keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Rauhallista joulua!

Tuhat tiukua hännässään
lähti peikko tuo
joulua etsimään.
Suuri toivomus rinnassaan
kulki metsään,
hämärään.

Painoi posken
lumeen pehmeään,
mikä taika siitä syntyikään,
valo syttyi pimeään
tuoden lämmön sisimpään.

Tuhat tiukua hännässään
peikko onnenhehkussaan
sai hangen kimaltamaan
löysi näin Joulun,
 Onnenmaan.

-tuntematon-


Täällä ollaan rauhoituttu vihdoin joulun viettoon. Ostokset on saatu tehtyä, lahjat paketoitua, kortitkin postitettu. Myös piparit saatiin leivottua, niiden myötä on kai tuolla miekkosellakin joulu (hihi). Kaikin keinoin yritetään olla miettimättä viikon päässä häämöttävää muuttoa. Eikä se loppujen lopuksi ole edes kovin vaikeaa. Jouluasuun puetussa kodissa, joululaulujen soidessa ja pikkutonttujen jännittäessä joulupukkia, on helppo keskittyä vain jouluun.

Kuullaan taas, ehkä kuitenkin vasta ensi vuonna, kunhan lomat on lomailtu, muuttolaatikot kannettu, ja asetuttu väliaikaisesti asumaan, näillä näkymin mummilan nurkkiin.

Toivon lumista, iloista ja rauhaisaa joulua sekä rutkasti lämmintä joulumieltä jokaiseen kotiin!

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Uusi koti kullan kallis

Me löydettiin se - meidän koti. Kaikki meni loppujen lopuksi just niin, miten toivoinkin (vaikka epätoivoakin ehdittiin tuntemaan). Eräänä aamuna bongasin etuovesta pikkuisen omakotitalon, johon rakastuin. Heti. Linkkasin kohteen miehelleni töihin saatesanoilla: Soita heti! Mää haluan tuon talon!

Hypin (joojoo, ihan kirjaimellisesti) innosta ja ihastuksesta, enkä olisi millään malttanut odottaa soittoa, samalla kun pelkäsin täystyrmäystä. 

Ei tullut täystyrmäystä, ei. Tuli pyyntö, josko vaimo voisi hieman rauhoittua. Onhan se hieno. Mutta on sillä hintaaki. Ja sittenhän pitäis kuntaaki vaihtaa. 

Niin... Mutta jos me kuitenkin yritettäis. Se on niin meijän tyylinen! 

Niin, no mietitään, kuului vastaus. Rauhotu nyt.

Että jepjep. Rauhoituhan siinä sitten, kun tuntuu, kuin pöksyt ois täytetty muurahaisilla. Minähän en luovuta!

Meni jokunen päivä. Varattiin kohteeseen yksityisesittely. Sisään astuessa nauratti. Tämä se on, tämä on meidän! Tunne vain vahvistui huone huoneelta: tämä meidän pitää saada. Ihan varmasti itkeä tirautan, jos niin ei käy.

Niinpä monien, monien vaiheiden jälkeen on perjantai kahdeksastoista päivä joulukuuta. Taas (ehkä miljoonannen) kerran oltiin pankissa. Kaupat tehtiin. Käteltiin. Taas sai pinnistellä kyyneltulvan välttämiseksi, ja nyt puhutaan ilon kyyneleistä. Nauratti. Nyt se on ihan oikeasti meidän!

Niin, nyt meillä siis on omakotitalo. Ja se on ihana! Ei mitenkään valtavan iso, mutta riittävä meille. Ja sitäkin söpömpi! Niin meidän tyylinen, että paljon lähemmäs ei toisen tekemänä varmasti enää pääse. Siinä talossa on kaikki, mitä toivottiin. Ennen kaikkea oma rauhallinen piha. Ja mikä parasta, kaikki on valmista, säästytään siis remonteilta.

Sitten, kun vihdoin uuteen kotiin omaisuutemme olemme saaneet paikoillensa, voimme alkaa vain elämään ja olemaan. Keskittymään lapsiin, toisiimme, työhön, harrastuksiin, ulkoiluun ja vaikka mihin. Tiedättehän, aika perusasioihin, mutta kuitenkin asioihin, mihin ei välttämättä remontoitavissa vaihtoehdoissa (mitä oli huomattavasti enemmän) olisi liiennyt aikaa juurikaan (kun jo pelkkä minimaalinen pintaremontti kohta entisessä kodissamme on tuntunut vievän kaiken ylimääräisen ajan). Kyllä on kiitollinen mieli!

Ja sitten joskus, kun hyvältä tuntuu, saattaa rouva näyttää vähän maalitelaa parille seinälle, jotta saadaan niistä viimeisistäkin yksityiskohdista meidän näköisiämme. Mutta vasta sitten, kun siltä tuntuu. Vaikka myönnetään, tässä on jo mielukuvasisustettu koko mökki ympäriinsä kerran jos toisenkin, enkä siis nyt lupaa sitäkään, ettenkö heti ensimmäisenä sittenkin ole maalitelan varressa, vaikka kuinka nyt haaveilenkin elämästä ilman mitään ylimääräistä tekemistä. Mutta siinä tapauksessa telalla huitominen ehkä voidaan luokitella harrastukseksi, eikö maar voidakin? On se vain aivan toinen juttu maalailla seiniäkin ihan huvin vuoksi. Vain omaksi iloksi, eikä siksi, että se olisi jostakin syystä välttämätöntä.

Ihan pieni mutta tähän vielä sisältyy, nimittäin uusi koti vapautuu vasta tammikuun viimeisenä, kun nykyisestä lähtö koittaa jo alle kahden viikon päästä. Vaan ei tässä toki lannistuta, hyvää kannattaa odottaa!

Kuva Hannu Uusitalo (Aurea LKV)


keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Joulu on mielentila

En suostu uskomaan, että me muutetaan jo kahden viikon päästä! Loppuu muuten joulut sun muut lyhyeen, kun on pakko vaan heti pyhien jälkeen pakata, siivota, kantaa kamat pois ja jättää tämä koti. Yää! Enkä suostu hyväksymään, että me ollaan koko tammikuu niinsanotusti tuuliajolla, kodittomina vähänniinku. En suostu. Miten kiva olis vain roudata omaisuus suoraan uuteen omaan kotiin. Kaikki sen tietää - jos vanhasta onkin haikea lähteä, niin uuteen on useimmiten aina kiva päästä. Vähän nyt kuitenkin siltä näyttää, että parempi olis vaan kerätä asenne. Että väliaikainen on vain väliaikainen ja uuteen päästään kun päästään.

Onneks meillä on ihania ihmisiä ympärillä, jotka on tarjonneet kattoa päämme päälle. Pahasti näyttää siltä, että joudutaan (meille se on kylläkin; saadaan) ottaa tarjouksia jossakin määrin (ilomielin, kiitollisina, ilman muuta) vastaan, vuokraisännät kun eivät ole kovin avokätisesti majoittamassa asukkaita vain kuukaudeksi. Tämä siis on varoituksen sana (heh).

Mutta huhhuh, onhan se kuukausi nyt aika pitkä aika majoittaa viiden hengen poppoo. Etenkin, kun otetaan huomioon se seikka, ettei tämä herrasväki ole välttämättä ihan hiljaisimmista päästä, rauhallisuudesta puhumattakaan. Mehän kyllä sopeudumme, lapsetkin kiljuisivat riemusta, jos vaihtoehdon tietäisivät, mutta selvää on, että tulemme myöskin sekoittamaan isäntäväen arjen aika perusteellisesti. No, jääpi nähtäväksi, edelleen, mikä on sijaintimme uuden vuoden ensimmäisenä päivänä. Siihen saakka yritämme kuumeisesti etsiä väliaikaismajoitusta kohta entisen kotikuntamme lähipiiristä.

Oli miten oli ja tuli mitä tuli, joka tapauksessa on täällä pyöräytetty pakkaushommat käyntiinsä. Tässä vaiheessa näyttää vielä siltä, että tästä selvitään. Mutta siitä en ole ihan varma, saadaanko tähän kotiin rauhallista, tunnelmallista ja kiireetöntä joulua ja jouluviikkoa. On nähkääs edelleen ihan kaikki jouluvalmistelut tekemättä, mukaan lukien jouluostokset. Ja ne piparit. Joku saattais ajatella, jotta pakkoko noita nyt tuossa kiireessä on alkaa tekemäänkään. Niin. Ei toki olekaan pakko. Mutta joulunrakastaja ei halua jättää tätäkään joulua niinsanotusti väliin. Vaan edelleen tavoite on sama, (joskin se saattaa tuntua hiukan kunnianhimoiselta) että jouluviikolla ei tarvisi pakata, ei juosta kaupoissa, ei leipoa, eikä myöskään juuri siivoilla.

Jouluviikolla saataisiin rauhoittaa kaikki kiire. Olla omalla perheellä. Piipahtaa sukulaisilla kera joulutervehdysten. Juoda glögiä, syödä pipareita ja paistaa torttuja mielin määrin (vielä toistaiseksi kuri on pitänyt, eikä täällä olla leivottu ainuttakaan). Laulaa ja kuunnella joululauluja. Polttaa kynttilöitä. Leikkiä tonttuleikkejä muksujen kanssa.

Hiukan kunnianhimoiselta tuo tavoite tosissaan tuntuu, syystä, että, to do -lista on vielä pitkä, toistan, pitkä! Ja päiviä ennen jouluviikkoa tasan neljä kappaletta. Ja lapset kuumeessa. Kuopus viimeiset kaksi päivää maannut vain sylissä. Vaikka mielelläni olen häntä pitänytkin, tuota touhottajaa kun harvoin saa pysymään paikoillansa. Mutta se nyt ei varsinaisesti hommien määrää vähennä...

Mutta nyt tulee se pääpointti: Edelleenkin tämä kaikki joulukiire tuntuu vain ihanalta. Minulle erittäin epätyypillistä on olla vetämättä ressiä (taisinkin jo mainita aiheesta aikaisemmin). Vähän tässä ollaan kysymysmerkkinä, jotta mitä tässä nyt oikein on tapahtunut. Mistä moinen muutos. Vaikka ehkä tämä kaikki rauhallisuus onkin suojautumiskeino kiirettä vastaan. Tai sitten se on vain tämä joulumieli. Joo, sitä se on. Joulumieli se tekee sen, että mitä enemmän kiirettä pittää ja hommia pukkaa, sitä rauhallisempi on allekirjoittaneen mieli (niinkuin vaikka nyt just tämä, että hommia odottaa tälläkin hetkellä sen satakuus, niin mulla onkin muka yhtäkkiä aikaa ja inspistä kirjoittaa blogia). Enkä malta odottaa, että päästään sanojen asteelta oikeasti tonttujen ja joulumuorin puuhiin, leipomaan, käärimään paketteja ja vaikkamitäkivaa!

Joulumieltä ei muuten yhtään vähennä tuo mukava pikkupakkanen ja lumi. Siis niin täydellisen jouluista!

Joulu on mielentila. Totisesti. En tiedä, kenen viisaan suusta nuo sanat alunperin ovat. Mutta olen täysin samaa mieltä!


tiistai 15. joulukuuta 2015

Eiku mää oon Fiona

Meille on muuttanut Fiona.

Pikkumies, nyt syömään! yritän herätellä kolmevuotiasta leikeistään. Ruoka jäähtyy! Eiku mää oon Fiona! sutkauttaa leikkijä nopean vastauksensa, hyvin pätevällä äänensävyllä. Ja leikki jatkuu. Ainiin, anteeksi, olishan mun pitänyt muistaa. Siis, sillä Fionalla olis täällä nyt ruoka lautasella, tuuhan syömään!

Pissattaako pikkuneitiä? Mennään ve... Eiku se on Viktoria! muistuttaa isoveli, se Fiona siis.

Riisupa, Pikkumies, reippaasti, niin mennään käsien pesulle ja... Eiku mää oon Fiona!

Nyt äkkiä Pikkumies pukemaan, niin lähetään mum... Eiku mää oon Fiona!

Pikkuneiti, tuotko äitille vaipan? Eiku se on Viktoria!

Haluaako Pikkumies ja Pikkuneiti omenaa? Eiku me ollaan Fiona ja Viktoria!


Niin. Meille on muuttanut Neiti Fiona, viisi vuotta, sekä hänen pikkusiskonsa Viktoria, kolme vuotta. He ovat Pikkumiehen kerhokavereita. Täytyy sanoa, että äidillä on välillä vähän ikävä omaa Pikkumiestään. Juuri tälläkin hetkellä tuolla nähkääs vetelee tyytyväisenä hänen, siis Pikkumiehen sängyssä, päikkäreitään Neiti Fiona, söpö vaaleanpunainen rusettipinni päässään. Onneksi tuo meidän Pikkumieskin piipahtaa toisinaan vielä pieniä hetkiä kotona.

Eiku mää oon Fiona!

