maanantai 29. helmikuuta 2016

Aamurutiinien ykkönen

Meillä on vakiintumassa ihan uus aamurutiini lasten kans. Nimittäin siinä vaiheessa, kun kaikkien nälkäisten masut on täytetty puurolla, on aika marssia hakemaan takkapuita. Ei sentään liiteristä asti, vaan ihan tuosta seinän takaa, saunalta, vaan eräänlainen ohjelmanumero se on sekin tällä kokoonpanolla. Niin, takkapuita, jotta saataisiin mökki lämpimäksi. En minä sano, että täällä kylmä välttämättä olis ilmankaan, mutta onhan se nyt mukava, kun jostain hohkaa lämpöä niin että sen oikein tuntee. Lapsetkin saavat pihalta tullessaan nojailla uunin kylkeen, jos meinaa vähänkään viluttaa.

Takan sytyttämistä nuo muksut rakastavat, niin olen minä päätellyt. Valehtelisin, jos väittäisin, että olen yrittänyt joskus saada tehtyä sen huomaamattomasti, vähin äänin yksikseni. Muistaakseni joka kerta se on jäänyt yritykseksi, kun aika äkkiä ovat kaikki kolme assistenttiani tilanteen tasalla: tarjoamassa puita, repimässä tuohta tai tunkemassa pahvia sytykkeeksi. Muruset ovat niin tohkeissaan, kun saavat vähänkin olla avuksi. Hakevat pyytämättä läjän puita saunalta takan eteen odottamaan, kukin kokonsa ja kykynsä mukaan yhden tahi useamman. Ja omatoimisesti lakaisevat (lue: levittävät ympäriinsä) lattialta puunroskat imuriin.

Yksi heistä on polttanut näppinsä pari kertaa ja litistänyt ne uunin luukun väliin kerran. Kyseinen napero osaa nyt jo kohtalaisen hyvin varoa kuumaa uunia. Silti sitä pitää vähän väliä käydä tökkäämässä, ikään kuin varmuudeksi, jotta voisi sitten taas todeta: Aii, poppppa!

Yksi heistä on saanut tikun sormeensa ja jalkaansa ja sukkahousuihinsa ja vaikka sun minne.

Yksi taas on sotkenut kohta jokaisen kotivaatekipaleensa nokeen ja yhä vieläkin sellaisen nokitahran huomatessaan ihmettelee yhtä hölmistyneenä, että häh, mistä ihmeestä tuo musta viiru tai läntti tai käden kuva tuohon muka yhtäkkiä taas ilmestyi.

Suloisia apulaisia ovat, kaikki kolme. Ehkä jokseenkin on pienet meillä nämä ilonaiheet. Mutta eikö se vähän niin ole, että kaikkein eniten tästä arjesta saa irti, just silloin, kun löytää nämä tällaiset, pienimmäisetkin. Ja vaikka kyseinen askare mahdollisesti olisikin luettavissa uutuudenviehätykseksi, niin silti tuo kakluuni on nyt, ja tulee, niin uskoakseni, aina olemaan yksi suuri rakkauteni tässä kodissa. Jos nyt sen lämmittämiseen, tai erityisesti siitä aiheutuvan roskan määrään, saattaisinkin joskus vielä kyllästyä.


tiistai 23. helmikuuta 2016

Päikkärit vaiko ei?

Puhuin niistä muutoksista. Tässäpä yksi periaatteessa pieni, mutta silti, varsinkin lapsille, aika iso muutos. Meillä on nyt parin viikon ajan kokeiltu olla ilman päikkäreitä isompien kans. Yksivuotias tarvitsee selkeästi vielä unensa, mutta isompien kanssa se on vähän niin ja näin.

Kolmen eri-ikäisen pienen rytmien sovittaminen järkevästi yhteen, on aiheuttanut ajoittain haasteita ja sen seitsemästä eri syystä jo pidempään, siis tarkemmin sanottuna aina tähän asti, meillä on menty niin, että kuopuksen iltapäiväunien aikaan olen nukuttanut myös isommat. Koska he ovat olleet selkeästi väsyneitä ja nukahtaneet samalla vaivalla kaikki kolme, melkein joka päivä.

