torstai 26. helmikuuta 2015

Leikkitreffeillä

Aplodeja otetaan vastaan: lähtemisen kynnys on nyt ylitetty! Ensimmäistä kertaa olin liikenteessä yksin näiden kolmen muruni kanssa, kun käväistiin leikkitreffeillä taas melkein kahden kuukauden tauon jälkeen. Yhden sortin virstanpylväs siis saavutettu. Naurakaa te vain, mutta kun se nyt vaan on aika paljon isompi projekti kuin kahden kanssa, ainakin näin alkuun.
Vaan minä onnistuin siinä, jotenkuten, ja voisin tehdä saman uudestaankin. En huomenna, enkä ylihuomennakaan, mutta ehkä jo viikon päästä olen toipunut rasituksesta ja päätän ottaa uusiksi. Ei tuo lopulta niin kamalaa ollutkaan, mitä etukäteen pelkäsin.

Vaikka säätämistä - sitähän se totisesti on. Kun kaikki kolme on vielä äidin puettavia osittain tai kokonaan. Syötettäviäkin on päivästä ja fiiliksistä riippuen yhdestä kolmeen. Kahdella vaippa. Aikataulut pitää koittaa saada järkättyä niin, ettei kamalasti sotkettaisi kenenkään lapsen ruoka- ja unirytmejä, koska tunnetusti väsyneen tai nälkäisen lapsen kanssa (kertaa kolme) mistään ei tulis yhtään mitään.

Olen hiukan epäillyt, saisinko pidettyä porukan yksin kasassa kodin ulkopuolella. Nimittäin, vaikka me täällä kotona pärjätäänkin oikein hyvin, on kylässä aina omat juttunsa. Vahtimisensa. Älä koske kukkaan! Ethän tipu portaista?! Apua, pois sieltä takkaa tonkimasta! Ei, ei niitä tätin koristeita voi ottaa, eikä varsinkaan heittää lattialle! Hei kuule, et voi ottaa lelua toisen kädestä. Ei, ei ja ei. Siinä samalla kun sitten imetät, niin voitte ehkä kuvitella. Että yritäppä olla koko ajan toistamatta "ei"tä. Voin näin konkarina, yhden kokemuksen perusteella kertoa, ettei ihan hirveästi ehdi keskittymään järkevään kasvatukseen.

Mutta kaikki meni niin hienosti, kuin tämmöisellä köörillä vain mennä voi. Sain roudattua joukkueeni autoon melko mallikelpoisesti. Niinkin pitkästä kuin pariminuuttisesta automatkasta selviydyttiin ilman itkuja. Ruokailu ja kahvit hoituivat, ihme kyllä, ilman katastrofeja. Lapset olivat innoissaan vaihtelusta ja äidit juttuseurasta.

Että kylläpä vain piristi tätä viikkoa, kun oli jotain ohjelmaa toisinaan niin samanlaisilta tuntuvien kotipäivien seassa. Voisinpa melkein sanoa, että tämä alkaa sujua, tämä elo. Huom. siis melkein.

Kenties rohkenen raahautua kohta jo vähän pidemmälle, vaikka viiden minuutin matkan päähän. Kohta jo naapurikuntaankin - varokaa vain!



tiistai 24. helmikuuta 2015

Juhlafiilistelyä

Pienimmäinen sai nimen.

Viimehetken kiireestä ja stressistä huolimatta päästiin aivan riittävän ajoissa juhlatunnelmaan. Nuo harmitukset, kiire ja stressi, johtuivat aika pitkälle siitä, että miehellä venyivät loppuviikon työpäivät iltaan ja ilman ennakkovaroituksia vielä lauantainakin oli mentävä töihin. Minä puolestani olin ladannut juuri loppuviikolle pitkän listan ostettavaa, leipomuksia ja muita juhlavalmisteluita. Melkein siis tunsin jo olevani pahemmassa kuin pulassa, mutta onneksi oli auttavia käsiä. Niiden ansioista saatiin ajoissa ihanat juhlat aikaiseksi.

