keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Leikkipuistossa

Käytiinpä tuossa taas leikkipuistossa, kun lapset niin kovin siitä tykkäävät. Ihan kivaa siellä on äitinkin mielestä, juu. Vaan jos rehellisiä ollaan, niin kyllä oli jälleen kerran parin kilsan aikana usko loppua ja ehdin siinä kaikessa hötäkässä miettimään, että kenelle tässä esitetään hyvää äitiä, kun puistossakin yhtenään rampataan. On nimittäin yhen sortin homma tällä porukalla.

Kaksi mahtuu rattaisiin, onneksi. Eri asia sitten se, miten sinne suostuvat. Lähes poikkeuksetta joka kerta heistä toinen vastustaa rattaisiin menoa raikuvan huudon säestyksellä ja se toinen siinä vieressä kyllästyy odottamaan. Ne muut kaksi, ne vastustaa yhteistyötä muodon vuoksi ja muuten vain, alkaen siitä, miksi ei voi lähteä ilman sukkia, tai tarviiko ulkona pipoa, aina siihen, pitääkö kypärä olla päässä pyöräillessä tai kumpi saa polkea edellä.

Kun viimein päästään matkaan, niin heti parin risteyksen jälkeen jo pysähdytään vähentämään vaatetta, kun niin hiki tulee pyöräilijöillä, ettei matkaa voi mitenkään jatkaa ilman. Ymmärrän kyllä. Virtaa siinä hiki äitilläkin kerta. Kohta kolmevuotias ei jaksa polkea kuin aina välillä, joten samalla kun työntää tuplarattaissa kahta pienintä, on työnnettävä myös neitikäisen pyörää, jos nääs mielii sinne puistoon joskus ehtiä. Ja silloin kun tuo neiti jaksaa (tai haluaa) polkea, niin mennään kanssa sellaisella vauhdilla, että on äitimammankin juostava.

Sitten joka viidenkymmenen metrin välein se nelivuotias, joka tänä kesänä oppi polkemaan ilman apurattaita, pysähtyy, kaataa pyöränsä ja istahtaa odottamaan. Eikä osaa vielä jatkaa matkaa ilman, että joku tukee pyörää. Siinäkö sitten juokset eestaas rattaiden ja pyöräilijöiden välillä ja koitat pitää homman hallinnassa. Että mitään leppoista sunnuntaikävelyä se ei ole, uskallan näin väittää. Hikiliikuntaa paremminkin.

Vaikka mikäpä siinä. Tämmöistä se lasten kanssa on ja juuri lasten takia tästä arjesta niin paljon tykkäänkin. Siitä, ettei kaikki ole liian helppoa vaan päivät sisältävät toimintaa. Haasteitakin. Tässä sohvalla istuessa kaikki naurattaa, enkä sitten muuten murjota, vaikka siltä ehkä kuulostankin. Mutta realisti olen, kai. Ja kyllä, siellä tien päällä välillä saattaa vähän pipo kiristää, sitä ei käy kieltäminen. Toisaalta noiden ilopillereiden kanssa piponkireys on vain yks tuulenvire muiden tunteiden joukossa, niin hauskaa ja iloista seuraa ovat.

Jos osais vain suhtautua rennosti. Vähentäis vaatetta itseltäkin ja kävelis vaikka sitten aivan liian vähissä vaatteissa. Kestäis ne ohikulkijoiden kummastelevat katseet, että noinko tosissaan ajattelit tareta. Ottais vain ihan rehellisesti sellaiset eväät mukaan, ettei tarvis välittää, jos ei ollakaan takaisin kotona ruoka-aikaan, vaan vasta tunnin päästä. Antais taaperon kävellä omaa tahtiaan eli aina väärään suuntaan. Ei vaan ressais. Mistään.

Koska leikkipuistossa nuo muksut viihtyisivät vaikka kuinka pitkään. Kiikkuja on kaikille, omille ja naapureidenkin lapsille, liukumäkiä ja muitakin mäkiä, karusellejä ja kiipeilytelineitä. Ja kyllä se vaihtelu vain virkistää. Sitäpaitsi, nyt siellä puistossa on kuin onkin ollut juttuseuraa äiskälle, ja leikkiseuraa lapsille tietty myös.

Että pitikö se huomennakin raahautua puistoon? No pitihän se! Siitäkin huolimatta, että matkat ovat jokseenkin vaivalloisia, aina on ollut mukava käydä leikkimässä vähän omaa pihaa pidemmälläkin. Ja ihan totta jos vielä näin lopuksi puhutaan, niin kukaanhan ei meitä sinne puistoon käske, ei. Aivan puhtaasti omasta halusta siellä käydään, silloin kun virtaa riittää.

