perjantai 30. lokakuuta 2015

Keittiöremppaa minibudjetilla

Kämppä olis myyntiin lähdössä. Oikeammin, pitäis olla myynnissä jo. Niin, en nyt aivan tarkkaan osaa selittää, mitä tapahtui. Me vaan ihan extempore saatiin tuossa viikko sitten sellainen hullu idea, että maalata hurautetaan nuo keittiön kaapit tälle vuosikymmenelle, ainakin näennäisesti.

Maalauspiste kyhättiin keittiön pöydälle, askarteluliinan päälle. Mies aloitti ensin ruuvaamalla kaikki kaapin ovet irti, sitten niistä ovista vetimet irti. Seuraavaksi hioi. Sitten teippasi. Ja lopulta maalattiin, yhdessä ja vuorotellem. Ekan maalikerroksen jälkeen yritys näytti kohtalaisen epätoivoiselta. Tokan kerroksen jälkeen vanha väri alkoi jo peittyä, mutta tulos oli kaikkea muuta kuin tasainen ja nätti, se näytti suoraansanottuna järkyttävän epäonnistuneelta. Onneksemme se pieni toivon kipinä, tuo vanha hyvä kaverimme, kolmas kerta toden sanoo, ei pettänyt meitä tälläkään kertaa. Kolmas, ja viimeinen maalikerros sai meidät aika vakuuttuneeksi siitä, että vaiva kannatti.

Sitä vaivaa kyllä riitti. Työtä tehtiin tauotta, kellon ympäri. Ja kieltämättä, työn ja remppasotkun määrä pääsi vähän yllättämään. Hyvin pian kävikin selväksi, että tässä rempan keskellä ei nyt kukaan mitään ruokaa ala laittamaan (minä kun vielä herätessäni aivan kuvittelin niin). Niinpä haettiin talkoolaisille evästä kotipitsasta. Sitä sitten vedettiin naamaan tyytyväisinä lasten alle metrinkorkuisen leikkipöydän ympärillä.

Niin, ne lapset. Ne toi oman lisähaasteen hommaan, hyppiessään siellä kaiken maalinkatkun keskellä. Pääsivätpä hetkeksi itsekin pensseliä heiluttamaan (toimi rauhoittamiskeinona aikasta hyvin). Sai siinä tietty olla vähän niinku sillain kieli keskellä suuta, meinaan, aika maukkaan katastrofin ainekset meillä oli kasassa. Sekin täytyy myöntää, että välillä otti pannuun ja pahasti ja kilvan tivasimmekin toisiltamme, kenen uunon idea tämä nyt sitten olikaan. Mutta ihan hyvin se meni, näin jälkikäteen ajateltuna.

Nimittäin loppua kohti, kuten sanottua, alkoi kaikeksi onneksi tuntua siltä, että hommassa saattoi olla järkeäkin. Ettei se idea sittenkään niin uuno ollut. Maalipurkin kansi lyötiin visusti kiinni sunnuntain vastaisena yönä, aika tarkalleen kello yksi. Väsymys jo vähän painoi silmäluomia, mutta keittiö sai raikkaamman ilmeen. Isolla vaivalla, mutta tosi pienellä rahalla.

Väriähän "uusi" kyökki muutoksen myötä kaipasi. Kokovalkoinen ei ole mun juttu, vaikka valkoinen hallitseva pääväri meillä onkin. Tykkään kontrasteista ja sitä saatiin heivaamalla vanhat ja Rumat (kyllä, isolla ärrällä) työtasot roskalavalle ja roudaamalla Bauhausista uudet tilalle. Näin kun tässä lähtökuopissa ollaan, niin ei tehnyt mieli kuin vilkaista niitä ihania massiivipuisia työtasoja (se tammi ois niin nam!), hinta kun pomppaa niiden kohdalla jo melko korkealle, laminaattitasoihin verrattuna. Musta olis käynyt tänne valkoisen ja vaaleanharmaan sekaan mun mielestä aika kivasti, mutta hinta merkkasi tässä kohtaa enemmän. Päädyttiin lopulta tumman harmaaseen. Aivan riittävän hyvin sekin tänne sulautuu, nyt kun muutokseen on silmä tottunut.

Vetimet on edellisen asukkaan asentamat. Itse en noita valitsisi, mutta koska ne on kuitenkin kohtalaisen neutraalit, niin ei nyt lähdetty niitä vaihtamaan ollenkaan. Melko pienellä rahalla sen olisi vielä tehnyt, vaan ei just tässä tilanteessa sitä pidetty kovin järkevänä ratkaisuna - me kun ei osata ennustaa mahdollisen ostajan mieltymyksiä, niin annetaan hänen tehdä se itse, niin halutessaan. Jos tekisin remppaa itselleni, niin myös tiskipöytä sais aika vilkkaan lähdön, samoin välitilan laatoitus. Nyt ne saivat kuitenkin jäädä. Ja muuttuihan tuo ilme, näin omasta mielestäni, parempaan suuntaan vähemmälläkin.

