maanantai 31. elokuuta 2015

Leikkipuistoloma, ja ihan vähän haaveista

Täällä ollaan, kiinni kiireisessä arjessa! Lomat on lusittu jo aikapäiviä sitten, vaan niin on ollut hektistä tämä elo, yhdestä jos toisestakin syystä, ettei mistään ole tahtonut löytyä rakoa kirjoittamiselle. Ja hups vaan, edellisestä tekstistä on hurahtanut aikaa jo ties kuinka monta viikkoa. Tänäänpä päätin jättää muut velvollisuudet sikseen, ja ottaa oikein asiakseni tämän, näpyttelemisen.

Nyt siitä lomareissusta. Sehän itsessään meni kaiken kaikkiaan paremmin, kuin osasimme odottaa, noin niinkuin lasten osalta. Ja automatkojen. Nukkumiseen ei me perheen kaks vanhinta tuhlattu juuri aikaa (lievästi sanottuna väsytti) eikä todellakaan ehditty tekemään kuin just ja just puolet siitä, mitä suunniteltiin. Sen sijaan tutustuttiin antaumuksella etelän kaupunkien leikkipuistoihin, joissa käytiinkin sitten joka päivä vähintään, siis v ä h i n t ä ä n kaksi kertaa. Voispa melkein kutsua leikkipuistolomaksi. Ei, nyt minä korjaan, täydellisempää otsikkoa ei tolle lomalle voisi antaa!

Eipä sen puoleen, että meillä ohjelman suhteen juuri olisi tavoitteita ollutkaan, (vaikka jonkinlaisia veteenpiirrettyjä suunnitelmia olikin) mutta en totta puhuen loman teemaa osannut ennustaa. Paljon tuota onkin päivitelty ja naurettu jälkikäteen. Vaikka silti, leikkipuistoloma oli ihan aikuisten oikeasti todella mukava loma. (Voiko loma edes olla muuta kuin mukava?) Sisältö nyt vain pääsi hieman yllättämään. Jotenkin vahingossa kun kuvittelin istuvani kaikessa rauhassa jossain idyllisen kahvilan terassilla, lasten telmiessä hillitysti viereisellä nurmikentällä. Ja kierteleväni ihastelemassa erilaisia hienoja paikkoja, joista suurin osa siis jäi aivan tyystin näkemättä. Ehkä turhankauniit kuvitelmani johtuivat siitä, että tällaista kotimaan matkailua ei olla juuri harrastettu sitten lasten syntymän.

Mutta tämän loman piti ollakin perheloma alias leikkipuistoloma. Ja ottaen huomioon alaikäiset matkakaverimme, jotka kaikki kolme o(li)vat alta kolmen vuoden, ei loman sisältö näin jälkikäteen ajateltuna enää tunnu lainkaan oudolta. Perhelomalla mennään lasten ehdoilla ja ne hienot paikat kierrellään joskus sitten hamassa tulevaisuudessa, kun kaksin lomaillaan. Sillä hyvä.

Nimittäin kaikesta leikkipuistoilusta huolimatta loma teki tehtävänsä. Saatiin tulla, mennä ja olla just niin miten hyvältä tuntui, äiti ehti kuin ehtikin shoppailla, iskä saunoa ja viettää aikaa ukkojen kanssa. Niin, ja ehkä tärkeimpänä, päästiin tapaamaan niitä kaikkein kauimpana asuvia ystäviä.

Varsinaisen reissun jälkeen rentouduttiin (lue: sairasteltiin) kotoillen monta päivää vailla sen kummempaa tekemistä. Ja saatiinpa loppuhuipennuksena vielä käydä ukkosen kanssa treffeillä, ihan kaksin.

Myönnettävä on, että tuo kotona rentoutuminen on tässä kohtaa vähän tulkinnanvarainen juttu. Aika ohjelmantäyteiset kun olivat nuo kotipäivät. (Minä kyllä ajattelin pysyä vielä hissuksiin aiheesta, mutta enpä näköjään sittenkään osaa olla kertomatta.) Nähkääs, keksittiin, että tarvitaan omakotitalo. Että ollaan kyllästytty rivitaloasumiseen. Me maalaishiiret kaipaamme hiukan suurempaa lääniä ympärillemme. Oma tilaa. Ja rauhaa. Niin, rauhaa ennen kaikkea.

Niinpä etuovi on päivittynyt monta kertaa päivässä, talonäytöissäkin rampattu jo melkein tarpeeksi. Voinette päätellä täten myöskin (yhden) syyn hiljaisuuteen täällä blogirintamalla - ihan jokaisen vapaan minuuttini kun olen uhrannut uuden kodin etsimiseen ja suunnittelemiseen. Ja koska kaikki haaveet ja suunnitelmat on edelleen yhtä vaiheessa kuin pari kuukautta sittenkin, eikä todellakaan ole missään nimessä varmaa muutetaanko me kovasta halusta ja yrittämisestä huolimatta kuitenkaan vielä pitkään aikaan, saattaa hiljaisuus jossain määrin jatkua.

Tai olla jatkumatta. Sillä niin kivaa kuin tämä haaveilu onkin, niin valehtelematta, alan ollan jo hieman turhautunut kaikkeen vaihtoehtojen vääntämiseen, kääntämiseen, miettimiseen, arvioimiseen, suunnittelemiseen, pohtimiseen ja... Niin, tähän kaikkeen.

Olishan se, kun meidän tarpeisiin sopiva koti haluamaltamme paikalta, tietty, osoitettais meille sormella, sillain kas tässä, olkaapa hyvät ja tervetuloa uuten kotiin! Olishan se.

Mutta koska se ei ihan noin helppoa ole, on meidän syytä kiskoa suupielet korviin ja jatkaa täällä etuoven päivittämistä. Vaikka sitten hamaan tappiin asti.

Että tämmöistä tänne, mitäpä sinne? :)

Hox meidän kolmevuotiaan kengät!
Lainasi tädiltään, koska onhan nuo nyt aika söpöt, pojallakin :)