Vaikka silti, en pistäisi lainkaan pahakseni, jos joku päättäisi rakentaa tänne toisenkin leikkipuiston. Vaikka tuohon johonkin sadan metrin päähän tai...miksei lähemmäksikin.




maanantai 26. syyskuuta 2016

Tänään on hyvä päivä

Hiemanko olen ihmeissäni. Istun tässä ikkunan ääressä lattialla, tietokone sylissäni ja vilkuilen pihalle, jossa lapset leikkivät keskenään, kaikki kolme. Nuorimmainen tuhisee aamupäikkäreitään ja ruoka porisee hellalla itseksensä. Naurattaa aivan.

Istun tässä, kun en keksi muutakaan. Tiskaisin, mutta siihen päättyisi pikkumurun päikkärit. Siivoaisin, mutta kun tänä harvinaisen hyvänä maanantaiaamuna ei oikein ole siivottavaakaan enää, kun sängyt on pedattu (ei nyt puhuta siitä, milloin täällä on viimeksi imuroitu, koska frouva meni ja osti vääränlaisia pölypusseja). Uloskaan en voi mennä, kun en sitten kuule kuopuksen itkuja, eikä sen puoleen, että minua tuolla kaivattaisikaan. Siispä istun tässä ja nautin omasta ajastani just nyt heti, ja kanssa äkkiä, ennen kuin se on myöhäistä. Onhan toki jonkun noita leikkijöitä pidettävä silmällä (toisella silmällä nääs).

Kaiken vesirokkoilun ja kolmen viikon karanteenin jälkeen se, että lapset leikkivät ja vieläpä aivan itseksenä, tuntuu juhlalta. Viime viikollakin oli yksi tämmöinen päivä. Perjantaina. Piti aivan viestiä laittaa miehellekin töihin. Että uskotko, että lapset ovat olleet ulkona jo tunnin (!) keskenään. Koska uskomattomalta se tuntuu, että minulla, neljän pikkulapsen äidillä on arjessa tämmöinenkin puoli. En itsekään uskonut, että näin pian elo tuntuu sujuvalta ja ajoittain jopa helpolta.

Onhan tietty tälläkin tarinalla kääntöpuolensa. Jätän nyt aivan tarkoituksella kertomatta, kuinka monta leluriitaa, tahtojen taistoa ja itkupotkuraivaria on tänä aamuna käyty läpi. Ja kuinka monesti olen ollut melko lähellä polttaa päreeni (huom tänään kuitenkin vain melko lähellä). Tiedostan oikein hyvin myöskin sen, että puolen minuutin kuluttua tilanne voi olla varsin toisenlainen. Kohta, kun lapset tulevat sisälle, suunnilleen sadasosasekunnissa tämä siisteys on vain yksi muisto muiden joukossa. Ja hiljaisuus, niin ikään.

Mutta juuri nyt nautin. Koska minusta on mukava ajatella mielummin positiivisesti aina, kun vähänkään jaksan. Tällä hetkellä, tässä rauhan tyyssijassa (sallikaa mun nauraa, mutta ku nyt se on totta) jaksan.

Hyvää, joskin hieman harmaata maanantaita!


keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Takapihan metsässä

Meillä on takapihalla aivan ihana pikkumetsä. Sen lisäksi, että on aika rauhoittavaa pysähtyä välillä ikkunalle ihastelemaan metsänäkymää, niin se on minusta ihan mahtava asia lasten kannalta. Metsässä on aivan eri tavalla tilaa mielikuvitusleikeille, kotipihaan verrattuna. On kiviä ja kantoja, käpyjä ja oksia, risukasoja ja sammalta, isoja kuusia ja pieniä koivuja. Ja mikä parasta, metsässä on marjoja. Niitä nuo muksut päivittäin popsivat mahansa pullolleen.

Meidän lapset ovat pienestä pitäen syöneet marjoja, myöskin sitä hapanta puolukkaa. Minä kun olen ostanut itselleni rauhallista ruokailu- ja kahvitteluaikaa sillä, että olen antanut muksuillekin naposteltavaa, aika usein juurikin puolukkaa suoraan pakkasesta. Vaikka myönnän, että pohjalla toiminnassani oli vahvasti ärsyyntyminen siihen, kun pikkuverottajien näpit veivät poikkeuksetta aina kaikki parhaat palat lautaselta tai vaihtoehtoisesti he kinusivat lahkeessa, niin jälkikäteen ajateltuna, ei minusta huono tapa tämäkään, opettaa ja totuttaa lapsia terveellisiin ja aitoihin makuihin.