Kuitenkin, kun oltiin nukuttu päikkärit, ei illalla uni luonnollisestikaan tullut aivan hetkessä. Nukuttamiseen on iskä saanut käyttää aikaa vähintään puoli ja pahimmillaan kaksikin tuntia. Usein niin, että ensimmäinen oli unessa yhdeksältä ja viimeinen kello puoli yksitoista. Jos rehellisiä ollaan, niin yhteentoistakin on mennyt viimeisen, kolmevuotiaan, kanssa aika usein. Ja puoli kahteentoista. Josta sittemmin opittiin, että kyseinen lapsukainen kannattaa herättää päivällä vaikka puolen tunnin unien jälkeen.

No jos iltaisin nukahdetaan noinkin eri aikaan, niin tietäähän sen, millaisia sitten ovat aamut. Ensimmäinen herättää viideltä, edelleen, melkein joka aamu, seuraava herää kuudelta ja viimeinenkin usein viimeistään tunnin sisällä (siinä vaiheessa kun päätän luovuttaa uudelleennukuttamisten suhteen) toisten ääniin. Usein kaikki kolme (no siis me kaikki viisi) heräsimme niin kesken unien, että päikkäreihin asti saatiin kuunnella enemmän tai vähemmän väsykiukkuja.

Niinpä siis otimme itseämme niskasta kiinni. Päätimme pistää kerralla koko perheen unitottumukset uusiksi. Tätä nykyä päikkäreitä ei nuku meillä enää kuin nuorimmainen, eikä hänkään vanhasta poiketen kuin yhdet pidemmät unet.

Enkä ole vielä yhtään varma, kannattiko.

Toisaalta luulen, että kannatti. Lastenhuone on pimeä ja hiljainen jo kello kahdeksan illalla, joka on meille aivan ennennäkemätöntä. Nukuttaminen on helppoa ja erittäin nopeaa. Samoin koko muukin talo on pimeänä viimeistään kymmeneen mennessä, kun ennen oli tavallista, että meillä miehen kanssa lasten nukahdettua illat venähtivät kahteentoista. Vaikka kuinka oltiin väsyneitä, koska herättiin viideltä. Ja itse asiassa, nyt vasta tajuan sen, että isompien huoneessa on tämän parin viikon aikana tarvinut käydä yöllä ehkä kerran. Varalta. Jos nyt muistan oikein. Taitavat siis nukkua yöt kokonaisuudessaan sikeämmin ilman päikkäreitä, kumpainenkin.

Mutta sitä eivät pilttipolot ole aivan vielä sisäistäneet, että enää ei kannata herätä ihan vielä kuudelta, vaikka äiti ja iskä oliski jo hyvin hereillä tuohon aikaan. Koska äiti ei aio laittaa enää päikkäreille. Ei vaikka kuinka kiukuttais liian lyhyeksi jääneet yöunet. Että järkevämpää on nukkua vaikka edes seitsemään, niin ei tarvi joka pienestä pieleenmenneestä asiasta vetää hirveitä kilareita. Jos äidiltä kysyttäis, niin kellon ympärihän nuo saisivat posottaa, niinkuin muissakin perheissä olen kuullut lasten ilman päikkäreitä nukkuvan (pitääkö paikkaansa, tiedä sitten, mutta näin olen kuullut). Mutta nähtävästi nämä meidän mukulat ovat kaikki saaneet äidin herkkäunisuusgeenin lisäksi vielä sekä isän aamuvirkkuuden että äidin vähäisen unentarpeen. Mahtava paletti, mutta näillä mennään, mitä on.

Toisaalta, ehkä muutokseen tottuminen ja unirytmin kääntäminen vain vie aikaa. Ehkä nämäkin pikkuhiljaa oppivat nukkumaan aamulla vähän pidempään. Nimittäin, jos ekalla testiviikolla pikkuneiti (jolle muutos on luonnollisesti ollut vaikein) heräsi tapansa mukaan jo kuudelta, toisella viikolla puoli seitsemältä, sentääs, niin kuluneena viikonloppuna hän nukkua posotti jopa yli puoli kahdeksaan, tänäkin aamuna vartin yli seiskaan. (Kuopus on ihan oma lukunsa, ja nyt epäilen aamu viiden herätyksiin syyksi hampaita.) Tämän perusteella näyttäis siis siltä, että hiiitaaaasti ollaan menossa kohti parempaa.

