keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Rauhallista joulua!

Tuhat tiukua hännässään
lähti peikko tuo
joulua etsimään.
Suuri toivomus rinnassaan
kulki metsään,
hämärään.

Painoi posken
lumeen pehmeään,
mikä taika siitä syntyikään,
valo syttyi pimeään
tuoden lämmön sisimpään.

Tuhat tiukua hännässään
peikko onnenhehkussaan
sai hangen kimaltamaan
löysi näin Joulun,
 Onnenmaan.

-tuntematon-


Täällä ollaan rauhoituttu vihdoin joulun viettoon. Ostokset on saatu tehtyä, lahjat paketoitua, kortitkin postitettu. Myös piparit saatiin leivottua, niiden myötä on kai tuolla miekkosellakin joulu (hihi). Kaikin keinoin yritetään olla miettimättä viikon päässä häämöttävää muuttoa. Eikä se loppujen lopuksi ole edes kovin vaikeaa. Jouluasuun puetussa kodissa, joululaulujen soidessa ja pikkutonttujen jännittäessä joulupukkia, on helppo keskittyä vain jouluun.

Kuullaan taas, ehkä kuitenkin vasta ensi vuonna, kunhan lomat on lomailtu, muuttolaatikot kannettu, ja asetuttu väliaikaisesti asumaan, näillä näkymin mummilan nurkkiin.

Toivon lumista, iloista ja rauhaisaa joulua sekä rutkasti lämmintä joulumieltä jokaiseen kotiin!

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Uusi koti kullan kallis

Me löydettiin se - meidän koti. Kaikki meni loppujen lopuksi just niin, miten toivoinkin (vaikka epätoivoakin ehdittiin tuntemaan). Eräänä aamuna bongasin etuovesta pikkuisen omakotitalon, johon rakastuin. Heti. Linkkasin kohteen miehelleni töihin saatesanoilla: Soita heti! Mää haluan tuon talon!

Hypin (joojoo, ihan kirjaimellisesti) innosta ja ihastuksesta, enkä olisi millään malttanut odottaa soittoa, samalla kun pelkäsin täystyrmäystä. 

Ei tullut täystyrmäystä, ei. Tuli pyyntö, josko vaimo voisi hieman rauhoittua. Onhan se hieno. Mutta on sillä hintaaki. Ja sittenhän pitäis kuntaaki vaihtaa. 

Niin... Mutta jos me kuitenkin yritettäis. Se on niin meijän tyylinen! 

Niin, no mietitään, kuului vastaus. Rauhotu nyt.

Että jepjep. Rauhoituhan siinä sitten, kun tuntuu, kuin pöksyt ois täytetty muurahaisilla. Minähän en luovuta!

Meni jokunen päivä. Varattiin kohteeseen yksityisesittely. Sisään astuessa nauratti. Tämä se on, tämä on meidän! Tunne vain vahvistui huone huoneelta: tämä meidän pitää saada. Ihan varmasti itkeä tirautan, jos niin ei käy.

Niinpä monien, monien vaiheiden jälkeen on perjantai kahdeksastoista päivä joulukuuta. Taas (ehkä miljoonannen) kerran oltiin pankissa. Kaupat tehtiin. Käteltiin. Taas sai pinnistellä kyyneltulvan välttämiseksi, ja nyt puhutaan ilon kyyneleistä. Nauratti. Nyt se on ihan oikeasti meidän!

Niin, nyt meillä siis on omakotitalo. Ja se on ihana! Ei mitenkään valtavan iso, mutta riittävä meille. Ja sitäkin söpömpi! Niin meidän tyylinen, että paljon lähemmäs ei toisen tekemänä varmasti enää pääse. Siinä talossa on kaikki, mitä toivottiin. Ennen kaikkea oma rauhallinen piha. Ja mikä parasta, kaikki on valmista, säästytään siis remonteilta.