Tämän sortin remppa tuskin asunnon hintalapussa tulee juuri näkymään, mutta näin toivoisimme, että olisi mahdollisesti kuitenkin osaltaan jouduttamassa myyntiä. Perusturvallinen valkoinen on ehkä tylsä ja mielikuvitukseton, mutta toisaalta en usko sen kovin montaa ostajaehdokasta pois tiehensä säikäyttävän.

Ainahan voi tietysti kysyä, miks ihmeessä me ei olla tehty tätä jo aikaisemmin. Ja pariin otteeseen kysyttiinkin. Keittiöhän oli yks niistä, minkä kohdalla sanoin jo asuntonäytössä, että tuo tulee vaihtumaan HETI. Näin heti se sitten tapahtui. Hehheh. Totta puhuen, maalaaminen on käynyt mielessä aina silloin tällöin. Mutta vastauskin on aika äkkiä valmiina, me nimittäin haluttiin ja tosissaan aiottiin tehdä alunperin ihan kunnon keittiöremppa, siihen on tässä pesämunaa kerrytetty jo hyvän aikaa. Mutta nyt, kun hieman yllättäen päätimmekin muuttaa pois, ei tietenkään ole kovin järkevää tuhlata kallisarvoisia säästöjä tulevaan ex-asuntoon.

Ehkä selitin jo tarpeeksi? Mennään asiaan, siis kuviin. Mistä tietää, että keittiö ei miellytä emännän silmää? Siitä, että rehellisiä ennen -kuviksi kelpaavia ei löydy sitten millään. Ihan itse tarkoitukseen otetut meillä ihan varmasti oli, mies niitä räpsi tuossa alkusyksystä, mutta eihän niitä tietenkään enää mistään löytynyt. Kävin valehtelematta kaikki kuvat kahden vuoden ajalta läpi ja aika taidokkaasti niistä on köökki rajattu pois. Höhlä. Näkishän tuon muutoksen huomattavasti selkeämmin, jos kuvat olisivat samasta kohtaa ennen ja jälkeen. Mutta näillä mennään, mitä on ja kameran takana muun muassa pikkumies, siispä jälleen jokseenkin omalaatuisia kuvia luvassa.

 Kas tässä, saanen esitellä, keittiöremppaa minimibudjetilla!

Tumman ruskeat osat maalattiin valkoiseksi,
vaaleapilkullinen taso vaihtui tumman harmaaksi,
myös lattialistat ovat nykyisellään valkoiset.


Taisin sittenkin löytää yhden hyvän kuvan!
Vanhakin kyllä näin kuvasta näyttää ihan
ookoolta, mutta tässä kun seisoi, niin näki
sen, että on kyse vanhasta keittiöstä,
kaikki maalin kulumiset yms
kauneusvirheet pistivät silmään.


Jälkeen:








maanantai 26. lokakuuta 2015

Nyt sitä itsekuria

Tää on nyt neljäs päivä. Ja tässä mää istun. Mietin. Että miten ihmeessä sitä ihminen selviää? Katsokaas, kun me päätettiin tuon ukkokullan kans ryhtyä oikein kunnollisiksi. Sillä lailla kunnollisiksi, että joka päivä ei oo enää karkkipäivä. Tai suklaapiirakkapäivä. Tai Arnold'sin kahvijamunkkipäivä. Tai joulutorttupäivä tai piparipäivä tai suklaapäivä. Tai joulu. Koska nyt on lokakuu. Vasta.

Mulla on semmonen huono tapa puolustella itselleni (ja miekkoselleni) herkuttelua. Koska viime yö oli niiiiin huono, niin voin hyvällä omallatunnolla ottaa kolme suklaapalaa kahville (joka päivä, joka kahville). Koska lapset on ollu näin kiukkuisia, niin olen vähintäänkin oikeutettu ottamaan pakastimesta yhden piirakkapalan päikkäriaikaan. Ja toisen toisten päikkäreitten aikaan. Tai koska mies oli iltaan asti töissä ja makuuni menee vasta tunnin päästä kiinni, niin totta nyt tietenkin sitä voi pitkästä päivästä palkita itsensä irtokarkeilla. (Makuunissa niistä pusseista tulee aina tosi pieniä. Joojoo, tulee tulee!)

