keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Ensilumi

Olipa taas pitkästä aikaa semmoinen aamu, että silmiä ei meinannut kertakaikkiaan saada auki sitten millään. Meinasin pienesti järkyttyä, ohimennessä peiliin vilkaistessani, (juu, vähän piti tietty raottaa silmännurkkaa, ettei aivan päin seiniä koheltanut) kun hyvä jos niitä, siis silmiä, edes erotti aivan liian isojen silmäpussien takaa. Ihan hetken ehdin voivotella, ettei tästä tuu sitten yhtään mitään. Koska enhän mää nyt vaan jaksa nousta! Vanha tuttu kapinamieli oli iskeä, eikä oikeastaan kiinnostanut edes yrittää jaksaa. Siinä pähkäilin, jotta mitä sitä noille muksuille keksis, että sais ottaa vähän rennommin. Edes vähän. Edes näin aamulla.

Kuin tilauksesta tuli miekkoselta viesti, että aukaseppa sitten verhot heti ku lapset herää. Voi vautsi sitä riemua, kun ikkunan takaa paljastui aivan valkoinen maa! Lapset oli tottakai samantien ulos lähdössä. Tylsä äiskä yritti toppuutella, jotta ootettaisko nyt vaikka edes kahdeksaan, ettei noilla riemunkiljahduksilla naapureita herätetä. Tuli taas kerran nähdyksi se, miten lasten ilo tarttuu, nimittäin vaikka väsymys ei mihinkään haihtunut, niin ajatus elämälle mököttämisestä ei sopinut tilanteeseen enää olleskaan.

Jos viimeiset pari viikkoa on saanut käyttää mielikuvitusta, tsempatakseen lapsia ulos leikkimään ja pysymään siellä vaikka nyt pikkusen yli kymmenen minuuttia edes, niin tänään ei totta totisesti semmoisesta ole ollut tietoakaan. Päinvastoin. Lapset ovat leikkineet ulkona käytännössä koko päivän. Niin innoissaan, etteivät syömässäkään olisi malttaneet käydä. Villi veikkaus, ettei tänä iltana nukkumattia tarvi juuri odotella.

Mutta onhan se nyt, hyvänen aika, ihan mahtavaa, kun on lunta! Huisia laskea pyllymäkeä ojan pohjalle ja tehdä oikeita pikkulumiukkoja. Lunta tuli (ja tulee välillä edelleen) ihan kunnolla, niin että pulkkakin luistaa. Lieköhän turhaa lisätä, että lapset nauttivat ja täysillä kanssa! Hyvä niin, luulen, nimittäin huomiselle sääukot ennustavat vaihteeksi vesisadetta.

Sain kuin sainkin siis hieman tavallista rennomman aamun. Siitä intoutuneena päätin käyttää aikani kotitöihin, niiden tekeminen kun ei vieläkään päivisin lasten tässä pyöriessä oikein onnistu. Niin tai jos jotenkuten onnistuukin, niin ei se kovin nautinnollista ole, kun on noita kitiseviä lahkeessaroikkujia jalassa kiinni heti kaksi. (Ovat kyllä kultaisia, mutta sen sijaan se lahkeessa kitiseminen, kun pitäis yrittää jotain saada aikaiseksi.....)

Minä en varsinaisesti pahakseni pistäisi, vaikka tuo lumi olisi tullut jäädäkseen. On se vaan niin kaunista katsella! Melkein tekis mieli sanoa, että joululaulut vain puuttuu... Pitänee korjata asia pikimmiten!




tiistai 25. lokakuuta 2016

Tämmönen kotiäiti

Minä tykkään olla ihan vaan kotiäiti.  Niin vähän arvostettua laiskottelua kuin se tässä meidän yhteiskunnassamme onkin, niin minä pidän tätäkin, vaan äitiyttä, arvokkaana ja tärkeänä työnä. Enimmäkseen olen aina halunnut ja tykännyt olla kotona, usein nauttinutkin, mutta ei suinkaan se ole aina helppoa ollut. Päinvastoin, huonoja hetkiä ja aikoja mahtuu niitäkin neljään vuoteen. Välillä on motivaatio ollut todella hukassa, olen selannut avoimia työpaikkoja ja miettinyt hakevani opiskelupaikkaa. Mutta tällä hetkellä nautin just tästä, eikä tee mieli muualle.

