torstai 22. joulukuuta 2016

Saapi joulu tulla

Ihana joulu alkaa olla käsillä. Olin jo ajatellut jättää blogin joululomalle, mutta jalat kaipaavat pientä lepotaukoa, joten miksipä en höpöttelisi vähän niitä näitä. Minä, joka olen tämän viikon keskittynyt niin joulun laittoon kotona, etten ole lasten lisäksi juuri muille saanut lörpötellä kuin miekkoselleni. Pientä puheripulia havaittavissa siis.
Täällä on häärätty menemään aivan intona. Vähän itsekin välillä ihmettelen, mistä tämä kaikki motivaatio kumpuaa, kun en ole miksikään överijouluihmiseksi itseäni koskaan ajatellut. Nyt tuntuu siltä. Sydämet silmissä kierrän ympäri mökkiä ja ihastelen menemään. Sisustan ja somistan, tuoksuttelen hyasintteja, sytyttelen kynttilöitä ja tottakai soitan joululauluja mahdollisimman isosti.
Ihan vähän on meinannut fiilistä latistaa se, että lapset on jotenkin olleet erityisen ärtyisiä tämän viikon. Mutta toisaalta joulufiilis on kivasti auttanut allekirjoittanutta sietämään kiukkuja, tai vähintäänkin unohtamaan ne nopeasti. 
Toisaalta taas lapset on aivan täpinöissään. Niin täpinöissään, etten meinaa itsekään malttaa odottaa aattoa ja sitä heille tärkeintä vierasta. Pakko varmaankin silti yrittää olla muka esimerkillinen ja koittaa edes ulospäin näyttää rauhalliselta, heh. Mutta tipe-tipe-tip-tappia hoilotan ja leikin menemään heidän kanssaan silti monta kertaa päivässä!
Vaan nyt minä läksin jatkamaan tuikitärkeitä askareitani. Joulukortin verran kuulette minusta vielä, mutta sitten seuraavan kerran palaillaan nähtävästi ensi vuoden puolella. Suurkiitokset kuluneestä vuodesta teille kaikille ihanille, ketkä olette höpötyksiäni jaksaneet lukea! Vaikka alunperin lähdinkin tätä blogia kirjoittamaan vain itseäni varten, niin kyllä maar se motivoi kirjoittamaan aina vain enemmän ja enemmän, kun huomaa, että lukijoita riittää. Jouluhali jokaiselle teille!

P.s. Olen aivan umpirakastunut tuohon joulukuuseen! 
Tähti vain vielä puuttuu, mutta asiaan on tulossa muutos pikimmiten. 

tiistai 20. joulukuuta 2016

Neljä yötä jouluun on

Voi että onkin mukava laittaa ensimmäistä joulua uudessa kodissa. Vieläkin toisinaan saattaa häivähtää sellainen epäuskoinen fiilis, että ihanko oikeasti tämä kaikki on meidän! Niin hyvältä, ihanalta ja meille sopivalta tämä kaikki tuntuu. Että kyllä, hyvin on viihdytty! Nyt enää kaksi kokonaista työpäivää miekkosella ja sitten tämä mökki pysähtyy odotetun joulun viettoon.

Täällä on semmoinen sopivan rauhallinen (omalla tavallaan), mutta just mukavan toiminnantäyteinen härdelli päällä. Ensin jouluun liittymättömät, mutta härdelliin liittyvät: tuo meidän uhmis, kohta kaksvee, on edelleen mestari pitämään äidin liikkeessä. Tänään hän aamulla ensimmäiseksi muun muassa tyhjensi kaikkien lasten kaikki vaatekaapit läjään lattialle, tiskasi vessan lavuaarissa mamman hiustenhoitotuotteet ja -välineet, ja sitten sen vaateläjän kylkeen, toiseen läjään, kumosi kaikki lelukorit. Kaiken lisäksi hän, kuten sanottua, on nykyään uhmis. Voi että onkin! Kaikki on EIEIEIII ja joka ikisestä vähänkään pieleen menneestä asiasta vedetään raivarit. (Että tuota. Hermoloma laitettu tilaukseen!)

Toisena härdellivastaavana toimii tuo minimpi taapero, joka nyt jo ilmeisen järjestelmällisesti tuhoaa kaikkea mihin vain käsiksi pääsee. Ja pääseehän hän, pitkä kun on. Muun muassa äiskän tarkkaan varjellut joulukukkaset ovat lentäneet lattialle multineen päivineen muutamaan otteeseen. Tekemistä siis piisaa, aivan kuin käsikirjoitukseen kuuluu, vaan eipähän käy aika pitkäksi.

Ihan vaan sattuneista syistä meillä ei vedetä ressiä mistään joulusiivoista. Vaikka silti, tykkään niin siitä, siivoamisesta, että jos vähänkään on jäänyt luppoaikaa, olen melko varmasti tarttunut tilaisuuteen ja vetänyt äkkiä puhtaaksi jonkun paikan. Jos siis täällä ei joka paikka ole jouluna aivan tiptop, niin ainakin roskakaappi kiiltää. Ja keittiön laatikostot niin ikään. Kenties pala palalta siivoillaan lisää, mutta vain jos suinkin ehditään.

Ja jos ei ehditä niin hällä väliä. Joulu tulee siivoamattakin! Tai musta oikeastaan tuntuu, että joulu on jo täällä. Jos ei vielä virallisesti niin ainakin joulumieli ja lämmin tunnelma (ja nyt unohdetaan se uhmis) on tänne jo hyvin kotiutuneet, ja sehän se on tärkeintä.

Vaikka allekirjoittanut kotiarjessa aika kiireinen onkin, niin varsinaisilta joulukiireiltä ollaan säästytty tänä vuonna, toistaiseksi. Ehkä eniten sen ansiosta, että vihdoinkin osattiin olla järkeviä ja hoidettiin kaikki jouluostokset jo monta viikkoa sitten. Kun aikaa ei ihan joulun alla mene kaupoissa juoksemiseen, niin yllättäen onkin aivan leppoista laitella joulua. Just sillälailla pikkuhiljaa tunnelmoiden.

Viime viikolla esimerkiksi leivottiin pipareita ja muita jouluherkkuja (pyöräytinpäs tuossa elämäni ensimmäiset leivätkin sitten, ja (vaikka itse sanonkin,) tuli kertamakaikkiaan niin hyvää, että pitänee tehdä jouluksi vielä toinen satsi.) Eilen kannettiin vihdoin ja viimein kauan odotettu metsäkuusi sisään. Tämä aamu menikin lasten kanssa kuusta koristellessa. Niin, ja ne lapset, ne sitten ovat suloisia (mukaanlukien se uhmis), kun odottavat joulua niin innoissaan ja jännittyneinä, että melkein jännittää itseäkin.

Tänä iltana taidan pystyttää keittiöön paketointipajan. Jotain leipomuksia olis myöskin vielä tarkoitus tehdä, jouluruokiakin kenties. Eiköhän me tässä vielä pikku joulukiireenpoikanenkin saada aikaiseksi.

Näiden lörpötysten myötä toivon jokaiseen kotiin mukavaa ja tunnelmallista jouluviikkoa!

perjantai 16. joulukuuta 2016

Tonttukuvia

Minä mamma se päätin räväyttää ja räpsiä vähän joulukorttikuvia. Ihan extempore ja ihan itse. Amatöörinä, yksin ja tietty kännykkäkameralla. Sain nimittäin yhtäkkiä sellaisen välähdyksen, jota inspiraatioksikin ehkä voisi kutsua. Silmissäni näin hauskan rivin samistonttulakkeja ja päätin kokeilla, josko saisin tallennettua kameraan jotain vähänkään mielikuvaani muistuttavaa.

Hiukan piti järjestellä huonekaluja uuteen uskoon, jotta saatiin sopiva paikka kuvaamiselle. Onnekseni muksut olivat innoissaan mukana kaikki. Eikä vähiten siksi, että pienimmäinen velikin otettiin kuvaan mukaan. Hän vaan on niin kaikkien lellari. Yhdessä jännitettiin, jotta pysyykö hän pystyssä tukea vasten, sievässä rivissä muiden kanssa. Ja totta vie hän pysyi! (Pystyssä siis, se sievä rivi onkin sitten toinen juttu.)

Vaikka vähän heitä piti kyllä lahjoakin. Saatte sitte vaikka suklaata jos nyt kiltisti ootte siinä kaikki vähän aikaa. Nätisti. Paikallaan. Isompiin lahjominen tehosikin aikasta hyvin. Pienimmille annoin lopulta käteen naposteltavaa, että sain heidät edes pienenpieneksi hetkeksi pysymään heilumatta. 

Jokainen voi halutessaan laskea mielessään, miten monta onnistunutta kuvaa voi saada, jos neljästä naperosta kukanenkin pysyy paikallaan kahdesta kolmeen sekuntia, kaksi pienimmäistä sekunnin, jos ollenkaan. Ja tietenkin kun kaikki hästäävät vuorotellen, on aika lahjakkaasti taattu se, että joka kuvassa joku raaja heilahtaa.

Mutta meillä oli hauskaa. Kikatettiin kaikki yhdessä. Aina oli joku väärin päin, aina joku repimässä lakkia päästä, aina joku, jonka käsi tai jalka tai pää heilui, tai joku joka kipitti karkuun. Siis aina joku syy nauraa.

Siitä huolimatta, etten saanut sellaista kuvaa kuin mielessäni kaavailin, sain pari kohtalaisen hyvin onnistunuttakin kuvaa. Laatu nyt on mitä on, mutta eikös se joulukorteissa ajatus ole tärkein. (Näin koittaa uskotella itselleen hän, joka näkee haaveunia oikeasta kamerasta :D)

Itsellehän parhaita muistoja ovatkin juuri ne hassut kuvat, missä kaikki ei ole niin justiinsa vaan varmuudella joku vähän vinksottaa. Aitoja ja totuudenmukaisia. Teetinkin niitä itselleni pienen sarjan, seinälle joulukoristeeksi.

Viralliseen joulukorttiin pääsi sellainen otos, missä heiluvat osat saatiin rajattua näkyvistä. Ja missä ei näy kasvoja, on nimittäin aika, jos ei täysin mahdotonta, niin haasteellista nyt kuitenkin, saada niin hyvin onnistunut kuva, jossa kaikki olisivat a) aloillansa ja b) vieläpä joulukorttikuvan luonteeseen sopivin ilmein.

Nyt on kortit teetettynä. Eikä muuten mennyt ihan putkeen, ei. Kun näin valmiin korttipinon, en voinut kuin todeta, jotta pieleen meni, mutta menkööt! Kortteja ne kuitenkin vain ovat. Niin vain kiikutettiin punaisessa kuoressa postilaatikkoon. Onnellisesti, ne epäonnistuneet.

Tässäpä pieni hästäysnäyte, ollos hyvä!





tiistai 13. joulukuuta 2016

Joulupukki, kuulehan tätä asiaa

Tietäisitpä, rakas Joulupukki, kuinka sinua täällä odotetaan. Ensimmäiset kirjeet korvatunturin suuntaan lapset kuskasivat omatoimisesti terassin pöydälle jo marraskuun alussa. Koska siitä on vierähtänyt aikaa, niin päätimme yhteistuumin postittaa vielä toisetkin mokomat, lasten iloksi. Ja siltä varalta, että ne hyvissä ajoin lähetetyt olisivat epähuomiossa kadonneet.

