keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Piha uusiksi

Voisin taas aloittaa tekstini puhumalla siitä, kuinka saamattomia me ollaan. Tällä kertaa säästän teidät siltä, kun näitä tämän sarjan juttuja tuppaa olemaan liuta takana ja toinen edessä. Mainitsen siis vain lyhyesti, että nurmikon kylvö oli puhe tehdä viime kesänä, ihan viimeistään syksyllä. Talviko meidät sitten yllätti, sitä en muista. Mutta kylvö jäi odottamaan lumen sulamista.

Vuosi sitten keväällä me kaivettiin ylös edellisten asukkaiden istutukset. Sääli sinänsä, mutta onneksi naapurin mummot olivat innokkaina tarjoamassa uusia koteja osalle kasveista, niin ihan kaikkea ei tarvinut hukkaan heittää. Ai miksikö ne toisten istutukset piti mennä pilaamaan? No siksi, koska minun mielestäni se kokonaisuutena vastasi kauneusasteeltaan samaa kuin villi viidakko (olikohan tuo nyt vähän liian tylysti sanottu?), ja oli erittäin lapsiepäystävällinen, koska kukkapenkit ja istutuksethan ovat luonnollisesti olleet paikkoja, missä lasten ei kuuluisi leikkiä. Lisäksi nuo istutukset (siinä oli varmasti ainakin viittätoista eri lajia muutamaan hassuun neliöön vieriviereen ahdettuna) olisivat vaatineet lähes jatkuvaa huoltoa, kuten rikkaruohojen kitkemistä, ja sehän se ei mun mielipuuhiini kuulu (koska ötökät!!!). Tykkään kyllä laittaa pihaa kauniiksi, mutta valitsen mieluiten sellaisia ratkaisuja, mitkä eivät vaadi huolenpitoa kuin korkeintaa pari-kolme kertaa kesässä.

Viime lauantai oli lauantaista ensimmäinen, jolloin etupihan lumikasa oli kokonaan sulanut. Ja me päätettiin ottaa itseämme niskasta kiinni HETI. Se on nimittäin niin nähty, mitä siitä tässä taloudessa seuraa, kun hommia lykkää.

Niinpä hoiteli isimies nurmikon kylvön pikkumiehen avustuksella. He latoivat peräkärryllisen uutta, valmiiksi lannoitettua multaa vanhan päälle, ja kylvivät siihen siemenet. Tämän ajan mamma oli päiväunivahtina sisällä. Toisinsanoen seurasi silmätarkkana kylvöurakan etenemistä ikkunan takaa ja jakeli ärsyttävän mukatietävästi ohjeita miehellensä puhelimen välityksellä, saaden näin toisen aivan m e l k e i n hermostumaan.

Sitten seurasi vuoronvaihto. Ja minä ruova se istutin elämäni ensimmäiset kukkaset, jos nyt noita tuijia on kukkasiksi kutsuminen. Huolekseni jäi myös esteettinen puoli; koristukset, viimeistely ja siivoustyöt, sillä aikaa, kun ukko kannusti sisällä Kärpät voittoon. Työnjako sopi minulle paremmin kuin hyvin, minä kun en voi sietää sitä älämölöä, minkä nuo pelit kämppään tuovat.

Yhden lauantaipäivän verran aherrettiin, ja nyt täällä malttamattomana odotellaan, saatiinko me amatöörit nurmikko kylvettyä onnistuneesti. Toivoittemme mukaisesti tällä viikolla on ainakin vähän saatu vettä, joten alku vaikuttaa aika lupaavalta. Ei silti vielä tuuletella, sillä meidän kohdalla kaikenmaailman epäonnistumiset ovat mahdollisia. Ellei jopa todennäköisiä.

No, toivon mukaan saan kesällä esitellä onnistuneen lopputuloksen! Vielähän tuo ei kovin kummoiselta näytä, varsinkaan kännykkäkuvissa...




maanantai 27. huhtikuuta 2015

Ihana maanantai

Jos joskus olenkin pitänyt maanantaita viikon pahimpana päivänä, niin nyt pyörrän puheeni täysin.

Maanantaina on nykyään yleensä aina hyvä fiilis, koska takana on kiva viikonloppu koko perheellä. Ja paljon tavallista enemmän kahdenkeskisiä hetkiä miehen kanssa.

Maanantaina harvoin väsyttää, koska viikonloppuna on saanut nukkua. Nytkin kiskoin kumpanakin aamuna yli kolmen tunnin päikkärit! Se on kai yksi mun jaksamisen salaisuuksia.

Maanantaina lapset leikkii yleensä parhaiten. Mielissään, koska viikonloppuna on ollut arkipäiviin verrattuna enemmän ohjelmaa, vieraita sun muita, eikä leikeille ole niinkään ollut aikaa.

Maanantaina lasten kiukuttelut ei tunnu missään, koska viikonloppuna mamman ei oo tarvinut vastata niihin yksin.

Maanantaina ei haittaa (niin paljon) edes vesisade, koska kaikki on usein levon ja laiskottelun tarpeessa, niin päivä kuluu ihan hyvin sisälläkin.

Maanantaina vauvakin nukkuu yleensä poikkeuksellisesti melkein koko päivän, koska on viikonloppuna herätetty uniltaan milloin minkäkin menon takia. (Toisaalta just maanantaina vauva nukkuu usein tosi huonosti, koska viikonloppuisin tulee helpommin syötyä mitä sattuu. Mutta nukkuu, ainakin yrittää. Ja tänä maanantaina pitkästä aikaa tosi hyvin, koska aloitin lipsumisten jälkeen uudestaan täysin ehdottoman viljattoman ja maidottoman imetysdieetin, sekä maitohappobakteerit vauvalle, ja täten totean hyvillä mielin, että kannatti.)

Tämän maanantaiaamun tunnelmia: Lapset leikkivät rauhassa keskenään, joten päätin keittää itselleni aamukahvin (kuuluu harvemmin mun päiväohjelmaan, riippuen tilanteesta ja fiiliksestä). Tyytyväisenä myhäilin mielessäni, kuinka mukavia nämä maanantait nykyään onkaan. Yritin olla mahdollisuuksien mukaan äänetön ja huomaamaton, etteivät muksut hoksaa aikeitani. He nimittäin ovat pöydän vieressä kerjäämässä osinkojaan heti välittömästi, kun sinne hetkeksi istahtaa. Etenkin, jos suunnittelee rauhallista kahvihetkeä itseksensä.

Kävi klassiset. Sain kahvikupin kannettua pöytään ja olin juuri asettautunut mukavaan asentoon pöydän ääreen, kun vauva heräsi itkemään. Ja samalla hetkellä, kuin yhteisestä sopimuksesta, alkoi pikkuneiti huutoitkunsa, oli nääs vähän kovempi kakki tulossa, raukalla.

Siinä hetkessä polin ajatuksissani kaikki tautisen maanantait niin syvälle maanrakoon kuin vain suinkin. Kohta, hieman jo lauhtuneena, pesin neidin pepun, samalla vauvan vaunuja jalalla hyssytellen.

Ja lopulta join jo haaleaksi ehtineen kahvini seisaaltaan, nyyhkyttelevä neiti sylissäni, ja jalallani edelleen vauvaa hyssyttäen. Ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan, ei.

Mutta jostain kumman syystä, siinä hankalassa asennossa kahvia hörpiskellessäni, mainitsemani hyvä fiilis tuli yhtä vikkelään takaisin, kuin hetkeä aiemmin katosikin.

Se syy taisi olla maanantai.

Mukavaa maanantaita kaikille muillekin! P.s. Ihan kohta on vappu, siis kesä ei voi olla kaukana. 


sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Pyörä

Ikioma pyörä. Ja kypärä. Voi kuinka kauan niitä ehdittiinkin odottaa. Vakiokysymys oli tässä tovin aikaa, ruokapöydässä päivän mainospostia selaillessa: Äiti, voikko ostaa mulle pyölän? Ostetaan, ostetaan, kesällä. Sitten kun ei oo enää lunta.

