maanantai 30. marraskuuta 2015

Rakas Joulupukki

Meillä on täällä vähän kiirettä pitänyt. Niin kiirettä, että ensimmäinen adventtikin meni ohi, niin, ettei koko asiaa tajuttu kuin näin jälkikäteen. Oli tarkoitus virittää koti viimeisen päälle jouluasuun adventtiin mennessä. Tähdet ikkunoihin, valoja ja koristeita vähän sinne ja tänne. Ja se joulukalenteri, sekin piti tehdä. Piti. Onneksi niitä saa lapsille hätätapauksessa kaupastakin.

Tänä jouluna saattaa jäädä tekemättä muutama muukin joulujuttu. Yritän lohduttaa itseäni, että onhan se joulu taas ens vuonnakin. Jostain syystä se ei kovin kamalasti tämmöistä tunnelmoitsijaa ja rauhan rakastajaa lohduta. Lieköhän olisi pukin kirjekin unohtunut tyystin, jollei nuo lapset siitä päivittäin muistuttaisi.

Lasten omin kätösin askartelemat terveiset tulevatkin tässä samassa kuoressa, mutta kun he eivät vielä osaa itse kirjoittaa, niin on kai äidin vielä lisäksi välitettävä tärkeät terveiset.

Isompi pikkumies on ollut reipas äidin apulainen. Hän kiltisti toteuttaa äidin pyynnöt viimeistään siinä vaiheessa, kun vähän muistuttaa ikkunan raosta kurkkivista ja tarkkailevista joulutontuista. Ja niistä lahjatoiveista, mitä pukki ehkä sitten jouluna tuo. Tottakai riitaa ja kiukkua välillä tulee, niin kuin lapsilla kuuluukin, vaan en minä sanoisi hänen tieten tahtoen ilkeä olleen. Päin vastoin, suloinen, vekkuli pieni poika, jutustelija, joka vain leikkisi päivät pitkät.

Pikkuneiti on toiminut äidin juoksevien asioiden toimittajana myöskin. Oikeastaan, meillä enimmäkseen kilpaillaan siitä, kumpi tällä kertaa saa tuoda sen vaipan tai tutin, minkä äiti pyysi. Välillä tietenkin aiheesta otetaan yhteen, mutta kuinka muuten he vielä osaisivatkaan ongelmatilanteita ratkoa. Pikkusisko taitaa olla nyt ikäänsä tyypillisesti vähän joka tilanteessa Neiti Ei, mutta, niinkuin veljensäkin kohdalla tietyt oikut, myös tämän katsotaan kuuluvan kehitysvaiheeseen. Pikkuneiti on siis ollut asiaankuuluvan reipas ja nauravainen hassuttelija, oikeastaan sana kakara kuvaa häntä monessa tilanteessa erinomaisesti. Viime aikoina on hän hoitanut paljon vauvoja, hoivasta saa osansa myös pikkuveli.

Pikkuveli puolestaan on ollut oikein mallikelpoinen, jos ei kukkamultien lattialle kumoamisia, syöttötuolissa seisomista sun muita lasketa. Kyllä taitaa pukki tietää, että niitä tosiaan ei lasketa. Tämä pikkupätkä ottaa jo itsekseen muutamia askelia ja yrittää kovasti olla kelvollinen isompien sisarusten leikkeihin mukaan. Hän ei taida juuri lahjojen päälle vielä ymmärtää, mutta äidin mielestä ansaitsee kuitenkin ehdottomasti pienen muistamisen jo pelkästään siitä, että on niin touhukas, että me äiti ja isä voitaisiin vain huvittuneena ihastella häntä(kin) päivät pääksytysten. Paljon me sitä tehdäänkin, ihan vain istutaan sohvalla tai leikin syrjässä ja seurataan lasten touhuja.