Niin, huolimatta siitä, että avaudun blogissa (ja muuallakin) muistakin kuin hyvistä asioista, arjesta kaikkine puolineen. Ja siitä että minun päiväni kuluvat oikeasti aika pitkälti pelkästään erotuomarina. Koska neljä pientä, on aika pakko olla ihan koko ajan tilanteen tasalla, mielellään näköetäisyydellä mutta vähintäänkin kuulomatkan päässä korvat isosti höröllä, nimittäin leluriitoja ja muitakin tappeluita syntyy aivan jatkuvasti, tyyliin sata tunnissa (joo joo, siltä se ainakin välillä tuntuu). Ja miten niitä sitten selvittää reilusti, jos ei itsekään tiedä, kuka teki ja mitä, kun lapset nyt puhuvat (jos puhuvat, usein vain huutavat, heh) mitä sun sattuu. Sellainen jatkuva valppaana oleminen on aika väsyttävää ja ilomielin pidän pienen paussin yksin, vaikka omassa huoneessa vain, kunhan saan mieheni illalla kotiin. (Saatoin vähän myöskin vähätellä, nimittäin ei harvinaista ole sekään pakkopäästähetijohonkin-läpsystä vaihto.)

Kuitenkin juurikin se jatkuva valppaus antaa paljon. Lopulta enemmän, kuin ottaa, siitä olen varma, koska muuten en tätä vapaaehtoisesti tekisi. Omien lasten touhuja on vain niin mukava seurata. Huomata, kuinka leikeissä ja touhuiluissa toistuvat äidiltä, isältä ja muilta idoleilta opitut asiat. Ja ne lasten hassut jutut ja keskustelut, ne on ihan huippuja! Uskallan väittää, että ne todella jäävät kuulematta, no, ainakin iso osa niistä, jos ei ole tilanteen tasalla. (En nyt yritä kritisoida sitä, että joku haluaa käydä vaikka töissä, mutta ehkä vähän sitä, että esim. (siis todellakin esim.) sometetaan menemään niin, ettei oikein nähdä ja kuulla mitä lapset touhuaa. Sorrun kyllä siihen silti itsekin tilaisuuden tullen, etten mää sillä niinku.)

Kotiäitiydestä nauttiminen ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, että äksyilyt, sotkut ja kaaos, lasten kiukuttelut tai väsymys sekä huonot päivät ovat ihan normaaleja asioita. Ja se kasvattaminen, se käy ihan työstä (vaikkei työtyötä sillälailla oliskaan) myös tämmöisillä vain kotiäideillä, ihan siinä missä tarhatädeilläkin. Enkä myöskään tarkoita sitä, että nyt kun olen paljastanut (juu, se on ollut salaisuus) nauttivani kotiäitiydestä, en enää koskaan kirjoittaisi negatiivisista asioista. Ei todellakaan niin. Kirjoitan siitä, mistä mieli milloinkin tekee.

Joka päivä tympäisee vähintäänkin hetken. Joka päivä turhauttaa hetken. Monta kertaa päivässä lasken kymmeneen. Ja vaikka kuinka päätän puhua nätisti tänään koko päivän, tulee aina naps vaan yhtäkkiä niitäkin tilanteita, että ennen kuin muistan aloittaa laskemisen, tiuskaisen tai korotan ääntäni ja päpätän menemään.

Minä en jaksa kauheasti kaunistella asioita, ja se ehkä näkyy teksteissäkin (joita kylläkin kirjoitan yleensä pikku pilke silmäkulmassa, vaikken hymiöitä tykkääkään käyttää). Mutta se ei silti tarkoita sitä, etten yhtään  tykkäisi olla kotona ja lasten kanssa. Ei. Vaan nimenomaan niin, että syy, miksi haluan olla kotona ja myöskin nautin siitä, on just ja tasan nuo neljä naperoa. Ihan vain ja yksinkertaisesti nuo pikkuiset rakkaat, jokainen heistä yhtä aikaa ja erikseen. Kaikista harmaista hiuksista huolimatta lapset antavat aivan todella paljon. Ja pelkästään sillä, että ovat olemassa, omina ihanina itsenään. Vilkkaina ja iloisina, pieninä ja herkkinä, hassuina ja oivaltavina.

Lasten ansiosta meillä nauretaan paljon. Ja lauletaan ja leikitään. Hypitään ja pompitaan ja juostaan. Ennen kaikkea iloitaan niin pienistä asioista, että arki on oikeasti, kaikkine kiukutteluineenkin, aika mukavaa ja iloista. Niin iloista, ettei siinä kauaa jaksa itsekään olla huonolla tuulella.

