perjantai 30. tammikuuta 2015

Kuulumisia

Täällä menee just nyt niin sujuvasti, että tuntuu, kuin tuo pienin olisi aina kuulunut meidän poppooseen. Uskallan väittää, että itse tulokaskin on kotiutunut meille, kotiinsa, oikein hyvin. Kuinkas muutenkaan - olemmehan luovuttaneet hänelle tahtipuikkomme. Kaiken tämän mekkalan ja vilskeen keskellä pienin vetelee pitkiä unia vähästä hätkähtämättä, hörppää väliin maitoa, vääntää sitten kakat housuunsa ja jatkaa kohta taas uniaan.

Öisin tosin nukkuminen ei vielä mene aivan oppikirjojen mukaan. Väitänpä, että jos pitäisimme yllä päivittäistä melutasoa myös yöllä, tuo muru nukkuisi huomattavasti syvempää unta ja pidempiä pätkiä. Vaan meneepä tämä näinkin, ei sen puoleen, että tässä nyt kovin montaa vaihtoehtoakaan olis. Nyt isyyslomalla ollaan voitu onneksi elää vauvan kanssa hiukan eri rytmissä kuin muu perhe. Jatketaan siis univelkojen kerryttämistä taas, kun oikea arki alkaa. Siihen saakka rentoudun, enkä jaksa ressata, vaikka koko päivä menisi vahingossa pyjamassa.

Isoveli ja -sisko ovat ottaneet pienimmän vastaan oikein hyvin. Näin siis nyt vielä, kun isänsä pystyy antamaan heille huomionsa täyspäiväisesti. Nuo viikarit kilpailevat toistamiseen siitä, kumman vuoro on pitää pikkuveliä sylissä. Kun on pikkuneidin huki, hän rutistaa vauvaa pari kertaa pikaisesti, omasta mielestään hyvinkin h e l l ä s t i, ja työntää pienen sitten pois. Tuo ylpeä isosisko olisi jatkuvasti tunkemassa tuttia vauvalle, halusi pieni sitä, tahi ei. (Useimmiten ei.) Hän on myös ottanut tavakseen käydä kiskomassa vaavilta sukat jalasta, kun äiti imettää.

Pikkumies puolestaan hoitaisi vaavia koko ajan: Äiti, nyt minä haluan pittää titä pikkuveliä. Minä löyhtäyttää! Minä voi nukuttaa jne. Ja kun isoveli saa vauvan syliinsä, lepertelee hän pienelle niitä näitä tyyliin nii, onko tiellä ulkona talvi-ketä, nii, helätikkö tinä, voooi voi. Pikkuveli saa myös kasapäin suukkoja isommalta veljeltään, ihan muuten vain ohimennen, ja vähintään aina sillon kun hän on lähdössä vaikka ulkoilemaan tai kauppaan isän kanssa.

Totta tietenkin välillä pitää kumpaisenkin isommista testata, minkälainen itkuääni sillä vauvalla nyt olikaan, tai mitä äiti ja isä sanovat, jos nyt tästä yhtäkkiä vähän tökkään tai läpsäisen vauvelia hellän silittelyn lomasta. Erityisesti pikkuruiset silmät ja suu kiinnostavat, toistaiseksi kuitenkin yllättävän vähän. Sehän nyt on aivan normaalia käytöstä noin pieniltä. Lisääntyykö tuo tämmöinen isyysloman loputtua, se jäänee nähtäväksi. Mutta nämä pari viikkoa aion nyt kerätä voimia ja asennetta tulevaisuutta varten. Tulee siitä sitten mitä tulee, niin nyt ei edes pelota. Minähän aion selvitä kunnialla, huumoria apuna käyttäen ja vetämättä stressiä turhista.

Entä kuinkas voi äiti nyt? Kiitos kysymästä, oikein hyvin. Raskauden aiheuttamat vaivat on jätetty onnellisesti taakse ja tilalle saatu synnytyksen jälkeiset. Onneksi nämä nykyiset ovat kuitenkin selätettävissä huomattavasti lyhyemmässä ajassa kuin nuo raskauteen kuuluvat. Ja burana on kiva kaveri.


tiistai 27. tammikuuta 2015

Pikku Prinssi

Oman lapsen, pienen linnun
kannoin alla sydämen.
Nyt on onni täydellinen,
syliini saan ottaa sen.
Tunnen käden, pienen, hennon,
tunnen posken pehmeän.
Voisko olla kauniimpaa 
kuin alku uuden elämän!

-tuntematon-


Saatiin kuin saatiinkiin rakas pieni poikamme viimein maailmaan. Kaikki meni taas niin hyvin kuin vain voi, ja toistaiseksi uusi tulokas on osoittautunut hyvin tyytyväiseksi kaveriksi. 

Täällä onkin harjoiteltu elämää viisihenkisenä perheenä jo jonkin aikaa. Nautittu isyyslomasta. Toivuttu, levätty ja löhöilty. Nuuhkittu pienintä, sitä niin ihanaa tuoksua. Ihmetelty. ihasteltu, sylitelty, suukoteltu. 