Sitten, kun vihdoin uuteen kotiin omaisuutemme olemme saaneet paikoillensa, voimme alkaa vain elämään ja olemaan. Keskittymään lapsiin, toisiimme, työhön, harrastuksiin, ulkoiluun ja vaikka mihin. Tiedättehän, aika perusasioihin, mutta kuitenkin asioihin, mihin ei välttämättä remontoitavissa vaihtoehdoissa (mitä oli huomattavasti enemmän) olisi liiennyt aikaa juurikaan (kun jo pelkkä minimaalinen pintaremontti kohta entisessä kodissamme on tuntunut vievän kaiken ylimääräisen ajan). Kyllä on kiitollinen mieli!

Ja sitten joskus, kun hyvältä tuntuu, saattaa rouva näyttää vähän maalitelaa parille seinälle, jotta saadaan niistä viimeisistäkin yksityiskohdista meidän näköisiämme. Mutta vasta sitten, kun siltä tuntuu. Vaikka myönnetään, tässä on jo mielukuvasisustettu koko mökki ympäriinsä kerran jos toisenkin, enkä siis nyt lupaa sitäkään, ettenkö heti ensimmäisenä sittenkin ole maalitelan varressa, vaikka kuinka nyt haaveilenkin elämästä ilman mitään ylimääräistä tekemistä. Mutta siinä tapauksessa telalla huitominen ehkä voidaan luokitella harrastukseksi, eikö maar voidakin? On se vain aivan toinen juttu maalailla seiniäkin ihan huvin vuoksi. Vain omaksi iloksi, eikä siksi, että se olisi jostakin syystä välttämätöntä.

Ihan pieni mutta tähän vielä sisältyy, nimittäin uusi koti vapautuu vasta tammikuun viimeisenä, kun nykyisestä lähtö koittaa jo alle kahden viikon päästä. Vaan ei tässä toki lannistuta, hyvää kannattaa odottaa!

Kuva Hannu Uusitalo (Aurea LKV)


keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Joulu on mielentila

En suostu uskomaan, että me muutetaan jo kahden viikon päästä! Loppuu muuten joulut sun muut lyhyeen, kun on pakko vaan heti pyhien jälkeen pakata, siivota, kantaa kamat pois ja jättää tämä koti. Yää! Enkä suostu hyväksymään, että me ollaan koko tammikuu niinsanotusti tuuliajolla, kodittomina vähänniinku. En suostu. Miten kiva olis vain roudata omaisuus suoraan uuteen omaan kotiin. Kaikki sen tietää - jos vanhasta onkin haikea lähteä, niin uuteen on useimmiten aina kiva päästä. Vähän nyt kuitenkin siltä näyttää, että parempi olis vaan kerätä asenne. Että väliaikainen on vain väliaikainen ja uuteen päästään kun päästään.

Onneks meillä on ihania ihmisiä ympärillä, jotka on tarjonneet kattoa päämme päälle. Pahasti näyttää siltä, että joudutaan (meille se on kylläkin; saadaan) ottaa tarjouksia jossakin määrin (ilomielin, kiitollisina, ilman muuta) vastaan, vuokraisännät kun eivät ole kovin avokätisesti majoittamassa asukkaita vain kuukaudeksi. Tämä siis on varoituksen sana (heh).

Mutta huhhuh, onhan se kuukausi nyt aika pitkä aika majoittaa viiden hengen poppoo. Etenkin, kun otetaan huomioon se seikka, ettei tämä herrasväki ole välttämättä ihan hiljaisimmista päästä, rauhallisuudesta puhumattakaan. Mehän kyllä sopeudumme, lapsetkin kiljuisivat riemusta, jos vaihtoehdon tietäisivät, mutta selvää on, että tulemme myöskin sekoittamaan isäntäväen arjen aika perusteellisesti. No, jääpi nähtäväksi, edelleen, mikä on sijaintimme uuden vuoden ensimmäisenä päivänä. Siihen saakka yritämme kuumeisesti etsiä väliaikaismajoitusta kohta entisen kotikuntamme lähipiiristä.