Sen muuten huomaa, ettei kolmas viikari ole enää saanut pienenä niin paljon marjoja naposteltavakseen, hän kun nyrpistelee ja sylkee suustaan niin mustikat kuin puolukatkin. Kaikesta päätellen lapset leikkivät tuolloin jo hiukan omatoimisemmin, siinä vaiheessa, kun kolmonen oli siinä iässä. Vaan kyllä totisesti meinaan hänetkin vielä marjoihin totuttaa, vaikka se sitten vaatisikin pitkää pinnaa. Yritän ainakin kovasti. Nuorimmaisen kohdalla sen sijaan vedän vahingosta viisastuneena taas hyväksi ja niin helpoksi todetulla linjalla. Siksi hän onkin nyt jo saanut maistiaisia puolukasta. (Ilmeensä on muuten todellakin näkemisen arvoinen, mutta yllättävän äkkiä se lapsi vain tottuu.)

Selvästikin olen aika lahjakas harhautumaan aikomastani aiheesta. Vaikka haitanneeko tuokaan nyt välttämättä, kun tarkoitus on kirjoitella niitä näitä ajan kuluksi. Ja toki toiseksi marjat metsään aika tiiviisti liittyy. Ajatuksena oli siltikin nyt puhua siitä, kuinka suloista on, kun nuo pikkumurut niin viihtyvät metsässä. Käyvät ensin oven raossa kysymässä astioita, semmoisia nääin isoja. Ja vaikkapa puolen tunnin marjareissun jälkeen tulevat taas siihen ovelle, suupielet puolukan punaisina ja silmät innosta sädehtivänä, näyttämään saalistaan. Että äiti, leivokko näistä piirakan? Voi kultaiset, leivonhan minä, tottakai. Haluaisin ainakin. Enkä millään raaski kertoa, ettei ne viisi marjaa litran kulhon pohjalla ihan välttämättä siihen piirakkaan riitä. Siitäkään huolimatta, että noita kulhoja on kaksi.

Ja kuinka suloista on myöskin se, kun isosisko ja isoveli tulevat kysymään pikkutaaperoa mukaan metsäleikkeihin. Mutta koska metsä on pikkutaaperolle vielä jokseenkin vaikea kulkea, niin itkuhan siinä välillä pääsee. Turhautumisesta, kun askel niin kovin horjuu, ettei tahdo isompien perässä pysyä. Mutta kuinka silloin sisko ja veli vuoroin auttavat pienempää. Kääntyvät takaisin, kumartuvat pienemmän viereen lohduttamaan, ottavat sitten kädestä ja auttavat kantojen ja mättäiden yli. Ja kuinka se nelivuotias ottaa ison pojan roolin (ja iloisesti yllättää ikkunan takana salaa ihastelevan äidin) kantamalla vain päätä lyhemmän pikkuveljensä kerta toisensa jälkeen vaikeimpien paikkojen yli.

Aivan liikuttavaa katsella. Että tuollako ne meidän riitapukarit leikkivät noin sulassa sovussa keskenään ja huolehtivat pienimmästä.


torstai 15. syyskuuta 2016

Vaikka sitten lapsiperheen penkit

Neljä vuotta sitten saimme miekkosen kummeilta heillä käyttämättömäksi jääneen ruokapöydän tuoleineen, vauvalahjaksi ikään kuin. Pöytäryhmä oli oikein toimiva kokonaisuus, kunnes kävi pieneksi. Niinpä siis ostimme hiukan isomman pöydän. Tuolit jätimme käyttöön väliaikaisesti, siinä uusia odotellessa. Hyvät väliaikaiset olivatkin, tosin hiukan kunnostuksen tarpeessa. Mutta koska väliaikaiset, emme jaksaneet vaivautua kunnostuspuuhiin.

Ehkä olisi kannattanut, jos olisimme etukäteen tienneet väliaikaisen tarkoittavan kokonaista neljää vuotta. Vaikka toisaalta, onko se nyt niin justiinsa, jos maalipinta rakoilee enemmän ja vähemmän jokaisessa, ja yhdessä jalat ja toisessa selkänoja vähän notkuu niin, että joskus joku on saattanut kysyä, jotta tohtiiko tuohon ihan tosissaan istuakaan (no yks vaan silti). Onpahan vieraillakin jotain jännitettävää.

