torstai 21. huhtikuuta 2016

Pikkumiehen juttuja

Tämä meidän kolmepilkkuviis vee kaveri imee itseensä kaikkia kuulemiaan mielenkiintoisia sanoja ja sanontoja, niinkuin varmaan muutkin ikäisensä. Ja siis munhan on ihan pakko välillä kirjottaa näitä muistiin, ku ei aivojen kapasiteetti mahdottomuuksiin riitä. Ei vaan, onhan noita ihan kiva jakaa muillekin, siellä kun taitaa juttuja lueskella mummeja ja kummeja sun muita. Ja vaikkei lukiskaan niin...noniin, selitys kelpaa, mennään asiaan.

Eräänä päivänä, kun isänsä riisui pikkumieheltä ulkovaatteita, totesi poitsu muina miehinä, että Iskä, kotona saa pelkkää hanavettä ja kissanruokaa. (Tää on just niitä juttuja, mitä kannattaa kertoa esimerkiksi neuvolantädille :D )

Äiti, äiti! Mikolla ja Annilla oli unohtunu nämä sormukset tuonne pihalle, huikkasi samainen pikkumies ulko-ovelta, silmiinpistävän ylpeänä hienosta löydöksestään, kourassaan hällä kaksi letkunkiristintä. (Tai mitä nyt sitten onkaan, (kts. kuva) mutta siis kuka Mikko ja kuka Anni, niin ei mitään hajua, mutta kovin omaperäiset ovat sormuksensa.)


Äiti mää toin sulle kukkia, ilmoitti tämä pieni kaveri tullessaan ulko-ovesta sisään oksankarahkat (tarkoitin tietenkin kauniit kukkaset) käsissään. Mää käyn viemässä ne siihen maljakkoon. Tilannekomiikkaa matkassa, kenties, mutta luulin salaa kuolevani nauruun, seuratessani, kuinka hän hampaat irvessä yritti saada survottua nuo pikkukukkasensa maljakon pienestä suuaukosta virpomisvitsojen kaveriksi. Kuvan nappasin toki muistoksi siitäkin.


Kerran taas pikkumies käveli peilin kanssa vessasta. Olin jo toimittaa hänet samantien takaisin, nähkääs, peilin putoamista ja siis särkymistä peläten, mutta hoksasin kuitenkin kysyä, mitä on pojalla mielessä. Mää katon oonko mää kasvanu isoksi, vastasi poika, ja jatkoi kulkuaan keittiöön. Niinpä tietenkin. Peilin hän asetti jalustaansa vasten pöydälle ja istahti siihen peilin eteen tuumailemaan ja tarkastelemaan, oliko ruokalautasen reippaasti itse tyhjentäminen tuottanut luvattua tulosta.

Tämä kaulapanta ei onnistu, harmitteli hän, kun ei saanut kravattia istumaan kaulaansa.

Mää meen nukkumaan tänne pikkuveljen olkapäähän, isoveli selosti samalla, kun haki mukavaa asentoa veljensä sängyn jalkopäästä.

Hauskojen juttujen lisäksi meidän päiviä piristää mitä mielenkiintoisimmat sanaväännökset. Voi harmitus, kun en aina muista heti niitä ylös kirjoittaa, kun unohtuvat niin äkkiä. Mutta ainakin nyt vauva on aina vähintäänkin vauveli, joka syö mammeliinia. Ja kun mennään vessaan, mennään pissukselle.

Jep jep. Urheilemaan en ole joutanut sitten viime kerran, mutta vatsalihastreeniä täällä sentään harrastetaan - naurun muodossa.

Kuvassa linja-auto ja sen kuski. Hox reikäpolvet myöskin yöpuvussansa!

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Kerron sen kuvin

Sininen norsu
ja samettikarhu
ruusumetsässä vaeltaa.
  Kysyvät eilen syntynyttä,
 vartovat pientä kulkijaa.

Nukkukaa nallet
 ja nukkukaa norsut,
      lapsonen unoseen saatelkaa.
Kohtahan aivan
 hän unilaivan
jo jättää
ja käy kohti maailmaa.

