perjantai 27. toukokuuta 2016

Virallisesti lapsiperhe

Mistä tietää, että talon asukkaista enemmistö on lapsia? Antakaas, kun listaan pari asiaa.

Nykyisellään tässä talossa saa yhtenään olla heittämässä rikkimenneitä asioita roskikseen. Ajankohtaisimpana laturit. Kännykän ja tietokoneen latureissa on kaiketi joku sisäänrakennettu lapsimagneetti, sillä vaikka kuinka kuvittelet jättäneesi ne lasten ulottumattomiin, niin kerta kerran jälkeen löydät ne lasten leikeistä. Koska laturihan on oikein oivallinen talutushihna koiralle, tai hyppynaru, tai purulelu. Tai koira. Jep. Se isompi mötikkä siellä toisessa päässähän on aivan koiran näköinen. Sitä sitten raahataan ja laahataan ympäriinsä. Kovasti me aikuiset yritämme ottaa opiksemme, sillä latureita on tässä aivan lähiaikoina jouduttu uusimaan kolme kipaletta. Ja kukkaro kiittää.

Ovenkarmit, jotka on aika karmean näköiset jo muutaman kuukauden asumisen jälkeen. Sattuneista syistä sählymailat ynnä muut on meillä olleet pihaleluja jo pitkään, mutta nyt myös nukenvaunut saivat pysyvän komennuksen ulkoleikkeihin. Pojat on poikia. Ja tytöt kai sitten poikamaisia. Ja meillä se näkyy siinä, että rattailla ei ihan aina malteta vain nätisti hyssytellä vauvaa, kun paljon mukavampaa on vetää rallia ympäri huushollia. Ja siinä vauhdissa oiotaan mutkat suoriksi niin, että ovenkarmit on oikein urakalla ottaneet osumia vastaan.

Ikkunat ja peilit on täynnä sormenjälkiä. Aina. Hyvällä tuurilla, joskus, ne saattavat pesun jälkeen säilyä puhtaina jonkun tunnin. Mutta vain hyvänä päivänä ja sisustuslehdissä. Oikeassa elämässä se menee kuitenkin käytännössä niin, että mamma kulkee rätti kädessä luututen sormenjälkiä, ja mukulat kulkee jonossa perässä, järjestelmällisesti luututen ikkunoihin uusia taideteoksia.

Ja eteisen lattiallahan on aina hiekkaa. Onneksi on kuraeteinen! Jonka ulko-ovi ja seinät on luutuiltu kurahanskoilla. Muutenkin kuraisia sormenjälkiä saa olla yhtenään pyyhkimässä seinistä ja ovista, siitä alle metrin korkeudelta. Eikä ne siltikään ole enää huomenna puhtaat. Kyllä myönnän, että toisinaan saatan hiukan papattaa, jotta kuinka se edes on mahdollista (??!), kun kädet pestään ulkoa tullessa ja ruokapöydästä lähtiessä ja vessakäynnin jälkeen. Ja silti, silti niitä räpylän jälkiä on aina jossain.

Nämä siisteyteen, tai paremminkin sotkemiseen, liittyvät asiat on sinänsä tulleet tutuksi jo aika kauan sitten, mutta erona entiseen tässä nyt on se, että enää en vain yksinkertaisesti saa pidettyä kaikkea sotkua hallinnassani. Yhden taaperon perässä oli helppo kulkea vaikka koko ajan rätti valmiustilassa, kuolat sun muut pyyhittiin jo ennen kuin ne ehtivät lattiaan koskeakaan. Kahdenkin kanssa se vielä jotenkuten onnistui, sikäli mikäli halusi päivänsä siivoiluun tuhlata. Mutta nyt kun pikkukäsiä on joka puolella, voin vain levittää käteni ja todeta, että me ollaan lapsiperhe. Ja hyväksyä sen. Etten vain kertamakaikkiaan ehdi enää. Että meillä imuroidaan silloin kun ei mitään muuta tekemistä keksitä. Että viikkosiivous on kuukausisiivous. Ja että esimerkiksi syöttötuolia ei todellakaan ehdi joka ruokailun jälkeen luututa. Ja ikkunoissa on sormenjälkiä. Yhä edelleen ja aina.