Mutta jottei nyt aivan pääsisi tärkein unohtumaan, niin on varmaan syytä välittää Korvatunturille joitakin lasten toiveista. Tänä vuonna pukki taitaakin päästä aika helpolla vaivalla, nämä toiveet kun ovat kysyttäessä aika, no, miten sen sanoisi, yksipuoliset. Pikkumies toivoo siis legoja, legoukkoja jaaa paljon legoukkoja. Olen minä yrittänyt kysyä, josko hän toivoisi pukin tuovan lisäksi jotain muuta pientä, mutta vastaus on pitkänkin mietinnän jälkeen edelleen legoja ja legoukkoja. Pikkusisko puolestaan toivoo legoukkoja ja legoja. Ja laskeskeltuani tässä yksi ynnä yksi, tulin sellaiseen päätelmään, että mitä todennäköisimmin, jos Pikkuveli osaisi puhua, hänkin mahtaisi toivoa legoukkoja.

Siinä siis olisi pukille ja tontuille vähän vinkkiä, jos vain yhtään tuntuu, ettei oikein keksi, mitä tämän perheen pikkuisille pakettiin käärisi.

Me laitetaan nämä terveiset illalla tuohon terassin pöydälle kukkaruukun alle. Jospa tontut sen siitä yön aikana löytäisivät. Noita muksuja meinaa vähän jännittää, lieköhän saavat yöllä nukuttua...

Piparintuoksuista joulun aikaa Korvatunturille! Täällä ei maltettaisi millään teidän vierailuanne odottaa. Toivotaan paljon lunta, että voisitte tulla perinteisesti reellä porojen vetämänä. Nähdään pian!

Pikkumiehen, Pikkuneidin sekä Pikkuveljen puolesta äiti


perjantai 27. marraskuuta 2015

Mitä nyt?

Eilisen aamupäivän käytin aika perusteellisen hyvin kyynelten vuodattamiseen. Piti nähkääs jo tehdä ensimmäinen osa siitä surutyöstä (onko se sitä, en ole varma, joka tapauksessa, niiin haikeaa), mikä liittyy nykyisestä kodista luopumiseen.

Tässä meidän kodissamme ei ole mitään sellaista hienoa ja luksusta, minkä perään erityisemmin kannattaisi jäädä haikailemaan. Tämä on ihan tavallinen rivitaloasunto. Ei kuitenkaan meille ihan mikä tahansa kämppä (vaikka niinkin olen tätä usein nimittänyt). Meille tämä on ollut ensimmäinen ihan oma koti. Se, mihin me silloin pari vuotta sitten rakastuttiin. Se, mikä oli pakko saada. Sisustuksellinen puoli ei välttämättä alkuun ollut aivan sitä, mitä piti, ja aika huomattavan paljon onkin ilme muuttunut kahden vuoden takaisesta (valitsemallamme välitysfirmalla, jolta tämän asunnon myöskin aikanaan ostimme, sattui nimittäin olemaan ennen-kuvat vielä arkistoissa). Siihen, että olemme saaneet tästä meidän näköisemme, ei ole tuhlattu suuria rahasummia, mutta aikaa ja vaivaa on nähty varmasti senkin edestä.

Nyt, kun kaikki on viimein ihan vihoviimeistäkin yksityiskohtaa myöten saatu valmiiksi ja vieläpä laitettu ostajaehdokkaita varten aivan vimpan päälle, niin pitäisikin heti jo lähteä pois. Pois, mutta mihin?

Myydähän me toki haluttiin. Sehän meillä oli tavoitteena. Sitä vain jotenkin ajatteli, että jos tästä parin kuukauden kuluessa ollaan lähdetty, niin on meilläkin jo uusi ihana (tai ihanaksi muutettavissa oleva) kohde kiikarissa. Että jos vuokrallekin joudutaan, niin sen kestää, kun tietää, milloin ja mihin siitä sitten kohta siirrytään ja asetutaan.