Ristäiset venyivät aika pitkälle iltaan - virallisen osuuden jälkeen vielä rääppiäisten merkeissä. Riittipä juhlafiilistä mukavasti koko maanantaipäivälle. Ja edelleen on tänään ihasteltu kauniita kuvia kerta toisensa jälkeen. Huokailtu koristuksien ja vauvan saamien lahjojen ihanuutta. Ja tottakai keitetty rääppiäiskahveja, tänäänkin.

Kastejuhla on kyllä minusta niin kaunis juhla. Herkkä. Sopivan pieni ja ihanan rento. Silti juhlava. Vieraat tuttuja kaikki, läheisimpiä.

Jos ennen juhlaa olikin pientä ressinkiä havaittavissa, niin nyt tuntemukset vaihtelevat helpotuksesta haikeuteen. Onneksi on kuvat muistona, joista kiitos lasten tädille!






Ei pieni puu vielä myrskystä tiedä,
ei pieni puu vielä myrskyä siedä.
Ole suojana pienelle, suuri puu,
jotta pienellä juuret vahvistuu.

-tuntematon-



keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Pysähdy, aika!

Pienessä lapsessa sen totisesti näkee, kuinka tämä aika rientää. Meidän pienimmäisellä on elonpäiviä mittarissa jo reilun kuukauden verran!

Aika, täällä olisi yksi vieno toive: Voisitko hetkeksi pysähtyä? Tai edes hiljentää tahtia hiukan?

Tiedän jo hetken päästä huomaavani, ettei tätäkään pienokaista aivan vähällä enää syliin saa, leikit sisarusten kanssa kun kiinnostavat niin paljon enemmän. Kohta äidin syli on hänellekin paikka, mistä käydään pikaisesti hakemassa lohtua. Lataamassa akkuja, että jaksaa taas jatkaa leikkejä. Nyt pitää siis ehdottomasti tajuta nauttia! Vaikka joo, vähän on kyllä jumissa niskat, mutta olkoot!

Tästä pienestä murusta, tästä vauvantuoksusta, haluan kirjoittaa jotain pientä ylös muistiin itselleni.

Niin kuin sen, että hän on ehdottomasti aivan valtavan suloinen. Ja sen, että isoveljensä tavoin hän taitaa olla aikamoisen vilkas kaveri, siihen malliin hän jo jumppailee jalkojaan ja käsiään. Ja vaikka tuo mini nukkuu edelleen paljon, on hän hereillä ollessaan jo kovin seurallinen. Pelkkä syli ei siis välttämättä riitä, vaan hän pienuudestaan huolimatta osaa vaatia juttuseuraa. Ja voi, kuinka mielellämme kullanmurulle seuraa pidämme, kun niin valloittavalla hymyllään hän meitä vastalahjana ihastuttaa.

Luonnettakin pikkujätkältä löytyy, joskaan hän ei temperamenttisuudessaan siskollensa pärjää. Ollessaan väsynyt, hän saa usein kunnon raivarit äkkiarvaamatta, mutta leppyy yhtä nopeasti, kun vain hänet tajuaa kantaa sänkyynsä. Nenän putsaamista niistäjällä pieni inhoaa yli kaiken. Siitä saavatkin äiti ja isä takuuvarmasti kunnon kipakat huudot päällensä.

Vaipanvaihto ja kylpeminen taas sisältyvät mukavuuskategoriaan. Hoitopöydällä kelliminen on varmasti hänen lempipuuhiaan - niin kauan, kun on seuraa. Turha siis äitin yrittää pyykätä olettaen, että pieni odottelisi siinä nätisti itseksensä!