Ja vielä kerran ihmetelty, sitä itseään - ihmettä.



perjantai 16. tammikuuta 2015

Tärkeää asiaa iskälle

Tuossa eräänä huonosti nukutun yön jälkeisenä, harmaan ankeana päivänä, meillä tuli pikkumiehen kanssa erimielisyyksiä aamusta alkaen vähän siitä ja tästä. Joululomien jälkeen lapsilla on ollut vaikeuksia tottua siihen, että isä on taas töissä. Ja tämän tästä pikkumies aneli: "Äiti, saako minä toittaa iställe?" Ikävä kyllä, en voinut luvata, koska isä ei töissä yleensä jouda puhumaan.

Kotimatkalla iltapäivällä isä sitten viimein soitti pikkumiehelle. Tuo puhelu kutitteli äitin ja isän naurunystyröitä. (Tiedän, tämä on tilannekomiikkaa. Mutta kyllä ainakin kummit, mummit, tädit sun muut, ketkä nyt vaan tuon pikkuveijarin tuntevat, ymmärtävät pienesti, mikä meitä niin huvittaa.)

Pikkumies, hyvin surullisella, itkunsekaisella äänellä, kasvoillaan katuva ilme, joka loppua kohti vääntäytyi pikkuhiljaa varovaiseen hymyyn:

Itä, millon tinä tulet?

Joo.

Minä täällä vähän ikkemättä. Kokka minä kiutat titä (tähän pikkusiskonsa nimi).

Nii. Itä, minulla vähän ikävä.

Joo.

Itä, mutta tinulla jääny tänne te hattuleuhka. Tinun pittää heti hakkea te!

Joo, heippa, palataan!



Hattuleuhka = Hattureuhka. Peräisin kirjasta Miina ja Manu maatilalla.

Käsite on mitä ilmeisimmin ymmärretty oikein, nimittäin puhelun aikana pikkumiehellä oli kädessään isänsä lentäjänlakki. Tiedättekö, sellainen vähän karvalakkia muistuttava, takuulämmin, mutta kaunistelematta: sitäkin rumempi. Mies sai lakin lasten vaarilta joululahjaksi, ja heti alusta alkaen se on saavuttanut lasten silmissä erikoisaseman. Nähtävästi aivan nimeämisen arvoisen.

Lomalla tuo reuhka olikin ahkerassa käytössä ulkoiluissa, mutta jostain syystä se oli kuitenkin tällä kertaa unohtunut kotiin.

Ja sekös vasta poikaa huoletti.


keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Lääkkeeksi kahvia ja suklaata

Anteeksi - aion avautua. Tänään on sellainen päivä, kun tunnen mittani täyttyneen. Lasten sairastelusta. Itkusta. Oman liikuntakykyni yhtäkkisestä romahtamisesta.

Tavallisesti meillä ulkoillaan päivisin. Nähdään äitikavereita ja lasten kavereita. Tavallisesti meillä ei itketä edes puoliksi näin paljon. Tavallisesti minä, muumimamma, pystyn nousemaan ylös vaivatta. Kävelemään kivutta ja normaalinopeudella. Tavallisesti päivät kuluvat nopeasti, mukavasti, huomaamatta.

Nyt on kuitenkin oltu jo pidemmän aikaa flunssan kourissa neljän seinän sisällä. Nyt on ylitetty laskettu aika, mikä nyt itsessään ei vakavaa ole. (Edelliset kaksi syntyivät noin viikkoa ennen.) Nyt on kuitenkin fyysisiä vaivoja enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Onneksi vasta nyt, mutta pienten kanssa tämä on hiukan haastava yhtälö. Ja kyllä näiden vaivojen kanssa pystyy elämään, sen kun vain jämähtää sijoilleen. Tai konttaa. Mutta kun nyt mamma kaiken kukkuraksi kukkuu yöt nukkumisen sijaan. Kerää univelkaa. Miksikö? Muuten vain, kai. Samalla todistaen, että yksi toive listaltani on täyttynyt: Ainakin toistaiseksi pikkuneiti nukkuu yönsä hyvin. Ei heräämättä, mutta paremmin kuin koskaan. Jos minulta kysyttäisiin, niin huomattavasti paljon mielummin nukkuisin nämä yöt nyt itsekin, kuin seuraisin sivusta muiden unta, sitä univelkaa kun on mitä luultavimmin luvassa taas tulevaisuudessa. Mutta äitinä on opittava elämään sen asian kanssa, että tahtipuikkoa heiluttavat aika usein muut kuin äiti.