Nyt on kesä, melkein. Ja pyörä, joka olikin vähän liian iso (ehkä hommataan kuitenkin vielä pienempi ja laitetaan tämä varastoon ensi kesää odottamaan, tai sitten ei). Mutta aivan sopiva kohottamaan pikkumiehen rinnan rottingille. Kyllä oli kuulkaa poika polleana, kun ensi kerran isänsä kanssa kävi polkemista opettelemassa. Vauvatauti (viimeaikojen rasittavahko vieras) unohtui täysin ja hän kasvoi silminnähden, arviolta kolmella vuodella.

Selosti pikkusiskolleen kaikkea pyöräilystä. Hyvin isoveljellisesti opasti ja neuvoi. Aja sää nys tillä mopolla, jooko.

Vähän yritin kysellä, onko pikkumies nyt pyöräänsä tyytyväinen. Muuten se oli ilmeisesti aivan hyvä peli. Mutta: Äiti, tsenonit ei toimi! Voikko laittaa nes päälle? (Valot, juu nou.)

Pikkuneiti puolestaan on tyytyväinen, kun saa nyt omia mopon. Kypärä piti hälle hommata myös, tottakai. Kiihtyy se kato vauhti mopokuskillakin.


Seuraavaksi me taidetaankin hommata pyörät myös äitille ja isille. Paljon luotettavampi vaihtoehto autolle nääs. Meidän pirssi kun sippasi tuonne tienposkeen vaihteeksi, ja siellä nyt odottelee hinuria. 
(Voisko tää olla vaan joku tosihuono uni?)



perjantai 24. huhtikuuta 2015

Pahimpia on aamut

Täällä nukutaan taas vaihteeksi aivan liian vähän. Välillä meidän yöt meni jo tosi hyvin. Kaiholla muistelen! Vauva söi vain kerran yössä, ja isommatkin nukkuvat nykyään yhä useammin heräämättä. Pikkumies on tainnut viimeisten viikkojen aikana herätä kerran, ja sillekin oli selkeä syy. Havahduttiin nimittäin siihen, että hän kailotti sängystään surkealla äänellä: Pissattaa! Pissattaaa! Neiti puolestaan saattaa välillä aamuyöstä yrittää ylös liian aikaisin, mutta yleensä on pienellä silityksellä jatkanut vielä uniaan.

Mutta nyt on vauva taas valvottanut mahavaivaisena äitiä ja isää. Onneksi kuitenkin vain vauva. En kykene muistamaan kuinka kauan, mutta vaikka kolme viikkoa, ainakin. Tänäkin aamuna olisin herännyt viiden maissa, ellei ihana mieheni olisi tarjoutunut tällä kertaa vauvan hyssyttelijäksi. Väsymyspäänsärky onkin ollut ahkera vieras viime päivinä. Sitä uhmaten päätin tänään tuijottaa pitkästä aikaa tietokoneen ruutua. Jos ei kirjoittaminen päätä paranna, niin ei sitä ole tehnyt kirjoittamatta jättäminenkään (kokeilin sitä eilen ja toissapäivänä ja sitä edellisenä).

Vaan muksut ne sitten vähät välittää äidin pääkivusta ja väsymyksestä. (Eipä sen puoleen, että he niistä juuri tietäisivätkään. Tai että niiden siitä tulisi välittää) Ne tekee nykyään suunnilleen joka aamu sen, mitä vähiten voi ihminen toivoa aamulla ennen kahdeksaa. Ihminen, joka laahustaa vielä (puoli)unessa aamupalapöytään. Aamurauhan rakastajana se turhaan toivoo mielessään hiljaisuutta. Koska onhan se vielä unessa, eikä se osaa nukkua, jos on liikaa hälinää.

Just silloin ne sen tekee. Eikä mikään mahti maailmassa saa niitää lopettamaan.

Ne juoksee ja ravaa ympäri kämppää. Kiljuu, hihkuu ja kikattaa. Jos erehdyn pyytämään hieman hiljaisempaa menoa, ne lyö kädet korville, kiljuu entistä kovempaa ja ampaisee taas vauhtiin. Ja siihen kaikkeen metakkaan ne keksii ottaa mukaan vielä i h a n a s t i parkettia vasten rämisevät sateenvarjorattaat ja perässävedettävän, haukkuvan koiran (jos en ole illalla muistanut piilottaa niitä, kjeheh). Ja hetkessä on koko huusholli hyrskynmyrskyn. Ah, sanon mää!

Yritän ehdotella tylsänä jotain muita kivoja leikkejä. Tai hei, tehän voisitte lukea kirjoja! Ai mitä? Eikö kiinnosta? Onpa erikoista. Meno sen kuin yltyy. Enkä minä sitten lopulta edes yritä estellä, onhan mun saatava tehtyä aamutoimet vauvalle ja itselleni. Ja päätön riehuminen, jos mikä, on asia, minkä parissa nuo kaksi vilperiä viihtyvät ilman äitiä.

Olenkin opetellut sulkeutumaan kuplaani iskemällä korvilleni mielikuvituspelttoorit. Ja vauvan nukahdettua aamupäikkäreille, tartun tilaisuuteen juomalla kaikessa rauhassa ylimääräisen kupin vahvaa kahvia (mulle vahvaa, äitini arveli sitä teeksi), selailemalla lehtiä, ja saatanpa jopa jonkun blogitekstinkin saada siinä vaivihkaa luettua.

Tuo riehuminen sitten. Ennemmin tai myöhemmin moisessa jonkun sortin vahinko sattuu, vaikka kuinka yrittäisi estellä ja varoitella. Suoraa päätä seinään juoksemista, törmäilyä ja kaatumisia. Tämän viikon saldona meillä onkin taas monta mustelmaa lisää, plus yhdellä huuli auki, ja toisella aika iso (ja kovasti vuotava) vekki otsassa. Tekevälle sattuu.


Että näin meillä. Viikko meni taas älyttömän nopeaa, ja oli mukava, kaikesta väsymyksestä huolimatta. Ehdottomasti kiitos aurinkoisten päivien ja pitkien puistoleikkejen.

Nyt mun onkin jouduttava siivoamaan, sillä huomenna me viimeinkin meinataan kylvää nurmikko tuohon etupihalle! Saas nähhä, mitä siitä tulee.

Aurinkoista viikonloppua! :)

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Laatikkosänky

Ellen aivan väärin muista, olen joskus maininnut meidän lastenhuoneen koosta. Vaan sanotaan se taas kerran: tuo huone on aika pieni kahdelle, saati sitten kolmelle lapselle. Jos sinne laitettaisiin kolmen juniorin sängyt, ei koko huoneeseen enää juuri muuta lisäksi  mahtuisi kuin matto. Mutta järkevillä ja käytännöllisillä ratkaisuilla tästäkin huoneesta on kaikesta pienuudestaan huolimatta vähitellen saatu varsin toimiva.

Yksi tällainen järkiratkaisu on pikkuneidin sänky, joka nyt vihdoin viimein alkaa olla valmis. Nimittäin laatikkosänky, joka kantaa joissakin tapauksissa myös nimeä vuodevaatelaatikko. Sen isänsä pikkuneidille nikkaroi. Eikä ole vaimolla valittamista - sitä sai mitä tilasi. Ensin tehtiin metallista kehikko, johon porailtiin pyörät alle. Kehikko piilotettiin ihan perus lankun suojiin. Päälle ladottiin alimmaiseksi sälepohja, seuraavaksi patja ja lopuksi vuodevaatteet. Ja näin oli sänky maalia vaille valmis. Pikku prinsessamme onkin viimein, muutaman viikon huoneeseen totuttelun jälkeen, kelpuuttanut tuon laatikon sängykseen. Ja nukkuu tällä hetkellä yönsä hyvin, yhä useammin heräämättä.