Mua on joku joskus ehkä saattanut sanoa selittelijäksi. Myönnän, sellaista vikaa on toisinaan havaittavissa. Mutta eikö vaan ookki aika päteviä nämä selitykset? Ne herkut ihan oikeesti pelastaa hermoromahdukselta melkein tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta ku niitä tilanteita alkaa olla joka päivä ja monta kertaa päivässä, niin eihän se pitemmän päälle toimi semmoinen. Kotiäitinä meinaan jatkaa vielä aika monta vuotta, ja tällä menolla musta tulee tosi iso ja saan lisäksi vielä kaikkia ei-niin-kivoja sairauksia.

Niin me sitten päätettiin alottaa epävirallinen herkkulakko sekä tosi tiukka ja virallinen karkkilakko. Tämä päätös syntyi sillä hetkellä, kun tajusin, että joulusuklaat on tuotu kauppoihin. Viime vuonna, nähkääs, jouluherkuttelut aloitettiin meidän pirtissä ihan huolella heti lokakuussa. Ja lopetettiin varmaan tammikuun loppuun. Jepjep. Ei tänä vuonna.

Tänä vuonna päätettiin ottaa järki käteen. Eka yritys kesti kolme päivää, kunnes sorruttiin makuuniin, oikein yhteistuumin (mutta ku me oltiin treffeillä!). Ja nyt sitä sitten ollan tässä näin. Istumassa keittiön pöydän ääressä, kuppi kahvia nenän edessä. Ja vieressä tosi tummaa suklaata. Kahvikupista hörppäsin. Suklaaseen en minä sokerihiiri koskenut, enkä ole ihan varma koskenko.


Fazerin sininen on parempaa.

Mulle rauhallinen kahvihetki (sen ehdottoman tärkeän suklaan kanssa) vähintään kerran päivässä on ollut aika tärkeä juttu. Olen tainnut mainita siitä joskus. En ole koskaan tykännyt juoda kaljupääkahvia. Mutta koska se fazerin sininen on sen verran paljon parempaa. Niin. Sen verran, ettei tuo melkein musta suklaa houkuttele olleskaan. Nyt minä sitten hörpin tässä tätä kaffeeta ihan vain maidon kera. Ja totta totisesti mietin, oliko tuo herkkulakkopäätös välttämättä sieltä fiksuimmasta päästä.


Voipi siis olla, että huomenna jää kahvit tyystin keittämättä, syystä että se kahvin kaveri puuttuu, huomennakin. Voipi myös olla, että otsaa jossain vaiheessa vähän kiristää. Ja hermoromahduksia saattaa tulla.

Edellisestä kunnon herkkulakosta on monta vuotta aikaa. Aivan liian monta. Siksi minä mamma nyt viimein päätin ylittää itseni. Kuri se on joka kannattaa! (En kyllä ole enää ollenkaan varma, kannattaako. Ja kykenenkö.) Jouluherkuttelut aloitetaan kuitenkin hyvissä ajoin viikko ennen joulua.
Ja tumma suklaa vaihtuu fazerin siniseen kahden viikon päästä, kun pahin sokerikoukku on selätetty. Mutta vain pala per kahvikuppi, sen kolmen sijaan.


No niin, eikä sitten oteta tätä vakavasti, eihän. Tämän tekstin on tarkoitus toimia tsempparina sekä olla huumorisävytteinen, ymmärtäkäätte se siltä kannalta viimeistään tässä vaiheessa, kun sen näin kohtalaisen selkeällä suomen kielellä ilmoitan. 

Siis hymyä huuleen, ihmiset! Ajatellaan sen karkkipussin ja joulusuklaan sijaan vaikka pähkinöitä ja salaattia. Tai omenaa. 



tiistai 20. lokakuuta 2015

Mihin se vauva katosi?

Ei taida olla meillä vauvaa enää.

Vai puhuuko vauvat muka puhelimessa? Ei nyt ihan oikeasti tietenkään, vaan tiedätte varmaan; vie kaiken vähänkään puhelinta muistuttavan korvalle ja muka rupattelee jotain.  Entä saako pikkuvauvat kiukkukohtauksia, jos joku ei mene oman mielen mukaan? Joo, just niitä lohduttomia itkupotkuraivareita, joille ei valitettavasti (onneksi, vielä) voi muuta kuin nauraa.

Treenaako vauvat kävelyä? Tuen varassa vasta, sentään, mutta vauvathan makaa! Meidän vauvako se tosiaan on, joka kipuaa äidin lahkeeseen roikkumaan heti, kun äiti vain hetkeksikään näköetäisyydelle pysähtyy. Ja se äiti ihmettelee (lue: tuskailee), jotta taasko sitä ollaan tässä roikkumisvaiheessa, johon ainoa edes jotenkin toimiva lääke on kävelemään oppiminen.