No, siinä angstilista tällä kertaa. Jos ei avautuminen aivan kokonaan vie turhautumista pois, niin keitin vielä varalta juuri kupin kahvia itselleni. Kaveriksi pari palaa suklaata. Nyt on pikkuneidin päiväunen mittainen itkutauko, on siis kerättävä voimia. Auttakoon tämä hengähdyshetki minua hyväksymään tilanteen. Sen, että raskauden tuomat vaivat jäävät taakse sitten, kun vauvalla on synttärit. Flunssa sen sijaan on ohi sitten, kun se on sairastettu. Mutta menee ohi ihan varmasti, joskus. On minun valittavissa, painelenko tämän suon läpi turhautuen, vaiko turhautumatta.

Ja jos ei nämäkään keinot tehoa, niin illalle on mammalla suunnitteilla kaffittelua ystävän kanssa. Sinne menen, jos en muuten, niin vaikka sitten pyörätuolilla avustettuna. :D (Okei, liioittelin. Kävelen, h i t a a s t i, kumarassa, pidän taukoja mukaihastellen näyteikkunoita, irvistän kaulahuivini kätköissä, ja vedän hupun päähäni, ettei kukaan vain satu tunnistamaan.) Huomiseksi lupaan illan aikana kasailla asenteeni uudelleen ja teen oloni olosuhteiden sallimissa rajoissa niin mukavaksi kuin vain suinkin.


Oikeastaan, ei tämäkään päivä tunnu enää lainkaan niin kamalalta kuin tunti sitten. Mulla taisi olla juuri oikea määrä kahvia ja suklaata, ja sopivan mittainen angstilista. Nyt on parempi fiilis!


tiistai 13. tammikuuta 2015

Saamatonko

Minähän olen aivan täys poropeukalo, mitä käsillä tekemiseen tulee. Siksi oon jättänyt ne hommat suosiolla niille, keiltä se luonnistuu. Tai en nyt aina ihan suosiolla. Monenlaista on tullut yritettyä, mutta kun mistään ei oikein tule mitään, niin sitä äkkiä lannistuu kovempikin likka. Harjoitushan tekis mestarin, ehkä siis joskus jopa minusta. Se vaatii vaan semmoisen määrän sitkeyttä, että sen kerääminen vie aikansa.

Tähän hommaan uskalsin kuitenkin lähteä minäkin. Kyseessä on nimittäin niinkin simppeli juttu, kuin lipaston vetimien vaihto. Kun ei mopolla mahottomia.

Tuo Ikean lipasto on ihan ensimmäisiä huonekaluja, mitä mieheni kanssa yhteiseen kotiimme hankimme. Se asunto oli hyvin pieni, ja myöhempien muuttojen myötä lähes kaikki sinne hankitut huonekalut ovat menneet vaihtoon, syynä joko pieni koko taikka ihan vain kyllästyminen.

Myös lipaston kohtaloa on tullut toistamiseen mietittyä. Ensin sen takia, että halusin karsia kaiken mustan olohuoneesta, ja nuo alkuperäiset vetimet tuntuivat mustuuttaan aivan hyppivän silmille. Ja sitten lasten käsittelyssä tipahdella yksitellen. Alkuun ahkerasti ruuvailin niitä takaisin. Tosissaan ahkerasti, kun lapset olivat saaneet kierteet kulutettua olemattomiin.

Ja nyt mennään siihen mainitsemaani saamattomuuteen. Nimittäin, jo varmasti vuosi sitten, kun nuppi toisensa jälkeen kului puhki ja putosi, päädyin lipaston vaihtamista huomattavasti halvempaan ratkaisuun: vetimien vaihtamiseen. Se ei nyt ihan kamalasti vaivannäköä vaadi. Ääneen ajattelin, että enpä ruuvaa nuita nuppeja enää takaisin ollenkaan, niin tulee kanssa hommattua uudet. Kun niin silmää häiritsee.

No niinhän tuota luulis. Silmää se häiritsi kyllä. Ainakin joka kerta, kun istahdit vieraiden kanssa olkkariin. Ja pistihän se hävettämään, tuon reppanan katsominen. Viikosta toiseen. Kuukaudesta toiseen. Mutta miten vaikeaa onkaan saada nostettua peppu sohvalta ja hurauttaa kauppaan uudet vetimet mielessä. Todella vaikeaa, minulle.

Nytkin voisin tapani mukaan selitellä vaikka ja mitä. Mutta sitä olen harrastanut jo vuoden päivät - häpeää lieventääkseni. Tällä kertaa vain hillitsen itseni. Hyväksyn. Minäkin voin olla saamaton. Minäkin todella olen saamaton!

Mutta niin se vain saamattominkin ihminen voi joskus ylittää itsensä. Tämä mamma teki sen joulun välipäivinä. Otti tiukan niskaotteen itsestään ja raahautui Kärkkäiselle. Kiikarissa vain ja ainoastaan yksi asia, vetimet. Alkuun päästyään loppu olikin sitten lasten leikkiä.