Oli miten oli ja tuli mitä tuli, joka tapauksessa on täällä pyöräytetty pakkaushommat käyntiinsä. Tässä vaiheessa näyttää vielä siltä, että tästä selvitään. Mutta siitä en ole ihan varma, saadaanko tähän kotiin rauhallista, tunnelmallista ja kiireetöntä joulua ja jouluviikkoa. On nähkääs edelleen ihan kaikki jouluvalmistelut tekemättä, mukaan lukien jouluostokset. Ja ne piparit. Joku saattais ajatella, jotta pakkoko noita nyt tuossa kiireessä on alkaa tekemäänkään. Niin. Ei toki olekaan pakko. Mutta joulunrakastaja ei halua jättää tätäkään joulua niinsanotusti väliin. Vaan edelleen tavoite on sama, (joskin se saattaa tuntua hiukan kunnianhimoiselta) että jouluviikolla ei tarvisi pakata, ei juosta kaupoissa, ei leipoa, eikä myöskään juuri siivoilla.

Jouluviikolla saataisiin rauhoittaa kaikki kiire. Olla omalla perheellä. Piipahtaa sukulaisilla kera joulutervehdysten. Juoda glögiä, syödä pipareita ja paistaa torttuja mielin määrin (vielä toistaiseksi kuri on pitänyt, eikä täällä olla leivottu ainuttakaan). Laulaa ja kuunnella joululauluja. Polttaa kynttilöitä. Leikkiä tonttuleikkejä muksujen kanssa.

Hiukan kunnianhimoiselta tuo tavoite tosissaan tuntuu, syystä, että, to do -lista on vielä pitkä, toistan, pitkä! Ja päiviä ennen jouluviikkoa tasan neljä kappaletta. Ja lapset kuumeessa. Kuopus viimeiset kaksi päivää maannut vain sylissä. Vaikka mielelläni olen häntä pitänytkin, tuota touhottajaa kun harvoin saa pysymään paikoillansa. Mutta se nyt ei varsinaisesti hommien määrää vähennä...

Mutta nyt tulee se pääpointti: Edelleenkin tämä kaikki joulukiire tuntuu vain ihanalta. Minulle erittäin epätyypillistä on olla vetämättä ressiä (taisinkin jo mainita aiheesta aikaisemmin). Vähän tässä ollaan kysymysmerkkinä, jotta mitä tässä nyt oikein on tapahtunut. Mistä moinen muutos. Vaikka ehkä tämä kaikki rauhallisuus onkin suojautumiskeino kiirettä vastaan. Tai sitten se on vain tämä joulumieli. Joo, sitä se on. Joulumieli se tekee sen, että mitä enemmän kiirettä pittää ja hommia pukkaa, sitä rauhallisempi on allekirjoittaneen mieli (niinkuin vaikka nyt just tämä, että hommia odottaa tälläkin hetkellä sen satakuus, niin mulla onkin muka yhtäkkiä aikaa ja inspistä kirjoittaa blogia). Enkä malta odottaa, että päästään sanojen asteelta oikeasti tonttujen ja joulumuorin puuhiin, leipomaan, käärimään paketteja ja vaikkamitäkivaa!

Joulumieltä ei muuten yhtään vähennä tuo mukava pikkupakkanen ja lumi. Siis niin täydellisen jouluista!

Joulu on mielentila. Totisesti. En tiedä, kenen viisaan suusta nuo sanat alunperin ovat. Mutta olen täysin samaa mieltä!


tiistai 15. joulukuuta 2015

Eiku mää oon Fiona

Meille on muuttanut Fiona.

Pikkumies, nyt syömään! yritän herätellä kolmevuotiasta leikeistään. Ruoka jäähtyy! Eiku mää oon Fiona! sutkauttaa leikkijä nopean vastauksensa, hyvin pätevällä äänensävyllä. Ja leikki jatkuu. Ainiin, anteeksi, olishan mun pitänyt muistaa. Siis, sillä Fionalla olis täällä nyt ruoka lautasella, tuuhan syömään!

Pissattaako pikkuneitiä? Mennään ve... Eiku se on Viktoria! muistuttaa isoveli, se Fiona siis.

Riisupa, Pikkumies, reippaasti, niin mennään käsien pesulle ja... Eiku mää oon Fiona!

Nyt äkkiä Pikkumies pukemaan, niin lähetään mum... Eiku mää oon Fiona!

Pikkuneiti, tuotko äitille vaipan? Eiku se on Viktoria!

Haluaako Pikkumies ja Pikkuneiti omenaa? Eiku me ollaan Fiona ja Viktoria!