Tottahan sinä tiedät, etteivät lahjat joulussa ole tärkeintä, enemmänkin se ajatus siellä jouluterveisen takana. Että olet minulle tärkeä ja siksi haluan sinua näin jouluna muistaa. Totta on kuitenkin myös se, että lasten joulu pyörii paljon pukin, tonttujen ja lahjojen ympärillä - ja se on aivan oikein se.

Ajattelin taas vähän suomentaa muksujen kirjoittamia kirjeitä, kaiken varalta, jos vaikka Joulupukilla ei heidän kielelleen löytyisikään sanakirjaa. Aloitan meidän reippaasta nelivuotiaasta, joka jaksoi hienosti raapustaa alkuun pari sanaa isojen kielellä. Omien sanojensa mukaan hänen kirjeessään lukee näin: Rakas Joulupukki, olen ollut ihan kiltisti ja auttanut äitiä. Minä toivoisin joululahjaksi pikkulegoja ja autoradan. Joulupukki rakastaa kaikkia lapsia.



Neiti kirjoitti myöskin hyvin tärkeänä keskittyen oman kirjeensä, omalla kaunollaan. Hänen pitkäaikainen toiveensa on saada tyttöjen pikkulegoja. Muitakin toiveita yritin tiedustella, mutta sen kummemmin hän ei niitä määritellyt.


Kolmas pikkuveli ei taida vielä kovin paljoa ymmärtää tällaisten kirjeiden päälle, mutta itoa louluputtia hänkin kovasti odottaa saapuvaksi. Tämä touhottaja suttasi omat terveisensä omalla taiteellisella tyylillään. Nyt mennään siis melko tulkinnanvaraisesti, mutta mitä leikeistään voisi päätellä, niin epäilisin hänen mahdollisesti toivovan lisää täydennystä pikkuautokokoelmaansa, näin niinkuin esimerkiksi.


Isommat pitivät huolen siitä, että kaikkein pienimmänkin puolesta kirjoitettiin kirje. Minä äiti se tein työtä käskettyä ja muodon vuoksi tuhersin muutaman sanan neljänteenkin lappuseen. Tosin tämä pienin kaveri taitaa keskittyä tänä jouluna vielä enemmänkin käärepapereiden maistelemiseen, kuin itse pakettien sisältöön.

Lapset veivät kirjeensä perinteisesti terassille odottamaan, että joku tontuista ohimennessään ne hoksaisi ja toimittaisi sitten perille Korvatunturille. Ja voi sitä jännityksen määrää, kun huomasivat kirjeiden yhtäkkiä oikeasti kadonneen! 

Nyt täällä jo kyselläänkin monta kertaa päivässä joulukuusen perään ja lasketaan, milloin voidaan oikeasti laulaa Kolme yötä jouluun on. Kaikesta päätellen joulu on aivan tässä lähellä.


perjantai 9. joulukuuta 2016

Pari sanaa kaikkein pienimmästä

Pakko taas tehdä perinteiset ja vähän ihmetellä. Sitä nimittäin, kuinka nuo äidin pikkukullat kasvaa hurahtavat tuosta noin vain. Varsinkin tuollaiset nollavuotiaat, yhdessä hetkessä vauvasta taaperoksi. Yritän tässä parhaillaan sisäistää sitä ajatusta, että meidän vauva ei ihan hirveän vauva enää ole. Joka kerta se on tuntunut yhtä haikealta, eikä tämä, neljäskään, ole tehnyt poikkeusta sääntöön.

Hän vain yksinkertaisesti on niin iso pikkujätkä jo! Vaikka minä kuinka olen yrittänyt toppuutella, jotta ei tässä niin kiire olis. Isona kun kerkeää olla sitten lopun elämänsä ja, niin, vauva-aika on niin ainutlaatuista. Vaikka ainutlaatuista se leikki-ikäkin on, ettei sen puoleen. Vaan eipä auta toppuuttelut, niin kova on kiire ja hoppu isompien leikkeihin mukaan.

Hän, vielä nollavuotias pikku tetsari, kauhoo menemään semmoista kyytiä, että otsatöyhtönsä vain hulmuaa. Armoton kopkopkopkopina käy (kun polvet ja kyynärpäät kolisevat lattiaa vasten), hänen yrittäessään pysyä toisten perässä. Hyvin pysyykin! Tuosta noin vain viilettää sisarustensa vanavedessä ja kohta istua töröttää lastenhuoneessa leikkimässä muiden mukana, isona poikana, mukamas. Jotenkin niin hellyyttävää. (Ja taas meni roska silmään.) Äidin vauva.


Uusimpana taitona hän on oppinut kiipeilemään ja nousemaan tukea vasten seisomaan. Nyt hän tietenkin sitten löytyy milloin mistäkin itse aiheuttamastaan pulasta, kun alas ei vielä pääse omin avuin. Milloin hän keikkuu sängyn laidalla, milloin lelukorien päällä. Ai mitenkö lelukorin päällä? No sillain kätevästi, jalat toisella reunalla, pää ja kädet toisella reunalla ja massu tyhjän päällä roikkuen. Jep jep. En toden totta tiedä, miten hän sen teki, mutta sieltä kuitenkin löytyi, kun suunnistin ääntä (kirkumista) kohti, päästämään pientä pinteestä. Kuvan olisin ottanut, mutta en uskaltanut lähteä hakemaan kameraa, sen verran kiikkerältä tuo asento vaikutti.

Edellämainittujen lisäksi minimiehen harrastuksiin kuuluu mahdollisesti jossain kohti päivää aukeavien ovien vahtiminen. Hän tuntuu olevan jatkuvassa valmiustilassa, sillä heti tilaisuuden tullen hän salamana kopistelee paikalle. Tavoitteenaan olla niin nopea, että ehtisi vaikkapa vessaan levittämään vessapaperia, tai kahmimaan lattialta pikkulegoja suuhunsa, tai yleensäkin penkomaan kaikkia mielenkiintoisia, kiellettyjä paikkoja, ennen kuin ovi taas sulkeutuu. Tylysti vain, nenän edestä.

Olen aina sanonut, että tämä nelonen on meidän rauhallisin tapaus. Niin onkin, tai...en nyt enää ole ihan varma. Se rauhallisuus ainakin, se on suhteellista. Tämäkin minimies on meinaan aikamoinen touhupakkaus. Ihan vain esimerkkinä voisin mainita, kuinka hän tuossa joku viikko sitten kiipesi alas syöttötuolistaan. Eihän hän tietenkään oikeasti sieltä osaa alas tulla. Mutta pudottautumalla. Tömps. Ja auts. Ei onneksi käynyt kuinkaan.

Pudottautui, siitä huolimatta, että vahdimme silmä tarkkana, siinä pöydän ääressä kun yhdessä olimme. Tuolla ensimmäisellä, ja kaiken toivon mukaan viimeisellä, kerralla hän totisesti yllätti meidät kaikki. Oli vain yksinkertaisesti niin nopea. Emmekä totta tosiaan osanneet sellaista odottaa, kun muut kolme sisarustaan ovat pysyneet tuossa vaiheessa vielä melko kiltisti aloillaan, mitä syöttötuoliin tulee. (Tarkemmin sanottuna tämä oli vasta toinen kerta, kun meillä joku tippuu syöttötuolista, vaikka kaikki ovat uhmanneet kieltoja ja mm. syöneet seisaallaan ja muutenkin rimpuilleet menemään.)

Vauhtia siis riittää, hänelläkin. Hänellä, joka tällä viikolla täytti yhdeksän kuukautta. Meidän kaikkien rakas lemmikki. Hän, jonka lähimpänä olemisesta kilpaillaan, edelleenkin. Hän, jonka äitiparka täällä niin kovasti yrittää sopeutua siihen totuuteen, että vauvavuosi eittämättä jää taas kohta taakse.


keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Lukioaikoja muistelemassa

Ihana viikonloppu ja toisen alku takana. Pelkästään jo siksi, että itsenäisyyspäivän kunniaksi miekkonenkin oli kotona ylimääräisen päivän. Otettiin pitkästä aikaa rennosti vain kotona ja omalla porukalla. Poltettiin kynttilöitä aamusta iltaan, juotiin glögiä, saunottiin rauhassa ja panostettiin ruokaan normaalia enemmän. Lasten kanssa muun muassa leikeltiin lumihiutaleita ikkunaan koristeiksi ja rakennettiin legoilla ja sitten vain oltiin (luonnollisesti kaiken sen normaalin kinastelun lisäksi siis, mutta ne sellaiset eivät nyt tähän tekstiin sovi).

Erityisen ihana kulunut viikonloppu oli myös siksi, että minä mamma pääsin käymään niin sanotusti yövapaalla ensimmäistä kertaa sitten kuopuksen syntymän. Kokoonnuttiin ympäri Suomea hajaantuneen, lukioaikaisen tyttöporukan kanssa pikkujouluja viettämään. Uskomatonta, kuinka monta vuotta siitä jo on, kun sievässä rivissä, sievinä tyttöinä (of course) saatiin asettaa sieville kutreillemme ansaitut valkolakit!

Suoraan sanottuna olin ihan pikkuisen ehtinyt unohtaa, kuinka täydellisen rentoa ja hauskaa seuraa nuo naiset ovat. Muistin kyllä, että hauskaa. Mutta että niin hauskaa, että vatsalihakset on vieläkin kipeänä kaikesta siitä nauramisesta. Ja posket aivan hellänä. No okei, ehkä ihan vähän liioittelin - olen jo toipunut kyllä. Mutta pitkästä aikaa nauroin ja vain nauroin aivan vedet silmissä suunnilleen koko ajan.

Mitään kovin kummoista ohjelmaa meillä ei ollut. Vaan mitäpä sitä ihminen muuta tarvitsee, kuin yhdessä laitettua hyvää ruokaa kauniissa kodissa, kun seura itsessään on jo oma ohjelmanumeronsa. Toki pikkuisen piti tehdä jotain jouluistakin, muodon vuoksi. Kuten koristella pipareita ja vaihtaa lahjoja. Että voitais puhua pikkujouluista niinku.

Kotona iskällä ja lapsilla oli kaikki mennyt hyvin. Varmaan paremmin, kuin minulla lasten kanssa konsanaan. Oikeasti. Kuopuskaan tuskin huomasi, etten ollut häntä yöllä imettämässä, vaan sen sijaan iskä juotti pullosta, sen minkä juotti.

