perjantai 30. tammikuuta 2015

Kuulumisia

Täällä menee just nyt niin sujuvasti, että tuntuu, kuin tuo pienin olisi aina kuulunut meidän poppooseen. Uskallan väittää, että itse tulokaskin on kotiutunut meille, kotiinsa, oikein hyvin. Kuinkas muutenkaan - olemmehan luovuttaneet hänelle tahtipuikkomme. Kaiken tämän mekkalan ja vilskeen keskellä pienin vetelee pitkiä unia vähästä hätkähtämättä, hörppää väliin maitoa, vääntää sitten kakat housuunsa ja jatkaa kohta taas uniaan.

Öisin tosin nukkuminen ei vielä mene aivan oppikirjojen mukaan. Väitänpä, että jos pitäisimme yllä päivittäistä melutasoa myös yöllä, tuo muru nukkuisi huomattavasti syvempää unta ja pidempiä pätkiä. Vaan meneepä tämä näinkin, ei sen puoleen, että tässä nyt kovin montaa vaihtoehtoakaan olis. Nyt isyyslomalla ollaan voitu onneksi elää vauvan kanssa hiukan eri rytmissä kuin muu perhe. Jatketaan siis univelkojen kerryttämistä taas, kun oikea arki alkaa. Siihen saakka rentoudun, enkä jaksa ressata, vaikka koko päivä menisi vahingossa pyjamassa.

Isoveli ja -sisko ovat ottaneet pienimmän vastaan oikein hyvin. Näin siis nyt vielä, kun isänsä pystyy antamaan heille huomionsa täyspäiväisesti. Nuo viikarit kilpailevat toistamiseen siitä, kumman vuoro on pitää pikkuveliä sylissä. Kun on pikkuneidin huki, hän rutistaa vauvaa pari kertaa pikaisesti, omasta mielestään hyvinkin h e l l ä s t i, ja työntää pienen sitten pois. Tuo ylpeä isosisko olisi jatkuvasti tunkemassa tuttia vauvalle, halusi pieni sitä, tahi ei. (Useimmiten ei.) Hän on myös ottanut tavakseen käydä kiskomassa vaavilta sukat jalasta, kun äiti imettää.

Pikkumies puolestaan hoitaisi vaavia koko ajan: Äiti, nyt minä haluan pittää titä pikkuveliä. Minä löyhtäyttää! Minä voi nukuttaa jne. Ja kun isoveli saa vauvan syliinsä, lepertelee hän pienelle niitä näitä tyyliin nii, onko tiellä ulkona talvi-ketä, nii, helätikkö tinä, voooi voi. Pikkuveli saa myös kasapäin suukkoja isommalta veljeltään, ihan muuten vain ohimennen, ja vähintään aina sillon kun hän on lähdössä vaikka ulkoilemaan tai kauppaan isän kanssa.

Totta tietenkin välillä pitää kumpaisenkin isommista testata, minkälainen itkuääni sillä vauvalla nyt olikaan, tai mitä äiti ja isä sanovat, jos nyt tästä yhtäkkiä vähän tökkään tai läpsäisen vauvelia hellän silittelyn lomasta. Erityisesti pikkuruiset silmät ja suu kiinnostavat, toistaiseksi kuitenkin yllättävän vähän. Sehän nyt on aivan normaalia käytöstä noin pieniltä. Lisääntyykö tuo tämmöinen isyysloman loputtua, se jäänee nähtäväksi. Mutta nämä pari viikkoa aion nyt kerätä voimia ja asennetta tulevaisuutta varten. Tulee siitä sitten mitä tulee, niin nyt ei edes pelota. Minähän aion selvitä kunnialla, huumoria apuna käyttäen ja vetämättä stressiä turhista.

Entä kuinkas voi äiti nyt? Kiitos kysymästä, oikein hyvin. Raskauden aiheuttamat vaivat on jätetty onnellisesti taakse ja tilalle saatu synnytyksen jälkeiset. Onneksi nämä nykyiset ovat kuitenkin selätettävissä huomattavasti lyhyemmässä ajassa kuin nuo raskauteen kuuluvat. Ja burana on kiva kaveri.


tiistai 27. tammikuuta 2015

Pikku Prinssi

Oman lapsen, pienen linnun
kannoin alla sydämen.
Nyt on onni täydellinen,
syliini saan ottaa sen.
Tunnen käden, pienen, hennon,
tunnen posken pehmeän.
Voisko olla kauniimpaa 
kuin alku uuden elämän!