Rakkaalle ystävälleni, joka aika usein saa kuulla avautumisiani arkisista asioista, hiukan taas vuodattelin (kyseisestä keskustelusta on kyllä varmaan jo vuosi aikaa), kun lasten lakanoitakaan ei ehdi vaihtamaan edes suunnilleen niin usein kuin haluaisi, saatika olisi suositeltavaa. Tähän ystäväni vastasi kipakasti, jotta kuule, sitten sää vaan vaihdat ne harvemmin. Ja that´s it. Siis miten vapauttavaa!

Sehän on just niin. Voin toki halutessani tuhlata elämästäni kaiken vapaa-aikani siivoamiseen, ja kaiken muun ajan siivousajanpuutteesta stressaamiseen, ja huomata, että ei tämä mökki pysy siistinä silloinkaan. (Olen kokeillut, esimerkiksi keittiön laatikostot olen pyyhkinyt jo neljä kertaa muuton jälkeen. Enkä nyt valehtele! Ja TAAS ne näyttää siltä, niinku kukaan ei olis koskaan niille rättiä näyttänyt.)

Toinen vaihtoehto on, kuten sanottua, olla armollinen itselleen ja hyväksyä todellisuus. Opetella elämään sen seikan kanssa, että meillä on aina joku paikka sekaisin. Aina jossain sotku. Aina jossain likaista. Virallinen lapsiperheen titteli on siis viimein (tai viimeistään nyt) myönnetty! Ja kas, elämä voi kaikesta sotkusta huolimatta olla kovin onnellista.

(Ja vaikka tämän postauksen sanoma menisikin nyt pieleen, niin en voi olla lisäämättä, että vastapainoksi jossain on tietenkin oltava aina myös siistiä.)

Erään äitikollegani sanoja lainatakseni; jos kylään tulijat nyrpistelevät nenäänsä sotkulle, osoitan sormellani heille siivouskomeron sijainnin ja ystävällisesti kiitän etukäteen avusta.


keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Kuulumisia ja muuta höpinää

Täällä ollaan, takaisin sorvin äärellä. Kestihän siinä, tauti, että kestikin! Vaan minä kun tykkään yleensä ajatella asioita mielummin positiivisesti, niin pakko nyt tästäkin jotain hyvää keksiä. Itse koneen puuttumisesta en sitä juuri löydä, mutta hyvä juttu on se, että huolto, kaikeksi onneksi, meni takuun piikkiin.

Se siitä. Mutta että pitikin mennä mainitsemaan, kuinka terveitä ollaan oltu monta kuukautta. Nämä kun on just niitä juttuja, mitä ei missään nimessä ikinä koskaan saa sanoa ääneen. Koska sehän kostautuu. Nyt on sitten meillekin pöpöläinen asettunut taloksi, viihtynytkin jo aikansa. Aion siis ottaa opikseni.

Vaan ei pöpö ole tämän näköinen, kun on kesä! Kun ulkona on yhtä lämmin kuin sisällä, oikeastaan lämpimämpikin, niin voi pikkulämpöilijät ja vatsavaivaiset leikkiä huoleti hiekkiksellä, vointinsa sallimissa rajoissa.

Kyllä me ollaan sitten kanssa nautittu tuosta omasta pihasta. Voi että! Tilaa on lapsilla temmeltää. Nuohan ne viihtyvät ulkona niin hyvin, että sisälle tullaan, jos ei nyt joka kerta, niin meikämamman näkökulmasta riittävän usein kuitenkin, kunnon kiljunnan saattelemana. Kun olisi aika välttämätöntä siltikin välillä jotain syödä, käydä vessassa, vaihtaa kuivaa vaippaa sun muuta.

Minä puolestani en ole koskaan kovin hyvin viihtynyt ulkona pitkiä aikoja. Johtunee siitä, että olen kai vähän sellainen toiminnan nainen, joka turhautuu vain olemisesta. Varsinkin silloin, kun tietää, että sisällä olisi pyykkivuori ja tiskivuori ja pölyvuori ja roskavuori ja leluvuori ja petivaatevuori ja mitä näitä nyt on. Mutta nyt. Nyt, kun pihallakin on tekemistä. On haravoimista, rikkaruohojen nyppimistä, istutuksien hoitamista, raksaromujen (luit oikein, kiitos edellisen asukkaan, nuita rojuja jäi aivan kiitettävät kasat meidänkin huoleksemme) siivoamista ynnä muuta mukavaa. Koska se on oikeasti aika tosi mukavaa. Niin minähän rouva se viihdyn myös ulkona vallan mainiosti.

