perjantai 29. tammikuuta 2016

Täpinöissä (no ihan vähän vaan!)

Kohta, siis ihan kohta me päästään muuttamaan! Mää en ole nyt aivan varma, uskoisko tuota todeksi. On nähkääs välillä totisesti meinannut epäusko vallata mielen. Niin kuin vaikka silloin, kun saatiin tietää, että muuttopäivä on vasta lauantaina, eikä jo perjantaina. Siis siinähän on valovuoden mittainen ero! (Hih) Siltä se silloin tuntui. Siltä, ettei sitä uutta kotia vissiin sitten saada i k i n ä. Että hmph, ei sitten, pitäkää mökkinne (noeinyssentään)! Niin. Tiedättehän, kun jotain oikein odottaa, niin päivät tuntuu kuukausilta ja viikot vuosilta.

Mutta nyt aletaan olla juhlatunnelmissa, koko ajan enemmän ja enemmän. Enää yksi, siis vain yksi, yö muuttoon! Se tuntuu melkein uskomattomalta. Siltä, että nytkö jo? Ja että apua!

Ei siksi, ettei haluttais. Totta ihmeessä halutaan muuttaa kauan haaveilemaamme Omaan Kotiin. Hakea vihdoin varastosta kaikki omat tavaramme. Laittaa lapsille oma huone taas niin kuin ennenkin, jotta nukuttaisiin koko perhe niin hyvin kuin mahdollista, eikä heräteltäisi toisiamme (ja tämän talon väkeä) kukonlaulun aikaan. Rutiinienrakastaja odottaa sitäkin, että saa taas elää päivästä toiseen saman, ehkä tylsän, mutta toimivaksi todetun, kaavan mukaan. Kellosta katsoa ruokailut ja mamman kahvihetket. Sitä, että pääsee rauhoittumaan ja elämään normaalia arkea kaiken härdellin ja väliaikaisuuden jälkeen. Asettumaan. Sisustamaan!! Ai että en malttais enää yhtään oottaa!

Hyvä on ollut mummilassa. Apukäsiä useampia, leikkikaveria ja leikittäjää lapsille. Päivittäin ollaan päästy valmiille ruuille päikkäreiden jälkeen ja viikkosiivouksetkin ovat minun osaltani tainneet rajoittua meidän huoneeseemme. Helpolla ollaan päästy siis siinä mielessä. Ja onpa ollut juttuseuraa, minullakin. En suoraansanottuna tiedä, miten olisin yksin selväjärkisenä selvinnyt, olemattoman lyhyillä ja huonoilla yöunilla, noista monta viikkoa kestäneistä siperianpakkasista yhdistettynä sairasteluihin ja miehen pitkiin työpäiviin, jos ei oltaisi oltu täällä. No tottahan me siitä oltais selvitty, jotenkuten, sillain niinku että oltais elävien kirjoissa edelleen, mutta luulenpa että itkuksi se olis mennyt lasten lisäksi vielä äidilläkin.

Tavalliseen arkeen ja omiin rutiineihin, omalla pikkuperheellä, on mukava totutteleminen taas näin pitkän tauon jälkeen. Eikä sen puoleen, että tässäkään olis vielä kaikki, kun se meidän tavallinen arkikin tulee kevään mittaan kokemaan isompia ja pienempiä muutoksia. Osa muutosta johtuvia, osa muusta.

Mutta nyt keskitytään suupielet korvissa tähän hetkeen ja tähän tilanteeseen. Kohtapuolin pistetään pystyyn läksiäispirskeet porukan pienimpien kanssa, leikkiseuraa kun itse kullakin taitaa tulla ikävä. Ja sitten aletaan pikkuhiljaa siivoilla ynnä pakata matkalaukkuja lähtövalmiiksi.

Viimeinkin me ollaan menossa kotiin!! Hui kun mulla on jo perhosia mahanpohja täynnä...

Kuvassa kuitenkin vielä mummilan piharakennus ja The Auringonpaiste! ;)



sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Vyöhyketerapiasta hyviä kokemuksia taasen

Kyllä sitä ihminen taas itku kurkussa miettii, että miksi ihmeessä en tehnyt tätä aikaisemmin. Nimittäin varannut kuopukselle aikaa vyöhyketerapiaan.

En edes jaksa muistaa kuinka kauan meillä on nukuttu tosi huonosti. Hyvinhän ei vielä lasten jälkeen olla koskaan nukuttu, mutta siihen onkin jo ehtinyt tottua. Niin sanottujen normaalien (pikkulapsiperheen) huonojen öiden kanssa ollaan selvitty ja ajateltu että se vaan kuluu pakettiin. Vaan kun huonosta tulee tosi huono, niin ei muuten enää naurata. Ketään.

