perjantai 25. syyskuuta 2015

Tinttarella

Mikä on tulos, kun haluaa ja ei halua yhtä aikaa? No raivari, toinen raivari, kolmas raivari...yhdestoista raivari kun kello näyttää vasta alta puolen päivän.

Meidän Neiti Tinttarellalla on jonkun sortin tahtoikä käsillä. Tahtoikä sen lisäksi, että hän on äärettömän t u l i n e n temperamentiltaan, ja kovaääninen, joten tällä hetkellä tuntuu, ettei tässä talossa kuulu muuta kuin raivohuutoitkua aamusta iltaan. Onneksi, onneksi on päikkärit!

Koska neiti haluaa maitoa, mutta ei haluakaan, mutta haluaa mutta ei ei EI! Eikä lopulta kukaan tiedä, haluttiinko sitä sitten vai ei ja mikä nyt tällä kertaa meni pieleen.

Tai haluaa pukea paidan itse (ups, äiti meinas pukea, ensimmäinen huuto), onnistuu saamaan sen päällensä väärin päin (toinen huuto) ja haluaa että äiti auttaa (huutohaluaa) mutta siltikään kukaan (edes se äiti) ei saa auttaa. Sitten se paita pitää saada pois, mutta se ei millään mahdu siitä pään yli ÄITIIIII!!! Mutta ei EI EI EI SAA AUTTAA! Ja lopulta paita lentää nurkkaan ja tyttö vartiksi viereen huutamaan.

Ja kaikki, kaikki nallet, nuket, reput, laukut, autot, helikopterit, kattilat, värikynät, rattaat, kaikki saavat lojua koreissa ja lattioilla rauhassa. Kunnes. Kunnes niihin isompi tai pienempi veli koskee. Josta seuraa huutoa. Koska tuo otti vaikka MINÄ h a l u a n repun! EI, EI, minä en halua reppua vaan laukun! Eiiiii ei sitä laukkua ku REPPU!

Niin. Oikeastaan koko tämä teksti olisi pitänyt kirjoittaa Caps lock päällä. Olen antautunut. On yhdentekevää, yritänkö sovitella ja lepytellä ja rauhoitella ja hyssytellä ja auttaa ja olla auttamatta vai istunko vain juomassa kahviani, niin kuin olisin menettänyt kuuloaistini. Teki mitä teki, raivareita tulee silti kolme kymmenessä minuutissa (saatan liioitella, en ole katsonut kellosta, mutta siltä se ainakin pahimpina päivinä tuntuu) tai vaihtoehtoisesti kerralla yksi puolentunnin raivari. Josta lopputuloksena kaikkensa antanut, hikinen, käheä-ääninen tyttö ja sen äiti epätoivon kuilun reunalla.

Useammin kuin kymmenen kertaa päivässä olen meinannut marssia rautakauppaan, hommata ikiomat pelttoorit ja sinne alle vielä korvatulpat. Jotta voisin hymyssä suin ottaa vastaan jokaisen purkauksen. En vain haluaisi menettää hermojani monta kymmentä kertaa päivässä. Koska hänhän on vain lapsi ja toimii juuri niin kuin lasten kuuluukin toimia.

Ja koska sen Tinttarellan kääntöpuolena on niin rakastettava, pieni ja suloinen sekä aikamoisen vikkelä prinsessa, jonka touhuja seuratessa ei voi kuin hymyillä. (Välillä ne raivaritkin ovat niin koomisia, että naurua on mahdotonta pidättää. Välillä.) Prinsessa, joka tulee aina raivarinsa jälkeen halaamaan ja sanoo hennolla äänellä anteetti äiti. Prinsessa, joka kikattelee menemään niin, että saa naurun tarttumaan kaikkiin muihinkin.

Rakas Prinsessa Tinttarella, anteeksi. Anteeksi, ettei äiti jaksa läheskään aina ottaa purkautumisiasi vastaan niin kuin aikuisen kuuluisi. Minä yritän, joka päivä. Kovasti. Lupaan, että huomenna yritän vielä enemmän kuin tänään. Joka päivä enemmän. Minä lupaan.
Koska rakastan sinua, oma pieni prinsessani.


tiistai 22. syyskuuta 2015

Niskasta kii!

Tekis mieli tehdä pieniä paljastuksia, liittyen tämän rouvan liikkumiseen. Tai rehellisempää olis kai puhua liikkumattomuudesta. Tekis mieli, mutten siltikään ihan kehtaa. Ehkä siksi, että silloin joutuisin myöntämään itsellenikin sen tosiasian, että liikunta on pudonnut mun elämän kelkasta kokonaan.