Ja nyt yhtäkkiä ollaankin siinä tilanteessa, että jo heti uuden vuoden alussa pitäisi koti luovuttaa uudelle omistajalle. Enkä oikeastaan ole ihan varma, osaanko siitä just nyt aivan täysillä iloita. Toinen puoli minussa on toki aivan innoissaan, mutta se toinen puoli. Se on hyvin epävarma omista tuntemuksistaan. Eikä vähiten siitä, mitä ajattelisi joulukuun lopun muutosta, kun ei ole harmainta haisuakaan, mihin kaiken kamansa kantaisi. Kaikki kävi niin nopeasti, ettei tässä tahdo oikein uskoakaan, mitä on tapahtumassa.

Myyntikuvat otettiin keskiviikkona. Välittäjä julkaisi myynti-ilmoituksen torstaina. Ensiesittely oli sunnuntaina. Maanantaina saatu tarjous hyväksyttiin tiistaina.

Että onko tuo nyt kumma, jos ei pysy menossa mukana. Jos tarjous olisi tullut vaikka kahden viikon päästä, niin olisi ajatukset varmasti jo erilaiset. Siihen oltiin jopa osattu vähän varautua (tämmöinen vaihtoehto sen sijaan ei käynyt mielessäkään), että jos se meneekin "heti", siis meidän makuun heti, eli vaikka kolmessa viikossa. Sitäkin vähän epäilimme, mutta pidimme toki realistisena vaihtoehtona. Olisi ehtinyt ainakin tajuta sen, että talo on yleensäkin myynnissä. Kun nyt meni vähän niinkun niin päin, jotta ensin myytiin talo ja vasta siitä parin päivän päästä alkoi todella ymmärtämään, mitä kaikkea viikon aikana ehtikin tapahtua. Ensin nauratti, teki mieli tuulettaa. Sitten itketti.

No, tänään taas naurattaa, onneksi. Tuntuu hyvältä. Näinhän tämän piti mennäkin. Mutta silti, sitä en kiellä, etteikö meille vähempikin vauhti olisi riittänyt. Tai sitä, etteikö vähän olisi kiireen tuntua ilmassa uuden määränpään suhteen. Enkä sitä, ettemmekö olisi ehtineet tähän asuntoon kiintyä. Rakkaasta kodista on varmasti aina vaikea luopua, vaikka kuinka olisi uutta ja ihanaa luvassa. Koti on niin paljon muutakin, kuin katto, seinät ja huonekalut. Koti on täynnä tärkeitä hetkiä, tapahtumia, tunteita laidasta laitaan. Tähän kotiin kannoimme vastasyntyneen, kaksiviikkoisen tyttäremme ja hänen muka niin ison, yksivuotiaan isoveljensä ja...noniin. Taidan jättää muistelut tähän tältä erää, ettei vain mene roska silmään.

Eilen nyyhkyttelin ja niiskuttelin riittämiin. Tänään olen huomattavasti kevyemmällä mielellä puolestani tuhlannut kaiken liikenevän aikani etuovessa. Ja välillä ihan vähän innostunutkin. Näin sitä vaan taas ollaan jännän äärellä. Tuleva viikonloppu ja ensi viikko juostaan asuntonäytöissä. Sitä jatketaan mahdollisesti koko joulukuu ja alkuvuosi. Vähän niinkuin pakko vain tehdä niin, siihen saakka, kunnes löydämme etsimämme. Kaikki muu on nyt toissijaista.

Ei siis muuta kuin peukkuja pystyyn, että saataisiin jonkun talon kohdalla livenäkin se fiilis, että tämä se on. Tästä tulee meille hyvä uusi koti.

tiistai 24. marraskuuta 2015

Hengähdystauko

Huh huh, sanon mää. Asuntoa lähdettiin myymään het ryminällä. Vaikka suottako tuota enää oltais viivyteltykään. Muutamaan viikkoon meillä ei ole mieliin eikä kalentereihin mahtunut kertakaikkiaan enää mitään ylimääräistä, näiden asuntohommien lisäksi. (Voi miten mielelläni kirjoittaisin vaikka vaihteeksi jostain muustakin, mutta niin, toistaakseni itseäni, kun ei tässä nyt juuri muuta ole ajatuksiin mahtunut.) Ja sanotaanko näin lyhyesti, että onhan tuota vähän tullut siivottua. Frouva, jonka huoleksi äskenmainittu aika pitkälti on jäänyt, on aika perusteellisen uupunut, noin niinkuin fyysisessä mielessä. Pääkoppa sen sijaan on intoa täynnä. Nyt pitäis malttaa vain odotella ja katsoa, mitä tuleman pitää. Ja ehkä siivota taas lisää. Ja lisää.

