maanantai 29. elokuuta 2016

Motivaatiopula

Syksy on ja kesä on pois... Piti tuota pihaa laittaa, loppukesästä. Istuttaa pari puuta näkösuojaksi, paikkailla vähän nurmikkoa ynnä muuta. Mutta katosi kyllä kaikki motivaatio syystuulen ja kylmän myötä. On se vaan kumma homma. Että miten se tuntuu vaikuttavan kaikkeen! Kesällä on tässäki mammassa virtaa vaikka muille jakaa, mitä noihin ulkopuuhiin tulee. Mutta kylmyys saa mut kyllä niin kuoreen.

Ja hullut ampparit!!! Eräänkin kerran olen päättänyt linnoittautua sisään lukkojen taakse ja näyttää nokkaani pihalla seuraavan kerran vasta lokakuussa. Aikaisintaan! Käy nimittäin aika rankaksi ihan tavallinen ulkoilu, kun syke hakkaa ko mikäki ja sydän on kurkussa tuon tuosta. Koska minä en vain pääse tästä ampparipelostani. En. Koska pelkään.

Voisin kirjoittaa amppareista oman kilometripostauksensa, mutta nyt oli tarkoitus puhua muusta. Siispä niihin istutuksiin.

Pitäisi nääs saada jotain nättiä, mutta mahdollisimman massiivista puuta taikka pensasta. Katsokaas, meinataan sillain puolihuomaamattomasti ja vaivihkaa istuttaa naapureiden kahden ikkunan kohdalle jotain. Koska nyt, kun illasta alkaa taas hämärtää, niin olo on välillä niinkuin akvaariossa olisi, jos ei tahdo verhoja vetää ikkunoiden eteen.

Ja minähän en tahdo, ihan vähällä. Koska tykkään seurata liikennettä tuossa tiellä, talon edustalla. Nähdä ihmisiä. Eikä mua haittaa, vaikka ohikulkijat meidän pihamme suuntaan vilkuilevat. Eikä sekään, että naapurit mahdollisesti pihalla ollessaan. Mutta ne vastakkaisen naapurin ikkunat hiukan häiritsevät. Lähinnä se, että heidän ikkunoistaan on hämärällä suora näköyhteys meidän olohuonekeittiöömme. Vaikka en rehellisesti sanottuna epäile sieltä kenenkään tänne tuijottavan, niin silti sitä kaipaa vähän sellaista yksityisyyden tuntua. Ettei vaikkapa ne tiskivuoret, niin normaaleja kuin ovatkin, ihan koko kylälle paistais. Ja sitäpaitsi, luulen, etteivät naapuritkaan panisi näkösuojasta pahakseen, päinvastoin.

Niin, että mikä on tämä ilmiö, että kesästä hypättiin suoraan syksyyn ja loppukesä skipattiin kokonaan? En tiedä, mutta aika seinään se kesä yhtäkkiä päättyi. Ja siitä syystä, kuten sanottua, myöskin meidän kaikki pihatyöt. Mitenkä siis olisi, arvon sääherra, jos vielä sen verran soisit tuota loppukesän lämpöä, jotta ehtisi nuo suunnitelmat toteuttaa ja jo aloitetut hommat viimeistellä?

Vai onko se pakko vain tyytyä totuttelemaan tuohon syystuuleen ja kylmään. Mennä niinsanotusti oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja vain kiltisti tarttua lapion varteen.

Lupaan. Yrittää.



perjantai 26. elokuuta 2016

Jos sitä itsekin

Onpahan tässä toisinaan tullut mietittyä, jotta jos sitä näin viidentenä kotiäitivuotenaan ottaisi oikein kunnolla mallia lapsista ja heidän asenteestaan. Veisi arkiset päivät aivan uudelle tasolle, pistäisi niinsanotusti ranttaliksi.

Jos sitä itsekin vaikkapa ruokapöydässä hoilailisi Piippolan vaaria lusikallisten lomassa. Röh röh siellä ja..... röh röh...täällä ja.....siellä röh täällä röh...joka puolella röhröh....HIIALAHIIALAHEEEEI!

Sängyssä iltaisin heittelisi kuperkeikkoja ja päkkäreitä, ihan viimeiseen asti, ettei vaan uni liian aikaisin tulisi. Väsyy siihen pienikin, jonkun tunnin hyppelyn jälkeen. Miksei siis itsekin.

Matkalla vessaan koukkaisi ensin ruokapöydän ali näin, sitten halkokorin kahvan ali noin, ja äkkiä heittäisi vielä ohimennen pari kupperiskeikkaa olkkarin matolla, ihan vain pysyäkseen vetreänä.