Sisko ja veli ovat edelleen innokkaita hoitajia. Eivät millään malttaisi odottaa pienimmäistä leikkikaveriksi. Äitin puolesta tässä ei olisi kasvamisen kanssa vielä kiire ollenkaan, isoveli sen sijaan tivaa päivittäin: Voiko pikkuveli nyt tulla leikkimään, äiti, voiko? Äiti, onko te pikkuveli nyt kahvanu ?


maanantai 16. helmikuuta 2015

Kotona hyvä

Nyt mua pidetään varmaan hulluna, kun kerron, että jos ulkoilua ei lasketa, niin olen käynyt ensimmäisen kerran ihmisten ilmoilla nyt, kun kotona on oltu vauvan kanssa jo neljä viikkoa. Neljä viikkoa vain kotona! Vihdoinkin alan herätä uudelleen eloon ja jopa kaivata normaaleja asioita, kuten ruokakaupassa käyntiä, lenkkeilyä, antaumuksella siivoamista, shoppailua, kuntosalia ja erityisesti kahvi- ja leikkitreffejä mammakavereiden kanssa. Viimeistään siitä tunnistan normaaliminäni olevan palaamassa kuvioihin, että tänään käytin "vapaan" puolituntisen (kun vauva nukkui ja isommat leikkivät) jynssäämällä tiukkaan jumiutuneita maitotahroja pois pinnasängystä.

Alan pikkuhiljaa oppia, miten nämä kuviot minun kohdallani kulkevat. Tiesin odottaa jonkinlaista taantumaa, olenhan synnyttänyt ennenkin. Jotenkin sitä ensimmäiset viikot elämä pyörii vain tässä näin: kotona, vauvassa ja omassa toipumisessa. Ei jaksa, eikä kaipaa mitään erikoista. Jos tämä yhtään lukijoiden järkytystä lieventää, niin olen mää sentään nähnyt ihmisiä, kun vauvaa on käynyt ihastelemassa ja meitä piristämässä joukko ystäviä ja sukulaisia. Siinä on ollut riittävästi ohjelmaa ja vaihtelua arkeen. Riittävästi minulle. Mies on toki touhunnut lasten kanssa kaikenlaista.

Fyysisesti toivuin koitoksesta omasta mielestäni todella nopeasti. Sen puolesta ei olisi kotona tarvinut istuskella enää aikoihin. Toistaiseksi ollaan vieläpä vältytty niin kovasti pelkäämiltäni synnytyksen jälkeisiltä tulehduksilta. Jotenka siis, jos ei selkäkipua lasketa, niin mistään en enää huomaa synnyttäneeni muutama viikko sitten. (Nyt en muuten puhu mahamakkaroista!)

Väsymystä syytän. Se on tämän rouvan pitänyt kotona ennätyspitkään. Kaiken liikenevän ajan on halunnut käyttää rentoutumiseen ja levähtämiseen. Ihan vain siitä nauttimiseen, että ei tarvi tehdä yhtikäs mitään. Ja jos mahdollista, nukkumiseen. Hermolomaksi on riittänyt, että on saanut hetken maata sängyllä omassa huoneessa, omassa rauhassa.

Olen viihtynyt kotona. Viihtynyt. Ja nauttinut. Tällä hetkellä olen väsymyksestä huolimatta, tai niin, sitä lukuunottamatta, hyvin tyytyväinen elämääni. Tyytyväiseksi väittää siis olonsa ihminen, joka on nukkunut edellisyönä kaksi ja puoli tuntia. Melkein vaikea uskoa itsekään. Mutta kai sitä jonkin sortin imetyshormoonit hyrrää vielä, kun tämän sortin väsymyksenkin kanssa pystyy elämään.

Vaikka onhan mulla heikot hetkeni, tottakai. mutta eiköhän niitä ole kaikilla. Ja nyt niitä on suhteellisen vähän. En minä kehumaan ala, mutta ehkä asennekin pienesti vaikuttaa. En jaksa jäädä vellomaan väsymykseeni, se kun tuntuu auttamatta kuuluvan tähän elämäntilanteeseen.

Kaikkein helpoimmalla pääsee, kun ei juuri ajattele. Eikä varsinkaan laske, montako tuntia tuli viime yönä nukuttua. Tai valvottua.