Tänään täti-siivoojalla onkin piiitkästä aikaa sellainen päivä, kun ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Edes siivota. Enkä muuten ole sitten tehnytkään kuin ne kaikkein välttämättömimmät askareet. Lapset heräsivät jostain syystä juuri tänään erityisen aikaisin, tietenkin, mutta vetelevät ilokseni parhaillaan onnellisesti päikkäreitä.

Siksipä tänään, tämän pienen hetken, pyhitän hyvällä omalla tunnolla itselleni, niinkuin silloin joskus aikana ennen talokiireitä, siitäkin huolimatta, että ilta on taas aikataulutettu. Pienen hetken ihastelen kynttilöitä ja kuuntelen joululauluja. Aivan pienen hetken. Minä(kin?) niin rakastan tunnelmointia. Ai että!

Joulu ei ollut vielä viikko sitten kerennyt käydä mielen vieressäkään. Muuten, kuin että toivottavasti saadaan nauttia tästä rakkaasta ja ihanasta pikku kodista vielä yhden joulun verran. Myyntikuvistakin tuli vuodenajalle aika tyypillisesti ankean näköisiä. Yllättäen tietenkin heti seuraavana päivänä saatiin sitä lunta. Ja pakkasta. Aivan selvästi tilauksesta. (Lieköhän olisi ollut säätiedotuksista ennustettavissa, en tiedä, kun en niitä ruukaa seurata.)

Samalla hetkellä, lumen ja pakkasen tuomana, saatiin joulumielikin kotiamme kaunistamaan. Tänä vuonna tuota vierasta ei tarvinut, (no, joutanut,) odotella lainkaan. Ja oikein sopivaan aikaan osasi tulla. Pyytämättä.

Joulu ja joulun tunnelma. Joka vuosi se vain tempaa mukaansa, enemmin tai myöhemmin. Kynttilät eritoten.





keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Vähän lunta ja pakkasta, kiitos!

LUNTA! Äiti, herätys!! Tuu äiti kattomaan, tuolla takapihalla on satanu lunta!!

Pakkohan se on äitinkin nousta. Vaikka oikeastaan sitä nousee tuommoisina aamuina ihan mielelläänkin. Lasten aitoon riemuun on niin helppo yhtyä. Ovat pienestäkin lumisateesta aivan haltioissaan - kumpainenkin pomppii tahollansa ja paikasta toiseen, niinkuin pöksyissään olis muurahaisia. Silmät loistaen ollaan jo ovelle menossa. Varastosta pitäis heti välittömästi hakea pulkat ja kolat, lumiukkoja päästä tekemään. Tuu äiti, mennään jo!

Voi sitä harmistusta, kun ulos viimein niin monien vaiheiden jälkeen selvitään ja kaikki lumet onkin ehtineet sulaa pois. Harmittaa äitiäkin. Lumi on niin kaunista. Ja se kuramärkä, mitä jäljelle jää sulaneen lumen jälkeen, se on kaikkea muuta kuin kaunista. Kaiken lisäksi teettää lisätöitä mammalle, kun saa yhtenään olla hiekkoja imuroimassa ja kuraa luutuamassa, lattiolta ja ulkovaatteista.
Mutta kerhon pihallapa laskettiin jo maanantaina liukurimäkeä ja rakennettiin hienoja minilumiukkoja, vaikka kerhon loputtua lunta ei lumiukkoja lukuunottamatta enää missään näkynytkään. Ei ne paljoa vaadi, nuo lapsukaiset.

