tiistai 31. maaliskuuta 2015

Käytännöllisempää

Nyt on mamma mielissään! Jo toissa syksystä saakka (uusi osa saamattomuuksien sarjaan) olen nätisti puhellut miehelleni, kuinka tämä meidän eteinen on epäkäytännöllinen! Ehkä sitäkin enemmän, tai vähintään yhtä paljon, on valittanut mies, kun kaapit ovat tupaten täynnä jos minkälaista hanskaa, pipoa ja kenkää, ja silti aina kaikki hukassa (muruni on tyypillinen mies, joka ei löydä omaa punaista pipoaan vaikka se olisi korin päällimmäisenä).

Lauantaihin asti meillä on ollut vain ja ainoastaan yksi peilikaappi, jossa alimmaisena lojuivat hyllyssä röykkiönä kengät, niiden päällä hengareissa ja naulakossa roikkuivat lenkkitakit, talvitakit, välikausitakit, kauppatakit, toppahousut ja haalarit, ja ylimmäisenä, hattuhyllyllä, villahousut, villapaidat, fleecehousut, fleecetakit, pipot, hanskat, lapaset, sormikkaat, kaulurit, huivit, villasukat, kypärälakit, toiset pipot ja kolmannet ja mitä ikinä. Toisinsanoen meillä on aivan liian pieni ja ahdas eteinen. On siis tullut avauduttua, jotta pitäishän nyt, hyvänen aika, lapsiperheellä vähän käytännöllisemmät synsteemit olla. Pitäis saada vähintään yksi kaappi lisää. Joka tässä kämpässä tarkoittaisi käytännössä sitä, että peilikaappien viereinen siivouskomero pitäis muuttaa tavalliseksi kaapiksi, jossa jokaisella olisi oma hyllynsä. Niin. Pitäis ja pitäis.

Kun joka lauantainen marmatus alkoi tuttuun tapaansa taas viime viikonloppuna, heitti mies ilmoille ehdotuksen, josko tehtäisiin siivouskomerosta säilytystilaa ulkotamineille nyt. Ai siis mitä? Tänäänkö? No aivan totta! hihkaisi mamma. Sinä sen keksit!

Eipä siis muuta kuin tuumasta toimeen. Samalta istumalta pyyhälsi mamma tarvikeostoksille. Miekkonen jäi sillä välin purkamaan siivouskomeroa. Hyllyt, naulakot, lääkekaapit sun muut veks. Tilalle sikapäiviltä sikahalvat koritelineet kahteen kerrokseen. Uudeksi siivouskomeroksi sai ryhtyä toinen kylppärin pyykkikaapeista. Väripyykille hommataan oma irrallinen korinsa heti huomenna.

Hyvin helppo ja nopea, sekä (köh köh, vaikka itse sanonkin) erittäin järkevä ja tarpeellinen muutos. Ihmettelen, miten me saatiinkin tuo homma etukäteen tuntumaan niin k a m a l a n suurelta projektilta, että tekemistä piti näinkin pitkään siirtää ja siirtää. No, parempi myöhään kuin milloinkaan ja loppu hyvin, kaikki hyvin, ja mitä näitä nyt onkin. Nimittäin nyt on tuo muutos vihdoin ja viimein onnellisesti tehty.

Sanonpa vaan, että tuosta kaapista tuli aivan loistava! On kuulkaa tämä mamma onnensa kukkuloilla, kun eteinen on vihdoinkin suhteellisen toimiva. Ukko on tyytyväinen, kun enää ei tarvi etsiä joka asiaa - riittää, kun osaa avata oikean korin. Ja lapset ovat innoissaan Omista Koreista. Niin innoissaan, että ovat yhtenään pukemassa ja riisumassa, tulossa ja menossa.

Nuo korit muuten imee sisäänsä yllättävän ison määrän kampetta! Totta tosiaan, sama kamojen sekamelska on meillä tähän asti säilötty yhdellä hattuhyllyllä, sullottuna, sikin sokin kolmessa korissa. Taisipa siis olla muutos paikallaan, vaiko mitä.




torstai 26. maaliskuuta 2015

Mitä väliä

Toisinaan sä heräät miettimään, kiristääköhän sun pipo nyt pikkusen liikaa. Se on hyvä, että heräät. Onhan nimittäin niin, että kun on nukkunut vaikka viikon tai kaksi neljän-viiden-kuuden tunnin öitä (pätkissä), ihminen saattaa olla väsynyt. Ja väsyneen ihmisen pinna on muuten lyhyt. Näin kertoo kokemus.

Kun olet menettänyt hermosi aamun ensimmäisen puolituntisen aikana vaikka kymmenen kertaa (no en tiiä, ku en oo laskenut, mutta m o n e s t i), huokaat, että miten ihmeessä sitä ihminen jaksaa iltaan asti, kun peli on jo aamupalapöydässä melkein menetetty. Alat pohtia mielessäsi, olisitko kenties hermostunut turhasta. Onko tämä elämä oikeasti näin vakavaa? Tai kannattaako tästä tekemällä tehdä semmoista? Onko järkeä pilata aurinkoinen (=hyvä) päivä kireän pinnan takia? Kannattaako ihan oikeasti joka ikisestä pienestäkin asiasta kilahtaa? Mitä sä siitä saat? Et ainakaan mitään hyvää. Pilaat vain oman ja lastesi mielen.

Mietit, kannattaako sun oikeasti hermostua siitä, että lapset eivät istu kiltisti huoneessaan leikkimässä ja keskustele keskenänsä tasaisen sievällä äänellä, vaan aloittavat heti puoli seitsemältä juotseilemisen (juoksemisen) kannustushuutojen säestyksellä. (Jeeee! Iivo Nikkanen voittaa! Valmiit, Paikoillanneee, NYYT! Ja tuomalainen VOITTAAAA!!!) Kannattaako sun pilata lasten leikit, kun ne selvästi viihtyy keskenään? Onko oikeasti järkevää tai tarpeellista, mennä väliin ärjymään, että olkaa nyt hyvänen aika välillä hiljaa? Nehän leikkii! Kerrankin keskenään. Tappelematta ja ilman äitiä. Sähän saat olla rauhassa. Ja hei, niillä on hauskaa! Löysää nyt hyvä ihminen sitä pipoas. Ja nauti! Siitä, että saat syödä aamupalasi kokonaan yksin. Kukaan ei kerjää osinkoja sun leivästäs. Pölli kurkkujas. Just nyt kukaan ei itke. Kukaan ei hypi sylissä. Niin. Tietyllä tavalla katsottuna on hyvinkin rauhallista. Mitä väliä, jos onki vähän metakkaa!

Tai mitä väliä on sillä, jos sen yhden ja saman aamun aikana vahaliiduilla on väritetty peilit, lattiat ja terassin ovi iloisen kirjavaksi? Onhan niiden puhdistaminen tietenkin aika kova homma. Eikä kotisi ole lähelläkään sisustusblogien puhtaita ja siistejä koteja, saati sitten omia siisteyskäsityksiäsi. Mutta mitä väliä?

Mitä väliä, jos muutama päivä sitten pesemäsi ikkunat ovat sen näköiset kuin niitä ei olisi ikinä pesty. Ja nyt siellä yksi luutuaa voileivällä sitä ainoaa puhtaana säilynyttä, toinen maalaa viereen taideteoksia hammasharjallaan (!). Mutta hei, kannattaako tuosta nyt hermoja lopullisesti menettää?Haittaako se, ihan oikeasti? Niin, ei minustakaan. Ainahan voit pestä ne uudestaan.

No onko sitten järkevää ja aiheellista kilahtaa siitä, että joku purkaa täyden vessapaperirullan lattialle ja lähtee juoksemaan sitä häntänä pitäen ympäri taloa. Samalla kiljuen tietenkin. Haittaakse? Joo, kyllähän se sua vähän ärsyttää. Eikä es ihan vähän. Mutta hei, mietippä nyt ihan tosissaan, kaatuuko sun maailma tähän. Onko tuollakaan oikeasti väliä? Sen kun rullaat takaisin. Tai sitten jätät rullaamatta, sehän ei käyttöön vaikuta mitenkään.

Tai mitä väliä, vaikka jollaki on kengurutauti, ja se joku ehtii joka välissä hyppimään sohvalle tai parisängylle. Joo, olet oikeassa, niissä ei saa hyppiä. Mutta onko se (niissä hyppiminen) siltikään ihan niin kamalan vakavaa, mitä sä luulet? Niin kamalaa, että susta tuntuu, ettet selviä. Niinpä. Naura nyt vähän itelles!

Entä mitä väliä on sillä, että se joku kääntää hiekkaisen eteisen maton ympäri ja raahaa olkkariin?

Niin. Mitä tuhannen väliä! Nehän on lapsia! Sun rakkaita.

Sillä on väliä, onko niillä kivaa. Ja onko sulla kivaa. Niillä on kivaa, kun sä löysäät sitä nutturaas vähän. Vaikka sua kuinka väsyttäis. Annat välillä vaan olla. Ja annat niiden leikkiä niillä sun kallisarvoisilla koristetyynyilläs. Etkä ole ihan niin periaatteellinen koko ajan. Et välitä sotkusta ja metelistä, ainakaan koko ajan. Ja kun sä et vedä ressiä edellä mainituista asioista, niin sun ei myöskään tarvi polttaa päreitäs, ihan joka välissä, joka ikisestä asiasta. Sillon muuten sullaki on yllättäen sittenki ihan kivaa.

