lauantai 30. toukokuuta 2015

Olispa pieni koululainen

Olispa vielä pieni koululainen. Olis saanut kokea taas ne kevään viimeiset koulupäivät. Kaikki iloisia, kavereita keskenänsä. Auringonpaisteessa opiskeltaisiin ulkona nurmikolla.  Olis pesisturnausta ja jalkapalloa, luokkien kesken ja koulujen välisiä.


Ja viimeisenä päivänä jännittäisi todistuksen numeroita. Juhlasalissa sydämensä pohjasta kesälauluja laulelisi.  Kirmaisi kesälaitumille kevein mielin. Yhtä aikaa haikeana mutta niin onnellisena.


Edessä olisi ikuisuuden mittainen loma. Niin pitkä, että lopulta koulun penkkiä ehtisi tulla ikävä. Koko kesä täynnä lämpöä ja aurinkoa. Hiekkaleikkejä ja kiikkumista, majanrakentamista ja uimista.


Lapsenahan ei satanut vettä kuin noin kaksi kertaa kesässä. Paitsi tietenkin ukkosella, kun pelon ja jännityksen sekaisina odotettiin jyrähdyksiä, kilpaa laskettiin salamoita.


Tänäkin vuonna kesä tuli juuri oikealla hetkellä.


Pikkukoululaisena se oli aina jotain todella erityistä. Vaikka on se kesä kotiäidilläkin. Ihanaa aikaa, joka lyö talven mennen tullen, sitä ei käy kieltäminen.


Lämpimiä päiviä uimarannalla ja piknikillä puistossa. Aamuyölle valvottuja grilli-iltoja ja ystäviä. Helppoa menemistä ja tulemista ilman paksuja ulkovaatteita.


Silti, kotiäidin kesä on paljaiden varpaiden tahrimat, hiekkaiset lattiat. Kärpäsenkakkaa ikkunoissa. Tiskausta, pyykkäystä, ruuanlaittoa. Arjen on pyörittävä, myös kesällä.


Kesää on myös sadepäivät ja hyttyset. Jotenkin musta tuntuu, että nykyään molempien äsken mainittujen määrä on moninkertaistunut. Näinköhän aika muistot kultaa?


Onhan kotiäidin kesä myöskin kaunis ja odotettu - vihreä luonto, lintujen laulu, kukkien värikäs loiste. Ja se ihana, ihana auringonpaiste!


Kesä on aina kesä! Mutta onneksi, näiden rakkaiden pienten lasteni kautta, saan elää lapsuuteni kesät vielä uudestaan.




"Käydessämme lapsuutemme leikkisijoilla
on meidän useinkin niitä vaikea tuntea:
tutut pensaat, viidakot, puut ovat kasvaneet,
tulleet täyteläisemmiksi ja rikkaammaksi.
Niin käy myöskin lapsuutemme muistojen mielessämme.
Nekin kasvavat ja tulevat rikkaammaksi
elämämme mukana."


(V.A. Koskenniemi)

torstai 28. toukokuuta 2015

Turhanpäiväistä lätinää

En aio kadota mitään varoittamatta jäljettömiin, niin kuin vuosi sitten. (Se oli kyllä ihan tahatonta, kesäkiireen syytä kaikki tyynni) Mutta kun se tietokone. Kiikutin raukkiksen huoltoon maanantaina, jossa kehoittivat varautumaan ainakin kahteen viikkoon. Ainakin. Voi mikä ilouutinen! Enhän mää oliskaan tarvinut sitä muuta kuin joka päivä.


Kännykällä kirjoittaminen ei jätä kovin paljon tilaa mielikuvituksella. Tai no, jos olis riittävästi sinnikkyyttä, vois kai sitä vaikka kirjankin kirjoittaa. Mutta ei näillä hermoilla. Kuitenkin niin koukkuun olen tähän hommaan jäänyt, etten silti malta olla kokonaan ilman. Niin rasittavaa kuin tämä onkin, niin latelen aikani kuluksi jonkun lauseen, ilman mitään järkevää asiaa. (Virheitä löytyypi varmasti, ja muutenkin teksti voi olla sekavaa vaan älkäätte antako niiden häiritä.) Tämä minun älykäs puhelimeni oli kärkijoukoissa vielä kolme vuotta sitten, ja vaikka hyvin edelleen palveleekin, niin kyllä vaan välillä tekis mieli vaihtaa uuteen. Tuossa maailmassa kun kolmessa vuodessa ehtii tapahtua sen verta paljon uudistuksia, että ilman päivityksiä oltais ihan jo pois kelkasta. Meidän yhteiseksi onneksemme, noiden päivitysten avulla, roikutaan vielä jotenkuten kehityksessä mukana. Vaan vielä ei anna luonto (eikä kukkaro) periksi, että kauppaan lampsisin. Koska pelittää ongelmitta.


Toistaakseni itseäni; minä kirjoitan, koska en malta olla ilman. Tässä vaiheessa tekstiä en ole vielä saanut päätettyä, mistä aiheesta. (Ehkä luet vasta johdantoa, hihi, olenhan tunnetusti lyhytsanainen) Mutta kirjoitan. Koska tähän tottuneena en enää saa päätäni selvitettyä ilman. En tunne viettäneeni omaa aikaa, jos en ole pystynyt liian moneen päivään kirjoittamaan. Tämä on vain niin loistava keino paeta arjesta hetkeksi "omaan maailmaan". Unohtaa kaikki muu. Olkoonkin sitten niin, että yleensä kirjoitan vain tästä arjesta.


Niin, arjelle juuri tämä antaa perspektiiviä.
Negatiivisimmille asioille positiivisen ilmeen. Asiat, jotka ovat hetki sitten tympäisseet, lähinnä naurattavat, kun ne on saanut puettua sanoiksi. Sillä ei ole merkitystä, mikä on kirjoituksen sisältö. Vain sillä, että omistautuu aiheelle kuin aiheelle. Keskittyy. Antaa sormien nakuttaa näppäimistöä. Ja nauttii.


Itse innostuin kirjoittamisesta lukiossa, kun kynä ja paperi vaihtuivat tietokoneeseen. Suurin syy innon löytymiseen oli tekstien helppo muokattavuus. (Ja se ei muuten ole helppoa kännykällä. Mur.)
Se, että jos (eli kun) tekee mieli lisätä jotain, jättää jotain pois, muuttaa sanamuotoja, vaihtaa tyyliä, mitä vain, niin sen tekemiseksi ei tarvitse aloittaa koko hommaa alusta. Kyllähän te tiedätte.


Koska kun minä kirjoitan, naputtelen ensin vain ylös kaikkea, mitä ikinä mieleen tulee. Pitkästi tai lyhyesti. Annan ajatuksen laulaa. Sitten, kun luonnokseni on valmis, vasta aloitan sen varsinaisen ajatustyön ja pilkun viilaamisen. Helpompi varmasti olisi kirjoittaa suoraan valmista asiaa, mutta se on harrastelijamammalle vähän turhan kova tavoite. Ne tyypit on erikseen. Ne on usein (ei aina, sinä saatat olla sellainen, enhän mää voi tietää) niitä, joita kutsutaan kirjailijoiksi. Tai taiteilijoiksi.


Niin, se minun lopullinen tekstini on yleensä sävyltään, sanamuodoiltaan ja joskus jopa melkein kaikelta sisällöltään erilainen alkuperäisen luonnoksensa kanssa. Kirjoitan amatööri-inspiraation ohjaamana. Syvennyn. Saatan jopa yhtäkkiä, kesken postauksen, poiketa toiseen välilehteen kirjoittamaan uutta postausta eri aiheesta. Koska silloin, kun inspis iskee ja pää pursuaa ideoita, on se viisainta käyttää hyödyksi. Ja teksti on takuulla sekavaa, kun yrittää pitää sormensa edes suunnilleen rönsyilevän ajatuksensa juoksussa mukana. Että ehtisi kirjoittaa vaikka noin puolet muistiin.
Tämän takia inhoan sitä, että joku ( ihan sama kuka, koulussa opettaja, täällä kotona yleensä mieheni) tulee selkäni taakse kun kirjoitan.


Vaikka aivan tavallinen perus tallaaja olenkin, niin nautin! Tämä puuha on meikäläiselle hermolomaa, joka kiskoo hymyn korviin huonoimpanakin päivänä.


No johan nyt mamma innostui lörpöttelemään! Näin sitä vain lyhyesti yritin saada kerrottua , kuinka pulassa täällä ollaan ilman tietokonetta. Juttu nyt vähän paisui, mutta olkoon. En kovin paljon fiksumpaa tekstiä kännykällä saa suollettua, mutta jotenkuten asiansa ajaa, aka mamman pään tyhjentää, tämä tyhjänpäiväinenkin.