Niin. Meille on muuttanut Neiti Fiona, viisi vuotta, sekä hänen pikkusiskonsa Viktoria, kolme vuotta. He ovat Pikkumiehen kerhokavereita. Täytyy sanoa, että äidillä on välillä vähän ikävä omaa Pikkumiestään. Juuri tälläkin hetkellä tuolla nähkääs vetelee tyytyväisenä hänen, siis Pikkumiehen sängyssä, päikkäreitään Neiti Fiona, söpö vaaleanpunainen rusettipinni päässään. Onneksi tuo meidän Pikkumieskin piipahtaa toisinaan vielä pieniä hetkiä kotona.

Eiku mää oon Fiona!

Vaikka toisaalta, mikäs tässä ollessa, kun niin kovin ystävällinen ja hyväkäytöksinen tuntuu tuo Fiona olevan. Kolmessa viikossa olemme oppineet tuntemaan hänet oikein hyvin. Sanottaisko niin, jotta on äidillä ollut sanalla sanoen helppoja päiviä. Fiona kun ei koskaan kiukuttele saatika sano äidille vastaan. Fiona ottaa Pikkuneidin kaikkiin leikkeihinsä mukaan. Juttelee ystävällisesti, jakaa lelunsa, eikä kimpaannu, vaikka pikkusisko, siis Viktoria, saisi välillä jonkun erimielisyysraivarin, vaan selvittelee tilanteen paremmin kuin äiti konsanaan. Käsi kädessä he, Fiona ja Viktoria, leikkivät päivät pitkät. Silloin, kun nuo tytöt ovat kerhosta käymässä, ei talossa ole yhden yhtäkään mustasukkaista, äidin sylistä kilpailevaa tai muuten vain vähän joka lelusta tappelevaa tai kiukuttelevaa lasta.

Myöskään Pikkuveljen touhut eivät Fionaa ärsytä lainkaan. Päinvastoin, niin kärsivällisesti hän opastaa ja innokkaasti hoivaa velikultaansa, että veli vallan hermostuu. Kaiketi tuo pikkupätkä mielummin tepastelisi pallon perässä ympäri taloa, kuin olisi toisten syliteltävänä ja hyysättävänä.

Täytyy sanoa, että niin ystävällinen ja tottelevainen vieras kuin tuo Fiona onkin, niin hermojani tahtoo hieman koetella se seikka, että mitään, siis kertakaikkiaan mitään pyyntöä, käskyä taikka kehoitusta hän ei voi ottaa kuuleviin korviinsakaan, ennen kuin on korjannut eiku mää oon Fiona! Vähät siitä, miten kiire ja heti-tilanne äidillä olisi. Kuinka ihmeessä hän voi edes muistaa siitä  j o k a   k e r t a  huomauttaa?

Ette varmaankaan arvaa, mikä meillä on eniten käytetty lause tällä hetkellä? Aivan oikein: Eiku mää oon Fiona. Toisen sijan on saavuttanut lause: Eiku se on Viktoria. Noita kahta huomautusta viljellään tilanteesta riippuen ihan joka ikiseen väliin! No jos ei jokaiseen, niin joka toiseen nyt ainakin. Välillä olen hairahtunut miettimään, lieköhän tuo Neiti Fiona osaa mitään muuta puhuakaan. No tottahan se osaa. Mutta, niin, siis, sanoinko jo, että hermojani koetellaan?

Eiku mää oon Fiona!

Vaikka silti, ymmärränhän minä. Kukapa nyt yleensäkään väärää nimeä osaisi (haluaisi) totella.

Eiku mää oon Fiona!

On kuulkaas hyvin hyvin tehokasta pinnankasvattamistreeniä tämä tämmöinen. Niin kerta!

tiistai 8. joulukuuta 2015

Take it easy

Pitäisköhän mun stressaantua? Joulu on reilun kahden viikon päästä. Ja muutto, apua (!!!), muuttokin jo kolmen viikon päästä. Mulle ihan jo tuo tieto olisi normaalisti riittävä aihe isommankin mittaluokan ressinkiin. Saati sitten, kun soppaan lisätään, että joululahjoista yhden ainokaistakaan ei vielä ole hankittu. Ja piparit, mitkä kuulemma ehdottomasti leivotaan myös tänä vuonna omasta taikinasta (tässä on tuo rakas ukkoseni ehdoton). Plus joulukorttien postittaminen ynnä tavaroiden pakkaaminen. Ja se, että edelleenkin on täysi arvoitus, mihin me uunna vuonna kaikki miljoonat laatikkomme ja muu omaisuutemme rahdataan.

