torstai 26. maaliskuuta 2015

Mitä väliä

Toisinaan saattaa ihminen herätä miettimään, kiristääköhän tämä pipo nyt pikkusen liikaa. Hyvä, että herää. Onhan nimittäin niin, että kun on nukkunut vaikka viikon tai kaksi neljän-viiden-kuuden tunnin öitä (pätkissä), ihminen saattaa olla väsynyt. Ja väsyneen ihmisen pinna on tunnetusti lyhyt.

Silloin, jos hetkeksi pysähtyis. Oikein keskittyis miettimään, paloiko se pinna nyt ihan muuten vain, vai onko jotain oikeasti kamalaa sattunut. Sattuuhan täällä kaikenlaista. Ja tapahtuu. Mutta mitä väliä sillä on?

Mitä väliä, jos yhden ja saman aamun aikana vahaliiduilla on väritetty peilit, lattiat ja terassin ovi iloisen kirjavaksi? Onhan niiden puhdistaminen tietenkin aika kova homma, eikä koti ole lähelläkään sisustusblogien puhtaita ja siistejä koteja, saati sitten omia siisteyskäsityksiäsi. Mutta mitä väliä?

Mitä väliä, jos vasta eilen pestyt ikkunat ovat sen näköiset kun eivät olisi koskaan rättiä nähneet. Ja nyt siellä yksi luutuaa voileivällä sitä ainoaa puhtaana säilynyttä, toinen maalaa viereen taideteoksia hammasharjallaan (!). Mitä väliä. Ainahan voit pestä ne uudestaan.

Onko sillä väliä, jos eräs purkaa täyden vessapaperirullan lattialle ja lähtee juoksemaan sitä häntänä pitäen ympäri taloa. Samalla kiljuen tietenkin. Haittaakose? Joo, kyllähän se vähän ärsyttää, mutta onko tuolla nyt lopulta elämäsi kannalta kovin merkitystä. Sen kun rullaat takaisin. Tai sitten jätät rullaamatta, sehän ei käyttöön vaikuta mitenkään. Sitäpaitsi, jos ottais huumorilla, niin saattais naurattaa kovastikin. Jos ei ärsyttäis.

Mitä väliä, vaikka jollaki on kengurutauti, ja se joku ehtii joka välissä hyppimään sohvalle tai sängyille, vaikka niillä hyppiminen olisi niin maan visusti kielletty. Onko se nyt oikeasti niin kamalaa? Niin kamalaa, että susta tuntuu, ettet selviä. Niinpä. Naura nyt vähän itelles!

Mitä väliä on sillä, että se joku kääntää hiekkaisen eteisen maton ympäri ja raahaa olkkariin?
Niin. Mitä tuhannen väliä! Lapsiahan nämä ovat. Vieläpä kovin pieniä sellaisia.

Älyttömän rakkaita. Aarteita.

Sillä on väliä, onko niillä kivaa. Ja onko teillä kivaa. Niillä on kivaa, kun arvon emäntä löysää nyt sitä nutturaansa vähän. Vaikka kuinka väsyttäis. Antaa välillä vaan olla. Eikä ole ihan niin periaatteellinen koko ajan.

Ei ressaa sotkusta ja mekkalasta, niistä leikin äänistä. Keskittyy mielummin vaikka ihan tosissaan seuraamaan pikkumurujensa tohotusta.

Yllättäen kaikilla onkin tosi kivaa. Lapset on iloisia. Äiti on iloinen. Aurinkokin paistaa taas. Ja jaksat ihan hyvin iltaan asti. Älä unohda asennetta, nainen!

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Tilitystä ja perjantaienergiaa

Huh, mikä viikko! Olen saanut taas vaihteeksi maistaa puoliyksinhuoltajan elämää. Sanoisinko, että on heikkona hetkenä meinannut pistää ihan uuvuttamaan. Pitkäksi kun ovat venyneet miekkosen työpäivät. Vaan se jos mikä tietää kevättä (ja lisää pitkiä työpäiviä, heh)!