Paljas, käsittelemätön puu ihastuttaa kovasti, mutta se riiteli minusta liikaa pikkumiehen sängyn kanssa, jonka alla tämän loodan paikka päivisin on. Alkuperäiseen suunnitelmaan siis kuului vielä valkoinen maalikerros. Sen kerroksen aikaansaaminen vaati kaiketi liian kovaa työtä, kun toimeen ryhtyminen aina vain venyi ja venyi. Kunnes miekkonen keksi toisen, vähän vaivattomamman ratkaisun: päätettiin päällystää tuo laatikko valkoisella dc-fix sisustuskalvolla.

Saksittiin siitä sopivan kokoiset kappaleet ja sitten vain teippailtiin kuin koulukirjat konsanaan. Kalvon avulla lopputuloksesta saatiin varmasti paljon edustavampi, kuin maalisudilla suihkittu olisi ollut. Ei siitä aivan virheetön tullut, mutta hyvä tulos meidän tekemäksi. Meidän, joista toinen ei ole tainnut kirjoja koskaan kontaktoida, ja se toinen, joka on, ei ole koskaan päässyt täysin rypyttömään lopputulokseen. Kauneusvirheet jäivät kuitenkin sopivasti sängyn sisäpuolelle silmää häiritsemästä. Ja onpa tuo kalvo mahdollista repiä veks, sikäli mikäli siihen joskus kyllästymme. Vähän kyllä jäi kaivelemaan tämä meidän tylsä valkoinen valintamme, nimittäin noita kalvoja olis voinut valita jos vaikka minkälaisella värityksellä ja kuviolla. Saatanpa päällystääkin niillä vielä jotain, kunhan vain ensin keksin mitä.

Nyt meillä on siis minihuoneessa sängyt kahdelle, mutta yhdessä ne vievät päiväsaikaan kuitenkin vain yhden sängyn verran tilaa. Ei välttämättä toimi enää teinien kanssa, mutta näille pienokaisille aivan kelpo ratkaisu. Sitä minä en vielä ole jaksanut murehtia, että mihin rakoon me joskus tulevaisuudessa kuopukselle sänky sijoitetaan. Kerrossänky olisi sinänsä hyvinkin järkevä vaihtoehto, mutta se se vasta tekisi tästä pienestä huoneesta entistäkin ahtaamman oloisen. Toinen vaihtoehto olisi tehdä meidän isosta vaatehuoneesta makuuhuone lapsille. Kolmas, ehkä kaikkein houkuttelevin vaihtoehto, on muuttaa isompaan asuntoon, mieluiten omakotitaloon.

Vaan eipä nyt mennä asioiden edelle, vastahan me ristiäisiä juhlittiin. Ja sitäpaitsi, tämä minun tämänhetkinen lastenhuoneprojektini on edelleen vähän kesken. Jotenka, aivan ensimmäiseksi saatetaan projekti loppuun. Sitten nautitaan työn tuloksesta kyllästymiseen saakka. Ja sitten mietitään tulevaa.

Mutta nyt, laatikkosänky esittäytyy:


perjantai 17. huhtikuuta 2015

Haaste: Millainen äiti olet?

Nonih! On aika julkaista blogihistoriani ensimmäinen haaste. Siitä kiitos Kädestä pitäen -blogin Etnalle. Tätä olikin mielenkiintoinen tehdä. Ja minä se en sitten kertakaikkiaan osaa kirjoittaa lyhyesti. Nytkin innostuin niin, että vähän epäilen, jaksaako tätä kukaan lukea loppuun. Vaan eipä sen väliä, nimittäin oli oikein kiva vähän pysähtyä miettimään itseään äitinä. Mennään siis asiaan.

Minkälainen äiti olet? 

Rakastava. (Yli-)huolehtiva. Lempeä. Jämäkkä. Keskusteleva. Hellä. Kärsivällinen mutta tilanteesta riippuen kärsimätön. Tunteileva. Omistautuva. Siisteyttä rakastava. Viilipytty (on pakko olla viilipytty, jos kolme huutaa, eikä voi hoitaa kuin yhtä, tai max kahta kerrallaan, muuten palaa pinna). Ressaava. Äitiydestään nauttiva. Univelkainen. Aivanliianhelpostihermostuva. Lauleskeleva. Periksiantamaton. Mutta toisaalta periaatteista lipsuva. 

Useasta eri lähteestä yhtä aikaa tulevasta metelistä ärsyyntyvä. Heh, ymmärsitkö? Toisin sanoen, jos vauva itkee, lasten äänekäs leikki hermostuttaa. Jos lapset leikkii äänekkäästi, radio hermostuttaa. Jos vauva itkee, isompien turhanpäiväinen kitinä hermostuttaa. Jos joku lapsista itkee, miehen laulaminen, niin ihanaa kuin se onkin, hermostuttaa. Jos vauva itkee, isän ja lasten äänekäs jalkapallopeli hermostuttaa. Ja kun oikein hermostuttaa, eli vanne kiristää, tiuskin ja näytän hyvin happaman sitruunan nielleeltä.

Olen jonkin sortin siivoushullu. Ja kärsin siitä (jos nyt tämmöisestä asiasta kannattaa kärsiä), kun lasten kanssa ei ole mahdollista läheskään aina siivota, vaan joudun vain tyytymään sotkun tuijotteluun. Toisaalta yritän opetella sietämään kaaostakin, koska muksut tuskin tulee muistamaan lapsuudestaan ykkösenä sitä, että nurkat oli pölyssä ja seinät vahaliitupiirustuksia täynnä. Mutta sen ne ehkä saattais muistaa, että oli kivaa, ku äiti leikki ja touhusi niiden kans. Sen alituisen siivoilun sijaan.

Jos olemme mieheni kanssa kumpikin kotona, minä otan huolekseni erittäin mielelläni kotityöt ja mies leikittää ja syöttää lapset. Päivisin hoidan tietenkin molemmat. Silloin järjestyksessä on ensimmäisenä lapset, toisena kotityöt. Vaikka kuinka tekisi mieli imuroida mielummin hiekat eteisestä, kuin keittää leikkikalakeittoa ja pestä leikkivauvan leikkikakkoja.



Eroaako se paljon siitä minkälainen äiti ajattelit olevasi ennen lapsia?

Ennen lapsia ajattelin, etten varmaan koskaan ainakaan huuda omille lapsilleni. Ääntä toki voisin korottaa, mutta että huutaa, miksi? En muista, että minun kotonani äiti tai isä olisi koskaan huutanut. Hatunnostot heille. Enää en ymmärrä, miten se voi olla mahdollista. Kyllä minä aina yritän. Joka päivä päätän, että tänään en sitten huuda, en vaikka mikä olisi. Joskus onnistun. Joskus taas en. Mutta kun olen sanonut yhden vauvan syöttökerran aikana vaikka sata kertaa, että älä mene siskon päälle, tule pois siitä siskon päältä, älä tönäise siskoa kumoon ja niin edelleen ja silti sama jatkuu heti, kun hetkeksi käännät katseesi muualle, niin NAPS, sillon mamman pinna katkeaa. Ja saatan ärjäistä että LOPETA nyt hyvä ihminen, ei nuin saa tehdä!!!!!!! Ja heti hävettää.

Ajattelin myös, että minä se en sitten IKINÄ näytä lapsille videoita ruokapöydässä. Ajattelin. Kunnes tuli stoppi pikkumiehellä. Mikään ei mennyt alas ilman mitä erilaisimpia sirkustemppuja ja mielenkiintoisimpia leluja. Sitten, kun näin äitikaverini laittavan syöttötuolin eteen videon pyörimään, koska lapsi ei alkanut syödä, päätin heti kokeilla kotona. Mitä vain, että sain lapseni syömään. Sillä mikään ei ole niin raivostuttavaa, kuin se, että lapsi on kiukkuinen, koska on nälissään MUTTA ei silti syö!