Pikkuveli on nukkunut syntymästään asti vaihtelevan huonosti muutamaa hyvää (joka tarkoittaa vain kahdesta neljään herätystä) jaksoa lukuunottamatta (jolloin, yllättäen, isosiskolla tai veljellä on ollut huonon unen jakso, että hehheh vaan). Kolmen kuukauden kohdalla (abauttiarallaa, en jaksa tarkistaa) käytettiin häntä vyöhyketerapiassa. Ja voi että sitä tunnetta, kun seuraavana yönä pieni nyytti nukkui kuin tukki! Heräsi ainoastaan syömään ja jatkoi siitä unia itseksensä.

Uniongelmat jättivät jälkensä kuitenkin allekirjoittaneeseen, ja kärjistyivät syksyllä aika pahaan unettomuuten (minähän en tiedä millä mittarilla määritellään mikä on paha ja mikä vähemmän paha). No, siitäkin selvittiin pikkuhiljaa melatoniin ja laventeliöljyn avulla. Kunnes nyt taas, hyvissä ajoin ennen joulua, aloitti kuopus tosi huonosti nukkumisen. Herätteli tunnin välein ja useamminkin, eikä ihan vähällä nukahtanut uudestaan.

Heti alkuun, joskus silloin marraskuussa, päätin että varaan vyöhyketerapian. Mutta tiedättekö sen, kun tulee yksi aika hyvä yö väliin? Sen, kun ajattelee, että no ei sillä mikään sitten varmaan ollutkaan. Ja parin päivän päästä potkii seiniä yöllä, kun olisi sittenkin pitänyt varata se aika ja nyt kyllä ihan taatusti aamulla varaan! Niinpä niin. Aamulla mielessä on soittamisen sijaan pelkkä vahva kahvi. Päivät menee vaikkapa talokauppoja ja muuttoa miettiessä. Jos soittaminen jostain syystä sattuukin käymään mielessä, on aina joku tilanne päällä tai sitten se vain tuntuu väsyneenä aivan liian isolta urakalta tehdä just nyt. Ja kohta jo huomaat, että taas on ilta, etkä vielä itse ole sänkyyn ehtinyt, kun pieni on herännyt jo kolme-neljä kertaa itkemään. Soittamatta jäi, jälleen kerran.

Kaiken muuttoruljanssin jälkeen me ollaan oltu lievästi sanottuna puolikuolleita. Jo pelkästään edellämainitussa olisi ollut aihetta pienelle ja vähän isommallekin väsylle, mutta kun lisäksi, kuten sanottua, pikkujätkä oli jo aikansa herättänyt meidät itkulla viidestä viiteentoista kertaan yössä, eikä rauhoittunut ja nukahtanut missään nimessä helpolla  taikka nopeasti, niin ollaan oltu sitten ihan pikkuisen väsyneitä. Kiitos mummin ahkeran muistuttamisen ja huolehtimisen, täällä mummilassa kun ollaan, sain kuin sainkin viimein vyöhyketerapian varattua.

Viikko sitten siellä käytiin, tällä viikolla jo toisen kerran. Ja kyllä muuten kannatti! Ensimmäisellä kerralla suolisto oli vyöhyketerapeutin mukaan huolestuttavan huonolla tolalla. Pikkumies huusi täyttä huutoa melkein koko käsittelyn ajan ja hiestä märkiä oltiinkin hoidon jälkeen kaikki kolme. Mutta. Seuraavan yön tuo pikku-ukko nukkui kuin unelma!

Arvatkaas vain mitä teki puolestaan mamma seuraavana aamuna? Ihan pienesti olis tehnyt mieli tuulettaa ja nauraa ääneen. Mutta sitäkin enemmän teki mieli itkeä vollottaa. Ja senhän tää mamma sitten teki. Itki ja sätti itseään. Että mitä ihmettä, nainen! Miksi sinä näin pitkään kärsit ja annoit lapsen kärsiä! 