Väliaikaisuuden venymiselle ehti kertyä läjäpäin syitä, eikä yhtään vähäisimpänä se, ettei mieluisia tuoleja tuntunut löytyvän sopuisan hintaisena. Jo silloin monta vuotta sitten mies ehdotti tuolien sijaan pitkiä penkkejä, vaan minähän se en sille lämmennyt, en sitten alkuunkaan. Koska ensiksikin, viihdyin ruokapöydässä ikkunan edessä pitkiä hetkiä ja siksi tarvitsin ehdottomasti selkänojan. Ja koska toiseksi mielsin penkit jostakin syystä lapsiperheeseen kuuluvaksi, ja nimen omaan isoon perheeseen. Parikymppisenä olo ei ollut miltään kannalta katsottuna lapsiperheellisen, siitäkään huolimatta, että yksi rakas lapsi silloinkin jo perhettämme täydensi.

En tiedä, mitä sitten tapahtui. Sainko kenties identiteettikriisini (lapsiperheen äiti vaiko ihan vain nuori äiti, niissä on selvä ero, juu nou) käsiteltyä. Vai olemmeko me sitten mahdollisesti suurperhe nykyisellään ja suurperheiden äitithän ei tunnetusti pahemmin selkänojiin ehdi nojailemaan (muahhah), mutta yhtäkkiä halusin ehdottomasti penkit. Mahdollisimman pian. Olisin halunnut ne heti silloin tammikuussa uuteen kotiin, niin ettei väliaikaisia olisi tarvinut tänne roudata ollenkaan. Mutta taisimma olla hiukan väsyneitä siinä kohtaa kaiken sairastelun ja historiamme toiseksi rankimman yövalvomisen keskellä, että rahkeet eivät riittäneet paljon muuhun kuin itsemme jotenkin hereillä pitämiseen.

Nyt meillä on onneksi tilanne huomattavasti valoisampi, monilta osin. Tosi huonoja öitä on viikossa nykyään keskimääräisesti vähemmän kuin kohtalaisia ja hyviä. Ja kyllä vaan on heti energiaa, voi että onkin! Sitä on välillä vaikea käsittääkään, kuinka paljon valvomiset vaikuttavat ihmiseen, niin fyysiseen kuin henkiseenkin jaksamiseen. Sitten sen vasta ymmärtää, kun sieltä suosta selviää.

No mutta, näin minä näköjään hienosti eksyin aiheesta. Piti siis sanomani, että kesällä energiaa oli niin miehellä kuin minullakin kuin pienessä pitäjässä, joten nyt meillä on penkit. Ja hyvät onkin. Toiveenani oli samanlaiset penkit, kuin jo olemassa oleva pöytäkin. Onnistunut lopputulos (vaikka itse sanonkin, mutta enhän minä niitä tehnyt) on mieheni käsialaa. Jalat hän taiteili metallipajallaan, istuinosa on puuta. Bilteman taattua laatua, joka maalattiin valkoiseksi.

Suoraan sanottuna en voisi tyytyväisempi olla. Aivan kuin olis lamppu syttynyt ihan konkreettisesti, niin paljon häikäisi tuo muutos mustista valkoiseen. Lisäksi liputan käytännöllisyyden puolesta, nähkääs meillä on nykyään paljon harvemmin sellainen hermoromahdukselle altistava kaaos pirtissä, kun lapset eivät roudaa tuoleja ympäriinsä (juniksi ja laivoiksi ja majoiksi ja muuten vain), koska niitä ei talossa enää ole, vaan isot ja painavat penkit pysyvät pääosin siellä missä pitääkin. Leluja ja muuta roinaa toki on ympäriinsä, mutta sentääs huonekalut pysyvät aloillansa, ja on muutes heti huomattavasti siistimpi yleisilme sekamelskankin keskellä.

Ja kun kerran nyt kehumaan päästiin niin ihan pakko mainita vielä yksi huomio, minkä olen tässä tehnyt. Näiltä penkeiltä on kaikista kolmesta (itse istuvasta) lapsesta pudonnut kahden kuukauden aikana vain ja ainoastaan yksi, vain ja ainoastaan yhden kerran. Edellisiltä istuimilta nuo härrävärkit putoilivat yhtenään, siis valehtelematta päivittäin.

Varsinaiset lapsiperheen penkit siis. Mutta olkoot. Koska onhan ne aika kivat.