Ja sitten teillä kaikilla on kivaa. Lapset on iloisia. Äiti on iloinen. Se aurinko paistaa. Ja sä jaksat ihan hyvin iltaan asti. Älä unohda asennetta, nainen!


keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Namipettymys (asiaa lastenhuoneen matosta)

Voihan, mikä harmitus! Heräsin aivan liian myöhään Kodinykkösen ja Netanttilan alennusmyynteihin. Olin jo kauan, siis todella kauan aikaa sitten, päättänyt hommata lastenhuoneeseen keltaisen maton. Surffailin tuolloin (pikkuneidin vauva-aikaan) useiden putiikkien sivustoja, mutta en löytänyt mieluista. En oikean sävyisenä, kirkkaan keltaisena. Välillä mattohaaveet ovatkin unohtuneet kokonaan, onhan meillä täällä tämä väliaikainen, lainamatto mummulasta. Nyt kuitenkin lastenhuoneen sisustusprojekti on saamassa jatkoa, syystä että neiti on siirretty huoneeseen, ja tämä uusi nukkumisjärjestely vaatii muutoksia niin huonekalujen kuin matonkin suhteen.

Vihdoin vähän ennen vauvan syntymää bongasin melko täydellisen keltaisen maton kodinykkösestä. (Annon Nami. Ja se muuten on nami se, nimensä mukaisesti.) En tiedä kuinka kauan kyseistä mattoa on myyty, mutta minä hoksasin sen vasta (?) silloin. Ostopäätöksen tein heti. Matto jäi kuitenkin tuolloin vielä kauppaan odottamaan. Muunmuassa siitä syystä, että ostin samaan aikaan maton olkkariin. Ja siitä, että aivan liian usein minulle on käynyt niin, että ostan jonkun ihanuuden kalliilla rahalla ja parin viikon päästä huomaan samaista ihanuutta myytävän tuntuvilla alennuksilla.

Niinhän siinä sitten kävi, aivan odotetusti, että tuon mattosen hinta alennettiin alle puoleen alkuperäisestä. Innoissani lähdin kaunokaista ostamaan, vain todetakseni, että joku muukin taisi tykätä samaisesta - kaikki Namit oli myyty . Tai niin, olishan noita ollut vaaleanpunaisena, mutta minusta se on niin vahvasti tyttöjen väri, etten oikein osaa meidän lastenhuoneeseen sitä ajatella. Täällä kun on poikavalta. Voi sitä pettymyksen määrää!

Vaan ei ole hätä tämännäköinen, lohduttelin itseäni, ja klikkailin auki liikkeen nettisivut. Loppuunmyyty sielläkin. Enpä oikeastaan edes yllättynyt. Mutta toivoin niin kovin.

Vielä oli olemassa toinen pieni toivonkipinä, Netanttila. Ja voi sitä riemua, kun löysin etsimäni! Matto lensi ostoskoriin samoin tein. Toimitusajaksi lupailtiin noin neljää vuorokautta. Ja kyllähän mää odotin! Malttamattomana, kuin pikkulapsi joulupukkia.

Vaan eipä saatu mattoa vieläkään. Sen sijaan saatiin ilmoitus, ettei tilausta voitu toimittaa, koska tuote oli ehditty myydä loppuun. Mikä pettymys, jälleen kerran! Oikein naurattaa, näinkö iso juttu yksi matto mammalle tosiaan on. On se!

No, nyt mää olen sitten rampannut Kodinykkösen ja Netanttilan sivuilla joka päivä, tarkistamassa, oisko mattoja tullut lisää. Ja voi kuulkaa, jos niitä vain vielä tulee myyntiin niin maksan täyden hinnan mukisematta! Ajattelinkin pelata varman päälle ja käydä liikkeestä kysäisemässä asiaa, sitä kun en silloin pettymyksessäni hoksannut tehdä.

Vinkatkaa ihmeessä, jos tiedätte jonkun minulle tuntemattoman paikan, joka myy Annon Nami-mattoja! Tai jotain toista, yhtä ihanaa kirkkaan keltaista bukleemattoa.

Toivon mukaan me saadaan tämän kevään aikana lastenhuoneen sisustusprojekti valmiiksi. En millään malttaisi odottaa! Tavoitteena on tehdä lastenhuoneesta ennenkaikkea lapsekas. Ja viihtyisä niin, että näky miellyttää sekä äidin että lasten silmää. Lisäksi toimiva kokonaisuus. Sellainen, joka innostaa leikkimään ja toisaalta myös siivoamaan.

Meillä haasteita aiheuttaa huoneen pieni koko. Tulevaisuudessa sinne pitäisi saada mahtumaan kolmen leikkijän kamat. Ja niiden kamojen lisäksi vielä ne leikit. Mutta tämä haaste on mammalle ollut erittäin mieluinen. Tällä hetkellä valmiit suunnitelmat odottavatkin enää toteutusta. Sitä ennen täytyy käväistä pikavisiitti ainakin Ikealla, Bauhausissa ja Biltemassa.

Mutta ollaan me varmasti jo puolivälissä, mikäli vanhaan sanontaan on uskominen. Nähkääs, hyvin suunniteltu on puoliksi tehty!


maanantai 23. maaliskuuta 2015

Tarroja

Täällä on kuulkaas askarreltu tarroja. Posti toi tänään Handelsbankenin lähettämän kirjeen, missä suositeltiin perustamaan lapselle pankkitili. Tämähän seikka oli toissijainen, nimittäin kirjeessä oli lisäksi tollaiset tarrahymiöt, sitä sellaista tarraa, jonka virallista nimeä en tiedä, mutta jonka voi irrottaa ja vaihtaa paikkaa vaikka sata kertaa, ja jota me sanottiin lapsena ikkunatarraksi.


Hymiöille löytyi paikka hoitopöydän päältä. Ylijäänyttä tarrapaperia, niitä reunoja, oltiin jo roskiin heittämässä, kun keksittiinkin käyttää se hyödyksi värkkäämällä muksuille tarroja. Tarroja, joiden liimailun sinnesuntänne suo äiti hyvillä mielin.

Askartelijan rooli jäi mammalle, ohjeet lateli pikkumies: Piilläppä nyt kukka. Sitte piillä helikoppeli. Äiti, voikko tehä mulle toinenki kukka! Ja niin edelleen.

Liimaaminenhan tässä tietenkin oli se the juttu.

Paitsi, tuolla meidän pikkumyyllä. Sitä mukaa kun pikkumies tarkkaan harkiten asetteli tarroja leikkikeittiönsä oveen, repi siskonsa niitä irti. Ja kipitti sitten tarra kourassa kikattaen karkuun. Varsin prinsessamaista käytöstä, etten sanoisi. Suru siinä meinasi isoveljelle tietenkin tulla, kun repimisestä johtuen monta tarraa piti kiikuttaa roskakoriin.

Oli siinä näpertämistä, vaan äkkiä meni taas aamupäivä. Nyt onkin sitten perinteinen Äidin Hetki - kahvia suklaalla. Tänään tämä hetki on melko poikkeuksellinen, nähkääs, sain tuon isommankin pikkumiehen nukahtamaan. Tai oikeastaan, hän kyllä nukahti aivan itsestään, taisi olla aika rankka viikonloppu pienellä. Ne siis nukkuu nyt, kaikki kolme kullanmurua!

Saatanpa nauttia hiljaisuudesta. Nimittäin, mitä todennäköisimmin kohta herää ensimmäinen itkemään, itkullaan herättää toisen, josta seuraa ketjureaktio, jonka lopputuloksena mulla on kolmen nukkuvan murun sijaan kolme itkevää murua. Vaan eipä se mittään, tilanne on ohi yleensä tunnissa. Kunhan olen ensin saanut huijattua lapsosille murua rinnan alle. ;)


P.s.
Pikkumiehellä meni taas vaihteeksi tänään vähän överiksi, joten vein hänet hetkeksi huoneeseensa yksin leikkimään. (Tämän ei varsinaisesti kuulu olla rangaistus, vaan yleensä hän rauhoittuu leikkimään parhaiten juuri yksin, pitkiksikin ajoiksi.) Hetken päästä oven raosta kuului: Äiti, mää haluan jo tulla navetatta poit.

Älkää sitten kysykö, mistä poitsu tuon navetan keksi. Ehkä sen voisi yhdistää arestiin tai jäähyyn, mutta kun meillä ei niitä sanoja tuossa yhteydessä edes käytetä. Tiedä sitten, mutta päivän naurut sain!! :´)

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Sattuuhan sitä

Tervetuloa kurkistamaan kulissien taakse. Kulissien ja kulissien. Aika rehellisen kaunistelemattomasti olen kyllä tänne asioita tilittänyt. Niitä, mitä nyt yleensäkin olen. Mutta kas, nyt minä kerron, mitä kaikkea voi tapahtua silloin, kun äiti on kiinni vauvassa ja valtaan pääsevät nuo kaksi niin kovin ehtiväistä kaveria. Näitä kommelluksia nimittäin riittää niin paljon, etten millään kykene muistamaan kaikkea. Kerronpa muutaman.

Otollisin hetki katastrofeille on tottakai silloin, kun mamma istuu puolustuskyvyttömänä sohvalla imettämässä. Tyytyväisenä, ajatellen mielessään, miten on ihana imettää kerrankin rauhassa, kun lapset viihtyvät leikeissään. Eivätkä ole hyppimässä vieressä, repimässä vauvaa pois äidiltä tai änkäämässä väkisin syliin yhtä aikaa vauvan kanssa. Kunnes mieleen hiipii epäilys, josko sittenkin olisi vaarallisen hiljaista. On pakko lähteä tarkastamaan tilannetta. Tämän mamman sisäiset hälytyskellot pärähtävät soimaan kyllä melko herkästi, kuitenkin toisinaan pikkuisen liian myöhään.