Rankahkon viikon päätteeksi, (viikkohan mulla päättyy jo torstaihin, koska perjantai on aina viikonloppujeejeehuippua -päivä ja menee tosi äkkiä) kuin tilauksesta, sain eilisiltana ystäväiseltäni houkuttelevan kutsun kahville viereiseen ostariin. Mikäpä minä olen kieltäytymään, näinkin likellä kun asustellaan.

Vaikka myöntää täytyy, että kun mies tuli töistä kotiin yhtä aikaa viestin kanssa, ja samalla hetkellä lapsista kolme kautta kolme itkivät vuoronperään ja yhtäaikaa, ja tiskivuori oli VUORI, en siinä hetkessä aivan heti ollut valmis lähtemään. Olo oli, että tarvittaisiin sitä äitiä täällä kotonakin. Mieheni se kuitenkin minua potki ovea kohti siihen malliin, että tein kompromissin. Lähdin, mutta otin kaikkein pienimmän mukaani. Se viesti tuli siis kuitenkin tilauksesta, siinä mielessä, että minä todella olin pienen irtioton tarpeessa. Todella olin.

Extempore kahvittelu jäi juttujen paljouteen nähden aivan liian lyhyeksi. Mutta olipa vain mukava siinä mammojen kilvan lörpötellä. Ja vaikutukset olivat toivotut. Tämä meidän mamma sai piristysruiskeen. Ärsytyksen, jota tämmöisen viikon jälkeen pienesti tunsin tätä yrittäjäperheen äidin asemaa kohtaan, jätin minä kahvilaan. Ja ne itkuiset lapset. Ne, ketä äiti oli ajattelevinaan, kun meinasi kieltäytyä kutsusta. Ne olivat silminnähden reipastuneita leikki-illasta isän kanssa. Taisi olla hyvä veto viedä vauva mukana, niin saivat isältään täydellisen huomion.

Tänä aamuna sitten, eilisen vapaaillan ja perjantain ansiosta, oli mamma jo kymmeneen mennessä, kakkojen pesun ja syöttöjen lomassa, tiskannut, imuroinut ja pessyt talon kaikki ikkunat. Yhtä lukuunottamatta, koska tuli tilanne. Saattaa kuulostaa tehokkaalta, mutta todellisuudessa tuon ikkunaurakan suoritin melko suurinpiirtein hutaisemalla, koska näpit meinasivat jäätyä. Saatoinpa oikaistakin hiukan, jättäessäni välien pesemisen kesäkeleille. Mutta on nyt ainakin enimmät syksyn ja talven kurat pyyhitty pois. Ja hei, noista näkee läpi! Se saakoon riittää vähäksi aikaa.

Onneksi on nämä perjantait ja extramäärä energiaa, niin saa joskus kotitöitäkin hoidettua! Aina ei siivoaminen lasten kanssa onnistu, mutta tänään tämän kaiken mahdollisti iloiset lapset ja vauva, joka nukkua posotti yöunia kymmeneen. (Muu perhe heräsi kuudelta, mutta ei siitä sen enempää.)

Kohta, aivan kohta, päästään rentoutumaan ja kerämään voimia seuraavaan viikkoon. Jos ottaisin selfien nyt, näkisitte siinä mamman suttunuttura kallellaan, nuhjuisissa siivouskamppeissa. Mutta ehkä saattaisitte nuhjuisuuden takaa kiinnittää huomionne sen mamman perjantaivirnistykseen, joka ulottuu korvasta korvaan. Iloista viikonloppua! :)

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Kevät!