Tunnen itseni melko onnekkaaksi, kun olen voinut hoitaa lapseni itse kotona. Samalla koko ajan kasvaa äitinä ja ihmisenä. Ja että pää on toistaiseksi kestänyt kotiäitiyttä, vaikka epätoivoiset hetket ovatkin olleet (välillä enemmän, välillä vähemmän) arkipäivää. Mainittakoon vielä sekin, että minusta on paljon mieluisampaa ja tietyllä tavalla myöskin helpompaa olla kotona nyt, kun lapsia on neljä, verrattuna vaikkapa aikoihin, kun lapsia oli yksi tai kaksi. Kääntöpuolena myöskin työtä on paljon enemmän (ja kyllä, välillä vähän liikaakin), mutta silti hyvä niin, sillä en totta vieköön jaksaisi toimettomanakaan olla.

Vaikka tällainen vannoutunut kotiäiti olenkin (no hehhee), mun ei ole vaikea ymmärtää niitä, ketkä haluavat lähteä vanhempainvapaan jälkeen kouluun tai töihin mielummin, kuin jäädä vain kotiäidiksi. Päinvastoin, uskon, että ymmärrän aika hyvinkin. (Tai ainakin luulen niin, voin toki olla väärässä.) Ihmiset ovat erilaisia, siispä kukin tehköön, niin kuin hyväksi näkee.

Niin, ja vaikka haluaisin jaksaa olla sekä viihtyä kotona mahdollisimman pitkään jatkossakin, niin suon itselleni myöskin mahdollisuuden muuttaa mieleni. Tarvittaessa vaikka piankin, mutta mielummin vasta paljon myöhemmin.


keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Tervetuloa taas, kynttilät ja villasukat

Tuli syksy ja sateiset, harmaat päivät. Tuli myös kiire - itse aiheutettu. Suoraan sanoen, niin kauan kuin aurinko paistoi, ruska oli kaunis ja tarkeni kevyehköllä vaatetuksella, ulkoilu oli mukavaa. Nyt on märkää ja kuraista, aina vähän palelee ja puutkin ovat pudottaneet ruskalehtensä niin, että kaikkialla on vähän ankean näköistä. Nyt ulos lähteminen tuntuu velvollisuudelta.

Siitä syystä ollaankin hommattu kalenteri täyteen tekemistä, sitä mainitsemaani kiirettä. Että äiskän tarvis näyttää nokkaansa ulkona mahdollisimman vähän. Onkin sitten muun muassa nähty Turun siskoa, pidetty synttäreitä ja vaatekutsuja, kyläilty ja käyty treffeillä kaksin miehen kanssa (tai kolmisin, koska kuopus). Mukavaa, kun on toimintaa, eikä tarvi miettiä, mitä tänään tehtäisiin. Mutta välillä on syytä pitää paussiakin.

Tänään onkin ollut rasittava itkupäivä, vaihteeksi. Varmastikin siksi, koska meneminen sinne ja tänne väsyttää lapsiakin. Siksi olen vain koittanut kestää itkuja ja ymmärtää. Tai vähintäänkin peittää lasten itkusta ärsyyntymiseni heiltä itseltään. (Ei puhuta siitä, miten hyvin tai huonosti olen onnistunut, koska olenhan sentään yrittänyt.)

Ehkä voisin kohta sytyttää tulen takkaan ja kiskoa villasukat jalkaan polvia myöten. Vaikka mulla on kyllä aivan lämmin, mutta silti, syksyn ja muodon vuoksi voisin sen tehdä. Sitten voisin oikaista hetkeksi sohvalle ja nostaa jalat kohti kattoa. Tämä on kuin onkin mahdollista meidänkin lasten kanssa, tosin vain näin päikkäriaikaan.

Tekis myös mieli torkahtaa. Tai ei, ei torkahtaa, vaan nukkua ihan huolella iltaan asti. Tämä sitten puolestaan ei todellakaan ole mahdollista lasten kanssa, ei ainakaan, jos minun tavoin omaa suunnilleen olemattomat unenlahjat (enkä kyllä uskaltais muutenkaan). Siksi yritän ahkerasti unohtaa nukkumisesta haaveilun ja rentoutua muilla keinoin, kuten nollaten päätä tässä näin, kirjoittamalla.

Voisin myös sytyttää kynttilöitä. Tuonne korkealle hyllylle ainakin, lasten ulottumattomiin. Ilahduttaa ne sielläkin, kun vain muistaa kohdistaa katseensa oikein. Että oikeasti ihan mukavaa aikaa tämä syksykin on, omalla tunnelmallisella tavallaan.

Mutta nyt minun on syytä rientää kahvin keittoon. Ja kiireesti kanssa, jos nimittäin tahdon sen hiljaisuudessa hörppiä. Koska aivan hetken päästä tämä kaikki rauha on taas tiessään.

