keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Lumilinna me rakennettiin

Tänään oli lumipallokeli. Tultiin tuossa aivan hetki sitten sisälle, ja nyt jo pienimmät nukkuvat täyttä päätä. Vähän isompi pieni pinnasängyssä peppu pystyssä, kaikkein pienin pieni vaunuissaan, puristaen pieniä varpaita pienissä nyrkeissään. Aika rento asento, etten sanoisi. Isommat kaksi leikkivät pikkulegoilla huoneessaan ja minä mamma se nautin rauhallisesta joulutunnelmasta, ts. joululauluista joulutähden ja kynttilöiden valossa, sen minkä kerkeän - hetken kun tässä kerkeän.

Aivan liian huonoista yöunista huolimatta tänään on ollut mukava päivä. Eikä yhtään vähiten lumen ansiosta. Lapset pukivat toppapukunsa jälleen epätavallisen reippaasti (varsinainen arjen pelastus, lumi nimittäin), kun kuulivat, että tuo lumi ei muuten ole ihan mitä tahansa, vaan oikeaa lumiukkolunta. Lumiukkojen tekeminen mitä ilmeisimmin on heidän talvipäivien lempipuuhaa. 

Aamupäivän muksut leikkivät tapansa mukaan keskenään, ruuan jälkeen vääntäydyttiin pihalle koko sakilla. Tällä kertaa motivaattorina pukemiselle toimi lumilinnalupsautus. Niin sievästi he anelivat, jotta äiti tehtäiskö lumilinna, tehhäänhän! Että ilman muuta lupauduin. Siitä huolimatta, että arvelin sen olevan meille melkoisen kunnianhimoinen tavoite. 


Aikaahan siinä vierähti ja kuuma tuli kaikilla. Mutta voi että oli mukavaa! Miten olinkin saattanut unohtaa sen riemun! Ja miten helposti pääsin lasten mukaan, lapsuudesta tuttuun tunnelmaan. Tosin ihan pikaisesti käväisi mielessä, että mitäköhän naapurit mahtavat ajatella, kun The Kiljusen Herrasväki pyörittelee lumilinnapalloja urakalla, samalla hoilaten kuorossa menemään. Mutta yhtä nopeasti päätin olla välittämättä muista ja mielummin keskittyä ihmettelemään vaikkapa sitä, kuinka hienosti lapsetkin jaksoivat pyöritellä napansa korkuisia suuria lumipalloja.

Saatiin kuin saatiinkin kyhäiltyä meidänlainen versio lumilinnasta. Eihän siitä mitään palatsia tullut. Päinvastoin, pieni ja vähän köykäinen. Mutta lapset ovat siitä ihania, että jaksavat iloita kaikenlaisista tekeleistä, myöskin sellaisista pienistä ja vähän köykäisistä. Vaikka toisaalta, mistäpä minä tiedän, kuinka hienolta ja suurelta se heidän mielikuvituksen värittämänään näyttää.

Nyt on kuumuus tiessään, melkein jo vilu tulee tässä paikalla ollessa, joten minä taidan läksiä ja keittää lämpimikseni kupillisen teetä. Heti perään, mikäli lasten puolesta mahdollista, aion olla reipas ja tehdä vähän kotitöitä. Olimme nimittäin tosi mukavalla koko perheen minilomalla pidennetyn viikonlopun, josta johtuen täällä on tavallista enemmän kaaos (joskin aika onnistuneesti sain taas kätkettyä päikkäreiden ajaksi näkyvimmän sellaisen suljettujen ovien taakse). Siellä ovien takana ne ovat sikinsokin, lelut, villakoirat, pyykkivuori ja sata muuta asiaa. 