Vaikka toisaalta, mikäs tässä ollessa, kun niin kovin ystävällinen ja hyväkäytöksinen tuntuu tuo Fiona olevan. Kolmessa viikossa olemme oppineet tuntemaan hänet oikein hyvin. Sanottaisko niin, jotta on äidillä ollut sanalla sanoen helppoja päiviä. Fiona kun ei koskaan kiukuttele saatika sano äidille vastaan. Fiona ottaa Pikkuneidin kaikkiin leikkeihinsä mukaan. Juttelee ystävällisesti, jakaa lelunsa, eikä kimpaannu, vaikka pikkusisko, siis Viktoria, saisi välillä jonkun erimielisyysraivarin, vaan selvittelee tilanteen paremmin kuin äiti konsanaan. Käsi kädessä he, Fiona ja Viktoria, leikkivät päivät pitkät. Silloin, kun nuo tytöt ovat kerhosta käymässä, ei talossa ole yhden yhtäkään mustasukkaista, äidin sylistä kilpailevaa tai muuten vain vähän joka lelusta tappelevaa tai kiukuttelevaa lasta.

Myöskään Pikkuveljen touhut eivät Fionaa ärsytä lainkaan. Päinvastoin, niin kärsivällisesti hän opastaa ja innokkaasti hoivaa velikultaansa, että veli vallan hermostuu. Kaiketi tuo pikkupätkä mielummin tepastelisi pallon perässä ympäri taloa, kuin olisi toisten syliteltävänä ja hyysättävänä.

Täytyy sanoa, että niin ystävällinen ja tottelevainen vieras kuin tuo Fiona onkin, niin hermojani tahtoo hieman koetella se seikka, että mitään, siis kertakaikkiaan mitään pyyntöä, käskyä taikka kehoitusta hän ei voi ottaa kuuleviin korviinsakaan, ennen kuin on korjannut eiku mää oon Fiona! Vähät siitä, miten kiire ja heti-tilanne äidillä olisi. Kuinka ihmeessä hän voi edes muistaa siitä  j o k a   k e r t a  huomauttaa?

Ette varmaankaan arvaa, mikä meillä on eniten käytetty lause tällä hetkellä? Aivan oikein: Eiku mää oon Fiona. Toisen sijan on saavuttanut lause: Eiku se on Viktoria. Noita kahta huomautusta viljellään tilanteesta riippuen ihan joka ikiseen väliin! No jos ei jokaiseen, niin joka toiseen nyt ainakin. Välillä olen hairahtunut miettimään, lieköhän tuo Neiti Fiona osaa mitään muuta puhuakaan. No tottahan se osaa. Mutta, niin, siis, sanoinko jo, että hermojani koetellaan?

Eiku mää oon Fiona!

Vaikka silti, ymmärränhän minä. Kukapa nyt yleensäkään väärää nimeä osaisi (haluaisi) totella.

Eiku mää oon Fiona!

On kuulkaas hyvin hyvin tehokasta pinnankasvattamistreeniä tämä tämmöinen. Niin kerta!

tiistai 8. joulukuuta 2015

Take it easy

Pitäisköhän mun stressaantua? Joulu on reilun kahden viikon päästä. Ja muutto, apua (!!!), muuttokin jo kolmen viikon päästä. Mulle ihan jo tuo tieto olisi normaalisti riittävä aihe isommankin mittaluokan ressinkiin. Saati sitten, kun soppaan lisätään, että joululahjoista yhden ainokaistakaan ei vielä ole hankittu. Ja piparit, mitkä kuulemma ehdottomasti leivotaan myös tänä vuonna omasta taikinasta (tässä on tuo rakas ukkoseni ehdoton). Plus joulukorttien postittaminen ynnä tavaroiden pakkaaminen. Ja se, että edelleenkin on täysi arvoitus, mihin me uunna vuonna kaikki miljoonat laatikkomme ja muu omaisuutemme rahdataan.

Ehkä olisi aihetta repäistä pienet eitästätuumitään. Olisi. Ehkä. Jostain syystä en nyt kuitenkaan jaksa stressaantua yhtään mistään. Mulla on erittäinkin seesteinen olo. Oikeastaan, jos nyt aivan rehellisiä ollaan, luulen sen johtuvan siitä, että me ollaan päästy aika mukavaan vaiheeseen näissä asuntohommissa. Eilen käteltiin uutta, tyytyväisen oloista omistajaa, kiitokseksi kaupoista. (Enkä missään nimessä myönnä olleeni se, jonka piti puraista kipeästi huulesta kyyneltulvan estämiseksi.) Mutta ollakseni mahdollisimman salaperäinen ja ärsyttävä, jätän vielä toistaiseksi kertomatta kaiken muun.
A n t e e k s i. Minäkin inhoan ympäripyöreää vihjailua. Mutta lupaan, kerron heti, kun kaikki varmistuu, ja se on sitten kanssa kertomisen arvoista!

Niin, palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, ressingistä ei ole tällä hetkellä minkäänlaista havaintoa. Ihan mahtava fiilis! Ehkä taloasioissa on joutunut miettimään, pähkäilemään ja puntaroimaan niin paljon ja niin isoja asioita, että nyt, kun vihdoin saa rentouttaa ajatuksensa (vaikka ihan aikuisten oikeasti olis vähän syytä vaivata päätänsä aiheella väliaikainen majoitus), niin sellaiset tavallisemmat kiireet (niinku vaikka muutto) tuntuvat aika iisiltä.

Tuntuu pelkästään ihanalta, että kaikki jouluostokset ovat vielä edessä. Piparitalkoitakin oikeastaan vain odotan, lasten aito innostus kaikkea jouluun liittyvää kohtaan on selvästikin tarttunut minuunkin. Pakkaaminen taasen, no, tein päätöksen, että tällä viikolla en ainakaan vielä varsinaisesti pakkaa ja stressi tyrehtyi, ennen kuin ehti alkaakaan. Myöskään jouluviikolla meillä ei pakata. Silloin keskitytään kaikin mahdollisin tavoin jouluun. Rauhoitutaan. Ensi viikko puolestaan käytetään varastojen ja yläkaappien pakkaamiseen mahdollisimman tiiviisti. Koko viikko. Luulisi siis päiviä olevan riittävästi. Ja koska pakkaamiset on nyt virallisestikin kalenteriin kirjattuna, voin olla aivan huoleti. Senkus vilkaisen sieltä, jos meinaa epävarmuus ehtimisten suhteen iskeä.

Rakkaat lukijat, (erityisesti sinä, ukkokulta, jos eksyt Arkipäiväkirjaan,) tämä EI ollut lupaus siitä, etten ressaisi ollenkaan. Ei. Mutta sen sijaan, että kuluttaisin kaiken aikani jo hyvissä ajoin siihen, tyhjänpäiväiseen, lupaan, että hermoromahduksia ja epätoivon itkuja tulee vasta sitten, kun niille on aihetta. Minun mielestäni. ;)

perjantai 4. joulukuuta 2015

Hätäinen joulutarrakalenteri

Mamma Myöhänen kiiruhti eilen iltasella joulukalenteriostoksille. Myöhässä oikein kirkkaasti, vain ja yksin siitä syystä, että viimeiseen asti halusi väsätä kalenterin itse, vaikka tiesi, ettei todennäköisesti talokiireiltänsä ehtisi. Vähän hirvitti, jos kalenterit olisivat kaupoista ihan tyystin loppuneet, kun lapsille oli kuitenkin jo luvattu. Kuinka pettyisivät, jos ilman jäisivät.

Eikä ollenkaan turhasta pelännyt. Suklaa- ja lelukalenterit olivat loppuneet ties kuin kauan sitten, eikä mamma ole lainkaan varma, olisiko sellaisia halunnutkaan. Kuvakalentereita taas oli jäljellä vain sellaisia, jotka eivät tuntuneet meidän lapsille sopivilta, pieniä kun vielä ovat.

Eipä siinä auttanut, kuin pistää aivonystyrät töihin kymmenen minuuttia ennen Prisman sulkemisaikaa. Että jos sittenkin tekisi jotain itse, alkuperäisen suunnitelman mukaan. Jotain pienitöistä, että saataisiin kalenterit käyttöön sentääs joulukuun neljäntenä. Hätäpäissänsä siis nappasi mukaansa muutaman paketin joulutarroja sekä pussukoita. Joskohan niistä saisi illan hämärissä jonkunlaiset, helpot, mutta ehkä kivat kalenterit näperreltyä.

Ensin meinasi mamma ihan vain leikkiä tonttua, joka iltaisin täyttäisi kummallekin isommista, joulukalenterin päälle ymmärtävistä muksuista, pussukat. Pussiin kätkisi tarran lisäksi vaikkapa omenaa, rusinaa, piparia, ehkä karkkia plus xylitolipastillia. Ei toki kerralla kaikkea, vaan jokaiselle aamulle jotain. (Eihän vain mistään huomaa, että tuo mamma yrittää herkuilla ostaa itselleen lisää sängyssälöhöilyaikaa aivan liian aikaisiin aamuihinsa.) Pussukoille keksisi jonkun kivan paikan, mihin tonttu ne illalla jättäisi lapsia odottamaan.

Ihan hyvä idea, tuumasi mies. Mutta mistä nuo pikkuiset sitten osaisivat laskea, montako yötä jouluun oikein on? Niin, öö...ei mistään. Ja onko niitä tarroja sitten seinät, kaapinovet, kirjat ja huonekalut täynnä? No ihan taatusti on.

Piti siis vielä kehitellä paikka, mihin pussista löytyvät tarrat voisi aamuisin liimata. Tällä kertaa mamman hoksottimet toimi ennätysnopeaa (siihen nähden mihin hän on tottunut tällaisissa käsitöissä). Melkein yhtä aikaa vastatessaam miehellensä, tiesi jo, millaiset kalenterit haluaa lapsosillensa kyhätä. Vaatimattomat pikakalenterit vapaalla kädellä, niistä tarpeista, mitä kaapeista löytyi. Ryhtyi heti tuumasta toimeen.

Ja niin vaan saatiin itsetehdyt kalenterit tähänkin taloon. Eihän nuo kötöstykset vedä mitenkään vertoja kaikille niille diy-hienouksille, mitä googlettelin ja haaveilin tekeväni. Mutta minä tykkään, että tällainen tarrakalenteri on silti vähän kivempi vaihtoehto ihan vain kuvakalenterille. Ensi vuonna voisin hyvin toteuttaa samaa ideaa vähän vain suuremmalla panostuksella, kuten vaikka kartongilla ja numerotarroilla, nyt kun tekotarpeina olivat ainoastaan valkoinen A4-piirustuspaperi ja musta tussi. Niin, ja kirjainleimasimet.

Vaan lapsia ei vaatimattomuus haitannut - rohkenen niin väittää, kun aivan riemusta hyppivät kalenterit nähtyään. Mammakin soi itselleen myöhästymisensä anteeksi, nuo pienet kun ei onneksi ymmärrä vielä eroa sille, toimiiko tonttukalenteri vain kaksikymmentä päivää, kahdenkymmenen neljän sijaan. Meidän ihanat innokkaat joulutontut, joita ilman joulu ja joulumieli saattaisivat tässä kiireessä unohtua tyystin!

Sitä minä en tiedä, millä huomenna selitän sen, että pussukasta löytyy neljän tarran (niinkuin tänään) sijaan yhtäkkiä vain yksi tarra. Hih. Kun pitihän ne kolme ensimmäistäkin luukkua jotenkin saada täytettyä.



maanantai 30. marraskuuta 2015

Rakas Joulupukki

Meillä on täällä vähän kiirettä pitänyt. Niin kiirettä, että ensimmäinen adventtikin meni ohi, niin, ettei koko asiaa tajuttu kuin näin jälkikäteen. Oli tarkoitus virittää koti viimeisen päälle jouluasuun adventtiin mennessä. Tähdet ikkunoihin, valoja ja koristeita vähän sinne ja tänne. Ja se joulukalenteri, sekin piti tehdä. Piti. Onneksi niitä saa lapsille hätätapauksessa kaupastakin.

Tänä jouluna saattaa jäädä tekemättä muutama muukin joulujuttu. Yritän lohduttaa itseäni, että onhan se joulu taas ens vuonnakin. Jostain syystä se ei kovin kamalasti tämmöistä tunnelmoitsijaa ja rauhan rakastajaa lohduta. Lieköhän olisi pukin kirjekin unohtunut tyystin, jollei nuo lapset siitä päivittäin muistuttaisi.

Lasten omin kätösin askartelemat terveiset tulevatkin tässä samassa kuoressa, mutta kun he eivät vielä osaa itse kirjoittaa, niin on kai äidin vielä lisäksi välitettävä tärkeät terveiset.

Isompi pikkumies on ollut reipas äidin apulainen. Hän kiltisti toteuttaa äidin pyynnöt viimeistään siinä vaiheessa, kun vähän muistuttaa ikkunan raosta kurkkivista ja tarkkailevista joulutontuista. Ja niistä lahjatoiveista, mitä pukki ehkä sitten jouluna tuo. Tottakai riitaa ja kiukkua välillä tulee, niin kuin lapsilla kuuluukin, vaan en minä sanoisi hänen tieten tahtoen ilkeä olleen. Päin vastoin, suloinen, vekkuli pieni poika, jutustelija, joka vain leikkisi päivät pitkät.