Viimeisen viikon kuopus on siis nukkunut enimmäkseen hyvin, eli herännyt vaikka kerran tai kaksi ilman itkua ja nukahtanut heti tutin saatuaan. Jonain yönä on saattanut herätä kolme-neljä kertaa, itkeäkin. Mutta noiden vähän huonompien öiden selitys löytyi tällä viikolla, nimittäin kaksi tuloillaan olevaa uutta hammasta kuultaa läpi ikenestä. Nyt tällä toisella hoitokerralla hammaspisteiden (tai mitä nyt sitten onkaan) kohdalla pikkuista itkettikin kovasti, mutta suoliston aluetta hieroessa hän yllättäen vain kikatteli menemään. Lisäksi pikkumiehen selästä löytyi kunnon jumi, joten selkäkipu on todennäköisesti myös tehnyt öistä rauhattomia. Silti, vaikka meillä edelleen joitain kertoja herätään mm. hampaiden takia, on kuluneen viikon huonoinkin yö ollut monta monta kertaa parempi kuin yksikään ennen vyöhyketerapiakäyntiä. Toisin sanoen, merkittävin syy huonosti nukkumiselle ja itkemiselle oli mahavaivat.

Sitä minä vaan, että vaikka minusta usein tuntuukin siltä, ettei kellään muulla lapset ole näin huonoja nukkujia kuin meillä, niin uskon ja tiedän, että niitä on muillakin. Siispä jos sinä, lukijani siellä, olet kuolemanväsynyt ja suunnilleen epätoivon partaalla siksi, että lapsesi herää vähän väliä itkemään öisin, etkä keksi sille mitään erityistä syytä, niin ota kaikesta väsymyksestäsi huolimatta puhelin kauniiseen käteesi ja varaa pienelle aika vyöhyketerapiaan! Koska se nyt vain on kokeilemisen arvoinen.

Minä tiedän, se tuntuu jopa ylitsepääsemättömän isolta hommalta, siinä vaiheessa, kun riittävästi väsyttää. Soittamisen sijaan on paljon helpompi keksiä itselleen syitä olla soittamatta. Ajatella, että ei se auta kuitenkaan. Ja viime yönäkin herättiin vain viis kertaa. Hampaita se kuitenkin itkee. Joo, niin saattaa itkeäkin, mutta niin kuin meillä, teilläkin jatkuvalle heräilylle voi löytyä tuota kautta muitakin syitä.

Vyöhyketerapia ei tietääkseni auta aina eikä kaikille, eikä välttämättä ainakaan ensimmäisellä hoitokerralla, mutta se auttaa vaikka mihin ja on tuskin koskaan haitaksi (minähän en tästäkään toki tiedä juuri muuta kuin nämä omat erittäin positiiviset kokemukseni, tuttavapiirin kokemusten lisäksi). Se ei edes maksa juuri mitään, ainakaan täällä meillä päin (terapeutista riippuen 10-20e).

Ja nyt minä pyydän mitä nöyrimmin anteeksi paasaustani. Mutta koska en tiedä kuka ja kuinka väsynyt ehkä olet, enkä siksi voi tulla kirjaimellisesti potkimaan takamukselle, teen voitavani ja yritän puhua painavia sanoja, sinun hyväksesi. Koska se nyt vaan on järkevää, jos mahdollista, nähdä vähän vaivaa, jos palkaksi saa nukkua yhtään paremmin. Ei valvominen ja rättipoikkiväsyneenä arjen pyörittäminen tai töissäkäyminen ole mistään kotoisin, eihän?




keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Yksivuotias jätkänpätkä

Sillä on siniset silmät, mutta toinen on lähes puoleksi ruskea. Sillä on kuusi hammasta. Kun se hymyilee, sen suupielet yltää ihan melkein korviin asti. Ja se hymyilee paljon. Menojalka sillä vipattaa semmoseen tahtiin, että päässä on suunnilleen koko ajan joku ruttu tai mustelma kauniina muistutuksena nokalleen kippaamisesta taikka seinään juoksemisesta.

Se huutaa autossa pää punaisena ja hikimärkänä keskimäärin yhdeksän matkaa kymmenestä, pituudesta riippumatta, alkaen siitä kun vyöt köytetään kiinni, päättyen vasta, kun pääsee taas vapauteen. Se leikkii sinnikkäästi mukana isompien leikeissä aina kiipeilystä kotileikkeihin. Epäonnistumiset saattavat poikia pienen kiukkuitkun, mutta heti pikapuhalluksen jälkeen on päästävä yrittämään uudelleen. Se osaa pitää hienosti puolensa, eikä suostu häviämään lelutaistoja.