Minä puolestani, joka olisin saanut nukkua kerrankin heräämättä, heräsin varmasti useammin, kuin kotona yökön virkaa toimittanut miekkoseni. Melkein harmitti. (No harmitti kyllä, hetken.) Mutta sitten päätin olla ajattelematta sitä. Koska ehdottomasti tuo reissu oli yhden melkein valvotun yön arvoinen.


perjantai 2. joulukuuta 2016

Joulukalentereista ja vähän muustakin


Tämä äiskä on kai jokseenkin kehnonlaisella mielikuvituksella varustettu, siksi nääs, kun tekaisi lapsille tylsästi melkein tismalleen samanlaiset tarrajoulukalenterit kuin vuosi sitten. Samanlaiset, koska mamma-aivojen idea-osasto käy tänä(kin) vuonna tyhjäkäynnillä diy-kalentereiden suhteen. (Koska niin kauan, kuin nuo naperot eivät tiedä suklaakalentereista, ei hän, mamma, meinaa sellaisia myöskään heille tyrkyttää.) Toisaalta puolusteli hän tylsyyttään, jotta miksi hylätä jo kerran hyväksi todettua, kun voi paremminkin panostaa toteutukseen vähän huolellisemmin. Tarkemmin kun vielä muistelee, niin sellaista juuri taisikin kaavailla jo silloin, vuosi sitten, kun kalenterit niin hätäisesti piirusteli.

Vaikkei kyseinen mamma ole (tänäkään vuonna) oikeastaan vähääkään sellainen käsitöissä onnistuva saatika siitä kovin erityisesti nauttiva tyyppi, niin joulun aikaan näköjään herää hänessäkin aina halu yrittää, jonkunlaista askartelua tai sen suuntaista edes. Ihan siis vapaaehtoisesti. Joskaan siitä hän ei ole varma, lasketaanko tussi-viivotin-tarra-leimasin-työskentely askarteluksi. Mutta käsiä siinä tarvitaan ainaski.

Tulkoon vielä paljastetuksi, jotta on mammalla myös pikkuisen oma lehmä ojassa. Nähkääs, vaikka hän reilusti onkin reipastunut noiden aamuheräämisten suhteen, niin yhä edelleen häntä houkuttelee niin kovin se ajatus, että saisi vartin verran lisäaikaa peiton alla lämmittelemiseen. Siinä tehtävässä tällainen joulukalenteri aarteineen päivineen toimii vallan mainiosti. Muksut ei äitimamman olemassaoloa aamulla muista laisinkaan, kun heti herättyään kilpaa juoksevat etsimään tontun jättämiä yllätyspussukoita.

Siispä alkuviikosta hamstrasi hän kalenteria varten kaapit pullolleen monenlaista pientä sälää ja naposteltavaa, kuten tarroja, muumirusinoita, pähkinöitä, joulupipareita sekä pieniä joulukoristeita. Näin on muksuilla joulukalenterit ja joulumieli itse kullakin säädyllä.

Oikeastaan tosi joulumieli. Siitä huolimatta, että tänäkin jouluna ensimmäinen adventti pääsi yllättämään, eikä mamma myöhäinen ehtinyt viritellä kaikkein jouluisinta joulutähteä ikkunaan, niin kuin oli suunnitellut (niin ajoissa kuin muka olikin kaikkine jouluhössötyksinensä.) Vaan nyt on juostu läpi kauppaa kaupan perään (toteamassa, jotta joku muukin on tainnut kaivata tänä jouluna tähteä ikkunaan) ja lopulta tähtiepäkohta onnellisesti korjattuna. Tosin siinäkin mentiin vähän metsään, tuo tähtönen kun on suunnillensa kaksi kertaa sen kokoinen, mitä mamma pienessä päässään laskeskeli. Vaikka tähti kuin tähti, eipä tuo niin justiinsa oikeasti ole. Kunhan on tähti.

Viimeinen jouluinen silaus on hänen suuri joulukukkarakkautensa, joulunpunainen joulutähti, jonka hän myöskin kiikutti kotiin joulukauppareissultaan. Se vain on yksinkertaisesti niin jouluinen, ettei heidän mökissään jouluvalaistuksen lisäksi paljon kummempia joulukoristeita edes tarvisi. (Hehee, mitähän joulusanoja tähän vielä keksisi...) Näin ollen voi joulun virallinen odotus alkaa!


keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Lumilinna me rakennettiin

Tänään oli lumipallokeli. Tultiin tuossa aivan hetki sitten sisälle, ja nyt jo pienimmät nukkuvat täyttä päätä. Vähän isompi pieni pinnasängyssä peppu pystyssä, kaikkein pienin pieni vaunuissaan, puristaen pieniä varpaita pienissä nyrkeissään. Aika rento asento, etten sanoisi. Isommat kaksi leikkivät pikkulegoilla huoneessaan ja minä mamma se nautin rauhallisesta joulutunnelmasta, ts. joululauluista joulutähden ja kynttilöiden valossa, sen minkä kerkeän - hetken kun tässä kerkeän.

Aivan liian huonoista yöunista huolimatta tänään on ollut mukava päivä. Eikä yhtään vähiten lumen ansiosta. Lapset pukivat toppapukunsa jälleen epätavallisen reippaasti (varsinainen arjen pelastus, lumi nimittäin), kun kuulivat, että tuo lumi ei muuten ole ihan mitä tahansa, vaan oikeaa lumiukkolunta. Lumiukkojen tekeminen mitä ilmeisimmin on heidän talvipäivien lempipuuhaa. 

Aamupäivän muksut leikkivät tapansa mukaan keskenään, ruuan jälkeen vääntäydyttiin pihalle koko sakilla. Tällä kertaa motivaattorina pukemiselle toimi lumilinnalupsautus. Niin sievästi he anelivat, jotta äiti tehtäiskö lumilinna, tehhäänhän! Että ilman muuta lupauduin. Siitä huolimatta, että arvelin sen olevan meille melkoisen kunnianhimoinen tavoite. 


Aikaahan siinä vierähti ja kuuma tuli kaikilla. Mutta voi että oli mukavaa! Miten olinkin saattanut unohtaa sen riemun! Ja miten helposti pääsin lasten mukaan, lapsuudesta tuttuun tunnelmaan. Tosin ihan pikaisesti käväisi mielessä, että mitäköhän naapurit mahtavat ajatella, kun The Kiljusen Herrasväki pyörittelee lumilinnapalloja urakalla, samalla hoilaten kuorossa menemään. Mutta yhtä nopeasti päätin olla välittämättä muista ja mielummin keskittyä ihmettelemään vaikkapa sitä, kuinka hienosti lapsetkin jaksoivat pyöritellä napansa korkuisia suuria lumipalloja.

Saatiin kuin saatiinkin kyhäiltyä meidänlainen versio lumilinnasta. Eihän siitä mitään palatsia tullut. Päinvastoin, pieni ja vähän köykäinen. Mutta lapset ovat siitä ihania, että jaksavat iloita kaikenlaisista tekeleistä, myöskin sellaisista pienistä ja vähän köykäisistä. Vaikka toisaalta, mistäpä minä tiedän, kuinka hienolta ja suurelta se heidän mielikuvituksen värittämänään näyttää.

Nyt on kuumuus tiessään, melkein jo vilu tulee tässä paikalla ollessa, joten minä taidan läksiä ja keittää lämpimikseni kupillisen teetä. Heti perään, mikäli lasten puolesta mahdollista, aion olla reipas ja tehdä vähän kotitöitä. Olimme nimittäin tosi mukavalla koko perheen minilomalla pidennetyn viikonlopun, josta johtuen täällä on tavallista enemmän kaaos (joskin aika onnistuneesti sain taas kätkettyä päikkäreiden ajaksi näkyvimmän sellaisen suljettujen ovien taakse). Siellä ovien takana ne ovat sikinsokin, lelut, villakoirat, pyykkivuori ja sata muuta asiaa. 

Sängytkin petasin vasta hetki sitten, kirkkaasti iltapäivän puolella. Mutta se kyllä on aivan yhdentekevää, koska tänään meillä on ollut paljon tärkeämpää tekemistä.



perjantai 25. marraskuuta 2016

Sadeviikko selätetty

Jos ihan välttämättä haluaa ajatella positiivisesti, niin juu, kyllä sadepäivätkin ovat ihan mukavaa vaihtelua, silloin tällöin. Kerrankin on aikaa tehdä rauhassa kaikkia päivittäisiä askareita, kuten sijata vuoteita tai laittaa ruokaa. Kun ei ole kiire ulos taikka muualle, lapsetkin saavat osallistua ruuan laittoon, vaikka pilkkomalla vihanneksia tai hämmentämällä vuorotellen kattilaa. Ei ole väliä, jos vaikka ruoka myöhästyy puoli tuntia, kun ei tarvitse yrittää keretä yhtään mihinkään. Voi hyvällä syyllä vain olla sisällä ja leikkiä menemään. Tai tehdä sitä ruokaa yhdessä.


Vaikka ollaan me ulkonakin käyty koko porukalla, sadepäivinäkin. Se oli maanantai, kun mamma päätti uhmata kaatosadetta. Mehän ei sokerista olla, tuumasi, ja puki lapsilaumansa kuratamineisiin, päästä varpaisiin. Reipas puolituntinen siellä ihmeteltiin väkikatoa ja hiljaisuutta, kierrettiin liikenneympyröitä, etsittiin isoja lammikoita ja koitettiin kovasti keksiä jotain tekemistä. (Totta puhuen, ikkunasta katsottuna sade näytti melko vaatimattomalta tihkulta.)

Muina päivinä lapset ovatkin sitten hyppineet kuralätäköissä keskenään, mukavuudenhaluisen mamman pysytellessä vahdissa ikkunoiden lämpimämmällä puolella. Ja silloin, kun vettä on tullut saavista kaatamalla, ollaan ulkona vain pyörähdetty pikaisella happihyppelyllä korkeintaan postilaatikolla.

Onneksi sadepäivänä voi ulkoilun sijaan käydä lasten kanssa vaikka muovailuvaha-kaupassa. Kauppareissuun tuhlaantuu pukemisineen päivineen mukavasti aikaa, ja pieni vaihtelu tekee hyvää itse kullekin. Loppupäivän saikin sitten nauttia suhteellisen seesteisestä tunnelmasta. Lapset valehtelematta vain leikkivät muovailuvahalla loppu päivän. Tämän sorttisten leikkien jäljiltä huoneensa on luonnollisesti kuin muovailuvahapommin jäljiltä. Vaan ei sen väliä, kunhan on tekemistä! Sotkuhan hoituu siivoamalla.


Seuraavana sadepäivänä voi käydä vaikkapa vesiväripensseli-kaupassa. Siellä äitimamma voi ajankuluksi esimerkiksi kuvitella, mitä punapaitaisten myyjien mielissä liikkuu, kun tällainen niin kovin rauhallinen (köh) ja äänetön (toinen köh) seurueemme ilmaantuu näköpiiriin, toistamiseen samalla viikolla. Hymyillä mukarennosti ei-tässä-mitään- ja kyllä-minä-tämän-sakin-hallitsen-uskokaa-pois -hymyä. Kassan jälkeen huokaista helpotuksesta, että tänäänkin selvittiin kohtuullisen mallikelpoisesti. Mitä nyt vähän piti sievästi jälkikasvua hoksauttaa, että pensselit voidaan toki palauttaa takaisin hyllyyn, sikäli mikäli tahdotte jatkaa niistä autokärrypaikoista kinastelua.