Ei taida olla enää vauva se, jolta ei jää koskaan, vahingossakaan, huomaamatta, kun vessan ovi aukeaa. Saati, että joku sen vallan raolleen unohtaisi. Tai se, joka nyt vuorollaan, isompien jalanjäljissä, tekee äiskän tiskaamisesta mahdotonta, tai vähintäänkin todella haastavaa. (Tiskaamisesta on tosiaan tullut puhuttua ennenkin.) Nyt se ex vauva täällä sotkee ihan kaikkea ja ihan koko ajan. Tekee kaikkensa pysyäkseen isompien perässä. Ja niin kovasti peilaa heidän tekemisiään, oppia ottaa. Nyt jo.

Sen lisäksi, että tuo vauva saavuttaa kovaa kyytiä taaperovaihetta, on meillä tuore kaksivuotias. Ihanan ilkikurinen prinsessa, joka ei todellakaan, missään tilanteessa (muka), tunnista ei-sanaa. Sekä Iso Poika kolmevuotias, joka lukee kirjat ääneen ulkomuistista. Ja joka muun muassa tämän aamun on laulanut itse keksimäänsä laulua Minä olen iso poika, sävelmällä Prinsessa ruusu linnassa.

Niin ne meidän pikkukullat vaan kasvaa. Ja jälleen, jälleen äidin ajatukset jakautuvat kahtia. On se puoli, joka pyyhkii kyyneleitä haikeudesta. Sitten on se toinen puoli, joka hihkuu innosta. Ei millään malttaisi odottaa seuraavia kehitysaskeleita. Siirtää ihailevan katseensa muksusta toiseen. Ja välillä tekee kaikkensa piilottaakseen huvittuneisuutensa tai kätkeäkseen totaalirepeämisen hyvän tekosyyn taakse.

Rakkaita kaikki, iästä riippumatta. Mutta kasvaako ne ihan oikeasti näin hirveällä ryminällä? Tiedän, ei ole ensimmäinen kerta, kun löydän itseni ihmettelemästä ajan kulkua. Mutta niin se vain yksinkertaisesti on, että ei tässä tahdo perässä pysyä. Oikeasti, tällä menollahan ihan kohta meilläkin jo pakkaillaan koulureppua ensimmäistä kertaa. Siis kääk, sanon mää! Ja nyyhkis.

torstai 15. lokakuuta 2015

Laiskan päivän leikit

Joskus äitiä vähän väsyttää. Eikä aina ihan vähänkään, välillä niin paljon, ettei silmät pysy tulitikkujen avullakaan auki. Lapsia nyt ei tunnetustikaat äidin väsymykset hevin hetkauta, vaan rutiinit on hoidettava ja leikit leikittävä, vaikka pää väärinpäin (ei nyt ihan kirjaimellisesti kuitenkaan). Silloin on syytä ensiavuksi pakottaa aivot töihin. Tässä tapauksessa mietintätöihin. Nuo muksut kun reagoi äidin väsymykseen niin, että mitä enemmän äiti yrittää hengähtää, istua tai hui kamala, jopa maata, sitä enemmän tapellaan, itketään ja kiukutellaan. On turha edes kuvitella toimivaksi sen, että kehoittaa lapset aloittamaan leikin keskenänsä, kun äiti tässä vähän levähtää. Vaikka muussa tapauksessa leikit usein sujuiskin aika hienosti, niin tämmöisenä päivänä tehdäänkin sit täyskäännös. Eihän se kukkokaan käskien laula.

On siis tehtävä, kuten sanottua, aivotyötä sellaisen leikin keksimiseen, joka miellyttää kaikkia osapuolia. Tässä tapauksessa se tarkoittaa käytännössä puuhaa, missä äitin levähtäminen ja mahdollinen (lue: pakollinen) silmien lepuuttaminen kuuluu leikkiin, tai on vähintäänkin hyväksyttävää.