Kaiken takana on päätös imettää paikallaan istuen, nimenomaan istuen mahdollisuuksien mukaan. Koska pikkuneidin imetysaikana hypin niin paljon pikkumiehen perässä, että lopulta neiti ei suostunut imemään ollenkaan muuten kuin minun seistessä, hytkytellessä ja kyykätessä, josta olenkin avautunut täällä. Siispä jo ennen vauvan syntymää olin vakaasti päättänyt, etten varmasti suostu imettämään muuten kuin istuen yhdessä paikassa. Vaikka nuo mukulat sitten kaataisivat koko talon.

Talo on, ihme kyllä, pystyssä vielä näin kahden kuukauden jälkeenkin. Mutta onpa vaan välillä seinät horjuneet uhkaavasti. Sen pikkumustasukkaisuuden aiheuttaman, täysin aivottoman riehumisen lisäksi, nuo mukulathan ovat tietenkin tehneet kaikki perinteiset, rasittavat temppunsa, niinkuin kukkaruukkujen tyhjentäminen mullasta ja äidin armaiden leikkokukkien repiminen tuhannen palasiksi. Tai vaatekaapin sisällön vetäminen lattialle silloin, kun tarmokas mamma on juuri hetkeä aikaisemmin saanut laskosteltua sinne ison kasan puhtaita pyykkejä.

Pienellä vauvalla ei tunnetusti, valitettavasti, oikein ole tilannetajua. Hän herää itkemään nälkäänsä esimerkiksi juuri silloin, kun meillä muilla on lounas pahimmoilleen kesken. Tai kakkii kaikki vaatteet märäksi niskaa myöten. Silloin on äidin, katastrofin uhallakin, jätettävä isommat hetkeksi oman onnensa nojaan. Vaikka yleensä on kyse vain pienestä hetkestä, ehtivät nuo muksut tehdä monenlaista. (Osasinpa taas hienosti, lyhyesti, johdatella aiheeseen.) Nyt viimein asiaan!

Pikkuneidin olen löytänyt muun muassa keittiön pöydältä (ainakin kaksisataa kertaa) luutuamasta pottumuusilla pöytää, pöytäliinaa ja itseään. Se siivo on jotain (!!!), tiedätte kyllä. Ajatukset äitylin päänsisällä ovat yhtä huutomerkkiä: Minun pöytäni! Minun pöytäliinani! Minun eilen pestyt lattiani! Minun vielä aamulla puhdas prinsessani ja sille juuri puetut puhtaat vaatteet! Hiuksetki vielä! Kaikki yltä päältä pottumuusissa. Apuaeiei! Älä heitä sitä lusikkaa! Säästä edes seinät! Jos vahinko (vahinko siis äidin näkökulmasta katsottuna) on jo päässyt tapahtumaan ja vauvalla ruokailu edelleen kesken, on parempi jäädä vain viereen vahtimaan, ettei tuo neiti täystuho onnistu kaiken kukkuraksi vielä putoamaan pöydältä. Rauhoitella itseään, että ei, ei se maailma kaadu tähänkään. Ainahan voit toki yrittää maanitella tihulaista lopettamaan. Tai tulemaan alas pöydältä. Tai edes istumaan. Mutta todennäköisesti vastaukseksi saat vain hervotonta kikatusta ja entistä pahempaa sotkua. Kyllä kuulkaa hikikarpalot valuu vanoina pitkin selkää, siinä kun yrität pysyä tyynenä. Suottako tuota hermostumaan - loppujen lopuksi tästäkin selvitään heiluttamalla luutua pöydällä, lattialla, seinillä ja tunkemalla pottumuusitamineet pyykkikoneeseen ja työntämällä tyttö suihkuun ja...

Pikkumiehellä on tuo pahin sottaamisvaihe jo ohitettu, vaan olenpa hänetkin yllättänyt luvattomilta teiltä sen sata kertaa. Kuten istumasta tiskipöydällä kokonainen juusto kädessä, mussuttamassa sitä, juustoa. Tyytyväisestä virnistyksestä päätellen aika heekulia, niinkuin hän tapaa sanoa. Ja enpä olisi arvannut, että lääkekaapinkin tuo velikulta keksisi purkaa. Se nimittäin periaatteessa on lasten ulottumattomissa. Mutta ainahan voi ottaa syöttötuolin ja kiivetä sen avulla tiskipöydälle seisomaan, jos pikkumieheltä kysytään. Siitä pöydältähän yltää taas jos vaikka mihin. Nyt kun sekin on nähty, olen tietty nostanut vaarallisimmat lääkkeet niin ylös, ettei tuo kaveri yllä sinne edes sen syöttötuolin ja tiskipöydän avulla.

No, kerran sitten saivat nuo naperot päähänsä maalata valkoiselle seinälle kauniin taideteoksen sulaneilla mustikoilla. Taisinpa ihan hetken vain kihistä kiukusta. Kaikkien meidän onneksi on olemassa tehokkaita ihmeaineita. Ja kyllä, olen ottanut opikseni, enkä enää jätä heitä itsekseen syömään mustikoita.

Ei varmaan tarvitse selitellä, miksi olemme asentaneet lapsilukkoja kaappeihin ja laatikoihin ympäri taloa. Pikkumiestä ne eivät näytä juuri estävän, vaan hän on keksinyt mitä erikoisimpia kikkoja päästäkseen käsiksi kaappien sisältöön. Toki nuo lapsilukot hidastavat hiukan, ja äiti saattaa jopa joskus ehtiä väliin, ennen kuin laatikko on tiirikoitu auki. No, lukoista huolimatta tuo niin ehtiväinen kaveri oli tässä pari päivää taaksepäin onnistunut kaivamaan lipaston laatikosta pakettitarrapakkauksen. Joulupukkitarroja. Niitä hän oli saanut päähänsä liimailla sinne tänne, muun muassa olohuoneen lattiaan ja leikkikeittiönsä oveen. Katso kuvat.


Kerran sitten, niin, taas kerran, kun pikkumies härnäsi lakkaamatta siskoaan, enkä siis vauvalta päässyt hätiin, komensin tilanteen rauhoittumiseksi häntä ottamaan puhelimeni ja katsomaan sieltä kuvia. (Vaikutus todettu tehokkaaksi, kuin pistäisi rauhoittavan ruiskeen.) Niin rauhoittui tuo poika tälläkin kertaa. Kun myöhemmin menin käväisemään facebookissa, huomasin hulivilin lisänneen sinne erittäinkin edustavan kuvan vauvasta, nimittäin sellaisen, missä tuo minimies huusi kurkku suorana. Että hehheh vaan! Olipa tuo kuva ehtinyt jo tykkääjiäkin kerätä. Vaan mahtoivat he ehkä hiukan ihmetellä kuvavalintaa, siihen kun ollaan totuttu, että lapsista julkaistaan toinen toistaan söpömpiä, iloisia hymykuvia. Arvatkaa vain, kuinka vikkelään mamma tuon kuvan roskikseen heitti! Nauratti. Ja hävetti! (Minä kun kuulun siihen ihmisryhmään, joka päivittää vain kerran vuodessa uuden profiilikuvan, ja muuten käyttää facebookia lähinnä kirppistelyyn.)


Vessalakossa on täällä oltu eräänkin kerran. Ai miksikö? No siksi, kun pikkuviikarit keksivät purkaa pönttöön kokonaisen rullallisen vessapaperia. Tai mistä minä tiedän, kuinka monta rullaa, allaskaappi kun on niitä täynnä. Mutta sen verran paljon kuitenkin, että on tarvittu vähän järeämpiä konsteja, tai vähintään isimiestä siihen, että pönttö on saatu takaisin toimintakuntoon. Onneksi tuo mies tulee joskus jopa ennen viittä, ettei nyt ihan koko päivää ole tarvinut pidättää. Hih.

Vessa-aiheeseen kun nyt päästiin, niin kerronpa toisenkin kommelluksen. Hyppelipä kerran pikkumies sadetanssin elkein, kuten hänellä on tapana, silloin kun tuntuu että pissi tulee housuun ihan justiinsa, mutta ei siltikään millään malttaisi mennä vessaan. Kehoitin häntä käväisemään pöntöllä, hän kun mamman helpotukseksi osaa käydä siellä itsekin. Siskonsa pyyhälsi mukaan juttuseuraksi, oppia ottamaan, niinkuin aina. Hetken päästä alkoi kuulua hysteeristä huutoa: Äitiäitiiii! Apuaa! Vauva kainalossa ryntäsin pelastajana paikalle. Näin pikkuneidin ja pikkumiehen huutamassa paniikissa pytyn vierellä. Pönttöön kurkattuani sain vastauksen hätähuutoihin. Siellä kaiken pissin ja kakan keskellä uiskenteli pikkumiehen lempiauto. Joojoo, hyi! En saanut kaverusten hysteeristä huutoitkua loppumaan, ennen kuin olin pussi kädessä kaivanut karkulaisen. Itku tyyntyi helpottuneeksi niiskutukseksi ja autoparka lähti perusteellistakin perusteellisempaan desinfiointiin, jonka jälkeen vielä tiskikoneeseen. Tulikohan siitä leikkikelpoinen?

Sauna, kylppäri ja vessa eivät siis todellakaan ole meillä lasten leikkipaikkoja, jos nyt jotakin asia vaivaa. Mutta tuo pikkumieshän osaa tietenkin halutessaan jo avata ovet itse. Ja ymmärrettävää, vaikkakin rasittavaa on, että hän päättää aina toisinaan viis veisata kielloille ja häipyy salaa touhuilemaan kyseisiin paikkoihin. Kysenalaisin seurauksin.