Sängytkin petasin vasta hetki sitten, kirkkaasti iltapäivän puolella. Mutta se kyllä on aivan yhdentekevää, koska tänään meillä on ollut paljon tärkeämpää tekemistä.



perjantai 25. marraskuuta 2016

Sadeviikko selätetty

Jos ihan välttämättä haluaa ajatella positiivisesti, niin juu, kyllä sadepäivätkin ovat ihan mukavaa vaihtelua, silloin tällöin. Kerrankin on aikaa tehdä rauhassa kaikkia päivittäisiä askareita, kuten sijata vuoteita tai laittaa ruokaa. Kun ei ole kiire ulos taikka muualle, lapsetkin saavat osallistua ruuan laittoon, vaikka pilkkomalla vihanneksia tai hämmentämällä vuorotellen kattilaa. Ei ole väliä, jos vaikka ruoka myöhästyy puoli tuntia, kun ei tarvitse yrittää keretä yhtään mihinkään. Voi hyvällä syyllä vain olla sisällä ja leikkiä menemään. Tai tehdä sitä ruokaa yhdessä.


Vaikka ollaan me ulkonakin käyty koko porukalla, sadepäivinäkin. Se oli maanantai, kun mamma päätti uhmata kaatosadetta. Mehän ei sokerista olla, tuumasi, ja puki lapsilaumansa kuratamineisiin, päästä varpaisiin. Reipas puolituntinen siellä ihmeteltiin väkikatoa ja hiljaisuutta, kierrettiin liikenneympyröitä, etsittiin isoja lammikoita ja koitettiin kovasti keksiä jotain tekemistä. (Totta puhuen, ikkunasta katsottuna sade näytti melko vaatimattomalta tihkulta.)

Muina päivinä lapset ovatkin sitten hyppineet kuralätäköissä keskenään, mukavuudenhaluisen mamman pysytellessä vahdissa ikkunoiden lämpimämmällä puolella. Ja silloin, kun vettä on tullut saavista kaatamalla, ollaan ulkona vain pyörähdetty pikaisella happihyppelyllä korkeintaan postilaatikolla.

Onneksi sadepäivänä voi ulkoilun sijaan käydä lasten kanssa vaikka muovailuvaha-kaupassa. Kauppareissuun tuhlaantuu pukemisineen päivineen mukavasti aikaa, ja pieni vaihtelu tekee hyvää itse kullekin. Loppupäivän saikin sitten nauttia suhteellisen seesteisestä tunnelmasta. Lapset valehtelematta vain leikkivät muovailuvahalla loppu päivän. Tämän sorttisten leikkien jäljiltä huoneensa on luonnollisesti kuin muovailuvahapommin jäljiltä. Vaan ei sen väliä, kunhan on tekemistä! Sotkuhan hoituu siivoamalla.


Seuraavana sadepäivänä voi käydä vaikkapa vesiväripensseli-kaupassa. Siellä äitimamma voi ajankuluksi esimerkiksi kuvitella, mitä punapaitaisten myyjien mielissä liikkuu, kun tällainen niin kovin rauhallinen (köh) ja äänetön (toinen köh) seurueemme ilmaantuu näköpiiriin, toistamiseen samalla viikolla. Hymyillä mukarennosti ei-tässä-mitään- ja kyllä-minä-tämän-sakin-hallitsen-uskokaa-pois -hymyä. Kassan jälkeen huokaista helpotuksesta, että tänäänkin selvittiin kohtuullisen mallikelpoisesti. Mitä nyt vähän piti sievästi jälkikasvua hoksauttaa, että pensselit voidaan toki palauttaa takaisin hyllyyn, sikäli mikäli tahdotte jatkaa niistä autokärrypaikoista kinastelua.

Sadepäivänä voi myöskin käydä etsimässä seuraa perhekerhoista. Vaikkakaan ihan varmaksi en osaa luvata, ettäkö mentäis toistamiseen samaan paikkaan. Vai onko se nyt niin vakavaa, jos minityyppi vetäisee äitinsä kahvit syliin, sillä välin, kun äskenmainittu opastaa toiselle minille, ettei kukaan voi yksin omistaa kaikkia maailman leluja? Suomeksi sanottuna, ei mennyt ihan oppikirjojen mukaisesti. Mutta voiko sitä toisaalta odottaakaan, jos kerhopaikassa vierailu on ensimmäinen niin äidille kuin muksuillekin?