Seuraavana yönä päätän jättää laskematta!

lauantai 14. helmikuuta 2015

Ystävänpäivää!


Voiko muu tehdä ihmistä onnellisemmaksi
kuin toinen ihminen,
jonka tuntee,
jonka kanssa voi puhua
kuin oman itsensä kanssa?

Voisiko kukaan kestää suurinta onnea
ja raskainta onnettomuutta,
ellei joku toinen
ottaisi osaa siitä kantaakseen?

Ystävyys on ennen muuta
jakamista ja myötätuntoa.

-Cicero-



Hyvää ystävänpäivää!
Kaikille ihanille, niin teille ilahduttavien kommenttien takana oleville ystäville, tutuille ja tuntemattomille, kuin jokaiselle hiljaisellekin lukijalle!

Kiitos, että olette! 

torstai 12. helmikuuta 2015

Vauvahoitola

Ylläripylläri, täällä on nyt koko perhe innostunut vauvojen hoidosta. Lapset ykkösenä. Koska äiti ja isä eivät anna välttämättä ihan koko ajan hoitaa pikkuveljeä, on tyydyttävä nukkeihin. Ja niitä on meidän pieni perheemme (vai ollaanko me pieni?) onnistunut kerryttämään huikeat viisi kappaletta.

On siinä kuulkaa kädet täynnä työtä, kun pikkuneidin ja pikkumiehen hommana on tuon viisikon hoitaminen, sisältäen sylittelyt, syötöt, imettämiset (sukupuolesta riippumatta tietenkin), tuutulaulut, nukuttamiset ja vaippojen vaihdot.

Harmillisen hankalaa heille on vielä nuken pukeminen ja riisuminen, joten käytännössä vaipanvaihtohan menee niin, että lapset kiikuttavat sinappikakkaisen nuken äidille ja vaativat pepun pesulle. Vahtivat sitten herkeämättä vieressä, ettei vain äiti kelvoton yritä oikoa. Vaippa, joka muuten on pikkuneidin 4-kokoa, ja näin ollen peittää nukesta lähes kaiken muun, paitsi raajat ja pään, otetaan nukelta pois, peppu pestään kylppärissä oikeasti ja kuivataan pyyhkeeseen.

Sitten uusi, puhdas vaippa päälle. Turha kuvitellakaan, että sama vaippa kelpaisi toista kertaa. Typerä äiti, kun edes semmoista menee ehdottamaan. Sehän on likainen! Täynnä leikkisinappikakkaa.

Aikamoinen vaipparalli, kun pahimmillaan nuo viitoset kakkaavat kaikki yhtä aikaa. Ja annapa olla, kun on puhdas vaippa saatu ylle ja vaatteet venytettyä päälle tuskan hiki otsalla (joo, venytettyä, nuo nukenvaatteet kun eivät suostu joustamaan sitten milliäkään), niin joku onneton kakkaa vielä uudemman kerran. Niinhän pikkuvelikin tekee. Eikä siis muuta kuin sama rumba uudestaan.

Mitäpä se äiti täällä muutakaan, tyhjäntoimittaja. Eivät ainakaan pääse tarpeelliset taidot ruostumaan -  sikäli, mikäli sellaisesta nyt tässä taloudessa vaaraa olisi muutenkaan.


tiistai 10. helmikuuta 2015

Äidinrakkaus

Kyllä minä oon viime päivinä miettinyt tuota äidinrakkautta. Sehän nyt ei sinänsä tässä tilanteessa varmasti niin kovin yllättävää ole. Sitä minä vaan oon miettinyt, että kuinka ihmeellinen asia se on. Se, että ensisilmäykseltä voi tuntea rakastavansa jotain, periaatteessa täysin tuntematonta ihmisen alkua, niin paljon. Tuntea valtavaa halua hoivata ja suojella kaikelta pahalta. Halua omistaa. Kantaa vastuuta. Olla hyvä. Hellä.

Uskallanpa väittää, että äidinrakkaus on yksi hienoimmista ihmisen sisäänrakennetuista jutuista.

