiselle siirtyminen, vei tovin. Kaikkeen tottuu, tiedättehän.

Mutta nyt näpyttelen tässä uutuuttaan hohkaavalla Asuksellani ja yritän kovasti pysyä vauhdissa mukana. Toivotaan vähintään yhtä pitkää yhteistä taivalta, kuin edellisen kanssa!

torstai 11. joulukuuta 2014

Pelottavia nuo lääkärit

Pikkumiehellä on tullut harmittavasti kammo kaikkia hoitoalan ihmisiä kohtaan. En osaa sanoa, mistä moinen yhtäkkiä meille rantautui, mutta nykyään neuvolaan lähteminen menee poikkeuksetta taiteiluksi. Pitäis keksiä jokin kikka, millä vältyttäis pelkoitkukohtauksilta. Vaikka voishan varmaan vain jättää kertomatta, mihin ollaan menossa. Ottaa ja viedä tyyliin, että tadaa, katsopas minne tultiin. Vaan pahoin pelkään, että jos tuo poju ei yhtään saa varautua tilanteeseen, niin ei hän suostu vähänkään yhteistyöhön kenenkään kanssa. Siksi olen yleensä hyvissä ajoin kertonut tulevasta neuvolakäynnistä.

Noita neuvola- ja lääkärikäyntejä on viimeaikoina ollut poikkeuksellisen paljon. Nyt oli vuorossa fysioterapia, johon meillä tuli vähän äkkilähtö, kun holtiton mamma ei huomannut ajankulua. Tästä syystä pikkumiehelle kertominenkin jäi viimetinkaan. Ja kun tuo poitsu kuuli, minne oltiin lähdössä, hän alkoi pistää vastaan ankarasti itkemällä, tekeytymällä jäykäksi rautakangeksi, ja juoksemalla karkuun vähän päästä, kun äiti yritti pukea. Tein kaikkeni häntä rauhoitellakseni, mutta tällä kertaa en onnistunut siinä ajoissa. Pikkumies itki niin kovaa, ja niin kauan, että lopulta oksensi. Raasu.

Vihdoin viimein, sotkut siivottuani, sain taivuteltua pojan mukaani. Tällä(kin) kertaa toimivimmaksi keinoksi osoittautui lahjominen. Mutta ei riittänyt pelkkä pillimehu, niin kuin viimeksi. Nyt piti saada myös muumitikkari. Olkoon menneeksi. Mitä tahansa, kunhan viimein pääsisimme lähtemään sinne, missä meidän pitäisi olla jo. Tehtiin siis sopimus, että käväistään vaan äkkiä neuvolassa (= tällä kertaa fysioterapeutilla), ja painellaan sitten suorilta kauppaan palkinto-ostoksille.

Loppujen lopuksi koko käynti sujuikin hienosti. Paljon hienommin, kuin mikään edellisistä neljästä kerrasta. Täti-fysioterapeutti osasi nykäistä oikeasta narusta, kun kerroin myöhästymisemme syyksi, että meitä vähän pelotti tulla. Ja pikkumies yllätti olemalla oikein mallikelpoinen. Hetken jumppamatolla leikittyään hän antoi tätin tehdä tarvittavat tutkimukset itkemättä ja muutenkaan vastustelematta. Muina miehinä jutteli vain tätille menemään kuin vanhalle tutulle. Kertoi kaiken mm. tontuista, joulupukista, pipareista, kavereistaan, leikeistään, ja serkustaan, joka tippui sohvalta kesken leikkien. Täti tuskin sai kiinni puoliksikaan kaikesta, mitä tuo pikkuvanha murunen hänelle selosti, mutta hyvin tuo teeskenteli olevansa mukana jutuissa. Pointsit tädille. Tiedä, vaikka seuraava neuvolakerta menisi tämän ansiosta tavallista paremmin.

No illalla sitten. Pikkumies määräsi isänsä lattialle, matolle makaamaan. Koska nyt oltiin neuvolassa. Pikkuhoitaja tutki isän jalkoja tarkkaan. Silitteli, pyöritteli, käänteli, väänteli, veivasi. Kun tutkimus oli tehty, antoi hän potilaalleen luvan nousta ylös. Kehui, kuinka reipas tuo isäpotilas oli ollut. Antoi sitten tarran käteen ja huiskutteli iloiset heipat.
Mukava paikka tuo neuvola, ainakin näin leikeissä.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Sinua odotetaan

Hypistelen pienen pieniä vaatteita, pestyjä, silitettyjä. Laskostelen niitä kaappiin, sieviin pinoihin. Jo kolmannen kerran. Yritän saada nenääni yhden maailman kauneimman tuoksun - vauvan tuoksun. Tunteilijana tirautan pari hiljaista kyyneltä.