Varsin mielenkiintoinen sadeviikko takana. Hyvällä tavalla mielenkiintoinen kuitenkin. Ja oikeasti, ei se perhekerhoreissukaan nyt niin kamalan huonosti mennyt.

Mutta kyllä vaan mielessäni hihkuin ja hypin innosta itsekin, kun eilen aamulla verhon takaa paljastui taas kevyesti luminen maisema. Lapsetkin olivat niin mielissään, että pukivat ulkovaatteista ihan itse (!) kaiken minkä osasivat. Lumi on ihan parasta, ei siitä pääse mihkään!

tiistai 22. marraskuuta 2016

Meidän sirkuksessa

Tervetuloa meille! Jos lapsilta kysyttäisiin, täällä olisi taukoamaton sirkus päällä. Jos äiti saisi päättää, hoplopit olis sirkustamista varten. Mutta koska sirkustelu, siis hyppiminen ja juokseminen a) on lapsista aivan tosi siistiä ja b) alkaa aina leikkien loppuessa ja kesken leikkien ja syömisten jälkeen ja ulkoa tullessa ja tylsyyden iskiessä ja ihan muuten vain, lyhyesti sanottuna Joka Välissä, en ihan joka kerta jaksa kieltää sitä iloa. (Ainakaan sadepäivinä.)

Miksi kieltäisin? Koska sehän on liikuntaa ja kehittää. En nyt tarkalleen osaa sanoa mitä, mutta näin maalaisjärjellä ajateltuna ainakin sitä hyppimistä. Kehitystä kai sekin on, että ensin hypitään tasajalkaa lattialla, sitten kirjan päältä, kohta portailta, seuraavana sohvalta, vähän korkeammalta tuolilta ja lopulta ruokapöydältä (jep, ja nimenomaan pienin heistä).


Ja vaikkei mitään kehittäisikään, niin en totta puhuen keksi riittävän hyvää syytä liialle rajoittamiselle. Vaikka syitä keksinkin. Niinku vaikka, että äiti ei nyt jaksa meteliä, tai äiti ei nyt jaksa vahtia, tai äitin sohva ja äitin tyynyt ja äitin kukat (no se on kyllä jo tosi hyvä syy!), ja äiti nyt sitä ja äiti nyt tätä. Mutta jos yhtään pysähtyy miettimään, niin tajuaa aika usein kieltävänsä vähän niinku kieltämisen ilosta vain. Ja päättää, että kyllä lapset saavat olla lapsia. Hetken ne vain ovat, oikeasti.


Kaikki alkoi siitä, kun silloin puoltoistavuotias rasavilli oivalsi hyppimisen ilon. Aikansa sitä treenattuaan innostuivat myöskin isosisko ja -veli. Nykyään riittää, että yksi heistä hoksaa hypätä jostain, niin aivan hetkessä menossa on mukana kaikki kolme. Pienin heistä on rohkein, muut tulevat perässä aina kun uskaltavat. (Huom. eivät siis aina.)


Ollaanpa silti rehellisiä. Pakkohan mun on välillä kieltääkin. Jos heitä ei kukaan keskeyttäisi, he varmasti hyppisivät, ja vain hyppisivät, aamusta iltaan. Ja koska se, että kolme pikkumuksua hyppii kilpaa, vaatii tietysti sen, että äitipoliisi malttaa istua aloillensa. Silmänpitäjäksi. Etteivät toistensa päälle hypi ja itseään loukkaa. Äitipoliisi näyttää stop -merkkiä hyppelylle, jos meno yltyy liian rajuksi. Muistuttaa varomaan toisia, odottamaan omaa vuoroa ja mitä näitä nyt on. Mielellään se poliisina välillä istuukin. Koska on sitä oikeasti hauska seurata.