Ennen kun minusta tuli äiti, en tiennyt maailmassa olevan mitään näin suurta tunnetta. Vaikka tykkään lapsista ja olen aina ollut paljon tekemisissä lasten kanssa. Kuusitoista vuotta nuorempi pikkusiskoni on aina ollut minulle hyvin rakas, kuin myös muut sisarukset, vanhempiani unohtamatta. Rakastan aviopuolisoani koko sydämestäni. En kuitenkaan osannut kuvitellakaan, kuinka voimakas tunne on rakkaus omaa lasta kohtaan. Se tunne on hyvin erilainen kuin sisarusrakkaus tai romanttinen rakkaus. Se on jotain koskettavaa. Ainutlaatuista. Kaunista ja syvää, melkein puristavan syvää.

Odottaessani pikkuneitiä, olin väliin kovastikin huolissani siitä, jos en rakastaisikaan uutta tulokasta yhtä paljon kuin ensimmäistä. Minä ajattelin jo silloin, että kaikki lapset ovat ehdottomasti tasavertaisia - yhtä rakkaita ja ihania, vaikkakin erilaisia. Kuitenkin sitä ainokaistamme kohtaan tunsin tuolloin (ja tunnen toki yhä) niin suurta rakkautta, että pelotti, riittäisikö tuota rakkautta enää seuraavalle. Kävipä myös mielessä sellainen ajatus, että mitä jos käykin niin päin, että vauva vie esikoisen paikan, enkä enää osaakaan rakastaa vanhinta lastani samalla tavalla kuin ennen.

Niin vain osoittautuivat nuo pelot vääriksi. Ja todeksi se, että toista lastaan kohtaan voi tuntea ihan samanlaista, pyyteetöntä, syvää rakkautta. Ja silti esikoinen oli aivan yhtä rakas kuin aina ennenkin.

Kolmannen lapsen odotusaikana en enää huolehtinut, riittäisikö rakkautta kaikille. Olinhan jo, kuten sanottua, saanut todistaa sitä seikkaa, että sen, että rakastaa uutta pienokaista koko sydämestään, ei tarvitse yhtään vähentää rakkautta toisia lapsia kohtaan. (No huh, mitä kilometrilauseita)

Silti olen jälleen aivan ihmeissäni, kun katselen ja hoidan pienintä kullanmuruani. Kun taas kerran olen aivan pakahtua rakkaudesta! On sellainen olo, kuin tuo pieni, kolmiviikkoinen, olisi ollut meillä aina. Niin tutulta ja rakkaalta tuntuu hän. Omalta. Niin omalta, että tätä kirjoittaessani pyyhin salaa kyyneliä.




Mitä se rakkaus on?
lapsi kysyy

lämpimänä sylissä.
Rakkaus on sitä,
että pitää sylissä,
sinä vastaat,
annat sormiesi lipua
hentojen hiusten läpi.
Hento kuin lapsen hius
on rakkaus,
yhtä hauras,
yhtä puhdas ja väkevä.
Mikset sinä sitten ole
koskaan minun sylissäni?
lapsi kysyy vakavana,
eikä suostu hyväksymään,
että yksikään rakkaus olisi
toista suurempi tai pienempi.


-Tommy Tabermann-

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Sirkuksesta päivää

Hikiä pukkaa! Täällä on laskeuduttu sillain pehmeähkösti takaisin arkeen, kun miekkosen ensimmäiset työpäivät hieman venähtivät niin, että parina iltana hän ehti juuri ja juuri hoitamaan noiden viikarien iltapesut ja yöunille nukuttamisen. Kyllä vaan on kulunut viikko imenyt tehokkaasti naisesta mehut, semmoista sirkusta tämä on - positiivisessa mielessä. Oikeastaan päivät eivät edes ole olleet katastrofaalisia. Päinvastoin, olen aivan yllättynyt, kuinka hyvin meillä on mennyt. Niin kovasti kun sitä epäilinkin, niin niin vaan ovat nuo meidän kaksi ipanaa alkaneet leikkiä hyviä, pitkiä ja tottakai koko kämppään levittäytyneitä leikkejä keskenään, ja minä saan kaiken sirkushulinan keskellä keskittyä vauvan hoitamiseen. (Ehkä katastrofeilta vältyttiin osaksi myös siksi, että miehen sisko tuli meille tänne kaveriksi parina alkuviikon päivänä. Voi kiitos, että pääsit tulemaan!)

