keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Pakkaapa siinä sitten

Pakkaaminen. Lasten kanssa.

Ei pysty laittaa samaan lauseeseen. Ei toimi. Silti voi yrittää.

Voi olla, että yrittämisen seurauksena saa tehdä lopulta tuplatyömäärän. Tiedättehän, äiti ahertaa edellä pakaten minkä ikinä ehtii, täystuhot seuraavat perässä levittäen kaiken takaisin lähtöpisteeseen. Tai ei, ei lähtöpisteeseen, pikemminkin vielä pahempaan pisteeseen.

Esimerkiksi nyt tämä kasa tuossa alla olevassa kuvassa. Olin nuo vaatteet jo kertaalleen viikannut, mutta lapset keksivät niille parempaa käyttöä. Se selvisi, kun iskin käteni kasaan aikomuksena viikata vaatteet uudemman kerran. Nähkääs, tuo aikomukseni sai aikaan itkunsekaista eieieii äiti älä -huutoa. Hiukan reaktiosta yllättyneenä selitin, että äiti olis vain viikannut nämä vaatteet nätisti. Johon huutokuoro vastasi, että ei äiti! Älä liko meijän lumiukkoa! Kuvassa ei siis ole epämääräinen vaatekasa. Kuvassa on harkiten rakennettu lumiukko.


Vielä tänään meidän olis tarkoitus hakea asuntoauto vuokralle. Lähtöaikataulu määrittyy miehen töiden ja sitä kautta äidin pakkailujen mukaan. Vaikka nykyisin nuo asuntoautot onkin varustettu kaikenmaailman mukavuuksilla, on pakattavien lista kuitenkin aika pitkä, pitäisi nimittäin selvitä ilman pyykinpesukonetta. Kyllähän minä ja miekkonen, mutta lapset. Erityisesti vauva ja sen porkkanasoseet. Vaan eiköhän tuostakin selvitä, sen kun pakkaa vaan tarpeeksi kamaa mukaan.

Tässä istuessa listahan ei etene sitten alkuunkaan. Mutta senkin uhalla mun on ihan pakko hengähtää hetki. Nämä sisällä vietetyt sadepäivät kun alkaa ymmärrettävästi jo näkymään lapsissa, jotka ovat imeneet allekirjoittaneesta kaikki mehut. Tässä siis ensin huokaisen lyhykäisen hetken, heti perään kerään vähän voimia, kunnes ryhdyn tositoimiin. (Tämän sitä paitsi kirjoitin melkein kokonaan jo eilen.) Toivottavasti päästään matkaan pian, nimittäin tuhlaustahan se olis, jos ei autossa nukuttais koko rahan edestä. No heh.

Tehdään nyt tämmönen koereissu. Että onko meistä karavaanareiksi. Lomaillaan noin suunnillensa viikko. Tilanteen mukaan mennään ja katsastellaan vähän, miten homma toimii. Jos toimii, lähdetään loppukesästä reissun päälle uudemman kerran. Kauemmaksi.

Toivotaan oikein kovin, että sää suosisi! Kesällä saa kyllä sataa, mutta rehellisesti sanottuna lomalla ollessa sade syö fiilistä. Ihan vain siksikin, että vesisade rajoittaa tekemistä melkoisesti.

Joten nyt sitä aurinkoa, kiitos! Ja jos ei aurinkoa, niin ainakin lomahymyä.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Juhannus


Niin vaan on juhannus juhlittu. Ja saatiinpa kuin tilauksesta varmasti tämän kesän parhaat kelit! Aurinko paistoi, hellevaatteet kaivettiin kaappien perukoilta ja kovasti peloteltua vettäkin satoi, mutta niin vähän, että sitä hädin tuskin ehdimme noteeraamaan.

Meillä oli siis oikein rattoisa juhannus. Ja varmasti ikimuistoinen juhannusyö. Uskotteko, vaikka kerron, että oltiin yksi kokonainen päivä vain kotona omalla perheellä? Uskotteko vielä, vaikka kerron syyksi eristäytymiselle vieraan nimeltänsä Yrjö?

Yrjö itsessään tuskin koskaan mikään kiva vieras on. Mutta sen seurauksena me saatiin viettää kiireisen viikon (ja hieman epäonnistuneen yön) päätteeksi rauhallista perheaikaa, ilman tunnetta siitä, että pitäisi olla jossain muualla. Mitä nyt väliin kuurattiin lattioita ja pyöritettiin pyykkikonetta triplasti normipäivään verrattuna.

Mutta siihen aattoon vielä. Ilta oli tarkoitus viettää ystäväpariskunnan kanssa, lasten nukkuessa. Jepjep. Helpommin sanottu kuin tehty. Yleensä meidän pirpanat nukahtavat illalla autoon helposti. Yleensä he eivät yöunilta herää mihinkään. Ei ääniin, eikä paikasta toiseen siirtymiseen. Yleensä. Tottakai juuri juhannusyönä he päättivät tehdä asiassa poikkeuksen. 