Siellä vessanpöntöllä sitten taas paatoksella rallattellisi Auutolla ajetaan vaRo VaRo vass-ti ettei kaa- tuisi kallis lass-ti suomen tietäjä suomen tietäjä (suom. suoraa tietä ja) mäkiäon matkan var-rel-llla.

Jumppapuuskan iskiessä juoksisi taloa eestaas päätään pyöritellen ja käsiä heilutellen ja kikatellen ja muutenkin mahdollisimman isoa ääntä pitäen. Eikä mikään mahti maailmassa onnistuisi sitä pyörremyrskyä rajoittamaan saati rauhoittamaan.

Niin, ja kävelyn pistäisi pannaan, tietty. Kaikki matkat, niin pitkät kuin lyhyetkin, kulkisi tasajalkaa pomppien taikka muuten vain hassusti hypellen. Ja pomppia voisi paikallaankin. Koska ihan vain seisominen on, no, tylsää. Sitten jos ei jaksaisi aina pomppia, niin voisi taas vaikka vaihteeksi juosta.

Niin että jos sitä itsekin eläisi niin kuin lapsi. Tekisi tavallisesta arjesta seikkailun. Ja iloitsisi niin pienistä. Perhosesta ja kärpäsestä, kukista ja linnuista, sateesta ja lätäköistä. Vaikka kyllä minä vähän yritänkin. Tai oikeastaan, kun pitää silmät ja korvat auki, lasten aito ilo tarttuu.

Sitä minä vaan tässä koitan sanoa, jotta rikasta on lasten elämä. Ja oikeastaan äitienkin. Koska onhan nuo minityypit vaan niin huippuja energiapakkauksia kaikki.


maanantai 22. elokuuta 2016

Neljä vuotta

Vasta aivan hetki sitten selailimme isäsi kanssa neuvolan odottajan opasta, aina uudestaan ja uudestaan. Emme millään olisi malttaneet odottaa vauvamahan kasvamista. Sitä, että saisimme kertoa kaikille uutisen.

Vasta aivan hetki sitten, malttamattomana, edestakaisin juostiin kerrostalon portaita ja hullun lailla siivottiin, sinun tuloasi jouduttaaksesi. Sinä et houkutteluista piitannut, vaan synnyit silloin, kun oli syntymäpäiväsi, muutamaa päivää ennen laskettua.

Vasta aivan hetki sitten kannoimme sinut turvakaukalossa silloiseen kotiimme Rovaniemellä. Sinulla oli päälläsi pieni valkoinen pörröpuku, joka oli sinulle vielä aivan liian suuri. Siihen olohuoneen lattialle sinut kopassasi laskimme. Ja vain ihastelimme ja ihmettelimme.

Vasta aivan hetki sitten otit ensiaskeleesi uudessa kodissamme, kummiesi seinänaapurina. Ehtiväisenä minitaaperona pidit äidin kiireisenä tyhjentämällä kaappeja ja laatikoita sekä kiipeilemällä ihan joka paikkaan.

Vasta aivan hetki sitten sinä, pienen pieni taapero, tulit ensimmäistä kertaa isoveljeksi. Äidin apuna hoidit siskoasi, omalla, hieman ronskilla tyylilläsi. Kiskoit pikkusiskoltasi sukat jalasta varmasti ainakin miljoona kertaa päivässä. Malttamattomana odotit, että saisit hänestä leikkikaverin itsellesi.

Vasta aivan hetki sitten isänne kanssa vilkutimme teille eteisessä. Sinä otit tuota rakasta pikkusiskoasi turvallisesti kädestä kiinni ja sanoit hänelle hellästi: Ei mittään hätänä. Tuona samana iltana sinusta tuli isoveli toisen kerran.

Viime viikonloppuna juhlittiin sinun neljävuotissynttäreitäsi. Äidistä se tuntuu hurjan paljolta. Niin varmaan sinustakin, sen verran omatoimisesti hoidat tuoreinta velikultaasi. Viimeksi tänään, kun tulimme ulkoilemasta, minä äiti olin hänet ulkovaatteissaan laskenut olohuoneeseen, matolle leikkimään ja odottelemaan, että saan kaksi muuta touhutoopea riisuttua ulkokamppeista. Kun tulin kohta takaisin, näin sinut istumassa sohvalla (!) pikkuveli sylissäsi (!). Puvunkin olit riisunut häneltä, tuosta noin vain, aivan itse.