Tässä sitä taas ollaan, hehkuttamassa toistamiseen samaa asiaa. Mutta kun se vain on uskomatonta, kuinka tätä virtaa riittää. Nimittäin virtaa ja viitseliäisyyttä vaaditaan siihen, että jaksaa vaivautua tämän legioonan kanssa ulkoilemaan. En suinkaan tullut kehuskelemaan. Ihmettelen vain tuota auringon vaikutusta. Koska yllättäen näin aurinkoisena päivänä ei tunnukaan missään tuo rumba. Kolmen pikkulapsen ulos pukeminen, monta kertaa päivässä. Aikaahan se vie. Koettelee hermoja. Voi kuinka koetteleekin!

Kun yksi (tai kaksi tai kolme) huutaa naama punaisena hiestä. Toinen kiljuu, kun tahtoisi pukea itse, mutta taas meni väärään lahkeeseen ja hanskat huonosti ja kypärälakki väärinpäin. mutta äiti ei silti missään nimessä saa auttaa. Kolmas juoksee karkuun tämän session aikana ainakin sataviiskymmentä kertaa räkättävän naurun saattelemana. Kiinni jäätyään kuvittelee leikkivänsä hauskaakin leikkiä ja rimpuilee puettaessa vastaan niin, ettei mami ihan oikeasti meinaa pärjätä.

Sanomattakin selvää, että tuskanhiki valuu yhdellä jos toisellakin. Luovuttaminen käy mielessä useammin kuin kerran, mutta koska siitä aiheutuisi vaan lisää huutoa ja kiukkuisia lapsia, on purtava hampaat yhteen ja pyyhkäistävä pois enimmät hiet otsalta. Ja jatkettava. Niin, tämänhän ei pitänyt tuntua missään. Koska kevät.

Ulkona vaiva palkitaan. Kaikki ovat yleensä tyytyväisiä. Se hammaspipinenkin. Mikäpä mukavampaa, kuin istua rapakossa ja lapioida kuravelliä ämpäriin. Potkutella ja pulkkailla kantohangilla. Paistaa makkaraa ja hörpätä mehua. Juosta. Ja vaikka huutaa mielin määrin ilman rajoituksia. Tai hyppiä lätäköissä ja roiskuttaa vettä. Ah! Onneksi on olemassa kuravaatteet ja kumpparit!

Reissu äidin mielestä tylsään lähipuistoon onkin yhtäkkiä huippu juttu, kun hiekkalaatikon reunalla saa nauttia kahvinsa rauhassa, vaihtaen samalla kuulumisia mammakavereiden kanssa. Kun lapsista on seuraa toisilleen, äidille jää erotuomarin ja lohduttajan rooli tarvittaessa. Ja sen auringon ottajan!

Sisälle tullaan huudon säestyksellä, vaihteeksi. Koska väsyttää, kaikilla on nälkä ja leikit jäivät kesken, kuten aina. Mukana tuodaan kilomäärin hiekkaa ja kuraa. Ja sehän se tietää taas lisää hommia.

Kaikesta vaivasta huolimatta, jos aurinko taas huomenna paistaa, aiomme raahautua puistoon. Nimittäin, ei passaa unohtaa positiivisia vaikutuksia! Ulkoilun uuvuttamat lapset nukahtavat helposti. Ruoka maistuu paremmin. Ja leikit. Äitylin mieli loistaa kilpaa auringon kanssa. Laulattaa. Olo on kuin supermutsilla konsanaan. Ja päivät kuluvat aivan huomaamatta, ilman sen kummempaa tekemistä. Kuin se, ulkoilu.

Kyllä vaan, täällä ollaan herätty talviunilta! Paitsi, kaivaudun kyllä takaisin peittojen sisään ja sukkelaan, jos vain vähänkään uhkaavat harmaat pilvet, sade ja kylmyys.






perjantai 13. maaliskuuta 2015

Maton tarina

Jo silloin, kun pikkumies oli lattialla viihtyvä vauveli, päätin, etten enää ikikuunapäivänä osta nukkamattoa! Se pölyn ja roskan määrä, mitä tollainen matto magneetin tavoin imee sisäänsä, on jotain aika ällöä. Etenkin ne hiukset, mitä sai olla alituiseen kiskomassa vauvelin käsistä. Ajan myötä tuo päätös vain vahvistui. Ja kun joulun tienoilla viimein matto-ostoksille lähdin, luulin seisovani vankkumattomasti sanojeni takana.