Erään kerran, jälleen kerran, havahduin hiljaisuuteen ja lähdin etsimään pikkumiestä. Kylppärin ovella hän tuli vastaan ämpärin kanssa, johon oli latonut, arvatkaa vain: kiuaskiviä!!! Äidin yhtäaikaa kysyvään ja toruvanvihaiseen katseeseen hän vastasi ilmeisen innoissaan: "Kato äiti, mää keläsin vähä kiviä."

Sattuuhan sitä. Vaan tämä se on kuulkaa elämää. Elämää pahimmillaan, mutta elämää parhaimmillaan. Välillä itkettää. Välillä naurattaa. Naurattaa, ainakin näin jälkeenpäin. Olishan tämä elo melko tylsää ja aivan liian helppoa, jos nämä lapset istuisivat päivät pääksytysten lukemassa rauhassa kirjoja, eivätkä koskaan uhmaisi kieltoja. Vaikka saattavat nämä meidän lapsukaiset siitäkin, kirjojen lukemisesta, joskus innostua. Tässä teille todisteet kuvan muodossa! Näin vastapainoksi.


perjantai 20. maaliskuuta 2015

Tilitystä ja perjantaienergiaa

Huh, mikä viikko! Olen saanut taas vaihteeksi maistaa puoliyksinhuoltajan elämää. Sanoisinko, että on heikkona hetkenä meinannut pistää ihan uuvuttamaan. Pitkäksi kun ovat venyneet miekkosen työpäivät. Vaan se jos mikä tietää kevättä (ja lisää pitkiä työpäiviä, heh)!

Rankahkon viikon päätteeksi, (viikkohan mulla päättyy jo torstaihin, koska perjantai on aina viikonloppujeejeehuippua -päivä ja menee tosi äkkiä) kuin tilauksesta, sain eilisiltana ystäväiseltäni houkuttelevan kutsun kahville viereiseen ostariin. Mikäpä minä olen kieltäytymään, näinkin likellä kun asustellaan.

Vaikka myöntää täytyy, että kun mies tuli töistä kotiin yhtä aikaa viestin kanssa, ja samalla hetkellä lapsista kolme kautta kolme itkivät vuoronperään ja yhtäaikaa, ja tiskivuori oli VUORI, en siinä hetkessä aivan heti ollut valmis lähtemään. Olo oli, että tarvittaisiin sitä äitiä täällä kotonakin. Mieheni se kuitenkin minua potki ovea kohti siihen malliin, että tein kompromissin. Lähdin, mutta otin kaikkein pienimmän mukaani. Se viesti tuli siis kuitenkin tilauksesta, siinä mielessä, että minä todella olin pienen irtioton tarpeessa. Todella olin.

Extempore kahvittelu jäi juttujen paljouteen nähden aivan liian lyhyeksi. Mutta olipa vain mukava siinä mammojen kilvan lörpötellä. Ja vaikutukset olivat toivotut. Tämä meidän mamma sai piristysruiskeen. Ärsytyksen, jota tämmöisen viikon jälkeen pienesti tunsin tätä yrittäjäperheen äidin asemaa kohtaan, jätin minä kahvilaan. Ja ne itkuiset lapset. Ne, ketä äiti oli ajattelevinaan, kun meinasi kieltäytyä kutsusta. Ne olivat silminnähden reipastuneita leikki-illasta isän kanssa. Taisi olla hyvä veto viedä vauva mukana - vaikutukset nimittäin näkyvät muunmuassa niin, ettei mustasukkaisuuskiukkuja ole tänään nähty laisinkaan!

Tänä aamuna sitten, piristysruiskeen ja perjantain ansiosta, oli mamma jo kymmeneen mennessä, kakkojen pesun ja syöttöjen lomassa, tiskannut, imuroinut ja pessyt talon kaikki ikkunat. Yhtä lukuunottamatta, koska tuli tilanne. Saattaa kuulostaa tehokkaalta, mutta todellisuudessa tuon ikkunaurakan suoritin melko suurinpiirtein hutaisemalla, koska näpit meinasivat jäätyä. Saatoinpa oikaistakin hiukan, jättäessäni välien pesemisen kesäkeleille. Mutta on nyt ainakin enimmät syksyn ja talven kurat pyyhitty pois. Ja hei, noista näkee läpi! Se saakoon riittää vähäksi aikaa.

Onneksi on nämä perjantait ja extramäärä energiaa, niin saa joskus kotitöitäkin hoidettua! Aina ei siivoaminen lasten kanssa onnistu, mutta tänään tämän kaiken mahdollisti iloiset lapset ja vauva, joka nukkua posotti yöunia kymmeneen. (Muu perhe heräsi kuudelta.)

Kohta, aivan kohta, päästään rentoutumaan ja kerämään voimia seuraavaan viikkoon. Jos ottaisin selfien nyt, näkisitte siinä mamman suttunuttura kallellaan, nuhjuisissa siivouskamppeissa. Mutta ehkä saattaisitte nuhjuisuuden takaa kiinnittää huomionne sen mamman perjantaivirnistykseen, joka ulottuu korvasta korvaan. Iloista viikonloppua! :)

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Kevättä

Tässä sitä taas ollaan, hehkuttamassa toistamiseen samaa asiaa. Mutta kun se vain on uskomatonta, kuinka tätä virtaa riittää. Nimittäin virtaa ja viitseliäisyyttä vaaditaan siihen, että jaksaa vaivautua tämän legioonan kanssa ulkoilemaan. En suinkaan tullut kehuskelemaan. En. Ihmettelen vain tuota auringon vaikutusta. Koska yllättäen näin aurinkoisena päivänä ei tunnukaan missään tuo rumba. Kolmen lapsen ulos pukeminen, päivittäin. Aikaahan se vie. Koettelee hermoja. Voi kuinka koetteleekin!

Kun yksi (tai kaksi tai kolme) huutaa naama punaisena hiestä. Toinen kiljuu, kun tahtoisi pukea itse, mutta taas meni väärään lahkeeseen ja hanskat huonosti ja kypärälakki väärinpäin. mutta äiti ei silti missään nimessä saa auttaa. Kolmas juoksee karkuun tämän session aikana ainakin sataviiskymmentä kertaa räkänaurun saattelemana. Kiinni jäätyään kuvittelee leikkivänsä hauskaakin leikkiä ja rimpuilee puettaessa vastaan niin, ettei mami ihan oikeasti meinaa pärjätä. Sanomattakin selvää, että tuskanhiki valuu yhdellä jos toisellakin. Luovuttaminen käy mielessä useammin kuin kerran, mutta koska siitä aiheutuisi vaan lisää huutoa ja kiukkuisia lapsia, on purtava hampaat yhteen ja pyyhkäistävä pois enimmät hiet otsalta. Ja jatkettava. Niin, tämänhän ei pitänyt tuntua missään.

Ulkona vaiva palkitaan. Kaikki ovat yleensä tyytyväisiä. Se hammaspipinenkin. Mikäpä mukavampaa, kuin istua rapakossa ja lapioida kuravelliä ämpäriin. Potkutella ja pulkkailla kantohangilla. Paistaa makkaraa ja hörpätä mehua. Juosta. Ja vaikka huutaa mielin määrin ilman rajoituksia. Tai hyppiä lätäköissä ja roiskuttaa vettä. Ah! Onneksi on olemassa kuravaatteet ja kumpparit!

Reissu äidin mielestä tylsään lähipuistoon onkin yhtäkkiä huippu juttu, kun hiekkalaatikon reunalla saa nauttia kahvinsa rauhassa, vaihtaen samalla kuulumisia mammakavereiden kanssa. Kun lapsista on seuraa toisilleen, äidille jää erotuomarin ja lohduttajan rooli tarvittaessa. Ja sen auringon ottajan!

Sisälle tullaan huudon säestyksellä, vaihteeksi. Koska väsyttää, kaikilla on nälkä ja leikit jäivät kesken, kuten aina. Mukana tuodaan kilomäärin hiekkaa ja kuraa. Ja sehän se tietää taas lisää hommia.

Kaikesta vaivasta huolimatta, jos aurinko taas huomenna paistaa, aiomme raahautua puistoon. Nimittäin, ei passaa unohtaa positiivisia vaikutuksia! Ulkoilun uuvuttamat lapset nukahtavat helposti. Ruoka maistuu paremmin. Ja leikit. Äitylin mieli loistaa kilpaa auringon kanssa. Laulattaa. Olo on kuin supermutsilla konsanaan. Ja päivät kuluvat aivan huomaamatta, ilman sen kummempaa tekemistä. Kuin se, ulkoilu.

Kyllä vaan, täällä ollaan herätty talviunilta! Paitsi, kaivaudun kyllä takaisin peittojen sisään ja sukkelaan, jos vain vähänkään uhkaavat harmaat pilvet, sade ja kylmyys.






perjantai 13. maaliskuuta 2015

Hyvä yritys

Olen vähän hurahtanut. Nimittäin sisustamiseen. Tai ehkä pitäisi sanoa, että kaikenlaisista ihanista sisustusjutuista haaveilemiseen. Aikaisemmin mua ei ole tuo aihealue liiemmin kiinnostanut. Vaikka totta tietenkin olen tykännyt, että kotona on kaunista ja huonekalut mätsää toisiinsa. Mutta kaikki hankinnat on tehty marssimalla sisustus- tai huonekaluliikkeeseen ja ostamalla sitä, mikä silmää ja kukkaroa sillä hetkellä miellyttää, sen kummemmin suunnittelematta. Tai ne mainokset on tietty pläräilty jo etukäteen moneen kertaan.

