tiistai 29. maaliskuuta 2016

Pääsiäinen paikallaan

Jo oli pääsiäinen paikallaan. Meillä se meni aika pitkälti toipumiseen, työntäyteisestä viikosta nääs. Niin yllättivät kevätkiireet metallipajalaisen, jotta piti isyyslomakin kesken jättää.

Alkuun oli mamma, että ei tästä tuu mittään. Eikä olis tullutkaan, jos ei olis ympärillä ihania auttavia käsiä. Niitä, jotka tuosta noin vain soittavat, että saiskos tulla kaveriksi. Monta isoa sydäntä teille, pelastitte meidän viikon! Siksi uskallan sanoa, että tuostakin selvittiin lopulta aivan hyvin arvosanoin.

Vaikka väsyttihän se. Mutta sanoinko jo, että niin oli pääsiäinen paikallaan! Tässä mökissä otettiinkin sitten kaikki hyöty irti, ja nukuttiin. Pitkään ja päikkäreitä. Ja sitten, kun oltiin taas siinä vaiheessa, että silmät kun aukaisi, niin jotain ihan oikeasti näkikin, niin alettiin laitella kotona yhtä ja toista, porakonetta vaativaa, käytännön asiaa kuntoon. Vähän siivoiltiin ja syötiin mahat täyteen pääsiäismunia.

Ja kun niistäkin hommista (joista ehkä rankin oli tuo viimeiseksi mainittu) oltiin suoriuduttu kunnialla, alettiin kestitä vieraita. No menipä taas liioittelun puolelle. Me mitään erityistä kestitty, mutta kahvit keitettiin ja rupateltiin. Saatiin kylään sukulaisia ja kavereita, etelän (veteliä, no hehheh ei vaan) ihania, odotettuja vieraita. Kolmesta kaupungista peräti.

Nyt on kaapit tyhjennetty suklaamunista. Ja hyvä niin, että ovat tyhjät, luulen, jos tuolta minun tuoreelta assistentiltani kysytään. Saa hänkin nukkua taas rauhassa, mussukkainen. Eikä tarvi mamman päivitellä ja huokailla ja voivotella ja harmitella menetettyä itsekuria, luonnollisestikaan, kun ei ole houkutuksia kaapeissa kiusaamassa.

Itsehän en ole äitiurani aikana vielä koskaan kokenut, että loma olisi ollut liian pitkä. Päinvastoin. Mutta silloin, kun uutta arkiviikkoa aloitellaan hymyssä suin, voi varmastikin todeta, että kuitenkin riittävä.

Ja hei! Nurmikko näkyy jo meillä pohjoisessakin, piha on täynnä lätäköitä ja aurinkoa lupailee koko viikoksi. Niin kevät!


torstai 24. maaliskuuta 2016

Ihana kamala sisarusrakkaus

Nuo meidän kaksi vanhinta sankaria ovat viime aikoina kunnostautuneet kinastelemaan vähän siitä ja tuosta. Ei toki koko ajan. Mutta just sillon, tietty, kun sitä ehkä vähiten kaipais. Ihan vain toisinaan tää äiti täällä pyörittelee silmiään, jotta hei nyt oikeesti, tappeletteko te ihan tosissaan niin, että seinät raikuu, koska desibelit nousee ja lattiat tärisee, kun itse kukanenkin vuorollaan polkee jalkaa. Että onko tuo nyt aivan välttämätöntä. Tappeleminen. Tollaisista asioista.

Niinku vaikka siitä, kuka saa laulaa ja kuka ei. Ja kuka saa pinkin lusikan ja kuka ei. Ja kuka istuu äitin vieressä (toiselle puolelle EI saa mennä kukaan). Tai sylissä (johon mahtuu VAIN yksi). Tai kuka aukaisee tänä aamuna just sen tietyn verhon. (Ei, ei, se vieressä oleva samanlainen ei tietenkään kelpaa, kenellekään.) Tai kuka istuu vasemmanpuoleiselle tuolille askartelemaan (kun oikealla puolella olisi tismalleen samanlainen tuoli). Tai kenen valkoinen aanelonen paperi on se vasemman puoleinen ja kenen oikean puoleinen. (Vaikka minä kyseisiä papereita miten päin pyörittelenkin, niin minun, ehkä mielikuvituksettoman aikuisen, silmään niissä ei ole kertakaikkiaan pienintäkään eroa. Joka tapauksessa jotain kinastelemisen arvoista ne muksut ihan selvästikin niissä näkee.)