Kesäistä loppuviikkoa! Melkein-kesä on saatu viimein tännekin!


maanantai 25. toukokuuta 2015

Kokemuksia vyöhyketerapiasta (ja pari valittua sanaa tietokoneesta, joka meni rikki)

Nyt on vuorossa blogihistoriani ensimmäinen kännykkäpostaus, jos vain suinkin saan tämän onnistumaan. Olin nimittäin heti perjantaina tulossa raportoimaan meidän vyöhyketerapiakäynnistä, vain huomatakseni, ettei tietokone suostunut käynnistymään sitten ollenkaan. Ilman mitään ennakkovaroituksia se kelvoton sen teki. Joo, just se kone, joka ostettiin vajaa puoli vuotta sitten! Että tympäseekö? No arvaa vaan!


Tänään aion iltapäivällä kiikuttaa tuon petturin huoltoon. Enkä voi kuin toivoa, että siellä ei kovin montaa viikkoa menis! Onneksi huoltotoimenpiteet kaiken järjen mukaan menee takuuseen.


Mutta se kirjoittamisen arvoinen asia, mitä siis jo perjantaina olin tulossa hehkuttamaan, liittyy torstaihin. Me nimittäin käytiin pienimmän kanssa torstaina vyöhyketerapiassa. Ja voin vain ällistellä tuon hoidon vaikutuksia!


Vaikka siellä istuessani, ja erityisesti sieltä lähtiessäni, olin todella skeptinen. Lähes varma siitä, että heitin rahani (mikä ei sinänsä iso summa ollut) hukkaan. En vain uskonut, että sellainen kevyt ja pikainen (siis todellakin, vain vartin se vei (!)) käsittely, voisi yhtäkkiä meidän unettomat yömme parantaa. Silti toivoin.


Ja mitä kävi? No kävi niin, että poju nukahti yöunille yhdeksän jälkeen. Ja heräsi ensimmäisen kerran kello 4.17 (!!!) syömään. (Minä mamma olin herännyt kello puoli kaksi ihmettelemään, että mitäkätä, vieläkö täällä nukutaan?? Jatkoin uniani enemmän kuin tyytyväisenä.) Eikä siinä vielä kaikki. Nimittäin tuon ruokailun jälkeen hän tavoistaan poiketen (paksu alleviivaus seuraaviin kolmeen sanaan, ei onnistu tällä puhelimella) jatkoi unia itsekseen!


Minä, hieman yllättyneenä, päätin jättää vessareissun ja veden juomisen väliin, ajatuksena, että jos hyvin käy saan nukkua vielä vaikka puolituntisen. (Tarkennuksena vielä, että meillä siis oli viimeiset kaksi kuukautta sitä, että herättiin vauvaa hyysäämään yleensä neljältä, joskus "vasta" viideltä, siksi nukkumaan niin kovin kiirehdin.) Nukahdinkin saman tien uudestaan. Ja. Nyt tulee tärkein kohta: Heräsin kello 7.30 siihen, että pikkuneiti itki, ja vauva sen kun veteli sikeitä! Epäuskoisena katsoin kelloa, ja luulin hetken näkeväni unta, mutta ei. Totta se oli. Me siis nukuttiin läpi yön yhdellä syötöllä! Ja kokonaan ilman hyssytyksiä. Ja vauva nukkua posotti neidin herättyä vielä tunnin!


Ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen en ollut kuullut mieheni töihin lähtöä. Koska nukuin! Minä sain lopultakin nukkua! Eikä se jäänyt vain yhteen yöhön, vaan jo neljä yötä meillä on nukuttu normaalisti, ilman valvomisia.


Aamulla olo oli lähes epätodellinen. Olin jo ehtinyt unohtaa, miltä tuntuu herätä niin, että ihan oikeasti HERÄÄ kun avaa silmänsä. Ja tuntee nukkuneensa! Enkä vieläkään ole ihan varma, uskonko tämän olevan totta.


Me käydään tuolla vyöhyketerapiassa vielä pari kertaa, varalta, mutta jo nyt vaikutukset ovat olleet niin hämmästyttävän hyvät, etten voi kuin suositella kaikkia huonosti nukkuvien, itkeskelevien ja mahavaivaisten vauvojen vanhempia kokeilemaan! On ehdottomasti edullisen hintansa väärti.


Itseäni harmittaa suunnattomasti, etten vienyt vauvaa tuonne jo aikaisemmin! Ja etten ole vienyt noita isompia sisaruksiakaan, jotka myös huonosti nukkuivat. Vaikka sanotaan, ettei se kaikille tehoakaan, niin miksi ihmeessä en ole aikaisemmin kokeillut! Jotenkin sitä ei siinä kaikessa väsymyksessään saa aikaiseksi.


Siispä, sinä väsynyt äiti siellä, suosittelen lämpimästi kokeilemaan! Minä maksoin hoidosta viisitoista euroa. Enkä kadu euroakaan! Päinvastoin, enemmänkin olisin voinut tuolle ihanalle auttajallemme maksaa.

torstai 21. toukokuuta 2015

Aamukahvilla

Uusi vakiintunut tapani on siemailla aamukahvit rauhassa, sitten kun olen saanut pienimmäisen aamu-unille. Ennen mulla oli vain päiväkahvit, aamukahvi oli harvinaisuus. Mutta nyt kun olen sen tavaksi ottanut, niin jo tuntuu, etten ilman pärjää.

Näiden kolmen muksun äitinä sitä on olosuhteiden pakottamana oppinut luovimaan monenlaisissa tilanteissa. Olen siinä jo kehittynyt aika taitavaksi, vaikka minä nyt tässä olen ehkä hieman puolueellinen näin sanomaan. Tämä aamukahvi on yksi niistä, mikä hyvin mennäkseen vaatii vähän järjestelyjä. Vaan mitäpä ei mamma tekisi rauhallisen kymmenminuuttisen eteen.

Ensinnäkin, on nukutettava pikkuinen. Heti perään laitettava kahvi tulemaan, koska silloin on suurin todennäiköisyys saada juoda se rauhassa. Kahvia odotellessa katetaan aamupalapöytä lasten kanssa heidän huoneeseen ja aloitellaan porinoita lautasten äärellä. Kun lapset ovat päässeet leikin alkuun, livistää mamma hetkeksi keittiöön.

Hoitaa siellä hiukan valmisteluja: kaataa valmiin kahvin sekä maidon kuppiin ja asettelee kupposensa (ja sen suklaapalan) pöytään, hörppimisvalmiuteen. Kun kaikki on valmista, kiikuttaa vielä lapsille heidän herkkunsa, joiksi luetaan vaikkapa rusinat tai porkkana. Jotain, mitä nyt kaapista sattuu löytymään. (Mysliäkin olen joskus erehtynyt antamaan, ja voi kerrassaan sitä sotkua!)

Sitten mamma vetää oven perässään melkein kiinni ja hipsii itse vähin äänin nauttimaan kahvinsa. Rauhassa. Ovi vain melkein kiinni, koska jos sen sulkee kokonaan, alkaa pikkuneiti, joka ei vielä kahvoihin ylety, huudella äidin perään. Kuitenkin melkein kiinni, etteivät muksut hoksaa äidin olevan pöydässä, koska silloin he olisivat heti välittömästi vieressä norkoilemassa, pyrkimässä syliin osinkoja kerjäämään. (Voihan sen kahvin niinkin juoda, mutta kun se on vaan erimukavaa juoda ilman tunnetta, että olisi pomppulinna, jonka kyytiin pääsemisestä pitää kilpailla ihan joka kerta, koska eihän ne nyt millään sovi sinne yhtä aikaa.)

Muksut viihtyvät oman pikku pöytänsä ääressä paremmin kuin hyvin kymmenisen minuuttia. Sen hetken ilman kinasteluja. Ovat niin onnessaan, kun saavat leikkeihinsä oikeaa ruokaa. Siellä juttelevat niitä näitä, syövät mukapuuroa ja -lihakeittoa, litkivät mukamehua kupeistaan, ja jälkkäriksi keittävät mukakahvit.

Tällä lyhyellä, vajaan kymmenen minuutin rauhallisella hetkellä, on todettu olevan tehokkaasti mamman hermoja lepyttävä vaikutus. Sitä kun tuppaa aamulla olemaan joskus semmoista väsymyskireyttä ilmassa, niin ihan viimeistään tässä kohtaa päivä kääntyy hyväksi.

Kun äiti voi hyvin, koko perhe voi hyvin, sanotaan. Jotenka äidin hyvinvoinnin edessä ovat kaikki keinot sallittuja, eikös niin.


tiistai 19. toukokuuta 2015

Ei tuu mittään

Minä mamma se täällä tuskailen, kun tekis mieli vähän päivittää blogin ulkoasua. Mutta älähän kettään, ku ei siitä tuu mittään! Päivän jos toisenkin olen jo asian parissa kuluttanut, mutta aika heikoin tuloksin (pitänee ryhtyä koodariksi). Olen kenties vähän yksinkertainen, tai sitten se on oikeasti vaikeaa. Tiedä häntä, mutta vielä en aio lakata yrittämästä. Aikaa tämä näkyy vievän, ja sitähän minulla ei liiaksi ole, joten voipi olla, jotta muutosta saadaan vielä joku kuukausi odottaa. Taikka sitten tämä jää tähän, yrittämiseen.