Vaan puraisi se kuuluisa sisustuskärpänen viimein minuakin, jo vuosi sitten kevään kynnyksellä. Yhtäkkiä huomasin viettäväni kovin mielelläni ja koko ajan enenevissä määrin aikaani netissä, seikkaillen sisustusliikkeiden sivuilla. Blogien lukulistalle alkoi myös kertyä sisustusblogeja, joita olin kyllä joskus aikaisemminkin yrittänyt seurailla. Yrittänyt, koska silloin vielä kiinnostusta ei lopulta ollutkaan tarpeeksi. Noilla sivuilla surffailleena suunnitelmia onkin sitten kehkeytynyt monenlaisia, joka huoneeseen jotain. Tasaisen hitaasti, vähän kerrassaan, olen saanut suunnitelmiani toteutettua. Täällähän mennään kotiäitibudjetilla, joka on mitä on. Mutta on oikeastaan aika kiva, kun kaikkea ei saa heti (vaikka on Roope Ankallaki varmasti kivaa!). Säilyy mielekkyys tässä kotonaolemisessa, kun on koko ajan jotain uutta suunnitteilla. Ja noita suunnitelmiakin ehtii vaihtaa, jos mieli muuttuu. Onpahan ainakin pitkään harkittuja ratkaisuja, kun niitä vihdoin toteuttamaan pääsee.

Niin ainakin voisi olettaa. Ihan pienesti on nimittäin tuuliviiren ominaisuuksia havaittavissa tässä immeisessä. Verhon tarinan kerroinkin jo joku aika sitten. Tarina on olkkarin matollakin.

Jo silloin, kun pikkumies oli lattialla viihtyvä vauveli, päätin, etten enää ikikuunapäivänä osta nukkamattoa! Se pölyn ja roskan määrä, mitä tollainen matto magneetin tavoin imee sisäänsä, on jotain aika ällöä. Etenkin ne hiukset, mitä sai olla alituiseen kiskomassa vauvelin käsistä. Ajan myötä tuo päätös vain vahvistui. Ja kun joulun tienoilla viimein matto-ostoksille lähdin, luulin seisovani vankkumattomasti sanojeni takana.

Ensimmäiseltä reissulta en tuonut kotiin mitään. En osannut päättää. Kotona sitten tympääntyneenä kiersin rinkiä vanhan maton ympärillä ja sätin itseäni. Heti seuraavan tilaisuuden tullen päätin korjata asian ja suunnata takaisin mattokaupoille. Niin päättäväisenä kuin lähdinkin, niin kotiin tulin taas tyhjin käsin. Kun en edelleenkään osannut päättää, mikä niistä olisi paras. Ja mikä sopisi meidän olohuoneeseen. Voi kun olisikin voinut ottaa ne kaikki vaihtoehdot mukaansa kokeiltavaksi!

No, kaikkihan sen tietää, että kolmas kerta toden sanoo. Niin piti sanonta kutinsa tälläkin kertaa, jossain määrin. Nimittäin kolmannella kerralla kiikutti mamma kotiin onnesta soikeana mustavalkoisen puuvillamaton. Maton, joka ei passannut meille ollenkaan! Ei, vaikka mistä suunnasta koitin sitä katsoa. Huonekalujakin siirrellä. Niinpä myyjän lievästi närkästyneestä katseesta huolimatta, kuskasin tuon ihanuuden takaisin kauppaan.

Tarvittiin selvästi tuumailutauko. Jonka seurauksena mamma päätti ostaa vaalean harmaan maton. Mutta ei missään nimessä sitä nukkamattoa!

Tämä päätös mielessään suunnattiin mattokaupoille jälleen. Ja mitä tämä mamma toikaan kotiin neljänneltä matonostoreissultaan! Antakaas kun kerron. Mammahan toi maton, joka ei vastannut alkuperäisiä suunnitelmia sitten yhtään. Siis ei yhtään. Nyt tuolla olohuoneen lattialla makaa matto. Matto, joka on tumman harmaa nukkamatto.

Määhän nyt olen vähän niin kuin että häh, mitä oikein tapahtui. Loppujen lopuksi kyseinen matto vain sieltä kaupasta käsin tuntui oikein sopivalta meille.

Enkä ole vielä kahden kuukauden jälkeenkään aivan varma, tykkäänkö maton sävystä. Tai periaatteessa joo, tykkään, mutta passaako se meille sittenkään. Tai passaako minun mielestäni. Ei se ainakaan siihen etukäteen kaavailemaani muottiin sovi. Ehkä tuo matto tuntuisi oikein hyvältä, jos deletoisinkin tuon muotin mielestäni. Siitä ainakin olen yhä vain samaa mieltä, että nukkamattoa en meille enää olohuoneeseen haluaisi. Vaikkakin nykytilanteen kanssa nämä mun haluni ovat hiukkasen ristiriitaiset. Selvästikin nukkamatot ärsytyksen lisäksi jollain tavalla myös viehättävät. En kai minä muuten.

No mutta, onneksi tuo matto oli niin edullinen, että joutaa vaihtoon piankin, jos siltä alkaa tuntumaan. Tai sitten vaihtoon lähtee jotain muuta, vaikka sohva. Saas nähhä.

Tämmöistä amatöörisisustajan höpinää siis mamman kirjoituskuumeen laskemiseksi, näin aurinkoisena perjantaina, kun villakoirat hyppivät allekirjoittaneen silmille nurkista ja sänkyjen alta. Koska imurin pölypussit pääsivät yllättäen loppumaan. Ja kröhöm, jo kaksi kauppareissua on tehty taas niin, että käteen tarttui kaikkea muuta kuin sitä mitä piti. Taidankin illalla käväistä kaupassa niin, etten osta mitään muuta kuin ne pölypussit. Joskohan tuossa onnistuisin.


keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Lomalla kaupassa

Ei ole kauaakaan siitä, kun kaupassakäyminen oli minulle pakko, joka oli hoidettava vain, koska toinen vaihtoehto olisi ollut nähdä nälkää. Tuolloin passitin aina mahdollisuuksien mukaan mieheni kauppareissuille, vaikka sitten jouduinkin toisinaan kärsimään siitä, että taas se toi vääränlaista juustoa ja liian pieniä vaippoja. Koska inhosin ruokakauppoja! Sitä miettimistä, että mitä nyt pitikään ostaa ja mitä nyt unohtuu, kauppalistasta huolimatta. Ja sitä kylmyyttä! Varsinkin loppukevät-kesä-syksyllä, kun kuljetaan vähän ohuemmalla vaatetuksella. Hrr, palelee jo valmiiksi, ajatuksestakin. Onneksi vielä saa vuorautua paksuun toppatakkiin!

Kaikesta kylmyydestä ja liian painavista kauppakasseista huolimatta, kotiäitiytymisen myötä, kauppareissut ovat alkaneet houkutella. Ehkä viimeisen vuoden ajan minä olen ollut lähes poikkeuksetta se, joka hoitaa kaupassa käynnin. Poislukien alkuraskauden pahoinvointiajat, raskauden viimemetrit ja synnytyksen jälkeinen taantuma. Ja ne unohdukset, joiden perässä, henkihieverissä, yritetään ehtiä kauppaan muutamaa minuuttia ennen sulkemista, ne olen jättänyt edelleen miekkosen huoleksi.

Nykyisin siis kauppaan lähtee usein miehen menenytjosiitäjäkättämästä -sanojen saattelemana känkkäränkkä-äiti pinna hitusen kireällä ja kotiin palaa taas se ihan kiva ja iloinen äiti - kuin toinen ihminen. Se on se äiti, joka jaksaa taas rakentaa hienoja autotalleja ja lukea vaikka viis iltasatua. Olla siinä sivussa vaimo, joka kyselee, miten työpäivä on mennyt. Ja mikä tärkeintä, selvittää lasten itkuja ja riitoja ärsyyntymättä (tai ainakin jaksaa piilottaa ärtymyksensä omasta mielestään hienosti).

Mikä onkaan salaisuus tämän kaiken takana? No se, että mammahan ottaa kauppareissut ihan kunnolla loman kannalta. Se kulkee yleensä kaupan läpi aivan sumussa, tyhmä virne naamalla - niinhän niillä lomalaisilla yleensä. Tai niin, sisustus ja vaatepuolella se kiertelee huolella, ihastelee ja haaveilee. Kyttää haukkana punaisia alelappuja. Joskus jotain tarttuu mukaan, useimmiten edes ei. Ei ole tarvis, kun se ihasteleminen on se juttu. Se, että saa olla aivan rauhassa omien ajatuksiensa kanssa. Pienen hetken olematta jatkuvasti valppaana ja saatavilla.

Sitten se nihkeämpi osuus, elintarvikepuoli. Siellä tuo äiti viilettää mukatarkkana lista kädessä. Ja se äiti rahtaa kotiin usein kaikkea muuta kuin listassa lukevia asioita. Tai vähintäänkin unohtaa jotain tuikitärkeää. Tiedättehän. Lukee listasta maidon, mutta hoksaa vieressä kerman. Ottaa kerman. Vain sen kerman. Tai lukee listasta kanamunan, mutta ottaa vierestä perunapussin. Kun ei lomalainen nyt vain saa aivojaan toimimaan kuin puolella teholla!

Mutta pääasiahan on, että äidin mieli virkistyy niinkin yksinkertaisesta ja välttämättömästä asiasta kuin kauppareissusta. Tosin ukkoparka saattaa vähän olla näreissään, joutuessaan hönkimään vaimonsa unohdusten perään. Koska määhän kävin jo, niin nyt on kyllä sun vuoro!