(Pahoin pelkään, etten sittenkään ehdi sohvalle oikaisemaan, ellen sitten juo kahviani makuuasennossa. Oli miten oli, mieli virkistyi jo ihan vain tästä tällaisesta, haaveilusta.)




perjantai 14. lokakuuta 2016

Aina ei jaksais olla niin aikuinen

Aina ei jaksais olla esimerkkinä joka asiassa. Niinkuin vaikka ruokapöydässä. Istua nätisti, jalat pöydän alla ja selkä suorana (se ryhti!). Kun paljon mukavampi olis ottaa rennosti ja rönöttää miten sun sattuu. Samalla siinä sitten yrittää takoa lasten päähän, että pöydässä a) istutaan b) nätisti ja c) loppuun asti.

Välillä totisesti kyllästyttää, koska sohvalla ei voi syödä muulloin, kuin lasten nukkuessa, eikä silloin kun siltä tuntuu. Niinkuin vaikka just näinä harmaina ja hämärinä lokakuun aamuina. Toisaalta, osaapahan ainakin todella nauttia siitä harvinaisuudesta, silloin harvoin kun se on mahdollista.

Aina ei huvittais myöskään puhua nätisti. Ja sen kyllä kuulee, milloin ei ole huvittanut (minun äkkipikaiselle luonteelleni, täällä melykylässä, tämä on välillä, noh, haaste). Kuin peiliin katsoisi, joskus kun lapsia kuuntelee.

Aina ei jaksais olla aikuinen, kun uhmis vetää päivän miljoonannet kilarit, jostain hyvin (minun mielestäni) turhanpäiväisestä asiasta, kuten vaikka siitä, että ruoka on aseteltu väärällä tavalla lautaselle, tai että äiti ei taaskaan päästänyt pöydälle tai vessaan tai ulos vaippasillaan tai mihin nyt ikinä.

Monesti, useinkin, tekis mieli vaan antaa periksi, kun ei kertakaikkiaan jaksa enää kuunnella tinkaamista. Äiti anna omenaa! Äiti saako rusinaa? Mää haluan kurkkua! Tai sipsiä! Saako juustoa? No anna sitte banaania. (En anna myöskään banaania ja arvatkaa vain alkaako olla hermo pinnassa tässä kohtaa. Ehkä vähän.) Mulla on nälkääää! (Niinkö, ihan taatusti ja kova sellainen, kun just vartti sitten vedit ruokaa kaksi lautasellista.) Ja sitten kun sen yhden kerran erehdyt antamaan periksi, niin seuraavalla kerralla taas muistat, miksi niin ei ikinä missään nimessä kannata tehdä.

Joskus, kun laiskottaa ja tympäsee ikuinen sotku ja siivo, tekis mieli vain potkia ja nakella lelut lastenhuoneeseen ja lasten muoviastiat tiskialtaaseen. Se kun näin äkkiseltään tuntuis nopeammalta tavalta siivota niinku. Sitten suu auki ihmettelis, miksi talossa lentelee leluja ja keittiössä astioita yhtenään lasten toimesta, ja miksei ne Iittalat pysy ehjänä. Että ompa jännä. (Ei, en ole kokeillut, vaikka hetkellisesti mieli joskus tekiskin.)

Aina ei vaan jaksais syödä salassa omia ylimääräisiä herkkuja, karkkeja ja kakkuja sun muita (juu, äiskän herkuttelulle on tietty eri hyviä selityksiä, niinkuin vaikka väsymys, reippaus, pitkä päivä, hyvä päivä, huono päivä jne). Miks ne ei vois vaan olla terveellisiä? Ne sokerit ja lisäaineet ja tämmöset.

Joskus olis kiva vain leppoisasti rötvätä sohvalla nenä kiinni älylaitteessa, välittämättä siitä, onko nyt läsnä ja tässä hetkessä. Ja hajoaako sillä aikaa koko mökki. Olis vaan ja somettais pari tuntia. Tai koko päivän. Iskis vaikka älylaitteet käteen muksuilleki. Oishan se helppoa. Vaikka haluaisinkohan sitä sittenkään, niin en todellakaan. (Paitsi ehkä ihan tosi tosi joskus.)

Koska aina ei jaksais olla aikuinen. Semmosena huonona päivänä, kun itsensä lisäksi lapsetkin ovat vähän jokainen heränneet väärällä jalalla. Ja silti vaan jonkun pitää sitä jöötäkin pitää. Tai ainakin kannattaa, jos sattuu olemaan äiti tai isä ja haluaa kasvattaa jälkikasvustansa edes jossakin mielessä yhteiskuntakelpoisia kansalaisia.