Siitä pienenpienestä kääröstä ja ehtiväisestä taaperosta on kasvanut niin ihana iso poika. Reipas isoveli pikkusisaruksille, vaikka siltikin vielä aivan pieni.



keskiviikko 17. elokuuta 2016

Näkymiä

Rakastan näkymiä. Siistejä näkymiä kaaoksen keskellä. Näkymiä esimerkiksi sohvalta tai ruokapöydästä tai ihan vaikka vessasta katsottuna (silloin kuin sen oven aukaisee niinku). Minä kun kotiäitinä luonnollisesti vietän suurimman osan ajastani kotona, on täällä pienetkin asiat saaneet vähän isomman merkityksen. Rakastan sitä, että kaiken hälinän ja mekkalan keskellä kuitenkin jossakin kohtaa tavarat pysyvät paikoillaan. Sitä, että kun osaa katseensa oikein kohdistaa, niin jossakin on aina kaunista. Jopa silloinkin, kun tuntuu, että kaaos on ottanut vallan ihan koko huushollista.

Sillä ei sitten olekaan tuon taivaallisen väliä, mitä kaikkea kätkeytyy näkymien taakse. Koska silloin kun minä haluan nauttia siisteydestä, sen myös teen ja valitsen paikkani sen mukaan, mistä milloinkin saa pienimmällä vaivalla siisteimmän näkymän. Milloin se on sohvan nurkka (aika harvoin), milloin lastenhuone ja leikit siellä (aika usein), milloin aamukahvi pöydän ääressä (joka aamu).

Siksi mulle onkin muodostunut joka aamuiseksi rutiiniksi pöydän äärestä paljastuvien näkymien mukasiistiminen (koska vaikka me kuinka iltaisin täällä siivotaankin paikat järjestykseen, niin siihen mennessä, kun vihdoin on mun aamukahvin aika, on talo taas sen näköinen kuin ei olisi koskaan siivottu). Käytännössä tämä mukasiistiminen tarkoittaa vain sotkun ja epäjärjestyksen siirtämistä pois silmistä. Avoimien ovien takapuolelle ja toisiin huoneisiin, odottamaan parempaa aikaa siivoukselle. Ja kas, meillä on näennäisesti oikein siistiä, ainakin siitä keittiön pöydän äärestä katsottuna. Ja se riittää.

Sitten onkin lupa istahtaa hetkeksi hyppykahveille (sanan todellisessa merkityksessä). Siinä hetkessä kuuluu katsella ympärillensä ja nauttia kauniista sekä (kuvitellun) rauhallisista näkymistä. Vetää syvään henkeä ja huomata olevansa onnellinen kotiäitinä. Huolimatta siitä, kuinka joskus jo seuraavassa hetkessä tuntemukset voivatkin olla aivan päinvastaiset. Tai siitä, kuinka huono yö taikka itkuinen aamu (taikka korkea tiskivuori selän) takana on. Viimeistään siitä hetkestä huonompikin aamu yleensä kääntyy positiviseen suuntaan. Kauniilla kun vain on niin positiivinen vaikutus.

Noiden näkymien, toisin sanoen siis sisustuksen suhteen, mulla onkin vaikka kuinka paljon suunnitelmia, joita toteutellaan aina sitä mukaa, kun saadaan inspiksiä ja ehditään ja jaksetaan. Sen osalta ei täällä varmaan tulekaan koskaan valmista, mutta ehkä se ei olekaan tässä nyt se tärkein pointti. Kuitenkin nyt kesän ja lomien aikana saatiin vihdoin muutama isompi projekti tehtyä ja voi kuule! Jo on heti monta uutta, omalle silmälle mieluista näkymää lisää.

Vaikka silti toisaalta, vielä on paljon sellaisia epäkohtia, mitkä meikämamman silmää häiritsevät ja huonona päivänä vaikuttavat myöskin huonolla tavalla fiilikseen. Mutta kun jossain on jo valmista tai edes suunnilleen sen näköistä kuin pitääkin, niin voi ihan itse valita, katseleeko sitä keskeneräistä voivotellen, ku me ei ikinä koskaan saaha mitään tehtyä, vai ihasteleeko valmista ja taputtaa puoliskoaan olalle, jotta hyvääpä työtä taas kerran olet tehnyt.