Mutta no, liika on liikaa tässäkin tapauksessa. Äidit kun on vähän semmoisia, että niillä saattaa olla aika paljon kaikkea muutakin tärkeää tekemistä, sen poliisina istumisen lisäksi. Siksi se levoton sirkuskin on välillä pakko keskeyttää (niin siis, voihan sitä yrittää ainaki). Joskus juoksuhyppysirkusta ei saa loppumaan muuten, kun pukemalla puput tai kengurut tai apinat tai mitkä ikinä, ulkotamineisiin (pienin jatkaa kyllä hyppimistä ulkonakin, hiekkalaatikon reunalta ja terassin portailta. Kai tääki on joku vaihe?). Joskus riittää, että sulkeudutaan koko porukka lastenhuoneeseen vaikkapa legoilla rakentamaan. Joskus kirjan lukeminen auttaa. Joskus ei auta mikään.


Silloin äitimamma vain unohtaa kaiken mukatärkeän ja yksinkertaisesti koittaa kestää. Toisin sanoen kääntää asian mukavaksi. Pistää tiptapin soimaan ja etsii mukavan asennon itsellensä. Mikäs siinä istuessa, kun on viihdyttäjää jos kuinka monta. Eipähän tarvi kotitöitä ainakaan tehdä. Kaivaa ehkä kännykkäkameran esiin ja kuvaa pari videota, lasten häitä ajatellen (noniin hehheh). Ei vain, ihan itsellensä muistoksi. Koska ikävää, mutta totta, jotta niin vain nämäkin kullannuput kasvavat vielä joskus isoiksi ja tylsiksi. Vaihtavat hyppelyn ihan vain kävelemiseen.

Ja tiedän sen, että kaikista harmaantuneista hiuksista huolimatta, tulen vielä kaipaamaan näitä aikoja. Voi miten tulenkin!

perjantai 18. marraskuuta 2016

Lumijuttuja

Minä. Niin. Itken. Jos nuo lumet sulaa! Nyt on ollut niin mukava ulkoilla, kun on jotain tekemistä. Koska on lunta, voi laskea mäkeä, kolata, tehdä lumesta kelkkoja sun muita, sopivan sään iskiessä jopa lumiukkoja ja pallojakin. Kävellyllekin tulee lähdettyä useammin taas, kun kaikki lapset saa kyytiin pulkka-tuplaratas-viritelmään.

(Toistan nyt itseäni mutta...) On myöskin aika paljon piristävämpi katsella ikkunasta pihalle, kun näky on niin kaunis. Talvinen. Eli jouluinen. Ei ole oikeasti tuntunut yhtään aikaiselta kuunnella joululauluja aamusta iltaan, kun ei sada vettä (niin, vielä). Lumi sopii joulun odotukseen paljon paremmin - harmaatkin päivät tuntuu valoisilta sen ansiosta.




Eilen käytiin pulkkamäessä puistolla ensimmäistä kertaa tälle talvea. Edellisestä puistoreissusta ehti jo vierähtää tovi jos toinenkin. Tälläkin kertaa matka oli jokseenkin hikinen, noin niinkuin sanan todellisessa merkityksessä, kun perässä vedettävää ja edessä työnnettävää oli yhteensä karkeasti arvioiden vähän vajaa viisikymmentä kiloa. Mutta oli ehdottomasti vaivan arvoinen reissu!

Lapset nauttivat aivan mielettömästi, vaikkei isoimmasta mäestä uskaltanutkaan laskea kuin vanhimmainen. Kiivetä tahtoivat siitä huolimatta, ja seurata tyhjän pulkan alas kiitämistä. Oli siellä pienempien iloksi myös loivia mäennyppylöitä. Niin ja aidan toisella puolella leikkipuiston vempaimet.


Sää oli aika täydellinen juuri puistoreissulle, nipinnapin puoli astetta nollan alapuolella. Kenenkään ei tarvinut palella, vaikka aika kauan viivyttiinkin. Ja sekös se vähän pistää huolettamaan. Huolettamaan, että kuinka paljon tuo lämpötila tuosta vielä nousee. Oikeastiko tässä saadaan vielä kurakelit takaisin? Vastustan!