Vaihtelu nyt kuitenkin virkistäisi, niin kliseistä kuin se onkin. Onhan tässä taaplattu menemään jo reipas puoltoistavuotinen samassa asussa, että ehkä olisi senkin puolesta jo aika. Tämän ulkoasun muotoilin silloin, kun en tiennyt vielä blogeista käytännössä mitään. Enhän minä paljoa tiedä vieläkään, mutta vähän jotain enemmän, kuin silloin.

Muun muassa blogini esittelytekstit sun muut olen ajatellut kirjoittaa uusiksi. Vähintään päivittää nykyhetkeen. Vaan jotain muutosta se ilmeisesti odottaa tuo minun melkein vakituiseksi lukijakseni alkanut miehenikin. Nähkääs, hän heitti ilmoille kysymyksen, jotta kuinka kauan sinä vaimo aiot pitää tuolla esittelytekstissä tuon määritelmän "nuori äiti". Mää olin vähän että WHAT?! Että jos minä en ole sun mielestä enää nuori, niin käyn oitis vaihtamassa sanojen "nuori äiti" tilalle "vanha äiti".

Tässä kohtaa kerrottakoon, että täällä ollaan vielä alta kahdenkymmenen viiden, eikä moiset lukemat täyty vielä tänä vuonna, seuraavanakaan. Jotenka, mitä mieltä on lukijaraati, kirjoitteleeko täällä siis tästä lähtien vanha äiti? Missä kohtaa, arvon lukijat, teidän mielestänne olisi suotavaa luopua tuosta etuliitteestä nuori?

Ai että, siskot kuulkaa, nauraminen se vaan on vatsalihastreeniä parhaimmillaan!

Kovin vakavanaamaisena minä en tykkää blogiani päivitellä. Ihan tavallisen kuiva huumorini, ironia ja sarkasmi, ja mitä näitä nyt onkin, ovat usein seuranani täällä näppäillessäni. Siispä tätäkin tekstiä lukiessa, muistakaa huumori!

maanantai 18. toukokuuta 2015

Vauva valvottaa

Meidän nelikuinen on itse tyytyväisyys päivisin. Unelmalapsi, etten sanoisi. Hän viihtyy itsekseen sitterissä tai lattialla pitkiä aikoja, vaikka tunninkin, siis aivan heittämällä, katsellen isompien sisarusten touhuja. Juttelee ja kiljuu ihastuksissaan. Aivan ihanan aurinkoinen minimies!

Päivisin kaikki on hyvin. Mutta sitten koittaa yö.

Ja alkaa muuten kohta olla huumori vähissä nukkumisen suhteen. Välissä oli ehkä kuukauden pätkä hyviä öitä parilla herätyksellä. Vaan onpahan saatu huonot yöt takaisin. Imetän parin tunnin välein. Imetyksen jälkeen nukuttelen vauvaa aina hetkisen, joten aikaa nukkumiselle jää sellainen puoltoistatuntinen. Niin, jää, JOS ei tule imetysten lisäksi muita herätyksiä. Tällä hetkellä monesti tulee. Eikä siinä vielä mitään, mutta kun usein, jo ainakin kuukauden ajan, meillä on herätty jo neljältä tai viimeistään viideltä. Tai minä olen, ja melkein yhtä usein myös mieheni, vauvan ääntelyihin, ellei hän nuku lasten huoneessa.

Se nyt vielä menisi, että imettäisi parin tunnin välein, jos saisi nukkua vaikka kahdeksan tuntia, niissä pätkissä tietty. Tai se, että herää viideltä, jos saisi nukkua siihen asti heräämättä, tai vain yhdellä herätyksellä. Mutta kun nämä kaksi yhdistetään, niin tuloksena on äiti, jota ihan vähän väsyttää.

Koska vauva. Se ähisee ja puhisee. Itkee jos nostat syliin, koska on väsynyt. Itkee, jos yrität olla hyssyttämättä tai taputtamatta. Nukkuu kyllä, vaunuissa hyssyttämällä, jotenkuten, mutta se vaatii sen hyssyttäjän. Eikä aina sekään riitä, vaan lisäksi pitää tasaisen rytmikkäästi taputtaa pepulle. Ja sitten, kun vihdoin luulet hänen nukahtaneen, herää hän heti kohta, viiden minuutin sisään itkemään, kun vaunut pysähtyivät. Että nukuppa siinä sitten.

Yleensä seitsemän maissa nostan vauvan ylös, koska en enää jaksa hyssytellä. Yritän pitää kesken unien heränneen, huonosti nukkuneen vauvelin tyytyväisenä, ettei koko talo ihan vielä heräisi. Hetken hereillä oltuaan tuo pieni on ottanut tavakseen kakata isot kakat. Jonkin ajan kuluttua hän alkaa jo aamu-unille. Ja nukkuu ilman hyssyttelyjä parituntisen. Enkä minä voi ymmärtää, miksi ei noin hyvin voisi nukkua yölläkin. Selvää on, että joku pienokaisen unta öisin häiritsee. Mutta mikä?

Kiinteitä ollaan alettu nyt maistella, toiveissa, että saataisiin niiden avustuksella nukkua vähän pidempiä pätkiä. Maidon ja viljat olen jättänyt omasta ruokavaliostani jo ihan imetyksen alkutaipaleella.

Siis mikä, oi mikä onkaan syynä näille huonoille öille? Jos hän olisi nälkäinen, niin eikö hän silloin myös söisi, kun yritän maitoa tarjota? Jos hänellä loppuisi uni, niin hän tuskin itkisi, silmät ummessa, kun hänet nostaa pois sängystään. Häiritseekö kenties vilkas luonne unia näin paljon? Eikö silloin pyörimistä olisi tasaisesti läpi yön? Onko syynä vain se, että hänen suolistonsa toimii joka aamu samoihin aikoihin, joka sitten haittaa unta? Vai voiko tuo pieni jo kärsiä hammaspipistä? Noin pieni? 

Niin, minä olen lievästi sanottuna kyllästynyt. Kyllästynyt siihen, etten saa nukkua edes sillain normaalisti, niin kuin imettävä äiti. En edes haaveile kokonaisista öistä, semmoista en ole kokenut sitten pikkumiehen syntymän. Mutta että saisi nukkua sen imetyksen välin, oli se sitten tunti tai vartti, tai useampi tunti, mutta että nukkua! Eikä valvoa muita nukuttaen.

Päivät menee aivan hienosti näihin unimääriin nähden.Enkä ole niin ankeamielinen, kuin tässä nyt kuulostan. Kai sitä ihminen tottuu. Ja kuten sanottua, tuo pikkumuru on päivisin todella tyytyväinen. Mutta aamut ja yöt. Kun vähän väliä havahdut vauvan itkuun, koska torkahdit istuallesi. Melkein nukahdit seisaalleen, siihen hyssyttämiseen. Aika matelee, koska et saa pidettyä silmiäisi auki sen vertaa, että kuluttaisit aikaasi samalla vaikka netissä surffaillen, blogeja lueskellen. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun kännykkä tippuu lattialle, koska et millään tahdo pysyä hereillä.

En suinkaan kirjoita tätä haudan vakavana, vaikka ehkä teksti antaa niin ymmärtää. Näin päivisin naurattaa. 

Mutta nyt kysyn teiltä, onko kenelläkään vastaavanlaista kokemusta? Mikä auttoi, vai auttoiko mikään? Olen harkinnut vyöhyketerapeutilla käyttämistä. Sain jo numeronkin, ja ajattelin soittaa ajan tällä viikolla. Oli siitä sitten apua taikka ei, niin nyt olen valmis kokeilemaan. Mitä vain, että saisin nukkua! Ja että pienimmäinenkin.


perjantai 15. toukokuuta 2015

Haaste: 11 asiaa minusta

Haastetta pukkaa, kun nyt alkuun kerran päästiin. Tämän haasteen sain Tänään kotona -blogista, kiitosta vain! Mikäpä se mammalla vastaillessa, kirjoittamisesta kun niin kovin nauttii. Mennäänpä siis tällä kertaa suoraan asiaan.

1. Kuvaatko vai kirjoitatko mieluummin?

Kirjoitan. Ehdottomasti kirjoitan. Olen vallan hurahtanut. Rakastan sitä tunnetta, kun kirjoittaminen nappaa mukaansa niin, etten näe enkä kuule mitään muuta. Tämä tosin on nykyisin vähän harvinaisempaa, sitä kun on tullut ajan (lue: lasten) myötä mukaan näitä erinäisiä oheistoimintoja.

En muuten aio tähänkään haasteeseen vastata vain parilla sanalla. Ehkä osaisin senkin tehdä, jos haluaisin, mutta sitähän minä en tahdo. The pointti on juuri tässä, kirjoittamisessa.