Kriteerit täyttyvät esimerkiksi parturileikissä. Huom, tätä ei kannata ottaa liian tosissaan. Älä siis anna lasten käsiin saksia, ja miehen partakonetta, vain jotain saksia ja hiustenleikkuukonetta muistuttavaa. Harja on tähän leikkiin oivallinen, mutta turvallinen, ja sakset lasten mielikuvitus tekee vaikka kynästä tai leikkikeittiön muovisista grillipihdeistä. Äidin tehtäväksi jää ottaa mahdollisimman rento asento, niin että hiukset roikkuvat sopivasti lasten ulottuvilla (esim sohvalla nojaten päällä käsinojaa vasten, tyynykasa niskan alla tietty) laittaa silmät kiinni ja antaa pikku ammattilaisten hoitaa hommansa. Tässä leikissä ei sitten tarvitse kantaa huolta siitä, joskos vahingossa sattuisi ihan oikeasti torkahtamaan, nimittäin kun partureita on kaksi, hiuksiakin kiskotaan vähintään kahteen suuntaan koko ajan. Ja lisäksi noilla mainitsemillani grillipihdeillä nyppiminen ja repiminen nipistää päänahkaa aika mukavasti.

Kun parturileikki alkaa kyllästyttämään, on aika luontevaa siirtyä hierojien käsittelyyn, matolle, taikka joskus, vallan lasten pyynnöstä, mukavasti sängylle makaamaan. Mamman pullataikinamahaa (niin, mahaa, kovan selän hierominen on tylsää) on ihan kiva veivata, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan se on hoideltu suhteellisen nopsakkaan alta pois. Ja jos oikein vauhtiin päästään, niin aika pian etsiytyykin touhottajien päälle lennosta lääkärintakit (jos ei ne heti sitä ite hoksaa, niin tässä vaiheessa äiskä voi vähän vinkata) - ollaan neuvolassa.

Neuvolaleikissä välineitä onkin varsinainen arsenaali. Kaikki purkit, törpöt, tikut, kipot, kupit sun muut käyvät. Mitä enemmän, sen parempi. Yhdestä purkista töpötetään yhtä rasvaa, töp tsöp, toisesta toista, tsup tsup, ja sitten levitetään. Tikuilla pistetään piikkejä, tiks, paljaalle iholle (auts), tottakai. Niin, ja laturi on tässä leikissä aivan ehdoton, nähkääs, vauvan sydänäänien kuuntelemista varten. Sitä liikutellaan mahan tai vaihtoehtoisesti selän päällä. Ja se jyskyttää tasaisesti kuin juna konsanaan, tuk-tuk-tuk-tuk-tuk-tuk-tuk-tuk-tuk. (Näin jälkikäteen ajateltuna, kannatti raahautua talvella pari kertaa koko katraan kanssa äitiysneuvolaan, niin hikistä kuin se silloin olikin.)

Oman haasteensa näihin(kin) leikkeihin tietenkin tuo eräs sen tarkemmin nimeämätön tuholainen, se kullanmuru, josta on kiva rääpiä lattialla makaavan äidin naamaa, repiä hiuksia (niin että ne oikeasti lähtee irti) tai vaihtoehtoisesti vollottaa muka hätää kärsien vieressä. Kun äiti ei leiki mun kans. Siitä syystä nämä leikit ajoittuvat usein aamu-uniaikaan, joka on erityisesti tässä tapauksessa harmillisen lyhyt tunteroinen. Jäljelle jäävän ajan voikin sitten käyttää minuuttien laskemiseen (hereilläpysymiseksi), toivoen, että toinen puolisko saataisiin ajoissa kotiin. Joku fiksu (olen kokeillut, siksi tiedän, että se on fiksua) saattaisi jopa yrittää unohtaa koko väsymyksen ja melko turhat (vaikkakin kivat) levähtämisyritykset, kerätä porukan kasaan ja suunnata esimerkiksi puistoon. Tai mammakavereilta tekohengitystä hakemaan, suomeksi sanottuna juomaan kahvia ja juttelemaan. Niin, ja leikkimään, tietty.

Tai sitten, niin kuin tänään, raahautua aivan liian aikaisin aamulla perhekerhoon. Valmiille ruuille!! Ja huomata, että aurinkoki paistaa. Vaikka väsymys ei mihinkään häipynyt, niin se aamulla koko maailmalle mököttävä äiti on jälleen pelkkä äiti.

Kuva nyt ei varsinaisesti aiheeseen liity, eikä silti toisaalta kovin
 kauaskaan heitä. Tässä hyvin tyypillinen tilanne just nu. 
Mamman pikkumurut!

perjantai 9. lokakuuta 2015

Pyykkärin paikka auki

Onhan se uskomatonta, ettei tää nainen täällä näin saa pyykkiä pestyä! Taas, jälleen kerran, mennään jo torstaissa, kun yhtäkkiä herään huomaamaan, että yhden kaapista ovat teepparit loppu, toisella lähtee jalkaan ihan melkein viimeiset alushousut ja kolmannella ei kohta oo ainuttakaan puhdasta bodya. Ja siis tämä ei ole mitenkään poikkeuksellinen viikko, ei todellakaan.