-tuntematon-


Saatiin kuin saatiinkiin rakas pieni poikamme viimein maailmaan. Kaikki meni taas niin hyvin kuin vain voi, ja toistaiseksi uusi tulokas on osoittautunut hyvin tyytyväiseksi kaveriksi. 

Täällä onkin harjoiteltu elämää viisihenkisenä perheenä jo jonkin aikaa. Nautittu isyyslomasta. Toivuttu, levätty ja löhöilty. Nuuhkittu pienintä, sitä niin ihanaa tuoksua. Ihmetelty. ihasteltu, sylitelty, suukoteltu. 

Ja vielä kerran ihmetelty, sitä itseään - ihmettä.



perjantai 16. tammikuuta 2015

Tärkeää asiaa iskälle

Tuossa eräänä huonosti nukutun yön jälkeisenä, harmaan ankeana päivänä, meillä tuli pikkumiehen kanssa erimielisyyksiä aamusta alkaen vähän siitä ja tästä. Joululomien jälkeen lapsilla on ollut vaikeuksia tottua siihen, että isä on taas töissä. Ja tämän tästä pikkumies aneli: "Äiti, saako minä toittaa iställe?" Ikävä kyllä, en voinut luvata, koska isä ei töissä yleensä jouda puhumaan.

Kotimatkalla iltapäivällä isä sitten viimein soitti pikkumiehelle. Tuo puhelu kutitteli äitin ja isän naurunystyröitä. (Tiedän, tämä on tilannekomiikkaa. Mutta kyllä ainakin kummit, mummit, tädit sun muut, ketkä nyt vaan tuon pikkuveijarin tuntevat, ymmärtävät pienesti, mikä meitä niin huvittaa.)

Pikkumies, hyvin surullisella, itkunsekaisella äänellä, kasvoillaan katuva ilme, joka loppua kohti vääntäytyi pikkuhiljaa varovaiseen hymyyn:

Itä, millon tinä tulet?

Joo.

Minä täällä vähän ikkemättä. Kokka minä kiutat titä (tähän pikkusiskonsa nimi).

Nii. Itä, minulla vähän ikävä.

Joo.

Itä, mutta tinulla jääny tänne te hattuleuhka. Tinun pittää heti hakkea te!

Joo, heippa, palataan!



Hattuleuhka = Hattureuhka. Peräisin kirjasta Miina ja Manu maatilalla.

Käsite on mitä ilmeisimmin ymmärretty oikein, nimittäin puhelun aikana pikkumiehellä oli kädessään isänsä lentäjänlakki. Tiedättekö, sellainen vähän karvalakkia muistuttava, takuulämmin, mutta kaunistelematta: sitäkin rumempi. Mies sai lakin lasten vaarilta joululahjaksi, ja heti alusta alkaen se on saavuttanut lasten silmissä erikoisaseman. Nähtävästi aivan nimeämisen arvoisen.

Lomalla tuo reuhka olikin ahkerassa käytössä ulkoiluissa, mutta jostain syystä se oli kuitenkin tällä kertaa unohtunut kotiin.

Ja sekös vasta poikaa huoletti.


keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Lääkkeeksi kahvia ja suklaata

Anteeksi - aion avautua. Tänään on sellainen päivä, kun tunnen mittani täyttyneen. Lasten sairastelusta. Itkusta. Oman liikuntakykyni yhtäkkisestä romahtamisesta.

Tavallisesti meillä ulkoillaan päivisin. Nähdään äitikavereita ja lasten kavereita. Tavallisesti meillä ei itketä edes puoliksi näin paljon. Tavallisesti minä, muumimamma, pystyn nousemaan ylös vaivatta. Kävelemään kivutta ja normaalinopeudella. Tavallisesti päivät kuluvat nopeasti, mukavasti, huomaamatta.