Tykkään myös liittää kuvia, erityisesti itseäni varten muistoksi, vaikka heikkona hetkenä meinaa vähän nolostuttaa tämä meikämamman kännykkälaatu.

Ehkä vielä joskus, isona ja rikkaana, saan sen kamerankin hommattua.

2. Mitä teet, jos saat ylimääräisen vapaapäivän? 


Öö...mitä vapaapäivinä ruukataan tehdä, kun enhän minä muista! Ymmärrän tämän kysymyksen minun tapauksessani lapsivapaana ja sitä meillä ei ole tainnut olla sitten esikoisen syntymän. Meille on kyllä ystävät, mummulatkin, hoitoapua tarjonneet, vaan aina on ollut jokin este. Viimeisimpänä pikkuneidin äitiriippuvuus, jonka oletan menevän ohi. 

Olen kyllä pari kertaa viettänyt vapaata tyttökavereideni kanssa, samoin mieheni hänen kavereidensa kanssa. Mutta juuri nyt, vapaapäivän jos saisin, viettäisin sen mieluiten kaksin mieheni kanssa.

Mitä siis tekisin silloin? Ehdottomasti nukkuisin. Pitkään ja hartaasti. Mieluiten hotellissa. Nauttisin aamupalan. Pitkään ja hartaasti. Saunoisin. Pitkään ja hartaasti. Olla öllöttelisin. Ehkä shoppailisin. Ennen kaikkea nauttisin hiljaisuudesta. Rauhasta. Kunnes, aika pian, kyllästyisin, ja kaipaisin jo takaisin kullanmurujeni luo.

3. Lempileivonnaisesi? 

En oikeastaan ole erityisemmin leivonnaisten ystävä. Tai se kyllä aivan riippuu siitä, mitä on tarjolla. Usein leivonnaiset vievät kielen mennessään, mutta melkein sitäkin useammin ne ovat minun makuuni liian makeita. Vaikka, kuten sanottua, ei kyllä kaikki. Lempparini taitaa olla suklaapiirakka. Ei se perinteinen, vaan siskoni soveltaman ohjeen mukainen. Nams!

Monesti juhlissa keskityn suolaiseen, enkä välttämättä edes maista makeita tarjottavia. Mutta jos niihin makeisiin mennään, valitsisin leivonnaisten sijaan mielummin pussillisen Makuunin irtokarkkeja. Ja hampaathan ne kiittää.

4. Minne matkustaisit Suomessa?

Vaikka minne. Haaveissa olis sellainen koko Suomen ympärysmatka, jonain tulevana kesänä. Mutta se vaatisi piiitkän loman miehellä, eikä siksi aivan vielä ole ajankohtainen. Jos vain yksi kohde pitää valita, niin tämänhetkinen haaveeni on lähteä käymään pääkaupunkiseudulla. Ihan siellä stadissa ja mm. Porvoon vanhassa kaupungissa.

Edelliskerrasta Helsingissä on ainakin viisi vuotta aikaa. Ja mutenkin kotimaan matkailu on tippunut minimiin, sitten lapsuus- ja nuoruusvuosien. Väliin kun teki mieli nähdä maailmaa vähän kauempaakin. Mutta nyt tekee mieli matkailla vaihteeksi täällä koto-Suomessa. Lapsuudessani reissasimme asuntoautolla Suomea ristiinrastiin, ja oikeastaan kaikki nuo paikat tahtoisin nähdä näin vähän isompana uudemman kerran.

Turun, ja sen saariston. Ahvenanmaan. Ja muutaman muun paikan, joissa olen käynyt useina kesinä elämäni aikana, mutta jotka eivät koskaan petä kauneudellaan. Joten, jälleen uudestaan, asap!


5. Mitä ostaisit, jos saisit ylimääräiset 1000 euro
a?

Meillä tommonen summa menis samoin tein remppaamiseen. Keittiöremppa miniminibudjetilla on tiedossa tässä lähitulevaisuudessa (älkää ymmärtäkö väärin, aikahaarukka on nimittäin suunnilleen 2kk-3 vuotta), ja tuo summa kattaisi siitä rempasta varmaan toisen puoliskon. Riippuu tietty, mihin päädytään, mutta tällä hetkellä on tarkoitus mm. vaihtaa kaapin ovet, työtasot sekä välitilan laatoitus.

Myös vessa odottaa uutta ilmettä, jos ei nyt ehditä pois muuttamaan, ennen kuin sinne saakka remppatouhuissa päästään. Ja sauna. Ja kylppäri. Mutta ensin odotetaan lottovoittoa. (Paitsi, pienenä tarkennuksena, etten kyllä lottoa, mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka elämä pääsisi yllättämään.)

6. Lempipaikkasi kotona?


Ihan hetkisen vain mietin, onko se sohva, sänky, vai keittiön pöytä. Päädyin viimeiseen. Nimittäin sohvalla ehtii istumaan harvoin, ei edes välttämättä joka päivä, ja sängyssä mielellään löhöilisin, mutta kun lapset ja pehmeä sänky, ja lapsilla kengurutauti. Niin. Se nyt ei järin rentouttavaa ole.

Siispä keittiön pöytä. Se reunapaikka kuuden hengen pöydästä, mistä on hyvät näkymät ikkunasta pihalle. Ja mistä on nopein syöksyä toimittamaan juoksupojan asioita. Ja missä onnistuu vaunujen hyssyttely, jalalla tahi kädellä, sen syömisen ohella. Siellä näpyttelenkin useimmat postauksistani, aina niin kauan, kun pikkumies vain yksinänsä viihtyy.

7. Lempikirjasi tai -kirjailijasi?


Luen, tai varsinkin ennen luin, paljon kirjoja, mutta en kyllä mitenkään osaa laittaa niitä järjestykseen. Ehkä kuitenkin eniten olen ahminut Torey Haydenin kirjoja. Suosittelen tutustumaan, sikäli mikäli kirjoista yhtään välittää. Esimerkiksi Auringonkukkametsä tai Toisten lapset. Tai ihan mikä vaan, kaikki on olleet mun makuuni tosi hyviä.

8. Pukeutumistyylisi?



En kyllä tiedä, miten sitä osaisin kuvailla. Tasainen. Neutraali. Klassinen (?) ehkä joskus myös. Se nyt vähän riippuu asusta. Tylsästi, mutta varmasti täällä luotetaan värittömiin väreihin. Minun päälläni on yleensä vaihtelevanlainen yhdistelmä musta-valko-harmaa-beigeä. Joskus harvoin jotain punaisen sävyä.

Tykkään erityisesti jakuista ja neuletakeista, alaosana on vaihtelevasti farkut (pillit, ehdottomasti), superstrechit tai legginsit. Toissapäivänä tyhjensin vaatekaapistani kaksi täyttä pussillista vaatteita, joita en syystä tai toisesta enää pidä, ja jonkin verran olisi ajatuksena hommata uutta tilalle. Tarkkaan harkiten. En halua tehdä enää hutiostoja. Enkä tarvitse hirveää määrää vaatteita. Tarvitsen vain muutaman toimivan asun, joissa viihdyn, joista oikeasti pidän. Mulla onkin tällä hetkellä vain yhdet farkut, joita voisin pitää vaikka aina. Ne on vain niin mukavat! Itse asiassa, ne on mulla jalassa nytkin, vaikka ollaankin oltu koko päivä vaan kotona. Viihdyn näissä vaan yksinkertaisesti paremmin, kuin vaikkapa kollareissa.

9. Lempivärisi? 


Vaikea valita lempiväriä, mutta jos se tarkoittaa sitä, mitä käyttää eniten (lähinnä sisustuksessa), niin valintani on vanha roosa, sellainen hailakka vaaleanpunainen. Mies meinaa jo vallan hermostua tähän mun intoiluun: Ihan oikiasti, ostitko sää meijän olohuoneen sohvalle possun värisen tyynynpäällisen? Siis mää luulin että tuo vaalianpunanen käsipyyhe oli joku vitsi! Et sää oo tosissaan?! Vaan kylläpä olen, ja lällislää!

Kirkkaan keltainen ihastuttaa myös. Tälläkin hetkellä etsinnässä on lastenhuoneeseen keltainen matto, sekä tyynynpäällisiä. Räikeeks männöö!

10. Mikä ilahduttaa sinua juuri nyt? 


Tällä hetkellä ehdottomasti se, että eilen oli vapaapäivä ja tänään jo viikonloppu, joten voidaan tehdä jotain kivaa koko perheellä. Ja se, että tuo kylvämämme nurmikko on viimeinkin alkanut tuolla vesisateessa itämään. Juuri kun olin menettää toivoni. Lisääntyvä vihreys piristää!