Syy on hyvin yksinkertainen: minä en vain kertakaikkiaan muista. Joka aamu herätessäni vakaasti aion tehdä sen. Tänään. Heti aamupäivällä, ettei vaan pääse unohtumaan. Ja hupskeikkaa, aivan yhtäkkiä on taas ilta ja aika hakea kylppäristä yövaipat. Niin, hakea, jos pääsee siitä pyykkivuoren yli vaippakaapille. Voi etttttä se ottaa päähän, tajuta, että ihan oikeasti en tänäänkään sitä muistanut! Ja minähän se en konetta laita pyörimään enää siinä vaiheessa, kun lapsia nukutetaan, eihän sitä pääsis ikinä itse nukkumaan. Ne vaatteet kun ei puolessa tunnissa puhdistu.

Kyllähän mää tietty tuolla pyykkärissä käyn vaikka sen viistoista kertaa päivässä, mutta aina on joku tilanne päällä. Jollaki tavarat pöksyissä, joku itkee väsymystä, joku nälkää, tai sitten just ku pääset pyykkäämisen makuun, niin lapset aloittaa jonku vuosisadan lelutappelun, ja erotuomariahan siellä tarvitaan. Ja eihän sitä nyt hyvänen aika kolmen minuutin päästä voi enää muistaa, mitä sitä pitikään tehä.

Niin perinteisesti sitä kävi sitten eilenkin, että tuli yhtäkkiä joku hätäinen yllärilähtö paikkaan ö, eikä siinä tohinassa käynyt tietenkään, taaskaan, mielen vieressäkään, ne pursuilevat pyykkikorit ja vajaaksi käyneet vaatepinot kaapeissa. Näin on siis jälleen todettava, että viikon ensimmäinen pyykkikoneellinen on juuri parhaillaan linkousvaiheessa. Ja on perjantai-iltapäivä. Ja viiden hengen perhe. Että toimiiko? No en menis kehumaan.

Täällä sitä sitten pyykätään hiki päässä koko viikonloppu, niinkuin viime ja edellisenä ja sitä edellisenäkin viikonloppuna. Ja pyykkejä kuivuu ovien päällä ja tuolien selkänojilla ja vaikka missä.

Minkä hokkuspokkustempun sitä tekis, että sais tän rumban pyörimään just toisin päin? Niin, että viikonloppuna jäis aikaa jolleki muulleki hommalle. Tai ihan oleskelulle jopa. Pitäis ne välipäivät lauantaina ja sunnuntaina. Jos niinku sellasia oikeasti tällä pyykin määrällä on vara pitää.

Pitäsköhän mun siirtää nuo pyykkikorit olkkariin, jos sitä sitten muistais. Vai palkkaisko vaan jonku tyypin tänne pyykkäriksi... Pitääpä ihan tosissaan laittaa harkintaan.

Onneks on sentään söpön värisiä kukkia maljakossa. Ja perjantaifiilis - siitäkin huolimatta, että ukkoseni just ilmoitti töiden venyvän iltamyöhäseen. Aurinkoista viikonloppua!


keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Varokaa minimiestä!

Tiedättekö mitä meikämamma tekee just nyt kaiket päivät? Minähän vahdin. Vahdin minkä ikinä kerkeän. Herkeämättä. Silmä tarkkana. Ja jos se silmä epähuomiossa unohtaa olla tarkkana, niin se kyllä muistaa tehtävänsä taas ihan pian, huudon kuullessaan. Olenhan mää toki vahtimista harrastanut koko äitiurani ajan, mutta sanotaanko, että ajoittain on päästy helpommalla. Nyt ollaan jälleen kerran siinä kohtaa, jotta hikiä pukkaa.

Tuo meidän formulaakin nopeampi kuopuksemme nimittäin on tullut siihen vahdittavaan ikään. Hän on sellainen tuholainen, jotta. Hengenvaarallisten pikkutavaroiden noukkiminen ja roskiin saattaminen tulee jo ihan selkäytimestä, huomaamatta.
Mutta se mikä tätä mammaa ihan tosissaan työllistää ja kiireisenä pitää, on se, kun tuo mini tahtoisi osallistua jok´ikiseen isosiskon ja -veljen leikkiin. Hänen leikkinsähän on leikin kuin leikin levittäminen, junaratojen ja tornien hajoittaminen, lelujen sekoittaminen, kaappien, hyllyjen ja tasojen tyhjentäminen ja yleisen epäjärjestyksen ylläpitäminen.