Ehkä olisi aihetta repäistä pienet eitästätuumitään. Olisi. Ehkä. Jostain syystä en nyt kuitenkaan jaksa stressaantua yhtään mistään. Mulla on erittäinkin seesteinen olo. Oikeastaan, jos nyt aivan rehellisiä ollaan, luulen sen johtuvan siitä, että me ollaan päästy aika mukavaan vaiheeseen näissä asuntohommissa. Eilen käteltiin uutta, tyytyväisen oloista omistajaa, kiitokseksi kaupoista. (Enkä missään nimessä myönnä olleeni se, jonka piti puraista kipeästi huulesta kyyneltulvan estämiseksi.) Mutta ollakseni mahdollisimman salaperäinen ja ärsyttävä, jätän vielä toistaiseksi kertomatta kaiken muun.
A n t e e k s i. Minäkin inhoan ympäripyöreää vihjailua. Mutta lupaan, kerron heti, kun kaikki varmistuu, ja se on sitten kanssa kertomisen arvoista!

Niin, palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, ressingistä ei ole tällä hetkellä minkäänlaista havaintoa. Ihan mahtava fiilis! Ehkä taloasioissa on joutunut miettimään, pähkäilemään ja puntaroimaan niin paljon ja niin isoja asioita, että nyt, kun vihdoin saa rentouttaa ajatuksensa (vaikka ihan aikuisten oikeasti olis vähän syytä vaivata päätänsä aiheella väliaikainen majoitus), niin sellaiset tavallisemmat kiireet (niinku vaikka muutto) tuntuvat aika iisiltä.

Tuntuu pelkästään ihanalta, että kaikki jouluostokset ovat vielä edessä. Piparitalkoitakin oikeastaan vain odotan, lasten aito innostus kaikkea jouluun liittyvää kohtaan on selvästikin tarttunut minuunkin. Pakkaaminen taasen, no, tein päätöksen, että tällä viikolla en ainakaan vielä varsinaisesti pakkaa ja stressi tyrehtyi, ennen kuin ehti alkaakaan. Myöskään jouluviikolla meillä ei pakata. Silloin keskitytään kaikin mahdollisin tavoin jouluun. Rauhoitutaan. Ensi viikko puolestaan käytetään varastojen ja yläkaappien pakkaamiseen mahdollisimman tiiviisti. Koko viikko. Luulisi siis päiviä olevan riittävästi. Ja koska pakkaamiset on nyt virallisestikin kalenteriin kirjattuna, voin olla aivan huoleti. Senkus vilkaisen sieltä, jos meinaa epävarmuus ehtimisten suhteen iskeä.

Rakkaat lukijat, (erityisesti sinä, ukkokulta, jos eksyt Arkipäiväkirjaan,) tämä EI ollut lupaus siitä, etten ressaisi ollenkaan. Ei. Mutta sen sijaan, että kuluttaisin kaiken aikani jo hyvissä ajoin siihen, tyhjänpäiväiseen, lupaan, että hermoromahduksia ja epätoivon itkuja tulee vasta sitten, kun niille on aihetta. Minun mielestäni. ;)

perjantai 4. joulukuuta 2015

Hätäinen joulutarrakalenteri

Mamma Myöhänen kiiruhti eilen iltasella joulukalenteriostoksille. Myöhässä oikein kirkkaasti, vain ja yksin siitä syystä, että viimeiseen asti halusi väsätä kalenterin itse, vaikka tiesi, ettei todennäköisesti talokiireiltänsä ehtisi. Vähän hirvitti, jos kalenterit olisivat kaupoista ihan tyystin loppuneet, kun lapsille oli kuitenkin jo luvattu. Kuinka pettyisivät, jos ilman jäisivät.

