tiistai 21. heinäkuuta 2015

Vihdoinkin lomalle

Ei voisi loma sopivampaan hetkeen sattua. Nähkääs, täällä on havaittavissa yhden sortin kyllästymistä sekä hiukan myös väsymystä.

Kyllästynyt on se, joka paiskii töitä aamusta iltaan. Kyllästynyt on se, joka on pitkät päivät päävastuussa lapsista ja lasten kasvattamisesta. Kyllästynyt on se isän poika, joka joka aamu puurolautasen ääressä toteaa kyyneleet silmissä, että äiti mua halmittaa ku iskä on töissä. Kyllästynyt on omalla tyylillään myös se, joka laulaa lurittelee leikkien lomassa päivittäin omaa suloista lauluaan: Itä tujjee ian kotta-aa, itä meni aamujja töi´iiiiin...

Onneksi tämän lajin väsymyskyllästyminen on yleensä kausiluontoista. Kesä nyt vaan sattuu olemaan kiireistä sesonkiaikaa melko monella alalla. Ja onneksi meillä sattuu olemaan tämä loma näin loppupuolella työrutistusta. Näin, kun ollaan ihan oikeasti kaikki sen tarpeessa. Ja kun me nyt lomaillaan pari viikkoa menemään, on kesää mun matikkapäällä laskettuna jäljellä pari viikkoa vähemmän. Toisaalta tuntuu haikealta, ehkä jossain määrin ahdistavaltakin, että kohta käännytään taas talvea kohti. Toisaalta, juuri valottamastani syystä, tuntuu yhtä aikaa helpottavalta. Parempaan päin. (Toisaalta...)

Mutta kohta, aivan kohta (ainakin ihan melkein kohta), on tämän konkkaronkan aika kerätä kimpsut nyssyköihin ynnä kampsut pussukoihin ja pakkautua pirssiin. Sen pirssin nokka käännetään kohti aurinkoa. Ja sen pirssin kyydissä ei muuten ajatella työtä eikä tiskivuoria. Ei juosta kilpaa kellon kanssa. Eikä kalenterin. Ei ressata pienistä eikä isoistakaan, eikä itkuista, vaan mielummin pysähdytään vaikka joka pikku kuppilan kohdalla ja ostetaan jätskit.

Koska kesä plus loma on kesäloma, voi riemua! Siispä aurinkoista heinäkuun loppua itse kullekin!




torstai 16. heinäkuuta 2015

Siivoushullu selvittelee päätään

Siivoushullu heräsi henkiin. Aloitti taas jälleen kerran tavaroiden karsimisen, epämääräisten korien ja läjien selvittämisen ja hävittämisen.

Siivoushullu rakastaa järjestelemistä, hinkkaamista, pesemistä, jynssäämistä, tavaroiden karsimista. Siivoushullu myhäilee tyytyväisenä, saavuttaessaan tavoitteensa.

Siivoushullu ei voi sietää epäjärjestystä omassa kodissaan. Ei sekamelskaa kaapinovien sisäpuolella. Eikä tavaroita, joille ei ole järkevää, oikeaa paikkaa. Ei pursuilevia roskakoreja, ei tahroja lattialla, ei sormenjälkiä ikkunoissa, ei likaisenharmaita läiskiä valkoisissa seinissä, ei tahroja keittiön kaapinovissa.

Siivoushullu saa kohtauksen, jos jostain syystä joutuu heräämään aamulla kaaoksen keskelle. Tai jos hänen siivoamistaan syystä tai toisesta yritetään tehdä hankalaksi.

Siivoushullu ei voi sietää sitä, että siivousprojekti pitää jättää kesken. Sattuneista syistä näin toistuvasti tapahtuu. Näin ollen siivoushullu näkee viisaammaksi haudata jälleen hulluutensa odottamaan parempaa aikaa. Heittää siivoushullun suurennussilmälasit nurkkaan ja katselee kotiaan ihan tavallisin silmin - lapsiperheessä eläjän silmin.

Ilman siivoushullun laseja siivoushullu kykenee hyvään elämään. Vaikka riippumatta siitä, oliko siivouspäivä tänään vai viikko sitten, enemmistö irtaimistosta on koko ajan siellä missä niiden ei pitäisi olla, eli hujanhajan lattioilla. Lisäksi peilit ja ikkunat ovat aina sormenjäljissä, lattialla on aina pölyä tai roskaa, vessan matto on aina vinossa, sänky voi olla petaamatta iltapäivään, pyykkivuoret tavoittelee kattoa, ja pienenkin roskan mahduttaminen pursuilevaan roskakoriin on kovan työn takana, vaikka vastahan nekin eilen tyhjennettiin.