Ensimmäiseltä reissulta en tuonut kotiin mitään. En osannut päättää. Kotona sitten tympääntyneenä kiersin rinkiä vanhan maton ympärillä ja sätin itseäni. Että olisit nyt ostanut edes jonkun! Sinä senkin!

Heti seuraavan tilaisuuden tullen päätin korjata asian ja suunnata takaisin mattokaupoille. Niin päättäväisenä kuin lähdinkin, niin kotiin tulin taas tyhjin käsin. Kun en edelleenkään osannut päättää, mikä niistä olisi paras, ja mikä sopisi meidän olohuoneeseen. Voi kun olisikin voinut ottaa ne kaikki vaihtoehdot mukaansa kokeiltavaksi!

No, kaikkihan sen tietää, että kolmas kerta toden sanoo. Niin piti sanonta kutinsa tälläkin kertaa, jossain määrin. Nimittäin kolmannella kerralla kiikutti mamma kotiin onnesta soikeana mustavalkoisen puuvillamaton. Maton, joka ei passannut meille ollenkaan! Ei, vaikka mistä suunnasta koitin sitä katsoa. Huonekalujakin siirrellä. Niinpä myyjän lievästi närkästyneestä katseesta huolimatta, kuskasin tuon ihanuuden takaisin kauppaan.

Tarvittiin selvästi tuumailutauko. Sen seurauksena päätin ostaa vaalean harmaan maton. Mutta ei sitten missään nimessä sitä nukkamattoa!

Tämä päätös mielessäni suuntasin mattokaupoille jälleen. Nyt tulee se tärkein kohta, antakaas kun kerron. Ostin maton. Maton, joka ei vastannut alkuperäisiä suunnitelmia sitten yhtään. Siis ei yhtään. Nyt tuolla olohuoneen lattialla makaa matto. Matto, joka on tumman harmaa nukkamatto.

Määhän nyt olen vähän niin kuin että häh, mitä oikein tapahtui. Loppujen lopuksi kyseinen yksilö vain sieltä kaupasta käsin tuntui oikein sopivalta meille.

Enkä ole vielä kahden kuukauden jälkeenkään aivan varma, tykkäänkö tuosta sävystä. Tai periaatteessa joo, tykkään, mutta passaako se meille sittenkään. Tai passaako minun mielestäni. Ei se ainakaan siihen etukäteen kaavailemaani muottiin sovi. Ehkä olisi vain viisainta deletoida tuo muotti pois mielestä.

Yhä edelleen olen samaa mieltä siitä, että nukkamattoa en meille enää olohuoneeseen haluaisi. . Selvästikin noissa nyt kuitenkin joku viehättää. En kai minä muuten.

No mutta, onneksi tuo matto oli niin edullinen, että joutaa vaihtoon piankin, jos siltä alkaa tuntumaan. Tai sitten vaihtoon lähtee jotain muuta, vaikka sohva. Saas nähhä.


keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Omaa aikaa ruokakaupassa

Olenko mää ainut äiti, joka lomailee  kaupassa? Ei ole kauaakaan siitä, kun kaupassakäyminen oli minulle pakko, joka oli hoidettava vain, koska toinen vaihtoehto olisi ollut nähdä nälkää. Tuolloin passitin aina mahdollisuuksien mukaan mieheni kauppareissuille, vaikka sitten jouduinkin toisinaan kärsimään siitä, että taas hän (joka kaikesta huolimatta kovin rakas on) toi vääränlaista juustoa ja liian pieniä vaippoja.