Jos minä olisin sisustusbloggaaja ja jos mulla olis oikea kamera, niin varmaan nyt kuvaisin tähän tietty niitä mun lempparinäkymiä. Mutta kun en ole sisustusbloggaaja, eikä musta sellaista tule ja kamerakin puuttuu, niin pistetään nyt vaikka sitten kännykkäräpsy kodin sydämestä eli kyökistä. Joka ei kylläkään todellakaan näytä tältä yleensä kuin korkeintaan myöhään illalla. Mutta tältä sen noin niinkuin suunnillensa haluaisin näyttävän.



perjantai 12. elokuuta 2016

Tervetuloa arki

Niin vaan heitettiin hyvästit kesälle, ainakin mitä noihin ilmoihin tulee. Kyllä nimittäin melko kylmältä tuntuu tuo yksitoista astetta sateella höystettynä, lämpimien kesähelteiden jälkeen. Onneks on kesäkuvia sentääs! Joita on niin kiva katsella jälkeen päin, ainakin omasta mielestäni. Siispä tällä kertaa kesäkuvapläjäys.


Mulla(kin)han tuppaa tyypillisesti olemaan kesän lopulla aina hiukan ristiriitaiset fiilikset. Niinkuin nytkin. Toisaalta on niin kovin haikeeta, kun kesä ja kaikki ihanat hetket on takana, kesä kun on kuitenkin monellakin tapaa aika erityistä aikaa. Toisaalta taas on ihan mukava aloittaa normaali arki, kaikkien lomien sun muiden jälkeen ja pitkästä aikaa vaikkapa siivota ihan antaumuksella. (Jos se nyt niinku siis jotenkin vaan näissä olosuhteissa on mahdollista.)


Täällä siihen arkeen totutellaankin vaihteeksi aivan omalla väellä. Sen lisäksi, että kesällä on seuraa kaikista lomalaisista, mummeista, kummeista, tädeistä ja sedistä sekä kavereista, niin meillä on kevään ajan pyörinyt talossa lapsilla hoitaja osan päivästä. Hänen huolenaan oli lähinnä lasten ulkoilut pari kertaa päivässä, sekä auttaminen kotitöissä. Ja kun talossa oli pieni vauva, ei meistä kummankaan, minun eikä hoitajan, tarvinut olla toimettomana. Vauvan syntymän jälkeen apukäsipari olikin ehdottomasti aivan huippu ratkaisu, mutta nyt tuntuu taas hyvältä olla päivisin ihan vain omalla porukalla.

Tämän kuvan otti hänen kummitätinsä

Meidän korkeaan viiden kuukauden ikään ehtinyt, rakas pienimmäinen mussukkamme, pyörii ja vähän jopa ryömii jo menemään. Pottuakin on maisteltu pari viikkoa. Ei hänkään siis mikään ihan pieni vauva enää. Kaksi vanhimmaista leikkii päivittäin sujuvasti pitkiä aikoja keskenään, yleensä kotista, toisinsanoen sitä Fionaa, ja vauvaa tai äitiä, kelpuuttavat hyvänä päivänä jopa tuon pikkutaaperotäystuholaisenkin mukaan.


Ja se pikkutaaperotäystuholainen sitten. Se on koko ajan joko vauvan päällä lattialla tai vauvan päällä sitterissä tai ruokapöydällä seisomassa tai tiskipöydällä istumassa tai vessanpöntöllä lorkkimassa, joitakin mainitakseni. Minun onnekseni tuo viikari nukkuu vielä reilun tunnin päiväunet, usein yhtä aikaa vauvan kanssa, jolloin minä mamma ISTUN kaikessa rauhassa ja lepuutan lihaksiani. Että jaksan taas toisen puolen päivää hyppiä tuon tuhatjalkaisen perässä. Tuhatjalkainen on todellakin aivan hellyyttävä tapaus, mutta sanotaan vaikka nyt näin, että lenkille ei tarvi enää illalla erikseen lähteä. Tai jos tarviski, niin ei riitä energiat.


Niin on siis täällä kaikki hyvin, kun ruuan laittoa lukuunottamatta pyhittää päivät lasten kanssa olemiselle. Piirtämiselle ja maalaamiselle, hyppimiselle ja pomppimiselle, laulamiselle ja leikkimiselle. Kotitöitä paiskitaan sitten selkä vääränä (noniin, ja muistutuksena tähän väliin, että minä se en sitten koskaan liioittele) öisin ja viikonloppuisin, samalla kun suut vaahdossa parannetaan maailmaa tuon miekkosen kanssa.


Voipi olla, että viikon päästä on jo apukäsiä aikamoinen ikävä, kun vilkaisee vaikkapa vaan sitä kodinhoitohuoneen siihen mennessä varmasti jo hyvin vallannutta pyykkivuorta. Ja voipi myös olla, että siinä paikassa päätän palkata vähintäänkin sitä siivousapua. Mutta katsotaan nyt eikä mennä asioiden edelle.

Koska kesä oli ihana ja just nyt on hyvä.