Ensinnäkin, jo nukahtaminen vei aikaa suunniteltua paljon pidempään. Lopulta, monien pitkäveteisten kilometrien, epätoivoisten minuuttien jälkeen he kaikki nukahtivat. Hetkeksi. Kunnes eräs heistä alkoi nähdä painajaista, ja itku oli sen mukaista. Arvelimme, jotta pissihätä. Koska koti oli aivan kulman takana, päätimme hurauttaa pikaiselle vessakäynnille jatkaaksemme sitten taas matkaa.

Vaan huutoonpa oli jo ehtinyt herätä vauva, joka huusi tietty myös kesken unilta heränneenä, turvavöihin kyllästyneenä. Ja odotetusti, mutta ei toivotusti, heräsi sitten viimeinenkin. Huutamaan. Hienoa! Näin meillä oli kolmen nukkuvan muksun sijaan kolme kuorossa huutavaa väsynyttä muksua, jotka näyttivät kilpailevan siitä, ketä turvavyöt ja istuin tympäisee eniten. Ja kuka huutaa eniten.

Veskikäynnin jälkeen lähdimme arvaattevarmaanmillaisissa tunnelmissa jatkamaan matkaa, vain todetaksemme, että huutajilla ei ole aikomustakaan rauhoittua ja jatkaa uniaan. Teimme jokseenkin vihaisen uukkarin ja palasimme kotiin. Kannoimme huutokuorolaiset sänkyihinsä, joihin he yksi toisensa jälkeen tyytyväisenä jäivät unia jatkamaan.

Sitten yhdessä arpomaan, mitä seuraavaksi. Peruako kyläsuunnitelmat? Vai josko sittenkin vielä yritettäisiin? Päädyttiin jälkimmäiseen. Kunhan ehtivät kunnolla nukahtaa. Vartin odotimme. Sitten jatkoimme alkuperäisen suunnitelman mukaan. Kannoimme lapset autoistuimiinsa henkeä pidätellen. Ja totesimme yrityksen onnistuneen - kukaan heistä ei osoittanut merkkejäkään heräämisestä.

Huomaamatta aivan liian pitkäksi venyneen illan päätteeksi palattiin kotiin auringon noustessa, tyytyväisinä, mahat täynnä grilliherkkuja ja juhannusjuustoa.

Juuri kun olimme saaneet silmämme ummistettua, tuli tuo Yrjö lupaa kysymättä lasten unta häiritsemään. Sanotaanko näin lyhyesti, että loppuyö sujui äitillä rätti kädessä ja pyykätessä, isällä yrittäessä ottaa ämpärillä kopiksi Yrjön tuliaisia. Huh, että Yrjö tuli vasta kotona, ettei siellä kyläpaikassa parisänkyyn. Toinen huh, että on Yrjöt hoideltu alta pois, ennen tällä viikolla alkavaa lomareissua!

Puoleen päivään mennessä oli Yrjö häädetty talosta ja toipilaat simahtivat poikkeuksellisen pitkille päikkäreille. Niin pääsivät äiti ja isä nauttimaan aurinkoisesta, ja ennen kaikkea l ä m p i m ä s t ä kesästä terassille kera jätskin ja grilliherkkujen. 



torstai 18. kesäkuuta 2015

Kesää on myös vesisade

Sadepäivänä voi siivota. Voi. Jos jaksaa tai ehtii. Ei välttämättä ehdi sen paremmin kuin aurinkoisenakaan. Mutta sadepäivänä kaaos on sentään vähän hallitumpi.

Sadepäivänä voi kävellä katrainensa ystävän luokse kahville. Kaatosateessakin.

Sadepäivänä voi tehdä kumpparilenkin kujan päätyyn, jätskiautolle. Ostaa vaikka kuningatarveneitä ja syödä ne hitaalla hartaudella.

Sadepäivänä voi leikkiä kotista. Ja tehdä sohvasta majan. Kuunnella satuja ja laiskotella.

Sadepäivän iltana voi lämmitellä saunassa. Ja vilvoitella terassilla, katon alla sateensuojassa.

Sadepäivän piristykseksi voi saada yökylään hoitolapsen, eskarista ansaitulle kesälomalle jääneen pikkusiskon, jonka hoitaminen on lähinnä sitä, että tekee ruokaa vähän tavallista isomman määrän ja toivottelee oikeaan aikaan kauniita unia. Pikkusiskon, toisin sanoen lastemme tädin, joka piristyksen lisäksi tuo helpotusta mamman arkeen pelkästään sillä, että keksii kivoja leikkejä, joihin ottaa mukaan nämä meidän pikkuvilperit.

Sadepäivänä ei voi ottaa aurinkoa, mutta silloin voi tehdä vaikka mitä muuta kivaa. Sadepäivänäkin voi olla onnellinen. En osaa masentua vesikeleistä, sillä vesisadekin kuuluu kesään. Enkä myöskään jaksa uskoa, etteikö lämpötila kahdenkympin ylemmälle puolelle vielä tänäkin kesänä ylettyisi. Kunhan vain maltamme odottaa.