Pikkuneiti on toiminut äidin juoksevien asioiden toimittajana myöskin. Oikeastaan, meillä enimmäkseen kilpaillaan siitä, kumpi tällä kertaa saa tuoda sen vaipan tai tutin, minkä äiti pyysi. Välillä tietenkin aiheesta otetaan yhteen, mutta kuinka muuten he vielä osaisivatkaan ongelmatilanteita ratkoa. Pikkusisko taitaa olla nyt ikäänsä tyypillisesti vähän joka tilanteessa Neiti Ei, mutta, niinkuin veljensäkin kohdalla tietyt oikut, myös tämän katsotaan kuuluvan kehitysvaiheeseen. Pikkuneiti on siis ollut asiaankuuluvan reipas ja nauravainen hassuttelija, oikeastaan sana kakara kuvaa häntä monessa tilanteessa erinomaisesti. Viime aikoina on hän hoitanut paljon vauvoja, hoivasta saa osansa myös pikkuveli.

Pikkuveli puolestaan on ollut oikein mallikelpoinen, jos ei kukkamultien lattialle kumoamisia, syöttötuolissa seisomista sun muita lasketa. Kyllä taitaa pukki tietää, että niitä tosiaan ei lasketa. Tämä pikkupätkä ottaa jo itsekseen muutamia askelia ja yrittää kovasti olla kelvollinen isompien sisarusten leikkeihin mukaan. Hän ei taida juuri lahjojen päälle vielä ymmärtää, mutta äidin mielestä ansaitsee kuitenkin ehdottomasti pienen muistamisen jo pelkästään siitä, että on niin touhukas, että me äiti ja isä voitaisiin vain huvittuneena ihastella häntä(kin) päivät pääksytysten. Paljon me sitä tehdäänkin, ihan vain istutaan sohvalla tai leikin syrjässä ja seurataan lasten touhuja.

Mutta jottei nyt aivan pääsisi tärkein unohtumaan, niin on varmaan syytä välittää Korvatunturille joitakin lasten toiveista. Tänä vuonna pukki taitaakin päästä aika helpolla vaivalla, nämä toiveet kun ovat kysyttäessä aika, no, miten sen sanoisi, yksipuoliset. Pikkumies toivoo siis legoja, legoukkoja jaaa paljon legoukkoja. Olen minä yrittänyt kysyä, josko hän toivoisi pukin tuovan lisäksi jotain muuta pientä, mutta vastaus on pitkänkin mietinnän jälkeen edelleen legoja ja legoukkoja. Pikkusisko puolestaan toivoo legoukkoja ja legoja. Ja laskeskeltuani tässä yksi ynnä yksi, tulin sellaiseen päätelmään, että mitä todennäköisimmin, jos Pikkuveli osaisi puhua, hänkin mahtaisi toivoa legoukkoja.

Siinä siis olisi pukille ja tontuille vähän vinkkiä, jos vain yhtään tuntuu, ettei oikein keksi, mitä tämän perheen pikkuisille pakettiin käärisi.

Me laitetaan nämä terveiset illalla tuohon terassin pöydälle kukkaruukun alle. Jospa tontut sen siitä yön aikana löytäisivät. Noita muksuja meinaa vähän jännittää, lieköhän saavat yöllä nukuttua...

Piparintuoksuista joulun aikaa Korvatunturille! Täällä ei maltettaisi millään teidän vierailuanne odottaa. Toivotaan paljon lunta, että voisitte tulla perinteisesti reellä porojen vetämänä. Nähdään pian!

Pikkumiehen, Pikkuneidin sekä Pikkuveljen puolesta äiti


perjantai 27. marraskuuta 2015

Mitä nyt?

Eilisen aamupäivän käytin aika perusteellisen hyvin kyynelten vuodattamiseen. Piti nähkääs jo tehdä ensimmäinen osa siitä surutyöstä (onko se sitä, en ole varma, joka tapauksessa, niiin haikeaa), mikä liittyy nykyisestä kodista luopumiseen.

Tässä meidän kodissamme ei ole mitään sellaista hienoa ja luksusta, minkä perään erityisemmin kannattaisi jäädä haikailemaan. Tämä on ihan tavallinen rivitaloasunto. Ei kuitenkaan meille ihan mikä tahansa kämppä (vaikka niinkin olen tätä usein nimittänyt). Meille tämä on ollut ensimmäinen ihan oma koti. Se, mihin me silloin pari vuotta sitten rakastuttiin. Se, mikä oli pakko saada. Sisustuksellinen puoli ei välttämättä alkuun ollut aivan sitä, mitä piti, ja aika huomattavan paljon onkin ilme muuttunut kahden vuoden takaisesta (valitsemallamme välitysfirmalla, jolta tämän asunnon myöskin aikanaan ostimme, sattui nimittäin olemaan ennen-kuvat vielä arkistoissa). Siihen, että olemme saaneet tästä meidän näköisemme, ei ole tuhlattu suuria rahasummia, mutta aikaa ja vaivaa on nähty varmasti senkin edestä.

Nyt, kun kaikki on viimein ihan vihoviimeistäkin yksityiskohtaa myöten saatu valmiiksi ja vieläpä laitettu ostajaehdokkaita varten aivan vimpan päälle, niin pitäisikin heti jo lähteä pois. Pois, mutta mihin?

Myydähän me toki haluttiin. Sehän meillä oli tavoitteena. Sitä vain jotenkin ajatteli, että jos tästä parin kuukauden kuluessa ollaan lähdetty, niin on meilläkin jo uusi ihana (tai ihanaksi muutettavissa oleva) kohde kiikarissa. Että jos vuokrallekin joudutaan, niin sen kestää, kun tietää, milloin ja mihin siitä sitten kohta siirrytään ja asetutaan.

Ja nyt yhtäkkiä ollaankin siinä tilanteessa, että jo heti uuden vuoden alussa pitäisi koti luovuttaa uudelle omistajalle. Enkä oikeastaan ole ihan varma, osaanko siitä just nyt aivan täysillä iloita. Toinen puoli minussa on toki aivan innoissaan, mutta se toinen puoli. Se on hyvin epävarma omista tuntemuksistaan. Eikä vähiten siitä, mitä ajattelisi joulukuun lopun muutosta, kun ei ole harmainta haisuakaan, mihin kaiken kamansa kantaisi. Kaikki kävi niin nopeasti, ettei tässä tahdo oikein uskoakaan, mitä on tapahtumassa.

Myyntikuvat otettiin keskiviikkona. Välittäjä julkaisi myynti-ilmoituksen torstaina. Ensiesittely oli sunnuntaina. Maanantaina saatu tarjous hyväksyttiin tiistaina.

Että onko tuo nyt kumma, jos ei pysy menossa mukana. Jos tarjous olisi tullut vaikka kahden viikon päästä, niin olisi ajatukset varmasti jo erilaiset. Siihen oltiin jopa osattu vähän varautua (tämmöinen vaihtoehto sen sijaan ei käynyt mielessäkään), että jos se meneekin "heti", siis meidän makuun heti, eli vaikka kolmessa viikossa. Sitäkin vähän epäilimme, mutta pidimme toki realistisena vaihtoehtona. Olisi ehtinyt ainakin tajuta sen, että talo on yleensäkin myynnissä. Kun nyt meni vähän niinkun niin päin, jotta ensin myytiin talo ja vasta siitä parin päivän päästä alkoi todella ymmärtämään, mitä kaikkea viikon aikana ehtikin tapahtua. Ensin nauratti, teki mieli tuulettaa. Sitten itketti.

No, tänään taas naurattaa, onneksi. Tuntuu hyvältä. Näinhän tämän piti mennäkin. Mutta silti, sitä en kiellä, etteikö meille vähempikin vauhti olisi riittänyt. Tai sitä, etteikö vähän olisi kiireen tuntua ilmassa uuden määränpään suhteen. Enkä sitä, ettemmekö olisi ehtineet tähän asuntoon kiintyä. Rakkaasta kodista on varmasti aina vaikea luopua, vaikka kuinka olisi uutta ja ihanaa luvassa. Koti on niin paljon muutakin, kuin katto, seinät ja huonekalut. Koti on täynnä tärkeitä hetkiä, tapahtumia, tunteita laidasta laitaan. Tähän kotiin kannoimme vastasyntyneen, kaksiviikkoisen tyttäremme ja hänen muka niin ison, yksivuotiaan isoveljensä ja...noniin. Taidan jättää muistelut tähän tältä erää, ettei vain mene roska silmään.

Eilen nyyhkyttelin ja niiskuttelin riittämiin. Tänään olen huomattavasti kevyemmällä mielellä puolestani tuhlannut kaiken liikenevän aikani etuovessa. Ja välillä ihan vähän innostunutkin. Näin sitä vaan taas ollaan jännän äärellä. Tuleva viikonloppu ja ensi viikko juostaan asuntonäytöissä. Sitä jatketaan mahdollisesti koko joulukuu ja alkuvuosi. Vähän niinkuin pakko vain tehdä niin, siihen saakka, kunnes löydämme etsimämme. Kaikki muu on nyt toissijaista.

Ei siis muuta kuin peukkuja pystyyn, että saataisiin jonkun talon kohdalla livenäkin se fiilis, että tämä se on. Tästä tulee meille hyvä uusi koti.

tiistai 24. marraskuuta 2015

Hengähdystauko

Huh huh, sanon mää. Asuntoa lähdettiin myymään het ryminällä. Vaikka suottako tuota enää oltais viivyteltykään. Muutamaan viikkoon meillä ei ole mieliin eikä kalentereihin mahtunut kertakaikkiaan enää mitään ylimääräistä, näiden asuntohommien lisäksi. (Voi miten mielelläni kirjoittaisin vaikka vaihteeksi jostain muustakin, mutta niin, toistaakseni itseäni, kun ei tässä nyt juuri muuta ole ajatuksiin mahtunut.) Ja sanotaanko näin lyhyesti, että onhan tuota vähän tullut siivottua. Frouva, jonka huoleksi äskenmainittu aika pitkälti on jäänyt, on aika perusteellisen uupunut, noin niinkuin fyysisessä mielessä. Pääkoppa sen sijaan on intoa täynnä. Nyt pitäis malttaa vain odotella ja katsoa, mitä tuleman pitää. Ja ehkä siivota taas lisää. Ja lisää.

Tänään täti-siivoojalla onkin piiitkästä aikaa sellainen päivä, kun ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Edes siivota. Enkä muuten ole sitten tehnytkään kuin ne kaikkein välttämättömimmät askareet. Lapset heräsivät jostain syystä juuri tänään erityisen aikaisin, tietenkin, mutta vetelevät ilokseni parhaillaan onnellisesti päikkäreitä.

Siksipä tänään, tämän pienen hetken, pyhitän hyvällä omalla tunnolla itselleni, niinkuin silloin joskus aikana ennen talokiireitä, siitäkin huolimatta, että ilta on taas aikataulutettu. Pienen hetken ihastelen kynttilöitä ja kuuntelen joululauluja. Aivan pienen hetken. Minä(kin?) niin rakastan tunnelmointia. Ai että!

Joulu ei ollut vielä viikko sitten kerennyt käydä mielen vieressäkään. Muuten, kuin että toivottavasti saadaan nauttia tästä rakkaasta ja ihanasta pikku kodista vielä yhden joulun verran. Myyntikuvistakin tuli vuodenajalle aika tyypillisesti ankean näköisiä. Yllättäen tietenkin heti seuraavana päivänä saatiin sitä lunta. Ja pakkasta. Aivan selvästi tilauksesta. (Lieköhän olisi ollut säätiedotuksista ennustettavissa, en tiedä, kun en niitä ruukaa seurata.)

Samalla hetkellä, lumen ja pakkasen tuomana, saatiin joulumielikin kotiamme kaunistamaan. Tänä vuonna tuota vierasta ei tarvinut, (no, joutanut,) odotella lainkaan. Ja oikein sopivaan aikaan osasi tulla. Pyytämättä.

Joulu ja joulun tunnelma. Joka vuosi se vain tempaa mukaansa, enemmin tai myöhemmin. Kynttilät eritoten.





keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Vähän lunta ja pakkasta, kiitos!

LUNTA! Äiti, herätys!! Tuu äiti kattomaan, tuolla takapihalla on satanu lunta!!

Pakkohan se on äitinkin nousta. Vaikka oikeastaan sitä nousee tuommoisina aamuina ihan mielelläänkin. Lasten aitoon riemuun on niin helppo yhtyä. Ovat pienestäkin lumisateesta aivan haltioissaan - kumpainenkin pomppii tahollansa ja paikasta toiseen, niinkuin pöksyissään olis muurahaisia. Silmät loistaen ollaan jo ovelle menossa. Varastosta pitäis heti välittömästi hakea pulkat ja kolat, lumiukkoja päästä tekemään. Tuu äiti, mennään jo!