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Aurinko!

On niitä päiviä, jotka on tuomittu huonoksi, jo ennen, kun ehdit jalkaasi sängystä nostaa. Sitten on niitä päiviä, jolloin aurinko paistaa ja neljän tunnin yöunista riippumatta kaikki tuntuu menevän just nappiin. Tämä päivä kuuluu jälkimmäisiin ja siitä kaikki kunnia auringolle!

Kyllä vain taitaa jotain taikaa tuossa ihanassa valon lähteessä olla. Niin saa mielen iloiseksi. Hymyn korviin asti koko päiväksi. Ei haittaa sormenjäljet ikkunoissa, ei tahrat kaapin ovissa, eikä pölyt tasojen päällä - onhan taas koko kevät aikaa jynssätä auringon tekemiä paljastuksia. Lapsetkin ovat olleet jotenkin erityisen iloisia tänään. Vai kuvittelenkohan vain.

Vaikka viime yöstä ei mammalle paljon kertynytkään unta pankkiin, on meillä kuitenkin nukuttu (tai muut ovat nukkuneet) nyt nämä neljä yötä pitkästä aikaa hyvin. Neidillä on parin viikon sisään noussut esiin kolme hammasta, nyt noita vihulaisia on jo kohta kymmenen valmista. Helpotuksen huokaus siitä, että heräilyjen syynä on ollut vain hammaspipi. Tätä ei siis jatku loputtomiin. Ja nyt on selvästi pieni levähdystauko.

Tänä aamuna pääsikin pikkuneiti yllättämään. Niin hipihiljaa hän hipsutti uudesta sängystään äitiä herättelemään. Ensimmäistä kertaa näin päin. Ilman itkua siitä, että on herännyt kesken unien tai nukkunut huonosti. Iloisena ja virkkuna, heti valmiina kikattelemaan ja höpsöttelemään omia vitsejään. Onhan se selvää, kun takana on pitkästä aikaa yö ilman heräilyjä. (Tosin vähän aikaisemmin aamulla meinasi neiti tapansa mukaan nousta aivan liian varhain, valon määräkö sen sitten tekee, mutta sai vielä unen päästä kiinni silittelyn avulla.)

Tämä päivä on kulunut oikein leppoisasti, tankaten auringosta energiaa ulkona ja nauttien ikkunan takana aukeavasta näkymästä sisältä käsin. Oikeastaan, taidankin aloittaa kaappien kevätsiivouksen! Mitä vähemmän unta, sen enemmän virtaa - toimii, ainakin tänään. 

Mutta ensin. Hengähdän hetken ja juon päiväkahvini hartaasti nautiskellen.

Ei lainkaan hassumpi alku viikolle!


perjantai 6. maaliskuuta 2015

Edistystä

Pikkuneidillä on nyt takana ensimmäinen yö lastenhuoneessa. Enpä totta tosiaan olisi uskonut, että näin pian. Tähän auttoi nähtävästi niinkin yksinkertainen juttu kuin pieni miettimistauko. Melkein viikkoon ei oltu puhuttu tuosta uudesta sängystä ja huoneesta mitään, kun ei jaksettu. Laiskotti. Eilen illalla iskä sitten ehdotti, josko nukuttaisiin tuleva yö isoveljen huoneessa. Taas oli pikkuneiti heti aivan messissä, niin kuin tähän asti aina, aluksi. Huoneessa tuli pientä riidanpoikasta, kun pikkumies olisi halunnut uuteen sänkyyn. Ja pikkuneiti veljensä sänkyyn. No mutta, miksipäs ei.

Suoritettiin siis sänkyjen vaihto. Sammutettiin valot. Laulettiin iltalaulu. Ja jäätiin odottamaan itkua. Sitä itkua, minkä säestyksellä neiti vaatisi päästä omaan sänkyyn. Vaan eipä kuulunut tänä iltana. Ja aika pian jo tulikin voitonriemuinen isi huoneesta: nukahtivat, kumpainenkin!

Taas piti äidin jäädä huoneen ovelle sydämet silmissä ihastelemaan. Kuvakin napata. Siellä ne pienet tyytyväisinä tuhisivat. Sisarukset. Kyllä täytyy tämmöisen asian olla iso juttu pienelle, kun äitilläkin uhkaa tippa tulla linssiin. Hellyydestä. Haikeudesta. Rakkaudesta. Sitä ikään kuin päästää irti. Tai ei, ei irti. Löysää vain otettaan, aivan pikkuisen. Myöntää, ettei tuo pieni enää ihan vauva ole. Vaikka pieni vielä onkin. Tosi pieniä - molemmat.

Kyllä tuntui oma makuuhuone hiljaiselta ja tyhjältä! Ihan niin syyllistä, huonoäiti -fiilistä ei tämä siirto tehnyt, kuin aikoinaan pikkumiehen vastaava. Koska nyt ei tarvinut jättää yksin nukkumaan. Kuitenkin, jos meillä nukuttaisiin hyvin ja täysiä öitä, niin en missään nimessä olisi vielä siirtänyt. En minä raaskisi! Pikkumieskin nukkuisi varmasti vielä äidin ja isän huoneessa, jos ei silloin, vuosi sitten, olisi ollut tässä perheessä uniongelmia myös. Ja tietenkin, jos ei tilanpuute olisi tullut vastaan. Mutta nyt on vain pakko ottaa kaikki keinot käyttöön, että saataisiin edes vähän parannettua meidän vanhempien ja koko perheen yöunien laatua. Väsymys kun vaikuttaa kaikkeen, ihan kaikkeen.

Ei juhlita vielä, mutta ainakin tämän ensimmäisen yön perusteella tehtiin aivan oikea ja tarpeellinen liikku. Me nukuttiin oikein sikeästi. Tai ainakin osa nukkui. Päähenkilö, pikkuneiti, nukkui koko yön heräämättä. Aamulla vain meinasi nousta vähän turhan aikaisin, mutta isä sai hänet vielä jatkamaan uniaan. Pikkumies heräsi pari kertaa huutelemaan iskää, joka nukahtikin toisella kertaa lastenhuoneeseen. Vauvakin nukkui hyvin.

Äiti taas ei muista alkuyöstä mitään. Mutta sen se tietää, että illalla nukkumaanmennessä sillä oli varmasti päällä vain pyjama. Ja peitto. Ihan varmasti. Ei missään nimessä aamutakkia! Herätessään yöllä viiden maissa imettämään, ihmetteli äiti, kuinkas se nyt näin tuntuu olo hikiseltä. Syy selvisikin pian. Tuo äiti nimittäin tajusi nukkuneensa visusti peiton alla, aamutakki päällä, sen pitkähihaisen pyjaman lisäksi. Älkääkä kysykö, kuka sen aamutakin äidin päälle oli pukenut. Äidillä ei nimittäin ole siitä harmainta aavistustakaan.

Mutta hei, on perjantai, äsken paistoi aurinko ja sain ihania tulppaaneita! Mukavaa viikonloppua siis, teille ja meille!


torstai 5. maaliskuuta 2015

Pikku vinkki mielialan kohottamiseen

Kyllä onkin ollut taas niin ankea viikko ilmojen puolesta. Vesisadetta, loskaa, liukasta ja harmaata. Niin harmaata, että alkaa näin loppuviikosta jo vähän tuntumaan mielialassakin. Tämä aamu alkoi siis huonosti. Mitään erityistä ei tapahtunut, mutta nyt vain sattui tympimään, melkein vihastuttamaan normaalia paljon enemmän se, että ei ikinä, siis ikinä saa nukkua!

Siitäkin huolimatta on tästäkin päivästä vain selviydyttävä, joko tympääntyneenä taikka hyvillä mielin. Minä päätin kääntää kelkkani ja valita jälkimmäisen. Se kuitenkin vaatii joitakin toimenpiteitä, näin pitkävihaisesta ihmisestä kun on kyse.

Niinpä otti mamma aamupalapöydässä vanhanaikaisesti kynän ja paperin ja komensi aivonystyränsä töihin - miettimään olisko tässä harmaan ankeassa viikossa ollut jotain hyvääkin. Johan alkoi lyhyessäkin ajassa löytyä asioita. Ihan listaksi asti:


- Kaunis kastekimppu, joka vielä puolentoista viikon jälkeenkin jaksaa kukkia ja ilahduttaa.

- Vauva, joka nukkui viime yönä kuuden tunnin pätkän!!! Tämän pätkän tottakai katkaisi pikkuneidin itku, mitenkäs muutenkaan. Mutta usko siihen, että parempia öitä on luvassa tulevaisuudessa, sai taas vahvistusta.

- Mamman pitkät päikkärit eilisiltana, toiveena saada näin lisää puhtia vielä loppuviikkoon.

- Herkkulakko, joka sunnuntaina pistettiin alulle, on kerrankin pitänyt torstaihin asti. Pitäähän se, kun pakastin ja kaapit on syöty tyhjäksi vierasvaroista. Ja kolmen kanssa kauppaan lähteminen karkkipussin takia tuntuu liian suurelta vaivalta jopa minunkaltaiselleni sokerihiirelle.

- Mutta herkkulakosta huolimatta suklaasta ei tämä mamma luovu. Tapa, joka alkoi esikoisen syntymästä, piristää vieläkin joka ikinen päivä. Sitä otetaan kaksi palaa kahville päivittäin, kun pienimmät nukkuvat päikkäreitä ja on äidin oma hetki. Oikein ankeana päivänä saattaa kolmas pala pelastaa hermoromahdukselta, mutta kun säännöistä poiketaan, on aina se vaara, että homma karkaa käsistä. Siksipä poikkeuksia on harvoin. Tämä muuten on asia, jonka perässä äitimuori todellakin saattaa väsyneenäkin hurauttaa vielä illan päätteeksi apsille. Koska ilman suklaata seuraava päivä on auttamatta pilalla. Ellei sitten kaapista satu löytymään jotain riittävän hyvää korvikkeeksi.