Kuitenkin normipäivänä kotona ei meillä videoita yleensä näy ruokapöydässä. Välillä on ollut vaiheita, ettei mitään ole syöty ilman, mutta ne ovat olleet ohimeneviä. Tällä hetkellä videoihin ruokapöydässä turvaudutaan poikkeustilanteissa, esim kun olemme kylässä tai kun meillä on vieraita, eikä lapsi malta muuten keskittyä syömiseen. Tai jos on armoton kiire selvitä yksin kolmen kanssa lähtemään johonkin, eivätkä lapset suostu avaamaan suutaan.

Mitä luulet, että muut ajattelevat sinun kasvatustavoistasi?

Osa ihmettelee, osa ei ymmärrä yhtään, osa on täysin eri mieltä, osa taas samaa mieltä, osaa ei vois vähempää kiinnostaa. Yhtä kaikki, tämä on meidän tapamme kasvattaa. Kenenkään toisen äidin tai isän ei mielestäni tarvisi arvostella muiden kasvatustapoja (poislukien ääritapaukset, kuten laiminlyönti tai väkivalta), puhun myös itselleni. Lapset ovat erilaisia, vanhemmat ovat erilaisia. Kaikki konstit eivät pure kaikkiin lapsiin. Ja ihan varmasti jokainen vanhempi tekee joskus virheitä, tahtomattaankin. Me teemme parhaamme. Täydellistä kasvattajaa tuskin onkaan.


Mitä sinun pitäisi mielestäsi tehdä toisin?

Olla vieläkin enemmän läsnä. Pyrin kyllä olemaan, mutta vähän turhan usein havahdun siihen, että olen vaipunut syvälle ajatuksiini (esim. luonnostelen mielessäni blogikirjoitusta), ja lapsista jompi kumpi hokee vieressä äitiäitiä. 

Ei pitäisi hermostua niin herkästi. Siis että vaikka kuinka tympäisisi kullanmurujeni temppuilut, niin pitäisi itse yrittää pysyä vain tyynenä. Laskea vaikka kymppiin. En minä todellakaan aina hermostu, mutta huonon yön jälkeen joskus tuntuu, ettei pinnaa ole olemassa ollenkaan. 

Edelliseen liittyen, huutaa vähemmän. Mua oikeasti naurattaa ja nolottaa tämä puoli itsessäni. En tiennyt tämmöisestä, ennen kuin sain nämä niin rakkaat lapseni. Todellisuudessa huutamista tapahtuu harvoin, niinä äärettömän huonoina päivinä (äänen korottaminen on eri asia), mutta vähempikin riittäisi. Ainakin jos naapureilta kysytään. Ja oikeasti, eipä se itselläkään mikään voittajafiilis ole huutosaarnan jälkeen. Päin vastoin. Huono äiti-fiilis. Ja se kestääki sitten iltaan asti.

Mitä teet mielestäsi oikein?

Paljon helpompi olisi vastata, mitä teen väärin. Mutta ku nyt ei kysytty sitä.

Niin. Vaikea sanoa. Lähtökohtaisesti pyrin siihen, että toimin oikein aina. Toinen juttu onkin sitten se, toteutuuko pyrkimykseni. Ja mistäpä minä tiedän, toiminko oikein, vai luulenko vain toimivani. Parhaani yritän, maalaisjärkeä käyttäen.

Oletko varovainen äiti? Annatko lapsen kokeilla esimerkiksi korkeaan telineeseen kiipeämistä hyvillä mielin vai estätkö toiminnan? Oletko hankkinut turvalukkoja kaappeihin, pistorasioihin suojat tai portteja rappusiin tai johonkin oviin? Perustelut vastauksiin.

Olen ehkä kumpaakin. Toisaalta olen hyvin huoleton. Lapset seisovat mm. syöttötuolissa joka ruualla (kiellän kyllä ja pyydän istumaan, vain tehdäkseni saman uudestaan taas viiden sekunnin kuluttua), ensimmäinen on tippunut kerran, toinen ja kolmas ei kertaakaan.

Pistorasioissa meillä ei ole suojia, mutta nykyään niissä ymmärtääkseni pitäisi olla "lapsilukko" sisäänrakennettuna.

Turvalukot olen hankkinut keittiön kaappeihin, mutta vain siksi, etten jaksa olla alituiseen kieltämässä kaappien purkamista, ja siivoamassa niitä sotkuja. Laiskuutta. Samasta syystä olen myös välillä nostanut ruokapöydän tuolit pödälle, tai kaatanut lattialle pahimman kiipeilyvimman aikaan. On se ehkä puoliksi varovaisuuttakin - en jaksa olla koko ajan sydän syrjällään huolehtimassa, että millon se tippuu, nytkö?! Huh ei vielä! No niin, nyt...

En estä kiipeilemistä itse kiipeilemisen takia, en sisällä enkä ulkona, mutta sen verran tylsä äiti olen, että minun koristepöydilleni tai muille vastaaville ei muuten kiipeä kukaan. Periaatteesta. Koska ne on tehty muuhun tarkoitukseen. Ja todennäköisimmin sieltä tultaisiin alas kaikkien koristeiden kera yhtenä myttynä.

Keittiöveitsien suhteen olen todella varovainen. Siihen minulla on hyvä syy, nimittäin pikkusiskoni loukkasi itsensä vakavasti taaperona. Tuota loukkaantumista ei estänyt lapsilukko. Siksi olen jatkanut lapsuudenkodistani oppimaani tapaa, ja pidän kaikki keittiöveitset korkealla, joko tiskikaapissa, pöydällä purkissa, tai seinällä magneetissa roikkumassa. Ja tiskikoneesta nostan puukot pois aina ensimmäisenä, olin sitten tyhjentämässä konetta, tai vain ottamassa sieltä vaikka puhdasta lusikkaa.

Miten toimit seuraavassa tilanteessa: lapsi huutaa kaupassa pää punaisena ja makaa kaupan lattialla, kun et suostu ostamaan jotain tiettyä juttua, mitä lapsi haluaa. Annatko olla? Heittäydytkö itsekin maahan? Keskusteletko aiheesta? Annatko periksi? Mitä ajattelet muiden kaupassa asioivien katseista ja huokailuista?

Vielä ei ole tällaisesta kokemusta, koska yleensä me ostetaan kaupasta vain ruokaa, joten lapsetkaan ei osaa vaatia mitään. Mutta kyllä he sen oppivat, aivan varmasti, ja sitten en aio kyllä antaa periksi. Jos olen päättänyt, että tällä kertaa ei osteta leluja/karkkia, niin sitä ei silloin myöskään osteta. Keskustelisin lapsen kanssa aiheesta, yrittäisin myös muistaa etukäteen ilmoittaa, että nyt ostetaan sitten vain ruokaa. Ja annan huutaa, jos on huutaakseen. Periksi en anna ja piste! (Ei muuten anna lapsetkaan, sikäli mikäli minuun yhtään ovat tulleet....ja hehän ovat, tottakai.)

Muut saavat kyllä minun puolestani katsoa ja huokailla ja ajatella just sitä mitä lystäävät. Todennäköisesti he eivät tiedä tilannetta, eivätkä tunne lastani.




Miten teidän perheessä suhtaudutaan herkkuihin? (Karkit, jäätelö, limut, sipsit, roskaruoka...)

Herkkujen kanssa minä oon ajatuksen tasolla aika tarkka, mutta käytännössä lipsun tooooosi usein. Meidän perheessä herkut kuuluu viikonloppuihin, jos johonkin. Tosin tässä en ole ollenkaan tiukkapipoinen, vaan poikkeukset sallitaan. Jos satutaan arkena käymään kylässä, missä tarjoillaan herkkuja, saavat lapsetkin halutessaan syödä. Minusta kun olisi vähän ristiriitaista itse vetää pullaa naamaan ja kieltää se lapsilta.