Siivoushullukin ymmärtää oman ehtimisensä rajat. Siksi siivoushullu tekee vain sen, minkä kykenee. Eikä turhaudu siitä, että takapihanraivausprojekti jäi taas vaihteeksi kesken. Eikä siitä, että vaatekaappien karsiminen ei ehtinyt edes kunnolla alkaa, kun sekin piti niin ikään jättää kesken. Eikä siitä, että ehti vain aikoa siivota varaston virkaa toimittavan vaatehuoneen.

Eipä.

No, ainakin kaikin keinoin yrittää olla turhautumatta.

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Asiasta toiseen

Lomalaskenta startattu tänään, alkaen kympistä kohti nollaa. Kovin kovasti itse kukanenkin täällä tuota lomaa odottelee. Kovasti, niin kovasti sen tarpeessa jo on - onhan edellisestä aivan pian puoli vuotta.

Totta toisen kerran! (En ole ihan varma mitä ajattelin kirjoittaa, mutta näin ainakin päästään jo tässä vaiheeessa suhteellisen sujuvasti vaihtamaan seuraavaan aiheeseen.) Edellinen lomahan oli miekkosen isyysloma, mikä tarkoittaa siis toisin sanoen sitä, että meidän kirppu on alkanut tässä aivan hiljan istumaan syöttötuolissa. Ryömiikin jo menemään. On kai jälleen aika pakollisen miten-ihmeessä-tämä-aika-voi-mennä-näin-nopeaa -päivittelyn.

Asiasta kolmanteen, syvennyin selailemaan vanhoja blogipäivityksiä. Ja meikämammallehan kävi niin, kuin olen lukenut käyneen yhdelle jos toisellekin. Että huhhuh, sanon mää! Mitä sitä onkaan ihminen kirjoitellut! Vois avata roskiksen ja heitellä sinne osan. Vois. Mutta sen minä tein jo joskus lapsena kaikille päiväkirjoilleni, joten kokemuksesta tiedän, jotta se joskus hamassa tulevaisuudessa voi pistää harmittamaan. Vois siis eräistä erikseen nimeämättömistä tunteista huolimatta antaa pysyä roskiksen suljettuna, niin kuin tähänkin asti. Ihania muistoja ne loppujen lopuksi silti ovat.

Olen ehkä saattanut hiukan muuttua kirjoittajana, vaan suottako tuota peittelemään. Kuinka kiva niitä ensimmäisiäkin kirjoituksia on lukea taas sitten, kun on päässyt yli itsekritiikistä. Koittakoon tuo suuri hetki vielä joskus. Vaikka sitten mummelina, mutta joskus.

Asiasta neljänteen, täällä on ollut kivoja kesäpäiviä tällä viikolla. Ei mitään hellettä, mutta just sopivia teepaitakelejä. Aurinko näyttäytynyt aika ajoin pilvien lomasta, piristänyt. Toisaalta tälle kesälle ominaisia sadepilviäkin näkökentän reunamilla ollut nähtävissä, mutta ihme kyllä, ne ovat meidän kotikujamme toistaiseksi kiertäneet.

Sanonpahan vain, jotta kyllä näillä keleillä loman odottelu sujuu sittenkin ihan rattoisasti.




perjantai 10. heinäkuuta 2015

Hyviä ja huonoja unia

Kliseisesti on todettava, jottei ihmeitten aika ole ohi vieläkään. Että meilläkin nykyään nukutaan. Olen saattanut sanoa tämän aikaisemminkin ja sehän se tästä ihmeellistä tekeekin - että meillä nukutaan vieläkin. Yö yöltä aina vain paremmin. Pikkumies nukkuu yleensä illasta (siitä viittävaille yhdestätoista, kun hänet viimein saadaan nukahtamaan) aamuun asti. Mutta vielä parempaa, pikkuneiti heräilee itkemään yöllä vielä isoveljeäänkin harvemmin, ja vetelee aamulla joskus tunninkin sikeitä sen jälkeen kun muu porukka on jo noussut ylös. Minikin nukkuu, tietty herättelee äitimuorin muutaman tunnin välein imettämään. Mutta nukkuu syödessään ja jatkaa unia ilman avustuksia, kun masu on taas täysi.