- Kaikki kolme kullanmurua (huom. mukaanlukien pikkumies joka ei ole nukkunut puoleen vuoteen päikkäreitä kuin satunnaisesti) ovat nukahtaneet pikkuflunssan uuvuttamana tällä viikolla päikkäreille jopa kahtena päivänä yhtä aikaa.

- Ihanat kommentit teiltä ovat ilahduttaneet tälläkin viikolla. Ne, jos mitkä, muuttavat huonommankin päivän hyväksi jälleen.

- Rakas mieheni, joka järjesti minulle vapaan blogi-illan lähtemällä isompien lasten kanssa humpsuttelemaan. Tuntuu muuten luksukselta huolehtia hetki vain yhdestä lapsesta, joka vieläpä sattui nukkumaan melkein koko illan.

- Taaperon metkut pilke silmäkulmassa. Parasta on tehdä kaikkea kiellettyä, kikattaa ja juosta karkuun. Ja äiti yrittää parhaan kykynsä mukaan näyttää toruvalta.

- Postilaatikossa Meidän perhe -lehti. Sen lukeminen saattaa jopa joskus onnistua lasten kanssa, jos he oikein innostuvat leikkiin.



- Kaksivuotiaan hassut jutut. Muun muassa tänä aamuna hänellä oli asiaa äidille: Äiti, minä olen ihan tuloinen. Arvata saattaa, että tähän on äidin helppo yhtyä.

- Hamppilääkärissä, siitä niin kamalan pelottavasta tuolista noustessa, hammaslääkärin kehuvat sanat: Ihan reippaastihan sää olit! Paino sanalla ihan. Kyllä tuo paikka vaan saa tämänkin naikkosen taantumaan lapseksi jälleen.

- Suloinen pienin, joka niin hellyyttävästi juttelee ja hymyilee aina kun vain on juttukaveri näköpiirissä.

- Ehkä kuitenkin kaikista parasta on se, että tälläkin viikolla on perjantai, vieläpä niinkin pian kuin jo huomenna! Olen varmasti sanonut tämän ennenkin, mutta senkin uhalla, että toistan itseäni, julistan, että kyllä vaan se pelastava enkeli, joka on viikonloput keksinyt, ansaitsisi saada kunnon stipendin!

Tästä päivästä, niin huonosti kuin se alkoikin, tuli loppujen lopuksi ehkä viikon tähänastisista paras päivä. En todellakaan arvannut ihan näin hyvää lopputulosta odottaa, kun näitä listaamaan lähdin. Ja voisin varmasti vielä jatkaakin, mutta se ei liene tarpeen enää.

Siispä vink vink vaan, kannattaa vaivautua kokeilemaan, mikäli jossakin muuallakin on joskus havaittavissa kireämpää pinnaa!

Toivotaan aurinkoa ensi viikolle!





tiistai 3. maaliskuuta 2015

Kaksi vs. kolme

Onpahan tullut vertailtua tätä nykyistä vauva-arkea siihen edelliseen, kun pikkuneiti oli vauva ja pikkumies vilkas taapero. Ja nyt mää naputtelen nuita asioita vertailumielessä muistiin, että voidaan mummona ja pappana sitten tehdä kiikkustuolissa aikamatka menneeseen. Yrittämällä yritin tiivistää tekstiä, karsia asioita, mutta siitäkin huolimatta tästä tuli aivan kamalan pitkä, ja juuri sopivan unettava iltasatu teille, rakkaat lukijat.

Esikoinenhan oli pikkuneidin syntyessä vasta vajaa neljätoistakuukautinen, joten aivan ymmärrettävästi hän roikkui lahkeessa käytännössä ihan koko ajan. Paitsi tietenkin silloin, kun vauva nukkui eikä mamilla ollut muuta tekemistä kuin keskittyä vain häneen. Ja jos nyt rehellisiä ollaan, niin silloisen isyysloman loputtua ensimmäiset päivät menivät kyllä enemmän ja vähemmän itkun merkeissä. Itki vauva, itki pikkumies. Ja itki äiti. Hokien vain mielessänsä, että tämmöstäkö tämä nyt on? En mää jaksa! En mää selviä YKSIN kahden vauvan kans! Mutta niin vain selvisin. Jo parin viikon jälkeen oli huomattavasti helpompaa: vauvalle alkoi muodostua oma rytminsä ja äitikin oppi taktikoimaan päivät niin, että mustasukkaisuusitkuja oli mahdollisimman vähän. Sitä myötä alkoivat myös äidin epätoivon itkut harveta vain niihin satunnaisiin päiviin, jolloin jo aamusta kaikki oli huonosti.


Erona nykyiseen tilanteeseen on tietenkin se, että lahkeessaroikkujia on nyt kaksi. Mutta, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, niin nyt kaikki on todellakin paljon helpompaa. Nuo kaksi roikkuvat lahkeessa vain välillä (vai olisinko vain niin jo tottunut), yleensä silloin, jos imettäminen osuu päällekkäin ruokailun tai väsymyksen kanssa. Suurimman osan päivästä he kuitenkin leikkivät yhdessä tai yksikseen rinnakkain, omia leikkejään. Aivan kirkkain silmin valehtelematta sanon, että he saattavat leikkiä keskenään tunnin, parikin. Ja silloin kuulkaa tämä mamma tarttuu heti tilaisuuteen ja keittää ylimääräisen kahvikupposen.

Jotenka ne epätoivon itkut, mitä luonnollisesti odotin tähänkin saumaan, ovat kyllä toistaiseksi jääneet siihen aikaan, kun pikkuneiti oli vastasyntynyt (toki pienimuotoinen babyblues oli nytkin ihan aluksi). Olen mää nytkin paristi itkenyt. Yhden kerran sillon, kun en ollut nukkunut moneen yöhön kolmea tuntia pidempään, yhtäjaksoista unta vain korkeintaan tunnin pätkissä, ja uusi päivä alkoi aamulla kello puoli neljä. Toisen kerran silloin, kun mies soitti joutuvansa olemaan perjantaina iltaan asti töissä, lauantaityöpäivästä en silloin vielä edes tiennyt, ja kaikki ristiäisvalmistelut sunnuntain juhliin oli vielä tekemättä. (Tässä kohtaa lienee paikallaan selventää, että olen herkkis, joka itkee vähän joka asiasta, kuten lukiessa runoja, vauva-lehteä, kaste ja kuolinilmoituksia tai blogeja, seuratessa urheilukisoja... listaa voisin jatkaa vaikka kuin. Tämä tämmöinen itkeminen on siis mulle normaalia, eikä sitä lasketa nyt. Siis takaisin aiheeseen) Mutta onhan huomattavasti paljon vähemmän itkeä kaksi kertaa kuukaudessa, kuin monta kertaa päivässä kuukauden ajan.

Yksi asia, mitä en meinaa uskoa itsekään, on, että jos ennen otin vessaan mukaan sekä vauvan että taaperon, niin nyt minä hurjapää käyn siellä useimmiten yksin!! Tosin ovi sepposen selällään. Se, että ehtiikö sinne vessaan, onkin sitten toinen juttu.

Nimittäin silloin kun neiti oli vauva, pikkumies oli jatkuvasti siskonsa kimpussa, useimmiten juurikin sillain kovakouraisesti testaamassa vauvelin reaktioita mm. läpsäisemiseen. Tuolloin en voinut kuvitellakaan pitäväni vauvaa lattialla. Sitterissäkin ehdottomasti vain niin, että itse istuin ja vahdin herkeämättä vieressä.

Toista se on nyt. Nämä viikarit ovat niin hyviä ja innokkaita hoitajia, että! Vauvaa he eivät ole rökittäneet kuin ihan pari kertaa kumpikin. Toki heidän hellyydenosoituksensa ovat väliin hitusen verran kovakouraisia, mutta se ei yleensä ole tarkoituksenmukaista. Toisinaan pikkuneidissä on myös havaittavissa vastaavanlaista käytöstä, kuin veljessään vuosi sitten, mutta enimmäkseen hän yrittää vain ottaa parhaansa mukaan mallia isoveljestä, joka taas hoitaa vauvaa niin hienosti.

Tämä pienin veli viettää siis melko pitkiä aikoja sitterissä. Ja mikäs siinä ollessa, kun viihdyttäjät häärivät ympärillä: toinen lukee vauvalle kirjaa, toinen syöttää leikkiruokaa leikkiastioista. Toinen pukee vauvalle nukenvaatteita, toinen työntää vauvan suuhun tuttia.

Vahtimatta en voi tietenkään jättää nytkään, pienet kun ovat niin arvaamattomia. Mutta nyt saatan laittaa vasemmalla kädellä vaikka tiskejä, seuraten samalla toisella silmällä vauvanhoitajia. Tai syödä ruokani niin, että vauva on sitterissä. Edes se ei onnistunut pikkuneidin kohdalla, toinen kun oli kimpussa välittömästi. Silloin sitteriä saattoi käyttää lähinnä kantamisesta kipeiden käsien ja niskojen lepuuttamiseen, istumalla, kuten sanottua, vartijana vieressä, kun taas nyt se on aivan ehdottoman hyväksi havaittu, jos haluaa saada välttämättömät, ruuan, tiskit ynnä muut, päivän aikana tehtyä.