Saadaankohan me pakkasta marraskuulle olleskaan? Kovasti tuo olis jo tervetullut meidän puolesta! Ja se lumi. Toisi valoa. Vaikka kyllä minä pärjään, kynttilöiden avulla. Mutta lasten iloksi edes. Lunta vaikka vain pari senttiä, mutta sitä pakkasta, ettei samoin tein pois sulaisi. Tule jo, talvi!

Niin ihanan rakeettomia nämä kännykkäräpsyt, etten sanoisi...


perjantai 13. marraskuuta 2015

Askelta pidemmällä

Jes, vihdoin ollaan otettu aika iso askel kohti asunnon myyntiä. Nyt vähän jännittää. Asian laita kun on sellainen, että jos tässä nyt niinku ostaja löytyy, niin sehän on tämän konkkaronkan sitten kerättävä kimpsut ja kampsut kasaan ja lähdettävä kohti uutta. Hui! Onhan toki sekin vaihtoehto olemassa, ettei ostajaa löydy, silloin me vaan yksinkertaisesti hyväksytään asia ja nautitaan puhtoisesta pintarempatusta kodista vielä tovin aikaa. Mutta myyminen tässä nyt kuitenkin on tavoitteena, eikä auta kuin toivoa parasta. Se askel on siis pidemmin selitettynä se, että meillä kävi eilen välittäjä tekemässä hinta-arvion ynnämuut velvollisuudet ja seuraavaksi jäädäänkin odottamaan kuvaajaa. Ja sitten sitä myynti-ilmoitusta! Olen hieman täpinöissäni.

Me ei olla todellakaan pysytty aiotussa aikataulussa ja jouluksi ei nyt uuteen kotiin päästä, ellei ihmettä tapahdu. Eli sanotaan vain että ei. Venymisellekin on syynsä, päällimmäisenä allekirjoittaneen unettomuus (joka kierre on nyt melatoniinin ansiosta viimein alkanut helpottaa!), josta syystä tässä on toisinaan tuntunut mieluisammalta vaihtoehdolta olla tekemättä mitään, touhuamisen sijaan. Toiseksi hommaa tähän pisteeseen pääsemikseksi yllättäen olikin aika mukava määrä, ja käytännössä, koska työpäivien jälkeen illat, jolloin ei mitään muuta menoa tai töitä ole ollut, ovat niin kovin lyhyitä, onkin lauantait olleet ainoita päiviä, jolloin on saatu oikeasti jotain merkittävää aikaiseksi.

Kovin isoja urakoita ei keittiötä lukuunottamatta ole tässä kuitenkaan ollut. Lähinnä miljoonien keskeneräisten asioiden loppuunsaattamista. Vaan siinäpä se ongelma just onkin. Just ja tasan niissä miljoonissa pienissä hommissa. Kun yhdistetään ne miljoona pientä hommaa, ja tyypit, jotka on joskus (onneks ihan joskus vaan) aloittamisen kanssa vähän hitaita, niin lopputulos on just tätä.

No mutta, kaikista mutkista, möykyistä ynnä muista haasteista huolimatta, nyt ollaan siinä pisteessä, että remppahommat on saatu ihan pienintäkin yksityiskohtaa myöten valmiiksi ja lisäksi koko kämppä on suursiivottu perusteellisesti. Viimeksi mainittu siksi, että mahdolliset tulevat esittelyt eivät vaatisi sitten niin järkyttävää stressaamista ja hikipäässä huhkimista, vain pikainen viikkosiivouksen tyyppinen riittäisi. Ja siksi, että viistoista vuotta vanhan kylppärin lattia (esimerkiksi) näyttää luotaantyöntävän v a n h a l t a, jos saumat ynnämuut ovat pinttyneen likaiset. Nehän luonnollisestikin ovat, jos ei niitä jynssää juuriharjan ja todella äkäisten (ja kalliiden) aineiden kanssa. Kun taas jynssäämisen jälkeen nekin ehkä (epätoivoinen ehkä) näyttävät siedettäviltä eivätkä herätä turhaa huomiota.