Nyt on kuitenkin oltu jo pidemmän aikaa flunssan kourissa neljän seinän sisällä. Nyt on ylitetty laskettu aika, mikä nyt itsessään ei vakavaa ole. (Edelliset kaksi syntyivät noin viikkoa ennen.) Nyt on kuitenkin fyysisiä vaivoja enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Onneksi vasta nyt, mutta pienten kanssa tämä on hiukan haastava yhtälö. Ja kyllä näiden vaivojen kanssa pystyy elämään, sen kun vain jämähtää sijoilleen. Tai konttaa.

Mutta kun nyt tämä marjatta kaiken kukkuraksi kukkuu yöt nukkumisen sijaan. Kerää univelkaa. Miksikö? Muuten vain, kai. Samalla todistaen, että yksi toive listaltani on täyttynyt: Ainakin toistaiseksi pikkuneiti nukkuu yönsä hyvin. Ei heräämättä, mutta paremmin kuin koskaan. Jos minulta kysyttäisiin, niin huomattavasti paljon mielummin nukkuisin nämä yöt nyt itsekin, kuin seuraisin sivusta muiden unta, sitä univelkaa kun on mitä luultavimmin luvassa taas tulevaisuudessa.
Kai se on vain opittava elämään sen asian kanssa, että tahtipuikkoa heiluttavat aika usein muut kuin äiti.

No, siinä angstilista tällä kertaa. Jos ei avautuminen aivan kokonaan vie turhautumista pois, niin keitin vielä varalta juuri kupin kahvia itselleni. Kaveriksi pari palaa suklaata. Nyt on pikkuneidin päiväunen mittainen itkutauko, on siis kerättävä voimia.

Auttakoon tämä hengähdyshetki minua hyväksymään tilanteen. Sen, että raskauden tuomat vaivat jäävät taakse sitten, kun vauvalla on synttärit. Flunssa sen sijaan on ohi sitten, kun se on sairastettu. Mutta menee ohi ihan varmasti, joskus. On minun valittavissa, painelenko tämän suon läpi turhautuen, vaiko turhautumatta.

Ja jos ei nämäkään keinot tehoa, niin illalle on mammalla suunnitteilla kaffittelua ystävän kanssa. Sinne menen, jos en muuten, niin vaikka sitten pyörätuolilla avustettuna. :D (Okei, liioittelin. Kävelen, h i t a a s t i, kumarassa, pidän taukoja mukaihastellen näyteikkunoita, irvistän kaulahuivini kätköissä, ja vedän hupun päähäni, ettei kukaan vain satu tunnistamaan.)

Huomiseksi lupaan illan aikana kasailla asenteeni uudelleen ja teen oloni olosuhteiden sallimissa rajoissa niin mukavaksi kuin vain suinkin.


Oikeastaan, ei tämäkään päivä tunnu enää lainkaan niin kamalalta kuin tunti sitten. Mulla taisi olla juuri oikea määrä kahvia ja suklaata, ja sopivan mittainen angstilista. Nyt on parempi fiilis!


perjantai 9. tammikuuta 2015

Hei te siellä!

Ehkä olen jonkun kerran saattanut mainita, että bloggaan ihan vain itseni iloksi. Kun puoltoista vuotta sitten tähän hommaan lähdin, ei minulla ollut yhtään ainutta lukijaa. Alkuun olin sitä mieltä, etten kertoisi tästä kenellekään. Kirjoittaisin vain julkista päiväkirjaa, jota joku muukin saattaisi ehkä joskus eksyä lukemaan.

Sittemmin ujosti kerroin uudesta harrastuksestani äidille, siskoille ja ihan muutamalle ystävälle. Edelleenkään suurin osa kavereistani ja ystävistäni ei tiedä minun bloggaavan. Ja mulle se sopii oikein hyvin. Tykkään siitä ajatuksesta, että ne ihmiset, jotka tänne eksyvät, täällä viihtyvät, ja ehkä jäävät pitempiaikaiseksi lukijaksi, ovat löytäneet tiensä tänne itse. Mitä todennäköisimmin he siis lukevat kirjoituksiani vapaaehtoisesti. Eikä mistään velvollisuudentunnosta.