Totta puhuen, ne hirmuhelteet, vaikka toisaalta ihania ovatkin, eivät ole pienten lasten kanssa aivan ihanteellisia kuitenkaan. Kun pitäisi olla auringolta suojassa, mutta suojaa ei löydy mistään. Ulkona on kuuma ja sisällä on kuuma ja lapset ovat kuumuudesta kärttyisiä. Tätä ei silti nyt pidä ymmärtää väärin, nimittäin onhan sanomattakin selvää, että kaikesta vaivasta huolimatta aurinkoinen kesäpäivä aina rankkasateen voittaa. Rivien välistä voikin ehkä päätellä, että mamma se täällä kovasti yrittää keksiä mahdollisimman paljon hyviä syitä sille, miks ei kannata lannistua sateesta.

Siks, koska nyt on kesä, ihan oikeasti, paistoipa aurinko sitten tai ei. Just nyt se sitä paitsi paistaa tuolta mustien pilvien lomasta! Uimakelejä odotellessa!




tiistai 16. kesäkuuta 2015

Minä sinua

Alkukesän häät ovat aina erityisen ihania, syystä, että meidänkin häitämme juhlittiin aikanaan viikkoa ennen juhannusta. Rakkaat muistot nousevat pintaan. Tällä viikolla vietetään siis meidän hääpäivää. Sen kunniaksi pari sanaa rakkaasta miehestäni ja meistä pariskuntana.

Tämä voi kuulostaa jokseenkin imelältä, kliseiseltäkin ehkä, mutta ollakseni rehellinen, on mun todettava, että parempaa, minulle sopivampaa ihmistä, kuin mieheni on, en olisi voinut vierelleni saada. Sen lisäksi, että hän on rakas puolisoni, on hän paras ystäväni. Koko meidän tarinamme sai alkunsa seitsemän ja puoli (!) vuotta sitten ystävyydestä. Oltiin kuin paita ja peppu. Pikkuhiljaa, ja lopulta hyvin äkkiä, ystävyytemme syveni rakkaudeksi. Tätä nykyä, näin pienten lasten vanhempina kun ei aikaa romantisoinnille liiemmin ole, rakkaus näkyy kaikkein parhaiten aivan tavallisessa arjessa. 

Meillä kotityöt jakautuvat tasaisesti niin, että se tekee, kuka ekana ehtii (ja jaksaa). Tietyt askareet ovat kuitenkin kuin huomaamatta vakiintuneet miltei täysin toisen osapuolen hoidettavaksi. Kuten pyykkäys ja pottujen kuoriminen. Pyykkäyksen olen vapaaehtoisesti ominut itselleni, syynä luottamuspula (edellämainittu koskee vain pyykkäystä). En jaksa uskoa, että mieheni viitsisi lajitella pyykit tarpeeksi tarkasti värin ja lämpötilan mukaan. Laskostelutaidot hänellä myös sievästi sanottuna vaativat hieman treeniä. (Tämä on minun mielipide.) Samoin narulle ripustaminen on sen näköistä, kuin tekijänä olisi ollut, no, mieheni. Siksi minä. Sen sijaan perunat meillä kuorii mies (aina kun on kotona kyseisen tehtävän tekoaikaan). Me ei juuri pastaa ja riisiä käytetä, joten pottuja saa olla kuorimassa yhtenään. Yleensä puoliskoni tekeekin sen mukisematta, oma-aloitteisesti. Vaan onpahan jäänyt pysyvästi mieleeni, kun edellisen raskauteni loppumetreillä osaansa kyllästynyt ihminen tokaisi vaimollensa, jotta minähän se en mikkään perunankuorimisautomaatti ole!

Automaatti tai ei, hän aidosti välittää jaksamisestani pienten lasten äitinä. Joka päivä töistä tullessaan hän kysyy, josko haluaisin lähteä käymään yksin jossain. Tuulettumassa. Kun valittelen kipeää selkää, hän yleensä tarjoutuu hieromaan. Mutta jottei nyt liian hyvältä kuulostaisi, niin tuo samainen tapaus menettää hommassa kuitenkin hermonsa alle viidessä minuutissa. Tai nukahtaa. Tai unohtaa liikuttaa käsiään, koska keskittyy esim. katsomaan samalla jäkistä. 

Yksi eniten arvostamistani asioista tällä hetkellä on, että mieheni antaa mun nukkua viikonloppuaamuisin pitkään. (Hän itse nukkuu öisin. Isommat kun heräilevät enää harvoin, ja vauvan hoito on luonnollisesti pääsääntöisesti minun kontollani.) Ja jos minä en ole ehtinyt tekemään viikkosiivousta torstaina tai perjantaina, saan yleensä herätä lauantaiaamu(päivä)nä siihen, että talo on miehen toimesta imuroitu ja lattiat luututtu. Tosin silloin hänellä saattaa unohtua jokin arkirutiini, kuten lounaan syöttäminen lapsille, vaan sivuseikkojahan nuo tuommoiset. 