-Kaarina Helakisa-

Meillä oli ihanat juhlat - ristiäiset on aina. Vaikka ensimmäisen rauhallisen kahvikupposen ehdinkin juomaan vasta iltakahdeksalta, vaan joinpa sen sitten kanssa nautiskellen. Rääppiäiset on parasta! Melkein yhtä mukavaa kuin itse juhlat. Edelliset kaksi päivää on siis täällä kulutettu herkkuja mussuttaen, kukkia ynnä muita somistuksia ihastellen ja kuvia selaten. Aina uudestaan ja taas uudestaan. 

Tuo kaunis runo, joka pikkuherran kastekortista löytyi, sekä nämä muutamat vaarin ja kummitädin ottamat kuvat, ynnä äitimamman kännykkäräpsyt saavatkin tällä kertaa puhua puolestani.






torstai 14. huhtikuuta 2016

Juhlatunnelmaan, pikkuhiljaa

On vähän hässäkkätä. Tarvis syöttää vauvaa, nukuttaa, lukea kirjaa, tuomaroida kahinoita, vaihtaa vaippaa, käyttää pissillä, tehdä ruokaa, piirtää, leikittää, käyttää taas pissillä, puhaltaa pipiä, ottaa syliin. Ja sit niinku leipoa tarvis myös, ja siivota.

Että olis juhlat tulossa. Vähän lyhyellä varoitusajalla ne kalenteriin mahdutettiin. Vaikka toisaalta, sama se, kuinka ajoissa olis ajankohta selvänä, sama olis kiire ja touhu juhlien lähestyessä. Ja kun mää en yhtään tykkää ressata, mutta satun olemaan just sitä tyyppiä, joka silti ressaa, niin pidetään mielummin kemut alta pois niin pian kuin suinkin järjestyy. Ristiäisethän on mulle sellainen asia, mistä hössötetään ihan muuten vain siihen saakka, että ne on ohi. Riippumatta siitä, kuinka vähän tai paljon tekemättömiä töitä on jäljellä. Ja kuinka pakollisia tai ei-pakollisia ne on. Ja sitten, kun ne lopulta on juhlittu, on lupa taas hengittää (no hehheh) ja aloittaa normaali elämä.

Mutta siis, ei tää mitään hermoilustressiä oo. Paremminkin positiivista. Ehkä mää vain tarvin jonkunasteisen stressin siihen, että kone lähtee käyntiin ja hommat luistaa. Ja oikeastaan nyt, kun nimi alkaa pikkuherralle olla selvillä, niin olo on oikeinkin seesteinen.

Niin mukava on juhlia laittaa. Erityisesti tällaisia pikkujuhlia, missä ei oo niin justiinsa. Riittää, että tekee, minkä ehtii ja jaksaa. Ja nyt, kun on hoitaja lapsille, rotinoita pakastin pullollaan ja muutenkin apua tarjottu sieltä ja täältä, niin välillä aivan ehdin miettimään, että jääkö mulle itselle enää laittamista laisinkaan. Ja sit mää keksin kaikkea ylimääräistä, sellaista ei niin välttämätöntä, kuten hiustenleikkuu taaperolta (verrattavissa sirkukseen), tai ikkunoiden pesu hyvissä ajoin (missä ei ole käytännössä just yhtään mitään järkeä, kun on kolme tahmatassua taloudessa). Ja leivonnaisiahan tehdään isot satsit, tottakai, jotta saadaan hörppiä rääppiäiskahveja sitten loppu huhtikuu.

Vaikka tää mökki on tällä hetkellä yks hävityksenkauhistus (tilanne koitetaan korjata lauantaihin mennessä), verhot puuttuu edelleen ikkunoista ja taulut seiniltä, niin koti on kuitenkin ihana itsessään, ja oonki aivan fiiliksissä näistä juhlista ja laittamisista. Yhteistyössä sääherran kanssa, me oomma tilanneet vielä aurinkoakin lauantaille.

Juhlapäivä tulee olemaan varmasti kaunis kaikkinensa, uskon niin. Pikkuherran ensimmäinen.


maanantai 11. huhtikuuta 2016

Kerrossänky

Mikä on auto, mutta kuitenkin lentokone tai maja? Ai et tiedä? No kerrossänkyhän se - meillä ainakin.