Inhosin ruokakauppoja! Sitä miettimistä, että mitä nyt pitikään ostaa ja mitä nyt unohtuu, kauppalistasta huolimatta. Ja sitä kauppojen kylmyyttä! Varsinkin loppukevät-kesä-syksyllä, kun kuljetaan vähän ohuemmalla vaatetuksella. Hrr, palelee jo valmiiksi, ajatuksestakin. Onneksi vielä saa vuorautua paksuun toppatakkiin!

Kaikesta kylmyydestä ja liian painavista kauppakasseista huolimatta, kotiäitiytymisen myötä, kauppareissut ovat alkaneet houkutella. Ehkä viimeisen vuoden ajan minä olen ollut lähes poikkeuksetta se, joka hoitaa kaupassakäynnin.

Nykyisin siis kauppaan lähtee usein miehen meneppänytjosiitäjäkättämästä -sanojen saatteleman eräs äiti pinna hitusen kireällä. Kohta, tuntia, kahta myöhemmin, kotiin palaa taas se ihan kiva ja iloinen äiti. Kuin toinen ihminen. Se on se äiti, joka jaksaa taas rakentaa hienoja autotalleja ja lukea vaikka viis iltasatua. Olla siinä sivussa vaimo, joka kyselee, miten työpäivä on mennyt. Ja mikä tärkeintä, selvittää lasten itkuja ja riitoja ärsyyntymättä (tai ainakin jaksaa piilottaa ärtymyksensä omasta mielestään hienosti).

Mikä onkaan suuri salaisuuteni tämän kaiken takana? No se, että tämä marttahan ottaa kauppareissut ihan kunnolla loman kannalta. Miksipä ei tekisi arkisista asioista lomaa, jos se kerran on mahdollista. Tämä martta kulkee yleensä kaupan läpi aivan sumussa, tyhmä virne naamalla - niinhän niillä lomalaisilla yleensä.

Sisustus ja vaatepuolella kiertelee huolella, ihastelee ja haaveilee. Kyttää punaisia alelappuja. Joskus jotain tarttuu mukaan, useimmiten edes ei. Ei ole tarvis, kun se ihasteleminen on se juttu. Se, että saa olla aivan rauhassa omien ajatuksiensa kanssa. Pienen hetken olematta jatkuvasti valppaana ja saatavilla.

Sitten se nihkeämpi osuus, elintarvikepuoli. Siellä tuo martta viilettää mukatarkkana lista kädessä. Ja rahtaa kotiin usein kaikkea muuta kuin listassa lukevia asioita. Tai vähintäänkin unohtaa jotain tuikitärkeää. Tiedättehän. Lukee listasta maidon, mutta hoksaa vieressä kerman. Ottaa kerman, ja jatkaa matkaa, unohtaen sen maidon tyystin. Tai lukee listasta kanamunan, mutta ottaa vierestä perunapussin. Kun ei lomalainen nyt vain saa aivojaan toimimaan kuin puolella teholla!

Mutta pääasiahan on, että hänen mielensä virkistyy niinkin yksinkertaisesta ja välttämättömästä asiasta kuin kauppareissusta.

Tosin ukkoparka saattaa vähän tuhahdella, joutuessaan hönkimään niiden kauppalistaunohdusten perään. Koska määhän kävin jo, niin nyt on kyllä sun vuoro!

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Aurinko!

On niitä päiviä, jotka on tuomittu huonoksi, jo ennen, kun ehdit jalkaasi sängystä nostaa. Sitten on niitä päiviä, jolloin aurinko paistaa ja neljän tunnin yöunista riippumatta kaikki tuntuu menevän just nappiin. Tämä päivä kuuluu jälkimmäisiin ja siitä kaikki kunnia auringolle!

Kyllä vain taitaa jotain taikaa tuossa ihanassa valon lähteessä olla. Niin saa mielen iloiseksi. Hymyn korviin asti koko päiväksi. Ei haittaa sormenjäljet ikkunoissa, ei tahrat kaapin ovissa, eikä pölyt tasojen päällä - onhan taas koko kevät aikaa jynssätä auringon tekemiä paljastuksia. '

Lapsetkin ovat olleet jotenkin erityisen iloisia tänään. Vai kuvittelenkohan vain.