Nyt kun ihastelen lipaston uutta, piristävää ilmettä aina ohikulkiessani, en voi lakata ihmettelemästä itseäni. Että ihan oikeastiko en nuin vaivatonta tuunausta saanut tehtyä aikaisemmin? Kännykkäkuviin on kyllä erittäin hankala saada tuota muutosta näkymään, mutta en silti malta olla vilauttamatta ennen-jälkeen kuvia. Jos ei noista muuten selkoa saa, niin näkee sitten vähintään sen, että joka ruuvinreiässä on nyt nuppi, niin kuin asiaan kuuluu.

Näin täältä katsottuna, minun silmääni, tuo lipasto on heti kuin uusi. Ja meidän budjettiin enemmän kuin sopiva!




lauantai 10. tammikuuta 2015

Nyt siitä olohuoneesta

Ihan pian tulee kaksi kuukautta siitä, kun kirjoitin puolitiehen jääneestä maalausurakasta. Hups keikkaa. Se on muuten kesken vieläkin! Näin hidastahtista remontti ei takuulla oo kellään muulla tässä maailmassa. Mutta kunhan vaan nuo kiukkupussit saadaan unten maille, olisi homma tarkoitus viimein saattaa päätökseen. Se on siis tarkoitus, jääköön nähtäväksi, kuinka käy.

Silloin, kun täällä eräs torstaipäivä hain potkua maalaamiselle, sain kuin sainkin haluamani. Heti lauantaina tarttui miekkonen telan varteen. Kaikki näytti oikein lupaavalta. Kunnes. Maali loppui kesken. Noin vain, vaikka seinästä oli vielä reilu kolmasosa maalamatta kokonaan. Ja lauantaiseen tapaan kaupat ehtivät mennä kiinni, tottakai.

Niin me sitten päätettiin jatkaa hommaa seuraavalla viikolla ja lähteä viettämään iltaa ystävien luo. Se ilta oli kohtalokas, kun automme armas jätti meidät sormi suussa motarin varteen, oman onnemme nojaan. Jokunen euro moottorin vaihtamiseen hupeni, eikä niin ollen uuden maalipurkin osto enää houkutellutkaan. Ja sitä kun ei heti tee, niin käy just näin. Että tottuu. Unohtuu. Ja se tekijän työnsä pariin potkiminen pitää aloittaa alusta taasen.

Tasaisin väliajoin on tullut miehelle avauduttua siitä, miten mua hävettää, ku ei saada ikinä mitään aikaseksi, ja nuo teipitki on vielä tuolla katossa, ja eikö nuita listoja muka ois voinu edes väliaikaisesti laittaa takas, niin näyttäis vähän siistimmältä, ja tuo käytävän lamppuki on vielä kiinnittämättä ja ja ja. 

Ihan yhtälailla on mullakin vaikeuksia aikaansaamisen kanssa tietyissä asioissa. Vaan mikä siinä onkin, ettei sitä omaa saamattomuuttaan edes hoksaa ajatella, kun taas toisella puoliskolla saman ominaisuuden sivustaseuraaminen saa näkemään niin punaista, jotta.

Mutta hei! Jo taannoin toimivaksi havaittu kikka ei pettänyt tälläkään kertaa, vaan mies piti päivällä vannomansa lupauksen. Nimittäin nyt nukkuu lapset, ja ukko keikkuu katon rajassa telansa kanssa.

Ja mitä tekee vaimo? Istuu nenä kiinni tietokoneen näytössä. Tämä se on, siskot kuulkaa, sitä tasa-arvoa.

Mutta enhän mitenkään voi kertoa, mitä kaikkea ennen istahtamistani tein, koska laiskat ne töitään luettelee. Nih.

Niitä "ennen" -kuvia en nyt sitten löytänytkään mistään. Höh.

perjantai 9. tammikuuta 2015

Hei te siellä!

Ehkä olen jonkun kerran saattanut mainita, että bloggaan ihan vain itseni iloksi. Kun puoltoista vuotta sitten tähän hommaan lähdin, ei minulla ollut yhtään ainutta lukijaa. Alkuun olin sitä mieltä, etten kertoisi tästä kenellekään. Kirjoittaisin vain julkista päiväkirjaa, jota joku muukin saattaisi ehkä joskus eksyä lukemaan.

Sittemmin ujosti kerroin uudesta harrastuksestani äidille, siskoille ja ihan muutamalle ystävälle. Edelleenkään suurin osa kavereistani ja ystävistäni ei tiedä minun bloggaavan. Ja mulle se sopii oikein hyvin. Tykkään siitä ajatuksesta, että ne ihmiset, jotka tänne eksyvät, täällä viihtyvät, ja ehkä jäävät pitempiaikaiseksi lukijaksi, ovat löytäneet tiensä tänne itse. Mitä todennäköisimmin he siis lukevat kirjoituksiani vapaaehtoisesti. Eikä mistään velvollisuudentunnosta.