Vaikka on kyllä meillä joitakin aikuisten juttuja. Niin kuin nyt vaikka kaakao, joka on "aikuisten". Pikkumies on sitä joskus pyytänyt, mutta toistaiseksi on hyväksynyt sen, että se on aikuisten ja siitä tulee ihottumaa. Yritän mahdollisimman pitkään välttää sen antamista lapsille, koska sitten sitä saisi olla koko ajan antamassa. Tai ainakin me lapsena hiillostettiin äitiä kaakaokitinällä.

Meillä lapset syö siis aika pitkälle sitä mitä aikuisetkin. Mutta pyritään siihen, että herkkuja ei arkisin juurikaan. Lähinnä minua niissä kauhistuttaa, monestakin syystä, lisäaineet, joille itse olen ollut pienestä pitäen yliherkkä. Siksi miehen kanssa esim. karkit vedetään lähes aina salassa. Lapset saa usein (esim. kerran-pari viikossa) rusinapaketin, ja silloin saatetaan isin kanssa salaa napostella mukarusinoita, eli karkkia, ja menee aika täydestä. Viikonloppuisin päiväkahvilla lapsetkin saavat keksin, kakkupalan tms, jos ovat pöydässä kanssamme.

Jäätelöä meidän lapset saa yleensä vain kylässä tai jos sitä kotona on vieraille tarjolla. Syy on oikeastaan se, että nämä saavat siitä niin pahan ihottuman, että emme näe järkeä sitä ehdoin tahdoin lapsillemme syöttää. Kun herkutella voi muutenkin.

Limukoita en juota lapsilleni. Ovat joskus saaneet maistaa, mutta oli liian väkevää. Eipä me itsekään juoda limukoita juuri muulloin kun kesällä grillatessa tai illanvietoissa kavereiden kanssa ja roskaruokaravintoloissa. Sipsiä syödään kans harvoin, ja silloin lapsetkin saavat syödä, joko samoja taikka sitten jotain lasten sipsejä.

Silloin harvoin (harvemmin kuin kerran kuussa) kun me hampurilaista tai pitsaa syödään, saa lapsetkin syödä, jos vain haluavat. Toistaiseksi he eivät ole juuri välittäneet kuin maistaa. Paitsi ranskiksia.

Onko lapsillanne tarkat rytmit? Ruoka, uni yms. Perustelut vastaukseen.

Meillä ei ole kellontarkkoja rytmejä, mutta kaikki kotipäivät noudattavat samaa kaavaa. Ja kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Mitä pienempi lapsi, sen tarkempaa. Ruokavälien en anna venyä yli kolmen tunnin, mutta muuten kaikki lähtee siitä, monelta herätään. Aamupala syödään yleensä noin tunnin päästä heräämisestä ja lounas on yhdentoista maissa, ennen tai jälkeen, riippuen siitä, miten hyvin ja mihin aikaan aamupala on syöty. 

Välipala saattaa joskus unohtua kokonaan, joskus syödään ennen päikkäreitä, joskus vasta jälkeen. Riippuu niin omasta ehtimisestänikin, ja tietenkin siitä, onko lapsilla nälkä.

Ainoastaan päikkärit (eli pikkuneiti nukkuu, pikkumieskin, jos vain suinkin saan hänet huijattua uneen, vauvalla riippuu aivan päivästä) on joka päivä samaan aikaan. Paitsi jos sattuu olemaan jotain ohjelmaa, niin päikkäreitä siirretään sen mukaan.

Mitä kasvatustapoja olet kopioinut omilta vanhemmiltasi? 

En tiedä, oonko kopioinut välttämättä mitään. Vaikka huomaan usein toistavani äitiäni, mutta ehkä siksikin, että olemme jo ihmistyyppinä aika samanlaisia. Tottahan vanhempiemme kasvatustavat automaattisesti vaikuttavat vähintäänkin taustalla yhdessä jos toisessakin asiassa. Enkä näe sitä ollenkaan huonona juttuna, ovathan he kasvattaneet meistä aivan kelpo kansalaisia. 

Mutta aivan suoraan tuskin kopioin mitään, ihan jo senkin takia, että miehenikin tuo omat kotoa opitut kasvatustapansa, ja ne yhdistämällä on muodostunut, ja muodostuu, meidän kasvatustapamme.

Ja on tietenkin joitakin asioita, missä me molemmat pyrimme tietoisesti tekemään toisin, kuin omat vanhempamme.

Ulkoiletteko päivittäin? 

No ei. Pitäisi. Mutta ei. Näin pienen vauvan kanssa on päiviä, jolloin rytmit (kuten päikkärit ja ruokailut) isompien kanssa menevät niin ristiin, ettei tule tilaisuutta mennä ulos. On myös itkupäiviä, jolloin kannan vauvaa lähes koko ajan ja ulkoilu jää (tai siirtyy illalle) ihan vain siksi, etten selviä. Silloin en saa välttämättä tehtyä ruokaa, enkä vaihdettua päivävaatteita isommille, saati puettua heitä pihakamppeisiin. Joskus ulkoilu jää liian huonon sään vuoksi, joskus vaikka neuvolan takia.

Tässäkin asiassa pyrkimykseni on, että ulkona käytäisiin joka päivä. Jos ei päivällä selvitä, tai on muuta menoa, niin sitten viimeistään illalla isän kanssa. Koska onhan sillä niin paljon positiivisia vaikutuksia.

Mutta en suostu ottamaan tästä asiasta paineita. Jos ei ulos selvitä, niin ei selvitä. Ja elämä jatkuu.

Paljonko lapsesi saa katsoa telkkaria päivässä ja käyttää esimerkiksi tablettia?

Meillä on yleensä rajana ollut puoli tuntia (ei ainakaan kerralla enempää), mutta lipsumista tapahtuu. On päiviä, jolloin ei katsota ollenkaan, mutta toisaalta on päiviä, jolloin mikään ei suju, ja kaikki kiukuttelee kymmenistä leikkiyrityksistä huolimatta, silloin saatan istuttaa pariinkin kertaan videoiden ääreen. Jotta voisi kohta taas kiukutella lisää, kun äiti pisti videon pois. Heheh. 


Pelejä meillä ei pelata, kun eivät vielä sellaisia osaa pyytää. Ja varsinaisia lastenohjelmia katsotaan hyvin harvoin. Mutta onhan nämä nyt hyvänen aika vielä aivan tosi pieniäkin. Pikkuneiti ei ole kiinnostunut videoista, mutta youtuben lastenlaulut on pop. Pikkumies taas tykkää lastenohjelmien sijaan katsoa paljon mielummin youtube-videoita ralliautoista, traktoreista, junista, paloautoista, rakennuskoneista ynnä muista. Konemiehiä, konemiehiä.




Miten näytät tunteita jälkikasvullesi? Niin positiiviset kuin negatiivisetkin.

Olen hyvin tunteellinen ihminen ja lapseni ovatkin nähneet minut nauravana, itkevänä, iloisena, surullisena, vihaisena, totisena, säikähtyneenä, jännittyneenä... Haluan (yritän) omalla käytökselläni opettaa lapsille, että kaikki tunteet ovat sallittuja, eikä mitään tunnetta, tai sen näyttämistä tarvitse pelätä.

Ilo näkyy hymynä, lauleskeluna ja nauruna. Suru ja pettymys vakavoittaa tai itkettää. Vihaisena saatan marssia huoneeseen ja paiskata oven perässä kiinni niin, ettei keneltäkään jää epäselväksi, menikö se ovi nyt varmasti kiinni. 


Pyrin myös sanoittamaan tunteita. Jos olen iloinen tai vihainen, sanon sen ääneen. Jos harmittaa, kerron sen. Pikkumies saattaakin ehtiä kysymään, mikä äiti halmittaa?

LOPPU. 

Huh, sanon mää. Kiva haaste, vaan olihan siinä kirjottamista. Vaikka kuka käski kirjottaa kilometrivastaukset joka asiaan? Niinpä, ei kai kukaan.

Pistetäänpä haastetta etiä päin, seuraavien blogien haltijoille: Rantahonka ja Mistä on pienet pojat tehty? 