Vaikka viime yöstä ei allekirjoittaneelle paljon kertynytkään unta pankkiin, on meillä kuitenkin nukuttu (tai muut ovat nukkuneet) nyt nämä neljä yötä pitkästä aikaa hyvin.

Neidillä on parin viikon sisään noussut esiin kolme hammasta, kohta noita onkin jo kymmenen valmista. Helpotuksen huokaus siitä, että heräilyjen syynä on ollut vain hammaspipi. Tätä ei siis jatku loputtomiin. Ja nyt on selvästi pieni levähdystauko.

Tänä aamuna pääsikin pikkuneiti yllättämään, niin hipihiljaa hän hipsutti uudesta sängystään äitiä herättelemään. Ensimmäistä kertaa näin päin. Ilman itkua siitä, että on herännyt kesken unien tai nukkunut huonosti. Iloisena ja virkkuna, heti valmiina kikattelemaan ja höpsöttelemään omia vitsejään. Onhan se selvää, kun takana on pitkästä aikaa yö yhdellä heräyksellä.

Tämä päivä on kulunut oikein leppoisasti, tankaten auringosta energiaa ulkona ja nauttien ikkunan takana aukeavasta näkymästä sisältä käsin. Oikeastaan, taidankin aloittaa kaappien kevätsiivouksen! Mitä vähemmän unta, sen enemmän virtaa - toimii, ainakin tänään. 

Mutta ensin hengähdän hetken ja juon päiväkahvini hartaasti nautiskellen.

Ei lainkaan hassumpi alku viikolle!


perjantai 6. maaliskuuta 2015

Pikkuneiti taisi juuri muuttaa omaan huoneeseen

Pikkuneidillä on takana ensimmäinen yö lastenhuoneessa! Enpä totta tosiaan olisi uskonut, että näin pian. Tähän auttoi nähtävästi niinkin yksinkertainen juttu kuin pieni miettimistauko. Melkein viikkoon ei oltu puhuttu tuosta uudesta sängystä ja huoneesta mitään, kun ei jaksettu. Laiskotti.

Eilen illalla iskä sitten ehdotti, josko nukuttaisiin tuleva yö isoveljen huoneessa. Taas oli pikkuneiti heti aivan messissä, niin kuin tähän asti aina, aluksi. Huoneessa tuli pientä riidanpoikasta, kun pikkumies olisi halunnut uuteen sänkyyn, ja pikkuneiti veljensä sänkyyn. No mutta, miksipäs ei.

Suoritettiin siis sänkyjen vaihto. Sammutettiin valot. Laulettiin iltalaulu. Ja jäätiin odottamaan itkua. Sitä itkua, minkä säestyksellä neiti vaatisi päästä omaan sänkyyn. Vaan eipä kuulunut tänä iltana. Ja aika pian jo tulikin voitonriemuinen isi huoneesta: nukahtivat, kumpainenkin!

Taas piti äidin jäädä huoneen ovelle sydämet silmissä ihastelemaan. Kuvakin napata. Siellä ne pienet tyytyväisinä tuhisivat. Sisarukset. Kyllä täytyy tämmöisen asian olla iso juttu pienelle, kun äitilläkin uhkaa tippa tulla linssiin. Hellyydestä. Haikeudesta. Rakkaudesta. Sitä ikään kuin päästää irti. Tai ei, ei irti. Löysää vain otettaan, aivan pikkuisen. Myöntää, ettei tuo pieni enää ihan vauva ole. Vaikka pieni vielä onkin. Tosi pieniä - molemmat.