Vielä pisteenä iin päälle, tuo meidän rakas pikkuinen mussukkainen, joka on niin tyytyväinen paketti, ettei ole tässä taloudessa ennen nähty. Nukkua porskuttaa parhaimpina päivinä monen tunnin unia aivan itseksensä, ilman hyssyttelyjä näin mahdollistaen sen, että lasten leikkiessä voi itsekin jotain pientä touhuilla. Mutta, kun nyt näin sujuvasti The Junior -aiheeseen päästiin, niin ennen kaikkea, hän nukkuu yöllä! Voisin vaikka tähän väliin tirauttaa pienet itkut ihan vain siitä ilosta. Koska kaikkien näiden hyssyttelyvuosien jälkeen minä niin arvostan sitä, että minikaveri vain ja ainoastaan syö yöllä ja jatkaa sitten taas uniansa. Hän ihan oikeasti nukkuu tällä hetkellä paremmin, kuin isommat sisaruksensa.

Noniin. Tämmöisellä epämääräisellä höpöttelyllä, aiheesta toiseen pomppimisella, tulin minä hakemaan vähän vauhtia taas pitkästä aikaa kirjoittamiseen.
Tänne kuuluu siis hyvää. Mitäpä sinne? :)


maanantai 16. toukokuuta 2016

Huhuu!

Hei vain, täällä ollaan, yhä vieläkin elävien kirjoissa! Ei, kukaan ei ole sairastellut, ei pienintäkään flunssaa. Ja ei, lapset eivät myöskään ole nukkuneet erityisen huonosti, pikemminkin päinvastoin. Pahimmat kiireetkin ovat takana. Ja, vaikka onkin ollut aivan ihania kevätkesäilmoja ja ollaan ulkoiltu paljon, niin vauvan kanssa on vietetty erinäisistä syistä paljon aikaa myös sisätiloissa. En myöskään kärsi motivaatiopulasta ja inspiksiäkin saan normaalin tasaiseen tahtiin. Kaikki on siis hyvin, tosi hyvin. Paitsi.

Tietokone on rikki!!

Jep. Taas. Ollut jo ties kuinka kauan. Takuuhuollosta sitä odotellaan. Ja odotellaan ja... Minä. Niin. Toivon. Että tällä viikolla saan tuikitärkeän työkaluni takaisin kotiin. Nimittäin muussa tapauksessa pelkään tulevani sekopääksi. Merkkejä äskenmainittuun alkaa olla jo havaittavissa siinä määrin, että, niin nihkeää kuin tämä onkin, niin minä nainen se otin ja läksin näpyttelemään postausta tällä 11x5,5 senttimetrin  luurimellani. (Kyllä, minä ihan aikuisten oikeasti juuri otin nuo mitat vihreällä viivottimellani) Tässä vaiheessa tekstiä olen meinannut antaa tälle liian älykkäälle ja sitäkin pienemmälle apulaiselleni äkkipikaiset lähdöt kohti seinää jo abauttiarallaa kolme kertaa. Mutta maltan mieleni ja yritän tässä nyt purkaa vain pahimmat päänsisäiset paineeni pihalle. Puhun nyt siis niistä sellaisista paineista, kun pääkopan kapasiteetti alkaa olla tupaten täynnä kirjaimia.

Jahka minä siis läppärini saan taas käyttööni, niin kuulkaas, meinaan alkaa tykittää tekstiä tekstin perään. Niin meinaan. Jääköön se sitten nähtäväksi, kuinka hyvin tai huonosti aikomukseni käy toteen.

Mutta, ennen kuin menetän hermoni ja heitän ihan oikeasti tämän puhelimeni seinään, niin julkaisen tämän väliaikatiedotteen. Ja toivon, että päästään pian taas jatkamaan juttuja. Siispä kuulemisiin!