Mutta minäpä kerron, mikä ne mehut sitten lopulta imee. Olen sanalla sanoen väsynyt. Ihan näin väsynyt en muista olleeni aikaisempien synnytyksien jälkeen ja siitä syytän ensinnäkin sairaalassa huonosti nukuttuja, tai oikeammin valvottuja öitä. Koska pää sekaisin ja huonekaveri ja hänen vartin välein itkevä vauvansa, niin nukuin sairaalassa kahtena yönä yhteensä reilu nelisen tuntia. Jippijaijjee! Toiseksi, vaikka otinkin päikkäreitä isyysloman aikana joka päivä, niin tuota univajetta en kolmen lapsen äitinä vain yksinkertaisesti kerennyt nukkumaan takaisin. Ja vauvahan elää vielä aivan omassa rytmissään, tai rytmittömyydessään: välillä on päiviä jopa aloitettu aamuyöllä neljältä, ja se lyhytkin yö nukutaan pahimmillaan tunnin pätkissä. Joten tämän alkuviikon olen taas kerännyt ison lastillisen univelkaa. Niinhän minä teille lupasin!!

Ja kun on väsynyt, niin on väsynyt. Eikä sillon tarvita mitään erityistä siihen, että pinna palaa ja jokainen pikkuitku tuntuu hermoja raastavalta. Periaatteessa tosi hyväkin päivä voi tuntua aika paljon vähemmän hyvältä väsyneen mielessä. Siksipä tämäkin teksti alkaa jokseenkin epätoivoisin sanoin. Se nyt kuitenkin väsymyksestä tällä erää. Vielä en silti ole lopettamassa tätä sekaavaa postaustani, anteeks nyt vain. Minulla näkyy olevan puheripuli, kun aikaa kirjoittamiselle on niin hintsunlaisesti. Ja nyt siis vaihdan tuosta noin vain sujuvasti seuraavaan aiheeseen.

On nimittäin täyttä tämä arki nykyään. Huomaan tykkääväni paljonkin, kun tekemistä on siinä määrin, että päivät hurahtavat hetkessä aamusta iltaan. Enkä todellakaan ehdi tekemään kaikkea, mitä haluaisin. Vessaan huomaan usein ehtiväni ensimmäistä kertaa puolen päivän maissa ja hampaatkin saatan pestä vasta illalla, kun mies on taas kotona, nämä nyt näin esimerkkinä. Ressiä en vaan jaksa repiä ihan vähällä mistään kovin pienestä. En, vaikka sunnuntai-iltana uhkasinkin miehelleni, aikovani pyrkiä elämään alusta asti samanlaista arkea kuin ennen vauvaakin. Heti maanantaina ymmärsin tavoitelleeni taas kuuta taivaalta.

Vallan kehnosti nääs olen aikomuksissani onnistunut. Vielä en ole ehtinyt pyörittää yhtään koneellista pyykkiä tälle viikkoa - aion kyllä korjata asian pikimmiten. Myös imuroiminen on jäänyt tekemättä ja villakoirat ovat valloittaneet nurkat ja sänkyjen aluset. (Noniin, nyt se on viimeistään paljastettava, että tämän tekstin kirjoittamisen olen aloittanut tiistaina ja jatkanut vartin pätkissä aina kun mahdollista. Tässä kohtaa tekstiä oltiin ehkä keskiviikkona tai torstaina, elikkä nyt on sentääs jo siivoukset tehty :)) Puhumattakaan siitä, että selviäisin yksin lasten kanssa ulos. En vain ymmärrä, mihin kohtaan päivää saan tuon ulkoilun mahtumaan, kun koko ajan on kädet täynnä töitä, ja pelkkä toppavaatteiden pukeminen tälle poppoolle vie vähintään puoli tuntia.