Kyllä tuntui oma makuuhuone hiljaiselta ja tyhjältä! Jos meillä nukuttaisiin hyvin ja täysiä öitä, niin en missään nimessä olisi vielä siirtänyt. En minä raaskisi! Pikkumieskin nukkuisi varmasti vielä äidin ja isän huoneessa, jos ei silloin, vuosi sitten, olisi ollut tässä perheessä uniongelmia myös. Ja tietenkin, jos ei tilanpuute olisi tullut vastaan. Mutta nyt on vain pakko ottaa kaikki keinot käyttöön, että saataisiin edes vähän parannettua meidän vanhempien ja koko perheen yöunien laatua. Väsymys kun vaikuttaa kaikkeen, ihan kaikkeen.

Ei juhlita vielä, mutta ainakin tämän ensimmäisen yön perusteella tehtiin aivan oikea ja tarpeellinen liikku. Me nukuttiin oikein sikeästi. Tai ainakin osa nukkui. Päähenkilö, pikkuneiti, nukkui koko yön heräämättä. Aamulla vain meinasi nousta vähän turhan aikaisin, mutta isä sai hänet vielä jatkamaan uniaan. Pikkumies heräsi pari kertaa huutelemaan iskää, joka nukahtikin toisella kertaa lastenhuoneeseen. Vauvakin nukkui hyvin.

Allekirjoittanut taas ei muista alkuyöstä mitään. Mutta sen se tietää, että illalla nukkumaanmennessä sillä oli varmasti päällä vain pyjama. Ja peitto. Ihan varmasti. Ei missään nimessä aamutakkia! Herätessään yöllä viiden maissa imettämään, ihmetteli hän, kuinkas se nyt näin tuntuu olo hikiseltä. Syy selvisikin pian. Tajusi nimittäin tnukkuneensa visusti peiton alla, aamutakki päällä, sen pitkähihaisen pyjaman lisäksi. Älkääkä kysykö, kuka sen aamutakin päälleni oli pukenut. Minulla ei nimittäin ole siitä harmainta aavistustakaan.

Mutta hei, on perjantai, äsken paistoi aurinko ja sain ihania tulppaaneita! Mukavaa viikonloppua siis, teille ja meille!


torstai 5. maaliskuuta 2015

Positiivisuuslista mielialan kohottamiseksi

Kyllä onkin ollut taas niin ankea viikko ilmojen puolesta. Vesisadetta, loskaa, liukasta ja harmaata. Niin harmaata, että alkaa näin loppuviikosta jo vähän tuntumaan mielialassakin. Tämä aamu alkoi siis huonosti. Mitään erityistä ei tapahtunut, mutta nyt vain sattui tympimään, melkein vihastuttamaan normaalia paljon enemmän se, että ei ikinä, siis ikinä saa nukkua!

Siitäkin huolimatta on tästäkin päivästä vain selviydyttävä, joko tympääntyneenä taikka hyvillä mielin. Minä päätin kääntää kelkkani ja valita jälkimmäisen. Se kuitenkin vaatii joitakin toimenpiteitä.

Niinpä otti mamma aamupalapöydässä vanhanaikaisesti kynän ja paperin ja komensi aivonystyränsä töihin - miettimään olisko tässä harmaan ankeassa viikossa ollut jotain hyvääkin. Johan alkoi lyhyessäkin ajassa löytyä asioita. Ihan listaksi asti:


- Kaunis kastekimppu, joka vielä puolentoista viikon jälkeenkin jaksaa kukkia ja ilahduttaa.

- Vauva, joka nukkui viime yönä kuuden tunnin pätkän!!! Tämän pätkän tottakai katkaisi pikkuneidin itku, mitenkäs muutenkaan. Mutta usko siihen, että parempia öitä on luvassa tulevaisuudessa, sai pitkästä aikaa vahvistusta.

- Mamman pitkät päikkärit eilisiltana, toiveena saada näin lisää puhtia vielä loppuviikkoon.