Tervetuloa, pieni! Täällä me, äitisi ja isäsi, jo odotamme herkkää ensikohtaamista kanssasi. Pientä, pontevaa parkaisuasi. Sitä, että saamme vihdoin sinut syliimme, ja näemme sinut. Pikkuruiset kätesi ja varpaasi, suloiset kasvosi. Sillä suloinenhan sinä varmasti olet. Muistutatkohan äitiäsi lainkaan? Vai oletkohan kaikkien mielestä täydellinen minikopio isästäsi, kuten siskosi ja veljesi? Vilkas sinä ainakin taidat olla, niin kuin nämä kaksi täällä.

Isoveljesikin ymmärtää jollain tasolla odottaa sinua. Monta kertaa päivässä hän tahtoo silitellä ja halia äidin masua. Sitä vasten on myös mukava nojata ja hengähtää hetki, kun leikkiminen väsyttää. Hän se muuten on, joka sinun pesääsi tökkii ja painelee välillä kovastikin, toivoen, että potkisit takaisin. Ja niinhän sinä yleensä teet. Vieraille isoveljelläsi on tapana kertoa, että tammikuutta te vauva tyntyy.

Isosiskosi tuskin kauheasti tästä kaikesta ymmärtää. Tällä hetkellä hän on niin äidin tyttö, että hiukan huolestuttaa, mitä hän mahtaa olla mieltä, kun sinä viet hänen paikkansa vauvana. Tuossa äidin mahan päällä hänkin tykkää maata, sanotaanko, että aivan riittämiin. (Viihtyvätköhän nuo kaksi sylissä enää ollenkaan sitten, kun tämä kumpu on poissa?) Samaten masun yli kiipeileminen on hänelle erityisen mieluisaa. Toista se on minulle, ja tuskin tuo sinustakaan niin kovin miellyttävältä tuntuu. Kyllä minä olen yrittänyt hänelle kertoa, ettei niin valitettavasti sopisi tehdä, mutta en nyt sanoisi siitä suurta hyötyä olleen.

Sinun syntymäpäivääsi on vielä useampi viikko, jos kaikki suunnitelmien mukaan menee. Vaan äkkiäpä nuo vierähtävät, kun on joulutohinoita sun muuta. Äiti onkin täällä alkanut jo pienesti jännittää syntymääsi. Lukuunottamatta paria kuukautta kesän alussa, on tämä raskausaika sujunut niin kovin hienosti, lähes huomaamatta. Siksi välillä mieleen hiipii pieni epäilys siitä, voiko kaikki oikeasti mennä loppuun asti hyvin. Tosin taitaapi olla aika normaaleja odottavan äidin mietteitä. Ja toisaalta, mitäpä tuota turhaan liiaksi jännittämäänkään. Menee, niin kuin on mennäkseen. Minä teen voitavani, parhaani, mutta kaikkeen en pysty vaikuttamaan kuitenkaan. Täytyy vain luottaa.

Toivotaan siis parasta! Toisimme niin mielellämme sinut jo pian kotiimme, äitisi, isäsi ja sisarustesi ihasteltavaksi ja hoidettavaksi. Meidän kaikkien rakastettavaksi - täydentämään perhettämme.


maanantai 8. joulukuuta 2014

Joulutohinoita

Kiirettä pittää, sanon mää! Vaikka autottomuuden takia oltiinkin viime viikolla kaikki arkipäivät kotosalla, niin lähes joka illalle oli ohjelmaa, tulemista ja menemistä aivan riittämiin. Ja täällä kotona sitten, kun kerran loukussa on oltu, innostui mamma laittamaan vähän joulua. 

Onkin sitten jynssätty perusteellisesti, pikkuhiljaa ja kolo kololta tätä kämppää. Niin on kuulkaa nyt siisteissä riveissä ruuat, vaatteet ja lakanat kaapeissa (siis niissä tähän mennessä siivotuissa), että melkein tekis mieli räpsäistä pari kuvaa tännekin. Todisteeksi. Muutkin varmasti oikein mielellään työn tuloksia ihastelis, vaiko mitä.