Kas näin, olkaa hyvät!

torstai 16. huhtikuuta 2015

Serkukset

Minä muistan vielä hyvin kaikki lapsuuden (vähän niinku tässä oltais kovinkin isoja jo) huiput leikit, päättömän riehumisen, mökkireissut, yökyläilyt sun muut serkkujeni kanssa. Erityisesti sen yhden samanikäisen kanssa. Oltiin ihan bestiksiä. Edelleen meillä on hyvin lämpimät välit, vaikkakin harvoin nykyään tulee pidettyä yhteyttä. Serkkuus onkin varmasti parhaimmillaan ystävyyssuhde, joka kestää läpi elämän. Siinä on jotain samanlaista yhteyttä, kuin sisaruksilla, mutta ei siltikään.

Lapsena mun Top kymppi -listalla serkku (serkut) taisi olla aika pitkään ykkösenä. Silloin, jos leikkikaveriksi sai valita joko serkkuja tai sisaruksia, valitsin ehdottomasti serkut. Sisaruksiakin mainitsemalleni listalle ehkä ylsi, joskin häntäpäähän. Nykyisin käännän tuon, muistoissani vielä elävän, jo kadotetun listan ympäri - siskoja ja veljiä ei voita mikään, tai oikeastaan, niitä ei minun mielestäni voi muihin ihmissuhteisiin edes verrata. Mutta en suinkaan serkkujani ole unohtanut.

Siksi on niin mukava huomata, kuinka hyvin näkyy yhteen hiileen puhaltavan nuo meidänkin muksut serkkujensa kanssa (eipä sillä, että heillä juuri muita samanikäisiä kavereita vielä oliskaan, heh).

Serkkuja meidän lapsilla on tällä hetkellä neljä, ja melkein kaikki vielä sen verta pieniä, ettei leikit oikein suju ilman aikuisten tuomarointia. Paitsi nuilla pikkujätkillä. Serkkupoika on kolme ja puoli vuotta, tämä meidän jäbä kymmenen kuukautta nuorempi. Siinä on kuulkaa semmonen parivaljakko, jotta. Kun pikkumies kuulee serkkupojan olevan tulossa, aloittaa hän hepulissaan välittömästi ilotanssin. Ja ikkunan äärellä serkun tuloa odottaessa saattaa vierähtää hyvinkin reipas puolituntinen. Eihän siitä nyt mitenkään voi poistua hetkeksi muihin puuhiin, jäisi pian paitsi jostain.

Kun sitten tuo kaksikko kopsauttaa yhteen idearikkaat päänsä, voi tapahtua mitä vain. Mun on ihan pakko kirjoittaa ylös pari esimerkkiä. Varalta, jos vaikka sattuisin dementoitumaan.

Viimeksi pääsiäisenä oltiin yhtä aikaa mummilassa ja parivaljakko teki kujeitaan minkä kerkesi. Yhtenä esimerkkinä nyt vaikka se, kun he keksivät purkaa yläkerran porras-aulan kirjahyllyn kirjat portaikkoon. Sinne kuulkaa sinkoili kikatuksen saattamana opus jos toinenkin. Saipa mammakin niskaansa aikamoisen tulituksen, yrittäessään kiivetä estämään kaverusten puuhat.

Edellisestä metkusta päästyään kuului kohta mummin ja vaarin huoneesta tätinsä (6v) epätoivoinen ääni, joten tämä mamma näki viisaaksi rientää paikalle katsomaan, mistä on kyse. Siellä tuo tätiparka yritti kaikin tavoin varjella omiaan, sekä mummin ja vaarin tavaroita, pojanviikareiden hieman liian kovakouraiselta käsittelyltä. Istutin oman kullanmuruni pienimuotoiseen nytpitäärauhoittua-puhutteluun sängyn reunalle. Hyvin vakuuttavan oloisesti hän nyökkäili joojoota. No, hädin tuskin sain selkäni käännettyä, kun kuulin jo hänen pyytävän serkkuaan: Tuuppa tähän minun vieleen, mulla on astiaa (=asiaa). Kaverihan tuli, tottakai, uteliaana kuulemaan, mikä idea toisella seuraavaksi olisi. Mennäänkö tuonne? Kysyi pikkumies ja osoitti mumminsa vaatekaappia. JOOO! raikui innokas vastaus serkun suusta, samalla kun he jo suuntasivat kaapille. Repesin. Tällä kertaa ehdin pelastaa mummin kallisarvoiset vaatteet pyörremyrskyn kourista.

Metkuilun lisäksi nuo Eemelit innostuu välillä myös ihan kunnolla leikkimään. Edellinen huippuleikki täällä meillä oli nuotioleikki. Nuotio tehtiin makuuhuoneeseen, pinnasänkyyn. Polttopuita tarvittiin paljon. Siis paljon. Sinne lensi liekkeihin kaikki irtotavara, mitä ikinä tästä talosta vain löytyi, muun muassa lelut, joka ikinen. Ja kirjat. Ja lehtikorin sisältö. Koristetyynyt. Vauvan vaatteita. Pyyhkeitä... Vähempikin olis riittänyt, äitin mielestä, jos vain olisi arvannut. Leikin pääpaino oli selkeästi tuo polttopuiden kerääminen ja tuleen viskominen. Lopuksi, kun nuotio (tai ehkä sittenkin kokko) oli valmis, toisin sanoen pinnasänky pursuili jos minkälaista kuppia, lusikkaa, palikkaa ja autoa, hyppäsivät serkukset kasan päälle kruunuksi istumaan. Ja paistoivat ne makkaransa.

Kaiken huippu taisi kuitenkin olla jouluna, kun nuo pojan koltiaiset kaatoivat itse joulukuusen. Sen uljaan, enonsa huolella kotimetsästä valkkaaman, kattoon asti ulottuvan. Oli kuulkaa poitsujen ilmeet näkemisen arvoiset, siinä kun toljottivat toisiaan suut ja silmät selällään, joulukuusi välissään rötköttäen.

Tilannekomiikkaa ehkä, niin kuin nämä lasten kommellukset aika usein, mutta ainakin me äiskät ja iskät ollaan saatu nauraa vatsalihakset kipeiksi.

Suku on pahin. Ja pojat on poikia.

Osuttaispa taas pian yhtä aikaa mummilaan.

Tämä ehkä kuvastaa aika hyvin serkusten touhukkuutta, jos nyt kuvasta mitään ymmärtää:
 toinen rimpuilee sängyn laidalla, toinen kiipeää kattoa kohti hyllyä tikapuina käyttäen,
 ilmeisesti päästäkseen käsiksi johonkin. kääk.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Sittenkin kivaa

Perjantaina oli fiilikset vähän kaksjakoiset. Hyvä fiilis, koska viikonloppu. Latistunut fiilis, koska lapsilla kuumetta, mieskin flunssassa. Kun yhdistetään viikonloppu ja sairastelut, ei voi seurata hyvää. Niin minä raukkaparka luulin perjantaina.

Sitten me ukkokullan kanssa yksissä tuumin päätettiin ottaa kuitenkin ilo irti, niin hyvin kuin suinkin. Mamma marssi ruokakauppaan ja kantoi kotiin läjäpäin herkkuja, terveellisiä ja kaikkeamuutakuinterveellisiä. Mutta mieltä piristäviä. Se tärkeintä. Ja meillä oli kuin olikin huippukiva viikonloppu.

Tässäpä siis meidän viikonlopun mieleenpainuvimmat:

Mässäilyä. Leipomista. Mässäilyä. Flunssan selättäminen (mässäilyn ansiotako). Lämmin kevätpäivä ja terassikahvit.

Mamman huolellinen kirppiskierros omassa rauhassa. Paljon hyviä löytöjä. Paino sanalla paljon! Kaikki löydöt lapsille, ylläripylläri, mutta nyt ehkä olikin taas lasten vuoro.