- Herkkulakko, joka sunnuntaina pistettiin alulle, on kerrankin pitänyt torstaihin asti. Pitäähän se, kun pakastin ja kaapit on syöty tyhjäksi vierasvaroista. Ja kolmen kanssa kauppaan lähteminen karkkipussin takia tuntuu liian suurelta vaivalta jopa minunkaltaiselleni sokerihiirelle.

- Mutta herkkulakosta huolimatta suklaasta ei tämä mamma luovu. Tapa, joka alkoi esikoisen syntymästä, piristää vieläkin joka ikinen päivä. Sitä otetaan kaksi palaa kahville päivittäin, kun pienimmät nukkuvat päikkäreitä ja on äidin oma hetki. Oikein ankeana päivänä saattaa kolmas pala pelastaa hermoromahdukselta, mutta kun säännöistä poiketaan, on aina se vaara, että homma karkaa käsistä. Siksipä poikkeuksia on harvoin. Tämä muuten on asia, jonka perässä äitimuori todellakin saattaa väsyneenäkin hurauttaa vielä illan päätteeksi absille. Koska ilman suklaata seuraava päivä on auttamatta pilalla.


- Kaikki kolme kullanmurua (huom. mukaanlukien pikkumies joka ei ole nukkunut puoleen vuoteen päikkäreitä kuin satunnaisesti) ovat nukahtaneet pikkuflunssan uuvuttamana tällä viikolla päikkäreille jopa kahtena päivänä yhtä aikaa.

- Ihanat kommentit teiltä ovat ilahduttaneet tälläkin viikolla. Ne, jos mitkä, muuttavat huonommankin päivän hyväksi jälleen.

- Rakas mieheni, joka järjesti minulle vapaan blogi-illan lähtemällä isompien lasten kanssa humpsuttelemaan. Tuntuu muuten luksukselta huolehtia hetki vain yhdestä lapsesta, joka vieläpä sattui nukkumaan melkein koko illan.

- Taaperon metkut pilke silmäkulmassa. Parasta on tehdä kaikkea kiellettyä, kikattaa ja juosta karkuun. Ja äiti yrittää parhaan kykynsä mukaan näyttää toruvalta.

- Postilaatikossa Meidän perhe -lehti. Sen lukeminen saattaa jopa joskus onnistua lasten kanssa, jos he oikein innostuvat leikkiin.



- Kaksivuotiaan hassut jutut. Muun muassa tänä aamuna hänellä oli asiaa äidille: Äiti, minä olen ihan tuloinen. Arvata saattaa, että tähän on äidin helppo yhtyä.

- Hamppilääkärissä, siitä niin kamalan pelottavasta tuolista noustessa, hammaslääkärin kehuvat sanat: Ihan reippaastihan sää olit! Paino sanalla ihan. Kyllä tuo paikka vaan saa tämänkin naikkosen taantumaan lapseksi jälleen.

- Suloinen pienin, joka niin hellyyttävästi juttelee ja hymyilee aina kun vain on juttukaveri näköpiirissä.

- Ehkä kuitenkin kaikista parasta on se, että tälläkin viikolla on perjantai, vieläpä niinkin pian kuin jo huomenna! Olen varmasti sanonut tämän ennenkin, mutta senkin uhalla, että toistan itseäni, julistan, että kyllä vaan se pelastava enkeli, joka on viikonloput keksinyt, ansaitsisi saada kunnon stipendin!

Tästä päivästä, niin huonosti kuin se alkoikin, tuli loppujen lopuksi ehkä viikon tähänastisista paras päivä. En todellakaan arvannut ihan näin hyvää lopputulosta odottaa, kun näitä listaamaan lähdin. Ja voisin varmasti vielä jatkaakin, mutta se ei liene tarpeen enää.

Siispä vink vink vaan, kannattaa vaivautua kokeilemaan, mikäli jossakin muuallakin on joskus havaittavissa kireämpää pinnaa!

Toivotaan aurinkoa ensi viikollekin!