Onneksi sentään illalla (koska lapset nukkuu) ja oman miehen seurassa saa rauhassa olla just niin lapsellinen ja tylsä ja laiska ja epäterveellinen kuin huvittaa. Jos huvittaa. Ja joskus todellakin huvittaa.

Kyllä sitä sitten taas sen voimalla jaksaa olla fiksu ja kärsivällinen ja yleensäkin esimerkillinen.
Ei aina ja joka hetkessä, mutta enimmäkseen.


Ps. Pakko silti huomauttaa, että tänään on ollut tavallisen hyvä päivä. Olen sekä laiskotellut että luistanut sokerilakostani ja juonut kolmet aamupäiväkahvit normaalin yhden sijaan, kuin myös nauranut (ihaillen) lapsilleni ja lasten kanssa, ja vahingossa tiuskinutkin hiukan. Mutta olen myöskin puhunut enimmäkseen nätisti. Ja tehnyt viikkosiivousta kaiken liikenevän ajan. Että piti vain lisätä tällain niinku vastapainoksi ja väärinkäsitysten välttämiseksi, jotta tekstistä huolimatta aivan sujut olen tämän äitiroolini kanssa.


tiistai 11. lokakuuta 2016

Pikku piirtäjä

Nelivuotias sai synttärilahjaksi kummeiltaan tussit. Juu, ja suottako tuota kieltämään, että hieman skeptisesti suhtauduin siihen, mitä kaikkea tuo yhdistelmä, lapset plus tussit saa aikaan. Ensimmäinen ajatus varmaan olikin, jotain tyyliin vau, kiitos mutta...sitten näin silmissäni joka paikan tusseilla koristettuna, eikä päähäni mahtunut kuin epätoivoinen kääk! Vaan ihme kyllä, turhaan pelkäsin. Melkein täysin turhaan.

Nuo tussit päästivät nelivuotiaassa sisäisen taiteilijan valloillensa ja kolmivuotias seuraa hyvänä kakkosena isoveljen esimerkkiä. Nyt meillä piirretään päivittäin, pitkiä aikoja. Ja kehitys on muuten nopeaa sitten myös - nelivuotias taiteilee jo aivan huikeita piirroksia! Joskin ehkä ne oman lapsen taideteokset ei muulle kansalle niinkään avaudu, mutta näin äidin näkökulmasta piirustuksia voidaan varmastikin verrata ihan oikeiden taiteilijoiden teoksiin (no ihan melkein ainakin). Voi että onkin saatu monet hyvät mutta hyväntahtoiset salanaurut, kun nelivuotias on tullut esittelemään aikaansaannoksiaan, joissa muunmuassa äidin tunnistaa pitkistä hiuksista ja ripsistä ja iskän parrasta, kissan taas erottaa ihmisestä, koska sillä on neljä jalkaa kahden sijaan. Hurmaavia suorastaan!

Paketista löytyi myöskin Miina ja Manu -värityskirja. Ihan huippu sekin, eikä yhtään vähiten äidin mielestä. Eräänkin kerran on tuo pieni taiteilija viihtynyt tunnin, jopa kaksi, omassa rauhassa taikka pikkusiskonsa kanssa värittämässä. Ja tarkasti värittääkin. Hän on aivan itse hoksannut, että osa värityskirjan kuvista löytyy meidän Miina ja Manu -kirjoista, ja että niistä voi halutessaan ottaa mallia värittämiseen. Sekös vasta onkin kivaa.

Vielä toistaiseksi ollaan vältytty suuremmilta katastrofeilta. Isommat kaksi ovat aika hyvin sisäistäneet säännön, jotta tusseilla piirretään sitten vain paperiin tai siihen värityskirjaan (joskin he ilmeisesti ajattelevat säännön koskevan vain tusseja, nimittäin viimeksi tänään he maalasivat kuulakärkikynillä toisensa päästä varpaisiin, minun laittaessa ruokaa. Olivat kuulemma vinosauruksia).

Kolmas tohottaja sen sijaan on viisainta pitää riittävän etäällä tusseista. Hänenkin suhteen kaikki on hyvin, niin kauan kuin muistaa ohjata piirtelijät suljetun oven taakse ja lisäksi heidän kyllästyttyään kerätä tussit pois. Eihän tämän ikäiset lapset jälkiään toki itse automaattisesti siivota muista, mutta pyydettäessä keräävät tussit kyllä reippaasti pois pienempien tieltä. Ja jos äidillä on vaikeuksia muistaa muistuttaa, niin ei huolta, puoltoistavuotias tekee sen verta näkyviä taideteoksia seiniin, lattioihin ja huonekaluihin, että aika äkkiä palautuu äitilläkin mieleen, mitä olinkaan tuossa hetki sitten menossa tekemään.