Selväähän on, ettei nuo isommat leikkijät järin innoissaan ole, kun eivät saa rauhassa leikkiä melkein mitään(muulloin kuin päikkäriaikaan). Kun vaara uhkaa, on ensimmäinen reaktio tietenkin puolustautuminen - muks maks ja niin edelleen. Periaatteessa aika ymmärrettävää suojelutoimintaa isommilta. Periaatteessa myöskin väärin ja kovin ikävää minin näkökulmasta. Kerta toisensa jälkeen siis täällä (kaikesta vahtimisesta huolimatta) ollaan tilanteessa, missä yks viiva kaks itkee hajoitettua leikkiään ja yks loukkaantuneena tyrmätyksi tulemistaan, mahdollisesti pipiäkin. Ja näähän kans on jokainen sellaisia dramaqueenejä ja -kingejä, (tietyt merkit antavat ymmärtää, että tämä on heidän puoleltaan tehokkaaksi havaittu keino tulla ensimmäisenä huomatuksi, tai huomatuksi yleensä, tässä sisarustriossa) että desibelit huitelee aikamoisissa lukemissa. Kun ensin on selvitetty, kellä tässä oli todellinen ja isoin hätä ja ketkä taas kuuluu itkujoukkoon määki ku muutki, vie rauhoitteleminenkin aikansa. Jokaisellahan tottakai on joku pipi, tai harmi muuten vain, mikä on saatava äitille itkun säestyksellä ilmoitettua.

Niin, se vahtiminen. Sen lisäksi, että se on välttämätöntä, kun eihän noin pienet ihan aina ymmärrä, mitä voi ja ei voi toiselle ihmiselle tehdä, se on myöskin helpompi tie, kuin vahtimatta jättäminen. Siitäkin huolimatta, että on lähes turha yrittää päivän aikana sitten mitään muuta tehdäkään.
Ja niin turhaa kuin se yrittäminen onkin, niin pitäähän sitä siltikin aina kokeilla. Että jos nyt vien tämän minin tuonne toiseen päähän taloa, niin ehdin ehkä luututa pöydän. Tai jos annan sille jotain tosi mielenkiintoista, avaan vaikka jonkun keittiön kaapin, niin saatan jopa ehtiä käväistä pikapikaa vessassa. Tai työntää ruokaa vaikka viis haarukallista suuhun (omaani). En muista, olenko montaakaan kertaa aikeissani kovin kehuttavasti onnistunut. Jos siis siellä oli jonkun mielessä mielenkiintoista tekemistä tällaiselle ei-vielä-taaperolle, niin ilomielin otan vinkkejä vastaan!

Vielä jokin aika sitten pääsin pikkuisen helpommalla. Senkus nosteltiin vaan isompien kanssa yhteistuumin kaikki leikit aina ensimmäisen vaaran uhatessa turvaan pöydälle, sängylle tai sohvalle. Tuolloin itkijöitä jäi vain yksi. Se, joka ei yltänyt, vaikka olisi halunnut. Se, jolle ei tietenkään kelvannut muut lelut lattialla ja lelukoreissa. Kuka nyt yksin viitsisi leikkiä (saati sitten äitin kans), kun kavereitakin olis.

Vaan nytpä alkaa mammalla olla konstit vähissä. Tuo niin rakas mini kun yltää jo melkein joka paikkaan. Jos ei nyt aivan kaikkialle kiivetä uskalla, niin hienosti se leikkien sekoittaminen onnistuu siinä sohvan tai pöydän tai sängyn vieressä seisten ja kurotellen. Ah.

Ehkä tää kantsii vaan ottaa positiivisesti, liikunnan kannalta. Mullahan on tässä jo jonkun aikaa ollut askelmittari ranteessa ja voin kertoa, että tällä hetkellä tavoite, yhdeksän tuhatta askelta, täyttyy lähestulkoon pelkästään tässä kotona pyöriessä. Jos ei aivan, niin pikkujumppa vielä illan päätteeksi (olen muuten edelleen yhtä täynnä intoa, kun aloituspäivänäkin) ja voi kuulkaa hyvällä omalla tunnolla mennä nukkumaan. Myhäillä mielessään, että minä laiska kotiäiti se en sittenkään ihan niin laiska ole, mitä pelkäsin.