Tässä eräskin keskustelu, johon äitimamma, sattuneista syistä, heräsi lauantaiaamuna.


Iskä mää oon pieni, ilmoittaa isoveli.

Etkä oo! Minä oon pieni! Tinä oot vähän pieni! kivahtaa siskonsa.

Enkä ole vähän pieni! Minä oon pieni ja sinä oot iso!

En minä ole ito! Myyyhyyy!!! (Joo, tuo meidän pikkumyy hermostuessaan itkee usein juurikin tuota myytä :D) MINÄ oon PIENI ja tinä ET!

Oonhan mää pieni!! Yäää! Sinä oot ISO etkä pieni!

Eiii! En minä oo ito! EN MINÄ HALUA KAHVAA ITOTTI! ÄITIIIIII!



Että herätys jo äiti! Ja seesteistä lauantaita.

Arvatkaa naurattaako? No kyllä. Eihän noille vaan voi olla nauramatta. Ja parhaiten kyseisenkaltaisista tilanteista täysjärkisenä selviääkin, kun pistää nauruksi. Koska onhan tuo nyt, hyvänenaika, koomista, kun kaksi pikkupippuria väittelee, polkee jalkaa ja lopulta tomaattina huutaa toisilleen vaikka siitä pinkistä lusikasta. Mutta arvatkaa, naurattaako joka kerta? Jep, ei todellakaan! Niin kuin vaikka siinä vaiheessa kun se pinkki lusikka saa aikaan esmerkiksi viidennen kinan aamun ensimmäisen puolituntisen aikana, ja kaikilla, myös allekirjoittaneella, on kiljuva nälkä. Sillon ei muuten naurata enää mammaakaan. Tautisen pinkki!

Kyllä vaan, on mahdollista olla yhtä aikaa ihan parhaat kaverukset ja maailman (no ainaki meidän maailman) pahimmat riitapukarit.


torstai 17. maaliskuuta 2016

Ukkovalta



Suurin, kaunein ja herkin on hetki
Kun tuo pieni näin syliini nostettiin
Onni suuri mun rintaani vasten
Äidiksi kun jälleen minut siunattiin

Kasvot pienet, niin pehmeä tukka
Kauniimpi nyt voiko olla ihme uus
Katsoo Luoja niin hellästi lastaan
Kauneimmin kun julki käy jo salaisuus

Hellyys, onni ja hämmennys suuri
Kaikki tämä saa mut jälleen polvilleen
Kätes pienet kun harovat tyhjää
Äidin sydän hiljaa käy näin kiitokseen


Cuulas - Elämän salaisuus




En tiedä, kenen käsialaa on tuo ylläoleva. Mutta niin osuvasti, niin kauniisti ja koskettavasti on hän osannut pukea sanoiksi tuon ensikohtaamisen. Tippa linssissä allekirjoitan jokaisen sanan.

Niin siis, jos minusta ei kovin usein kuulu, saattaapi syy olla osittain tässä; on nähkääs uusi, pieni ja rakas, pomo talossa. Ja vaikka silti yhtä hyvin voi olla, että kuuluu niin kuin ennenkin, niin lienee tässä hetkessä viisainta olla sen kummemmin lupailematta. Nyt mennään pikkupomon ehdoilla, ja se, mitä se käytännössä tarkoittaa, selvinnee tässä sitä mukaa, kun pikkumiehelle viikkoja kertyy mittariin.

Nyt keskitytään nauttimaan vauvantuoksusta. Sillä on tullut huomattua, jotta aivan äkkiarvaamatta se pienenpieni, avuton vastasyntynyt, on jo vähän isompi vauva. Nauraa ja jokeltaa, mussuttaa mamman sörsseleitä ja kohta jo vilistää menemään, tehden kaikkensa pysyäkseen isompien menossa mukana.