Siispä vinkki numero yksi: Jos sinulla on kolme- tai neljävuotias muksu (tai vanhempi?) ja kaipaat välillä hetken rauhallista aikaa, eikä teillä vielä ole talossa tusseja, osta ne. Hommaa myös pakka paperia ja lapselle mieluinen värityskirja. Värittää voi vaikka aluksi yhdessä äidin tai isän kanssa, niin lapsi hoksaa, kuinka hauskaa se on ja miten hienoa jälkeä itsekin saa aikaan. Ja väreiksi nimenomaan tussit. Puu ja vahavärit eivät juurikaan jaksa ainakaan meidän lapsia kiinnostaa.

Vinkki numero kaksi: Huolehdi, että tussit ovat vesiliukoiset. Ei toki välttämätöntä mutta kannattavaa, nähkääs usein sekä lapsi että vaatteensa ovat täynnänsä jos ei tahallisia, niin kuitenkin tahattomia tussiviiruja.

Vinkki numero kolme: Osta myöskin vaikkapa esimerkiksi Liberon savetteja tai pesulappuja tai wipeseja, tai miksi niitä sitten ikinä kutsutkin, suosittelen ehdottomasti. Minun kokemukseni mukaan niillä saa näppärästi pyyhkäistyä tussitaideteokset pois ainakin lattiasta, useimmista huonekaluista sekä lasten käsistä ja kasvoista ja mahasta ja varpaista, jos ei saippuapesu auta.

Sitten vain istutat muksusi pöydän ääreen, isket nenän eteen tussit ynnä muut tarvikkeet (plus ehkä keksit mahdollisille pikkusisaruksille mieluista tekemistä tai vaihtoehtoisesti nukutat heidät päikkäreille) ja nautit kahvisi pitkän kaavan mukaan, kaikessa rauhassa ja kuumana. Toimii meillä, toimisko teilläkin?


perjantai 7. lokakuuta 2016

Huh, sanon mää

Ai mitäkö teen täällä kotona päivät pitkät? Kas, minäpä kerron.


Ravaan tämän erään varsin touhukkaan tapauksen perässä. Nostelen häntä pois milloin mistäkin. Yleensä mieluiten kaikista kielletyistä paikoista ja mahdollisimman korkealta. Kuten vessan pöntöltä tai keittiön pöydältä. Tai ulko-ovelta, jonka hän näppärästi itse lukostakin aukaisee, jos vain tuolin jostain löytää avukseen.


Sen lisäksi yritän ehtiä myös erään pikkuruisen tetsaajan edellä joka paikkaan. Kerätäkseni pois alta kaikki roskat, pikkulegot ynnä muut liian pienet ja vaaralliset suuhun eksyvät asiat. Sillä nyt, kun tämä pienimmäinenkin on oivaltanut (eteenpäin)liikkumisen ihmeellisen taidon, on hänkin joka paikassa ja koko ajan. No, ainakin melkein.


Että jos sinä siellä mietit, kuinka jaksan olla aina vaan kotona, niin tässäpä syy. Kun en oikein tahdo mihinkään ehtiä tältä kaikelta vahtimiselta, vaikka välillä yritänkin. Tai oikeammin; en kauheasti edes yritä, kun ne päivät kuluvat aika sutjakasti näinkin.


Laiskuuttani olen alkanut piilottamaan tuoleja iltaisin suljettujen ovien taakse (mihinkähän nuo penkit piilottais?). Kun aina, varsinkaan heti aamulla, ei vaan jaksais olla yhtenään tappelemassa siitä, saiko siellä tiskialtaassa nyt istua taikka vessanpönttöä kaivaa. Tiskipöydälle hän tosin kiipeää halutessaan ilman tuolejakin, laatikkoja pitkin. Mutta vessan oven ripa sen sijaan on ilman apuvälineitä liian korkealla. Vielä. Onneksi.


Hauskaahan tämä on. Välillä vain levittelen epäuskoisena käsiäni ja tekee mieli nauraa ääneen. Naurankin. Lasten kanssa oleminen on toisinaan viihdettä parhaasta päästä. Mutta totta on sekin, että on tämä myöskin jokseenkin väsyttävää, olla koko ajan varpeillaan ja läsnä. Turhauttavaakin. Ei aina, mutta välillä. Että ihan oikeastiko sinä olet taas siellä tiskipöydällä (?!), vaikka juuri äsken telkesin kaikki tuolia vähänkään muistuttavat asiat kylppäriin. Ei ole äiti heille este, ei, rasittava hidaste vain. Ja ilonpilaaja. Äidille päivän pelastus onkin ehdottomasti päikkärit, he kaksi kun nukkuvat yhtä aikaa. Ja ne isommat kaksi, ne leikkivät sen ajan kahdestaan, usein ulkona, niin kuin tälläkin hetkellä.