Sadepäivänä voi myöskin käydä etsimässä seuraa perhekerhoista. Vaikkakaan ihan varmaksi en osaa luvata, ettäkö mentäis toistamiseen samaan paikkaan. Vai onko se nyt niin vakavaa, jos minityyppi vetäisee äitinsä kahvit syliin, sillä välin, kun äskenmainittu opastaa toiselle minille, ettei kukaan voi yksin omistaa kaikkia maailman leluja? Suomeksi sanottuna, ei mennyt ihan oppikirjojen mukaisesti. Mutta voiko sitä toisaalta odottaakaan, jos kerhopaikassa vierailu on ensimmäinen niin äidille kuin muksuillekin?

Varsin mielenkiintoinen sadeviikko takana. Hyvällä tavalla mielenkiintoinen kuitenkin. Ja oikeasti, ei se perhekerhoreissukaan nyt niin kamalan huonosti mennyt.

Mutta kyllä vaan mielessäni hihkuin ja hypin innosta itsekin, kun eilen aamulla verhon takaa paljastui taas kevyesti luminen maisema. Lapsetkin olivat niin mielissään, että pukivat ulkovaatteista ihan itse (!) kaiken minkä osasivat. Lumi on ihan parasta, ei siitä pääse mihkään!

tiistai 22. marraskuuta 2016

Meidän sirkuksessa

Tervetuloa meille! Jos lapsilta kysyttäisiin, täällä olisi taukoamaton sirkus päällä. Jos äiti saisi päättää, hoplopit olis sirkustamista varten. Mutta koska sirkustelu, siis hyppiminen ja juokseminen a) on lapsista aivan tosi siistiä ja b) alkaa aina leikkien loppuessa ja kesken leikkien ja syömisten jälkeen ja ulkoa tullessa ja tylsyyden iskiessä ja ihan muuten vain, lyhyesti sanottuna Joka Välissä, en ihan joka kerta jaksa kieltää sitä iloa. (Ainakaan sadepäivinä.)

Miksi kieltäisin? Koska sehän on liikuntaa ja kehittää. En nyt tarkalleen osaa sanoa mitä, mutta näin maalaisjärjellä ajateltuna ainakin sitä hyppimistä. Kehitystä kai sekin on, että ensin hypitään tasajalkaa lattialla, sitten kirjan päältä, kohta portailta, seuraavana sohvalta, vähän korkeammalta tuolilta ja lopulta ruokapöydältä (jep, ja nimenomaan pienin heistä).


Ja vaikkei mitään kehittäisikään, niin en totta puhuen keksi riittävän hyvää syytä liialle rajoittamiselle. Vaikka syitä keksinkin. Niinku vaikka, että äiti ei nyt jaksa meteliä, tai äiti ei nyt jaksa vahtia, tai äitin sohva ja äitin tyynyt ja äitin kukat (no se on kyllä jo tosi hyvä syy!), ja äiti nyt sitä ja äiti nyt tätä. Mutta jos yhtään pysähtyy miettimään, niin tajuaa aika usein kieltävänsä vähän niinku kieltämisen ilosta vain. Ja päättää, että kyllä lapset saavat olla lapsia. Hetken ne vain ovat, oikeasti.


Kaikki alkoi siitä, kun silloin puoltoistavuotias rasavilli oivalsi hyppimisen ilon. Aikansa sitä treenattuaan innostuivat myöskin isosisko ja -veli. Nykyään riittää, että yksi heistä hoksaa hypätä jostain, niin aivan hetkessä menossa on mukana kaikki kolme. Pienin heistä on rohkein, muut tulevat perässä aina kun uskaltavat. (Huom. eivät siis aina.)


Ollaanpa silti rehellisiä. Pakkohan mun on välillä kieltääkin. Jos heitä ei kukaan keskeyttäisi, he varmasti hyppisivät, ja vain hyppisivät, aamusta iltaan. Ja koska se, että kolme pikkumuksua hyppii kilpaa, vaatii tietysti sen, että äitipoliisi malttaa istua aloillensa. Silmänpitäjäksi. Etteivät toistensa päälle hypi ja itseään loukkaa. Äitipoliisi näyttää stop -merkkiä hyppelylle, jos meno yltyy liian rajuksi. Muistuttaa varomaan toisia, odottamaan omaa vuoroa ja mitä näitä nyt on. Mielellään se poliisina välillä istuukin. Koska on sitä oikeasti hauska seurata.


Mutta no, liika on liikaa tässäkin tapauksessa. Äidit kun on vähän semmoisia, että niillä saattaa olla aika paljon kaikkea muutakin tärkeää tekemistä, sen poliisina istumisen lisäksi. Siksi se levoton sirkuskin on välillä pakko keskeyttää (niin siis, voihan sitä yrittää ainaki). Joskus juoksuhyppysirkusta ei saa loppumaan muuten, kun pukemalla puput tai kengurut tai apinat tai mitkä ikinä, ulkotamineisiin (pienin jatkaa kyllä hyppimistä ulkonakin, hiekkalaatikon reunalta ja terassin portailta. Kai tääki on joku vaihe?). Joskus riittää, että sulkeudutaan koko porukka lastenhuoneeseen vaikkapa legoilla rakentamaan. Joskus kirjan lukeminen auttaa. Joskus ei auta mikään.


Silloin äitimamma vain unohtaa kaiken mukatärkeän ja yksinkertaisesti koittaa kestää. Toisin sanoen kääntää asian mukavaksi. Pistää tiptapin soimaan ja etsii mukavan asennon itsellensä. Mikäs siinä istuessa, kun on viihdyttäjää jos kuinka monta. Eipähän tarvi kotitöitä ainakaan tehdä. Kaivaa ehkä kännykkäkameran esiin ja kuvaa pari videota, lasten häitä ajatellen (noniin hehheh). Ei vain, ihan itsellensä muistoksi. Koska ikävää, mutta totta, jotta niin vain nämäkin kullannuput kasvavat vielä joskus isoiksi ja tylsiksi. Vaihtavat hyppelyn ihan vain kävelemiseen.

Ja tiedän sen, että kaikista harmaantuneista hiuksista huolimatta, tulen vielä kaipaamaan näitä aikoja. Voi miten tulenkin!

perjantai 18. marraskuuta 2016

Lumijuttuja

Minä. Niin. Itken. Jos nuo lumet sulaa! Nyt on ollut niin mukava ulkoilla, kun on jotain tekemistä. Koska on lunta, voi laskea mäkeä, kolata, tehdä lumesta kelkkoja sun muita, sopivan sään iskiessä jopa lumiukkoja ja pallojakin. Kävellyllekin tulee lähdettyä useammin taas, kun kaikki lapset saa kyytiin pulkka-tuplaratas-viritelmään.

(Toistan nyt itseäni mutta...) On myöskin aika paljon piristävämpi katsella ikkunasta pihalle, kun näky on niin kaunis. Talvinen. Eli jouluinen. Ei ole oikeasti tuntunut yhtään aikaiselta kuunnella joululauluja aamusta iltaan, kun ei sada vettä (niin, vielä). Lumi sopii joulun odotukseen paljon paremmin - harmaatkin päivät tuntuu valoisilta sen ansiosta.




Eilen käytiin pulkkamäessä puistolla ensimmäistä kertaa tälle talvea. Edellisestä puistoreissusta ehti jo vierähtää tovi jos toinenkin. Tälläkin kertaa matka oli jokseenkin hikinen, noin niinkuin sanan todellisessa merkityksessä, kun perässä vedettävää ja edessä työnnettävää oli yhteensä karkeasti arvioiden vähän vajaa viisikymmentä kiloa. Mutta oli ehdottomasti vaivan arvoinen reissu!

Lapset nauttivat aivan mielettömästi, vaikkei isoimmasta mäestä uskaltanutkaan laskea kuin vanhimmainen. Kiivetä tahtoivat siitä huolimatta, ja seurata tyhjän pulkan alas kiitämistä. Oli siellä pienempien iloksi myös loivia mäennyppylöitä. Niin ja aidan toisella puolella leikkipuiston vempaimet.


Sää oli aika täydellinen juuri puistoreissulle, nipinnapin puoli astetta nollan alapuolella. Kenenkään ei tarvinut palella, vaikka aika kauan viivyttiinkin. Ja sekös se vähän pistää huolettamaan. Huolettamaan, että kuinka paljon tuo lämpötila tuosta vielä nousee. Oikeastiko tässä saadaan vielä kurakelit takaisin? Vastustan!

Vaikken minä niin pakkasesta välitäkään, niin senhän tuo lumen pysyminen luonnollisesti edellyttää. Ja säänmukaisilla varusteilla pakkanenkin on aivan siedettävä, jopa mukava. Paljon helpommin siedettävä ainakin kuin kurakelit tähän aikaan vuodesta. Kyllä vaan se selvästi vaikuttaa lapsiinkin, vaikken heitä kuran inhoajiksi varsinaisesti kasvatakaan. Jos ei kura suoraan negatiivisesti, niin lumi ainakin erittäin positiivisesti.

Että anteeksi nyt vain tämä tällainen, no, nariseminen. Eikö vaan tässä jo tullutkin riittävän pitkä lista perusteluja lumen puolesta? Ja selväksi se, että kuraloskaa minä en jaksais alkuunkaan. Vaikka sääherra tuskin minun jaksamisestani niin piittaa, niin aina voi yrittää. Toivoa. Edes.

No nyt meni niin alavireiseksi, että pakko lisätä loppuun vielä perjantain positiiviset. Koska melkein-vesisateesta huolimatta täällä mennään perjantaifiiliksellä ja odotellaan miekkosta kotiin aika malttamattomina. (Viikko onkin ollut tosissaan pitkä, kun äskenmainitulla on ollut työkiireitä, ja siksi ollaan lasten kanssa oltu lähes koko viikko vain kotona keskenään, aamusta aina vähintään iltapalaan saakka. Huh.)

Niin, piti olla positiivinen: Melkein-vesisade on vielä toistaiseksi väriltään enemmän valkoista kuin kirkasta. Aamulla oli hymy herkässä, koska lapset leikkivät tunnin ulkona keskenään, pitkästä aikaa tappelematta. Tällä hetkellä on hymy herkässä, koska piti alkaa miettimään positiivisia. Toimipa taas kerran!

Siispä, tämän nelivuotiaan tekemän lumiukon myötä, toivon kaikille rentouttavaa viikonloppua!


keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Mentäiskö ulos

Aivan eri mukavaa on tuo ulkoilu nyt, kun ei tarvi seistä kuralätäköissä. On lunta ja pakkasta! Hieman tosin aluksi hassulta tuntui, että parin viikon takaisista vesisateista hypättiin yhtäkkiä aika suoraan talveen. Hassulta, mutta niin tervetulleelta.

Vaikka ollakseni rehellinen, onhan se ulos lähteminen eräänlainen operaatio. Hikinen ja tuskainen. Sitä se oli välikausivaatteiden kanssa (ehkä vielä enemmän), mutta sitä se on myöskin toppapukujen kanssa.

Teen varmaankin jonkun opin mukaan hallaa lapsilleni, kun avustan heitä ulospuettaessa aika paljonkin. Mutta on mulla siihen pätevä syykin, mielestäni, nimittäin jos jäisin odottamaan, että kaikki kolme pukisivat vaatteensa itse alusta loppuun, niin me ei ehdittäis ulos. Koskaan. Me vain puettais kaikki mahdollinen aika.