Mutta kyllä vaan on asennetta ja pitkää pinnaa tämä muutos vaatinut. Entiseen päikkäriaikaan porukka on nähkääs hiukan väsynyttä eli itkuista. Äskenmäinittujen tuliaisten kanssa on nyt vain sinnillä väännetty, kun kerran niin päätettiin. Voidaan vain toivoa, että tämä tasoittuu aikanaan. Kuitenkin ehkä kaikkein eniten päänvaivaa on tuottanut mulle se, mihin sen niin tuikitärkeän oman ajan, hengähdystauon, nyt sitten järjestäis. Ja miten. Tällä hetkellä aika sellaiselle breikille tuntuu olevan aika hyvin kiven alla.

Että kumpi tässä nyt sitten on parempi. En ole aivan varma. Vaikka tiedän, että päikkäreistä luopuminen oli tähän paikkaan aika välttämätön liikku, että ei tuon miekkosen kanssa oltaisi aina niin huonosti nukkuneita ja että homma saataisiin toimimaan myöskin jatkossa.

Ehkä minä vielä löydän soppelin ajan kirjoittamisellekin, kunhan uuteen päivärytmiin totutaan. Että ei nyt pelkästään äiskän tarpeiden takia aleta vanhaan enää palaamaan. Koska onhan se nyt aika huikea fiilis, kun mökki on hiljainen kahdeksalta (!) illalla. On hetki aikaa rupatella ukkelin kanssa, ennen kuin väsymys vie voiton. Lämmittää vaikka sauna ihan vain meille kahdelle, mitä ei tehty siinä päikkärielämässä varmaan ikinä, koska oltiin lasten nukahdettua vaan niin väsyneitä.

Enkö vain kuulostakin aika selkeältä ja varmalta kaikkine mietteineni? No, ehkä kolmas viikko toden sanoo. Ehkä tästä saattaa sittenkin tulla jotain. Jotain ihan hyvää. Vai mitä sanoo raati?


tiistai 16. helmikuuta 2016

Kaksistaan

Saatiin viimein järjestettyä kauan kaivattu lomapäivä kahdestaan ukkokullan kanssa. Jo marraskuussa ensimmäisen kerran sitä suunniteltiin, joulukuulle oli päivämääräkin kalenterista varattu, oikein yökuntiin oli tarkoitus lähteä. Mutta se, ettei semmoiselle tosiaan liiennyt aikaa ennen kuin vasta nyt, kertoo vain siitä, kuinka hirveää kiirettä, paikasta toiseen juoksemista, isojen asioiden miettimistä ja yleistä härdelliä kulunut syksy ja tähän astinen talvi meillä on ollut. Nyt alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että tuon sortin kiireet on takana ja ihan tavallinen elämä edessä.

Tosiaan naapurimaan huonekalujättiin suuntasimme pirssin keulan lauantaina aamupäivällä. Vasta aamupäivällä siksi, koska jos oltais lähdetty aikaisemmin, olisi jompi kumpi meistä joutunut lähtemään matkaan käytännössä nukkumatta. Huonekalujättiin siksi, koska uudessa kodissa tarvetta on monenlaiselle pienelle ja vähän isommallekin asialle. Tällä kertaa kotiutettiin pienempää mutta sitäkin tarpeellisempaa säläpänpälppää, joka ei oikeastaan näy juuri muuten kuin kaappeihin kurkkimalla ja pankkitilillä. Ehkä ensi kerralla jotain isompaakin, kunhan säästöpossua on saatu ensiks vähän täyteltyä.