Se touhuilee päivät pitkät tyytyväisenä, kaikessa hiljaisuudessa. Välillä laulaa hyristelee menemään ja höpöttelee juttujaan. Näin siis, jos äiti malttaa istua aloillaan. Vaan annapa olla, jos siitä erehdyt nousemaan pientäkin asiaa toimittamaan, niin jo on takiainen palosireeninä housuissa roikkumassa ja heti kohta äksäksi heittäytyneenä lattialla sätkimässä. Koska tuo äiti, onneton, ei älyä tai ainakaan joka kerta muista, tai sitten, voi kamala, tahallaan unohtaa aina sen, että häntä olisi tottakai pitänyt kantaa alusta asti mukana touhuissa. Koska muutenhan äiti kelvoton saattaa vaikka livistää johonkin yksin, niinkuin vaikka vessaan puoleksi minuutiksi, tai vielä pahempaa, oven taakse pyykkejä laittamaan.

Sillä on huippu huumorintaju. Huveista hauskimpiin kuuluu muun muassa sukkien (tai vaihtoehtoisesti ulkovaatteiden) pölliminen naama virneessä, kun isommat yrittävät pukea. Saalis kainalossa se sitten kikatellen juosta kipittää karkuun.

Se tunkee syliin päättäväisesti, huulet tötteröllä, aina viimeistään siinä vaiheessa, kun hoksaa siskonsa tai veljensä sinne ehtineen ja koettaa vallata paikan yksinänsä, työntäen ynnä potkien muita pois kaksin käsin ja jaloin.

Sellainen hän on, höpsö, vikkelä ja päättäväinen. Meidän rakas pieni yksivuotias.


sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Hei hei, rakas koti

Nyt alkaa viimein olla hössötysviikot takana, toistaiseksi nimittäin. Edelleen täällä toivutaan, osittain muuton ensimmäisestä puolikkaasta (eikä muuten ihan heppoisin perustein enää kotia vaihdeta, huh mikä savotta!) ja osittain kuopuksen hammaspipistä ja sairasteluista, jota nyt on jatkunut varmasti jo ikuisuuden päivät ja josta syystä täällä ollaan öitä vietetty nukkumisen sijaan muun muassa lattioita kuuraten, pyykkiä pesten, itkuja kuunnellen, hyssytellen ja taputellen. Päivisin puolestaan sitten keskitytty siihen, että pysytään jotenkuten hereillä ja valppaana, kun hetkenkin istahtaminen pahimpina päivinä saa aikaan niinsanottua pilkkimistä.

No mutta, muuttolaatikot on pakattuna sukulaisille varastoon. Varastoon, jonka seinät kaiketi natisevat liitoksissaan (ihan vain siksi, koska se on niin tupaten täynnä), mutta toivon mukaan kestävät nyt tämän kuukauden kuitennii. Että sitä ollaan vähän niinku kodittomia nyt. Vaikka periaatteessa meillä uusi koti jo on ja väliaikaisestikin päästiin mummilan yläkerran makkariin pakkaselta suojaan. Mutta kodittomia, koska entisestä oli lähdettävä ja uutta on vielä hetki odotettava.

Entisestä kodista joulu riisuttiin pois haikeudella. Muuttolaatikoita pakatessa piti kuivailla silmänurkkia. Verhot, taulut, hyllyt sekä koristeet jäivät viimeiseksi, siitä piti emäntä huolen. Vitkutteli ja vetkutteli. Niin, että meillä piipahtaneet ihmettelivät, tosissaanko talon asukkaat meinaavat ehtiä muuttamaan aikataulussa. Mutta koti sai näyttää kodilta, kauniilta, viimeiseen asti. Tavoitteena oli juurikin se, ettei tuleva muutto näkyisi päällepäin. Tiedättekö, piti saada tehdä luopumistyötä rauhassa. Käsitellä siihen liittyvät tunteet. Haikeus. Suru. Ikäväkin varalta, etukäteen. 
Käydä läpi rakkaat muistot. Iloiset, onnelliset sekä myös vähemmän iloiset tapahtumat ja hetket. Tärkeitä kaikki. 

Kuinka intoa täynnä kannettiin uuteen kotiin muuttolaatikot sekä kaksi kallisarvoista kääröä, pieni taapero ja vastasyntynyt, kaksiviikkoinen. Kuinka ensimmäisenä aamuna miehen isyysloman loputtua tuore kahden lapsen äiti vuodatti epätoivon kyyneleitä, kun vauvaa oli syötettävä, ja taapero sillä välin, vartissa, purki kaikki keittiön kaapit, jo makuuhuoneiden tuhoamista aloitteli. Kuinka toisinaan edelleen itku silmässä mietin, että tätäkö minun elämä nyt on. (Sitä silloin kai oikeasti pelkäsi. Vaikkei onneksi sitä, babybluesia sun muuta, loputtomiin jatkunut.)