Kahdenkeskeinen (plus vauva, mutta sitä ei lasketa) ravintolaillallinen ystävien kanssa, isompien lasten ollessa autuaan tietämättömänä unten mailla, hoitajan valvovan silmän alla. Miksi me ei olla aikaisemmin tätä hoksattu, kysynpä vain. Vaikka naurattaa aivan meinasi, kun annoksen pöytään saatuani vilkaisin kelloa, joka näytti viittävaille iltakymmentä. Oikein sopiva kellonlyömä täyttävälle aterialle, sanon mää. (Saa olla eri mieltä!) Kuvat jäivät ottamatta, enkä aio paljastaa syyksi sitä, että tuolla samalla viisarin iskulla vauva alkoi kyllästyä, joten ruokailu hoitui sitten vähän sillain vasemmalla kädellä, samalla vauvaa hytkyttäen. En paljasta, koska ei se silti merkittävästi menoa hidastanut. Voisi siis melkein kutsua lapsivapaaksi, siltä se nääs tuntui, kun kolmen sijaan mukana oli vain yksi.

Pikkumiehen vaarallinen idea: mennäpä uimaan takapihalle isoon ja syvään vesilammikkoon. Kertoa ideasta äitille ja isälle vasta jälkikäteen. Nimittäin, eilen iltapäivällä tulimme koko konkkaronkka kotiin menoista. Minä mamma kiirehdin vauvan kanssa sisälle syöttöpuuhiin. Isä toi perässä ensin pikkuneidin ja kauppakassin. Lähti sitten hakemaan isoveljeä. Ja mistä hänet löysikään, ehtiväisen. Niin, sieltä, vesilammikosta. Näky (me sisälläolijat seurattiin pelastusoperaatiota ikkunasta) oli yhtä aikaa säikähtynyt, huolestunut, helpottunut, ja niin kamalan huvittava! Vettä oli polviin asti. Se vesi oli jäävettä, kirjaimellisesti. Siellä siis ui jääkalikoita, sen pikku-uimarin lisäksi. Ja se poika, se huusi kauhuissaan ja kylmissään, Ja pettymyksessään, koska uimareissu meni pieleen.

Niin. Että apua! Onneks se ymmärsi olla sukeltamatta! Ja tilaukseen muuten lähti heti samana iltana muutama ylimääräinen silmäpari sekä extrakäsiä.

Että siinä ne, mieleenpainuvimmat. Ja kuva pikkupotilaista.


torstai 9. huhtikuuta 2015

Äitille kans

En edes muista milloin viimeksi olen shoppaillut jotain itselleni. (Tai muistan sittenkin, syyskuussa etelänlomalta, mutta koska silloin oli muumimammalla jo aika iso maha, niin ostoksetkin olivat sen mukaiset.) Vaikka kuinka olisinkin lähtenyt ostoksille suunnitelmissa tuoda kerrankin jotain vain itselleni, huomaan kantavani kotiin kerta toisensa jälkeen lasten vaatteita. Vain lastenvaatteita. Saattaapa olla, että löytyy muista äideistä jokunen kohtalotoveri. Me unohdetut äidit. Mutta kun ne lapset tarvii niitä oikeasti! Ne kasvaa, kuluttaa ja rei´ittää vaatteita. Ja onhan se niin paljon mukavampaa, shoppailu ilman sovittamista. Jo pelkästään lompakkoystävällisempääkin, ostaa vaikka minikokoinen takki, sen naisten takin sijaan.

Faktaahan on, ettei kotiäiti nyt ihan hirveästi parempaa vaatetta tarvi, kun päivät menee kollareissakin. Mutta vaikkei välttämättä tarvis, voi silti haluta. Turhamaista tai ei, kun laahustaa kotona päivästä toiseen, viikosta toiseen ja vuodesta toiseen juurikin niissä samoissa kotikamppeissa, jotka ovat aina täynnä tahroja, koska tahmatassut ja puklut, on edes viikonloppuisin kiva vetäistä jalkaan farkut ja paidaksi jotain hupparia hienompaa. Vaan se on muuten kaikkea muuta kuin kivaa silloin, kun tuntuu, ettei kaapissa ole mitään, ei siis kertakaikkiaan mitään, päällepantavaa.

Niinhän siinä sitten kävi, että mammalle iski pitkästä aikaa oikea vanha kunnon vaatekriisi, kun maha pienimmäisen syntymän jälkeen lähti (no jos ei lähtenyt, niin ainaki pieneni sen verran, että oikeanlaisilla vaatteilla sen saa melko hyvin piilotettua ;)). Syitä tuolle kriisille ei tarvi lähteä kaukaa hakemaan: Yhdeksässä kuukaudessa muoti ehtii muuttumaan, samoin oma maku. Myös kroppa kokee muutoksia. Vaikkei sitä muut välttämättä pistäisi niin merkille, niin kylppärin peili ei anna armoa. Enkä tarkoita, etten olisi tyytyväinen kroppaani, päinvastoin. Kyllä se saa jossain näkyä, että olen kantanut kolme ihanaa lasta, jos on näkyäkseen. Siispä kannan makkarani, löysän nahkani ja pömppikseni, ylpeydellä (köhköh, myönnän, en estelis, jos ne yhtäkkiä tuosta itsestään poistiehensä katoaisivat), mutta en siis varsinaisesti niitä tahdo korostaa. Niin, ja ehkä alan myös pikkuhiljaa olla selvillä omasta tyylistäni. Vaatekaappini ei vain ole syystä ja toisesta pysynyt kaikissa muutoksissa mukana, vaan edustaa suurelta osin vielä vanhaa tyyliäni. Tai tyylien sekamelskaa, tai tyylittömyyttä.

No nyt on mamma taas pahemman kerran karkaamassa aikomastaan aiheesta. Siispä, palatakseni vaatekriisiin ja siitä selviytymiseen, täällä tarvittiin kriisiapua. Toisin sanoen, oli siivottava kaapin perälle unohtuneet, pitkään käyttämättömänä lojuneet vaaterievut kierrätykseen ja tuotava tilalle jotain uutta ja ihanaa.

Vaan kuinka ollakaan, yhtäkkiä ei shoppailu houkutellutkaan enää yhtään. Vielä ennen joulua me muksujen kanssa kierreltiin tuota naapuri-ostaria harvasepäivä. Ja silloin joskus, teininä, sitä käytti kaiken liikenevän ajan ja rahan vaateshoppailuun. Koska se oli muka kivaa! Siis kivaa? Kaikki se tuskanhiki, sähköiset hiukset ja kipeät jalat. Kilometrin mittaiset jonot sovituskopeille. Kymmenet farkut, viistoista paitaa. Kaikki väärän kokoisia tai huonosti istuvia. Ja kun viimein löydät yhden mieluisan, suuntaat koko kaupan kiertävän kassajonon hännille. Väsyttää. Nälkä. Kuuma. Armoton vaiva parin vaatekipaleen edestä? Ei kiitos.

Toista on nettishoppailu, tulipahan todettua. Sen kun vaan klik-klik-klik-klikkailet menemään ja viikon päästä paketti uusia vaatteita jo odottaa postissa noutajaa. Sohvalta shoppaillessa on muuten kaiken lisäksi paljon vaikeampaa eksyä ostelemaan lastenvaatteita vahingossa.

Joskus olen jostakin kuullut että kotiäidit olisivat kovia harrastamaan nettishoppailua, ja vasta nyt alan ymmärtää, miksi. Onhan se vaan niin vaivatonta, tiedättehän, kun on nämä pienet tässä. Ja jos joskus olen päättänyt, etten enää ikikuunapäivänä tilaa netistä, koska tuloksena on aina väärän kokoiset tai muuten huonosti istuvat vaatteet, jotka usein lähtevät palautukseen, niin nyt tääki mamma liputtaa nettishoppailun puolesta aika täysillä!