Voi sitä harmistusta, kun ulos viimein niin monien vaiheiden jälkeen selvitään ja kaikki lumet onkin ehtineet sulaa pois. Harmittaa äitiäkin. Lumi on niin kaunista. Ja se kuramärkä, mitä jäljelle jää sulaneen lumen jälkeen, se on kaikkea muuta kuin kaunista. Kaiken lisäksi teettää lisätöitä mammalle, kun saa yhtenään olla hiekkoja imuroimassa ja kuraa luutuamassa, lattiolta ja ulkovaatteista.
Mutta kerhon pihallapa laskettiin jo maanantaina liukurimäkeä ja rakennettiin hienoja minilumiukkoja, vaikka kerhon loputtua lunta ei lumiukkoja lukuunottamatta enää missään näkynytkään. Ei ne paljoa vaadi, nuo lapsukaiset.

Saadaankohan me pakkasta marraskuulle olleskaan? Kovasti tuo olis jo tervetullut meidän puolesta! Ja se lumi. Toisi valoa. Vaikka kyllä minä pärjään, kynttilöiden avulla. Mutta lasten iloksi edes. Lunta vaikka vain pari senttiä, mutta sitä pakkasta, ettei samoin tein pois sulaisi. Tule jo, talvi!

Niin ihanan rakeettomia nämä kännykkäräpsyt, etten sanoisi...


perjantai 13. marraskuuta 2015

Askelta pidemmällä

Jes, vihdoin ollaan otettu aika iso askel kohti asunnon myyntiä. Nyt vähän jännittää. Asian laita kun on sellainen, että jos tässä nyt niinku ostaja löytyy, niin sehän on tämän konkkaronkan sitten kerättävä kimpsut ja kampsut kasaan ja lähdettävä kohti uutta. Hui! Onhan toki sekin vaihtoehto olemassa, ettei ostajaa löydy, silloin me vaan yksinkertaisesti hyväksytään asia ja nautitaan puhtoisesta pintarempatusta kodista vielä tovin aikaa. Mutta myyminen tässä nyt kuitenkin on tavoitteena, eikä auta kuin toivoa parasta. Se askel on siis pidemmin selitettynä se, että meillä kävi eilen välittäjä tekemässä hinta-arvion ynnämuut velvollisuudet ja seuraavaksi jäädäänkin odottamaan kuvaajaa. Ja sitten sitä myynti-ilmoitusta! Olen hieman täpinöissäni.

Me ei olla todellakaan pysytty aiotussa aikataulussa ja jouluksi ei nyt uuteen kotiin päästä, ellei ihmettä tapahdu. Eli sanotaan vain että ei. Venymisellekin on syynsä, päällimmäisenä allekirjoittaneen unettomuus (joka kierre on nyt melatoniinin ansiosta viimein alkanut helpottaa!), josta syystä tässä on toisinaan tuntunut mieluisammalta vaihtoehdolta olla tekemättä mitään, touhuamisen sijaan. Toiseksi hommaa tähän pisteeseen pääsemikseksi yllättäen olikin aika mukava määrä, ja käytännössä, koska työpäivien jälkeen illat, jolloin ei mitään muuta menoa tai töitä ole ollut, ovat niin kovin lyhyitä, onkin lauantait olleet ainoita päiviä, jolloin on saatu oikeasti jotain merkittävää aikaiseksi.

Kovin isoja urakoita ei keittiötä lukuunottamatta ole tässä kuitenkaan ollut. Lähinnä miljoonien keskeneräisten asioiden loppuunsaattamista. Vaan siinäpä se ongelma just onkin. Just ja tasan niissä miljoonissa pienissä hommissa. Kun yhdistetään ne miljoona pientä hommaa, ja tyypit, jotka on joskus (onneks ihan joskus vaan) aloittamisen kanssa vähän hitaita, niin lopputulos on just tätä.

No mutta, kaikista mutkista, möykyistä ynnä muista haasteista huolimatta, nyt ollaan siinä pisteessä, että remppahommat on saatu ihan pienintäkin yksityiskohtaa myöten valmiiksi ja lisäksi koko kämppä on suursiivottu perusteellisesti. Viimeksi mainittu siksi, että mahdolliset tulevat esittelyt eivät vaatisi sitten niin järkyttävää stressaamista ja hikipäässä huhkimista, vain pikainen viikkosiivouksen tyyppinen riittäisi. Ja siksi, että viistoista vuotta vanhan kylppärin lattia (esimerkiksi) näyttää luotaantyöntävän v a n h a l t a, jos saumat ynnämuut ovat pinttyneen likaiset. Nehän luonnollisestikin ovat, jos ei niitä jynssää juuriharjan ja todella äkäisten (ja kalliiden) aineiden kanssa. Kun taas jynssäämisen jälkeen nekin ehkä (epätoivoinen ehkä) näyttävät siedettäviltä eivätkä herätä turhaa huomiota.

Sanotaan se nyt vielä kerran, jotta tämä kämppä siis lähtee, käsittääkseni, myyntiin virallisesti ensi viikolla. Hui kamalus! Meillähän ei ole vielä kiikarissa uutta kohdetta, niin vähän niinku meinaa tulla seillainen mitäsittenjos. No, etuovi päivittyy edelleen ahkerasti. Ja toisaalta, ainahan voi pakon edessä mennä vuokralle, vaikka nyt tähän hätään ei mitään väliaikaisia ratkaisuja erityisemmin kaivattaiskaan. Katsotaan! Ja jännätään...



maanantai 9. marraskuuta 2015

Iskälle

Isänpäivän aamuna meillä herättiin aikaisin, niin kuin aina. Naperoita jännitti. Yllätykset olis pitänyt päästä antamaan päivänsankarille tottakai heti. Heidän harmiksensa iskä jätettiin vielä nukkumaan aamutouhujen sekä salaisten valmistelun ajaksi. Piilopaikasta haettiin paketoitavaksi lahjat ja viimeisteltäväksi kortit, tärkeimpänä pikkumiehen kerhossa rakkaudella askartelema isäpöllö-kortti. Kun kaikki (aamutoimet ja -palat, tiskit, kahvipöytä, lahjat, kortit ynnä muut) reippaan parituntisen jälkeen oli valmista, ja muksut olivat äitiä odotellessa muun muassa treenanneet onnittelulaulua makuuhuoneen oven takana kymmenkunta kertaa (iskähän ei varmasti sitten osannut yhtään arvata, mitä oli luvassa), päästiin itse asiaan, siis herättämään isää onnittelulaululla.

Voi sitä riemua, kun viimein sai kuskata iskän tutkittavaksi kasan kortteja ja lahjoja! Voi sitä ylpeyttä, kun iskä kortteja luki. Jännitystä, kun iskä juuri paketoituja lahjoja avasi. Malttamattomuutta, kun tämä kaikki tuntui tapahtuvan lasten makuun aivan liian hitaasti.

Isänpäivänä lapset halusivat kiittää isäänsä. Esimerkiksi siitä, että iskä leikkii ja syö (jep!) heidän kanssaan. Ja pitää sylissä. Kerhotädille kolmevuotias oli lisäksi kertonut muutamia merkittäviä asioita isästään. Kuten, että iskä on kaksi vuotta ja tykkää leluista ja iskän lempiruokaa on herkkuruoka.

Toki minäkin halusin kiittää rakasta miestäni. Kaikesta. Isänpäivänä (niin kuin kuuluisi joka päivä) erityismaininnan isimies ansaitsi saada siitä, että rankan työnsä lisäksi hän on kaiken liikenevän aikansa täysillä mukana meidän kotona odottavien arjessa. Ottaa vetovastuun silloin, kun äitiä ehkä uuvuttaa. Sillä on minulle äärettömän suuri merkitys ja lapset ilman muuta nauttivat isän kanssa olemisesta ja touhuamisesta.

En koskaan voi kyllin kiittää! Jos voisinkin, niin olen vähän kehno siinä. Mielummin kirjoittaisin kaiken paperille, kuin sanoisin ääneen. Monta vuotta olen jo opetellut, vähän ehkä kehittynyt ja jatkan edelleen. Yhä muistutan
 itseäni siitä, että kun tulee sellainen pakahduttava rakastantuotaihmistä -tunne, niin kertoisin sen hänelle. Useammin. Ja sen, että tuota ihmistä ilman minä en olisi minä. Pysähtyisin ja halaisin, joka kerta, kun tulee halaamisen tarve. Ja vaikkei niin tulisikaan, niin ihan muuten vain. Liian usein vain mukakiirehdin asiasta toiseen ja paikasta paikkaan. Ja siinäpä se sitten jo aika vähäiseksi jääkin.

Onneksi on näitä juhlapäiviä ihan itse tarkoitukseen. Kovasti me kiitollisuutta ja rakkautta yritimme pusujen ja halien välityksellä osoittaa, ikään kuin korvata niitä sanomatta jääneitä kiitoksia, aikomukseksi jääneitä halauksia. Vaatimattomasti vielä hemmottelimme isäkultaa ravintolabrunssin sijaan lempisuklaakakulla aamukahvipöydässä, sekä jos ei hienoilla, niin ainakin tuikitarpeellisilla lahjoilla, kuten juhlapöydän konvehtirasialla (myöskin lempparia, joten ehdottomasti, karkkilakostakin huolimatta) ja pehmeällä paketilla, joka sisälsi muun muassa teepaitoja, niiden ah, niin ihanien, jo reikiä keränneiden kotipaitojen tilalle.

Kyllä isät ovat ehdottomasti päivänsä ansainneet! 


Tässä vielä teillekin ehkä hienoin ja liikuttavin isäinpäiväkortti ikinä (ai mitenniin ylpeä? köhköh). Kuvassa siis "isäpöllöt".



tiistai 3. marraskuuta 2015

Ajatuksia syksystä, asennevammasta ja kelkan kääntämisestä

Just tällä hetkellä nautin syksystä. Oikeastaan olen enimmäkseen nauttinut koko ajan, mutta tälläkin hetkellä, tässä sohvalla läppäri sylissä löhötessäni, lasten nukkuessa päikkäreitään, vähän väliä nostan katseeni ja ihailen tuota näkymää ikkunan takana. Rajaan pois silmistäni märän maan ja kuvittelen tilalle sen viimeviikkoisen kauniin kuuran. Se ei ole kovinkaan vaikeaa, kun lehdettömien koivujen rungot näyttävät aika samalta kuin viime viikon pakkaspäivinäkin. Sinne metsän taakse on jo aurinko laskemassa, maalailemassa pilviin kauniita värejä. Voisin tuijottaa tuota näkymää ties kuinka pitkään.

Rakastan vuodenaikoja. Vei hetken, että sen tajusin. Joskus olen luullut inhoavani syksyä. Joskus talvea. Ja kevättä, jopa kesää. Niin, siis ihan kaikkia vuodenaikoja. Toisinaan erehdyn vieläkin niin luulemaan. Sitten ymmärsin. Inhoan ehkä märkää, inhoan liian kylmää, pimeys väsyttää, loska masentaa, liika kuumuus on epämukavaa. Olishan näitä. Kuitenkin, kaikista vioista, virheistä ja inhotuksista huolimatta, rakastan kaikkia vuodenaikoja, niiden vaihtelua. Jokaisessa on jotain ankeaa, välillä masentavaakin, mutta yhtä lailla myös kaunista ja ihanaa. Tärkeintä on ymmärtää, keskittyä näkemään hyvää ankeuden sijaan. Tai ainakin sen lisäksi. Lisäksi siksi, että tympeätkin ajatukset, huonommatkin päivät kuuluvat elämään ja ovat normaaleja, kunhan vaan ne eivät saa liikaa valtaa.

Aamuisin mulla on lähes poikkeuksetta vähän asennevammaa. Onneksi ohimenevää sellaista ja just tällä hetkellä, näin iltapäivästä, minä nautin. Nautin tästä elämästä. Kotiäitiydestä. Kaikista pienistä iloista, niin kuin vaikkapa noista kanervista näkökentässäni. Just niistä, mitkä pitkään luokittelin mummokukkiin. Enkä olisi kuunaan arvannut niiden koristavan terassiani jo näin nuoressa iässä. Taidankin perua puheeni. Eivät kanervat missään nimessä ole mummokukkia. Ne ovat ihan vain kukkia, vieläpä ilahduttavan kauniita sellaisia. Minä, aamuvihaaja, rakastan aamuisin sitä, kun saa avata verhot ja katsoa ulos. Jos sisällä kaikki tuntuu potkivan päähän, niin ulos vilkaistessa yleensä näkyy toivon kipinä. Tulee fiilis, että kyllä tää tästä (kun nyt vaan saa ekana vähän murua rinnan alle itse kullekin). Nyt noiden kanervien ansiosta mieli ei lannistu (enää enempää) harmaastakaan säästä, ei edes vesisateesta.

Rakastan kauniita näkymiä niin täällä sisällä, kuin ulos ikkunasta katsoessakin. En välttämättä miellä naapurin roskakasaa taikka autokatosta kovinkaan kauniiksi, mutta niitähän ei kukaan pakota tuijottamaan. Olenkin tässä vuosien varrella opetellut hakemaan istumapaikkani niin, että kaikki vähemmän kauniit asiat rajautuvat pois. Ehkäpä samasta syystä tietyt tekemättömät työt saattavat joutua odottamaan tekijäänsä - olen nähkääs tuossa rajaamisessa kehittynyt jo sen verta taitavaksi, että saatan ihan oikeasti toisinaan unohtaa todellisuuden.