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Ompeluhommeleita

Täällä on ompelukone laulanut. Laulaisi enemmänkin, jos vain suinkin sellaista vapaata aikaa saisi vähän lisää. Mutta tilanteemme huomioon ottaen, jo se on paljon, että on sentääs alkuun päästy. Että on ompelukone talossa. Ja että sillä on jo parina päivänä suristeltu menemään.

Tähän mennessä on saatu onnellisesti ommeltua muun muassa muutamat pussilakanat lapsille. Vuoroaan nöyränä odottavat lasten sänkyjen päiväpeitot. Edellisen kodin verhot kaipaavat myöskin pientä tuunausta, sitä, että pääsevät eroon nuppineulavirityksistä. Ja ompahan pitänyt kiikuttaa marketista vähän uuttakin kangasta, kun ikkunoita on nyt vähän enemmän.

Ja voi itkujen itku. Tuo meidän rakas esikoisemme on viimein saavuttanut sen kuuluisan iän, mistä näiden poikalasten kohdalla olen kuullut päiviteltävän. Iän, missä kaikkiin, siis todellakin ihan kaikkiin housuihin, ilmaantuu aivan hetkessä polven mentävät reiät. Eräätkin kollarit ehtivät olla käytössä vain reilun pari viikkoa, niin jo bongasi mamma sormenpään mentävät aukot (sentään, vasta) kummastakin polvesta. Siis ihan oikeasti, kahdessa viikossa! Enkä minä todellakaan tiedä, miten se on mahdollista. Miten yhdetkään housut eivät enää säily meillä kyseisen kaverin käytössä ehjänä!

Mitä ilmeisemmin siis ainakin tämä esikoisemme on ottanut asiakseen noudattaa oman sukupuolensa normeja. Tai emminä tiedä, pitää paikkaansa tai sitten ei, mutta minä en muista kuulleeni tyttölasten äitien tästä asiasta niin kovin paljon harmaita hiuksia saaneen. Ja jotenkin musta myös tuntuu, että esim kirppareilta tuolle neitoselle löytyy vaikkajamitä ihanaa ja hyväkuntoista, mutta pojille ei sitten kertakaikkiaan mitään. Jos sitten joskus jotain löytääkin, niin tietää olla tyytyväinen.

Niin, housujen polvet. Siinäpä yksi ongelma, mihin ompelukone (oma sellainen) olisi enemmän kuin tarpeen. Nyt täällä hyrskytellään menemään äitimummilta lainaan saadulla, joka sinänsä on oikein kelpo kapistus. Mutta niin arvelen, jotta ompelukoneelle saattaisi jatkossa olla käyttöä yhä enenevissä määrin, joten hankintalistalle menee.

Muutenkin olen saattanut ehkä huomata orastavan ompelukuumeen nostavan päätään. Joka on siinä mielessä hiukan kummallista, että tähän asti olen aina ajatellut inhoavani ompelua. Koska minä nyt vain satun olemaan aikamoinen poropeukalo näissä tällaisissa, käsillätehtävissä.

Voipi olla, että tulevat ompelustyöt määrittelevät aika pitkälle sen, löytyykö kiinnostusta ja intoa yhä edelleen, vai annetaanko sen ompelukoneen sittenkin vielä jäädä kaupan hyllylle odottelemaan. Periaatteessa pieni mahdollisuus onnistumiselle saattaa olla jopa minulla, kun nyt ilmeisesti pärjättäisiin vain hyrskyttelemällä suoraan. Toisaalta minä mamma se olen yleensä, siis varmaan aina, onnistunut pilaamaan just ne kaikkein simppelimmätkin ompelukset.

Mutta eikse nyt oo kuitenki aika positiivista, että kymmenien enemmän tai vähemmän pieleen menneiden yritysten jälkeen tää naikkonen vaan edelleen jaksaa uskoa itseensä ja mahdolliseen kehitykseensä. Yhä vain yrittää yrittämästä päästyään.