Kuitenkin ihan kaikkein kehnoimmin olen onnistunut oman hengähdyshetkeni järkkäämisessä. Ja se onkin näkynyt täällä blogissa. Sitähän minä vähän epäilinkin, ennen vauvan syntymää jo. Illat ovat menneet kotitöitä tehden ja torkkuja ottaen, aina kun vain suinkin. Päiväsaikaan blogihetki taas vaatisi sen, että saisin vauvan ja pikkuneidin unille yhtä aikaa. Ja veljet, kuinka kovasti olen yrittänyt! Joka ikinen päivä olen tähdännyt pikkuneidin päiväunet niin, että vauvakin nukkuisi. Monena päivänä olen luullut onnistuvani.

Ensimmäisenä päivänä olin vielä täynnä itsevarmuutta ja rauhallinen blogihetki kahvikupin kera kiilui silmissäni. Äkkiäpä romuttuivat haaveet. Kaikki näytti oikein lupaavalta, mutta juuri kun olin kantanut neidin sänkyynsä, heräsi vauva niiltä odottamiltani mukapitkiltä päikkäreiltään. Toisena päivänä sain kumpaisenkin unille ja kerkesin keittää kahvin, niin vauva heräsi. Toisena taas sain tuon kahvin kaadettua kuppiin asti ja olin juuri asettumassa pöydän ääreen, niin jälleen vauva heräsi. Sitten nokkelana tyttönä päätin kokeilla toisin päin - nukutin pikkuneidin ensin. Ja kun viimein sain neidin jälkeen vauvan nukahtamaan, heräsi aivan hetken kuluttua tottakai jo kärttyinen pikkumyy kesken unien, eikä suostunut nukahtamaan uudelleen. Naurettaa itseäkin nuo niin epätoivoiset yritykset. Luulin muka tuntevani tuon pienimmän rytmin, mutta eipä siinä tunnu olevan vielä päätä eikä häntää. Vaan vielä minä sen blogihetkenkin tänne jonnekin sovitan, uskokaa pois!

No mutta, jossain olen myös onnistunut. Taputan itselleni siitä, että joka päivä olen saanut pedit pedattua, tiskit tiskattua ja illalla esivalmisteltu ruoka on ollut valmista ennen nälkäisten lasten hermoromahduksia. Olen myöskin ehtinyt välillä järkkäämään lasten leluja niin, että koko talon sijaan ne ovat olleet levällään vain lastenhuoneessa. Kovin on ohikiitävä tuo siisti hetki, mutta se pienikin hetki piristää mieltä.

Sanoinkohan jo olevani edelleen täysin yllättynyt siitä, miten hyvin meillä on mennyt, jos väsymystä ei lasketa, vaikka tämän kirjoituksen perusteella ei varmasti vaikuta hyvältä laisinkaan. Minä nimittäin olin hiljaa mielessäni varautunut kaikkeen. Siihen, että mopo vain karkaa käsistä, hahah. Mutta ihme kyllä, vielä on homma hanskassa, hanskat tiukasti mopon ohjaustangossa ja mielikin positiivinen. Etenkin, kun näin viikonloppuna on saanut taas hiukan nostettua pintaa siinä pohjattomassa univelkojen astiassa.

Näinpä siis ymmärrän lopulta olla jatkamatta tätä, ehkä blogihistoriani sekavinta tekstiä, enää pidemmälle. Huomenna aloitetaan hieman virkeämpänä taas uusi viikko, mutta löhöillään nyt tämä sunnuntai ensin alta pois.

Minä todellakin toivon parempaa ensi viikkoa bloggailun suhteen - on tästä vaan sen verta tärkeä ja piristävä harrastus jo minulle kehkeytynyt!