Tosiaan, niinkuin on tainnut jo selväksi käydä, majoituimme tammikuun ajan mummilan nurkissa. Mummilassa oli yläkerta. Ja lapsilla toisinaan koti-ikävä. Yritimme siinä sitten parhaamme mukaan lohdutukseksi kertoa heille uudesta kodista, näyttää kuvia ja vakuuttaa, että siitä tulee meille varmasti hyvä koti, ihan varmasti tulee! No, sanotaanko näin, että se oli jokseenkin hiukan haasteellista, nuo muksut kun olivat nyt saaneet päähänsä, että koti ei voi olla hyvä, jollei siellä ole yläkertaa. Ja me ukkelin kanssa oltiin vähän niinku että mitä nyt.  Uusille talokaupoilleko, vaiko mitäkätä.

Niin sitä sitten lyötiin hoksottimet yhteen: Uuteen kotiin tarvittiin ainakin yksi uusi sänky, kun kuopus jossain vaiheessa muuton jälkeen muuttaisi nukkumaan lasten huoneeseen hänkin, ja pinnasänkynsä siirtyy perintäjärjetyksessä seuraavalle. Näin ollen me sitten päätettiin, jotta nyt se on aika hankkia ihka oikea kerrossänky talouteen. Lapsille uutinen julistettiin: Ei ole uudessa kodissa yläkertaa, mutta on jotain vielä hienompaa, uskokaa pois! Ostetaan uuteen kotiin kerrossänky!

Voi sitä riemua, kun muksut asiasta jyvälle pääsivät. Heti varattiin omat paikat, yläsänky isommalle, alasänky pienemmälle. Kaikkein pienin pääsee vetolaatikkoon, kolmeen kerrokseen siis. Koska meille tärkeintä edelleen on, että lastenhuoneessa on mahdollisimman paljon leikkitilaa, sen sijaan että se olisi tupattu täyteen sänkyjä. Eikä noista ketään vielä raaski yksinkään omaan huoneeseen laittaa.

Kovin hienosti jäivät kaverukset heti ensimmäisenä yönä uudessa kodissa nukkumaan uuteen sänkyyn. Eivät pelänneet korkeuttakaan (tai ainakaan pelkoaan meille millään lailla osoittaneet). Päinvastoin, aivan intoa puhkuen hyppäsivät omiin petivaatteisiinsa, jotka omien patjojen (!) päälle pedattiin. Niiden, jotka olivat kuukauden odottaneet varastossa (kas, kun lapset voivat ikävöidä aikuisen mielestä ehkä hieman hassuja asioita). Ihan hiukan taisi jänskättää kuitenkin, kun ei uni aivan tuosta paikasta tullut. Vaan onhan siinä nyt, hyvänen aika, mullistuksia pikkupäiden käsiteltäväksi; uusi koti ja het samaan syssyyn vieläpä uusi sänky.

Kaikkein parasta tuossa sängyssä on siltikin varmasti se, että sinne ei tuo kävelevä minituholainen, pikkuveljensä nimittäin, pääse itse kiipeämään. Yläsänky on isoveljen omaa aluetta. Ikiomaa. Siellä leikitään isojen leikkejä. Sellaisia, mihin ei haluta pikkuveljen sekaantuvan. Pikkusisko sentääs kelpuutetaan yleensä leikkeihin mukaan, vaikka vähän pieni vielä onkin.

Yläsängyssä voi rakentaa pikkulegoilla tai pelata palapelejä rauhassa. Sinne voi viedä säilytykseen kaikki tärkeät lelut ja rakennelmat, joihin Pikkuset. Ei. Saa. Koskea. Yläsänky voi olla jännittävä maja. Tai iso laiva. Tai koirankoppi. Tai nuotiopaikka, jossa paistetaan makkaraa ja juodaan pillimehuja.  Yhtenä päivänä sänky on auto, toisena taas lentokone, jonka kyytiin tietty roudataan kaikki mahdollinen rattaista ja lasten tuoleista aina kirjoihin ja astioihin. Ja nalleista ja nukeista peittoihin ja tyynyihin. Ja takeista ja kengistä (pahimmillaan) koko eteisen kaapin sisältöön.

Yläsänkyyn voi tehdä aivan huikeita leikkejä. Mutta voi vietävä sitä siivoa ja roinan määrää, jonka takaisin paikoilleen toimittaminen tässä tapauksessa jää vielä mamman harteille (huoh). Vaan ihan mielellään (mitä nyt pikkusen naama rutussa) sitä siivoaa, kun on vastineeksi saanut hetken nauttia leikkien tuomasta rauhasta talossa.