Tälle mamille blogi on paikka, jossa saa hetken hengähtää. Kirjoittaminen on, minulle ainakin, erittäin hyvä keino saada kaikki ympärillä oleva hetkeksi unohtumaan. Saan siitä energiaa, minkä avulla jaksan taas blogitauon jälkeen tarttua kotitöihin ja olla läsnä lapsilleni. Mieheni mukaan minusta näkee aina, kun olen kirjoittanut blogia. Ja kyllä, huomaan sen itsekin. Kunhan tässä todistelen, jos joku vähänkään epäilee. Etten mää vain kuvittele.

Kun ehkä joskus vuosien päästä lähden opintielle, tämän hetkinen tuntemus on, että kirjoittamiseen opiskelupaikka ja ammatti tulevat jollain tapaa liittymään. Vielä kun olen jokseenkin sidottu kotopuoleen, enkä oikeastaan muualle kaipaakaan, niin täällä blogissani voin harrastuksen tasolla ylläpitää intoa kirjoittamiseen. Sitä intoa, jonka lukion penkiltä taannoin löysin.

Tykkään leikitellä kirjoittamalla tikusta asiaa. Usein postaukseni venyvätkin aivan älyttömän pitkiksi. Jonkun mielestä varmasti liiankin pitkäksi, mutta en anna sen häiritä. Onhan tämä sentään minun blogini. Minua varten.

Noniin, tässä taas tällainen lyhyehkö johdanto siihen, mitä olin tulossa kertomaan. Nimittäin sitä, että olen äärettömän iloinen huomatessani blogini keränneen suuren määrän uusia lukijoita viimeisten kuukausien aikana. Kiitos ja tervetuloa! (Vaikka rekisteröityneitä lukijoita onkin pyöreä nolla. Vink vink, en pistä pahakseni, jos joku teistä tahtoo ihan liittyä tuonne oikealle alapalkkiin lukijaksi. Mutta en missään nimessä vaadi, seuraaminenhan onnistuu ilmankin.) Tosin, kaikki on suhteellista. Jollekin toiselle tämä on naurettava kärpäsenkakkaan verrattava määrä. Minulle se on kuitenkin paljon. Ja olen vallan häkeltynyt.

Jokainen, satunnaisempikin lukija, jok´ikinen kommentti, antaa tälle touhulle uutta potkua. Nyt innostuksen määrä on tähänastisessa huipussaan. Kirjoittaisin vaikka joka päivä. Ja usein kirjoitankin. Yhden postauksen julkaisemiskelpoiseksi saaminen vain vie monesti kahden tai kolmen päivän blogihetket, lasten takia aikaa kun ei aivan järjettömiä määriä ole. Puolessa tunnissa sisäinen kirjoituskoneeni ehtii vasta hädin tuskin päästä käyntiin, ja sitten onkin kohta jo aika lopettaa. Ja jatkaa seuraavan vapaan hetken tullen.

Kovasti harmittelen etukäteen sitä tietoa, että vauva-arki on taas niin paljon kiireisempää, ettei blogille jää aikaa tämänkään vertaa. Just nyt, kun intoa olis ihan jaettavaksi asti. Varmaa on, että alkuun tulee pieni tauko tai ainakin hyvin harvaa postailua. Älkääkä kysykö, kuinka pitkään niin mennään. Ei nimittäin haisuakaan. Toivottavasti puhutaan viikoista, ettei sentään kuukausista, se kun riippuu aika monesta seikasta. Vielä en voi tietää, millainen uusi tulokkaamme on, enkä myöskään, miten isosisko ja -veli hänen tuloonsa suhtautuvat. Ja niin, ne hormoonit. Toivon nyt kuitenkin, että kunhan uuteen tilanteeseen totumme, voisin postailla edes kerran viikossa. Tai pari. Kolmesta en ihan tässä vaiheessa vielä uskalla haaveilla.

Katsotaan, sanoi lääkäri. Tulevaisuus on vielä auki, mutta nyt eletään tässä hetkessä. Ja nyt muuten kulutetaan näppäimistöä niin paljon, kuin vain ikinä aika antaa myöten.

Loppuun vieno pyyntö: Kommentoikaa ihmeessä myös omilla tunnuksillanne tai nimimerkeillänne, mikäli suinkin rohkenette. :) Toki anonyymit kommentit ovat edelleen aivan yhtä tervetulleita. Olenhan itsekin tällainen puolianonyymi aika monille. Mutta hiukan olisin utelias tietämään, ketä olette, te ihanat lukijani.