Sanotaan se nyt vielä kerran, jotta tämä kämppä siis lähtee, käsittääkseni, myyntiin virallisesti ensi viikolla. Hui kamalus! Meillähän ei ole vielä kiikarissa uutta kohdetta, niin vähän niinku meinaa tulla seillainen mitäsittenjos. No, etuovi päivittyy edelleen ahkerasti. Ja toisaalta, ainahan voi pakon edessä mennä vuokralle, vaikka nyt tähän hätään ei mitään väliaikaisia ratkaisuja erityisemmin kaivattaiskaan. Katsotaan! Ja jännätään...



maanantai 9. marraskuuta 2015

Iskälle

Isänpäivän aamuna meillä herättiin aikaisin, niin kuin aina. Naperoita jännitti. Yllätykset olis pitänyt päästä antamaan päivänsankarille tottakai heti. Heidän harmiksensa iskä jätettiin vielä nukkumaan aamutouhujen sekä salaisten valmistelun ajaksi. Piilopaikasta haettiin paketoitavaksi lahjat ja viimeisteltäväksi kortit, tärkeimpänä pikkumiehen kerhossa rakkaudella askartelema isäpöllö-kortti. Kun kaikki (aamutoimet ja -palat, tiskit, kahvipöytä, lahjat, kortit ynnä muut) reippaan parituntisen jälkeen oli valmista, ja muksut olivat äitiä odotellessa muun muassa treenanneet onnittelulaulua makuuhuoneen oven takana kymmenkunta kertaa (iskähän ei varmasti sitten osannut yhtään arvata, mitä oli luvassa), päästiin itse asiaan, siis herättämään isää onnittelulaululla.

Voi sitä riemua, kun viimein sai kuskata iskän tutkittavaksi kasan kortteja ja lahjoja! Voi sitä ylpeyttä, kun iskä kortteja luki. Jännitystä, kun iskä juuri paketoituja lahjoja avasi. Malttamattomuutta, kun tämä kaikki tuntui tapahtuvan lasten makuun aivan liian hitaasti.

Isänpäivänä lapset halusivat kiittää isäänsä. Esimerkiksi siitä, että iskä leikkii ja syö (jep!) heidän kanssaan. Ja pitää sylissä. Kerhotädille kolmevuotias oli lisäksi kertonut muutamia merkittäviä asioita isästään. Kuten, että iskä on kaksi vuotta ja tykkää leluista ja iskän lempiruokaa on herkkuruoka.

Toki minäkin halusin kiittää rakasta miestäni. Kaikesta. Isänpäivänä (niin kuin kuuluisi joka päivä) erityismaininnan isimies ansaitsi saada siitä, että rankan työnsä lisäksi hän on kaiken liikenevän aikansa täysillä mukana meidän kotona odottavien arjessa. Ottaa vetovastuun silloin, kun äitiä ehkä uuvuttaa. Sillä on minulle äärettömän suuri merkitys ja lapset ilman muuta nauttivat isän kanssa olemisesta ja touhuamisesta.

En koskaan voi kyllin kiittää! Jos voisinkin, niin olen vähän kehno siinä. Mielummin kirjoittaisin kaiken paperille, kuin sanoisin ääneen. Monta vuotta olen jo opetellut, vähän ehkä kehittynyt ja jatkan edelleen. Yhä muistutan
 itseäni siitä, että kun tulee sellainen pakahduttava rakastantuotaihmistä -tunne, niin kertoisin sen hänelle. Useammin. Ja sen, että tuota ihmistä ilman minä en olisi minä. Pysähtyisin ja halaisin, joka kerta, kun tulee halaamisen tarve. Ja vaikkei niin tulisikaan, niin ihan muuten vain. Liian usein vain mukakiirehdin asiasta toiseen ja paikasta paikkaan. Ja siinäpä se sitten jo aika vähäiseksi jääkin.