Silti joka päivä hätäilen sitä, kun tämä aika menee niin kovin nopeaa. Ja minun pienet kullanmurut kasvavat vain kasvamistaan. Ensimmäinen murunen on jo kahden vuoden päästä aloittanut koulutaipaleensa. Huh. No, onneksi nyt saa vielä elää tässä hetkessä. Pitää siis muistaa myöskin nauttia! Eikä se totta puhuen (ajoittaisesta turhautumisesta huolimatta) ole ollenkaan vaikeaa tällaisten suloisten naperoiden kanssa.


P.s. Kuvat ovat aitoja kaikki! :D Viimeisimpänä se kuuluisa tilanne, kun laitat ruokaa ja havahdut miettimään, miksi täällä muuten on yhtäkkiä näin hiljaista?! No siksi, koska isompi pikkuveli syötti pienemmälle toisessa huoneessa herne-maissi-paprikaa. Katsoivat minua sellaisella maailman viattomimmalla ilmeellä, että niin mitä äiti? 
Kasvot ja sormet tussiviirujen koristamina... (sydänsilmäemoji)

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Pinkit onnittelut

Hänellä on söpöt hymykuopat, kauniit siniset silmät ja vaaleat, edestä kiharat hiukset. Hän juo pinkistä mukista pinkkiä vettä. Lahjaksi hän uskoo saavansa niin ikään pinkin repun. (Toivottavasti se punainen kelpaa, joka piilossa odottaa...onhan siinä aika paljon pinkkiäkin.) Koska tänään hänellä on aivan erityinen päivä.

Hän on edelleen hyvin tietoinen siitä, mitä tahtoo. Ja sen tahtomisen kuuleekin sitten taatusti naapurikylään asti. Sanovat, että tämä tyttö tulee pärjäämään elämässä - niin minäkin uskon. Toinen juttu on sitten se, miten me muut pärjäämme hänen kanssaan.

Vaikka pärjäämmehän me, oikeasti. Onhan hän aivan vallaton persoona. Suloinen höpsykkä, joka hassun pätevä ilme naamalla kertoo hassuja juttuja, omia mielikuvituksen tuotoksiaan. Päivät pitkät leikkii menemään. Jakelee ahkerasti söpöjä pusuja, ehkä eniten vauvalle ja äidille, mutta myös iskälle sekä veljillensä. Ja nukkevauvoille, tottakai.

Tänään hän täyttää kokonaista kolme vuotta. Aamulla heti herättyään, tuli hän kysymään, tuleeko iskä kohta kotiin (iskäkin kun haluaa tietty osallistua suureen lahjan-anto-seremoniaan työpäivänsä jälkeen). Voi kulta pieni, ei aivan vielä, vastahan iskä tunti sitten lähti.

Kun lauloimme hänelle veljiensä kanssa onnittelulaulun, kipitti hän piiloon sohvan taakse kuuntelemaan. Kikatellen sieltä sitten kurkisteli vähän väliä. Niin onnellinen pieni pinkinrakastaja. Mutta onhan se, hyvänen aika, kutkuttavan jänskää ja ihanaa, kun on synttäripäivä.

Tämän sinulle niin hyvin sopivan runon myötä; pinkisti onnea, rakas pieni tyttäremme!


Tahtoisin leikkiä tuulen kanssa
 ja kohota korkealle.
Tahtoisin palasen taivasta
 ja pilviä tyynyn alle.
Tahtoisin juosta kuin tuulispää
 ja löytää sinisen saaren
tai kiivetä korkean vuoren päälle
 ja omistaa sateenkaaren.
Tahtoisin tanssia metsässä
 ja rakentaa majan puuhun.
Tahtoisin saada myös hopealaivan
 ja purjehtia kuuhun.

-tuntematon-






tiistai 4. lokakuuta 2016

Vauvakirjoja

Mistä sitä sais tähän maailmaan sellaista luppoaikaa, että vois tehdä kaikkia niitä asioita, mitä aina haluais, mutta silti ajanpuutteen vuoksi vain siirtää ja siirtää. Ja siirtää. Vaikka nyt vauvakirjat. Voi että minusta on kiva täyttää niitä. Erityisesti se niin suloisten kuvien liimailu! Toisaalta niin rasittavan pikkutarkkaa (minun tyylilläni ainakin), mutta toisaalta ei yhtään siltikään rasittavaa, koska samalla saa rauhassa muistella läpi kaikkia ihania hetkiä, kaikkine erilaisine tunteineen.