Ja hei, tässä kohtaa on varmaankin aivan sopiva kiittää taas pitkästä aikaa teitä jokaista lukijaa, ja erityisesti teitä, jotka jaksatte kommenteillanne tätä mammaa piristää. Eräskin sateinen aamu tällä viikolla on saanut iloisen käänteen, kun aamupalapöydässä olen lueskellut kommenttejanne. Lapset ovat saaneet ihmetellä, kun se vähäsanainen, aamumyrtsi äiti, onkin hetkessä muuttunut hymyileväksi itsekseen.

Ne vaan jaksaa niin ilahduttaa, jokainen, pienikin kommentti. Siispä kiitos, kiitos ja kiitos!

11. Mitä et kerro blogissasi? 


Sitähän minä en luonnollisesti kerro nytkään. Heheh. 

En kerro todellakaan puoliakaan minusta ja meidän elämästä. En kerro lasten, enkä mieheni nimiä. En kerro heidän syntymäaikojaan. Kuvissa esiintyy enimmäkseen lapset, luonnollisesti, kun mamma viihtyy paremmin siellä kameran toisella puolella. En kuitenkaan julkaise lapsistani helposti tunnistettavia kasvokuvia. Enkä aivan tarkkaan edes tiedä miksi. Tai tiedän, siihen on monta syytä, joita kaikkia en enää edes muista. Minä vain lähdin tälle linjalle, ja sitten jämähdin. Muun muassa siksi, että minulle itselleni on helpompi kirjoittaa tällain vähän niinkuin puoli-anonyyminä, tällöin en niin paljon mieti sitä, mitä kehtaan kirjoittaa ja mitä muut minusta ajattelevat. Vaikka se onkin aika yhdentekevää, niin kyllä sitä silti toisinaan miettii sitäkin.

Kerron täällä pääasiassa vain meidän perusarjesta, blogini nimen mukaisesti. Enkä siitäkään, arjesta, jaa läheskään kaikkea. Kirjoitan siitä, mikä milloinkin sopivalta tuntuu. Omia fiiliksiäni, ajatuksiani, arkirealismia, kaunistelematta kivoja ja vähemmän kivoja asioita. Puran tunteitani. Jaan ilojani. Haen vertaistukea. Haluan antaa lukijoilleni mahdollisuuden samaistua. Ennen kaikkea, kirjoitan, koska nautin siitä.

Kuva viime lokakuulta, siksi vauvamasu ;)

Ja hei! Jos sinulla on mielessäsi jotain, mistä tahtoisit minun kirjoittavan, kerro se ihmeessä tuonne kommenttiboksiin! :)



Kas tässäpä teille, 11 asiaa minusta. Tapani mukaan kera pitkien johdantojen ja saatesanojen, välillä aiheesta pahastikin eksyen.

Nappaapa tästä itsellesi haaste, ja vinkkaa siitä minulle! Miksipä et voisi vastata ihan tuonne kommenttilootaankin. Niin kovin mielelläni kuulisin väliin  myös teistä!



keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Räps ja räps

Pikkumiehen uusin villitys on kuvaaminen. Kuvia pitäisi saada räpsiä ihan joka asiasta. Autotallista, siitä hänen itsensä rakentamasta. Autokokoelmasta. Hänen piirustamistaan taideteoksista. Äitistä. Isästä. Siskosta. Pikkuveljestä. Kukista. Ikkunoista. Lattiasta. Matosta. Varpaista. Sukista. Verhoista. Katosta. Mistä ikinä keksiikin. Eikä yksi räpsy riitä, tietenkään, vaan samasta kohteesta otetaan het kerralla useampi otos, kaiken varalta ja huvin vuoksi. Meillä ei kameraa ole olemassa laisinkaan, niin täyttyypä sitten äipän ja iskän kännykät noista taiteellisista otoksista.


On kuulkaa pokassa pitelemistä, kun tuo poitsu kuvaajan elkein sanelee ohjeita. Ooppa äiti nys tiinä. Mää otan susta kuvan. Kato nys tänne, näin! Virnistää esimerkillisesti. Tähtää sitten, tarkkaan sihtailee, jjaaa räpsäisee. Yleensä pahemman kerran huti. Vaikka jonnekkin polven korkeudelle, kun tarkoituksena olisi saada kuvaan se mamman harvahampainen hymy. 

Siskonsa kuvaaminen lienee kaikkein haasteellisin juttu. Sisko kun ei poseerauksista niin perusta. Ja jos perustaakin, ehtii hän useimmiten hävitä kameran edestä, ennen kun kuvaaja on saanut klikattua laukaisijaa. Poruhan se siitä syntyy. Toinen itkee, koska toinen ei pysy paikallaan. Ja toinen itkee, koska ei tahdo pysyä paikallaan.


Päivän naurut saa aina viimeistään siinä vaiheessa, kun illalla sängyssään tutkailee pikkumiehen kuvasaldoa. Kymmenen kuvaa äitin mahamakkaroista, aina vähän eri vinkkelistä räpsäistyjä. Kolkytviis kuvaa pikkumiehen omista varpaista, kaikki kuvat tismalleen samanlaisia (ku siitä laukaisimesta kuuluu niin siisti ääni, kun sitä pitää pohjassa). Kuvia isän nenästä. Ansaitseepa kuvaan päästä vaippapakettikin. Nämä nyt vain esimerkkinä. Ja suunnilleen joka toisessa kuvassa alareunaa koristaa nuo kymmenen pientä varvasta.

Tässäpä kuvituksena taiteilijan näkemyksiä tarkkaan valikoiduista kohteista. Tosin ne kaikkein hilpeimpiä reaktioita katsojissa aiheuttavat otokset kuuluvat, ikävä kyllä, sinne sensuroitujen kastiin. Niin kuin vaikka ne äitin jenkkikset.


On se vaan mielenkiintoinen tämä maailma, kaksi ja puolivuotiaan kuvakulmasta katsottuna. Onneksi on nämä lapset, nähkääs, ei mene elämä vahingossa(kaan) liian vakavaksi.



P.S.
Päätin sadepäivän kunniaksi kerrankin oikein ajan kanssa panostaa siihen, että saisin lapset unille oikeasti yhtä aikaa. Alku näyttikin oikein lupaavalta; vauva nukahti saman tien ja pikkumiehelläkin silmä luppasi. Kunnes neidin sängystä alkoi sataa vaatimuksia tutin suhteen: Äiti! Tutti, anna. Mää hauan! Äiti tutti! Mää taan! Tutti, anna!!! Enkä muuten antanut! Noihin vaatimuksiin ei tietenkään, väsymyksestään huolimatta, osannut pikkumies sitten nukahtaa, joten viittä vaille tunnin kestäneen nukutusoperaation tuloksena 2/3 nukkuu just nyt, yksi leikkii, ja yksi herää todennäköisesti ihan näillä näppäimillä. Meinaan nimittäin käydä hakemassa kupin juuri keitettyä kahvia... ja lopun te jo arvaattekin.

P.P.S.
En ehtinyt painaa julkaise -nappia, nimittäin vauva ei tehnyt poikkeusta tänäänkään. Enkä ole nyt varma, pitäisikö itkeä vaiko nauraa. Ihan oikeasti hei, mistä se voi aina tietää!!

P.P.P.S.
Pikkumies kävi juuri pyytämässä meidät seurakseen huoneeseensa. Kokka äiti, mää pelkäsin että te joulupukki tulis.

maanantai 11. toukokuuta 2015

Yhtä juhlaa

Ihana viikonloppu takana! Kyllä vaan juhliminen tuo oikein kivaa vaihtelua elämään. Eikä yhtään vähemmän silloin, kun itse saa olla päähenkilönä. Hemmoteltavana.

Eilen oli minun päiväni, muiden äitien tavoin, ja nautin kyllä täysin siemauksin. Nukkumalla pitkään. Heräämällä kullanmurujen suloiseen onnittelulauluun. Nauttimalla aamupalavoileivät ja hörpyt kahvia sänkyyn (lue: trampoliiniin) tarjoiltuna. Jatkamalla kahvittelua suosiolla pöydässä, yhdessä kaikkein tärkeimpien kanssa, herkutellen miekkosen rakkaudella leipomalla kakulla (no jopas meni rrromanttiseksi).

Yllättymällä lahjasta. Todella. Oli nimittäin mamma erittäin varma, että ilman jäisi, olihan itse vielä edellisenä päivänä miehen epätoivoisiin lahjanetsintöihin vastannut vakuuttavasti, ettei lahjaa tarvisi lainkaan. Jota sanomaansa melkein samantien jo katui. Aivan lapsettamaan pisti, kun tajusi mamma, että tosiaan, nuin sanottuaan saattaa hömelö jäädä ilman. Ehtipäs siinä pitää hienovaraisen (?) puhuttelun, jos toisenkin. Että pitääkö ne aina jättää viimeiselle lauantaille, ens vuonna kyllä huolehdit tämmöset hommat sitten vähintään viikkoa ennen, kyllä nyt lasten äitiä pitää sen verran arvostaa, osta nyt edes joku suklaapatukka niin lapsilla on jotaki tuomista ja jäkäjäkäjäkäkäkäkä. Ja mies nauroi partaansa (en huomannut). Ilmeisesti mielummin kuunteli vaimonsa kaunista paapatusta, kuin paljasti ostaneensa kuitenkin jotain. Myöntää täytyy, että meinasi aamulla mammaa hiukan nolostuttaa. Naurut päästi. Ja pahoitteli, sentään.