Kuinka uuden kodin suunnittelu ja sisustaminen pitivät väsyneen mammaraasun jotenkin järjissään. Tai aika hyvinkin oikeastaan. Kuinka arki kahden lapsen kanssa alkoi vähitellen sujua ja tuntua koko ajan mukavammalta. Kuinka uusi vuosi ja lisääntyvä valo toivat toivoa. Kuinka naapurista löytyi vertaistukea, korvaamaton mammakaveri. Ja kuinka kesän koittaessa heidän muuttonsa vuoksi itkut minä mamma tirautin, vaikka vain parin mutkan taakse muuttivatkin.

Kuinka lapset kasvoivat aivan liian nopeasti ja oppivat aina uutta ja uutta. Ja pikkuhiljaa isoveli sai kaivatun leikkikaverin pikkusiskostaan. Kuinka kodista saatiin koko ajan enemmän ja enemmän mieluinen harkitun (vähän kyllä liiankin) hitaalla pintaremontilla.


Kuinka vuosi sitten tammikuun pakkasilla startattiin auton kokka kohti synnäriä, kolmannen kerran, ja heti kohta jo kannettiin kotiin maailman kauneimman tuoksuista nyyttiä. Kuinka yöt menivät enemmän valvoessa kuin nukkuessa. Ja kuinka väsymystä lukuunottamatta kolmannella kerralla vauva-arjesta oli helppo nauttia. Kaikki tuli jo luonnostaan, tottumuksesta, eikä olo ollut niin yksinäinen, kun isommista lapsista oli juttuseuraa äidille.

Kuinka elämä rauhoittui, asettui. Tuntui hyvältä ja onnelliselta. Oikealta. Kuinka viimeistään tässä vaiheessa opimme muutenkin kuin ajatuksen tasolla nauttimaan arjesta, ajasta perheen kesken, sen sijaan että olisimme jatkuvasti miettineet mitä tänään tehtäisiin tai mihin huomenna lähdettäisiin. Minusta on usein ehkä nuoren ikämme, ehkä kavereiden erilaisen tilanteen vuoksi, (jotakin mainitakseni) tuntunut jokseenkin hassulta ajatus siitä, että me oltais (siis ollaan) lapsiperhe, ja että vielä elettäis (no eletäänhän sitä, pakostakin) sen mukaan. Kuopuksen syntymän jälkeen se ei tuntunut enää hassulta lainkaan. Päinvastoin. Ehkä touhua riitti aamusta iltaan niin, ettei ehtinyt juuri miettimään ja kaipaamaan muuta. Ehkä jo isommaksi kasvaneet lapset kaipasivat erilailla vanhempien seuraa sekä tilaa ja aikaa leikille. Ehkä myös lasten tuomaan elämänmuutokseen oli tuossa ajassa jo tottunut, tiedä häntä.

Kahteen vuoteen sisältyi hyvin monenlaisia asioita, iloa ja onnea sekä tottakai yhtä jos toista haastettakin. Kaikesta huolimatta nuo vuodet ovat olleet elämäni onnellisinta aikaa. Olen tuona, elämän mittakaavassa lyhyenä aikana, kasvanut äitinä ja ihmisenä hyvin paljon. Oppinut monenlaista. Elämästä. Itsestäni. Miehestäni ja meistä. Mieli on kiitollinen. Aivan varmaan juuri siksi muuttaminen periaatteessa ihan tavallisesta rivitalokolmiosta tuntui niin erityisen haikealta. Ja siltä se tuntuu kyllä edelleenkin, ikävä tahtoo vaivata. Koti on kuitenkin niin paljon muutakin kuin katto pään päällä. (Meni muuten joku ihme roska taas silmään...)

Noniin, minä mamma se taisin hiukan innostua nyt näpyttelemään. Ja voisin taas jatkaa ties vaikka kuinka pitkään. Lienee kuitenkin viisainta jo lopettaa ja jatkaa uusilla aiheilla uutta postausta, ennen kuin viimeinenkin mahdollinen lukija ehtii simahtaa.

Näiden sanojen, näiden epämääräisten, mutta minulle tärkeiden pohdintojen myötä, heitän täten hellät hyvästit sekä lämpimät kiitokset rakkaalle kodillemme. Siellä meillä oli hyvä olla.



P.s. Kuullaan taas, toivottavasti piankin! Näin pitkä tauko ei ollut (taaskaan) suunnitelmissa. Nyt ei vaan kertamakaikkiaan ole aikaa irronnut, tässä kun on ollut, no, monenlaista härdelliä ja nämä pari viikkoa muuton jälkeen on erinäisten asioiden hoitaminen, arjen pyörittäminen ja hereillä pysyminen vieneet kaiken ajan.