Tai ehkä pointti on juuri siinä. Ajattelutavassa. Eikö elämä näytäkin yleensä juuri sellaiselta, millaiseksi sen ajattelee. Halutessaan tai huomaamattaan. Silloin kun kaikki asiat tuntuvat olevan huonosti, niin nehän kans varmasti on tosi huonosti, jos niin tahtoo ajatella. Toisaalta, jos vain haluaa, voi silloinkin löytää ilon ja tyytyväisyyden aiheita, kun vain jaksaa hetkeksi irroittautua ankeuden keskeltä ajattelemaan. Huomaamaan niitä kaikkein pienimpiäkin iloja. Niitä voivat olla lasten leikit, naurut, hauskat jutut. Syliin ja kainaloon käpertymiset. Siivottu keittiö. Kuuma aamukahvi. Kaunis luonto. Musiikki. Uusi hajuvesi tai muu turhake. Ystävät ja perhe. Koulu tai työ. Rakkaus. Kynttilät. Tai vaikka lämpimät villasukat.

Totuushan on, ettei tämä elo varmasti kenenkään kohdalla ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Ei ollut minunkaan aamuiset ajatukseni kovin riemulliset, tänäänkään. Vaan jälleenpä kerran osoittautui todeksi se, että elämä hymyilee, kun sille hymyilee.

Tämmöisiä aatoksia on mielessäni pyörinyt jo tovin aikaa. Kun täällä kolmen pienen lapsen kanssa, yrittäjän vaimona, vähäisillä pätkäunilla mielialat tekee melkoista vuoristorataa ja hermoilun ynnä masentelun aiheita löytyisi, jos vaikka muille jakaa, jos niihin tahtoisi keskittyä. Kun yhdellä on eroahdistusvaihe, toisella uhmaikä ja kolmannella muuten vain voimakas ja haasteellinen, temperamentti, on aivan normaalia, että saman päivän aikana ajattelen yhtenä hetkenä tyytymättömänä, kaiken toivoni menettäneenä, että hohhoijjaa, tätäkö tämä elämä oikeasti on ja päälle pitkä rivi kysymyshuutomerkkejä, ja toisena kaikki on niin hyvin, lapset iloisia ja suloisia äitinpikkumurusia ja koko elämä aivan ihanaa.

On minun valintani joko jämähtää epätoivoon, taikka sitten löytää niitä positiivisia asioita. Joskus aamukelkan kääntäminen (ts. asenteen muuttaminen) vaatii paljonkin töitä, toisinaan siihen riittää vain pelkkä päätös. Päätös, että nyt, nainen, muuten tehdään tästä aamusta niin hyvä ja mukava kuin mahdollista! Tärkeintä kuitenkin se, että joka kerta, kun olen halunnut, olen onnistunut.

perjantai 30. lokakuuta 2015

Keittiöremppaa minibudjetilla

Kämppä olis myyntiin lähdössä. Oikeammin, pitäis olla myynnissä jo. Niin, en nyt aivan tarkkaan osaa selittää, mitä tapahtui. Me vaan ihan extempore saatiin tuossa viikko sitten sellainen hullu idea, että maalata hurautetaan nuo keittiön kaapit tälle vuosikymmenelle, ainakin näennäisesti.

Maalauspiste kyhättiin keittiön pöydälle, askarteluliinan päälle. Mies aloitti ensin ruuvaamalla kaikki kaapin ovet irti, sitten niistä ovista vetimet irti. Seuraavaksi hioi. Sitten teippasi. Ja lopulta maalattiin, yhdessä ja vuorotellem. Ekan maalikerroksen jälkeen yritys näytti kohtalaisen epätoivoiselta. Tokan kerroksen jälkeen vanha väri alkoi jo peittyä, mutta tulos oli kaikkea muuta kuin tasainen ja nätti, se näytti suoraansanottuna järkyttävän epäonnistuneelta. Onneksemme se pieni toivon kipinä, tuo vanha hyvä kaverimme, kolmas kerta toden sanoo, ei pettänyt meitä tälläkään kertaa. Kolmas, ja viimeinen maalikerros sai meidät aika vakuuttuneeksi siitä, että vaiva kannatti.

Sitä vaivaa kyllä riitti. Työtä tehtiin tauotta, kellon ympäri. Ja kieltämättä, työn ja remppasotkun määrä pääsi vähän yllättämään. Hyvin pian kävikin selväksi, että tässä rempan keskellä ei nyt kukaan mitään ruokaa ala laittamaan (minä kun vielä herätessäni aivan kuvittelin niin). Niinpä haettiin talkoolaisille evästä kotipitsasta. Sitä sitten vedettiin naamaan tyytyväisinä lasten alle metrinkorkuisen leikkipöydän ympärillä.

Niin, ne lapset. Ne toi oman lisähaasteen hommaan, hyppiessään siellä kaiken maalinkatkun keskellä. Pääsivätpä hetkeksi itsekin pensseliä heiluttamaan (toimi rauhoittamiskeinona aikasta hyvin). Sai siinä tietty olla vähän niinku sillain kieli keskellä suuta, meinaan, aika maukkaan katastrofin ainekset meillä oli kasassa. Sekin täytyy myöntää, että välillä otti pannuun ja pahasti ja kilvan tivasimmekin toisiltamme, kenen uunon idea tämä nyt sitten olikaan. Mutta ihan hyvin se meni, näin jälkikäteen ajateltuna.

Nimittäin loppua kohti, kuten sanottua, alkoi kaikeksi onneksi tuntua siltä, että hommassa saattoi olla järkeäkin. Ettei se idea sittenkään niin uuno ollut. Maalipurkin kansi lyötiin visusti kiinni sunnuntain vastaisena yönä, aika tarkalleen kello yksi. Väsymys jo vähän painoi silmäluomia, mutta keittiö sai raikkaamman ilmeen. Isolla vaivalla, mutta tosi pienellä rahalla.

Väriähän "uusi" kyökki muutoksen myötä kaipasi. Kokovalkoinen ei ole mun juttu, vaikka valkoinen hallitseva pääväri meillä onkin. Tykkään kontrasteista ja sitä saatiin heivaamalla vanhat ja Rumat (kyllä, isolla ärrällä) työtasot roskalavalle ja roudaamalla Bauhausista uudet tilalle. Näin kun tässä lähtökuopissa ollaan, niin ei tehnyt mieli kuin vilkaista niitä ihania massiivipuisia työtasoja (se tammi ois niin nam!), hinta kun pomppaa niiden kohdalla jo melko korkealle, laminaattitasoihin verrattuna. Musta olis käynyt tänne valkoisen ja vaaleanharmaan sekaan mun mielestä aika kivasti, mutta hinta merkkasi tässä kohtaa enemmän. Päädyttiin lopulta tumman harmaaseen. Aivan riittävän hyvin sekin tänne sulautuu, nyt kun muutokseen on silmä tottunut.

Vetimet on edellisen asukkaan asentamat. Itse en noita valitsisi, mutta koska ne on kuitenkin kohtalaisen neutraalit, niin ei nyt lähdetty niitä vaihtamaan ollenkaan. Melko pienellä rahalla sen olisi vielä tehnyt, vaan ei just tässä tilanteessa sitä pidetty kovin järkevänä ratkaisuna - me kun ei osata ennustaa mahdollisen ostajan mieltymyksiä, niin annetaan hänen tehdä se itse, niin halutessaan. Jos tekisin remppaa itselleni, niin myös tiskipöytä sais aika vilkkaan lähdön, samoin välitilan laatoitus. Nyt ne saivat kuitenkin jäädä. Ja muuttuihan tuo ilme, näin omasta mielestäni, parempaan suuntaan vähemmälläkin.

Tämän sortin remppa tuskin asunnon hintalapussa tulee juuri näkymään, mutta näin toivoisimme, että olisi mahdollisesti kuitenkin osaltaan jouduttamassa myyntiä. Perusturvallinen valkoinen on ehkä tylsä ja mielikuvitukseton, mutta toisaalta en usko sen kovin montaa ostajaehdokasta pois tiehensä säikäyttävän.

Ainahan voi tietysti kysyä, miks ihmeessä me ei olla tehty tätä jo aikaisemmin. Ja pariin otteeseen kysyttiinkin. Keittiöhän oli yks niistä, minkä kohdalla sanoin jo asuntonäytössä, että tuo tulee vaihtumaan HETI. Näin heti se sitten tapahtui. Hehheh. Totta puhuen, maalaaminen on käynyt mielessä aina silloin tällöin. Mutta vastauskin on aika äkkiä valmiina, me nimittäin haluttiin ja tosissaan aiottiin tehdä alunperin ihan kunnon keittiöremppa, siihen on tässä pesämunaa kerrytetty jo hyvän aikaa. Mutta nyt, kun hieman yllättäen päätimmekin muuttaa pois, ei tietenkään ole kovin järkevää tuhlata kallisarvoisia säästöjä tulevaan ex-asuntoon.

Ehkä selitin jo tarpeeksi? Mennään asiaan, siis kuviin. Mistä tietää, että keittiö ei miellytä emännän silmää? Siitä, että rehellisiä ennen -kuviksi kelpaavia ei löydy sitten millään. Ihan itse tarkoitukseen otetut meillä ihan varmasti oli, mies niitä räpsi tuossa alkusyksystä, mutta eihän niitä tietenkään enää mistään löytynyt. Kävin valehtelematta kaikki kuvat kahden vuoden ajalta läpi ja aika taidokkaasti niistä on köökki rajattu pois. Höhlä. Näkishän tuon muutoksen huomattavasti selkeämmin, jos kuvat olisivat samasta kohtaa ennen ja jälkeen. Mutta näillä mennään, mitä on ja kameran takana muun muassa pikkumies, siispä jälleen jokseenkin omalaatuisia kuvia luvassa.

 Kas tässä, saanen esitellä, keittiöremppaa minimibudjetilla!

Tumman ruskeat osat maalattiin valkoiseksi,
vaaleapilkullinen taso vaihtui tumman harmaaksi,
myös lattialistat ovat nykyisellään valkoiset.


Taisin sittenkin löytää yhden hyvän kuvan!
Vanhakin kyllä näin kuvasta näyttää ihan
ookoolta, mutta tässä kun seisoi, niin näki
sen, että on kyse vanhasta keittiöstä,
kaikki maalin kulumiset yms
kauneusvirheet pistivät silmään.


Jälkeen:








maanantai 26. lokakuuta 2015

Nyt sitä itsekuria

Tää on nyt neljäs päivä. Ja tässä mää istun. Mietin. Että miten ihmeessä sitä ihminen selviää? Katsokaas, kun me päätettiin tuon ukkokullan kans ryhtyä oikein kunnollisiksi. Sillä lailla kunnollisiksi, että joka päivä ei oo enää karkkipäivä. Tai suklaapiirakkapäivä. Tai Arnold'sin kahvijamunkkipäivä. Tai joulutorttupäivä tai piparipäivä tai suklaapäivä. Tai joulu. Koska nyt on lokakuu. Vasta.

Mulla on semmonen huono tapa puolustella itselleni (ja miekkoselleni) herkuttelua. Koska viime yö oli niiiiin huono, niin voin hyvällä omallatunnolla ottaa kolme suklaapalaa kahville (joka päivä, joka kahville). Koska lapset on ollu näin kiukkuisia, niin olen vähintäänkin oikeutettu ottamaan pakastimesta yhden piirakkapalan päikkäriaikaan. Ja toisen toisten päikkäreitten aikaan. Tai koska mies oli iltaan asti töissä ja makuuni menee vasta tunnin päästä kiinni, niin totta nyt tietenkin sitä voi pitkästä päivästä palkita itsensä irtokarkeilla. (Makuunissa niistä pusseista tulee aina tosi pieniä. Joojoo, tulee tulee!)

Mua on joku joskus ehkä saattanut sanoa selittelijäksi. Myönnän, sellaista vikaa on toisinaan havaittavissa. Mutta eikö vaan ookki aika päteviä nämä selitykset? Ne herkut ihan oikeesti pelastaa hermoromahdukselta melkein tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta ku niitä tilanteita alkaa olla joka päivä ja monta kertaa päivässä, niin eihän se pitemmän päälle toimi semmoinen. Kotiäitinä meinaan jatkaa vielä aika monta vuotta, ja tällä menolla musta tulee tosi iso ja saan lisäksi vielä kaikkia ei-niin-kivoja sairauksia.

Niin me sitten päätettiin alottaa epävirallinen herkkulakko sekä tosi tiukka ja virallinen karkkilakko. Tämä päätös syntyi sillä hetkellä, kun tajusin, että joulusuklaat on tuotu kauppoihin. Viime vuonna, nähkääs, jouluherkuttelut aloitettiin meidän pirtissä ihan huolella heti lokakuussa. Ja lopetettiin varmaan tammikuun loppuun. Jepjep. Ei tänä vuonna.