Tälle mamille blogi on paikka, jossa saa hetken hengähtää. Kirjoittaminen on, minulle ainakin, erittäin hyvä keino saada kaikki ympärillä oleva hetkeksi unohtumaan. Saan siitä energiaa, minkä avulla jaksan taas blogitauon jälkeen tarttua kotitöihin ja olla läsnä lapsilleni. Mieheni mukaan minusta näkee aina, kun olen kirjoittanut blogia. Ja kyllä, huomaan sen itsekin. Kunhan tässä todistelen, jos joku vähänkään epäilee. Etten mää vain kuvittele.

Kun ehkä joskus vuosien päästä lähden opintielle, tämän hetkinen tuntemus on, että kirjoittamiseen opiskelupaikka ja ammatti tulevat jollain tapaa liittymään. Vielä kun olen jokseenkin sidottu kotopuoleen, enkä oikeastaan muualle kaipaakaan, niin täällä blogissani voin harrastuksen tasolla ylläpitää intoa kirjoittamiseen. Sitä intoa, jonka lukion penkiltä taannoin löysin.

Tykkään leikitellä kirjoittamalla tikusta asiaa. Usein postaukseni venyvätkin aivan älyttömän pitkiksi. Jonkun mielestä varmasti liiankin pitkäksi, mutta en anna sen häiritä. Onhan tämä sentään minun blogini. Minua varten.

Noniin, tässä taas tällainen lyhyehkö johdanto siihen, mitä olin tulossa kertomaan. Nimittäin sitä, että olen äärettömän iloinen huomatessani blogini keränneen suuren määrän uusia lukijoita viimeisten kuukausien aikana. Kiitos ja tervetuloa! (Vaikka rekisteröityneitä lukijoita onkin pyöreä nolla. Vink vink, en pistä pahakseni, jos joku teistä tahtoo ihan liittyä tuonne oikealle alapalkkiin lukijaksi. Mutta en missään nimessä vaadi, seuraaminenhan onnistuu ilmankin.) Tosin, kaikki on suhteellista. Jollekin toiselle tämä on naurettava kärpäsenkakkaan verrattava määrä. Minulle se on kuitenkin paljon. Ja olen vallan häkeltynyt.

Jokainen, satunnaisempikin lukija, jok´ikinen kommentti, antaa tälle touhulle uutta potkua. Nyt innostuksen määrä on tähänastisessa huipussaan. Kirjoittaisin vaikka joka päivä. Ja usein kirjoitankin. Yhden postauksen julkaisemiskelpoiseksi saaminen vain vie monesti kahden tai kolmen päivän blogihetket, lasten takia aikaa kun ei aivan järjettömiä määriä ole. Puolessa tunnissa sisäinen kirjoituskoneeni ehtii vasta hädin tuskin päästä käyntiin, ja sitten onkin kohta jo aika lopettaa. Ja jatkaa seuraavan vapaan hetken tullen.

Kovasti harmittelen etukäteen sitä tietoa, että vauva-arki on taas niin paljon kiireisempää, ettei blogille jää aikaa tämänkään vertaa. Just nyt, kun intoa olis ihan jaettavaksi asti. Varmaa on, että alkuun tulee pieni tauko tai ainakin hyvin harvaa postailua. Älkääkä kysykö, kuinka pitkään niin mennään. Ei nimittäin haisuakaan. Toivottavasti puhutaan viikoista, ettei sentään kuukausista, se kun riippuu aika monesta seikasta. Vielä en voi tietää, millainen uusi tulokkaamme on, enkä myöskään, miten isosisko ja -veli hänen tuloonsa suhtautuvat. Ja niin, ne hormoonit. Toivon nyt kuitenkin, että kunhan uuteen tilanteeseen totumme, voisin postailla edes kerran viikossa. Tai pari. Kolmesta en ihan tässä vaiheessa vielä uskalla haaveilla.

Katsotaan, sanoi lääkäri. Tulevaisuus on vielä auki, mutta nyt eletään tässä hetkessä. Ja nyt muuten kulutetaan näppäimistöä niin paljon, kuin vain ikinä aika antaa myöten.

Loppuun vieno pyyntö: Kommentoikaa ihmeessä myös omilla tunnuksillanne tai nimimerkeillänne, mikäli suinkin rohkenette. :) Toki anonyymit kommentit ovat edelleen aivan yhtä tervetulleita. Olenhan itsekin tällainen puolianonyymi aika monille. Mutta hiukan olisin utelias tietämään, ketä olette, te ihanat lukijani.

Tasapuolisuuden nimissä teilläkin on mahdollisuus, niin nyt kuin aina, toivoa, pyytää ja kysyä mitä vain mieleen sitten juolahtaakin. Olkaatte hyvät! :)


Ps. Sisustuskuumeessani ostin muuten uuden, vähän raikkaamman verhokankaan. Vielä se on vasta nuppareilla nupitettu tankoon roikkumaan, lamppukin on väärällä korkeudella, mutta tykkään tästä avaruuden tunnusta, mitä vaaleampi väri sai aikaan. Meidän ruokatila on nimittäin kovin pieni. Mutta sitä siis piti sanomani, että miten voinkaan olla näin tunari verhokankaiden ostamisessa?? Edelliset verhot olivat noin puoli metriä liian lyhyet. Kyllä, puoli metriä. Ja luulin ottavani reilusti ylimääräistä.  Ne saivat kuitenkin jäädä väliaikaisesti, vaikka minun silmääni kovasti häiritsivätkin.