Kun mua kiukuttaa, tai jos suutuksissani kieltäydyn puhumasta miehelleni (joo, minä, aikuinen ihminen teen sitä edelleen joskus, jos olen oikeasti v i h a i n e n) alkaa hän koettaa kepillä jäätä heitellen (aluksi) varovaista läppää ja saaden mut lopulta nauramaan. Halusin sitä tai en. Pitkävihaisena ihmisenä mun ongelmana nimittäin on joskus, etten meinaa millään päästä yli pettymyksestäni tai suuttumuksestani, joten onneksi, onneksi mieheni älyää silloin nykäistä oikeaa narua. 

Tuo mies rakastaa tehdä jäynää ja kasvaa siinä asiassa tuskin koskaan aikuiseksi. Tylsän kuuloinen esimerkki vaikkapa se, että (ihan melkein) joka ilta se säikäyttää mut, kun on saanut lapset nukahtamaan. Joka ilta. Ja joka ilta minä myös säikähdän yhtä paljon. Vaikka tuon nyt ei pitäisi sinällään mikään ylläri enää olla.

Tietyt asiat aiheuttaa mulle tupottain harmaita hiuksia. Pahimpana se, että tuo miekkoseni syö mun kotiäidinpelastus-suklaalevyn hetkessä. Se on se levy, mitä ilman en suostu edes yrittämään iloisena äitinä olemista. Ilman sitä päivä ei voi olla hyvä. Kahvi ja suklaa vaan niin motivoi meikämammaa. Ja siitäkin huolimatta, että miekkonen tasan tarkkaan tietää, mikä erityismerkitys juuri tuolla suklaalevyllä vaimonsa arkeen on, ei hän kykene pitämään siitä näppejään erossa. Olenpa jopa kokeillut piilottaa suklaani (hih, apua mitä paljastuksia), vaan eipä ole tuosta ollut suurta hyötyä, nimittäin lähes poikkeuksetta joka kerta hän löytää kätköni.

Melkein yhtä punaista mun silmäni näkee havaitessaan mustan epämääräisen kasan lattialla. Voiko appiukolta periä toimintatapoja? Jos voi, niin tapaus nimeltänsä likaiset sukat, on ehkä omaksuttu sieltä. (Jos en nyt aivan väärin muista...) Tuo mun mieheni se ei varmaan ikinä ole vielä vienyt likaisia sukkiaan pyykkikoriin. Ei. Sen sijaan tapaan noita mustia kasoja vaatekaapin edessä, sohvan vieressä, makkarin ovella tai, mikä kaikkein käsittämättömintä, pyykkikaapin edessä, lattialla. Onhan ne nyt niin kamalan iso homma viskaista sinne koriin. On on! Ei auta, vaikka pitäisin päivittäin puolen tunnin saarnan aiheesta. Eikä muuten sekään, että on niin kuin ei huomaisikaan. Olenkin jo melkein luovuttanut ja kohtalooni alistuneena kiikutan tuon kasan sinne minne se kuuluukin. (Kamala kohtalo, eikös?) Suottako vetää pulttia aiheesta, jolle ei selvästikään voi yhtään mitään. Jos nyt aivan rehellisiä ollaan, niin enää en jaksa paljon muuta kuin nauraa asialle. Mitä nyt heikkona hetkenä, joskus, hyvin harvoin, saatan pienesti aiheesta avautua.

Mutta palataanpa takaisin niihin arkisiin raukkaudenosoituksiin. Niihin, mitkä mulla on päällimmäisenä mielessäni, kun meitä kahta mietin. Itsessäni ei juuri kehuttavaa ole. Paitsi jäkättämisessä lyön ukkokullan leikiten! Mutta tuo parempi puoliskoni kuskaa mulle toisinaan ylläreitä (=karkkia) kaupasta tai töistä tullessaan. Tai jos ei jaksa itse vaivautua kauppaan, niin patistelee minut sinne, nimenomaan namusia ostamaan. Karkki, jos mikä, on lääke vaivaan kuin vaivaan. Henkisiin sellaisiin. Ja sen hän on hyvin yhteisen taipaleemme aikana oppinut. 

Kukkakimpunkin olen saanut silloin tällöin huonoa päivää piristämään tai ihan muuten vain. Samoin tärkeinä päivinä, kuten äitienpäivät tai lasten syntymät, hän ei unohda hakea kukkia vaimollensa. Niin, hänen mielestään tärkeinä päivinä. Tärkempiä nuo päivät ovat minunkin mielestäni, mutta jos multa kysytään, kukkapäiviä sais olla enemmänkin. Vaan annapa olla, jos vaikka naisten- tai ystävänpäivänä yrität vihjaista jotain kukkiin viittaavaa. Ei niitä nyt joka kissanristiäisiin. Tommosia turhanpäiväsiä hömpötyksiä. Hän, mieheni, voi kyllä tuoda kimpun edellisenä päivänä, tai seuraavana. Mutta kissanristiäisiin saan hommata kukkani itse. Tää on periaate.