En kertakaikkiaan olisi uskonut! Että näin hyvin voi tosiaan nukkua kaikki kolme alle kolmeveetä. Se ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Vielä muutama kuukausi sitten olin varma siitä, ettei meidän lapset opi nukkumaan ennen ajokortti-ikää. 

En ole kyllä nyt aivan varma siitä, kannattaako kirjoittaa tällälailla mustaa valkoiselle näin arasta aiheesta. Ettei vaan vahingossa nuolaisis, ennen ku läsähtää het kunnolla päin pläsiä. Ohimenevää kun tämäkin mitä todennäköisimmin on. Vaihe. Seuraavaa vaihetta en odotakaan järin innokkaasti, nähkääs, mini alkaa olla siinä iässä, että olis jo aivan pian aika alkaa itkeskellä hammaspipiä.

Enkä vähiten siksi, että vaikka lapset nyt nukkuukin hyvin, niin minä mamma se olen edelleen väsynyt. Ei tätä väsymystä toki voi verratakaan talvikuukausiin. Mutta väsymystä tämäkin on. Syypää mamman väsymykseen tällä kertaa on (kai) niinkin suloinen asia, kuin valo ja aurinko. Kun herää imettämään pahimmoilleen auringon jo noustua, niin on älyttömän haastavaa saada aivot (siitä järkyttävästä väsymyksestä huolimatta) ymmärtämään, että edelleen on yö. Ja yöllä nukutaan! Niin, kuulitteko?! Nukutaan!

En ole koskaan ollut hyvä nukkumaan. Jo lapsena olin aina se, joka viimeisenä kukkui hereillä mutta oli kuitenkin ensimmäisten joukossa aamupalalla. Eikä mua silloin väsyttänyt. Pärjäsin vähällä unella. Mutta kun yhdistetään äitiys ja huonot unenlahjat, niin se on, no, väsyttävää. Nukkuisin tällä hetkellä hyvin, jos siis nukkuisin kaiken sen ajan, minkä turhautuneena vietän sängyssä huudellen nukkumattia. Ei mikään, ei sitten niin mikään (!) hajota niin paljon, kuin se, että joka aamu herää ensimmäisenä, pahimmillaan reipas pari tuntia ennen lapsia. Ja minähän kanssa herään, 
jok´ikinen aamu!

Jälleen pahoittelen angstaamistani. Mutta heti perään selittelen. Ensiksikin tiedän, että äiti-ihmisissä uniongelmia esiintyy. Ja tiedättehän, se vähän helpottaa, kun tietää, ettei ehkä ole ainoa. Kenties joku lukijoistani voi samaistua tuntemuksiini? Toiseksi, tästäkin tympeästä asiasta avautuminen nyt vaan tuntuu melkein samalta, kuin ottaisi puolen tunnin torkut. Melkein tunnen univelkojen astian pinnan sisälläni kirjain kirjaimelta laskevan. Melkein. 

P.s. Järjestetäänköhän äideille unikouluja?



keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Ison pojan juttuja

Sen piti nukkua. Äitin mielestä, koska yö oli jäänyt lyhyeksi. Mutta eihän nyt iso poika päikkäreitä.

Istuttiinpa sitten kahvipöytään. Kaksin. Iso poika nojasi päätään kämmeniinsä. Haukotteli.



Iso poika alkoi jutella:

Äiti, mää oon äiti iso poika.

Niin, niin oot, nyökytteli äiti. Ihana poika.

Iskä lupas että mää voin olla sailaana, huokaisi poika.

Aijjaa. Ehkä sua vähän väsyttää? arveli äiti.

Ei väsytä! vastasi iso poika pontevasti.

Okei, okei, myönteli äiti, vaikuttaen omasta mielestään uskottavalta.

Äiti, mun silmät ei toimi, harmitteli poika. Ne on menny likki niin pitää ostaa kaupasta uuet.

Niinkö? Väsyttäisköhän sua sittenki? yritti äiti taas.

Ei. Äiti, nämä silmät ihan liikkuu! riemastui poika. Ei ne ennään sammu!


Että väsyttiköhän, jäi äiti miettimään.




maanantai 6. heinäkuuta 2015

(Omituinen) Kesä

Ihan mahtava kesä! Aina, kun on. Täällä pohjoisessa ei montaa kesäpäivää vielä ole ollut. Sellaista oikeaa kesäpäivää. Sellaista, mitä talvipakkasilla kaipaa. Kesä on härnännyt.