Mutta kaksistaan päästiin liikenteeseen, ja se, jos mikä, oli tarpeen. Mikäpä mukavampaa kuin shoppailla koko tavaratalo läpikotaisin kerrankin kaikessa rauhassa, ilman pienintäkään kiireen tuntua. Tällä kertaa ei miekkonenkaan hoputtanut eteenpäin, kotiin kun ei ollut kiire hänelläkään. Päin vastoin, minä sain olla tuon tuosta häntä herättelemässä torkuiltaan kanssani jatkamaan. Niin, siis etsimään uutta paikkaa uusille tirsoille. Minun onneni, että Ikeassa noita lepopaikkoja riittää.

Uskallan väittää, että jos ei näin kamalan univelkaisia oltais, niin tuosta reissusta olis saatu aika paljon enemmän irti. Mutta toisaalta ollaan siihenkin, väsymykseen, niin tottuneita, että aika onnistunein tuloksin saatiin työnnettyä tuollaiset toissijaiset seikat taka-alalle ja kuviteltua tulitikut silmäluomien pitimiksi. Ja parin tunnin ajomatkat oli pakko täyttää puhumalla, ihan vain turvallisuuden kannalta ja sekös vasta olikin rattoisaa. Kotipihaan tullessa tuntui, että juttua olis riittänyt vaikka puoleen väliin Suomea. Todella vähän meillä on nykyisin aikaa jutella mistään, koska lapset vaativat päivisin käytännössä kaiken huomion. Siksipä melkein parasta koko reissussa oli juuri nuo automatkat. (Ehkä ihan pienesti myös siksi, että kuskina tuosta ukkelista oli vähän enemmän seuraa minulle, auton ratissa kun ei torkuta.)

Ystävänpäivän iltana sain rakkaalta yltiöromanttiselta (not !! ) murultani Marianne-karkin. Jep, ihan aidon ja oikean, pienen ja vaatimattoman, punavalkoraitaisen. Kyllähän se pisti rouvaa hiukan hihityttämään. Joku olisi saattanut kenties hiukan nenäänsä nyrpistellä, tai sitten ei, tiedä häntä. Mutta minä en olisi voinut tulla onnellisemmaksi siitä, että mies, joka pitää kaikkia tämäntyylisiä kissanristiäisiä turhanpäiväisinä hömpötyksinä, yleensäkin muisti minua ystävänpäivänä. Tänä vuonna minä itse asiassa normaalista poiketen jäin kakkoseksi, enkä jaksanut tehdä tärkeän päivän eteen juuri mitään. Sen Mariannekarkin sai toki sitten miekkonenkin. Pyydettyään. :D

Niinpä niin. Rakkautta on Marianne-karkit.


perjantai 12. helmikuuta 2016

Hei äiti, huomaatko, olen parantunut!

Puolensa sairastelussakin.

Eipä ollut viikkoon ketään kaivamassa keittiön laatikoita ja järjestelmällisesti niitä tyhjentämässä.

Tai heittämässä vessanpönttöön paperullia ja vaippoja. Tai hammasharjaa. Tai legoja.

Ei ketään kiipeämässä ruokapöydälle kymmentä kertaa parissa minuutissa. Tai kumoamassa täyttä lastia ruokaa lattialle. Ja luutuamassa sillä itseään sekä ympärillä olevia asioita.

Ei ketään rikkomassa palikkarakennelmia ja tunkemassa kaksin käsin pikkulegoja suuhunsa.

Eikä ketään pilke silmäkulmassa pöllimässä isompien leikeistä milloin mitäkin.

Ei ketään tyhjentämässä uunin tuhkaluukkua. Ja maalaamassa sillä, tuhkalla, lattioita ja itseään.

Ei ketään kipittämässä juoksujalkaa paikasta toiseen, tavoitteena levittää kaikki tielle sattuva, mahdollisimman paljon mahdollisimman lyhyessä ajassa, ja pitää näin äiti kiireisenä.

Hikiä pukkaa ja naurattaa. Ehtiväisiä ovat nuo yksivuotiaat. Niin ihanaa, että meidän rakas tihulainen on taas terveenä. Ikävä ehti kaikilla tulla pikkuveljeä, terveenä, omana itsenään. Reilun viikon päivät hän reporankana vain makasi sylissä ja nukkui. Ei jaksanut juuri silmiä avata, puhua, ei hymyillä, ei kävellä eikä juuri edes kontata.