Ja mitä noihin periaatteisiin tulee, niin siitä aiheesta me väännetäänkin tiuhaan. Mun mieheni, jos kuka, on periaatteen mies isolla ämmällä. Periaatteita tuntuu olevan vähän siitä ja tästä asiasta. Ja niissä hän on luja kuin kivi. Hohhoijjaa kuinka olen välillä helisemässä! Onneksi hän on saanut vaimokseen minut (köhköh), joka on, ylläripylläri, myöskin melkoisen sinnikäs tapaus, ja taitava taivuttelemaan periaattellisenkin hepun. En sano että se olisi helppoa, ei missään nimessä. Mutta minun onnekseni esimerkiksi sen hän (ja minä tietty myös) on ymmärtänyt, että hänen periaatteensa ei välttämättä ole minun periaatteeni. Että voi olla esimerkiksi kaksi yhtä oikeaa periaatetta. Tai kaksi yhtä väärää. 

Nyt ei siihen tosiaan mennä ollenkaan, kuinka hankala tapaus on tämä vaimo täällä. Sen verran valotan kuitenkin tilannetta, jotta väittelyä meillä harrastetaan. Väitellään (= ehkä ulkopuolisen korvissa kinastellaan) paljon. Mutta sitäkin enemmän me kahdestaan ja perheen kesken heitellään huumoria tilanteeseen kuin tilanteeseen. Tuo yhteinen tilannehuumori onkin ehdottomasti ollut väsyneiden ja ei-niin-miellyttävien aikojen pelastus. Niinkuin myös sen ihan tavallisen tylsältä tuntuvan päivän. Tätäkin lukiessanne, muistakaa ihmeessä huumori! 

Ylä- ja alamäkeä, sitähän tämä on, aivan niinkuin kuuluu ollakin. Jos minulta kysytään, niin koskaan meillä ei ole vielä mennyt huonosti. Mutta toisaalta tuntuu, että myöskään näin hyvin ei meillä ole mennyt vielä koskaan. Hieman ehkä ristiriitaista, kun tutkimusten mukaan nyt pitäis olla entistä onnettomampi, koska pienet lapset. Mutta ei. Päinvastoin. Ollaanko me sitten pikkuhiljaa aikuistumassa, vai mistäkö lie johtuu, tiedä häntä. 

Ehkä osasyynä on ainakin se, että me ei enää (ainakaan niin usein) oleteta toisen osaavan lukea ajatuksiamme. Sen sijaan me puhumme. Kaikesta. Siitäkin, että just nyt en haluais sanoa sulle sanaakaan. Enkä missään nimessä ainakaan sitä, että sun kuuluis nyt tajuta halata mua. Pyytämättä.



Tämä muistorikas kuva on esikoisen odotusajalta.

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Kaaos on täällä taas

Tunnetustihan pikkulapsiperheessä vallitsee aina jonkinlainen kaaos, ainakin hetkittäin. Minun mielestäni se onkin enemmän normaalia, kuin se, että joka paikka kiiltää ja kaikki tavarat ovat niille kuuluvissa paikoissa. Mutta nyt on tää homma meikämammalla niin sanotusti lähtenyt lapasesta.

Kaikki alkoi auringosta, ja siitä, kun lämpötila nousi kolmeentoista (missä sitkeästi näkyy pysyttelevän ties kuinka kauan, vielä näin kesäkuun kahdentenatoista!!). Kukapa malttaisi pysytellä sisällä siivoamassa (lasten roikkuessa lahkeessa vinkumassa ulospääsyä), kun vaihtoehtona on pitää kaikki tyytyväisenä pakkaamalla kimpsut ja kampsut kasaan ja suuntaamalla puistopiknikille tai ulos muuten vain. Mutta sitä ennen on syötävä aamiainen, laitettava ruoka, syötettävä kiinteitä pienimmäiselle (mikä vie aikaa enemmän kuin koko keittiön siivoaminen), vaihdettava vaippoja ja vaatteita, toimittava erotuomarina leikeissä ja vaikka sun mitä. Ulkona kaikki kaaos on poissa mielestä, mutta sisään astuessa totuus iskee sananmukaisesti päin pläsiä.

Eteinen on täynnä hiekkaa. Imuroit, tahi et, samalta se näyttää melkein koko ajan. Sitten on kenkiä. Juoksukenkiä, kauppakenkiä, sinisiä kenkiä, punaisia kenkiä, keltaisia kenkiä, crocseja ja kumppareita. Peilejä ja ikkunoita peittävät sormenjäljet. Roskikset tuntuvat olevan jatkuvasti täynnä. Tiskipöytä pursuilee likaisista astioista. Sälekaihtimia ei ole välttämättä ehtinyt nostamaan ylös ennen lähtöä (ehkä parempi niin). Pyykkivuoria en nyt kehtaisi edes kuvata. Hoitopöytä hylättiin jo jokin aika sitten, koska siinä ajassa, kun raivaa lapsen verran tilaa pöytätasolle, on vaihtanut vaipan jo ainakin kaksi kertaa. Täysin oma lukunsa on vaatehuone, jonne kasautuu kaikki kampe, mitä ei just sillä sekunnilla ehdi viedä paikalleen. Varsinkaan, jos se paikka sijaitsee kyseisen huoneen perällä, ylähyllyllä. Näin jatkuessaan vaatehuoneen oven sulkeminen vaatii aivan pian jo väkivaltaa.