Just kun saat kaivettua kaapista hellevaatteet, niin sataakin jo vettä. Yhtäkkiä on taas yks kesäpäivä, mutta seuraavana päivänä saa jo vetää ylle paksuja takkeja ja kaulahuiveja, sikäli mikäli ulos lainkaan uskaltautuu. Arvaamaton kesä.

Just kun päätin alkaa, tai oikeammin aloin, viimein kuokkimaan ruotuunsa noita kukkapenkkejä. Just kun pääsin sanomasta, ettei enää toimi tekosyynä vesisade. Just sillon se homma piti jättää pahimmoilleen kesken. Vesisateen takia. Ei pitänyt sataa, ei. Omituinen kesä.

Lämmin(kin) kesä. Aina kun on ollut, käväissyt edes, on heti nautittu. Juostu ulkona varpaisillaan. Sortseissa ja teepparissa ja ilman paitaa. Puhallettu saippuakuplia. Syöty kesäruokaa. Kerätty kukkasia.

Mutta uimaan ei vielä olla ehditty. Ei nimenomaan olla ehditty. Koska sen uima-altaan kaivaminen varastosta on vienyt aikaa just sopivasti sen verran, että on aurinkoarmas jo ehtinyt mennä pilveen. Sadepilveen.

Ihan mahtava kesä. Sateinen kesä. Kaunis kesä. Arvaamaton kesä. Pilvinen kesä. Lämmin kesä. Kylmä kesä. Omituinen kesä. Tämä on tämmöinen kesä.

Silti kesä. Ja kevyt mieli. Iso sydän siitä.




torstai 2. heinäkuuta 2015

Viherpeukaloko

Pitäis ryhdistäytyä. Nyppiä vähän rikkaruohoja. Vähän. Meidän pihassa kaikki koristukset ovat rehellisesti sanottuna retuperällä. Enää ei voi edes perustella villiintynyttä pihaa sadekeleillä. Nyt paistaa ja lämminki on.

Kyllähän mää muuten, mutta ne ötökät. Niin, tiedätte kai. Olen puhunut niistä ennenkin.
Puistattaa ajatuskin siitä, että hanskalla kipittelis murkku tai hämppis. Tai hiuksissa. Tai löytyis vaikka illalla paidan sisältä. Hyh. Pelkästään tämä kirjoittaminen saa mussa aikaan inhon väristyksiä. Kammoksun niitä, ei voi mitään.

Ehkä mun on aikuistuttava. (Yritän!) Kiskottava puutarhurin hansikkaat kauniisiin kätösiin ja ryhdyttävä tositoimiin. Kun ei tuo piha nyt suoraansanottuna ole kovin kaunista katseltavaa minun(kaan) silmiini. Ja määhän se olen esteetikko. Jos pihalla ei ole kaunista, en suostu menemään sinne ollenkaan. Vesisateella se onkin ollut helppoa, mutta nuo aurinkoiset ilmat vetää puoleensa.

Joten. Mitä tää tässä enää jaarittelee. Mars hommiin siitä! (Joojoo, jos vaan tuo ukko tulee ihmisten aikoihin kotiin. Koska ei siitä tuu mitään yksin lasten kanssa, ne kun karkailee naapureihin ja tielle ja...)

Sattuneista syistä tässä postauksessa ei ole kuvia.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Home again

Täällä ollaan palattu arkeen haikein ja innokkain fiiliksin. On se niin väärin, kun noin kiva loma on noin kamalan lyhyt! Ehkä mekin vielä joskus lomaillaan ihan kunnolla, vaikka joku kuukausi olis kiva. Aluksi. Lapset kylläkään eivät haikeuden päälle tuntuneet ymmärtävän. He menivät kertakaikkiaan aivan sekaisin päästyään vihdoin kotiin kaikkien rakkaiden lelujen luo ja saatuaan taas tilaa ympärilleen. Ensimmäiset kolme tuntia he ravasivat hepulissaan paikasta paikkaan, lelun luota toiselle, eivätkä osanneet päättää, leikkiskö nyt autoilla vai keittäiskö leikkipuuroa vai hoitaisko vauvoja vai rakentaisko palikoilla vai lukisko kirjoja. Vai juoksisko ja kiljuisko ihan muuten vain.