Tasapuolisuuden nimissä teilläkin on mahdollisuus, niin nyt kuin aina, toivoa, pyytää ja kysyä mitä vain mieleen sitten juolahtaakin. Olkaatte hyvät! :)


Ps. Sisustuskuumeessani ostin muuten uuden, vähän raikkaamman verhokankaan. Vielä se on vasta nuppareilla nupitettu tankoon roikkumaan, lamppukin on väärällä korkeudella, mutta tykkään tästä avaruuden tunnusta, mitä vaaleampi väri sai aikaan. Meidän ruokatila on nimittäin kovin pieni. Mutta sitä siis piti sanomani, että miten voinkaan olla näin tunari verhokankaiden ostamisessa?? Edelliset verhot olivat noin puoli metriä liian lyhyet. Kyllä, puoli metriä. Ja luulin ottavani reilusti ylimääräistä.  Ne saivat kuitenkin jäädä väliaikaisesti, vaikka minun silmääni kovasti häiritsivätkin.

No, vahingosta viisastuneena päätin ottaa tuota uutta verhokappaa varten mielummin liikaa kangasta kuin liian vähän. Ja mikä onkaan lopputulos?  Arvatkaa vain, meillä on nääs jälleen liian lyhyt verhokangas. Että ottaa päähän. En vain ymmärrä, miten voin olla näin poropeukalo! No, tämä on korjattavissa. Jos en kokonaan uutta kangasta tahdo hommata, niin voin suostutella mieheni ruuvaamaan verhotangon päät vain hiukan lähemmäksi ikkunaa. Jotain olin kuitenkin oppinut, kun tällä kertaa puhutaan vain kymmenestä sentistä, sen puolen metrin sijaan. 

maanantai 5. tammikuuta 2015

Mietteitä menneestä vuodesta

Suunnitelmiini ei kuulunut kirjoittaa viime vuodesta. Ei missään nimessä ainakaan mitään kuukausikoostetta. Ei semmoisia, meidän elämästä.

Ja sitten löydän itseni rämpyttämässä tietokoneen näppäimistöä, kulmat kurtussa keskittyen. Kirjoittamassa, mistäpä muustakaan, kuin kuluneesta vuodesta. Minäpä kerron, mikä antoi potkua tälle postaukselle.

Nimittäin, kun aloin ihan noin muuten vain mielessäni miettiä, mikä olikaan tällä rouvalla vuoden kohokohta, en keksinyt vastausta saman tien. Enkä vielä pikkupohdinnan jälkeenkään. Hyvänen aika, pitäähän sitä nyt vuodella joku mainittava kohokohta olla, ollakseen varma siitä, että vuosi on todella ollut elämisen arvoinen. Useampana edellisenä vuonna tuohon kysymykseen on ollut naurettavan helppo vastata. On ollut kullanmurujen syntymää, meidän häät, kihlautuminen - kohokohta on ollut siis sanomattakin selvä. Ilman miettimistä.

Niinhän sitä piti alkaa sitten ihan tosissaan kelaamaan vanhaksi jäänyttä vuotta. Hyvä vuosi tuo mennyt oli, siitä ei ole epäilystäkään. Vaan mitä ihmettä se pitikään sisällään? Kohokohtiako, ihan tavallisen kotiäidin ihan tavallinen vuosi? Pohdintojeni tuloksena sain kasattua seuraavanlaisen kärkikolmikon.

3.
Kun pikkuneidistä kasvoi vastasyntyneen sijaan vauva, innostuin uudesta kodista ja sen laittamisesta. Remontoinnista ja sisustamisesta. Pikkuhiljaa tuosta onkin kehkeytynyt minulle uusi harrastus, joka tuo sopivasti mielenkiintoa arkeen. Olikohan tuo nyt jo liioittelua? No, ehkä se harrastukseksikin voidaan luokitella, jos nettikauppojen selaamiseen ja sisustusblogien lukemiseen käyttää aikaansa päivittäin. Suunnittelee. Haaveilee. Että sitten joskus. Kun on aikaa. Ja energiaa. Ja rahaa.