Täytekakkuja riennettiin sulattelemaan pitkästä, pitkästä, aikaa sunnuntaikävelyn merkeissä, koko perheellä. Äitienpäiväkävely auringonpaisteessa - mikäpä mukavampaa. Taisi olla ensimmäinen kerta tällä viiden hengen poppoolla! Illalla vielä kukitettiin tottakai mummu ja mummi, omat rakkaat äitimme.

Juhlavaihde meinaa jäädä tällä mammalla aina vähän päälle, mikä ei sinänsä ole ollenkaan hassumpi juttu. Maanantaipäivä meni taas kuin siivillä. Juhlafiiliksissä. Rääppiäiskahveja juotiin moneen otteeseen, yksin ja mammaystävän kanssa. Ja saatiinpa illalla ihan syystä, kaloreita laskematta, mättää lisää herkkuja naamaan, laulaa luikauttaa uudemman kerran hyvin treenattua onnittelulaulua, rakkaan mieheni syntymäpäivän merkeissä, nääs. (Niin, että vielä kerran onnea muru! Joka on muuten alkanut lukemaan blogiani - täältä kun on kuulemma hyvä tarkistaa, millä fiiliksillä vaimo on odottamassa ukkoaan töistä kotiin. Hihi.) Kauniita juhlia meillä riittääkin tässä kevätkesällä, katsokaas, kuukauden sisään pääsemme kolmen ihanan pariskunnan häitä juhlistamaan.

Sanoisinko aivan, ettei olisi viikko voinut paremmin alkaa. Tai, no, olisin kyllä ihan mielelläni nukkunut viime yönä enemmän kuin kolme tuntia. Vaan mennyt viikko se sisälsi monenlaisia haasteita, sairasteluja, korvatuhellusta, maistiaisia yksinhuoltajan elämästä (ts. miehen luvattoman pitkän työpäivän) ynnä muuta. Jospa siis tämä uusi viikko, lyhyt sellainen, saataisiin viettää hiukan leppoisimmissa tunnelmissa. Aurinko ainakin puhuu sen puolesta. Ja tauditkin on kai viimein selätetty.


Keväistä viikkoa itse kullekin!

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Äidille


Käsi kädessä kävellään
tämä on hyvä hetki.
Pilvet lähtevät lentämään,
onpa tuulinen retki!
Kaikki puettu vihreään,
puut, pensaat ja puiston multa.
Käsi kädessä kävellään,
äiti ja äidin kulta.

-tuntematon-


Onnellista äitienpäivää, kaikki te ihanat äidit! 


perjantai 8. toukokuuta 2015

Oma aika(ko)

Mitä mahtaa pitää sisällään sanapari oma aika, tuo kulmakivi kotiäidin arjen mielekkyydelle? Mitä se merkitsee tämän mamman tapauksessa? Nyt puhutaan siis omasta ajasta ihan vaan kotona, siitä arjen pienestä hengähdyshetkestä. Keskellä päivää, kun mies on vielä töissä.

Ennen lapsia oli kaikki aika omaa. Yhden lapsen kanssa omaa aikaa oli kaikki päikkäriajat, aluksi tylsyydeksi asti (vaikka silti tuntui, ettei ehdi tehdä muuta kuin imettää ja pestä kakkoja), myöhemmin kaksi kertaa, ja lopulta enää kerran päivässä. Sitten syntyi pikkuneiti, ja omaa aikaa oli tunti-pari, jos lapset nukahtivat yhtä aikaa. Niin, nimenomaan jos. Sittemmin pikkumies on jättänyt päikkärit pois melkein kokonaan ja nukahtaa yleensä vain, jos hänet puoliväkisin nukuttaa. Siihen voi mennä tuntikin, joten selvää on, etten joka päivä jaksa tuohon urakkaan ryhtyä.

Nyt, kolmen lapsen äitinä, joista yksi on vielä pieni vauva, oma aika on luonnollisesti kortilla. Ehkä tuo oman ajan määritelmä on myös muuttunut hieman. Tai sitä olisi syytä muuttaa.

Joku väärällä jalalla noussut saattaisi tähän väliin tuhahtaa, että itkeä siinä nyt oman ajan perään, kun itse on itsensä tuohon jamaan ajanut. Sanonpa siis, jotta ensinnäkin, tämä teksti ei ole itkua oman ajan perään. Sitä on minulla vähän, mutta vähälläkin pääsee pitkälle. Ja tilanteemme huomioon ottaen, sitä on tarpeeksi. Toiseksi, oma aika on yksi avain siihen, että jaksaa olla iloinen, läsnäoleva ja innostuva äiti. Riittävän hyvä äiti. (Toinen avain on uni, mutta se ei tähän nyt kuulu.) Siksi pidän sitä niin tärkeänä, että pyrin ottamaan hetkeni joka päivä jossain välissä. Poislukien ne päivät, kun on jotain poikkeuksellista ohjelmaa, mutta silloin en olekaan samalla tapaa oman ajan tarpeessa.

Elikkäpä siis, luokittelen nykyään omaksi ajaksi pikkuneidin päikkäriajan, joka on päivästä riippuen tunnista kahteen. Joka päivä minä kovasti yritän saada nuo poitsutkin nukkumaan, tavoitteena, että kaikki kolme nukkuisivat hetken yhtä aikaa. Siihen se yleensä sitten jääkin - yrittämiseen. Käytännössä tämän mamman oma aika ei siis kaikkia oman ajan kriteereitä täytä. Silloin on kyllä hiljaisempaa kuin normaalisti, mutta järin rauhallinen ei tuokaan hetki ole.

Jottei tästä kotiäidin arjesta välittyisi turhan ruusuista kuvaa, valotan vähän tuota niin kutsuttua omaa aikaani, jonka olen tässä tekstissä maininnut kohta varmasti kaksikymmentä kertaa. Koska minusta tämä on kirjoittamisen arvoinen asia, siihen nähden, että edelleen kutsun sitä omaksi ajakseni vaikka totuus on hieman toisenlainen. Tässä esimerkkinä yksi päivä alkuviikosta (silloin kun tätä tekstiä aloitin). Mutta yhtä hyvin olisin voinut valita minkä tahansa muun päivän, nämä kun toistavat aika pitkälti samaa kaavaa.

Näin se meni:

Vauva oli nukahtanut noin puoli tuntia sitten päikkäreille. Me haukattiin isompien kanssa välipala ja lähdettiin sitten unille. Kymmenen minuutin kuluttua pikkuneiti oli unessa. Ennen sitä olin jo turhautunut pikkumiehen, joka vaikutti kaikkea muuta kuin väsyneeltä, pyörimiseen, ja päästänyt hänet leikkimään.

Kun neiti oli nukahtanut, aloitti mamma kilpajuoksun, jokapäiväiseen tapaansa, koska kokemuksesta hän tietää hiljaisuuden olevan ohi hetkenä minä hyvänsä. Siispä käväisi mamma pikapikaa vessassa, keitti kahvin, luutusi pöydän, kaatoi kahvin kuppiin, kaivoi kaapista suklaapalan, istahti pöytään, avasi läppärin, tarttui kahvikuppiin, ja. Sitten heräsi vauva.

Ei ollut yllätys. Vaikka kuinka hartaasti taas mamma toivoi, että vauvakulta, sovittaisko, että annat mamman tänään nauttia kahvinsa rauhassa, osasi se tuota odottaa. Näin kun on vain sattunut käymään lähes joka ikinen päivä. Niin kovasti kuin olenkin kehittynyt oman ajan järkkäämisessä tässä äitivuosieni aikana, vielä en ole löytänyt moitteettomasti toimivaa järjestelyä kolmen lapsen kanssa. Siispä imetin mukisematta vauvan ja istutin hänet sitteriin, jotta saisin kahvini hörpittyä edes melkein lämpimänä. Jos vauva vaikuttaa väsyneeltä, pienellä hyssytyksellä saan hänet jatkamaan uniaan. Se riippuu aivan päivästä ja tänään hän oli kaikkea muuta kuin väsynyt.

Kahvikupin jälkeen linnoittauduimme lastenhuoneeseen, lattialle pikkumiehen kaveriksi. Vauva katseli veljensä touhuja ja lelua ja mamma sai muutaman minuutin ajan kirjoittaa blogia, hörppien samalla pikkumiehen keittämää leikkikahvia pinkistä motista. Pian pienin kaipasi kuitenkin seuraa. Juttelimme hetkisen ja noin tunnin hereilläolon jälkeen minimpi mies alkoi osoittaa taas väsymyksen merkkejä. Laitoin vauvan vaunuihin (joissa hän, sattuneista syistä, nukkuu päikkärinsä sisälläkin) ja hetken päästä hän oli jo unessa.