Pistetäänpä siis huvin ja vertailun vuoksi pari kuvaa. Ja ihan vain sivuhuomautuksena, että ei meillä koko ajan täällä ole tiptop-siistiä, ei. Meillä eletään. Ja täällä ehdottomasti näkee myöskin lasten olemassaolon. Edellinen kuva on otettu heinäkuussa, siivouksen päätteeksi tietty, uudempi kuva tänä aamuna ihan vain siksi, koska oli niin täydellisen harvinainen, oikeasti valmiiksi siisti näkymä. (Koska emännöin edellisenä iltana ihanien tyttöjen iltaa.) Siitä voi jokainen itse päätellä, kuinka usein koti on kuvauskunnossa niinku. En vain jaksa niitä tiskivuoria kuvata, kun kaikki varmasti näkee niitä riittämiin jo omassa kotonansa. Mutta tämä oli tosiaan sivuhuomautus, jotenka niihin kuviin sitten.


maanantai 12. syyskuuta 2016

Pilkkutauti

Sairastettiinpa tuossa ohimennen vesirokko. Että anteeksi vain kaikki rakkaat ystävät, kaverit ja sukulaiset, mikäli tämän tautiloisen olemme teillekin kuljettaneet (toivon että emme, ja sydänlämpöisen suuret jaksuhalit, jos olemme). Emme toki tahallamme taikka kiusataksemme. Ei, vaan tietämättämme. Koska mistäpä tuostakaan tietää, ennen kuin ensimmäiset näpyt ilmaantuvat ja tämä tautihan tarttuu tehokkaasti jo ennen näppylöitä.

Jos totta puhutaan, niin pilkkutautia ei todellakaan sairastettu meillä mitenkään ohimennen. Edellinen viikko oli sanalla sanoen rankka. Öitä valvottiin kipeiden ja kutisevien lapsukaisten sänkyjen vieressä. Vahtia vaihdettiin kello kolmen jälestä, että saatiin kumpikin edes joku nukuttu tunti unta yötä kohden.

Päivät kuluivat sohvalla istuen, todellakin vain istuen, vähintään yksi koko ajan itkevä pieni sylissä, koko ajan. Siitäkin huolimatta, että ruuaksi syötiin Äitien tekemää, olo oli niin maan riittämätön! Kaksi kautta neljä siis kuten sanottua, vain itki. Niinpä isoimman, joka silloin oli terve, piti olla reipas, tahtomattaankin. Hänhän oli sentään terve, vaikkakin välillä kiukkuinen vain siitä harmistuksesta, kun ei ollut leikkikaveria. Pienimmän, joka myöskin oli tuolloin terve, piti niinikään olla reipas ja leikkiä itseksensä ja isoveljen viihdyttämänä. Hän kaikeksi onneksi on sellaista sorttia, joka ilmoittaa, kun on nälkä ja kun on väsy, mutta muutoin yleensä tutkii maailmaa tyytyväisenä. Onneksi.

Mutta silti, ehkä noloa myöntää, että itku tuli äitilläkin pari kertaa. Väsymyksestä ja riittämättömyydestä. (Minä en kylläkään osaa itkua hävetä, edes äitinä, mutta kirjoitinpas varalta, jos se nyt jonkun mielestä sattuu olemaan noloa.) Onneksi isimies pääsi pahimpana päivänä tulemaan töistä aikaisemmin, kaveriksi.

Sanonpa vain, että tietyllä tavalla ymmärrän heitä, jotka ottavat vesirokkorokotuksen. Koska olihan se kova tauti. Vaikka henkilökohtaisesti en kuitenkaan tuon rokotuksen kannalla (perusterveiden lasten kohdalla) ole. Kaikesta rankkuudestakin huolimatta ajattelen, että elämää sekin vain on. Ja hyvin siitä selvittiin, loppujen lopuksi.

Sitäpaitsi, ihan parasta on se, että on kanssa vesirokko näiden lasten kohdalla alta pois. Ei koskaan enää, jipii!

Loppukevennykseksi nelivuotiaan taiteilijan näkemys aiheesta Äitipupu. Tikahdun ihan justiinsa.


torstai 8. syyskuuta 2016

Niin rakas on vauva

Vauva, tuo jo puolivuotias, on niin rakas, että siitä aivan kilpaillaan. Yhtenään. Menkää te poit kokka MÄÄ juttelen nyt vauvalle! MÄÄ haluan pittää titä tylittä! Vauva kattoo nyt MUA eikä tua! MÄÄ leikin ten kantta nyt! MÄÄ annan tille tutin! (Niin. Ah, uskotteko, että olen aika korviani myöten ja tupaten täynnä!)