Uskalsin kirjoittaa edellisen lauseen, koska pystyn heti perään lisäämään lieventävänä seikkana, että viimeisen kolmen viikon aikana olen palautellut lenkkeilyä pikkuhiljaa osaksi normaalia arkea. Vielä syksyllä, ennen kuopuksen syntymää, kävin kuntosalilla. Vain kuntosalilla, koska kävely ja juoksu tuottivat enemmän kipua kuin hyvää oloa. Jumpat ja joukkuepelit ei kiinnostaneet. Keväällä yritin jatkaa saliharrastusta, mutta todettuani parin kuukauden turhan yrittämisen jälkeen, ettei mun aika ja voimat just silloin siihen riittäneet, katkaisin jäsenyyteni. Ja siihen jäi liikunta.

Olen yrittänyt liikkumattomuuttani (tai liian vähäistä liikkumista) viimeisen kolmen vuoden aikana puolustella mielessäni vaikka millä mukapätevillä tekosyillä. Raskauspahoinvointi. Liian matala verenpaine. Mahaan sattuu. Supistelee. Synnytys takana. Väsyttää. Selkäkivut pahenee. Päivällä ei onnistu. Illalla ei jaksa.

Ihan tosiasioita kaikki, sinänsä kelpoja selityksiä. Mutta siinä vaiheessa, kun tilanne on se, ettei liikuntaa ole leikkipuistolenkkejen ja lasten perässä hyppimisen lisäksi lainkaan, on syytä pysähtyä peilin eteen miettimään, mikä on se todellinen syy tuon tekosyyluettelon takana. Nöyrtyä ja myöntää, että laiskuus.

Koska äitiyden uraani aion jatkaa vielä määrittelemättömän pitkän ajan, on syytä viimeistään tässä vaiheessa älytä muuttaa liikuntamuodot tähän elämäntilanteeseen sopiviksi. Jos kävely ja juoksu aiheuttavat selkäkipuja, vaihda lajia. Jos kuntosalilla supistelee ja maha tulee vastaan ja kaiken lisäksi sinne on aivan liian pitkä (ltä tuntuva, seitsemän minuutin) matka, vaihda lajia. Jos päivällä ei onnistu (se ei ihan oikeasti just nyt näitten vilpereitten kans onnistu), liiku illalla. Jos illalla väsyttää, liiku. Liiku, hyvä ihminen! Se piristää, usko pois! Sohvalla levähtäminen houkuttelee, joo, mutta väsymykseen se ei auta yhtään, päinvastoin. Jos et väsymyksessäsi jaksa vaivautua poistumaan kotoa, liiku kotona. Sekin on mahdollista. Mitä vain, kunhan jätät tekosyyt ja alat liikkua.

Enää ei kelpaa selitykset. Mitkään. Ei vaan kelpaa ja piste. Koska eihän se nyt pitemmän päälle ole missään mielessä järkevää, se liikkumattomuus. On vain yksinkertaisesti ryhdistäydyttävä.

Sen minä teen. Ja teen kanssa heti. Tämän heikkouteni julkituominen olkoon tsempparina - mun on liikuttava, koska tällaisen paljastuksen jälkeen olisi ihan liian häpeällistä jatkaa sohvaperunan virkaa. En tarvitse laihduttavaa liikuntaa enkä tavoittele fitnesskroppaa, tarvitsen ihan vain yksinkertaisesti liikuntaa. Kaikki ihmiset tarvitsevat. Kaikkien pitäisi tietää miksi. Siispä, ensimmäistä kertaa elämässäni alan harrastamaan jumppaa! Tarkemmin sanottuna, aloitin jo, ja olen yhtäkkiä täynnä intoa. Kas tässä vielä ihan varalta todisteet!



maanantai 21. syyskuuta 2015

Rentoilureissu

Tämä mamma kävi lomalla tyttöjen kesken, nauttimassa tehokasta terapiaa niin naurun kuin itkunkin muodossa. Edellinen reissu tehtiin aika lailla tasan vuosi sitten ja tuona aikana olin kai onnistunut unohtamaan, kuinka hyvää tuollainen irtautuminen tekee.

Minä ihminen kun olin alkuun kieltäytyä koko reissusta! Ikävä tuli ajatuksestakin. En olisi raaskinut jättää iskän hoiviin vauvaani (niin, sitä "vauvaa", joka jo steppailee menemään tukea vasten). Ja heti kohta perumassa, väsymyksissäni, kun se sama vauva tekee hampaita. Ja. Se. Valvottaa.

Siis mitä oikein ajattelinkaan?! Huh, etten sitten kuitenkaan perunut! Mistä kaikesta olisin minä paitsi jäänytkään. Jotain mainitakseni, ainakin todella herkullisista ruuista. Onnistuttuani viimein siirtämään ikävän ja syyllisyyden tunteet syrjemmälle (tein sen tietoisesti jo heti automatkalla), uskaltauduin jopa ajattelemaan kutakuinkin niin, että olen lomani ansainnut.