Minä nimittäin kokeilin sitä pitkästä aikaa, eikä palautuspostiin tällä kertaa pakattu kuin pari pettymystä. Kaikki muu oli sitä, mitä odotinkin. Tähänpä siis taitaa pikkuhiljaa meidän perheen vaateshoppailut kallistua. Eikä minulla oikeastaan ole vastaansanomista. Vai jokohan on mammasta tullut turhankin mukavuudenhaluinen...

Tässä tekstissä on taas aivan liian monta pointtia ja punainen lanka meinaa hukkua tyystin. Siispä selvennyksenä vielä näin loppuun, jotta ehkä pointtien pointti on kuitenkin se, että kriisistä selvittiin: mamma sai jotain uutta vaatekaappiansa koristamaan, ja toimivan vaatekaapin (=kokonaisuudessa vähemmän sisältöä, mutta enemmän omaa silmää miellyttäviä, helposti toisiinsa yhdisteltävissä olevia vaatteita) rakennusprojekti alkaa olla hyvällä mallilla.

Eikä tuota vaikeuksia olla tyytyväinen, nähtävästikään, kun ihan romaania aiheesta lähti kirjoittamaan.

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Pääsiäistä

Pääsiäinen meni niinku suunniteltiinkin - ilman sen kummempia suunnitelmia.

Syötiin suklaamunia. Ja oltiin turhaan etukäteen huolissaan lapsille tulevasta sokerihumalasta. Koska sitä ei tullut. Koska sen jälkeen, kun naperot ahmaisivat ekan palasen, ja tajusivat, että siellä sisällä on jotain, unohtivat ne sen suklaan tyystin. Eikä niitä haitannut, vaikka äiti ja isi veti niiden suklaat naamaansa. Itse asiassa, ne ei tainneet huomata koko asiaa.

Ja se dinosaulus, mikä sieltä munan sisältä löytyi, on niiiiin tärkeä, vaikka se hajoaa osiin aivan jatkuvasti: Iskä, voikko koijata tämän. Kokka äiti ei ostannu. (Äiti kyllä tosissaan yritti, luuli osaavansa, mutta se meni heti taas palasiksi.)

Satoi vettä. Satoi lunta. Oltiin kumppareissa. Oltiin talvitakeissa. Oli liian Kylmä! Mutta yhtäkkiä oltiin kesätakeissa. Paistoi aurinko. Juotiin kahvit ja pillimehut terassilla. Ja oli niin lämmin!

Herättiin valvomaan yöllä, lasten takia, ja ilman syytä, mutta nukuttiin pitkään aamulla.

Nähtiin ystäviä. Käytiin mummuloissa. Oltiin pitkästä aikaa kaikki siskot ja veljet koolla. Oltiin, vaikka härdelli, koska kuusi alle nelivuotiasta ja niitten eskarilainen täti. Ja hölmöilevät enot. Ja aikuiset, jotka yrittää jutella.

Ulkoiltiin. Otettiin aurinkoa. Ajettiin isin aarteella (=vanha ja munmielestäruma moottorikelkka) ehkä viimeistä kertaa tälle talvea. Tämä mammaki ajoi, eka kertaa. Jäi vähän koukkuun, mutta varoo paljastamasta sitä miehellensä. Ja oli rymäyttää terassin aidasta läpi, koska unohti jarrut. Ja tän mamman uus takki haisee nyt varmaan ikuisesti kakstahille (vai mitä se nyt onkaan). Yh! Miksen tajunnut, että se tarttuu HETI.

Syötiin hyvin. Juotiin päiväkahveja vähän joka välissä. Saunottiin. Ja vaan oltiin koko perheellä (ts. selviteltiin riitapukareiden tappeluita joka ikisestä lelusta). Nukutettiin kaikki lapset päikkäreille ja oltiin ihan kahdestaan.

Ihana pääsiäinen. Juuri sopivan mittainen pitkä viikonloppu, kuitenkin ilman sitä joka viikonloppuista ressiä, kun ei ehdi ikinä tekemään kaikkea. Mutta ei kuitenkaan missään nimessä liian pitkä.



torstai 2. huhtikuuta 2015

Lörpöttelyä

Minä oon nyt niin innoissani suunnittelemassa ja laittamassa tuota lastenhuonetta uuteen uskoon, etten meinaa ehtiä kirjoittamaan kaikkea, mitä mieli tekis. Eikä asiaa yhtään paranna kevätkiireet miekkosen työpajalla. (Jännään tässä parhaillaan, ehtiikö ukko kotiin ennen kauppojen sulkemista, vai pitääkö mamman raahautua pääsiäisruuhkan sekaan kolmen naperon kanssa. Kääk, mikä ajatus, toivottavasti ei!) Luonnoksissa lojuu taas kasa keskeneräisiä postauksia odottamassa, koskapa koska mammalla olisi riittävästi aikaa keskittyä saattamaan ne toinen toisensa jälkeen loppuun. Omaa aikaa ei ole todellakaan liiaksi, mutta siihen on nyt tyytyminen. Ja toisaalta, onhan tässä koko kevät aikaa hakata näppäimiä.

No mutta, pääsiäinen alkaa olla käsillä! Lieköhän on tämä mamma ainoa, jonka mielestä se on jotenkin aika ihanaa aikaa. Johtunee mitä todennäköisimmin siitä, että on jo niin kevät. Valon määrä on tähän mennessä lisääntynyt huimasti ja lämpötilakin nousee pikkuhiljaa. Kohti kesää! Ja onhan pääsiäinen erittäin odotettu minikevätloma. Tuplaviikonloppu, ikäänkuin, ja vieläpä kaksi lyhyttä viikkoa peräkkäin. Jo pelkästään se riittää tekemään tästä huippujutun, etenkin, kun talvilomaa ei meidän perheellä ollut ollenkaan.

Vielä ei tällä herrasväellä ole kummoisia lomasuunnitelmia. Eikä siis välttämättä tulekaan. Vaan onpa ollut haipakkaa siinä määrin, että meille taitaa riittää ihan vain se, että saadaan ottaa rennosti. Niin loman kannalta kuin vain suinkin. Nukkua, nukkua ja nukkua! Syödä suklaamunia ja panostaa ruokailuun vähän normaalia enemmän. Nähdä ystäviä ja kyläillä mummuloissa taas pitkästä aikaa. Onhan sitä jo ohjelmaa tuossakin.

Viime pääsiäisenä me, Pohjois-Suomen immeiset, juotiin terassilla suklaamunakahvit kesätakeissa. Ja hyvin tarkeni! Uhkaavasti näyttää siltä, että tämä pääsiäinen mennään kumppareissa. Mutta ei silti vielä heitetä toivoa - nuihin säätiedotuksiin kun ei aina ole luottamista. Ainakin just nyt paistaa aurinko!

Sekoittaakseni sekavaa postaustani hiukan lisää, hyppään vielä toiseen (vai kolmanteen?) aiheeseen. Viulistina (lopetin säännöllisen harrastamisen kuustoistavuotiaana) on tullut ystävystyttyä klassisen musiikin kanssa. Viulua on jo ikävä ja pitkäksi aikaa olen koko klassisen musiikin miltei unohtanut, koska lapset. Minä se en varsinaisesti kaipaa enempää ääniä muksujen ilakoinnin päälle. Tänä iltana kuitenkin taidan oikaista sohvalle napit korvilla kuuntelemaan Matteus Passiota. Bachia parhaimmillaan, etten sanoisi. Sanoista ei mamma ymmärrä höykäsen pöläystä, teos kun taitaa olla saksaksi, ellen aivan väärässä ole. Mutta kaunista se on, enivei.

Makuasioitahan ovat nämä tämmöiset, mutta heitänpä ilmoille ihan kysymyksen, sattuuko ruudun sillä puolen olemaan muita, jotka ymmärtävät klassisen musiikin päälle?

Tämän enempiä lörpöttelemättä, noiden ylipitkiksi (?) venähtäneiden narsissien myötä, toivotan mukavaa pääsiäislomaa! Rentoutukaa! Toivotaan, että täällä pohjoisessakin nähtäisiin edes pieniä pilkahduksia auringosta.