Koska vauva on niin rakas, on sen päällä kaikista kielloista ja estelyistä huolimatta koko ajan joku. Erityispaino sanalla koko ajan. Eniten kuitenkin pikkutaapero. Jos vauva on sängyllä, taaperokin on sängyllä vauvan päällä halimassa ja suukottelemassa. Jos vauva on sitterissä, taaperokin on sitterissä vauvan päällä keikkumassa. Jos vauva on lattialla, taapero on lattialla hänen päällään höpöttelemässä. Ja kun vauva nostetaan rattaisiin, sadasosasekunnissa siellä on taaperokin, vauvan päällä, kuinkas muutenkaan. Ei toki kiusallansa. Vauva vaan on niiiiin ihana, että se vetää aivan magneettina puoleensa noita pieniä hellyydenosoittajia.

Vauva on niin tärkeä, että se halutaan leikkeihinkin mukaan. Seuraksi tai vauvaksi. Äiti voitko sää tuua sen vauvan tuonne lastenhuoneeseen, ku me halutaan leikkiä äitiä ja vauvaa? Ja ei, äiti, mee sää nyt sitte pois. Menenhän minä, menen menen. Ja PAM, pamahtaa ovi perässä kiinni.

Vauva on niin ihana pieni kullanmuru, että hoitajia piisaa. Äiti mää nukutan nyt vauvan, niin nostakko sen tuonne rattaisiin? Arvaa miks sää tarvit apua? Koska sun pittää laittaa tiskit. Niinnii siks mää nukutan nyt vauvaa.

Kaikella rakkaudella pieniä apulaisiani kohtaan, toisinaan löydän itseni jopa huokailemasta, jotta riittäisihän se vähän vähempikin apu. Että vois äitikin välillä. Mutta sitten minä yritän ajatella, että vaikka se usein niin kovin turhauttaakin, niin onhan se ihana asia. Koska onhan se. Niin vauvan puolesta, kuin isompienkin ja lopulta ehdottomasti myöskin äidin ja isän.

Kaiken kaikkiaan aika helpolla olen päässyt vauvakullan suhteen. Hän ei usein pistä lainkaan pahakseen sitä, että viihdyttäjiä hyppii ja pomppii, häärii ja pyörii ympärillä. Yhtenään ja useampia. Itse asiassa, äitin sylissä hän harvoin malttaa vain istua ja höpötellä. Rohkenen epäillä, että hän äitiä tuskin huomaakaan, kun sylissäkin pää pyörii kuin pöllöllä, niin on kova hätä ja kiire nähdä ja kuulla ja rekisteröidä kaikki, mitä ympärillä tapahtuu. Ja tapahtuuhan sitä.

Onni, että meillä on tuo pieni ja suloinen, iloinen ja ihana pullaposki. Niin rakas vauva.
Kaikkien rakas.


maanantai 5. syyskuuta 2016

Mitäs me lintubongarit

Nyt niitä lämpimiä syysilmoja sitten saatiin, kun kerran tilattiin. Eilen oli aivan täydellinen päivä pienelle retkelle lintutornille. Aurinko paistoi niin lämpimästi, että hetkisen pitkospuita talsittuamme piti jo aivan heittää takkia pois eniten liikkuvilta. Lintuja me ei niinkään bongailtu, lieköhän säikkyivät tätä, miten sen nyt sievästi sanois... iloisen äänekästä seuruettamme. Mutta lampaita bongattiin senkin edestä. Ja lehmiä. Aika hauskaa, että siellä keskellä ei mitään, määki yhtäkkiä kymmenittäin lampaita.

Pitkospuulenkin päätteeksi istahdettiin nuotiolle evästauolle. Aurinko paistoi, joutsenet ääntelivät jossakin lähistöllä (että siinä mielessä ei tuo lintutorni varmasti ihan huijausta ollut), savu tuoksui, lapsetkin istuivat kiltisti niinku täydellisellä retkellä kuuluukin (no hehheh nyt taas). Kaikki oli siis kuin kuvakirjassa konsanaan, kunnes bongasimme hyttyset. Tai oikeammin, hyttyset bongasivat meidät. Nimittäin siihen kun istahdimme, hyökkäsivät yhtäkkiä varmasti koko suomen miljoonat hyttyset meikämarjatan jalkoihin! Siitä paikasta päätinkin heti ensi tilassa ryykätä tuulihousu-ostoksille. Lenkkitrikoista ei ollut niin mitään vastusta itikoille.