Koska koti on minulle myös työpaikka, vietän täällä luonnollisesti suurimman osan päivistäni juuri nyt. Ja haluan viihtyä. Haluan, että homma toimii. Että säilytysratkaisut ovat käytännöllisiä ja miellyttävät silmää. Vuoden aikana ollaankin saatu tehtyä kodistamme enemmän ja enemmän meidän näköisemme. Hitaasti, todella hermostuttavan hitaasti, mutta varmasti.

Valmista täällä tuskin on vielä vuoden päästäkään. Ja vaikka se välillä ottaa aivoon, niin on hitaudella hyvätkin puolensa. Jos saisimme kaiken nyt ja heti, tarkottaisi se uudesta, niin mielekkäästä harrastuksesta luopumista. Tai vaihtoehtoisesti muuttoa uuteen kotiin, uuden projektin pariin. Ei kiitos. Näin on hyvä. Riittävän hyvä.

2.
Viime vuonna löysin naapuristani ihanan uuden ystävän. Oikean arjen ystävän, hänkin kun on kotiäiti kolmelle lapselleen. Vertaistukea löytyi siis heti nurkan takaa. Kun arkipäivä alkoi tympiä, ei muuta kuin kengät jalkaan ja naapuriin kahville. Tai yhdessä puistoon lasten kanssa. Näillä hetkillä on muuten uskomattoman piristävä vaikutus! Pieni, arkinen hetki. Mutta se aikuisseura - se on se juttu.

Sittemmin nuo naapurit muuttivat kauemmaksi, meidän onneksi kuitenkin vain kävelymatkan päähän. Tapaamiset hiukan harvenivat, mutta edelleen leikkitreffejä pidetään säännöllisen epäsäännöllisesti viikoittain.

1.
Menneen vuoden aikana olen ihan aikuisten oikeasti oivaltanut kotiäitiyden ihanuuden. Siitä kymmenen pistettä ja papukaijamerkki! Olen oppinut rehellisesti nauttimaan tavallisesta arjesta. Samanlaisista, tylsistäkin päivistä, viikoista ja kuukausista. Viikonlopuista. Kiireettömyydestä useimmiten kiireettöminä päivinä. Lapsista, heidän leikeistään. Ja siitä vaihtelusta, mitä tuovat satunnaiset treffailut muiden(kin kuin tuon naapurin) mammojen kanssa.

Enää, ainakaan tällä hetkellä, en haikaile opiskelujen tai työn pariin. Olen tyytyväinen siihen, mitä minulla on nyt. Väsyneenä, univelkaisena, ikuisesti silmänympärykset mustina, turhautuneena, tuttuakin tutummassa riittämättömyyden tunteessa. Tällaisenakin voi olla onnellinen. Uskoisitteko? Vastapainoksi se vaatii tietenkin positiivisia asioita, arjen pieniä iloja, joita näiden pikkumurujen kanssa on just niin paljon, kun vain jaksaa ottaa vastaan.

Avainsanana huumori. Kun kiukkuamisen ja hermostumisen sijaan nauraakin sydämensä pohjasta lasten tempauksille, omille epäonnistumisille, tai sille, että mies on taas kerran jättänyt likaiset sukkansa pyykkikorin sijasta pyykkikaapin eteen lattialle, kurjimmatkin asiat alkavat ihan oikeasti tuntua aivan mitättömiltä. Hauskoilta. Ei missään nimessä ainakaan hermoromahduksen arvoisilta.


Summa summarum.
Vuoden 2014 kohokohdan titteli myönnetään arkisesti kotiäitiyden mielekkyyden löytymiselle. Sitä ovat ehdottomasti olleet edesauttamassa niin uuden harrastuksen kuin uuden ystävänkin löytyminen ja yleensäkin kasvava äitikavereiden joukko.

Kun tämän tekstin jälkeen uudelleen muistelen kulunutta vuotta, päällimmäisenä mielessä on kiitollisuus. (Tämä pitäisi ehkä jättää sanomatta, mutta hyvänä kakkosena tulee, mikäpä muukaan kuin väsymys. Mutta senkin kanssa voi oppia elämään. Oikeasti. Kaikkeen tottuu.)

 

Onnea uudelle vuodelle 2015!


p.s. Joko laskit, kuinka monta kertaa tekstissä toistuvat sanat "vuosi" ja "kohokohta"? Pahoittelen! ;)