Näin päästäänkin hienosti seuraavaan aiheeseen. Ylläoleva näky on valitettavan yleinen ja tähän ollaan ajauduttu, kun saatiin taas uusi pieni asukki taloon. Päivisin hommaa on siinä määrin, että kotitöiden tekeminen painottuu iltoihin. Ja jos haluaa elämänsä sisältävän jotain muutakin kuin neljän seinän sisällä olemista aamusta iltaan, on tingittävä jostain, tässä tapauksessa siisteydestä. Olen nääs tullut siihen tulokseen, että mielummin pyykkivuoret ja pölyjä kaappien päällä, jos se mahdollistaa äidille pikkuhetken omaa aikaa edes parina iltana viikossa, kuin kärttyinen äiti heilumassa rätti kädessä tiptop-siistin kotinsa vankina.

Niin paljon kuin puhtautta ja siisteyttä rakastankin, olen siis viime aikoina koittanut opetella sietämään myös jonkinlaista epäjärjestystä. Mutta koska siisteyskin vaikuttaa auttamatta mamin mielialaan, pidän nykyään entistä tiukemmin kiinni siitä, että lelut ovat paikoillaan ja keittiö siivottu joka ilta ennen nukkumaanmenoa. Näin ollen on heti huomattavasti mukavampi herätä uuteen aamuun, vaikka sitten väsyneenäkin, ja ottaa vastaan päivän ilot ja surut.

Olishan näitä, vertailtavia. Tottakai kaikki hankalat tilanteet ovat kolmen kanssa vähintään kolmasosan hankalampia. Ne hetket, kun on vähän tilanne päällä. Kun kaikki kolme itkevät. Sairastelemiset. Yöt, kun pieniä itkeskelijöitä on kahden sijaan kolme. Tai lähteminen talvella yksin kolmen lapsen kanssa. Mutta jostain syystä ne eivät ennakkoluuloista huolimatta enää tässä hetkessä niin kamalilta tunnukaan. Kai olen löysännyt nutturaani hiukan ja osaan suhtautua tähän lapsiperhearkeen jo vähän erilailla kuin ennen. Siihen on auttanut varmastikin sen tiedostaminen, että vauvat kasvavat älyttömän nopeasti, toki myös isommat, ja sitä mukaa kaikki helpottuu - joskus.


Mutta siirrytään lapsista ja kotitöistä vanhempiin. Puutelistalle on kirjattu äidin ja isän oma aika. Aikaisemmin pystyi hyvin tehdä niin, että toinen oli lasten kanssa ja toinen puuhasi omiaan. Nyt kuitenkin tekemistä on sen verta paljon, että ehdin vain sanoa ääneen kaipaavani pientä rauhallista hetkeä yksin, kun jo huomaan olevan iltatoimien aika. (Ellei sitten mies ota ja lähde lasten kanssa käymään jossain, niin kuin tänä iltana.) Ja niissä iltatoimissa nyt vielä tarvitaan meitä molempia, eikä yksi ylimääräinen käsipari tekisi pahaa ollenkaan. Toinen hoitaa vauvaa, toinen laittaa isommat unille. Ensin pikkuneiti, sitten pikkumies, eri huoneissa kun vielä nukkuvat. Aikaa tähän menee tunti aivan heittämällä, joskus koko ruljanssi on venynyt kahteenkin tuntiin. Ja sitten on jo vastassa väsymys.

No entä se parisuhde sitten. Ei kehumista. Tai siis ei meillä huonosti mene, mutta meillä ei ole aikaa meille. Siinä missä kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa oli ennen vähän, niin nyt sitä ei oikeastaan ole ollenkaan. Ennen käytettiin illat istuen kaksin iltateellä. Nyt käytetään illat tiskaamiseen, pyykkäämiseen ja vauvan hoitoon. Toki, kun isommat lapset ovat jo unessa, siinä sivussa vaihdetaan kuulumisia. Kuulostaa vähän naurettavalta näin omaankin korvaan, mutta niin se käytännössä menee, että vasta tässä vaiheessa päivää on usein ensimmäistä kertaa aikaa huomata puoliso. Että tosiaan, moikka, sääki siis asut vielä täällä!

Jos nyt kokonaisuutta ajatellaan, niin onhan sanomattakin selvää, että kolmessa lapsessa on enemmän tekemistä kuin kahdessa. Mutta eivät kaikki asiat kuitenkaan  automaattisesti ole huonommin kolmannen lapsen synnyttyä. Olkoon tämä kirjoittamani romaani todisteena epäilijöille siitä, että voi käydä myös toisin. Vaikkakaan en kirjoita pelkkiä ruusunpunaisia sanoja arjestamme.

Nimittän on aika terapeuttista laskea kirjoittamalla leikkiä todellisuudessa ei niin hauskoilla asioilla. Kirjoittamalla niistä vähän ärsyttävimmistäkin asioista voi löytää paljon hyvää. On helpompi suhtautua vastoinkäymisiin kevyemmin. Oppii nauramaan itselleen. Ja vaikka sille, että täällä se entinen rakastunut nuoripari, nykyisin rakastunut aviopari, luutuaa keskellä yötä oksennuksia lattioilta ja pesee oksennuspyykkiä. Eilen illalla tulikin tuumattua (no joo, hieman ironisesti), että mikäs tässä kuuratessa, kun sen saa tehdä parhaan ystävän kanssa.

Tähän tottuu, vieläpä yllättävän äkkiä.

Ehkäpä jutun juju on siinä, että olemme päättäneet luopua haikailemasta menneeseen taikka tulevaan, mahdollisesti helpompaan aikaan. Elää tässä hetkessä. Tehdä tästäkin tilanteesta mahdollisimman miellyttävä. Vaikka me ollaankin nyt väsyneitä, eikä ole omaa aikaa, saati parisuhde -sellaista, ollaan päätetty hyväksyä tilanne. Nimenomaan. Hyväksyä! Kun ei se haikailemalla muuksi muutu, niin etsitään jokaisesta päivästä mahdollisimman paljon positiivisia asioita. Eikä se loppujen lopuksi ole vaikeaa lainkaan. Meillä on niin hyvä näin.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

No pettymys

Ei tämä ollutkaan niin helppoa, mitä odotin. Pikkumies jäi omaan huoneeseen ja uuteen sänkyyn niin vaivatta, itsestään. Nyt olisi äitin ja isin mielestä pikkuneidin aika siirtyä veljensä kämppikseksi, mutta mitä ilmeisimmin neiti on itse asiasta eri mieltä. Hän kyllä tykkää leikkiä uudessa sängyssään. Tahtoo nukkumaankin. Kuitenkin, kun unta sitten oikeasti aletaan odottamaan, muuttaa hän yhtäkkiä mielensä. Epävarmuus iskee. Itkettää. Tahtoo omaan sänkyyn. Ja pääseehän pieni, tottakai. Ei me haluta pakottaa. Äidin on nyt vain nieltävä pettymyksensä ja tyydyttävä patjaan, mikäli tahtoo saada edes pieniä pätkiä nukuttua.

Ja nyt makustellaan vähän aikaa. Totutellaan, pikkuhiljaa. Katsotaan, rohkenisiko jonkun päivän päästä. Mietitään sitten, aletaanko opettamalla opettamaan, vai kokeillaanko uudestaan vaikka kuukauden päästä. Ehkä päätyisimme jälkimmäiseen... Vai olisko jollain antaa toimiviksi todettuja vinkkejä?

Oli miten oli, toiveet ja odotukset ovat edelleen korkealla. Jos vaikka tämän perheen yöt siirron kautta paranisivat. Tällä hetkellähän tilanne on se, että me vauvan kanssa nukutaan (tai kukutaan) olkkarissa aina vähintään aamuyön tunnit, koska herkkäuninen pikkuneiti herää vauvan ähinöihin ja vauva taas pikkuneidin itkuun - kierre on valmis. Ja olohuoneessa kun ei ole sänkyä, nukkuu siis selkävaivainen mami patjalla. Voin vakuuttaa, että omaan pehmeään sänkyyn on ikävä! Isä puolestaan juoksee yöt kahden huoneen välillä. Ihan siis kirjaimellisesti. Rauhoittelee vuoroin isoveljeä, vuoroin pikkusiskoa. Nukahtaa itkujen välillä, jos ehtii saada unesta kiinni, tuo juokseminen kun pistää virkistymään.

Jos (kun) siis pikkumies saisi huonekaverin, saattaisivat hänenkin yöheräilynsä vähentyä. Ei tarvisi välttämättä huudella yöllä iskää käymään. Voisi vaikka käpertyä siskon viereen jos sattuu heräämään. Ja heräisikö välttämättä, kun kuulee siskonsa tuhinat.

Me vanhemmat puolestaan nukkuisimme paremmin, kun emme heräisi jokaiseen pikkuneidin kyljen kääntöön tai ääntelyyn unissaan. Saattaisi jopa olla, että itse neitikin oppisi nukkumaan heräilemättä, kun äiti ja isä eivät ole joka inahduksesta hyssyttämässä, silittämässä, taputtamassa tai tarjoamassa tuttia.

Saattaisi ja saattaisi. Toki saattaisi käydä niinkin, että kaavailemastamme muutoksesta yöllinen sirkus vasta alkaa. Mutta toivotaan, että niin ei käy, vaan että tulevan muutoksen myötä koko perhe alkaisi nukkua paremmin.

Nähtäväksi jää, päästäänkö asiassa ensi viikon aikana yhtään eteenpäin. Kaikki sormet ja varpaat pystyyn sen puolesta!

Tulevaisuuden kämppikset