Vaikken minä niin pakkasesta välitäkään, niin senhän tuo lumen pysyminen luonnollisesti edellyttää. Ja säänmukaisilla varusteilla pakkanenkin on aivan siedettävä, jopa mukava. Paljon helpommin siedettävä ainakin kuin kurakelit tähän aikaan vuodesta. Kyllä vaan se selvästi vaikuttaa lapsiinkin, vaikken heitä kuran inhoajiksi varsinaisesti kasvatakaan. Jos ei kura suoraan negatiivisesti, niin lumi ainakin erittäin positiivisesti.

Että anteeksi nyt vain tämä tällainen, no, nariseminen. Eikö vaan tässä jo tullutkin riittävän pitkä lista perusteluja lumen puolesta? Ja selväksi se, että kuraloskaa minä en jaksais alkuunkaan. Vaikka sääherra tuskin minun jaksamisestani niin piittaa, niin aina voi yrittää. Toivoa. Edes.

No nyt meni niin alavireiseksi, että pakko lisätä loppuun vielä perjantain positiiviset. Koska melkein-vesisateesta huolimatta täällä mennään perjantaifiiliksellä ja odotellaan miekkosta kotiin aika malttamattomina. (Viikko onkin ollut tosissaan pitkä, kun äskenmainitulla on ollut työkiireitä, ja siksi ollaan lasten kanssa oltu lähes koko viikko vain kotona keskenään, aamusta aina vähintään iltapalaan saakka. Huh.)

Niin, piti olla positiivinen: Melkein-vesisade on vielä toistaiseksi väriltään enemmän valkoista kuin kirkasta. Aamulla oli hymy herkässä, koska lapset leikkivät tunnin ulkona keskenään, pitkästä aikaa tappelematta. Tällä hetkellä on hymy herkässä, koska piti alkaa miettimään positiivisia. Toimipa taas kerran!

Siispä, tämän nelivuotiaan tekemän lumiukon myötä, toivon kaikille rentouttavaa viikonloppua!


maanantai 14. marraskuuta 2016

Iskä

Se keksii kaikkia lasten rakastamia rymyleikkejä ja jaksaa heittäytyä vaikka koko illaksi lastenhuoneen lattialle lelujen sekaan. Eikä sillä kolkuta takaraivossa koko ajan joku tekemätön kotityö. Niinku vaikka ruoka ja semmoset. Viime viikolla oli nelivuotias harmitellut sille, kun äiti ei yhtään oo leikkiny tänään meijän kanssa. Ku se teki vaan ruokaa. (Että äiti on hyvä ja ottaa opikseen siitä sitten niinku.)

Sen kanssa tehdään töitä. Korjataan autoa. Kolataan pihaa. Pilkotaan puita. Ja käydään metallipajalla. Kun hommat on hoidettu, tullaan rinta silminnähden rottingilla kertomaan. Kun tehtiin vähän töitä.

Se vie retkelle, nuotiolle makkaraa paistamaan. Se askartelee lapsille kiikareita sun muita. Ja lukee monta iltasatua.

Jos äitin kanssa tulee erimielisyyksiä, niitä tahtojen taistoja, huudetaan, missä iskä on ja iskän pittää tulla tänne! Heti! 

Mielikuvituspuhelimella rimpautellaan sille töihin tuon tuosta. Eniten kolmivuotias, mutta muutkin

Joka päivä sitä kysellään kotiin. Pienempi saattaa jo aamusta juosta ikkunalle huutaen ittää! Isommat ovat oppineet, että odottaminen ja kyseleminen kannattaa aloittaa vasta iltaruuan tienoilla.

Kun illan hämärässä lopulta auto kaartaa pihaan, alkaa armoton hepuli ja nauru ja kiljuminen ja huuto ja ryminä ja töminä ja juoksu ja hyppely. Koska iskä! Iskä tuli! Äiti tuu kattomaan!