Kuinka helppoa, rentouttavaa, vaivatonta kaikki, kun saa hetken vain itsestään huolta pitää. Näiden niin kutsuttujen ruuhkavuosien aikana on mamma miltei kadottanut mielestään sen tunteen, kun saa syödä rauhassa, yksin oman annoksensa. Tai nukkua heräämättä. Jutella kenenkään kitisemättä. Tai ihan vaan olla öllötellä sohvan pohjalla, tekemättä mitään sen kummempaa. Kuinka virkistävää.

Ja kuinka mukava palata kotiin. Höpötellä sohvalla kaikkien kullanmurujen kanssa. Huomata, kuinka taas maistuu pyykkääminen sekä ruuanlaitto, tiskit sun muut. Pikku murujen kitinätkään ei vähään aikaan ole pinnaa niin kiristäneet - ikävä teki tehtävänsä. Tiivistettynä, pienenkin loman jälkeen koko elämä hymyilee.

Niin, niinpä niin, tuostakin reissusta on jo vierähtänyt parisen viikkoa. Monta kertaa on tämä nainen täällä aikonut lasten nukahdettua tulla näpyttelemään niin tästä kuin muistakin aiheista. Vaan sen mittainen on väsymyksen määrä tällä hetkellä, jotta on nukuttaja simahtanut tahtomattaan päikkäreille itsekin, ensimmäisten joukossa, yöunista puhumattakaan. Jos jonkun kerran saankin silmäni pidettyä auki tuon puolituntisen ja selviydyn läppärini ääreen, en mitenkään onnistu uudelleensytyttämään inspistäni niitä jo aikaa sitten vanhaksi jääneitä luonnoksiani kohtaan. Kun olen aikani turhautuneisuudessa pyöriskellyt, ruttaan lopulta vanhentuneet jutuntynkäset mielessäni ja viskaan roskikseen.

Niin oli käydä tämänkin kötöstyksen kohdalla. Hetken mietittyäni tulin kuitenkin toisiin aatoksiin. Määräsin mamman ottamaan itseään kiinni niskavilloistansa. Ja kirjoittamaan. Vaikka väkisin.

Onhan nääs jo ennenkin tullut todettua, että iloa ja tarkoitusta tämä kirjoittaminen kotimamman elämään tuo. Kirjoittamatta jättämisestä taas seuraa niin ikään kirjoittamisen verran vähemmän iloa. Eikä iloa kai koskaan ole liikaa? Ei ainakaan minun elämässäni. Turmeluksen hetkenä on paremminkin joskus jopa saattanut ehkä tuntua, että iloisempaakin vois elo olla. Mutta ne on onneksi vain niitä, hetkiä. Ja juuri niihin(kin) hetkiin on tämä blogi oikein mainio pakopaikka.

Summa summarum, yrityksenä siis on ottaa kirjoittaminen taas osaksi normaalia arkea.



P.s. Paino sanalla yritys. Katsotaan, päästäänkö me tämän väsymyksen kanssa sopimukseen.

P.p.s. Uskallan pienesti toivoa, että päästään


maanantai 14. syyskuuta 2015

Ärrä

Eräs on oppinut sanomaan ärrän. Nyt tuota uutta hienoa pärrisevää äännettä tungetaan varalta vähän joka väliin, välillä tuplana, välillä triplana. On muuten mielenkiintoisen kuuloista!

Kun räkä valluu, niin läkä varruu. 

Kerrrhoon poretaan pyörärrä ja kauppaan huristerraan rekarra.

Lenkkarit on rrenkkarrrit ja naapuri on raapurri.

Lempilelu on herikorrrpperi. Ja kato, tuolla on norrssuri!

Takissa on verrskari ja serkään rraitetaan reppu.

Laturi on rraturi cd-levy on seerree.

Laastari on rraastari ja illalla turree vaari.

Ja koska kerrhossa maarrattiin sorrrmilla, niin mun pirrää mennä peremään kärret.


Ai että päriseekö? Kyllä muuten pärisee!




torstai 3. syyskuuta 2015

Kerholainen

Koska meidän tuore kolmevuotias on juuri aloittanut kerhotaipaleensa, sai hän syntymäpäivälahjaksi ikioman repun. Reppu onkin kulkenut mukana lähes joka leikissä. Sinne laitetaan talteen kaikki tärkeimmät tavarat. Ja jo heti samana päivänä olisi pitänyt päästä kerhoon, reppua testaamaan.

Ensimmäinen kerhopäivä koitti maanantaina. Pikkumies oli hyvin innoissaan, mutta äitiä vähän jännitti. Jännitti, miten tuo isopieni poika suhtautuu kerhoon, kerhokavereihin, kerhotäteihin ja siihen, että hän jää kerhoon yksin, kun äiti lähtee kotiin. Kovasti noista kaikista juteltiin etukäteen, mutta silti oli äitin mahassa perhosia varmasti enemmän kuin poikansa.