No, vahingosta viisastuneena päätin ottaa tuota uutta verhokappaa varten mielummin liikaa kangasta kuin liian vähän. Ja mikä onkaan lopputulos?  Arvatkaa vain, meillä on nääs jälleen liian lyhyt verhokangas. Että ottaa päähän. En vain ymmärrä, miten voin olla näin poropeukalo! No, tämä on korjattavissa. Jos en kokonaan uutta kangasta tahdo hommata, niin voin suostutella mieheni ruuvaamaan verhotangon päät vain hiukan lähemmäksi ikkunaa. Jotain olin kuitenkin oppinut, kun tällä kertaa puhutaan vain kymmenestä sentistä, sen puolen metrin sijaan. 

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Taas minä mietin

Jos vuoden vaihteessa ajatukset olivat menneessä, niin onpahan tullut tulevaisuuttakin pohdittua aivan riittämiin. Välillä melkein turhaudun itseeni. Mitäpä noita miettimään! Sittenhän tuon näkee, kun vauva syntyy, mitä siitä tulee. Selviääkö siitä, elämästä kolmen lapsen kanssa. Olen kuullut jo vaikka kuinka monelta konkarilta, että kolmen pienen kanssa arki sujuu paremmin kuin kahden. Ellen aivan väärin muista, kaikki, ne vähäiset tuntemani kolmen lapsen äidit, ovat sitä mieltä. Siltikään en uskalla sokeasti heidän sanoihinsa luottaa. Ja ehkä on ihan hyväkin pelätä pahinta - onpahan ainakin varautunut.

Voin ihan rehellisesti myöntää, että välillä tulee epätoivoinen olo. Jos nyt toisinaan päivät (tai yöt) ovat yhtä selviytymistaistelua, niin mitä se on sitten kolmen lapsen vanhempana? Miten ihmeessä me oikein selvitään, kun käsipareja on kahdet, samoin sylejä, mutta lapsia kolme. Entä sitten ne arkipäivät, kun työ kutsuu isää. Kotona on vain yksi äiti, yksi syli. Kuinka ihmeessä osaan jakaa sylini oikein, tasaisesti, kolmelle lapselle, jotka kaikki ovat vielä niin kovin pieniä? Aavistelenpa riittämättömyyden tunteen tulevan entistäkin tutummaksi.

Toivotaan, että pikkuneiti oppisi nukkumaan yönsä ennen vauvan syntymää. Toivotaan, että tämä kolmas vauvamme ymmärtäisi hyödyntää yöt nukkumiseen ja antaisi näin meidän vanhempienkin hiukan levähtää. Toivotaan, että mustasukkaisuuden sijaan isoveli ja -sisko löytäisivät yhteisen sävelen leikin maailmassa, että äiti saisi hoitaa tulevat imetykset rauhassa, eikä vauva rinnalla seinille hyppivien villikkojen perässä juosten. Toivotaan, että imetys itsessään tällä kertaa sujuisi ongelmitta ja olisi äidin ja vauvan yhteinen, ihana, rauhallinen juttu. Ettei se olisi tahtojen taistelua, epäonnistumista, itkua ja hammastenkiristystä, kipua ja rintatulehduksia. Ei kai sentään ole väärin toivoa?

Ei varmasti. Ihan pienesti nyt kuitenkin pelkään, että näiden toivomusten listaaminen on sama kuin tavoittelisi kuuta taivaalta. Optimistinen minäni yrittää uskotella listan olevan edes joltakin osin toteutumiskelpoinen: jos kahden edellisen vauvan kanssa ovat yöt menneet valvomisen puolelle, niin kyllä nyt on jo aika päästää meidätkin hiukan helpommalla. Pessimisti minussa taas ajattelee, että todellisuus on juuri päinvastaista: eiväthän kaksi edellistäkään vauvaa ole mitään huippunukkujia olleet, miksi siis sitä olisi tämä uusinkaan tulokas.

Toivottavasti en nyt aivan tule väärinymmärretyksi, kun näin kaunistelematta puhun negatiivisistakin tuntemuksista. Ei, en ole vaipumassa epätoivoon, vaikka hetkellisesti saattaa olo sitäkin olla. Negatiiviset, ristiriitaisetkin tuntemukset ovat normaaleja, mielestäni. Ne kuuluvat elämään. Vaikka vähän välillä olenkin huolissani, niin ajattelen tämän olevan ihan normaalia epävarmuutta uuden tilanteen edessä. Tällä hetkellä, kaikista mietteistäni huolimatta, tunnen olevani onnellinen ja elämäni kunnossa, niin kuin vain raskaanaoleva voi olla. Vaikka fyysisiä vaivoja onkin, niin mieli voi paremmin kuin hyvin. Odotan innolla, että pääsemme tosissaan harjoittelemaan elämäämme viisihenkisenä perheenä. Alan olla jo erittäin kyllästynyt odottamiseen. Olis aivan ihana saada se pieni kulta jo tänne kotiin!