Toiveikkaana, jälleen, kaivoi mamma läppärinsä esille. Ehtikin kirjoittaa yhden kappaleen, kun jo kuuli pikkuneidin itkevän. Salamana ravasi mamma huoneeseen, sillä kesken unien heränneenä tyttö on yhtä itkua. Onnekseni hän(kin) nukahti uudestaan muutamassa minuutissa ja mamma saattoi hipsiä hipihipihipihiljaa takaisin lastenhuoneeseen.

Nyt pikkumies jo haukotteli siihen malliin, että pyysin hänet viereeni sängylle, ja aloin silitellä uneen. Samalla kirjoitin yhdellä kädellä (jepjep, haastetta riittää) blogia ja hyssyttelin toisella jalalla vauvaa (jepjep, urheiluksi menee), joka meinasi herätä vatsanväänteisiin.

Lopulta vierestä alkoi kuulua tasaisen lupaavaa tuhinaa, joten mamma uskalsi vapauttaa toisenkin käden silittelyltä kirjoittamiseen. (On muuten varsinainen taitolaji, ja rasittava sellainen, tuo yhdellä kädellä kirjoittaminen.) Kiireesti hän alkoi hakata näppäimiä, että ehtisi saada edes jonkun aikomansa lauseen muistiin, ennen kuin neiti herää. Koska inspis tulee, kun tulee, eikä sitä ihan helpolla siirretä seuraavaan vapaaseen hetkeen. Lainausmerkeissä vapaaseen, joka yleensä on vasta seuraavana päivänä. (Mainitsinko jo, että tätä tekstiä on näpytelty tiistaista lähtien. Tässä syy.)

Pari kappaletta ehdin hät´hätää rämpytellä ylös. Ja nautin hiljaisuudesta (jos näpyttelyyn keskittyneenä sitä ehdin edes huomata).

Pienessä silmänräpäyksessä tilanne oli taas kuin toiselta planeetalta, kun makuuhuoneesta raikui neidin ÄIIITIIII-huutoitku. Huuto, joka herätti isoveljen. Joka heräsi myöskin itkemään. Johon konserttiin heräsi tottakai myös vauva.

Näin ollen, lienee sanomattakin selvää, että mamma palasi blogimaailmasta arkitodellisuuteen kertarysäyksellä. Toinen juttu onkin sitten se, tapahtuiko tämä vapaasta tahdosta, vaiko hitusen nihkeähkösti.

Summa summarum, jos mamman omaksi ajaksi lasketaan se aika, kun kaikki lapset nukkuvat, tänä kyseisenä päivänä sitä oli abauttiarallaa vartti. Huonona päivänä ei ollenkaan, parhaimpina päivinä jopa tunti. Jos taas omaksi ajaksi lasketaan kaikki sekin oma tekeminen, mihin mamma pystyy lasten hyysäämisen ohella suhteellisen rauhassa keskittymään, kuten nukuttaessa blogien lukemiseen, tai vaunuja hyssyttäessä yhdellä kädellä kirjoittamiseen, tai lasten leikkiessä kahvikupilliseen, sitä oli tuona päivänä tunteroinen.

Sen voi mamma ihan ite valita. Ja se on nähnyt viisaimmaksi valita jälkimmäisen. Se tarttuu pienimpäänkin tilaisuuten sata lasissa, koska päähän se ottaisi ja leviäisi, jos päivittäinen hengähdyshetki olisi vain vaivaiset kymmenen minuuttia.

Nämä on näitä, järjestelykysymyksiä.


Loppuun, jos jotakuta jäi mietityttämään, pitää vielä tähdentää, että tuo oma aika, eli pikkuneidin päikkäriaika, on ainoa hetki päivässä, kun edes yritän kaivaa läppärin esille. Muun ajan olen sitten mahdollisimman täysipainoisesti lasteni sekä kotitöiden parissa. Ja pikkumies, silloin kun ei nuku, leikkii tuon ajan itsekseen mielellään, ei suinkaan pakottamalla. 

maanantai 4. toukokuuta 2015

Heipat tutille

Luvassa rasittavan pitkää selostusta liittyen tutista luopumiseen, joka lopulta, muun muassa tekstin pituudesta päätellen, taisi olla kovempi pala äidille, kuin tytölle.

Niin, voi kun mulla meinaakin välillä käydä sääliksi tuota pientä! En tiedä miksi, kai olen vain tällainen herkistelijä. Tutitta, siis kokonaan ilman tuttia on pikkuneiti pärjännyt nyt yhtäkkiä jo melkein viikon.

Neidin matka kohti tutitonta tulevaisuutta aloitettiin aika pian sen jälkeen, kun yöt alkoivat olla vähän vähemmän katkonaisia. Puhun matkasta, koska tässä asiassa nähtiin viisaammaksi edetä pikkuhiljaa. Alunperin tosin ajattelin, että kunhan hammasitkut ovat ohi, leikkaamme kerralla kaikki tutit ja thats it. Kuunneltaisiin vain itkuja jonkin aikaa, kunnes neiti luovuttaisi, jos luovuttaisi, se kun ei niin sanottua ole. Tulin onneksi järkiini, nimittäin jo tutin vähentäminen hereilläoloaikaan sai aluksi aikaan sen mittaluokan raivareita, että oksat pois vaan. Puolen tunnin huutoitkusätkypotkuraivarit vaikka viis kertaa päivässä ei ole ollut yhtään outo juttu.

Tämä rakas pikku tyttösemme kun on luonteeltaan sen verta pippurinen, että jos ei saa tahtoaan läpi, huutaa hän kovaa, korjaan, täysillä ja kauan. Niin täysillä ja niin kauan, että hänen pikkuvauva-aikanaan olin useammin kuin kolme kertaa soittamassa ambulanssia apuun. Koska olin varma, että hänellä on joku iso hätä. Vähitellen meille valkeni, ettei kyse ole kivusta eikä hädästä, vaan temperamentista. Siitä, että toimimme vahingossa vastoin hänen tahtoaan, kuten käänsimme selälleen hänen halutessaan kölliä massullaan, tai yritimme tarjota ruokaa hänen ollessaan väsynyt tai päinvastoin, ja seurauksena rauhoittelimme huutavaa pikkuista usein tunnin, ylikin.

Sille huudatuslinjalle en siis jaksanut lähteä nyt ollenkaan. Sen sijaan aluksi tietoisesti vähensin (vähensimme) tutin tyrkyttämistä itkuihin. Aamulla ensimmäiseksi noukin ne katseilta piiloon. Sieltä kävin hakemassa tutin pikkuiselle, jos hän sitä itki, eikä tyytynyt vastaukseen, ettei tuttia nyt tarvittaisi. Pikkuhiljaa päästiin siihen pisteeseen, että mamman hermot kestivät aika hyvin haluan tutin -raivareita. Ja mitä useammin nuo tahtojen taistot kääntyivät allekirjoittaneen voitoksi, sitä lyhyempiä ne tietenkin olivat jatkossa. Jonkin aikaa jo mentiin niin, että tuttiin turvauduttiin vain uniaikaan ja poikkeustilanteissa.

Mutta nyt on yhtäkkiä hurahtanut melkein viikko, kun noita tutteja ei ole otettu esille ollenkaan, ei edes päikkäreille. Eikä yöunille. Päätin vain kokeilla ilman (minä siksi, koska minä saan päivisin aika paljon enemmän kuunnella itkuja ja raivareita, kuin mieheni). Se vaatii vähän motivaatiota. Ja hyviä hermoja. Vaikka silti, lopulta se ei vaadi kuin päätöksen. Ja minä tein sen, tein päätöksen, että kokeilen. Vain siis kokeilen. Puhtia kokeiluun sain, kun miekkoseni (joka on kaikessa uuden opettelussa paljon sinnikkäämpi ja motivoituneempi kuin vaimonsa) ensin ihan varsin vain nukutti tytön onnistuneesti ilman tuttia yöunille. Hetken pikkuneiti illalla tuttia itki, mutta yllättävän pienen hetken. Seuraavana iltana en muista hänen itkeneen ollenkaan.

Nyt kun tutti on ollut kokonaan poissa kuvioista, on tuttiraivareita nähty yllätykseksemme todella vähän (muita raivareita kyllä aivan normaalissa määrin). Siis varmaan joku kolme kertaa vain. Sievää kyselyä tutin perään vähän enemmän. Ja voi, olen meinannut luovuttaa. Mutta kestänyt, koska tyttökin on, eikä ole näyttänyt oikeastaan olevaan moksiskaan. Jos jotain, niin hieman vain kysymysmerkkinä, että mikä noille äitille ja isille oikein yhtäkkiä tuli, kun tutti on muka piilossa. Ehkä oltais voitu etukäteen varoittaa häntä, mutta luulenpa, että se olisi vain saanut aikaan uhmaa.