Mutta ai että, kuinka rakastankaan puhdasta kotia! Ja sitä, että on ollut aikaa kerrankin keskittyä siivoukseen - lasten riitojen erotuomarina toimimisen, lohduttamisen, ruuan laittamisen, syöttämisen, nukuttamisen, leikittämisen ja muun ohella tietenkin. Rauhassa kuitenkin siinä mielessä, että kun ei ole ollut mahdollisuutta lähteä juuri kotipihaa kauemmaksi, niin on voinut omistaa kaiken liikenevän ajan siivoukselle. 

Viikonloppuna päätettiin vielä jatkaa kotoilulinjaa joululeipomisten ja ihan vaan löhöilyn merkeissä. Nyt on jouluksi piimäkakkuja ja pipareita omasta taikinasta. Leivottiinpa siinä sivussa vielä hiukan velipojan tuleviin häihin. Kaikki tämä joulutouhu ja hössötys ihan vapaasta tahdosta, stressaamisen sijasta intoa puhkuen. 

Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun lapsuudenkodista muuton jälkeen olen näinkin paljon panostanut jouluun. Ehkä en ole osannut, tai kokenut tarpeelliseksi, kun joulua on kumminkin vietetty reissunpäällä, lasten mummuloissa. Ehkä omaan kotiin joulutunnelmaa kaipaa enemmän, kuin väliaikaiseen vuokrakämppään. Ja ehkä nämä lapset tartuttaa sellaista aitoa joulumieltä äitiin ja isään, kun yrittävät nähdä ikkunoista kurkkivia tonttu-ukkoja, laulavat ja kuuntelevat tiptappia ja muita ihanuuksia, ja miettivät (pikkumies miettii), mitähän siltä joulupukilta voisi toivoa. Ehkä me tänä jouluna halutaankin olla myös ihan omalla perheellä, omassa kodissa, mummulavierailujen lisäksi. Ehkä hommataan myös oma pikkukuusi, minikinkku, laatikoita ja rosollia. Tai sitten ei. Fiiliksen mukaan mennään, ja vielä ainakin kotihiirellä on tämmöiset mietteet.

Tiiättekö, kun täällä on mun mielestä just niin kliseisen kaunista, kuin aina kaikissa blogikodeissa.(Tämän olen siis kirjoittanut itsenäisyyspäivänä jo.) Täällä tuoksuu joulu, jouluvalot on viritelty paikoilleen, kynttilät palaa, tottakai. Eikä unohdeta joululauluja, joita nyt soitetaan ihan urakalla. Pimeys ei tunnu missään, päinvastoin! Onpahan tunnelmallista lähes aamusta iltaan. 

Juuri nyt arki tuntuu enemmän kuin arjelta. 


Ps. Mulla on useampi postaus odottamassa viimeistelyä ja julkaisua. Tämänkin luonnostelin jo joku päivä sitten perinteisesti kuulakärkikynällä muistivihkoseen, kun teki mieli kirjoittaa. Pikkuneidiltä ollaan nyt jätetty toiset päikkärit pois, niin aikaa blogille on taas aivan liian vähän minun makuun. Ja vielä sen lisäksi en ole päässyt pariin päivään blogiin ollenkaan kuin kännykällä, kun onnistuimme saamaan jonkun haittaohjelman koneelle. Mutta nyt se on toivon mukaan häädetty! Ei hajuakaan, miten sen tein, mutta aikaa siihen meni pari päivää ja ainakin nyt kirjoittaminen on taas mahdollista. Jospa tässä viikon aikana saisin siis kirjoiteltua edes yhden luonnoksista julkaisukelpoiseksi...

tiistai 2. joulukuuta 2014

Joululahja marraskuussa

Meillä vähän lipsahti. Olenkin jo kertonut, että käytiin marraskuun puolivälissä pikkukeikka etelässä. Ohikulkumatkalla pyörähdettiin pikakierros Ikeassa suunnittelemassa lastenhuonetta ja olohuonetta. Tarkoitus ei ollut ostaa mitään lusikoita kummempaa, koska meillä oli auto täynnä kyytiläisiä ja peräkontti matkatavaroita. Niinhän siinä sitten kävi, että Ikealla sattui juuri sopivasti olemaan kanta-asiakastarjouksia monesta meille haaveilemastani asiasta. Yhtenä niistä leikkikeittiö lapsille.