Tänä vuonna päätettiin ottaa järki käteen. Eka yritys kesti kolme päivää, kunnes sorruttiin makuuniin, oikein yhteistuumin (mutta ku me oltiin treffeillä!). Ja nyt sitä sitten ollan tässä näin. Istumassa keittiön pöydän ääressä, kuppi kahvia nenän edessä. Ja vieressä tosi tummaa suklaata. Kahvikupista hörppäsin. Suklaaseen en minä sokerihiiri koskenut, enkä ole ihan varma koskenko.


Fazerin sininen on parempaa.

Mulle rauhallinen kahvihetki (sen ehdottoman tärkeän suklaan kanssa) vähintään kerran päivässä on ollut aika tärkeä juttu. Olen tainnut mainita siitä joskus. En ole koskaan tykännyt juoda kaljupääkahvia. Mutta koska se fazerin sininen on sen verran paljon parempaa. Niin. Sen verran, ettei tuo melkein musta suklaa houkuttele olleskaan. Nyt minä sitten hörpin tässä tätä kaffeeta ihan vain maidon kera. Ja totta totisesti mietin, oliko tuo herkkulakkopäätös välttämättä sieltä fiksuimmasta päästä.


Voipi siis olla, että huomenna jää kahvit tyystin keittämättä, syystä että se kahvin kaveri puuttuu, huomennakin. Voipi myös olla, että otsaa jossain vaiheessa vähän kiristää. Ja hermoromahduksia saattaa tulla.

Edellisestä kunnon herkkulakosta on monta vuotta aikaa. Aivan liian monta. Siksi minä mamma nyt viimein päätin ylittää itseni. Kuri se on joka kannattaa! (En kyllä ole enää ollenkaan varma, kannattaako. Ja kykenenkö.) Jouluherkuttelut aloitetaan kuitenkin hyvissä ajoin viikko ennen joulua.
Ja tumma suklaa vaihtuu fazerin siniseen kahden viikon päästä, kun pahin sokerikoukku on selätetty. Mutta vain pala per kahvikuppi, sen kolmen sijaan.


No niin, eikä sitten oteta tätä vakavasti, eihän. Tämän tekstin on tarkoitus toimia tsempparina sekä olla huumorisävytteinen, ymmärtäkäätte se siltä kannalta viimeistään tässä vaiheessa, kun sen näin kohtalaisen selkeällä suomen kielellä ilmoitan. 

Siis hymyä huuleen, ihmiset! Ajatellaan sen karkkipussin ja joulusuklaan sijaan vaikka pähkinöitä ja salaattia. Tai omenaa. 



tiistai 20. lokakuuta 2015

Mihin se vauva katosi?

Ei taida olla meillä vauvaa enää.

Vai puhuuko vauvat muka puhelimessa? Ei nyt ihan oikeasti tietenkään, vaan tiedätte varmaan; vie kaiken vähänkään puhelinta muistuttavan korvalle ja muka rupattelee jotain.  Entä saako pikkuvauvat kiukkukohtauksia, jos joku ei mene oman mielen mukaan? Joo, just niitä lohduttomia itkupotkuraivareita, joille ei valitettavasti (onneksi, vielä) voi muuta kuin nauraa.

Treenaako vauvat kävelyä? Tuen varassa vasta, sentään, mutta vauvathan makaa! Meidän vauvako se tosiaan on, joka kipuaa äidin lahkeeseen roikkumaan heti, kun äiti vain hetkeksikään näköetäisyydelle pysähtyy. Ja se äiti ihmettelee (lue: tuskailee), jotta taasko sitä ollaan tässä roikkumisvaiheessa, johon ainoa edes jotenkin toimiva lääke on kävelemään oppiminen.

Ei taida olla enää vauva se, jolta ei jää koskaan, vahingossakaan, huomaamatta, kun vessan ovi aukeaa. Saati, että joku sen vallan raolleen unohtaisi. Tai se, joka nyt vuorollaan, isompien jalanjäljissä, tekee äiskän tiskaamisesta mahdotonta, tai vähintäänkin todella haastavaa. (Tiskaamisesta on tosiaan tullut puhuttua ennenkin.) Nyt se ex vauva täällä sotkee ihan kaikkea ja ihan koko ajan. Tekee kaikkensa pysyäkseen isompien perässä. Ja niin kovasti peilaa heidän tekemisiään, oppia ottaa. Nyt jo.

Sen lisäksi, että tuo vauva saavuttaa kovaa kyytiä taaperovaihetta, on meillä tuore kaksivuotias. Ihanan ilkikurinen prinsessa, joka ei todellakaan, missään tilanteessa (muka), tunnista ei-sanaa. Sekä Iso Poika kolmevuotias, joka lukee kirjat ääneen ulkomuistista. Ja joka muun muassa tämän aamun on laulanut itse keksimäänsä laulua Minä olen iso poika, sävelmällä Prinsessa ruusu linnassa.

Niin ne meidän pikkukullat vaan kasvaa. Ja jälleen, jälleen äidin ajatukset jakautuvat kahtia. On se puoli, joka pyyhkii kyyneleitä haikeudesta. Sitten on se toinen puoli, joka hihkuu innosta. Ei millään malttaisi odottaa seuraavia kehitysaskeleita. Siirtää ihailevan katseensa muksusta toiseen. Ja välillä tekee kaikkensa piilottaakseen huvittuneisuutensa tai kätkeäkseen totaalirepeämisen hyvän tekosyyn taakse.

Rakkaita kaikki, iästä riippumatta. Mutta kasvaako ne ihan oikeasti näin hirveällä ryminällä? Tiedän, ei ole ensimmäinen kerta, kun löydän itseni ihmettelemästä ajan kulkua. Mutta niin se vain yksinkertaisesti on, että ei tässä tahdo perässä pysyä. Oikeasti, tällä menollahan ihan kohta meilläkin jo pakkaillaan koulureppua ensimmäistä kertaa. Siis kääk, sanon mää! Ja nyyhkis.

torstai 15. lokakuuta 2015

Laiskan päivän leikit

Joskus äitiä vähän väsyttää. Eikä aina ihan vähänkään, välillä niin paljon, ettei silmät pysy tulitikkujen avullakaan auki. Lapsia nyt ei tunnetustikaat äidin väsymykset hevin hetkauta, vaan rutiinit on hoidettava ja leikit leikittävä, vaikka pää väärinpäin (ei nyt ihan kirjaimellisesti kuitenkaan). Silloin on syytä ensiavuksi pakottaa aivot töihin. Tässä tapauksessa mietintätöihin. Nuo muksut kun reagoi äidin väsymykseen niin, että mitä enemmän äiti yrittää hengähtää, istua tai hui kamala, jopa maata, sitä enemmän tapellaan, itketään ja kiukutellaan. On turha edes kuvitella toimivaksi sen, että kehoittaa lapset aloittamaan leikin keskenänsä, kun äiti tässä vähän levähtää. Vaikka muussa tapauksessa leikit usein sujuiskin aika hienosti, niin tämmöisenä päivänä tehdäänkin sit täyskäännös. Eihän se kukkokaan käskien laula.

On siis tehtävä, kuten sanottua, aivotyötä sellaisen leikin keksimiseen, joka miellyttää kaikkia osapuolia. Tässä tapauksessa se tarkoittaa käytännössä puuhaa, missä äitin levähtäminen ja mahdollinen (lue: pakollinen) silmien lepuuttaminen kuuluu leikkiin, tai on vähintäänkin hyväksyttävää.

Kriteerit täyttyvät esimerkiksi parturileikissä. Huom, tätä ei kannata ottaa liian tosissaan. Älä siis anna lasten käsiin saksia, ja miehen partakonetta, vain jotain saksia ja hiustenleikkuukonetta muistuttavaa. Harja on tähän leikkiin oivallinen, mutta turvallinen, ja sakset lasten mielikuvitus tekee vaikka kynästä tai leikkikeittiön muovisista grillipihdeistä. Äidin tehtäväksi jää ottaa mahdollisimman rento asento, niin että hiukset roikkuvat sopivasti lasten ulottuvilla (esim sohvalla nojaten päällä käsinojaa vasten, tyynykasa niskan alla tietty) laittaa silmät kiinni ja antaa pikku ammattilaisten hoitaa hommansa. Tässä leikissä ei sitten tarvitse kantaa huolta siitä, joskos vahingossa sattuisi ihan oikeasti torkahtamaan, nimittäin kun partureita on kaksi, hiuksiakin kiskotaan vähintään kahteen suuntaan koko ajan. Ja lisäksi noilla mainitsemillani grillipihdeillä nyppiminen ja repiminen nipistää päänahkaa aika mukavasti.

Kun parturileikki alkaa kyllästyttämään, on aika luontevaa siirtyä hierojien käsittelyyn, matolle, taikka joskus, vallan lasten pyynnöstä, mukavasti sängylle makaamaan. Mamman pullataikinamahaa (niin, mahaa, kovan selän hierominen on tylsää) on ihan kiva veivata, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan se on hoideltu suhteellisen nopsakkaan alta pois. Ja jos oikein vauhtiin päästään, niin aika pian etsiytyykin touhottajien päälle lennosta lääkärintakit (jos ei ne heti sitä ite hoksaa, niin tässä vaiheessa äiskä voi vähän vinkata) - ollaan neuvolassa.

Neuvolaleikissä välineitä onkin varsinainen arsenaali. Kaikki purkit, törpöt, tikut, kipot, kupit sun muut käyvät. Mitä enemmän, sen parempi. Yhdestä purkista töpötetään yhtä rasvaa, töp tsöp, toisesta toista, tsup tsup, ja sitten levitetään. Tikuilla pistetään piikkejä, tiks, paljaalle iholle (auts), tottakai. Niin, ja laturi on tässä leikissä aivan ehdoton, nähkääs, vauvan sydänäänien kuuntelemista varten. Sitä liikutellaan mahan tai vaihtoehtoisesti selän päällä. Ja se jyskyttää tasaisesti kuin juna konsanaan, tuk-tuk-tuk-tuk-tuk-tuk-tuk-tuk-tuk. (Näin jälkikäteen ajateltuna, kannatti raahautua talvella pari kertaa koko katraan kanssa äitiysneuvolaan, niin hikistä kuin se silloin olikin.)

Oman haasteensa näihin(kin) leikkeihin tietenkin tuo eräs sen tarkemmin nimeämätön tuholainen, se kullanmuru, josta on kiva rääpiä lattialla makaavan äidin naamaa, repiä hiuksia (niin että ne oikeasti lähtee irti) tai vaihtoehtoisesti vollottaa muka hätää kärsien vieressä. Kun äiti ei leiki mun kans. Siitä syystä nämä leikit ajoittuvat usein aamu-uniaikaan, joka on erityisesti tässä tapauksessa harmillisen lyhyt tunteroinen. Jäljelle jäävän ajan voikin sitten käyttää minuuttien laskemiseen (hereilläpysymiseksi), toivoen, että toinen puolisko saataisiin ajoissa kotiin. Joku fiksu (olen kokeillut, siksi tiedän, että se on fiksua) saattaisi jopa yrittää unohtaa koko väsymyksen ja melko turhat (vaikkakin kivat) levähtämisyritykset, kerätä porukan kasaan ja suunnata esimerkiksi puistoon. Tai mammakavereilta tekohengitystä hakemaan, suomeksi sanottuna juomaan kahvia ja juttelemaan. Niin, ja leikkimään, tietty.

Tai sitten, niin kuin tänään, raahautua aivan liian aikaisin aamulla perhekerhoon. Valmiille ruuille!! Ja huomata, että aurinkoki paistaa. Vaikka väsymys ei mihinkään häipynyt, niin se aamulla koko maailmalle mököttävä äiti on jälleen pelkkä äiti.

Kuva nyt ei varsinaisesti aiheeseen liity, eikä silti toisaalta kovin
 kauaskaan heitä. Tässä hyvin tyypillinen tilanne just nu. 
Mamman pikkumurut!

perjantai 9. lokakuuta 2015

Pyykkärin paikka auki

Onhan se uskomatonta, ettei tää nainen täällä näin saa pyykkiä pestyä! Taas, jälleen kerran, mennään jo torstaissa, kun yhtäkkiä herään huomaamaan, että yhden kaapista ovat teepparit loppu, toisella lähtee jalkaan ihan melkein viimeiset alushousut ja kolmannella ei kohta oo ainuttakaan puhdasta bodya. Ja siis tämä ei ole mitenkään poikkeuksellinen viikko, ei todellakaan.

Syy on hyvin yksinkertainen: minä en vain kertakaikkiaan muista. Joka aamu herätessäni vakaasti aion tehdä sen. Tänään. Heti aamupäivällä, ettei vaan pääse unohtumaan. Ja hupskeikkaa, aivan yhtäkkiä on taas ilta ja aika hakea kylppäristä yövaipat. Niin, hakea, jos pääsee siitä pyykkivuoren yli vaippakaapille. Voi etttttä se ottaa päähän, tajuta, että ihan oikeasti en tänäänkään sitä muistanut! Ja minähän se en konetta laita pyörimään enää siinä vaiheessa, kun lapsia nukutetaan, eihän sitä pääsis ikinä itse nukkumaan. Ne vaatteet kun ei puolessa tunnissa puhdistu.