Toisaalta taas latailen ihan mielelläni akkuja vielä hetken. Nautin siitä, että pääsen halutessani kulkemaan yksin vapaasti, ilman huolta siitä, pärjäävätkö lapset. Juuri nyt kukaan ei ole riippuvainen minusta, ja todellakin aion nauttia siitä täysin rinnoin niin kauan kuin suinkin voin. Riennän iltaisin sisustusliikkeiden alennusmyyntejä kiertämässä vielä, kun se on helppoa ja vaivatonta. Ihan vain haaveillakseni. Nautin, nautin ja nautin.

Kotonakin otan nyt vastoin tapojani, mahdollisimman rennosti. En tee tavallisten arkiaskareiden lisäksi mitään ylimääräistä, ainakaan mitään vastenmieliseltä tuntuvaa. Myöskään lasten kanssa en ressaa turhasta. Esimerkiksi tänään ollaan luettu pari tuntia ihan vain kirjoja kuumeisille. Niin paljon, että pikkumies osaa jo monta satua ulkomuistista. Istuttu vain, levätty ja luettu. Lisäksi näin monien vapaapäivien, arkipyhien sun muiden ansiosta, olen saanut nukkua enemmän kuin aikoihin. Jos nimittäin yö on mennyt lapsia hyysätessä, tai omia kolotuksia potiessa, olen saanut univelkani anteeksi sitten aamupäivällä, kunnon pitkien päikkäreiden muodossa.

Oli miten oli ja meni miten meni, jo kaksi vauvavuotta läpikäyneenä olen oppinut paljon. En tiedä kaikesta kaikkea, mutta saatan tietää jostakin asiasta enemmän, kuin ensimmäistä odottaessani. Osaan jo paremmin elää hetkessä. Nauttia pienestä nyytistä niin paljon kuin mahdollista. Mutta osaan myöskin paremmin katsoa tulevaan. Ymmärrän, että synnytyksen jälkeiset tunnemyrskyt kuuluvat asiaan ja ovat ohimeneviä. Tiedän, että vauva on vastasyntynyt vain pienen, hyvin nopeasti ohikiitävän hetken. Ja vauvavuosi on loppujen lopuksi todella lyhyt aika. Ennen kaikkea tiedän, että kaikki loppuu aikanaan. Synnytyksestä toipuu. Uhmaikä on vain kasvuvaihe muiden joukossa. Maitohampaita yksi lapsi ei voi tehdä enempää kuin parikymmentä. Huonot yötkään eivät kestä loputtomiin, edes meillä.

Näin siis voimme todeta, että kyllä yksi vuosi menee vaikka väärinpäin! Sitäpaitsi, kaikki voi mennä paremmin kuin osaamme uneksiakaan. Ja jos nyt ei ihan niin hyvin, niin olenpahan ainakin varautunut.

Valoa kohti! Onhan kevätkin jo lähempänä.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Mietteitä menneestä vuodesta

Suunnitelmiini ei kuulunut kirjoittaa viime vuodesta. Ei missään nimessä ainakaan mitään kuukausikoostetta. Ei semmoisia, meidän elämästä.

Ja sitten löydän itseni rämpyttämässä tietokoneen näppäimistöä, kulmat kurtussa keskittyen. Kirjoittamassa, mistäpä muustakaan, kuin kuluneesta vuodesta. Minäpä kerron, mikä antoi potkua tälle postaukselle.

Nimittäin, kun aloin ihan noin muuten vain mielessäni miettiä, mikä olikaan tällä rouvalla vuoden kohokohta, en keksinyt vastausta saman tien. Enkä vielä pikkupohdinnan jälkeenkään. Hyvänen aika, pitäähän sitä nyt vuodella joku mainittava kohokohta olla, ollakseen varma siitä, että vuosi on todella ollut elämisen arvoinen. Useampana edellisenä vuonna tuohon kysymykseen on ollut naurettavan helppo vastata. On ollut kullanmurujen syntymää, meidän häät, kihlautuminen - kohokohta on ollut siis sanomattakin selvä. Ilman miettimistä.

Niinhän sitä piti alkaa sitten ihan tosissaan kelaamaan vanhaksi jäänyttä vuotta. Hyvä vuosi tuo mennyt oli, siitä ei ole epäilystäkään. Vaan mitä ihmettä se pitikään sisällään? Kohokohtiako, ihan tavallisen kotiäidin ihan tavallinen vuosi? Pohdintojeni tuloksena sain kasattua seuraavanlaisen kärkikolmikon.