Saatoin vähän liioitella. Välttämättä ihan kaikkea luettelemaani sotkua ei ole havaittavissa yhtäaikaisesti ihan koko ajan. Mutta toisaalta, en todellakaan listannut kuin osan. Sellainen yleinen sekamelska on nyt valloittanut tämän kämpän. Vie mennessäs, tuo tullessas on vähän haastavaa toteuttaa tällä hetkellä, kun tuntuu, että alituiseen olet kantamassa yhtä tai lohduttamassa toista tai kiire kantapäässä menossa paikkaan äks. Hiuksia harjatessasi syötät, ruokaa laittaessasi nukutat, imettäessäsi syöt itse. Vaatteet vaihdat itsellesi hampaiden harjauksen lomassa, lapsille liukuhihnalta (kun siis yritetään päästä lähtemään vaikka sinne ulos). Ja jos jotain saatkin vietyä paikalleen, on heti kohta yksi tai kaksi naperoa kiikuttamassa sitä jo seuraavaan väärään paikkaan. Ihan pelkästään lähteminen on tällä kokoonpanolla oma projektinsa. Jos siihen asti olisikin vielä kohtalaisen siistiä, niin viimeistään tässä kohtaa on kämppä käännetty ympäri lasten toimesta.

Lopulta autoon istahtaessasi huomaat unohtaneesi puhelimen tai vaipat tai vauvan ruuat tai jotain muuta tuikitärkeää, ja lisäksi vessahätäsi, jota et ole lähtötohinoissa ehtinyt ajattelemaan, on ihan jäätävä. Ei auta kuin juosta pikapikaa vielä sisälle, noutaa unohdetut kamat, käväistä vessassa, jos arvelee ehtivänsä, juosta takaisin autoon, kaivaa avaimet taskusta ja... huomata, että ne avaimet eivät ole taskussa, vaan siellä vessan matolla. Ja ovi lukossa. Ja sehän tietää, mitäpä muutakaan, kuin lisää juoksemista.

Kilpajuoksua. Sitä tämä totisesti on. Enkä minä valita, älä suotta väärin ymmärrä. Jos ei kaaosta lasketa, niin täällä menee oikein hyvin. Ja siihen kaaokseen on nyt tyytyminen, mikäli mielii päivänsä viettää muualla kuin sisätiloissa. Nimittäin se toinen vaihtoehto, mihin kuuluu siisti koti, sisältää lasten huoltamisen lisäksi lähinnä juuri siivousta. Jatkuvaa siivousta. Kun on nämä pikkumuruset, nämä kävelevät täystuhot täällä. Siihen siistimpään vaihtoehtoon ei mahdu kesäleikit ulkona, ei sitten alkuunkaan. Siihen mahtuu vain kireä äiti rätti kädessä ja moppi toisessa, ja sen äidin seinille hyppivät muksut.

Näin ollen on syytä palauttaa taas mieliin tärkeysjärjestys.

Meillä ehkä on lähestulkoon koko ajan armoton kaaos. Mutta jos, korjaan, kun jätämme siitä stressaamisen, voimme keskittyä kesästä nauttimiseen ja niin on meillä kaikilla mukavaa. Siivota ehtii talvella ja sadepäivinä, jos niikseen tahtoo. Ja sillä hyvä.


keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Lasten juttuja

Vessassa:

Äiti: Tulleeko pissa?
Pikkumies kovin surullisen näköisenä: Ei, pissa on loppunu.
Äiti: Okei, mennään nyt sitten sänkyyn.
Pikkumies: Joo. Pittää ostaa sitte kaupasta uus pissa joku päivä.

---

Äiti saanko nys mää nykistää pöntön?

---

Kaupassa:

Äiti, missä tähdet on olemassa?

---

Kauppakeskuksen parkkipaikalla:

Pikkumies osoittaa jonnekin kauas: Äiti, mikä tuolla on?
Yritän arvata, mitä hän voisi tarkoittaa, kun osoittamassaan suunnassa on muun muassa autoja, ihmisiä, kauppakeskus, lamppuja, pyöriä, kauppakärryjä, näyteikkunoita... Öö, auto?
Pikkumies: Ei äiti, se on Plismakauppa!

Niin tietenki, Prismahan se siinä.
---

 Syvällinen ruokapöytäkeskustelu:

Minä äiti loruttelin: Pikkumies on rakas, pikkuneiti on rakas, vauva on rakas, isä on rakas. Onko äiti rakas?

Pikkumies: On! Ja hetken päästä jatkaa:
Sanoppa äiti nys uuestaan se minä oon lakas.

---

Autossa:

Pikkumies, kun vauva itki: Mis vauva on tyhmissään pikkuneitille?

---

Mikä se ai-tavu on?

---

Äiti, mis vauva synty tammikuussa?