Jos totta puhutaan, niin mää tykkään joskus ihan vähän liioitella. Totta on se, että ei tässä nyt hirveällä antaumuksella repeä kotitöihin. Mutta eihän tää silti oikeesti mitään hikiurheilua oo, paremminki hyötyliikuntaa. Enkä mää nyt välttämättä niin helisemässä kyseisen asian kans oo, mitä annan ehkä ymmärtää. Lähinnä huvittaa tämä kaikki. Lapset ne on vaan niin suloisia, jokainen omalla tavallaan.


torstai 1. lokakuuta 2015

Parempaa syksymieltä

Jos joskus syksy on saanut minussa aikaan haikeaa, ellei jopa masentavaakin fiilistä, niin tämä syksy tuntuu tekevän poikkeuksen. Tällä hetkellä mun energian määrä vain lisääntyy, mitä pidemmälle aina kylmenevää syksyä mennään. Ehkä se syysmasis vielä saapuu meillekin, ehkä ei. Mutta nyt nautin!

Nautin erityisesti siitä, että on yhtäkkiä intoa alkaa laittamaan kotia myyntikuntoon. Tähän asti kaikki siihen prosessiin liittyvä (kaikki, mitä viikko viikolta olen siirtänyt seuraavaan siivouspäivään, kuten kylppärin kaakelisaumojen puhtaaksi jynssääminen sekä seinien peseminen ja satakaks muuta hommaa) on saanut aikaan vain stressiahdistusta. Kaikeksi onneksi tapahtui sillä saralla yllättäen käänne, jonka myötä virtaa tuntuu olevan jaettavaksi asti. (Välillä.)

Eilen hangattiin muksujen kanssa keittiön kaapinovista kaikki pinttynyt lika pois, tänään puolestaan päästiin jo hyvälle mallille lastenhuoneen seinien pesemisessä. Uskomatonta, minkä määrän tahroja tällainen pieni lapsiperhe saa iskettyä valkoisiin seiniin ja miten lyhyessä ajassa! Toivotaan, että peseminen tuottaa tulosta, eikä tarvisi enää tarttua maalitelan varteen. Nimittäin, vaikka tuo rätillä hankaaminen aika viheliäistä hommaa onkin, niin on se kaikkinensa kuitenkin aika tavalla ripeämpää kuin maalaus. Ja vastahan nämä seinät maalattiin.

Omakotitalohaaveissa turhautuminen on alkanut hiljattain kääntyä toiveikkaaksi odotukseksi - joskohan tässä lähiaikoina saatais jotain ratkaisuntynkää aikaiseksi. Olen jopa alkanut uskomaan siihen, että se Meidän Koti ilmestyy vielä jonain harmaana syyspäivänä etuoveen. Aivan äkkiarvaamatta, ehkä piankin. Mitään sen suurempaa muutosta ei ole tapahtunut, kuin se, että mieli on muuttunut uudelleen positiivisemmaksi. Lisäksi Meidän Kodin etsimistä ja löytymistä helpottaa huomattavasti se, että alamme olla aika hyvin selvillä siitä, mitä haluamme. Niin, tai ainakin siitä, mitä emme halua. Emme halua rivitaloa, emme paritaloa, emme parin vuoden väliaikaista taloa, emmekä vanhaa lattiasta kattoon remontoitavaa taloa. Tässä elämäntilanteessa myöskään rakentaminen ei tunnu järkevältä ratkaisulta. Ehkä ainoa probleema juuri nyt onkin se, ettemme osaa päättää mihin kuntaan asettuisimme. Onko se sitten asia, mitä meidän ei tarvitse itse päättää, vaan mikä määräytyy automaattisesti uuden kodin myötä, selvinnee tulevaisuudessa.

Samalla, kun alan päästä turhautumisestani, huomaan pienen paniikin yrittävän tunkeutua tilalle. Koska kohta on lokakuu ja marraskuu ja joulu!!!  (Siis herranenaika! Just nyt katson tässä kirjoittaessani keittiön ikkunasta ulos ja näen LUNTA maassa, kääk! Näkyy onneksi sulavan lähes samoin tein pois.) Viitteitä siis olis jo siihen suuntaan, että kesällä asettamani haave, jonka mukaan (meille) uusi valmis koti olisi jo jouluksi asuttavassa kunnossa, saattaa olla jokseenkin epärealistinen. Jos ei aivan täysin mahdoton, niin vähintäänkin haastava. On nähkääs saatava ensin aikaiseksi pitkä lista asioita ja asuntoja nyt harvemmin parissa päivässä myydään. Vaan auttaako tuota nyt surkutella - senkus aletaan tuhoamaan tuota listaa! Ihan just nyt ja heti, kun on kerran jo aika hyvään alkuun päästy.

Palatakseni vielä hetkeksi alkuperäiseen aiheeseen; aurinkoinen syksy ja syysretket lisätty kategoriaan elämää parhaimmillaan. Varsinkin, jos muistaa ottaa evästä niin paljon, että voi koko retken ajan istua notskilla ja napsia menemään yhtä sun toista. Kiitos kaunis seuralaisille!