Ai mitenkö meillä meni reissu? Pääosin hyvin, kiitos kysymästä! Suosiko sää? Kyllä ja ei. Entä olikos meistä karavaanareiksi? Kyllä ja ei.

Lomalla oltiin kumppareissa ja toppatakissa (viimeisin ehkä vähän liioiteltua, mutta ei silti hiki tullut). Ja t-paidoissa ja kesäkengissä. Sontikan alla ja arskat päässä. Nähtiin kavereita ja sukulaisia, syötiin hyvin ja herkuteltiin.

Se karavaanaripuoli sitten. Se meni ja ei mennyt suunnitelmien mukaan. Jos aloitan negatiivisesta niin saan lopettaa positiiviseen. Koska posiitiivinen tuo reissu silti ehdottomasti oli. Mutta ajomatkat, ne olis voinut mennä paremmin. Vauva ei osannut nukkua asuntoautossa, joka rämisi ja kolisi joka kuopasta ja möykystä, eikä turvakaukalossa, joka hiosti, koska matkustamossa ei ollut ilmastointia. Ja kesken unien herännyttä vauvelia ei tahdo oikein saada syömään, nälästäkään huolimatta. Jotenka siis, matka sisälsi vauvan raivareita. Toinen probleema oli pikkuneiti, tai ei varsinaisesti neiti itse, vaan se, että hän panttasi kakkaa monta päivää. Ja tuolle panttaamiselle turvaistuin ei ole helpoin eikä mukavin paikka. Joten vatsanväänneraivareita saatiin kuulla myös. (Tästä tosin ei voida syyttää asuntoautoa.)

Jos meillä ei olis ollut kyytiläistä, joka viihdytti lapsia takaosassa ison pätkän matkaa, ei me miekkosen kanssa olis montaa sanaa ehditty matkan aikana vaihtaa. Mitä tästä opimme? Sen, että meidän lapset ovat vielä niin pieniä, että kaipaavat jatkuvaa viihdyttämistä pitemmälle automatkalle. Ja sen, että vaikka päikkärit nukuttaisiin kotona joka päivä kahdelta, ei niitä autossa nukuta välttämättä ollenkaan. Seuraavalle reissulle kiskomme omalla autollamme ehkä sittenkin mukaan asuntovaunun sen asuntoauton sijaan. Omassa pirssissämme kun pystymme kumpikin osallistumaan lasten viihdyttämiseen ja lisäksi jutustella keskenämme. Asuntoauto on varmasti loistojuttu sitten, kun lapset ovat vähän vanhempia ja viihdyttävät itse itseään. Ja ehkä myös sellaisessa tapauksessa, jossa kuski ja lapsenlikka eivät välitä olla matkan aikana tekemisissä toistensa kanssa. Me välitetään. 

Kaiken kaikkiaan ja kaikesta huolimatta tuo auto oli aivan huippu! Isommat lapset saivat siinä pöydän ääressä piirtää, lukea kirjoja ja leikkiä mukaan otetuilla leluilla. Napostella ajankuluksi ilman pelkoa sottaamisesta. Ja tauot ne vasta nopeasti ja vaivattomasti hoituivatkin. Ei tarvinut kuin pikkuisen nostaa peppua, niin sai jo kaivettua eväsvärkit pöytään. Lasten ruokailut sujuivat helposti, samoin omat. Vessassakäyntikin onnistui tarvittaessa. Ja vaatteiden ja vaippojen vaihdot. Asuntovaunun kanssa tuo kaikki ei olisi aivan yhtä vaivatonta. No melkein silti. Pitää vaan ensiks vaivautua siirtymään sinne vaunuun.

Yöpymiset (ihme kyllä) sujuivat meiltä kuin vanhoilta tekijöiltä. Kaikki lapset nukkuivat autossa hyvin, selätettyään ensin pelkonsa yläsänkyä kohtaan. Me itseasiassa mahduttiin koko perhe nukkumaan siellä hytin yllä olevassa sängyssä! 

Olihan se vain virkistävää saada vähän irroittautua arjesta. Virallista kesälomareissua odotellessa! Siihen ei tosiaan olekaan yhtäkkiä enää kuin noin kolme viikkoa. Jos siis nyt kaikki menee niin kuin pitää. Saas nähhä.

Mutta sää ainakin on vihdoin aurinkoinen ja lämmin, niinku asiaan kuuluu. Nyt nautitaan siskot!