---

Kuten huomata saattaa, välillä (vaikka jos yrittää puhua puhelimessa) rasittavaltakin tuntuva kyselykausi on täällä kovassa vauhdissa. Pikkumies pommittaa meitä kysymyksillään lähes taukoamatta. Usein hänellä on vastauskin jo valmiina. Ei siis riitä, että vastaa, vaan on vastattava oikein. Pikkumiehen oikein. Niinku vaikka klassinen, missä mummi (tai vaari tai pappa tai täti tai setä tai serkku) on? Töissä. Ei oo! No kotona? Ei. Kaupassa? Ei. Autossa? Ei oo äiti! No sanoppa sää, missä se on? No mummilassa! 
Niin, niinpä niin, olishan mun se pitänyt tietää.

Sen lisäksi, että tuo jäbä kyselee päivä päivältä yllättävämpiä kysymyksiä, on hän omaksunut käyttöönsä uudenlaisen lauserakenteen, niihin lauseisiin, jotka hän osoittaa jollekin toiselle.
 Ja se menee näin:

Äiti millon äiti se vauva synty äiti?

Eikä siinä suinkaan vielä kaikki. Myös pikkuneiti osallistuu kampanjaan kuinka-pitää-äiti-ja-isä-joka-sekunti-aktiivisena. Hänen kysymyksensä ovat kaikeksi onneksi hieman yksinkertaisempia. Sen sijaan jankkaamisessa hän lyö veljensäkin. 

Mittä koija on?
Mittä itä on?
Mittä mummi on?
Mittä intu on?
Mittä pappa on?

Ja sitten se kaikkein yksinkertaisin kysymys, mikä ei lopu koskaan. Jos kuitenkin niin surkeasti joskus pääsee käymään, että osoitettavat kohteet loppuvat, voi kierroksen aina aloittaa alusta: Mikä tuo on? Mikä tuo on? Äiti mikä tuo on? Mikä tuo on, äiti? ÄITI! Mikä tuo on? Mikä tuo on? Mikä tuo on? Äiti, mikä tuo on? Mikä tuo on? Mikä tuo on? Mikä tuo on, äiti?


tiistai 9. kesäkuuta 2015

Tunnelmalliset navettahäät

No nyt on häähulinat takana (mitä nyt yhdet häät juhlitaan vielä tulevana viikonloppuna). Ja hulinata se oli, sanan todellisessa merkityksessä. Muutamana iltana aivan yötä myöten juhlia laitettiin, muun muassa siksi, että perjantaille, jolle minä fiksuna viimetipan ihmisenä olin varannut kilometrin mittaisen to do -listan, saatiin vielä kutsu valmistujaisiin. Mutta juhlat on kivoja! Ja niin on juhlien laittaminenkin. Nautin siitä, kaiken kiireen, stressin ja valvomisen uhallakin.

Siskoni häät vaativat monenlaisia erityisjärjestelyjä, mutta olivat kyllä ehdottomasti kaiken vaivan arvoiset! Syystä, että juhlatila oli vanha, kauan sitten käytöstä poistettu kivinavetta. Kuulostaa karulta, mutta uskokaa taikka älkää, juhlatilaksi laitettuna se oli todella kaunis paikka. Noita erityisjärjestelyjä aiheutti esimerkiksi se, että tilassa ei ollut keittiötä, joten ruuat sun muut tarjottavat sadalle viidellekymmenelle hengelle kuskattiin muutaman kilometrin päästä. Pöydät ja tuolit kannettiin myös paikalle talkoovoimin. Lisäksi piti viritellä oma äänentoistojärjestelmä. Ja tottakai kaikki koristeet ja somisteet (jotka oli muuten kauniita!).

Valmisteluissa pientä huvitusta (sekä stressinkiä, jonka hienosti omaksuin äidiltäni, silloinkin, kun en itse ollut paikalla,) aiheuttivat muun muassa se, että pöytä, jolle oli juuri kannettu puoltoistametrinen lautaspino, petti alta (sarjassamme tapahtuu vain meidän perheelle), lautaset lensivät kivilattialle ja ei varmaan tarvitse enempää valottaa, miten niille kävi. Monenlaista muutakin kommellusta mahtui matkaan, niinkuin tämän kokoluokan juhlia laittaessa aivan inhimillstä onkin. Siskoni on tuoreen puolisonsa kanssa suloisen huoleton pariskunta, ja sitä kuvastaa vaikkapa se, että pari häävierasta saivat kutsun vasta häitä edellisenä päivänä. Hups. Mutta pääsivät onneksi paikalle, sillä olisihan se sääli ollut, jos he olisivat jääneet tuosta kauneudesta paitsi.

Lopputulos ei olisi voinut olla enempää hääparin näköinen. Saimme viettää niin kauniit ja tunnelmalliset, romanttiset ja taiteelliset juhlat, että olen vallan pakahtua tässä muistellessani. Ja kaunis siskoni ihan säteili. Hän, jos joku, on aito Neiti Kesäheinä.