Voiko noin pieni edes ymmärtää, mitä se kerho ihan oikeasti tarkoittaa, kun ei koskaan ole sellaisessa käynyt? Ei varmastikaan, luulen niin. Keskustelujemme perusteella hän toki rakentaa omat mielikuvansa, mutta mitä jos se ei olekaan lähelläkään todellisuutta? Mitä jos hän ei haluakaan jäädä kerhoon? Tai jos äidin jo lähdettyä tuleekin hätä ja itku?

Eihän se vakavaa olisi tietenkään, se itku. Mutta en minä halua lastani missään nimessä pakottaa kerhoilemaan. En vain näe siihen mitään tarvetta, minä kun olen täällä kotona lapsia varten. Kuitenkin pikkumiehellä on kerhossa tuttuja kavereita, ja jo pitkään hän on toivonut pääsevänsä sinne itse myös. Mielelläni nyt sitten tarjoan hänelle mahdollisuuden. Jo siksikin, koska myöntää täytyy, etten millään itse aina ehdi (enkä välttämättä kyllä ihan joka kerta jaksakaan) vaikkapa lukea lapsille kirjaa taikka olla heidän apunaan piirtämässä tai askartelemassa. Kerhotädit ovat sitä varten.

Niin, ja jos kerho alkaa takkuilemaan, voidaanhan aloitusta kokeilla uudestaan jouluna, taikka sitten syksyllä yhdessä pikkusiskon kanssa.

Mutta palataan nyt siihen ensimmäiseen kerhopäivään. Pikkumies oli jo ennen aamupuuroa ovella hepulissa kärkkymässä, josko äiti antaisi luvan lähteä kerhoon. Harmistuksekseen piti kuitenkin jaksaa odottaa vielä ruokakin, ennen kuin voitaisiin lähteä. Eväät pakattiin odotellessa reppuun suurella huolellisuudella, silmät loistaen. Aseteltiin tarkkaan harkiten omiin taskuihinsa. Tottakai piti siskonsakin saada pakata omat eväät omaan käsilaukkuunsa. Eväät, jotka heti kohta jo napsi suihinsa.

Kun viimein, kaikkien kommellusten jälkeen, saavuttiin kerholle sopivasti muutama minuutti myöhässä, porautui normaalisti niin puheliaalla pikkumiehellä suu kiinni aivan tyystin. Hämillään hän katseli ympärilleen yrittäen päästä kärryille siitä, mistä tässä kaikessa nyt olikaan kysymys. Sama hämillinen ilme naamallaan hän kuitenkin reippaasti totteli kerhotädin kehotuksia, riisui ulkovaatteensa, pesi kätensä ja istui paikalleen. Ja sinne jäi. Ilman itkua. Tuppisuuna. Edelleen hämillään vilkaisi vastaukseksi heippa-huiskutteluihini ja jatkoi kavereiden sekä ympäristön tarkkailua.

Olihan siinä ihmettelemistä, pienellä. Kaikki uutta ja outoa.

Hakemaan mentiin jo puolta tuntia etuajassa. Varalta, jos vastassa odottaisi ikävöivä poika. Ei odottanut. Ovesta pyrähti ulos se sama tuppisuu, sama hämillinen ilme naamallaan. Ja pää pyöri edelleen yhtä paljon, kuin tullessa. Oli kai pyörinyt koko kerhon ajan. Pitihän se nyt pikku tarkkailijan selvittää perin pohjin, mikä on tämä homma.

Vasta kotona puhkesi pikkumies puhumaan. Oli piirretty ja laulettu. Ja kato äiti, kaks tärkeää lappua sain! Mutta ei äiti, et sää saa niitä ottaa. Ja ei, et saa lukea, ne on mun kerholappuja. Ne pitää laittaa reppuun. Oli siellä mukavaa. Joo, söin mää. Mutta, äiti, eihän mun tarvi antaa Elealle sitä evästä? Mutta en mää voi mennä uuestaan kerhoon, koska mää oon sairaana.
Ai miks en halua? Koska mua harmitti, ku se tyttö itki.

Voi pientä, pientä kerholaista.


Ps. Tänään oli toinen kerhopäivä. Varovasti tiedustelin pikkumiehen kerhoonlähtöhaluja ja yllätyin, kuinka innoissaan hän kaikista epäilyistäni huolimatta oli taas lähdössä. Mennessä pyöri jälleen yhtä hämillään kerhokavereiden seassa kuin eka kerrallakin, mutta haettaessa tuli suustaan jo vähän juttuakin. Oli vähän nälkä. Ei ollut pieni ehtinyt eväitään syödä, kun piti keskittyä tarkkailemaan muita, sanoi kerhotäti. Oi ja voi, meidän rakas pieni kerhopoika.