Kyllähän mää tietty tuolla pyykkärissä käyn vaikka sen viistoista kertaa päivässä, mutta aina on joku tilanne päällä. Jollaki tavarat pöksyissä, joku itkee väsymystä, joku nälkää, tai sitten just ku pääset pyykkäämisen makuun, niin lapset aloittaa jonku vuosisadan lelutappelun, ja erotuomariahan siellä tarvitaan. Ja eihän sitä nyt hyvänen aika kolmen minuutin päästä voi enää muistaa, mitä sitä pitikään tehä.

Niin perinteisesti sitä kävi sitten eilenkin, että tuli yhtäkkiä joku hätäinen yllärilähtö paikkaan ö, eikä siinä tohinassa käynyt tietenkään, taaskaan, mielen vieressäkään, ne pursuilevat pyykkikorit ja vajaaksi käyneet vaatepinot kaapeissa. Näin on siis jälleen todettava, että viikon ensimmäinen pyykkikoneellinen on juuri parhaillaan linkousvaiheessa. Ja on perjantai-iltapäivä. Ja viiden hengen perhe. Että toimiiko? No en menis kehumaan.

Täällä sitä sitten pyykätään hiki päässä koko viikonloppu, niinkuin viime ja edellisenä ja sitä edellisenäkin viikonloppuna. Ja pyykkejä kuivuu ovien päällä ja tuolien selkänojilla ja vaikka missä.

Minkä hokkuspokkustempun sitä tekis, että sais tän rumban pyörimään just toisin päin? Niin, että viikonloppuna jäis aikaa jolleki muulleki hommalle. Tai ihan oleskelulle jopa. Pitäis ne välipäivät lauantaina ja sunnuntaina. Jos niinku sellasia oikeasti tällä pyykin määrällä on vara pitää.

Pitäsköhän mun siirtää nuo pyykkikorit olkkariin, jos sitä sitten muistais. Vai palkkaisko vaan jonku tyypin tänne pyykkäriksi... Pitääpä ihan tosissaan laittaa harkintaan.

Onneks on sentään söpön värisiä kukkia maljakossa. Ja perjantaifiilis - siitäkin huolimatta, että ukkoseni just ilmoitti töiden venyvän iltamyöhäseen. Aurinkoista viikonloppua!


keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Varokaa minimiestä!

Tiedättekö mitä meikämamma tekee just nyt kaiket päivät? Minähän vahdin. Vahdin minkä ikinä kerkeän. Herkeämättä. Silmä tarkkana. Ja jos se silmä epähuomiossa unohtaa olla tarkkana, niin se kyllä muistaa tehtävänsä taas ihan pian, huudon kuullessaan. Olenhan mää toki vahtimista harrastanut koko äitiurani ajan, mutta sanotaanko, että ajoittain on päästy helpommalla. Nyt ollaan jälleen kerran siinä kohtaa, jotta hikiä pukkaa.

Tuo meidän formulaakin nopeampi kuopuksemme nimittäin on tullut siihen vahdittavaan ikään. Hän on sellainen tuholainen, jotta. Hengenvaarallisten pikkutavaroiden noukkiminen ja roskiin saattaminen tulee jo ihan selkäytimestä, huomaamatta.
Mutta se mikä tätä mammaa ihan tosissaan työllistää ja kiireisenä pitää, on se, kun tuo mini tahtoisi osallistua jok´ikiseen isosiskon ja -veljen leikkiin. Hänen leikkinsähän on leikin kuin leikin levittäminen, junaratojen ja tornien hajoittaminen, lelujen sekoittaminen, kaappien, hyllyjen ja tasojen tyhjentäminen ja yleisen epäjärjestyksen ylläpitäminen.

Selväähän on, ettei nuo isommat leikkijät järin innoissaan ole, kun eivät saa rauhassa leikkiä melkein mitään(muulloin kuin päikkäriaikaan). Kun vaara uhkaa, on ensimmäinen reaktio tietenkin puolustautuminen - muks maks ja niin edelleen. Periaatteessa aika ymmärrettävää suojelutoimintaa isommilta. Periaatteessa myöskin väärin ja kovin ikävää minin näkökulmasta. Kerta toisensa jälkeen siis täällä (kaikesta vahtimisesta huolimatta) ollaan tilanteessa, missä yks viiva kaks itkee hajoitettua leikkiään ja yks loukkaantuneena tyrmätyksi tulemistaan, mahdollisesti pipiäkin. Ja näähän kans on jokainen sellaisia dramaqueenejä ja -kingejä, (tietyt merkit antavat ymmärtää, että tämä on heidän puoleltaan tehokkaaksi havaittu keino tulla ensimmäisenä huomatuksi, tai huomatuksi yleensä, tässä sisarustriossa) että desibelit huitelee aikamoisissa lukemissa. Kun ensin on selvitetty, kellä tässä oli todellinen ja isoin hätä ja ketkä taas kuuluu itkujoukkoon määki ku muutki, vie rauhoitteleminenkin aikansa. Jokaisellahan tottakai on joku pipi, tai harmi muuten vain, mikä on saatava äitille itkun säestyksellä ilmoitettua.

Niin, se vahtiminen. Sen lisäksi, että se on välttämätöntä, kun eihän noin pienet ihan aina ymmärrä, mitä voi ja ei voi toiselle ihmiselle tehdä, se on myöskin helpompi tie, kuin vahtimatta jättäminen. Siitäkin huolimatta, että on lähes turha yrittää päivän aikana sitten mitään muuta tehdäkään.
Ja niin turhaa kuin se yrittäminen onkin, niin pitäähän sitä siltikin aina kokeilla. Että jos nyt vien tämän minin tuonne toiseen päähän taloa, niin ehdin ehkä luututa pöydän. Tai jos annan sille jotain tosi mielenkiintoista, avaan vaikka jonkun keittiön kaapin, niin saatan jopa ehtiä käväistä pikapikaa vessassa. Tai työntää ruokaa vaikka viis haarukallista suuhun (omaani). En muista, olenko montaakaan kertaa aikeissani kovin kehuttavasti onnistunut. Jos siis siellä oli jonkun mielessä mielenkiintoista tekemistä tällaiselle ei-vielä-taaperolle, niin ilomielin otan vinkkejä vastaan!

Vielä jokin aika sitten pääsin pikkuisen helpommalla. Senkus nosteltiin vaan isompien kanssa yhteistuumin kaikki leikit aina ensimmäisen vaaran uhatessa turvaan pöydälle, sängylle tai sohvalle. Tuolloin itkijöitä jäi vain yksi. Se, joka ei yltänyt, vaikka olisi halunnut. Se, jolle ei tietenkään kelvannut muut lelut lattialla ja lelukoreissa. Kuka nyt yksin viitsisi leikkiä (saati sitten äitin kans), kun kavereitakin olis.

Vaan nytpä alkaa mammalla olla konstit vähissä. Tuo niin rakas mini kun yltää jo melkein joka paikkaan. Jos ei nyt aivan kaikkialle kiivetä uskalla, niin hienosti se leikkien sekoittaminen onnistuu siinä sohvan tai pöydän tai sängyn vieressä seisten ja kurotellen. Ah.

Ehkä tää kantsii vaan ottaa positiivisesti, liikunnan kannalta. Mullahan on tässä jo jonkun aikaa ollut askelmittari ranteessa ja voin kertoa, että tällä hetkellä tavoite, yhdeksän tuhatta askelta, täyttyy lähestulkoon pelkästään tässä kotona pyöriessä. Jos ei aivan, niin pikkujumppa vielä illan päätteeksi (olen muuten edelleen yhtä täynnä intoa, kun aloituspäivänäkin) ja voi kuulkaa hyvällä omalla tunnolla mennä nukkumaan. Myhäillä mielessään, että minä laiska kotiäiti se en sittenkään ihan niin laiska ole, mitä pelkäsin.

Jos totta puhutaan, niin mää tykkään joskus ihan vähän liioitella. Totta on se, että ei tässä nyt hirveällä antaumuksella repeä kotitöihin. Mutta eihän tää silti oikeesti mitään hikiurheilua oo, paremminki hyötyliikuntaa. Enkä mää nyt välttämättä niin helisemässä kyseisen asian kans oo, mitä annan ehkä ymmärtää. Lähinnä huvittaa tämä kaikki. Lapset ne on vaan niin suloisia, jokainen omalla tavallaan.


torstai 1. lokakuuta 2015

Parempaa syksymieltä

Jos joskus syksy on saanut minussa aikaan haikeaa, ellei jopa masentavaakin fiilistä, niin tämä syksy tuntuu tekevän poikkeuksen. Tällä hetkellä mun energian määrä vain lisääntyy, mitä pidemmälle aina kylmenevää syksyä mennään. Ehkä se syysmasis vielä saapuu meillekin, ehkä ei. Mutta nyt nautin!

Nautin erityisesti siitä, että on yhtäkkiä intoa alkaa laittamaan kotia myyntikuntoon. Tähän asti kaikki siihen prosessiin liittyvä (kaikki, mitä viikko viikolta olen siirtänyt seuraavaan siivouspäivään, kuten kylppärin kaakelisaumojen puhtaaksi jynssääminen sekä seinien peseminen ja satakaks muuta hommaa) on saanut aikaan vain stressiahdistusta. Kaikeksi onneksi tapahtui sillä saralla yllättäen käänne, jonka myötä virtaa tuntuu olevan jaettavaksi asti. (Välillä.)

Eilen hangattiin muksujen kanssa keittiön kaapinovista kaikki pinttynyt lika pois, tänään puolestaan päästiin jo hyvälle mallille lastenhuoneen seinien pesemisessä. Uskomatonta, minkä määrän tahroja tällainen pieni lapsiperhe saa iskettyä valkoisiin seiniin ja miten lyhyessä ajassa! Toivotaan, että peseminen tuottaa tulosta, eikä tarvisi enää tarttua maalitelan varteen. Nimittäin, vaikka tuo rätillä hankaaminen aika viheliäistä hommaa onkin, niin on se kaikkinensa kuitenkin aika tavalla ripeämpää kuin maalaus. Ja vastahan nämä seinät maalattiin.

Omakotitalohaaveissa turhautuminen on alkanut hiljattain kääntyä toiveikkaaksi odotukseksi - joskohan tässä lähiaikoina saatais jotain ratkaisuntynkää aikaiseksi. Olen jopa alkanut uskomaan siihen, että se Meidän Koti ilmestyy vielä jonain harmaana syyspäivänä etuoveen. Aivan äkkiarvaamatta, ehkä piankin. Mitään sen suurempaa muutosta ei ole tapahtunut, kuin se, että mieli on muuttunut uudelleen positiivisemmaksi. Lisäksi Meidän Kodin etsimistä ja löytymistä helpottaa huomattavasti se, että alamme olla aika hyvin selvillä siitä, mitä haluamme. Niin, tai ainakin siitä, mitä emme halua. Emme halua rivitaloa, emme paritaloa, emme parin vuoden väliaikaista taloa, emmekä vanhaa lattiasta kattoon remontoitavaa taloa. Tässä elämäntilanteessa myöskään rakentaminen ei tunnu järkevältä ratkaisulta. Ehkä ainoa probleema juuri nyt onkin se, ettemme osaa päättää mihin kuntaan asettuisimme. Onko se sitten asia, mitä meidän ei tarvitse itse päättää, vaan mikä määräytyy automaattisesti uuden kodin myötä, selvinnee tulevaisuudessa.

Samalla, kun alan päästä turhautumisestani, huomaan pienen paniikin yrittävän tunkeutua tilalle. Koska kohta on lokakuu ja marraskuu ja joulu!!!  (Siis herranenaika! Just nyt katson tässä kirjoittaessani keittiön ikkunasta ulos ja näen LUNTA maassa, kääk! Näkyy onneksi sulavan lähes samoin tein pois.) Viitteitä siis olis jo siihen suuntaan, että kesällä asettamani haave, jonka mukaan (meille) uusi valmis koti olisi jo jouluksi asuttavassa kunnossa, saattaa olla jokseenkin epärealistinen. Jos ei aivan täysin mahdoton, niin vähintäänkin haastava. On nähkääs saatava ensin aikaiseksi pitkä lista asioita ja asuntoja nyt harvemmin parissa päivässä myydään. Vaan auttaako tuota nyt surkutella - senkus aletaan tuhoamaan tuota listaa! Ihan just nyt ja heti, kun on kerran jo aika hyvään alkuun päästy.

Palatakseni vielä hetkeksi alkuperäiseen aiheeseen; aurinkoinen syksy ja syysretket lisätty kategoriaan elämää parhaimmillaan. Varsinkin, jos muistaa ottaa evästä niin paljon, että voi koko retken ajan istua notskilla ja napsia menemään yhtä sun toista. Kiitos kaunis seuralaisille!






perjantai 25. syyskuuta 2015

Tinttarella

Mikä on tulos, kun haluaa ja ei halua yhtä aikaa? No raivari, toinen raivari, kolmas raivari...yhdestoista raivari kun kello näyttää vasta alta puolen päivän.