En tiedä miten vielä kuvailisin näiden häiden erityisyyttä. Jotenkin kun sen haluaisin tehdä. Vaikka olenhan jo tuota lörpötelly, mutta ehkä tässä on nyt vara vähän toistellakin. Erityisyys on tietenkin jo se, että toinen juhlakaluista oli, kuten sanottua, rakas siskoni, jonka kanssa yhdeksäntoista vuotta saman katon alla olemme viettäneet. Ja se, että ihan aikuisten oikeasti juhlimme navetassa. Ja sitten vaikka se, että melkein koko päivän satoi vettä, välillä kovastikin, mutta hääpari onnen huumassaan tuskin sitä huomasi lainkaan. He todella antautuivat tunnelmoimaan. Ja kaikesta sateesta huolimatta lähtivät illan päätteeksi paikalta soutuveneellä. Sinne viskavat venhoon söpöt vanhat kapsäkkinsä, hyppäsivät itse perään ja antoivat laineiden viedä mennessään. Siis niin kaunista! Niin romanttista! Runollista, kuin satukirjoissa konsanaan. (Täytyy silti paljastaa, etten itse päässyt heitä saattelemaan, koska en vauvaa tohtinut sateeseen viedä, mutta kuvat, kuvat, kuvat!) Tekisi mieli kertoa enemmänkin heidän massasta poikkeavasta häämatkastaan, mutta jääköön se nyt kuitenkin sisäpiirin tietoon.

Mutta voi että olisi ihanaa päästä käsiksi virallisen kuvaajan otoksiin! Tuo paikka nimittäin inspiroi kuvaajaihmistä. Ainakin vielä on kuitenkin tyydyttävä mieheni räpsimiin kännykkäkuviin. En sillä, että niissä mitään vikaa olis, mutta niin, onhan ne kuvaajat tietty erikseen. Tässäpä siis pari maistiaista navettahäistä.






keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Juhlahulinoita

Tämä ihminen se suorastaan rakastaa kesän juhlia. Lieköhän tuota olisi ainoa. Me startattiin juhliminen reipas viikko sitten serkkuni häiden merkeissä. Ilma oli melkoisen myrskyinen, mutta tunnelma sitäkin lämminhenkisempi. Iloinen nauru raikasi läpi juhlapäivän.

Ehkä kaikkein parasta oli silti se, että noihin juhliin lähdimme melkeinkahdestaan, kun pikkumies ja pikkuneiti jäivät kotiin tätösten hoidettaviksi. Olo oli kuin nuorella parilla konsanaan! Sanonpa vain, jotta harvinaisia ovat nuo tuntemukset tätä nykyä. Sitä kun pitää olla niin aikuista, muun muassa siksi, koska tuon pikkumiehen sisäinen nauhuri on käynnissä miltei yötä päivää, ja ylipäätään kaiken tekemänsä, hyvän ja vähemmän hyvän, näkee peilikuvana lapsissaan.

Varsinainen hulina on pääsemässä alkuunsa, kun tulevana lauantaina juhlistamme rakkaan siskoni häitä. Siellä halutaan olla eturivissä mukana koko perheellä, onhan toinen päähenkilöistä sentään lapsillemmekin tärkeä täti. Ja on sitten kuulkaa juostu kaupoissa ja surffailtu facekirppiksillä, mekkojen, kenkien, sukkisten ja kravattien perässä. Vaatetuspuoli alkaakin pikkuhiljaa olla kondiksessa. Vaan vielä on hommaa jos jonkinlaista, mukavaa laittamista kaikki tyynni.

Tarkoituksena olisi juhliin pyöräyttää mm. muutamat gluteenittomat leivonnaiset. Uhkarohkeana mimminä meinaan jättää tuon leipurihiivan työn perjantaille. Siispä mokaamiselle ei jätetä sijaa, vaan tavoitteena on onnistua ykkösyrittämällä. Niin, ja lisäksi ajatustyön alle on laitettu ohjelmapuoli (eikaitässäkiirevieläole) sekä hääparin lahja. Ja aionpa vielä loppuviikosta rientää itse hääpaikalle avuksi, sikäli, mikäli meikämammasta seurueineni (=nuo kolmea muksua) siellä jonkinlaista hyötyä on. Jos ei muuta, niin päästään ainakin mukaan jännittämään. Ja kiireisten jalkojen sekaan pyörimään.

Ai että, mää odotan! Tosin odottamiselle ei sanan varsinaisessa merkityksessä todennäköisesti paljon aikaa jää. Ja joko tuota puhuin jännittämisestä? Mikä siinä onkin, että muiden häitä jännittää paljon enemmän, kuin omiaan aikoinaan?



P.s. Ihme kyllä, saatiin tämä tietokone jo huollosta, eikä edes mennyt kahta viikkoa! Kyllä ehti ihmispololla tulla masiinaa kovin ikävä. Jospa hän suvaitsisi jatkossa taas pelittää, tämä kone siis!

Jos en nyt tässä häähulinoilta jouda kirjoittelemaan, niin viimeistään ensi viikolla aion antaumuksella rämpyttää näppäimistöä. Sainkin jo enemmän kuin tarpeekseni siitä kännykän pikkunäytöstä ja kosketusnäppäimistöstä!