Käytännössähän homma siis menee niin, että lounaan jälkeen mamma kuuluttaa, jotta nyt on sitten uloslähdön aika. Innostaa ja tsemppaa muksuja pukemaan. Että sitten tehdään jotain tosi kivaa ulkona. Vaikka lumiukko!

Neljä pukua, neljä pipoa, neljä kauluria, neljä villapukua. Kahdeksan villasukkaa, kahdeksan kuomaa, kahdeksan lapasta, kahdeksan hanskaa. Neljä kuumuuttaan kitisevää. Neljä hermonsa menettävää. Vuorotellen ja yhtä aikaa.

Kun ei se kenkä mene jalkaan paksun villasukan kanssa, vaikka kuinka kovasti yrittää. Jos meneekin, niin väärään jalkaan. Vetskari jää jumiin. Pipo menee väärinpäin. Hanskat on aina huonosti ekalla yrittämällä, oli sitten pukemassa vanhempi tai lapsi itse. Talvivaatteissa hiki tulee hetkessä, toistan siis, että pinna on herkässä itse kullakin. Silti enemmän lapsilla. Tai minä ainakin kuvittelen kätkeväni sen paremmin. Koska yritän olla järkevä ja ajatella, että kun tämä pukemisrumba on joka tapauksessa käytävä läpi, jos sinne ulos mielii, niin kannattaako sitä välttämättä äkäisenä tehdä. Toinen vaihtoehto kun on vaan coolisti vetää rutiinivaihde päälle. Esittää kuin ei tuntuis missään.

Niin siis olen nähnyt viisaimmaksi pukea muksut liukuhihnalta (en välttämättä ihan kirjaimellisesti siltikään), jos yhtään näyttää siltä, etteivät he itse innostu pukemisesta (kutakuinkin kaikkina kuutena viikon päivänä seitsemästä). Vanhimman kanssa on helpointa, hän kun on itsekin hoksannut, että mitä enemmän tekee yhteistyötä, sen nopeammin pääsee pälkähästä. Villasukat, lapaset, hanskat, kypärälakki, pipo, puku, kengät. Pusu poskelle. Ovi auki. Helpottunut muksu ulos.

Sitten etsimään karkuun ja piiloon juosseita. Tekis mieli ärähtää, että tänne sieltä niinku olis jo tai ...äiti ei pue teitä ollenkaan tai jotain muuta yhtä toimivaa typerää! Hillitsen itseni onnistuneesti. (Ärähtely testattu, enkä kerro kuinka monesti, mutta todettu vain villitsevän kikattavia karkulaisia.) Huhuu, kuulen huhuilevani yllättävän rauhallisesti, minnekähän ne  lapsukaiset katosi? Kikatus paljastaa piilopaikat onneksi nopeasti.

Vaipan vaihto. Toiset villasukat, lapaset, ärsyttävän hankalat hanskat, koska peukku ei mene ikinä ekalla yrittämällä. Eikä toisella, eikä aina kolmannellakaan. Neljännellä sentääs aika usein. Hiki tippuu, isolla ja pienellä. Vielä kypärälakki, pipo, puku, kengät. Pusu poskelle. Ovi auki. Toinen helpottunut muksu ulos.

Kolmannet villasukat, lapaset, hanskat, kypärälakki, pipo, puku, kengät. Hikihermoilujen, vaate-paljous-ahdistus-kiukkujen, minä-itse-hanskatappeluiden sun muiden jälkeen ovi auki, ootas, pusu vielä! Kolmas helpottunut muksu ulos.

Onneksi neljäs ei tappele vastaan. Tai jos tappeleekin, niin toistaiseksi äiskä voittaa melko ylivoimaisesti. Mutta kesää on ikävä. (Helppouden vuoksi, ei muuten.)



Tunnustan. Sorrun suorittamiseen. Usein. Melkein pakostakin, tämän sakin kanssa (kaikella rakkaudella). Toisaalta se on kaikkein toimivin ja nopein tapa selviytyä ei niin miellyttävästä rutiinista. Koska jos ei ole nopea, niin kaikilla menee hermot paksuja vaatteita pukiessa. (Se on nimittäin jo hyvin, jos vain yhdellä.) Mitä nopeammin pukee, sitä enemmän jää aikaa ulkoiluun, ennen kuin on tuotava pienimmäiset päikkäreille.

Ja mitä nopeammin homman hoitaa, sen nopeammin se on luonnollisesti myöskin ohi. Se pukeminen siis, ulkona on yleensä aina kivaa. Hyvä niin, sillä muussa tapauksessa pistäisin varmaan koko ulkoilun boikottiin kesään asti.

Kaikeksi onneksi suorittaminenkin keskeytyy välillä. On pakko stopata liukuhihna ja nauraa itsekin, kun lapsia naurattaa niin hillittömästi. Koska sukka meni hassusti tai pipo väärinpäin, tai mitä nyt ikinä.

Joka päivä nauran viimeistään siinä pikkutaaperon peukkutappelun lomassa. Just silloin kun meinaa kaikista kärsivällisyyslupauksista huolimatta pinna palaa ja suusta pääsee äksyilevä noMISSÄihmeessäsepeukkuoikeinon?! Silloin vastaukseksi tulee sukkelasti ja raikuvasti: Täällähän ninä, täällähän ninä, mitä tulle tuuluu, tiitottia hyyvvää, juottaan toi, juottaan toi.





maanantai 14. marraskuuta 2016

Iskä

Se keksii kaikkia lasten rakastamia rymyleikkejä ja jaksaa heittäytyä vaikka koko illaksi lastenhuoneen lattialle lelujen sekaan. Eikä sillä kolkuta takaraivossa koko ajan joku tekemätön kotityö. Niinku vaikka ruoka ja semmoset. Viime viikolla oli nelivuotias harmitellut sille, kun äiti ei yhtään oo leikkiny tänään meijän kanssa. Ku se teki vaan ruokaa. (Että äiti on hyvä ja ottaa opikseen siitä sitten niinku.)

Sen kanssa tehdään töitä. Korjataan autoa. Kolataan pihaa. Pilkotaan puita. Ja käydään metallipajalla. Kun hommat on hoidettu, tullaan rinta silminnähden rottingilla kertomaan. Kun tehtiin vähän töitä.

Se vie retkelle, nuotiolle makkaraa paistamaan. Se askartelee lapsille kiikareita sun muita. Ja lukee monta iltasatua.

Jos äitin kanssa tulee erimielisyyksiä, niitä tahtojen taistoja, huudetaan, missä iskä on ja iskän pittää tulla tänne! Heti! 

Mielikuvituspuhelimella rimpautellaan sille töihin tuon tuosta. Eniten kolmivuotias, mutta muutkin

Joka päivä sitä kysellään kotiin. Pienempi saattaa jo aamusta juosta ikkunalle huutaen ittää! Isommat ovat oppineet, että odottaminen ja kyseleminen kannattaa aloittaa vasta iltaruuan tienoilla.

Kun illan hämärässä lopulta auto kaartaa pihaan, alkaa armoton hepuli ja nauru ja kiljuminen ja huuto ja ryminä ja töminä ja juoksu ja hyppely. Koska iskä! Iskä tuli! Äiti tuu kattomaan!

Ja sitten kilpaillaan. Koska minä aukasen oven iskälle! Eiku MINÄ! MINÄPÄS! Ja YÄÄÄ!!!! Suunnilleen joka päivä. Vaikka myöskin suunnilleen joka päivä yritän muistuttaa vuoroista. Että kun sinä aukaisit eilen, niin tänään on siskon tai veljen vuoro.

Joskus päästään hirveän huutokonsertin jälkeen sopuun. Joskus ei ja sitten ovi aukaistaan kaksi kertaa. Toki tämä kunniavieras ansaitsee saada arvoisensa kohtelun. Koska on se vaan niin erityisen tärkeä juttu. Se, että iskä tuli. Päivän kohokohta, epäilemättä. (Tappelemisen arvoinen? Epäilemättä!)

Että ei totta tosiaan noita isiä turhaan juhlita.



torstai 10. marraskuuta 2016

Väsynyt torstai

Tänään oli väsynyt aamu. Seitsemän korvilla lastenhuoneesta alkoi kuulua töminää. Ja mulla todellakin teki mieli vain piiloutua peiton alle. Olla kuin ei huomaisikaan. Laittaa tulpat korviin. Ja nukkua. Nukkua. Nukkua. Koko päivä.

Tiesin sen. Tiesin, että aamu tulee olemaan vaikea. Tiesin sen jo yöllä, kun nukutin nuhanenää miljoonatta kertaa, enkä ollut varma, olinko itse vielä nukkunut silmällistäkään. Mahdollisesti olin, mutta tuntui etten olisi.

Puoli kuudelta (taas) heräsin imettämään ja tuuletin: jes, olen sentään pari tuntia nukkunut! Sen tietää siitä, että herää. Jos ei ole nukkunut, ei voi myöskään herätä, juu nou.

Yhtä aikaa tiesin, että tämä yö oli (taas) tässä. Että minä, jolle nukahtaminen on vaikeaa, en ehtisi enää nukahtaa ennen kuin lapset heräävät. Epätoivo ja kaikki sen sukulaiset iski.

Miksi ei äiteille (ja isille) vois säätää semmoista lakia, että sängystä ei nousta ennen kello kahdeksaa. Ja jos siihen mennessä ei ole nukkunut yhtään kolmen tunnin pätkää, niin sitten ei nousta ollenkaan. Luonnollisesti laki kattaisi myöskin lastenhoitopalvelun. Joka vaikka veisi lapset ulos. Niin että äiti saisi nukkua huopatossuhiljaisuudessa. Hetken. Edes.

Voihan sitä haaveilla. Kokonaisesta yöstä haaveilemisen olen lopettanut jo monta vuotta sitten (haha hihi, mutta se on totta). Vieläkään en ole sellaista nukkunut sitten äitiurani aloitettua, enkä enää osaa näin reilun neljän vuoden jälkeen enää niin kaivatakaan. Mutta että sais kuitenkin nukkua. Ettei tarvis valvoa. Siitä minä välillä haaveilen. Tai oikeastaan haaveilen siitä joka kerta, kun valvon.

Jep, tiedän - itsepä olet soppasi keittänyt. Tiedän, tiedän ja kolmannen kerran tiedän. Minä itse ja vapaaehtoisesti. Ja kuulkaas, hyvin keitinkin! (En kylläkään oikeasti ajattele sen, eli lasten, olevan omaa ansiotani saatika itsestäänselvyys. Pakollinen huomautus, ettei kukaan ymmärrä väärin.)

Mutta voi kun siihen soppa-ainestilaukseen olisi voinut vielä lisätä pari toivetta. Tai oikeastaan olisin lisännyt ihan vain yhden: Että sais nukkua. Joskus.

Kaiken muun kanssa pärjään. Tarkemmin sanottuna, vaikka haasteita riittää, niin mitään muuta en muuttaisi. He ovat rakkaita kaikki neljä, tosi rakkaita ja ihania. Mutta yöt on ymmärtääkseni säädetty nukkumista varten.