Jälkeenpäin, sitten valmiina, niitä on niin kiva katsella ja lueskella. Vaikkapa sadepäivinä tai muuten vain tekemisen puutteessa. Kaikkein eniten innoissaan noista omista kirjoistaan ovat kai lapset itse. Yleensä he juuri tulevatkin  pyytämään, että äiti annakko sen kirjan ko mää olin vauva.

Vauvakirjoja varten olen teettänyt kuvia aina aika ajoin. Nyt, kun nuorimmainen on ylittänyt puolen vuoden kynnyksen, olis taas (viimeistään) aika lähettää satsi teetettäväksi. Enkä malta odottaa, että pääsen leikkelemään ja liimailemaan kaikkia ihania otoksia, syntymästä, ristiäisistä, hymyistä ja haukotuksista, joitakin mainitakseni.

Haluaisin myös kirjoittaa ylös kaikkia ihania muistoja, hauskoja sanontoja ja sattumuksia. Ei nimittäin meikäläisen päiviin mahdu sellainen, että samoin tein jotain kivaa kuultuani, pysähtyisin, kaivaisin vauvakirjan esiin ja kirjoittaisin ylös. Naurattaa ajatuskin. Kännykkääni sen sijaan kirjoitan muistiin kyllä, aina kun vain suinkin muistan ja ehdin ennen kuin unohdan. Aika lista sinne onkin taas kerran kertynyt. Odottamaan, josko joskus ehtisi vauvakirjaankin tallentamaan.

Välillä on kiva kaivaa omakin kirjanen esiin. Tein sen viimeksi tänään. Sitä lukee nyt aika erilaisessa valossa, kun on omia lapsia monessa eri kasvun vaiheessa. On mihin vertailla. Lueskella niitä hauskoja juttuja, mitä äitini on sinne kirjoittanut. Niitä, jotka voisi hyvin kuvitella oman nelivuotiaan tai kolmivuotiaan sanomaksi. Tai puoltoistavuotiaan tekemäksi.

Niin paljon noita kirjoja sisarusten kanssa lapsena luettiin, että muistan omani aika hyvin ulkoa. Kertonee jotain siitä, kuinka tärkeä ja mieluinen asia on kyseessä, varmaankin läpi elämän.

Minähän olen kirjoittanut päiväkirjaa pienestä pitäen. Yhden kirjoitukseni, niitä ensimmäisiä, äitini on liimannut vauvakirjaani, Ja onhan se nyt aika huvittavan hauska (juu, niin, omasta mielestäni). En malta olla jakamatta tuota muistoa täällä. Alkuperäisessä kirjoituksessa, jonka viisi ja puoli vuotiaana olen kirjoittanut, ei ollut sanavälejä ollenkaan, vaan kaikki yhtä pitkää pötköä. Tähän lisäsin sanavälit.

OLN OLUT ELLIN LUONA YÖTÄ
LEIKIME ONKINTAA
OLIHAN KUMISKI SEKIN OLI KUMISKI MUKAVAA
KUN TULI IKÄVÄ NIIN LHDIN KOTIIN
JA ÄITI ODOTI OVELA JA KERTOIN
ETÄ SAIN KYLÄ PALJON TAVAROITA KOTIIN
JA JUTELTIIN MITÄ TEHTIIN
JA SITTEN JUOTIIN HUNAJA TEETÄ

Pienenä huomiona tärkeän päiväkirjamerkintöni loppuun, että kotiinhan tuolta yökylästä lähdin jo illalla. Jostain syystä se armoton ikävä iski aina viimeistään siinä vaiheessa, kun piti lopettaa hihittelyt ja alkaa nukkumaan.

Mutta olihan kumiski sekin oli kumiski mukavaa, joten kiitos, rakas serkkunen, vieraanvaraisuudesta ja niin hauskoista lapsuuden hetkistä. Kiitos äiti, että pelastit tämän tekstin. Tämä onkin aika ainutlaatuinen (!) nimittäin joskus pikkutyttönä, muka-isona kuutosluokkalaisena, otin ja raakasti revin ynnä silppusin roskiin kaikki vanhat päiväkirjani.

Vastaavanlaisia muistoja haluan ehdottomasti pelastaa talteen myöskin omille lapsilleni. Pikkuhiljaa, pala palalta ja kuva kuvalta. Ja pidän kanssa omassa tarkassa tallessani siinä vaiheessa, kun he saavuttavat tuon itsekriittisen iän.