Onneksi on näitä juhlapäiviä ihan itse tarkoitukseen. Kovasti me kiitollisuutta ja rakkautta yritimme pusujen ja halien välityksellä osoittaa, ikään kuin korvata niitä sanomatta jääneitä kiitoksia, aikomukseksi jääneitä halauksia. Vaatimattomasti vielä hemmottelimme isäkultaa ravintolabrunssin sijaan lempisuklaakakulla aamukahvipöydässä, sekä jos ei hienoilla, niin ainakin tuikitarpeellisilla lahjoilla, kuten juhlapöydän konvehtirasialla (myöskin lempparia, joten ehdottomasti, karkkilakostakin huolimatta) ja pehmeällä paketilla, joka sisälsi muun muassa teepaitoja, niiden ah, niin ihanien, jo reikiä keränneiden kotipaitojen tilalle.

Kyllä isät ovat ehdottomasti päivänsä ansainneet! 


Tässä vielä teillekin ehkä hienoin ja liikuttavin isäinpäiväkortti ikinä (ai mitenniin ylpeä? köhköh). Kuvassa siis "isäpöllöt".



tiistai 3. marraskuuta 2015

Ajatuksia syksystä, asennevammasta ja kelkan kääntämisestä

Just tällä hetkellä nautin syksystä. Oikeastaan olen enimmäkseen nauttinut koko ajan, mutta tälläkin hetkellä, tässä sohvalla läppäri sylissä löhötessäni, lasten nukkuessa päikkäreitään, vähän väliä nostan katseeni ja ihailen tuota näkymää ikkunan takana. Rajaan pois silmistäni märän maan ja kuvittelen tilalle sen viimeviikkoisen kauniin kuuran. Se ei ole kovinkaan vaikeaa, kun lehdettömien koivujen rungot näyttävät aika samalta kuin viime viikon pakkaspäivinäkin. Sinne metsän taakse on jo aurinko laskemassa, maalailemassa pilviin kauniita värejä. Voisin tuijottaa tuota näkymää ties kuinka pitkään.

Rakastan vuodenaikoja. Vei hetken, että sen tajusin. Joskus olen luullut inhoavani syksyä. Joskus talvea. Ja kevättä, jopa kesää. Niin, siis ihan kaikkia vuodenaikoja. Toisinaan erehdyn vieläkin niin luulemaan. Sitten ymmärsin. Inhoan ehkä märkää, inhoan liian kylmää, pimeys väsyttää, loska masentaa, liika kuumuus on epämukavaa. Olishan näitä. Kuitenkin, kaikista vioista, virheistä ja inhotuksista huolimatta, rakastan kaikkia vuodenaikoja, niiden vaihtelua. Jokaisessa on jotain ankeaa, välillä masentavaakin, mutta yhtä lailla myös kaunista ja ihanaa. Tärkeintä on ymmärtää, keskittyä näkemään hyvää ankeuden sijaan. Tai ainakin sen lisäksi. Lisäksi siksi, että tympeätkin ajatukset, huonommatkin päivät kuuluvat elämään ja ovat normaaleja, kunhan vaan ne eivät saa liikaa valtaa.

Aamuisin mulla on lähes poikkeuksetta vähän asennevammaa. Onneksi ohimenevää sellaista ja just tällä hetkellä, näin iltapäivästä, minä nautin. Nautin tästä elämästä. Kotiäitiydestä. Kaikista pienistä iloista, niin kuin vaikkapa noista kanervista näkökentässäni. Just niistä, mitkä pitkään luokittelin mummokukkiin. Enkä olisi kuunaan arvannut niiden koristavan terassiani jo näin nuoressa iässä. Taidankin perua puheeni. Eivät kanervat missään nimessä ole mummokukkia. Ne ovat ihan vain kukkia, vieläpä ilahduttavan kauniita sellaisia. Minä, aamuvihaaja, rakastan aamuisin sitä, kun saa avata verhot ja katsoa ulos. Jos sisällä kaikki tuntuu potkivan päähän, niin ulos vilkaistessa yleensä näkyy toivon kipinä. Tulee fiilis, että kyllä tää tästä (kun nyt vaan saa ekana vähän murua rinnan alle itse kullekin). Nyt noiden kanervien ansiosta mieli ei lannistu (enää enempää) harmaastakaan säästä, ei edes vesisateesta.