Olin jo viime talvena päättänyt kuskata sen kotiimme viimeistään joululahjaksi, niin eihän sitä voinut tarjouslappu kaulassa kauppaankaan jättää. Paluumatkalla takapenkkiläisillä oli hiukan ahtaat oltavat. Mutta mitäpä sitä ei tekisi haaveidensa eteen. Tosin tästä kärsivät kyllä vain syyttömät, toisinsanoen kaikki muut paitsi me kaksi etupenkkiläistä.

No, arvaatte varmaan, miten kävi joululahjan, kun mutkien kautta kotiin viimein päästiin. Enhän minä nyt voinut sitä pakettiin laittaa tyhjäntoimittajan rooliin yli kuukaudeksi, hyvänen aika. Passitin siis miehen pikimmiten palapelin kokoamispuuhiin.

Hiukanhan tuo vastusteli, mutta mulla oli monta selitystä: Meidän varaston virkaa toimittava vaatehuone on tupaten täynnä, sinne se ei ainakaan mahtuisi. Ja jos mahtuisikin, en missään nimessä halua sinne enää yhtään lisää esteitä. Eikä nuin pienet lapset vielä juurikaan ymmärrä joulun, saatika lahjojen päälle. Toki nämäkin osaavat olla lahjoista onnessaan, mutta eivät osaa kaivata puuttuvia paketteja. Noille pikkumuruille riittää jouluksi yksi pieni lahja kummallekin, tämän virallisen, isomman lahjan korvikkeeksi.

Suurin syy oli varmaan kuitenkin se, että meidän (minun) arkea tuo keittiö tulisi helpottamaan varmasti. Pikkumies on jo jonkin aikaa ollut hyvin innokkaasti mukana keittiötouhuissa, aina kun äiti on sen sallinut. Nyt hänellä olisi oma paikka kokkausleikeille, ilman pelkoa putoamisista, palovammoista taikka rikkoutuvista astioista. Eikä mukavuudenhaluisen äidin tarvitsisi jatkuvasti olla keksimässä uusia leikkejä leluista, jotka on jo niin nähty, vaan hän voisi sen sijaan tehdä vaikka kotitöitä. Tai välillä pikkuhetken hengähtää, samalla leikkejä silmällä pitäen.

Miekkoselle selitykseni lopulta kelpasivat. Sitä en tietenkään kertonut, että ehkä oikeasti painavin syy oli vain oma malttamattomuuteni. Eihän lapset osanneet tuota odottaa, kun eivät siitä mitään etukäteen tienneet. Mutta olinhan tästä nyt hyvänen aika kohta vuoden päivät haaveillut. Se on ihan riittävän pitkä aika minusta. Eikö ookki? Ja sitäpaitsi, tuo leikkikeittiö on niin ihastuttava, että kelpuuttaisin sen olohuoneeseenkin!

Enkä ollut väärässä sen suhteen, helpottuisiko arki. Kyllä, se on helpottunut paljon. Varsinkin pikkumies leikkii keittiöllä päivittäin. Oikeastaan hänellä on jatkuvasti leikki menossa. Puuroja ja keittoja käydään hämmentämässä kesken autoleikkien, tiskit laitetaan, ennen kuin aletaan lukemaan kirjaa ja välillä syötetään nukkevauvoille ihan itse valmistettua ruokaa. Pikkusiskon päikkäriaika on lomaa äidille, kun veljensä nauttii siitä, että saa omistaa koko keittiön kaikkine rekvisiittoineen itselleen. Ja hän todella käyttää parhaimmillaan koko tuon puolitoistatuntisen hyödyksi.

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei keittiöihanuus tuonut mukanaan myös pieniä lisähaasteita. Nimittäin nuo päiväkausia kestävät leikit ovat vain pikkumiehen, jos häneltä kysytään. Niihin ei saisi pitkällä tikullakaan koskea kukaan muu. Ei kaverit, eikä varsinkaan pikkusisko. Selvää on, että keittiöleikki kiinnostaisi kaikkia muitakin. Ollaankin siis viimeiset kolme viikkoa otettu vastaan itkupotkuraivareita, kun on opeteltu jakamaan leluja ja leikkimään yhdessä. Tai edes vierekkäin.

Ehkä ei ihan täysin kuuroille korville ole äidin ja isän opetukset menneet, vaikka välillä olo kovin toivoton onkin. Kuulin nimittäin tänään pikkumiehen leikkien lomasta tiuskaisevan siskollensa, että et tinä kaikkia leluja voi omittaa!