Meidän Neiti Tinttarellalla on jonkun sortin tahtoikä käsillä. Tahtoikä sen lisäksi, että hän on äärettömän t u l i n e n temperamentiltaan, ja kovaääninen, joten tällä hetkellä tuntuu, ettei tässä talossa kuulu muuta kuin raivohuutoitkua aamusta iltaan. Onneksi, onneksi on päikkärit!

Koska neiti haluaa maitoa, mutta ei haluakaan, mutta haluaa mutta ei ei EI! Eikä lopulta kukaan tiedä, haluttiinko sitä sitten vai ei ja mikä nyt tällä kertaa meni pieleen.

Tai haluaa pukea paidan itse (ups, äiti meinas pukea, ensimmäinen huuto), onnistuu saamaan sen päällensä väärin päin (toinen huuto) ja haluaa että äiti auttaa (huutohaluaa) mutta siltikään kukaan (edes se äiti) ei saa auttaa. Sitten se paita pitää saada pois, mutta se ei millään mahdu siitä pään yli ÄITIIIII!!! Mutta ei EI EI EI SAA AUTTAA! Ja lopulta paita lentää nurkkaan ja tyttö vartiksi viereen huutamaan.

Ja kaikki, kaikki nallet, nuket, reput, laukut, autot, helikopterit, kattilat, värikynät, rattaat, kaikki saavat lojua koreissa ja lattioilla rauhassa. Kunnes. Kunnes niihin isompi tai pienempi veli koskee. Josta seuraa huutoa. Koska tuo otti vaikka MINÄ h a l u a n repun! EI, EI, minä en halua reppua vaan laukun! Eiiiii ei sitä laukkua ku REPPU!

Niin. Oikeastaan koko tämä teksti olisi pitänyt kirjoittaa Caps lock päällä. Olen antautunut. On yhdentekevää, yritänkö sovitella ja lepytellä ja rauhoitella ja hyssytellä ja auttaa ja olla auttamatta vai istunko vain juomassa kahviani, niin kuin olisin menettänyt kuuloaistini. Teki mitä teki, raivareita tulee silti kolme kymmenessä minuutissa (saatan liioitella, en ole katsonut kellosta, mutta siltä se ainakin pahimpina päivinä tuntuu) tai vaihtoehtoisesti kerralla yksi puolentunnin raivari. Josta lopputuloksena kaikkensa antanut, hikinen, käheä-ääninen tyttö ja sen äiti epätoivon kuilun reunalla.

Useammin kuin kymmenen kertaa päivässä olen meinannut marssia rautakauppaan, hommata ikiomat pelttoorit ja sinne alle vielä korvatulpat. Jotta voisin hymyssä suin ottaa vastaan jokaisen purkauksen. En vain haluaisi menettää hermojani monta kymmentä kertaa päivässä. Koska hänhän on vain lapsi ja toimii juuri niin kuin lasten kuuluukin toimia.

Ja koska sen Tinttarellan kääntöpuolena on niin rakastettava, pieni ja suloinen sekä aikamoisen vikkelä prinsessa, jonka touhuja seuratessa ei voi kuin hymyillä. (Välillä ne raivaritkin ovat niin koomisia, että naurua on mahdotonta pidättää. Välillä.) Prinsessa, joka tulee aina raivarinsa jälkeen halaamaan ja sanoo hennolla äänellä anteetti äiti. Prinsessa, joka kikattelee menemään niin, että saa naurun tarttumaan kaikkiin muihinkin.

Rakas Prinsessa Tinttarella, anteeksi. Anteeksi, ettei äiti jaksa läheskään aina ottaa purkautumisiasi vastaan niin kuin aikuisen kuuluisi. Minä yritän, joka päivä. Kovasti. Lupaan, että huomenna yritän vielä enemmän kuin tänään. Joka päivä enemmän. Minä lupaan.
Koska rakastan sinua, oma pieni prinsessani.


tiistai 22. syyskuuta 2015

Niskasta kii!

Tekis mieli tehdä pieniä paljastuksia, liittyen tämän rouvan liikkumiseen. Tai rehellisempää olis kai puhua liikkumattomuudesta. Tekis mieli, mutten siltikään ihan kehtaa. Ehkä siksi, että silloin joutuisin myöntämään itsellenikin sen tosiasian, että liikunta on pudonnut mun elämän kelkasta kokonaan.

Uskalsin kirjoittaa edellisen lauseen, koska pystyn heti perään lisäämään lieventävänä seikkana, että viimeisen kolmen viikon aikana olen palautellut lenkkeilyä pikkuhiljaa osaksi normaalia arkea. Vielä syksyllä, ennen kuopuksen syntymää, kävin kuntosalilla. Vain kuntosalilla, koska kävely ja juoksu tuottivat enemmän kipua kuin hyvää oloa. Jumpat ja joukkuepelit ei kiinnostaneet. Keväällä yritin jatkaa saliharrastusta, mutta todettuani parin kuukauden turhan yrittämisen jälkeen, ettei mun aika ja voimat just silloin siihen riittäneet, katkaisin jäsenyyteni. Ja siihen jäi liikunta.

Olen yrittänyt liikkumattomuuttani (tai liian vähäistä liikkumista) viimeisen kolmen vuoden aikana puolustella mielessäni vaikka millä mukapätevillä tekosyillä. Raskauspahoinvointi. Liian matala verenpaine. Mahaan sattuu. Supistelee. Synnytys takana. Väsyttää. Selkäkivut pahenee. Päivällä ei onnistu. Illalla ei jaksa.

Ihan tosiasioita kaikki, sinänsä kelpoja selityksiä. Mutta siinä vaiheessa, kun tilanne on se, ettei liikuntaa ole leikkipuistolenkkejen ja lasten perässä hyppimisen lisäksi lainkaan, on syytä pysähtyä peilin eteen miettimään, mikä on se todellinen syy tuon tekosyyluettelon takana. Nöyrtyä ja myöntää, että laiskuus.

Koska äitiyden uraani aion jatkaa vielä määrittelemättömän pitkän ajan, on syytä viimeistään tässä vaiheessa älytä muuttaa liikuntamuodot tähän elämäntilanteeseen sopiviksi. Jos kävely ja juoksu aiheuttavat selkäkipuja, vaihda lajia. Jos kuntosalilla supistelee ja maha tulee vastaan ja kaiken lisäksi sinne on aivan liian pitkä (ltä tuntuva, seitsemän minuutin) matka, vaihda lajia. Jos päivällä ei onnistu (se ei ihan oikeasti just nyt näitten vilpereitten kans onnistu), liiku illalla. Jos illalla väsyttää, liiku. Liiku, hyvä ihminen! Se piristää, usko pois! Sohvalla levähtäminen houkuttelee, joo, mutta väsymykseen se ei auta yhtään, päinvastoin. Jos et väsymyksessäsi jaksa vaivautua poistumaan kotoa, liiku kotona. Sekin on mahdollista. Mitä vain, kunhan jätät tekosyyt ja alat liikkua.

Enää ei kelpaa selitykset. Mitkään. Ei vaan kelpaa ja piste. Koska eihän se nyt pitemmän päälle ole missään mielessä järkevää, se liikkumattomuus. On vain yksinkertaisesti ryhdistäydyttävä.

Sen minä teen. Ja teen kanssa heti. Tämän heikkouteni julkituominen olkoon tsempparina - mun on liikuttava, koska tällaisen paljastuksen jälkeen olisi ihan liian häpeällistä jatkaa sohvaperunan virkaa. En tarvitse laihduttavaa liikuntaa enkä tavoittele fitnesskroppaa, tarvitsen ihan vain yksinkertaisesti liikuntaa. Kaikki ihmiset tarvitsevat. Kaikkien pitäisi tietää miksi. Siispä, ensimmäistä kertaa elämässäni alan harrastamaan jumppaa! Tarkemmin sanottuna, aloitin jo, ja olen yhtäkkiä täynnä intoa. Kas tässä vielä ihan varalta todisteet!



maanantai 21. syyskuuta 2015

Rentoilureissu

Tämä mamma kävi lomalla tyttöjen kesken, nauttimassa tehokasta terapiaa niin naurun kuin itkunkin muodossa. Edellinen reissu tehtiin aika lailla tasan vuosi sitten ja tuona aikana olin kai onnistunut unohtamaan, kuinka hyvää tuollainen irtautuminen tekee.

Minä ihminen kun olin alkuun kieltäytyä koko reissusta! Ikävä tuli ajatuksestakin. En olisi raaskinut jättää iskän hoiviin vauvaani (niin, sitä "vauvaa", joka jo steppailee menemään tukea vasten). Ja heti kohta perumassa, väsymyksissäni, kun se sama vauva tekee hampaita. Ja. Se. Valvottaa.

Siis mitä oikein ajattelinkaan?! Huh, etten sitten kuitenkaan perunut! Mistä kaikesta olisin minä paitsi jäänytkään. Jotain mainitakseni, ainakin todella herkullisista ruuista. Onnistuttuani viimein siirtämään ikävän ja syyllisyyden tunteet syrjemmälle (tein sen tietoisesti jo heti automatkalla), uskaltauduin jopa ajattelemaan kutakuinkin niin, että olen lomani ansainnut.

Kuinka helppoa, rentouttavaa, vaivatonta kaikki, kun saa hetken vain itsestään huolta pitää. Näiden niin kutsuttujen ruuhkavuosien aikana on mamma miltei kadottanut mielestään sen tunteen, kun saa syödä rauhassa, yksin oman annoksensa. Tai nukkua heräämättä. Jutella kenenkään kitisemättä. Tai ihan vaan olla öllötellä sohvan pohjalla, tekemättä mitään sen kummempaa. Kuinka virkistävää.

Ja kuinka mukava palata kotiin. Höpötellä sohvalla kaikkien kullanmurujen kanssa. Huomata, kuinka taas maistuu pyykkääminen sekä ruuanlaitto, tiskit sun muut. Pikku murujen kitinätkään ei vähään aikaan ole pinnaa niin kiristäneet - ikävä teki tehtävänsä. Tiivistettynä, pienenkin loman jälkeen koko elämä hymyilee.

Niin, niinpä niin, tuostakin reissusta on jo vierähtänyt parisen viikkoa. Monta kertaa on tämä nainen täällä aikonut lasten nukahdettua tulla näpyttelemään niin tästä kuin muistakin aiheista. Vaan sen mittainen on väsymyksen määrä tällä hetkellä, jotta on nukuttaja simahtanut tahtomattaan päikkäreille itsekin, ensimmäisten joukossa, yöunista puhumattakaan. Jos jonkun kerran saankin silmäni pidettyä auki tuon puolituntisen ja selviydyn läppärini ääreen, en mitenkään onnistu uudelleensytyttämään inspistäni niitä jo aikaa sitten vanhaksi jääneitä luonnoksiani kohtaan. Kun olen aikani turhautuneisuudessa pyöriskellyt, ruttaan lopulta vanhentuneet jutuntynkäset mielessäni ja viskaan roskikseen.

Niin oli käydä tämänkin kötöstyksen kohdalla. Hetken mietittyäni tulin kuitenkin toisiin aatoksiin. Määräsin mamman ottamaan itseään kiinni niskavilloistansa. Ja kirjoittamaan. Vaikka väkisin.

Onhan nääs jo ennenkin tullut todettua, että iloa ja tarkoitusta tämä kirjoittaminen kotimamman elämään tuo. Kirjoittamatta jättämisestä taas seuraa niin ikään kirjoittamisen verran vähemmän iloa. Eikä iloa kai koskaan ole liikaa? Ei ainakaan minun elämässäni. Turmeluksen hetkenä on paremminkin joskus jopa saattanut ehkä tuntua, että iloisempaakin vois elo olla. Mutta ne on onneksi vain niitä, hetkiä. Ja juuri niihin(kin) hetkiin on tämä blogi oikein mainio pakopaikka.

Summa summarum, yrityksenä siis on ottaa kirjoittaminen taas osaksi normaalia arkea.



P.s. Paino sanalla yritys. Katsotaan, päästäänkö me tämän väsymyksen kanssa sopimukseen.

P.p.s. Uskallan pienesti toivoa, että päästään


maanantai 14. syyskuuta 2015

Ärrä

Eräs on oppinut sanomaan ärrän. Nyt tuota uutta hienoa pärrisevää äännettä tungetaan varalta vähän joka väliin, välillä tuplana, välillä triplana. On muuten mielenkiintoisen kuuloista!

Kun räkä valluu, niin läkä varruu. 

Kerrrhoon poretaan pyörärrä ja kauppaan huristerraan rekarra.

Lenkkarit on rrenkkarrrit ja naapuri on raapurri.

Lempilelu on herikorrrpperi. Ja kato, tuolla on norrssuri!

Takissa on verrskari ja serkään rraitetaan reppu.

Laturi on rraturi cd-levy on seerree.

Laastari on rraastari ja illalla turree vaari.

Ja koska kerrhossa maarrattiin sorrrmilla, niin mun pirrää mennä peremään kärret.


Ai että päriseekö? Kyllä muuten pärisee!