Ensimmäisinä aamuina ilman tuttia neiti heräsi kukonlaulun aikaan. En tiedä, johtuiko se siitä, ettei tuttia löytynyt sängystä. Ehkä, tai sitten ei. Äidin kainaloon kömmittyään hän aloitti herkän, melkein itkuisen jankutuksen: Mm (=missä) tutti on? Kun olin vastannut tuohon kysymykseen varmasti ainakin kaksikymmentäviisi kertaa, että piilossa, et sää tarvi tuttia nyt, ja kamppaillut mielessäni, haenko tutin pienelle vaiko en, koska säälitti, niin tuo tivaaminen viimein loppui. Unohtui, kai.

Ja ekoilla tutittomilla päikkäreillä sitten pikkuneidin tuttianeluun vastasin taasen kepeästi, että et sää tarvi tuttia, samalla valmistautuen ottamaan viilipyttynä vastaan vuosisadan raivohuudot. Vaan mitä teki neiti. No kikatti! Kikatti vain vastaukseksi. Eikä nukahtaminen ilman tuttia kestänyt yhtään normaalia pidempään. Oli kylläkin vähän tavallista äänekkäämpää, mutta se ääni oli kaikenlaista muuta höpötystä itkun sijaan.

Sanonpa sen vielä kerran, että kyllä mulla käy sääliksi, sillain paremmalla tavalla. Vaikka tyttö itse onkin tyytynyt ihmeen hyvin tilanteeseen. Tutti on kuitenkin pitkään ollut hänelle ilmeisen rakas ja tärkeä. Mutta huomaan myös sen, että olemme me vanhemmatkin hyvin pitäneet osaltamme huolen siitä, ettei tutista luovuta liian aikaisin, kun sitä aivan pyytämättäkin on oltu toisen suuhun, vähän joka inahdukseen, työntämässä.

Näinköhän vain on meidän neidillä tutin aika ohi? Pikkuhiljaa, mutta helposti. Sen kummemmin suunnittelematta. Lopulta yhtäkkiä, aivan vahingossa. Eikä äiti ole aivan varma, halusiko sitä edes. Vielä. Koska tuo rakas pikkumyy edelleenkin huutaa TÄYSILLÄ pihalle ihan jokaisen pienenkin ärsytyksen, niin välillä on tuttia ikävä. Koska korvat. Ja hermot.

Vaikka silti, ehkä nyt oli juuri oikea aika alkaa opetella tutitonta elämää. Nyt, kun poskihammasitkut ovat takana, ainakin toistaiseksi. Ja pikkuneiti puhuu jo vaikka mitä, jopa kolmen sanan lauseita. Sitä en sano, ymmärtääkö välttämättä kaikki ulkopuoliset hänen juttujaan. Mutta me ymmärrämme niin hyvin, että päivittäiset, juuri ymmärtämättömyydestä johtuneet, kiukkuitkut ovat vähentyneet huomattavasti. Ja ehkä mua vähän häiritsi se, kun neiti yhä useammin piti tuttiaan vain muodon vuoksi. Itki, vaikka tutti oli suussa. Ja yritti puhua tutti hampaiden välissä.

Vielä vähään aikaan en ole tutteja roskiin heittämässä. Mutta sanoisinko, että hyvin näkyy toimivan tämä vieroittaminen pidemmälläkin kaavalla. Rennon rauhallisesti, ilman aikatauluja ja täydellistä ehdottomuutta. Uskon, että tämän kullanmurun kohdalla paljon paremmin, kuin kerrasta poikki-synsteemi (jota käytimme pikkumiehen kohdalla).

Enkä uskalla luvata edes itselleni, etteikö jonkinlaista takapakkia olisi vielä tulossa tuttikiukkujen tai nukkumisten suhteen. Toivon tietty, että ei, kun kerran näin pitkälle on jo päästy. Mutta mennään tilanteen mukaan. Piilossa aion tutit kuitenkin nyt visusti pitää. Aion, vaikka säälittäisi.


sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Kotivappu

Vappu tuli ja meni - meillä kotoilun merkeissä. Kuulostaa ehkä tylsältä. Mutta sen minä vaan sanon, että vapaapäivät, olipa niihin varattuna ohjelmaa tai ei, voittavat mennentullenpalatessa tavallisen arkipäivän. Mää vaan tykkään niin paljon siitä, että ollaan koko perhe kotona. Että ukkokultakin. Siitäkin huolimatta, että usein vapaapäivinä tulee kinasteltua erinäisistä näkemyseroista johtuen vähän normaalia enemmän. Siis tuo vähän oli nyt ehkä hieman lievä ilmaisu. Aina naurattaa jälkeen päin, nytkin täällä typeränä virnuilen. Herää kysymys, mistä ihmeestä johtuu tämä tämmöinen? Ollaankohan me ainoita maailmassa, ketkä saa viikonloppuisin riidan aikaiseksi vaikka siitä, että toisella on jäänyt juusto pöydälle tuhannennen kerran, ja toisella tiskipöytä luutuamatta, vaikka siitä ollaan satatuhatta kertaa keskusteltu, kuinka se, luutuaminen, tiskaamiseen ollennaisena osana kuuluu.

Eksyinpä hienosti aiheesta taasen. Vaikka meidän vappuun se liittyi toki tuokin. Parin sanaharkan lisäksi vappuviikonloppu sisälsi lähinnä sitä jo mainitsemaani kotoilua, rentoutuen, pikkupoikkeuksia lukuunottamatta. Ensin ei jaksettu tehdä mitään, toivuttiin vaan rauhassa lyhyen, mutta rankahkon viikon pitkistä päivistä. Kun oli vähän keräilty voimia, leivottiin miniannos suussasulavia minimunkkeja (tuliko selväksi, että hyviä oli!), puhalleltiin ja poksauteltiin ilmapalloja sekä käytiin autoajelulla.

Vappupäivän illaksi saatiin kaivattua, aikuista iltapalaseuraa, lasten jo mentyä nukkumaan. Virkistävä irtiotto ilman sen suurempaa vaivannäköä lastenhoitajan hommaamisesta sun muista. Ja kun oltiin taas ulkoilukunnossa, päätettiin lähteä retkelle. Eväätkin pakattiin reppuun valmiiksi. Lopulta se jäi kuitenkin aikomiseksi, kun harmaa ilma muuttui vesisateeksi. Ehkä hyvä niin, nimittäin nuolaisin ennen kuin olisi pitänyt ja varmaan just siksi (joo, varmasti) pienimmäiselle nousi yöllä kuume.

Pienin murusista piti siis osaltaan hyvin huolen siitä, etten saakaan nyt hehkuttaa sitä, kuinka hyvin levänneitä meillä ollaan pidennetyn viikonlopun jälkeen. Viime yö kun meni valvomiseen, sanan todellisessa merkityksessä. Kaikki sympatiani koliikkilasten vanhemmille! Nimittäin, vaikka meillä nukutaan vähän javälillä tosi huonosti, nukutaan meillä edes vähän. Mutta viime yönä vauvaraasu ei nukkunut kuin liikkuvissa vaunuissa. Hyssyttämättä jättäminen ja ylös nostaminen saivat kumpikin aikaan vain kovaa itkua. Ja itku puolestaan limaista yskää. Päätin siis suosiolla toimia hytkyttelijänä, vaikka sitten aamuun asti. Mieskin tarjoutui avuksi, mutta suoraansanottuna minä en huolinut, koska huolehtimiseltani en olisi kuitenkaan saanut nukuttua.

Nukkumisen sijaan kulutin pitkän ja tylsän yöni kuumeisen pienokaisen hoitamisen lomassa googlettaen, muun muassa hakusanoilla "kuumetta 3kk vauvalla" (joo, hih, harrastaako kenties joku muukin vastaavaa?), ja kun aikani olin googletellut, sain jonkinlaisen mielenrauhan, ja aloin etsiä uusia kivoja blogeja. Löysinkin pari. Siinä vaiheessa, kun kädet eivät enää totelleet hyssytä -käskyä, ja olin nukahtaa seisaalleni, hälytin miekkosen toisesta huoneesta apuun. Ja viimein nukuin minäkin. Tunnin. Kunnes oli aika nousta taas syöttämään. Silti sairaan lapsen vuoksi valvominen ei tunnu ollenkaan niin pahalta, kuin sellainen mikäihmetälläoikeinon -valvominen. Mitä vain, kunhan lapsiparka voi sairaudestaan huolimatta mahdollisimman hyvin.

Tälle aamua olenkin jo ottanut yhdet päikkärit. Ja taidanpa kohta ottaa toiset. Nimittäin, merkeistä päätellen, ensi viikolle on haastetta luvassa. Lähtökohdat uuteen viikkoon eivät juuri nyt mitenkään järin kehuttavat ole. Mutta se on huomisen murhe, vielä on viikonloppu.

Ja silti meillä oli oikein rattoisa kotivappu!