Eikä ollenkaan turhasta pelännyt. Suklaa- ja lelukalenterit olivat loppuneet ties kuin kauan sitten, eikä mamma ole lainkaan varma, olisiko sellaisia halunnutkaan. Kuvakalentereita taas oli jäljellä vain sellaisia, jotka eivät tuntuneet meidän lapsille sopivilta, pieniä kun vielä ovat.

Eipä siinä auttanut, kuin pistää aivonystyrät töihin kymmenen minuuttia ennen Prisman sulkemisaikaa. Että jos sittenkin tekisi jotain itse, alkuperäisen suunnitelman mukaan. Jotain pienitöistä, että saataisiin kalenterit käyttöön sentääs joulukuun neljäntenä. Hätäpäissänsä siis nappasi mukaansa muutaman paketin joulutarroja sekä pussukoita. Joskohan niistä saisi illan hämärissä jonkunlaiset, helpot, mutta ehkä kivat kalenterit näperreltyä.

Ensin meinasi mamma ihan vain leikkiä tonttua, joka iltaisin täyttäisi kummallekin isommista, joulukalenterin päälle ymmärtävistä muksuista, pussukat. Pussiin kätkisi tarran lisäksi vaikkapa omenaa, rusinaa, piparia, ehkä karkkia plus xylitolipastillia. Ei toki kerralla kaikkea, vaan jokaiselle aamulle jotain. (Eihän vain mistään huomaa, että tuo mamma yrittää herkuilla ostaa itselleen lisää sängyssälöhöilyaikaa aivan liian aikaisiin aamuihinsa.) Pussukoille keksisi jonkun kivan paikan, mihin tonttu ne illalla jättäisi lapsia odottamaan.

Ihan hyvä idea, tuumasi mies. Mutta mistä nuo pikkuiset sitten osaisivat laskea, montako yötä jouluun oikein on? Niin, öö...ei mistään. Ja onko niitä tarroja sitten seinät, kaapinovet, kirjat ja huonekalut täynnä? No ihan taatusti on.

Piti siis vielä kehitellä paikka, mihin pussista löytyvät tarrat voisi aamuisin liimata. Tällä kertaa mamman hoksottimet toimi ennätysnopeaa (siihen nähden mihin hän on tottunut tällaisissa käsitöissä). Melkein yhtä aikaa vastatessaam miehellensä, tiesi jo, millaiset kalenterit haluaa lapsosillensa kyhätä. Vaatimattomat pikakalenterit vapaalla kädellä, niistä tarpeista, mitä kaapeista löytyi. Ryhtyi heti tuumasta toimeen.

Ja niin vaan saatiin itsetehdyt kalenterit tähänkin taloon. Eihän nuo kötöstykset vedä mitenkään vertoja kaikille niille diy-hienouksille, mitä googlettelin ja haaveilin tekeväni. Mutta minä tykkään, että tällainen tarrakalenteri on silti vähän kivempi vaihtoehto ihan vain kuvakalenterille. Ensi vuonna voisin hyvin toteuttaa samaa ideaa vähän vain suuremmalla panostuksella, kuten vaikka kartongilla ja numerotarroilla, nyt kun tekotarpeina olivat ainoastaan valkoinen A4-piirustuspaperi ja musta tussi. Niin, ja kirjainleimasimet.

Vaan lapsia ei vaatimattomuus haitannut - rohkenen niin väittää, kun aivan riemusta hyppivät kalenterit nähtyään. Mammakin soi itselleen myöhästymisensä anteeksi, nuo pienet kun ei onneksi ymmärrä vielä eroa sille, toimiiko tonttukalenteri vain kaksikymmentä päivää, kahdenkymmenen neljän sijaan. Meidän ihanat innokkaat joulutontut, joita ilman joulu ja joulumieli saattaisivat tässä kiireessä unohtua tyystin!

Sitä minä en tiedä, millä huomenna selitän sen, että pussukasta löytyy neljän tarran (niinkuin tänään) sijaan yhtäkkiä vain yksi tarra. Hih. Kun pitihän ne kolme ensimmäistäkin luukkua jotenkin saada täytettyä.