Vaan enpä totta vie tullut ajatelleeksi, mitä kaikkea muuta sitä saikaan samassa paketissa kerrossängyn kanssa.


tiistai 5. huhtikuuta 2016

Kiitollinen

Voi että minä oon kiitollinen, näistä ihmisistä ympärillä. Jotka huolehtii ja välittää. On aidosti kiinnostuneita, kuinka meillä voidaan. Ajattelee. Tuosta noin vain auttaa, pyytämättä.

Joku tuo kahville tullessaan tarjottavat mukanaan. Joku täyttää pakastimen rotinoilla - muita vieraita varten. Yksi vie roskat. Toinen tiskaa astiat. Tai lukee kirjaa lapsille. Joku tarjoutuu leipomaan ristiäisiin. Yksi jos toinenkin haluaa ilahduttaa vauvalahjalla. Tai tuoda kukkia piristykseksi. Joku tuo tupaantulijaisia. Joku tarjoutuu muuttoavuksi. Yksi lähettää sairaalaan yllärinä kukkakimpun. Toinen hurauttaa yllättäen avuksi, kun talon isäntä tekee pitkää päivää. Kolmas tuhlaa omaa aikaansa auton ratissa, kuskaten hoitoapulaisia.

Ja voi että, miten mukava on saada viestejä. Sairaalaan ja uuden arjen keskelle. On tsempattu. Kyselty, mitä meille kuuluu. Kuinka äiti on toipunut. Kuinka vauvan kanssa sujuu. Entä miten isommat sisarukset ovat ottaneet pienen vastaan. Täällä voidaan hyvin edelleen, kiitos kysymästä. Eikä yhtään vähiten siksi, että tuollaisia ihania ihmisiä on meillä kavereissa ja sukulaisissa niin paljon. Ei sitä lähettäjänä aina ehkä arvaakaan, kuinka iso merkitys pienellä viestillä voi olla. Ihan vain sillä kaikkein tavallisimmalla kysymyksellä. Sillä, että mitä kuuluu. Voi että se lämmittää!

Minä oon vähän huono pukemaan sanoiksi sitä tunnetta, niitä ajatuksia. Mutta hämillään ja tippa linssissä on täällä oltu useampaan otteeseen. Ja ne tipat on positiivisia tippoja. Ilosta ja onnesta ja kiitollisuudesta johtuvia. Ja sitten mua vähän saattaa hävettää se oma tunteellisuus ja alan luututa jotain olemattomia tahroja pöydiltä. Niin kuin vaikka yhtenä iltana viime viikolla. Ja monena muunakin iltana.

Älkääkä ymmärtäkö väärin. Me tullaan iloiseksi pelkästään siitä, että kaikki tällaiset ihanat ihmiset haluaa käydä meillä, laittaa viestiä tai soittaa. Siitä, että he ovat olemassa. Ystävinä, kavereina, sukulaisina. Ei, me ei olla vailla mitään. Ei odoteta vieraita tänne tuomisien kanssa, ei tiskaamaan, eikä lapsia hoitamaan. Se juttu ei oo siinä. Vaan siinä, että noiden kaikkien pienten ja isompienkin ihanien tekojen takana minä näen ihmisen, joka on ajattelevainen ja huomaavainen. Välittää. Haluaa olla avuksi. Siitä syystä se tulee se tippa linssiin. Enkä voisi olla kiitollisempi (sanon sen taas, vaikka sitten toistaisinkin itseäni).

Niin. Tää nyt saattoi mennä vähän syvälliseksi syvällisellä ihmisellä ja tunteilun puolelle tunteellisella. Haluaisin sanoa jotain tosi hienoa. Koska musta on vaan niin hienoa, että tämmösiä ihmisiä on olemassa. Ja että niitä on nimenomaan meidänkin lähipiirissä niin paljon. Kun ei se silti ole itsestäänselvyys. Mutta koska en oikein tiedä, mitä sanois, taikka miten sen sanois, niin sanon nyt vaikka, että ihania olette, te kaikki!

Eräskin ihana vauvalahja aivan huutaa kaverikseen sitä meikäläisen
haaveilemaa sohvaa. Säästöpossua on siis ruokittu ahkerasti.