Ps. Onneksi postipoika toi eilen lapsille tonttulaulu-cd-levyn. Tuossa ne kaikki juoksee (paitsi yks ryömii) tiptapin tahtiin. Aion yrittää jaksaa kuunnella sitä repeatilla vaikka koko päivän, kun niin tykkäävät. Saanpahan rauhassa olla väsynyt. Ja virtaa itsellekin, kun tuota menoa katsoo.


Ps.kaksi. Onneksi nykyään (normaalitilassa eli terveenä) yöherättäjänä toimii enimmäkseen vain tuo pienimmäinen, imetettävä. Saan siis tällä hetkellä oikeasti joskus myöskin nukkua, ainakin viikonloppuaamuisin. Kunhan tässä vähän angstasin niinku.

tiistai 8. marraskuuta 2016

Joulua odotellessa

Se, jonka mielestä vielä ei ole aika hössöttää mistään jouluun liittyvästä, on hyvä ja skippaa tämän tekstin. Koska minä olen aivan hurahtanut joulun laittoon! Täten pyydän varalta etukäteen anteeksi, mikäli (aikainen?) jouluintoiluni onnistuu pilaamaan jonkun päivän.

Meillä on täällä aika täys joulu päällä jo. Tai ei, taas minä menin liioittelemaan. Ei sentään ihan vielä joulu, mutta joulun odotus. Se tunnelmapuoli. Vielä tarkemmin sanottuna jouluvalopuoli. Asiaa ei yhtään vähennä se seikka, että ulkona oli aamulla liki viisitoista astetta pakkasta. Luntakin saatiin viime viikolla ja se jäi kun jäikin maahan, näin toistaiseksi ainakin, joten joulumieli on taattu.

Niin että jos viime vuonna kirjoitin ensimmäisen adventin jälkeen siitä, etten vielä ollut edes jouluvaloja ehtinyt viritellä paikoillensa (kun oli vähän muuta tekemistä), niin nyt on sitten viritelty senkin edestä. Joululaulut sois täällä koko ajan, jos ei olis niin paljon sellaista yleistä hälskettä ja melskettä. Vaikka toisaalta, jos oikein meinaa melske rassata, niin yks hyvä pakenemiskeino on napata cd-soitin päälle ja volyymit niin kaakkoon kuin korva vain suinkin sietää. Nytkin tuossa Mökit nukkuu lumiset jo ties kuinka monetta kertaa tälle päivää. Vaan minkäs teet, kun olo on niin jouluinen.

Erona vuoden takaiseen, meillä eletään nyt ihan tavallista elämää, siinä missä viime syksy ja joulunalusaika meni asuntoa myydessä, talonäytöissä rampatessa ja pankissa ravatessa. Muu elämä meni siinä sivussa. (Apua kun tulee hiki pelkästä muistelemisesta.) Tapaninpäivää seuraavana aloitettiin jo riisumaan pois tähdet ynnä muut koristukset ja pakattiin koti muuttolaatikoihin. Melkein tunnen sen kaiken haikeuden ja kiireen taas. Onneksi, voi onneksi aivan hetkeen (jos koskaan) ei tarvi samaiseen rulettiin ryhtyä.

Melko varmasti juuri siksi tänä vuonna joulu tuntuu niin tervetulleelta. Tänä vuonna ei yhtään ahdistanut nähdä jouluvaloja ja koristeita sekä joulukarkkeja kaupoissa jo lokakuun puolella. Tänä vuonna odotellaan joulua jokseenkin malttamattomina. Tänä vuonna aivan tietoisesti aloitettiin jouluhömpötykset hyvissä ajoin, koska tuo aika se aina vain kiitää kiitämistään, VAIKKA me vain eletäänkin nyt sitä ihan normaalia elämää.

Jouluvalojen ja laulujen lisäksi on täällä heittäydytty vallan hurjiksi ja paistettu jo muutama pelti torttuja, juotu glögiä sekä ahmittu joulusuklaata. Että huhhuh, kunhan ei karkaa käsistä.

Se nyt kuitenkin joulusta tällä erää. Jatkossa meinaan puhua muustakin, koska faktahan on, että jouluun on vielä jonkin aikaa, olkoonkin sitten niin, että se hurahtaa hetkessä.

Joko muualla on alettu virittäytyä joulun odotukseen?


perjantai 4. marraskuuta 2016

Lukutoukat

Kenties olen vähän jotenkin vanhanaikainen ihminen (tai sitten musta tuntuu vain siltä ja olenkin vain ihan normaali), mutta niille puhelinmyyjille, ketkä kaupittelee tuon tuosta uusia, aina vain hienompia ja parempia sovelluksia lapsille, esimerkiksi nyt noita satukirjastoja, vastaan yleensä, että ei kiitos. Meillä luetaan mielellään ihan oikeita kirjoja. Ja nimenomaan tykätään lukea. (Pakko huomauttaa, että ollaan silti testattu noitakin satukirjasovelluksia, eikä niissä itsessään mitään vikaa ollut.)

Vierastan vähän tuota älylaitteiden käyttöä lapsilla ja olen suhteellisen tarkka niiden kanssa. Meillä kyllä katsotaan jonkun verran esimerkiksi videoita, jonakin päivänä, kuten sairaana ja sateella, enemmän, jonakin päivänä taas vähemmän, joskus ei ollenkaan. Lapsethan tykkää katsoa videoita, se on selvä, ja sallin sen heille kohtuuden rajoissa. Silloin tällöin laitan myös videon pyörimään ihan vain siksi, että saan vaikkapa laittaa ruuan rauhassa. Huonona päivänä älylaite on totisesti pelastus, eikä sellainen noin puolen tunnin hengähdystauko (äidille) hyvänäkään päivänä pahaa tee.

Siksi tykkään, että kirjat ovat erikseen. Että on muitakin keinoja rauhoittua ja istua aloillaan, kuin se älylaite. Mulla on oma epävirallinen tavoitteeni, että istun joka päivä vähintään yhden kirjan verran (joka käytännössä tarkoittaa kolmea kirjaa, koska kaikki haluavat tietenkin itse valita kirjan) aloillani lasten kanssa, vaikken siitä, ääneen lukemisesta niin kovin välitäkään. En kyllä myöskään mitenkään inhoa sitä, mutta keksin vain monesti muka tärkeämpääkin tekemistä. Onneksi iskämies välittää vähän enemmän ja koska hän jaksaa eläytyä paljon monipuolisemmin, lapsetkin mielummin kuuntelevat häntä. (Luin joskus enmuistaminkä-tutkimuksen, että nimenomaan isien kannattaa lukea lapsille)

Meillähän on aika vilkkaita nuo lapset, jos minulta kysytään. Kolme ensimmäistä oikeastaan tosi vilkkaita, neljäs sentään ihan himpun verran rauhallisempi. Muistan, kun joskus vähän aikaa sitten kadehdin kavereiden lapsia, ketkä viihtyivät juttujen perusteella (ja todistetusti olen myös nähnyt sellaista tapahtuvan, hehhee) itseksensä lukemassa kirjaa. Meillä sitä ei silloin vielä nähty. Mutta nykyään nähdään, onneksi. Varsinkin jos yhtään hoksaa kehottaa lapsia siihen.

Ei tähän tilanteeseen sentääs ihan itsestään olla päädytty. Kaikki kunnia miehelleni, jota pitää nyt oikein kehaista. Koska itselläni ei motivaatio riittänyt. Miekkonen kyllästyi oletettavasti rouvansa huokailuihin (koska ainainen hälinä nostaa viimeksimainitulla hermot pintaan ihan niinku joskus vain) ja päätti sinnikkäästi opettaa lapset lukemaan, eli katselemaan kirjoja itsekseenkin. Iskä teki sen, (että toistamiseen antoi lapsille kirjat käteen ja kehoitti lukemaan, kuulostaa vaativalta, eikös?) välittämättä siitä, etteivät lapset alkuun olleet tippaakaan yhteistyöhaluisia. Ehkä osa kunniasta myöskin sille, että kun kirjoja on luettu lapsille riittävästi (suunnilleen yhtä vaativaa tämäkin), he oppivat muistamaan tarinoista osan ulkoa, vähintäänkin sen juonen ja jaksavat siksi paremmin katsella niitä itsekseenkin. (Ehkä ne kaverivanhemmatkin olivat tehneet niin, mutta jättivät sen vain kertomatta...tai sitten ei.)

Nykyään meillä esikoinen saattaa jopa lukea kirjaa ääneen pienemmille. Ei, ei hän osaa vielä oikeasti lukea. Mutta hän muistaa ulkoa useita helpoimpia kirjoja aivan kannesta kanteen ja miltei sanasta sanaan. Voi että sitä on huvittavaa kuunnella! Siskonsa sen sijaan keksii kirjoista omia tarinoitaan, kuvien perusteella. Mielenkiintoisia nekin. Kaksi pienimmäistä hoitavatkin sitten kirjojen hajotus- ja syömispuolen. Jep. Kiitos vaan kontaktimuovin keksijälle!

Tänään aamulla muun muassa järjestin lasten kirjat takaisin hyllyyn ainakin viisi kertaa puolen tunnin sisällä, koska se tammikuussa kaksivuotias pikkujäbä on edelleen siinä iässä, jossa tykätään jotenkin ihan hirveästi purkaa kaikkia paikkoja. Ihana ikä, etten sanoisi. (Ehkä hän myös osoittaa mieltään tällä tavoin, mustasukkaisuuttaan.) Ja vaikka minä kuinka yritin ohjata häntä muihin leikkeihin, niin aina se ehti sen tehdä. Siis sen, että roudasi lastenhuoneen pikkupöydän ikkunan edestä hyllyn eteen, kiipesi siihen päälle seisomaan ja rämirämipampoks pudotteli kamat alas lattialle, lelusekamelskan jatkeeksi.

Ai että mitäkö minä tein silloin? No, ensin join kahvin kaikessa rauhassa ja rämirämipampoks-hiljaisuudessa ja heti perään kuorin perunat, tiiättehän, sillain peruna (mitähän tuolla nyt taas tapahtuu), toinen peruna (kääk, mikä ääni) kolmas peruna (rymirymi - voi eii, ihan pakko mennä kattomaan...).




keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Vähän kuulumisia

Olipa taas märkä viikon alku. Vielä maanantaina en jaksanut siihen juuri kiinnittää huomiota, kun olin niin fiiliksissä kuluneesta viikonlopusta. Meillä oli nimittäin sukutapaaminen mummuni kahdeksankymppisten kunniaksi. Viikonloppu oltiin leiriolosuhteissa, valmiilla ruuilla. Sukua oli koolla neljässä polvessa, joista helpoimmin huomatuksi (melutason ja vilinän perusteella) tulivat varmastikin alle kouluikäiset lapset, joita paikalla oli näin pikaisesti laskettuna yli kolme kymmentä.

Niin että vaikka viikonloppu menikin osittain kovasti helteisissä tunnelmissa, muksujen perässä pysytellessä, niin oli myöskin eri mukava tavata omia serkkuja. Huomata, että meitä samanikäisiä, nuoria aikuisia (ja muitakin muksujen perässä juoksevia), oli yhtäkkiä monta kertaa enemmän kuin ennen. Iällä kun ei enää tässä kohtaa niin ole merkitystä, aletaan serkkuvanhukset (eikö ollaki aika vanhuksia jo) olla samalla viivalla, yhä enenevissä määrin. Oikein kiva oli nähdä myöskin isäni sisaruksia, sekä kuulla mummuni lapsuusmuistoja. Niitä mietiskellessä alkuviikko vierähti tuosta noin vain.