Rakastan kauniita näkymiä niin täällä sisällä, kuin ulos ikkunasta katsoessakin. En välttämättä miellä naapurin roskakasaa taikka autokatosta kovinkaan kauniiksi, mutta niitähän ei kukaan pakota tuijottamaan. Olenkin tässä vuosien varrella opetellut hakemaan istumapaikkani niin, että kaikki vähemmän kauniit asiat rajautuvat pois. Ehkäpä samasta syystä tietyt tekemättömät työt saattavat joutua odottamaan tekijäänsä - olen nähkääs tuossa rajaamisessa kehittynyt jo sen verta taitavaksi, että saatan ihan oikeasti toisinaan unohtaa todellisuuden.

Tai ehkä pointti on juuri siinä. Ajattelutavassa. Eikö elämä näytäkin yleensä juuri sellaiselta, millaiseksi sen ajattelee. Halutessaan tai huomaamattaan. Silloin kun kaikki asiat tuntuvat olevan huonosti, niin nehän kans varmasti on tosi huonosti, jos niin tahtoo ajatella. Toisaalta, jos vain haluaa, voi silloinkin löytää ilon ja tyytyväisyyden aiheita, kun vain jaksaa hetkeksi irroittautua ankeuden keskeltä ajattelemaan. Huomaamaan niitä kaikkein pienimpiäkin iloja. Niitä voivat olla lasten leikit, naurut, hauskat jutut. Syliin ja kainaloon käpertymiset. Siivottu keittiö. Kuuma aamukahvi. Kaunis luonto. Musiikki. Uusi hajuvesi tai muu turhake. Ystävät ja perhe. Koulu tai työ. Rakkaus. Kynttilät. Tai vaikka lämpimät villasukat.

Totuushan on, ettei tämä elo varmasti kenenkään kohdalla ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Ei ollut minunkaan aamuiset ajatukseni kovin riemulliset, tänäänkään. Vaan jälleenpä kerran osoittautui todeksi se, että elämä hymyilee, kun sille hymyilee.

Tämmöisiä aatoksia on mielessäni pyörinyt jo tovin aikaa. Kun täällä kolmen pienen lapsen kanssa, yrittäjän vaimona, vähäisillä pätkäunilla mielialat tekee melkoista vuoristorataa ja hermoilun ynnä masentelun aiheita löytyisi, jos vaikka muille jakaa, jos niihin tahtoisi keskittyä. Kun yhdellä on eroahdistusvaihe, toisella uhmaikä ja kolmannella muuten vain voimakas ja haasteellinen, temperamentti, on aivan normaalia, että saman päivän aikana ajattelen yhtenä hetkenä tyytymättömänä, kaiken toivoni menettäneenä, että hohhoijjaa, tätäkö tämä elämä oikeasti on ja päälle pitkä rivi kysymyshuutomerkkejä, ja toisena kaikki on niin hyvin, lapset iloisia ja suloisia äitinpikkumurusia ja koko elämä aivan ihanaa.

On minun valintani joko jämähtää epätoivoon, taikka sitten löytää niitä positiivisia asioita. Joskus aamukelkan kääntäminen (ts. asenteen muuttaminen) vaatii paljonkin töitä, toisinaan siihen riittää vain pelkkä päätös. Päätös, että nyt, nainen, muuten tehdään tästä aamusta niin hyvä ja mukava kuin mahdollista! Tärkeintä kuitenkin se, että joka kerta, kun olen halunnut, olen onnistunut.