Tänään on pikkujätkä vihdoin ollut oma itsensä. Koko sydämestäni toivon, että tuo tautilainen olis viimein kokonaan selätetty!


torstai 11. helmikuuta 2016

Kotona ollaan!

Jo on vihoviimeinenkin pahviloota purettuna paikoillensa. Oli kuulkaas hommaa. Tekis mieli sanoa että en muuta enää koskaan! Mutta, koska jo tässä iässä olen minä iskostanut pääkoppaani kliseen, jotta koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, niin totean nyt sitten vain, että saapi olla e r i t  t ä i n painava se syy, joka mahdollisesti meidät tästä pois vielä joskus liikuttaa. Ainakaan, sanotaanko, vaikka viiden vuoden sisällä.

Uusi koti on ihana. Joka kerta, kun astuu ovesta sisään, tulee sellainen fiilis vieläkin, että vau, onko tää oikeesti meidän! Vaikka en minä tiiä, onko tämä mikään erityinen vau muitten silmissä. Enkä tiedä onko sillä mitään väliäkään. Eiku tiedän, ei sillä oo. Tärkeintä tottakai, että me tykätään ja viihdytään. Meille, pienehköön tottuneille, tilaa on reilusti, ylimääräistäkin ja vähän vielä päälle. Jotenkin tuntuu, että lastenkin leikit sujuu paremmin, kun ei oo sellaista kämppämeininkiä. Tai sitten mää vain kuvittelen, mutta kovasti onnessaan on pienet leikkineet sulassa sovussa.

Kyllä, hyvä on olla kotona, siitä ei pääse mihinkään. Ja jos mussa on joskus ollut hitusen kotihiiren vikaa, niin nyt on tuo vika vähintäänkin triplattu. Olkoonkin sitten niin, että siellä sun täällä on vielä vähän sisustelut ynnä muut vaiheessa. Tai ehkä sitä just siks(ikin) täällä samojen seinien sisällä päivästä toiseen viihtyykin, kun melkein ihan sama, mihin katseensa suuntaa, niin aina löytyy jotain mietittävää. Että millanenkohan verho tuohon sopis ja minkälainen taulu tuohon. Entä mikä ois käytännöllinen ja nätti matto eteiseen taikka lamppu vessaan. Ja sohva. Niin. No ei puhuta nyt siitä. Mutta se ei sovi tänne. Säästöpossun täyttö on siis aloitettu,

Sen lisäksi, että täällä on viimeisen viikon ajan lämmitetty urakalla, intopiukeena, kakluunia sekä puusaunaa, on täällä istuttu sohvalla kuumepotilas syliin liimattuna. Nimenomaan äidin (ja siis vain äidin ja koko ajan äidin) syliin. Tänään on pieni murunen voinut jo huomattavasti paremmin, jotain toivoa siis on parantumisesta. Piti se silti lääkäriaika vielä varata, varmuudeksi.

Niin, istuessa on viikko vierähtänyt. Vaan mikäpä siinä ollessa. Ajan kanssa ihastella uutta kotia (ja päivitellä sen likaisia ikkunoita) sekä tehdä niitä sittenjoskus -sisustussuunnitelmia. Totuus kokonaisuudessaan ei kuitenkaan ole ollut aivan niin ruusuinen, kuin teksti antaa ymmärtää. On nähkääs jonkun pitänyt kotityötkin hoitaa. Ja ne kaks muuta lasta. Että todettakoon nyt sitten vaikka näin ympäripyöreästi, jotta on tainnut mammalla haba (siis mikä :D ) kasvaa uusiin mittoihin. Selkäkin olis hieronnan tarpeessa. Ja näiden megaisojen, mustien silmäpussien tarinaa en lähde sen enempää tässä nyt erittelemään. Mutta. Ne. On. Isot. Ja painavat.

Kyl tää tästä! Kaikesta vastustuksesta huolimatta kovasti onnellisia ollaan uudesta kodista. Vaikka välillä olo on niinku kotileikkiä leikkis. Siinä mielessä, meinaan, että voiko tämä olla tottakaan?

Kiitollisia siitä, että kaikki tämä ihan oikeasti on totta!