Tiistaina marraskuu iski vasten kasvoja. Marraskuu itsessään on oikein tervetullut kyllä (missä välissä se lokakuu ehti vierähtää?!). Mutta se, että vettä sataa marraskuun ensimmäisenä, se ihan vähän latistaa tunnelmaa. Jotenkin musta tuntuu, että omassa lapsuudessani marraskuussa oli ihan oikeasti jo talvi. Tai sitten aika kultaa muistot. Joka tapauksessa, sen lisäksi, että ulkona on tullut vettä koko päivän, niin myöskin seinien sisäpuolella on vallinnut ihan armoton kaaos.

En tiedä onko kuopuksella jo eroahdistusvaihe meneillään, vai onko hän kenties hammaspipinen, vaiko onko sairastettu flunssa menossa korviin, mutta hän ei yhtäkkiä oikein tahtoisi lattioilla viihtyä. Ja sen verran painava mussukka hän jo on, että mikäli mahdollista, mielummin istun höpöttelemässä hänen kanssaan, kuin kyykin poju kainalossa noukkimassa leluja lattialta tai teen muutenkaan yhtään mitään. Vaikka musta usein tuntuu, etten saa mitään näkyvää päivisin aikaiseksi niin paljon kuin koko ajan pyyhällänkin menemään joka suuntaan, niin tämmöisenä päivänä konkretisoituu se, mihin minun eimikään-aika enimmäkseen kuluu: suurimman osan ajasta kuskaan muun tekemisen ohessa paikoilleen tavaroita, mitä lapset levittävät, jotta he voisivat ne heti kohta taas levittää uudestaan.

Ennen lounasta lapset olivat muun muassa purkaneet keittiön laatikoista ne, missä ei toistaiseksi vielä ole lapsilukkoja, levittäneet pikkumakkarissa lehtikorin koko sisällön lattialle sekä lastenhuoneessa kaikki lelut, meidän sängystä oli nakeltu lattialle petivaatteet lakanaa myöten (taas kerran, ja minä niiiiin tulen vihaiseksi tästä) ja eteisessä näytti tältä: 


Niin sortui äiti lahjomaan. Jos oikein reippaasti siivoatte kaikki kamat paikoilleen, niin lupaan hakea varastosta jouluvalot. JOOO! Äiti, äiti! Haeksää ne tonttulakitki sitten? Lupsautin hakevani (mutta sen jätin kertomatta, että ehkä saatan ne vielä illan hämärissä piilottaa joksikin aikaa). Sanokaa mitä sanotte, mutta tällä kertaa ainakin lahjominen kannatti. Nuo naperot ihan oikeasti siivosivat (minä autoin vain vähän) reippaasti ja vieläpä nopeasti paikat kondikseen.

Ja nyt meillä on jouluvaloja (niitä ei niin kovin jouluisia tosin vasta) niin paljon kuin suinkin muuton jäljiltä löysimme (tarkemmin sanottuna huimat kaksi kappaletta). Niin, ja tonttu ja joulupukkileikit ovat täällä taas. Mutta nuo valot, voi että ne tuovatkin lämmintä tunnelmaa syksyyn! Eihän se nyt mikään uusi juttu ole, mutta ihastelemisen arvoinen tänäkin vuonna. Voin vain ihmetellä, miksen aiemmin tajunnut noita etsiä, ei nähkääs kurja ilma tunnu taas missään, kun sisällä on tunnelmaa.

Sitäpaitsi, tänään on katot valkeana (ylläolevan tekstin kirjoitin eilen) ja nurmikkokin just ja just melkein lumen peitossa. Minä kirjoitan tässä paksu villahuivi kaulassani, pää yhdessä asennossa kallellaan, tyynykasaan nojaten, niska kun otti ja jämähti aamulla sängystä noustessa. Voin kertoa, että on ollut turhauttava päivä, kun ei ole kivulta voinut juuri ylimääräistä tehdä. Potut oli silti pakko kuoria, ettei nälissään tarvi lasten olla, myöskään kakkapeppujen pesusta en ole voinut luistaa, vaikka toinen käsi ei juuri nouse. Kerrottakoon myöskin, että. Kaaos. On. Huomattava. Vielä eilistäkin pahempi.

Toivon, että varaamani aika jäsenkorjaajalle on tähän vaivaan oikea lääke. Vaikka tämä pikku juttu onkin, niin sen verran normaaliarkea rajoittava, että muistanpa taas vähän paremmin arvostaa sitä liiankin itsestäänselvältä tuntuvaa asiaa, kuin kivuton liikkuminen ja terveys ylipäätään.
Vaan ei siitä sen enempää.

Parasta just nyt on ikkunan takainen valkea näkymä, vaikkei lumen vähäisyydestä johtuen lapsilla pulkka luistanutkaan. Toivottavasti sielläkin on satanut lunta! Vai olenko mää ainut joka lumesta tykkää?


tiistai 1. marraskuuta 2016

Lasten juttuja

Vaihteeksi vähän (äitin mielestä) hassuja juttuja. Niitä, mitä sinne vauvakirjaan pitäisi saada raapustettua, mutta koska tänne on paljon vaivattomampi. Vaan täältäpä ne on sinne nopsa kopsasta, joskus sopivan tilaisuuden tullen. Pitemmittä puheitta asiaan.


Pikkuneiti maalasi kerran sormiväreillä keskittyneesti ja selosti: Mää piillän lumiukon. Tättä on lumiukon pää, lumiukon kädet, lumiukon kävelyt ( = jalat, oletan).

 ---

Vanhin muksuista oli ruokapöydässä turhan vallattomalla päällä, ja useiden rauhoittumispyyntöjen jälkeen komensin häntä tiukasti: Olepa nyt ihmisiksi siinä! Tomerana hän vastasi: Eiku siis Fionaksi, ja asettui kiltisti aloillensa. (Vuoden takainen villitys, Fiona , vierailee siis toisinaan vieläkin)

 ---

Kehoitin kaksivuotiasta, jotta laskeppa niitä pikkareita, niin laitetaan yövaippa. Hän teki työtä käskettyä ja alkoi laskea: ykki, kakki, kolme, neljä, viiti, kuuti...

 ---

Äiti, missä se vastaan syntynyt vauva on? Kysyi esikoinen kerran. Oli kaiketi kuunnellut päivittelyämme, kuinka ne vauvat kasvavat niin äkkiä ja kuinka pienenpienen hetken ovat vastasyntyneitä.

   ---

Pikkumies ilmoitti hyvin pikkuvanhalla, virallisella äänellä, menevänsä piirtämään ylimääräisparvekkeelle. Mikä sitten lieneekin tuo ylimääräisparveke, en aivan saanut selvää, mutta kuvitella saattaa, jotta varsin hieno ja tärkeä paikka. Sellainen isojen paikka.

    ---

Mun ääni ei virkisty, ilmoitti samainen kaveri surkeana, kun flunssasta johtuen äänensä muistutti variksenpojan raakkumista.

     ---

Äiti, miks potuista tehään varpaita, pohti kyselyikäinen kerran. (Pottuvarvas, juu nou.)

      ---

Mää yöllä rapisin ku mulla oli kylmä, kertoi nelivuotias eräänä aamuna herättyään. Kun kysyin hieman tarkennusta asiaan, asettui hän näytiksi lattialle makaamaan kippuraan ja tärisemään. Eiku siis rapisemaan, piti tietenkin sanomani.

       ---

Nykyään näitä hilpeitä hetkiä on suhteellisen usein, kun satuseppoja on tosiaan jo kaksi, siis naurussa pitelemistä taas entistäkin enemmän. Myönnettäköön, että aina en aivan onnistu peittelemään totaalirepeämisiäni. Mutta kovasti yritän. Enkä malta odottaa, mitä on meno kohta, kun kolmonenkin pääsee tuohon hupsuun ikään - ennen pitkää nelonenkin. Hui sentään, onneksi siihen on vielä vähän aikaa.
(Pientä kriisinpoikasta havaittavissa taas vaihteeksi, nimittäin tuo meidän vauva on jo aivan iso poitsu ja aika tosi vähän vauva enää. Että nyyhkistä vaan vielä tähän loppuun sitten.)

Viimeiseksi, saanen esitellä, ystävämme hevonen (jep jep, repesin)





keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Ensilumi

Olipa taas pitkästä aikaa semmoinen aamu, että silmiä ei meinannut kertakaikkiaan saada auki sitten millään. Meinasin pienesti järkyttyä, ohimennessä peiliin vilkaistessani, (juu, vähän piti tietty raottaa silmännurkkaa, ettei aivan päin seiniä koheltanut) kun hyvä jos niitä, siis silmiä, edes erotti aivan liian isojen silmäpussien takaa. Ihan hetken ehdin voivotella, ettei tästä tuu sitten yhtään mitään. Koska enhän mää nyt vaan jaksa nousta! Vanha tuttu kapinamieli oli iskeä, eikä oikeastaan kiinnostanut edes yrittää jaksaa. Siinä pähkäilin, jotta mitä sitä noille muksuille keksis, että sais ottaa vähän rennommin. Edes vähän. Edes näin aamulla.

Kuin tilauksesta tuli miekkoselta viesti, että aukaseppa sitten verhot heti ku lapset herää. Voi vautsi sitä riemua, kun ikkunan takaa paljastui aivan valkoinen maa! Lapset oli tottakai samantien ulos lähdössä. Tylsä äiskä yritti toppuutella, jotta ootettaisko nyt vaikka edes kahdeksaan, ettei noilla riemunkiljahduksilla naapureita herätetä. Tuli taas kerran nähdyksi se, miten lasten ilo tarttuu, nimittäin vaikka väsymys ei mihinkään haihtunut, niin ajatus elämälle mököttämisestä ei sopinut tilanteeseen enää olleskaan.

Jos viimeiset pari viikkoa on saanut käyttää mielikuvitusta, tsempatakseen lapsia ulos leikkimään ja pysymään siellä vaikka nyt pikkusen yli kymmenen minuuttia edes, niin tänään ei totta totisesti semmoisesta ole ollut tietoakaan. Päinvastoin. Lapset ovat leikkineet ulkona käytännössä koko päivän. Niin innoissaan, etteivät syömässäkään olisi malttaneet käydä. Villi veikkaus, ettei tänä iltana nukkumattia tarvi juuri odotella.

Mutta onhan se nyt, hyvänen aika, ihan mahtavaa, kun on lunta! Huisia laskea pyllymäkeä ojan pohjalle ja tehdä oikeita pikkulumiukkoja. Lunta tuli (ja tulee välillä edelleen) ihan kunnolla, niin että pulkkakin luistaa. Lieköhän turhaa lisätä, että lapset nauttivat ja täysillä kanssa! Hyvä niin, luulen, nimittäin huomiselle sääukot ennustavat vaihteeksi vesisadetta.