3.
Kun pikkuneidistä kasvoi vastasyntyneen sijaan vauva, innostuin uudesta kodista ja sen laittamisesta. Remontoinnista ja sisustamisesta. Pikkuhiljaa tuosta onkin kehkeytynyt minulle uusi harrastus, joka tuo sopivasti mielenkiintoa arkeen. Olikohan tuo nyt jo liioittelua? No, ehkä se harrastukseksikin voidaan luokitella, jos nettikauppojen selaamiseen ja sisustusblogien lukemiseen käyttää aikaansa päivittäin. Suunnittelee. Haaveilee. Että sitten joskus. Kun on aikaa. Ja energiaa. Ja rahaa.

Koska koti on minulle myös työpaikka, vietän täällä luonnollisesti suurimman osan päivistäni juuri nyt. Ja haluan viihtyä. Haluan, että homma toimii. Että säilytysratkaisut ovat käytännöllisiä ja miellyttävät silmää. Vuoden aikana ollaankin saatu tehtyä kodistamme enemmän ja enemmän meidän näköisemme. Hitaasti, todella hermostuttavan hitaasti, mutta varmasti.

Valmista täällä tuskin on vielä vuoden päästäkään. Ja vaikka se välillä ottaa aivoon, niin on hitaudella hyvätkin puolensa. Jos saisimme kaiken nyt ja heti, tarkottaisi se uudesta, niin mielekkäästä harrastuksesta luopumista. Tai vaihtoehtoisesti muuttoa uuteen kotiin, uuden projektin pariin. Ei kiitos. Näin on hyvä. Riittävän hyvä.

2.
Viime vuonna löysin naapuristani ihanan uuden ystävän. Oikean arjen ystävän, hänkin kun on kotiäiti kolmelle lapselleen. Vertaistukea löytyi siis heti nurkan takaa. Kun arkipäivä alkoi tympiä, ei muuta kuin kengät jalkaan ja naapuriin kahville. Tai yhdessä puistoon lasten kanssa. Näillä hetkillä on muuten uskomattoman piristävä vaikutus! Pieni, arkinen hetki. Mutta se aikuisseura - se on se juttu.

Sittemmin nuo naapurit muuttivat kauemmaksi, meidän onneksi kuitenkin vain kävelymatkan päähän. Tapaamiset hiukan harvenivat, mutta edelleen leikkitreffejä pidetään säännöllisen epäsäännöllisesti viikoittain.

1.
Menneen vuoden aikana olen ihan aikuisten oikeasti oivaltanut kotiäitiyden ihanuuden. Siitä kymmenen pistettä ja papukaijamerkki! Olen oppinut rehellisesti nauttimaan tavallisesta arjesta. Samanlaisista, tylsistäkin päivistä, viikoista ja kuukausista. Viikonlopuista. Kiireettömyydestä useimmiten kiireettöminä päivinä. Lapsista, heidän leikeistään. Ja siitä vaihtelusta, mitä tuovat satunnaiset treffailut muiden(kin kuin tuon naapurin) mammojen kanssa.

Enää, ainakaan tällä hetkellä, en haikaile opiskelujen tai työn pariin. Olen tyytyväinen siihen, mitä minulla on nyt. Väsyneenä, univelkaisena, ikuisesti silmänympärykset mustina, turhautuneena, tuttuakin tutummassa riittämättömyyden tunteessa. Tällaisenakin voi olla onnellinen. Uskoisitteko? Vastapainoksi se vaatii tietenkin positiivisia asioita, arjen pieniä iloja, joita näiden pikkumurujen kanssa on just niin paljon, kun vain jaksaa ottaa vastaan.

Avainsanana huumori. Kun kiukkuamisen ja hermostumisen sijaan nauraakin sydämensä pohjasta lasten tempauksille, omille epäonnistumisille, tai sille, että mies on taas kerran jättänyt likaiset sukkansa pyykkikorin sijasta pyykkikaapin eteen lattialle, kurjimmatkin asiat alkavat ihan oikeasti tuntua aivan mitättömiltä. Hauskoilta. Ei missään nimessä ainakaan hermoromahduksen arvoisilta.


Summa summarum.
Vuoden 2014 kohokohdan titteli myönnetään arkisesti kotiäitiyden mielekkyyden löytymiselle. Sitä ovat ehdottomasti olleet edesauttamassa niin uuden harrastuksen kuin uuden ystävänkin löytyminen ja yleensäkin kasvava äitikavereiden joukko.

Kun tämän tekstin jälkeen uudelleen muistelen kulunutta vuotta, päällimmäisenä mielessä on kiitollisuus. (Tämä pitäisi ehkä jättää sanomatta, mutta hyvänä kakkosena tulee, mikäpä muukaan kuin väsymys. Mutta senkin kanssa voi oppia elämään. Oikeasti. Kaikkeen tottuu.)

 

Onnea uudelle vuodelle 2015!


p.s. Joko laskit, kuinka monta kertaa tekstissä toistuvat sanat "vuosi" ja "kohokohta"? Pahoittelen! ;)