Hetken siinä kärvistelin savunhajuisena muodon vuoksi. Että ollaan nyt tässä retkellä. Ja kaikki on hyvin niinku. Eikä tässä mitään. Vaan eipä auttanut, ei. Ikävä kyllä, mun oli ihan pakko katkaista tuo melkein täydellinen retkihetki ja hyttysten harmiksi painua autoon vauva kainalossa, siksi aikaa, että iskä sai muksujen kanssa makkarat paistettua.

Evästauon jälkeen retki sai onneksi jatkua hyttysvapaana, kun auringossa, hieman väljemmillä vesillä niitä ei enää näkynyt. Loppu hyvin, kaikki hyvin siis. (Ja oikeasti nuo hyttyset olivat vaan sivuseikka. Koska todellisuudessa käväisin siellä autossa imettämässä puolivuotiasta kaikessa rauhassa.)

Bongariretken saldona siis lampaat, lehmät ja hyttyset. Että ihan hyvä, vaiko mitä? Oli miten oli, lintutornilla käydään varmasti vastakin. Mutta ens kerralla äitikin kiskoo jalkaansa tuularit.




perjantai 2. syyskuuta 2016

Reippauslupaus

Täällä yks mamma harjoittelee neljän pienokaisen kotiäitinä olemista. Tällaisia viikkoja, ettei ketään hoitajaa tai apulaista ole ollut edes parina päivänä, on takana vasta kolme. Jotenka vielä on hakusessa paras ja järkevin rytmi päiviin. Sellainen, että kaikkien kiinteidensyömisopetteluruljanssien lisäksi ehdittäisi käydä ulkona, laittaa ruokaa, petata nyt edes ne vuoteet, nukuttaa pienimpiä päikkäreille ja laittaa taas ruokaa. Tiskata tai pyykätä ei täällä kukaan edes yritä yksin ollessaan, mutta ruokaa nyt vaan on pakko tehdä. 

Kaikkihan lähtee aamusta. Ja allekirjoittaneen kohdalla siitä aamukahvista. Ennen sitä hän ei rehellisesti sanottuna vaan jaksa olla kovin reipas. Hänellä moottori käynnistyy hitaasti. Koska hänen mielestään ei ole ihmisten aika herätä missään nimessä ennen kahdeksaa, saatika sitten ennen seitsemää. Tai kuudelta, niin kuin koko viime kevät, mutta ei nyt mennä siihen. Tällä hetkellä heillä siis herätään seitsemän jälkeen, joskus vasta niinkin myöhään kuin puoli kahdeksalta.

Siitä syystä täällä (hänen päänsä sisällä) sitten onkin aamuisin kaikki huonosti. Siitäkin huolimatta, että lapsilla on parhaat leikit juurikin aamulla. Yleensä siis lasten herättyä tämä hapannaama, jota äidiksikin joskus kutsutaan, antaa rakkaalle jälkikasvulleen mahdollisimman pikaiseen jotain aamupalaa ja sitten kapinamielisenä kaivautuu vielä takaisin sänkyyn, ihanan tuhisevan palleron viereen, (huom. ei nukkumaan vaan heräämään ja) haaveilemaan kokonaisesta yöstä ja pitkään nukkumisesta. Koska hän todellakin tuntee olevansa väsynyt, koska yöt ovat poikkeuksetta rikkonaisia. Mutta koska äskenmainituista haaveistansa ensimmäinen ei varmaan ole ikinä mahdollista ja toinenkaan ei varsinkaan arkisin, niin sehän se ottaa sitten tietysti pannuun.

Kävi sitten niin, että eräänä maanantaiaamuna ei perheen uskollinen pirssi suostunutkaan käynnistymään, ja näin ollen isimies ei päässytkään lähtemään töihin kukon laulun aikaan. Pikkunaperot heräsivät siinä tietty, niinkuin tavallista, isälleen huiskuttamaan, joten äitikin oli (kovasti vastoin tahtoaan) pystyssä. Miehensä ei vastahakoisuuttaan ollut huomaavinaankaan, vaan suitsait keitti siinä aamukahvit kello seitsemältä. Siinä he sitten hetkisen porisivat ja hörppivät kuumaa kahviaan ja simsalabim, niin vaan lähti aamu käyntiin äidilläkin. Vaikka vielä ei millään hänen mittarillaan ollut ihmisten aika herätä.