Sain kuin sainkin siis hieman tavallista rennomman aamun. Siitä intoutuneena päätin käyttää aikani kotitöihin, niiden tekeminen kun ei vieläkään päivisin lasten tässä pyöriessä oikein onnistu. Niin tai jos jotenkuten onnistuukin, niin ei se kovin nautinnollista ole, kun on noita kitiseviä lahkeessaroikkujia jalassa kiinni heti kaksi. (Ovat kyllä kultaisia, mutta sen sijaan se lahkeessa kitiseminen, kun pitäis yrittää jotain saada aikaiseksi.....)

Minä en varsinaisesti pahakseni pistäisi, vaikka tuo lumi olisi tullut jäädäkseen. On se vaan niin kaunista katsella! Melkein tekis mieli sanoa, että joululaulut vain puuttuu... Pitänee korjata asia pikimmiten!




tiistai 25. lokakuuta 2016

Tämmönen kotiäiti

Minä tykkään olla ihan vaan kotiäiti.  Niin vähän arvostettua laiskottelua kuin se tässä meidän yhteiskunnassamme onkin, niin minä pidän tätäkin, vaan äitiyttä, arvokkaana ja tärkeänä työnä. Enimmäkseen olen aina halunnut ja tykännyt olla kotona, usein nauttinutkin, mutta ei suinkaan se ole aina helppoa ollut. Päinvastoin, huonoja hetkiä ja aikoja mahtuu niitäkin neljään vuoteen. Välillä on motivaatio ollut todella hukassa, olen selannut avoimia työpaikkoja ja miettinyt hakevani opiskelupaikkaa. Mutta tällä hetkellä nautin just tästä, eikä tee mieli muualle.

Niin, huolimatta siitä, että avaudun blogissa (ja muuallakin) muistakin kuin hyvistä asioista, arjesta kaikkine puolineen. Ja siitä että minun päiväni kuluvat oikeasti aika pitkälti pelkästään erotuomarina. Koska neljä pientä, on aika pakko olla ihan koko ajan tilanteen tasalla, mielellään näköetäisyydellä mutta vähintäänkin kuulomatkan päässä korvat isosti höröllä, nimittäin leluriitoja ja muitakin tappeluita syntyy aivan jatkuvasti, tyyliin sata tunnissa (joo joo, siltä se ainakin välillä tuntuu). Ja miten niitä sitten selvittää reilusti, jos ei itsekään tiedä, kuka teki ja mitä, kun lapset nyt puhuvat (jos puhuvat, usein vain huutavat, heh) mitä sun sattuu. Sellainen jatkuva valppaana oleminen on aika väsyttävää ja ilomielin pidän pienen paussin yksin, vaikka omassa huoneessa vain, kunhan saan mieheni illalla kotiin. (Saatoin vähän myöskin vähätellä, nimittäin ei harvinaista ole sekään pakkopäästähetijohonkin-läpsystä vaihto.)

Kuitenkin juurikin se jatkuva valppaus antaa paljon. Lopulta enemmän, kuin ottaa, siitä olen varma, koska muuten en tätä vapaaehtoisesti tekisi. Omien lasten touhuja on vain niin mukava seurata. Huomata, kuinka leikeissä ja touhuiluissa toistuvat äidiltä, isältä ja muilta idoleilta opitut asiat. Ja ne lasten hassut jutut ja keskustelut, ne on ihan huippuja! Uskallan väittää, että ne todella jäävät kuulematta, no, ainakin iso osa niistä, jos ei ole tilanteen tasalla. (En nyt yritä kritisoida sitä, että joku haluaa käydä vaikka töissä, mutta ehkä vähän sitä, että esim. (siis todellakin esim.) sometetaan menemään niin, ettei oikein nähdä ja kuulla mitä lapset touhuaa. Sorrun kyllä siihen silti itsekin tilaisuuden tullen, etten mää sillä niinku.)

Kotiäitiydestä nauttiminen ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, että äksyilyt, sotkut ja kaaos, lasten kiukuttelut tai väsymys sekä huonot päivät ovat ihan normaaleja asioita. Ja se kasvattaminen, se käy ihan työstä (vaikkei työtyötä sillälailla oliskaan) myös tämmöisillä vain kotiäideillä, ihan siinä missä tarhatädeilläkin. Enkä myöskään tarkoita sitä, että nyt kun olen paljastanut (juu, se on ollut salaisuus) nauttivani kotiäitiydestä, en enää koskaan kirjoittaisi negatiivisista asioista. Ei todellakaan niin. Kirjoitan siitä, mistä mieli milloinkin tekee.

Joka päivä tympäisee vähintäänkin hetken. Joka päivä turhauttaa hetken. Monta kertaa päivässä lasken kymmeneen. Ja vaikka kuinka päätän puhua nätisti tänään koko päivän, tulee aina naps vaan yhtäkkiä niitäkin tilanteita, että ennen kuin muistan aloittaa laskemisen, tiuskaisen tai korotan ääntäni ja päpätän menemään.

Minä en jaksa kauheasti kaunistella asioita, ja se ehkä näkyy teksteissäkin (joita kylläkin kirjoitan yleensä pikku pilke silmäkulmassa, vaikken hymiöitä tykkääkään käyttää). Mutta se ei silti tarkoita sitä, etten yhtään  tykkäisi olla kotona ja lasten kanssa. Ei. Vaan nimenomaan niin, että syy, miksi haluan olla kotona ja myöskin nautin siitä, on just ja tasan nuo neljä naperoa. Ihan vain ja yksinkertaisesti nuo pikkuiset rakkaat, jokainen heistä yhtä aikaa ja erikseen. Kaikista harmaista hiuksista huolimatta lapset antavat aivan todella paljon. Ja pelkästään sillä, että ovat olemassa, omina ihanina itsenään. Vilkkaina ja iloisina, pieninä ja herkkinä, hassuina ja oivaltavina.

Lasten ansiosta meillä nauretaan paljon. Ja lauletaan ja leikitään. Hypitään ja pompitaan ja juostaan. Ennen kaikkea iloitaan niin pienistä asioista, että arki on oikeasti, kaikkine kiukutteluineenkin, aika mukavaa ja iloista. Niin iloista, ettei siinä kauaa jaksa itsekään olla huonolla tuulella.

Tunnen itseni melko onnekkaaksi, kun olen voinut hoitaa lapseni itse kotona. Samalla koko ajan kasvaa äitinä ja ihmisenä. Ja että pää on toistaiseksi kestänyt kotiäitiyttä, vaikka epätoivoiset hetket ovatkin olleet (välillä enemmän, välillä vähemmän) arkipäivää. Mainittakoon vielä sekin, että minusta on paljon mieluisampaa ja tietyllä tavalla myöskin helpompaa olla kotona nyt, kun lapsia on neljä, verrattuna vaikkapa aikoihin, kun lapsia oli yksi tai kaksi. Kääntöpuolena myöskin työtä on paljon enemmän (ja kyllä, välillä vähän liikaakin), mutta silti hyvä niin, sillä en totta vieköön jaksaisi toimettomanakaan olla.

Vaikka tällainen vannoutunut kotiäiti olenkin (no hehhee), mun ei ole vaikea ymmärtää niitä, ketkä haluavat lähteä vanhempainvapaan jälkeen kouluun tai töihin mielummin, kuin jäädä vain kotiäidiksi. Päinvastoin, uskon, että ymmärrän aika hyvinkin. (Tai ainakin luulen niin, voin toki olla väärässä.) Ihmiset ovat erilaisia, siispä kukin tehköön, niin kuin hyväksi näkee.

Niin, ja vaikka haluaisin jaksaa olla sekä viihtyä kotona mahdollisimman pitkään jatkossakin, niin suon itselleni myöskin mahdollisuuden muuttaa mieleni. Tarvittaessa vaikka piankin, mutta mielummin vasta paljon myöhemmin.


keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Tervetuloa taas, kynttilät ja villasukat

Tuli syksy ja sateiset, harmaat päivät. Tuli myös kiire - itse aiheutettu. Suoraan sanoen, niin kauan kuin aurinko paistoi, ruska oli kaunis ja tarkeni kevyehköllä vaatetuksella, ulkoilu oli mukavaa. Nyt on märkää ja kuraista, aina vähän palelee ja puutkin ovat pudottaneet ruskalehtensä niin, että kaikkialla on vähän ankean näköistä. Nyt ulos lähteminen tuntuu velvollisuudelta.

Siitä syystä ollaankin hommattu kalenteri täyteen tekemistä, sitä mainitsemaani kiirettä. Että äiskän tarvis näyttää nokkaansa ulkona mahdollisimman vähän. Onkin sitten muun muassa nähty Turun siskoa, pidetty synttäreitä ja vaatekutsuja, kyläilty ja käyty treffeillä kaksin miehen kanssa (tai kolmisin, koska kuopus). Mukavaa, kun on toimintaa, eikä tarvi miettiä, mitä tänään tehtäisiin. Mutta välillä on syytä pitää paussiakin.

Tänään onkin ollut rasittava itkupäivä, vaihteeksi. Varmastikin siksi, koska meneminen sinne ja tänne väsyttää lapsiakin. Siksi olen vain koittanut kestää itkuja ja ymmärtää. Tai vähintäänkin peittää lasten itkusta ärsyyntymiseni heiltä itseltään. (Ei puhuta siitä, miten hyvin tai huonosti olen onnistunut, koska olenhan sentään yrittänyt.)

Ehkä voisin kohta sytyttää tulen takkaan ja kiskoa villasukat jalkaan polvia myöten. Vaikka mulla on kyllä aivan lämmin, mutta silti, syksyn ja muodon vuoksi voisin sen tehdä. Sitten voisin oikaista hetkeksi sohvalle ja nostaa jalat kohti kattoa. Tämä on kuin onkin mahdollista meidänkin lasten kanssa, tosin vain näin päikkäriaikaan.

Tekis myös mieli torkahtaa. Tai ei, ei torkahtaa, vaan nukkua ihan huolella iltaan asti. Tämä sitten puolestaan ei todellakaan ole mahdollista lasten kanssa, ei ainakaan, jos minun tavoin omaa suunnilleen olemattomat unenlahjat (enkä kyllä uskaltais muutenkaan). Siksi yritän ahkerasti unohtaa nukkumisesta haaveilun ja rentoutua muilla keinoin, kuten nollaten päätä tässä näin, kirjoittamalla.

Voisin myös sytyttää kynttilöitä. Tuonne korkealle hyllylle ainakin, lasten ulottumattomiin. Ilahduttaa ne sielläkin, kun vain muistaa kohdistaa katseensa oikein. Että oikeasti ihan mukavaa aikaa tämä syksykin on, omalla tunnelmallisella tavallaan.

Mutta nyt minun on syytä rientää kahvin keittoon. Ja kiireesti kanssa, jos nimittäin tahdon sen hiljaisuudessa hörppiä. Koska aivan hetken päästä tämä kaikki rauha on taas tiessään.

(Pahoin pelkään, etten sittenkään ehdi sohvalle oikaisemaan, ellen sitten juo kahviani makuuasennossa. Oli miten oli, mieli virkistyi jo ihan vain tästä tällaisesta, haaveilusta.)