Tästä intoutuneena, ja siihen kyllästyneenä, että aamut ovat aina niin hankalia, päätti hän tehdä asialle jotain. Koska asenteestahan ne aamutkin on kiinni, tietäähän hänkin sen varsin hyvin. Mutta koska hän herättyään on hetken koko maailmalle vihainen, ja jupisee tyynyynsä kauniita sanoja, kuten eikö täällä muka ikinä saa nukkua ja tuollalailla kehtaattekin tulla herättämään ennen kukonlaulua, niin ei muuten kiinnosta mitkään asenteet siinä vaiheessa, nii!

Sen hän sitten päätti. Että jok ikinen aamu tämä nainen nousee silloin kuin lapsetkin. Ei mene takaisin sänkyyn ja yritä muka nukkua, koska sehän nyt ei ole mahdollista kuitenkaan, vaikka vauveli nukkuisi yhteentoista. Koska karu totuushan on, että vaikka kuinka toivoisi aamun alkavan vasta siitä, kun se viimeinen pikkupallero herää, niin se nyt vain yksinkertaisesti alkaa jo siitä, kun se ensimmäinen pikkupallero (tai paremmin sanottuna ohut, niinkuin eräs naapurin viisivuotias häntä kuvasi ;D) pomppii kenguruhyppyä äitiä herättämään.

Niinpä siis tästä lähtien tämä mamma todellakin ottaa itseänsä niskavilloista kiinni ja sämähtää aamukahvin keittoon heti, kun tuo ohut kenguru pomppaa ensimmäiset pomppunsa. Väsytti tai ei (eli väsytti). Kun päivä alkaa aikaisin, ja äitimuorikin ihan oikeasti aukaisee silmät (tähän mennessähän hän on tehnyt lasten aamupalaleivät vähintään toinen silmä kiinni, ettei vaan virkistyis) ja nousee ylös, niin sitä saatetaan jopa ehtiä parin kilsan (eli heidän komppanialla puolen tunnin) matkan päähän puistoonkin, muiden seudun mammojen kanssa silmäpusseja vertailemaan. Eikä niin kuin joka kerta tällä viikolla, että kaikki mahdolliset juttu- ja leikkikaverit kävelevät vastaan, puistosta poispäin jo, kun he vasta olivat sinne menossa.

Tähän väliin pakollinen puolustuspuhe, ettei kukaan vaan pienessä mielessään erehdy luulemaan allekirjoittanutta laiskimukseksi. Jos luuleekin, niin hänen on ihan pakko väittää vähän vastaan. Ja syyttää väsymystä. Koska hänhän on aivan riittävän reipas heti sen aamukahvin jälkeen. Mutta aamu-unisena, toinen toistaan huonomman yön jälkeen on niin paljon helpompaa kömpiä silloin aivan liian aikaisin vielä hetkeksi takaisin lämpimien vällyjen alle, kuin olla mukareipas ja nousta ylös heti herättyään. Varsinkin kun se pikkupallerotuhisija yleensä nukkuu yön parhaan pätkän juuri aamu seitsemästä eteenpäin. Ja varsinkin kun ei ne lapset äitiä aamulla tarvi, viihtyvät keskenänsä.

Vaan nyt saa selitykset piisata. Tämä on reippauslupaus. Joka sinällään ei muuta mitään, koska yleensähän hän jo on hyvästi hereillä pikkutaaperoiden herätessä (koska on vähintään tunnin yrittänyt saada unta vauvan syötön jälkeen, ja sehän se just tympäseekin). Mutta joka sitten kuitenkin muuttaa, paljonkin. Se muuttaa aamut möröistä mukaviksi tai edes kohtalaisiksi. Ja ehkä se myöskin muuttaa hänet, jota äidiksikin kutsutaan, mukareippaasta pelkäksi reippaaksi ihan aamusta alkaen.

Avaimet helpompiin heräämisiin olivat, ylläripylläri, ihan vain hänen omissa käsissään, nyt hän vasta tajusin käyttää niitä. Ja jo on heti yksi onnistunut, aikainen aamu takana. Kahveineen päivineen.

Vaikka ne naapurimammat ehti kyllä siltikin kävellä vastaan puistomatkalla. koska meidän seurue ei ihan sekunnissa sinne ulos liikahda. Mutta mehän ei lannistuta! Joku kaunis päivä me vielä ollaan leikkipuistossa ensimmäisiä, niin kerta!



psst. Edellinen postauksen otsikko oli motivaatiopula ja tässä tuli reippauslupaus. Niin että mitähän sitä seuraavaksi? Jos vaikka muuttais blogin nimen tsemppipäiväkirjaksi tai jotain. Että jos niinku joku meni ja erehtyi laiskaksi luulemaan, niin ymmärrän yskän.