Ja sitten kilpaillaan. Koska minä aukasen oven iskälle! Eiku MINÄ! MINÄPÄS! Ja YÄÄÄ!!!! Suunnilleen joka päivä. Vaikka myöskin suunnilleen joka päivä yritän muistuttaa vuoroista. Että kun sinä aukaisit eilen, niin tänään on siskon tai veljen vuoro.

Joskus päästään hirveän huutokonsertin jälkeen sopuun. Joskus ei ja sitten ovi aukaistaan kaksi kertaa. Toki tämä kunniavieras ansaitsee saada arvoisensa kohtelun. Koska on se vaan niin erityisen tärkeä juttu. Se, että iskä tuli. Päivän kohokohta, epäilemättä. (Tappelemisen arvoinen? Epäilemättä!)

Että ei totta tosiaan noita isiä turhaan juhlita.



torstai 10. marraskuuta 2016

Väsynyt torstai

Tänään oli väsynyt aamu. Seitsemän korvilla lastenhuoneesta alkoi kuulua töminää. Ja mulla todellakin teki mieli vain piiloutua peiton alle. Olla kuin ei huomaisikaan. Laittaa tulpat korviin. Ja nukkua. Nukkua. Nukkua. Koko päivä.

Tiesin sen. Tiesin, että aamu tulee olemaan vaikea. Tiesin sen jo yöllä, kun nukutin nuhanenää miljoonatta kertaa, enkä ollut varma, olinko itse vielä nukkunut silmällistäkään. Mahdollisesti olin, mutta tuntui etten olisi.

Puoli kuudelta (taas) heräsin imettämään ja tuuletin: jes, olen sentään pari tuntia nukkunut! Sen tietää siitä, että herää. Jos ei ole nukkunut, ei voi myöskään herätä, juu nou.

Yhtä aikaa tiesin, että tämä yö oli (taas) tässä. Että minä, jolle nukahtaminen on vaikeaa, en ehtisi enää nukahtaa ennen kuin lapset heräävät. Epätoivo ja kaikki sen sukulaiset iski.

Miksi ei äiteille (ja isille) vois säätää semmoista lakia, että sängystä ei nousta ennen kello kahdeksaa. Ja jos siihen mennessä ei ole nukkunut yhtään kolmen tunnin pätkää, niin sitten ei nousta ollenkaan. Luonnollisesti laki kattaisi myöskin lastenhoitopalvelun. Joka vaikka veisi lapset ulos. Niin että äiti saisi nukkua huopatossuhiljaisuudessa. Hetken. Edes.

Voihan sitä haaveilla. Kokonaisesta yöstä haaveilemisen olen lopettanut jo monta vuotta sitten (haha hihi, mutta se on totta). Vieläkään en ole sellaista nukkunut sitten äitiurani aloitettua, enkä enää osaa näin reilun neljän vuoden jälkeen enää niin kaivatakaan. Mutta että sais kuitenkin nukkua. Ettei tarvis valvoa. Siitä minä välillä haaveilen. Tai oikeastaan haaveilen siitä joka kerta, kun valvon.

Jep, tiedän - itsepä olet soppasi keittänyt. Tiedän, tiedän ja kolmannen kerran tiedän. Minä itse ja vapaaehtoisesti. Ja kuulkaas, hyvin keitinkin! (En kylläkään oikeasti ajattele sen, eli lasten, olevan omaa ansiotani saatika itsestäänselvyys. Pakollinen huomautus, ettei kukaan ymmärrä väärin.)

Mutta voi kun siihen soppa-ainestilaukseen olisi voinut vielä lisätä pari toivetta. Tai oikeastaan olisin lisännyt ihan vain yhden: Että sais nukkua. Joskus.

Kaiken muun kanssa pärjään. Tarkemmin sanottuna, vaikka haasteita riittää, niin mitään muuta en muuttaisi. He ovat rakkaita kaikki neljä, tosi rakkaita ja ihania. Mutta yöt on ymmärtääkseni säädetty nukkumista varten.



Ps. Onneksi postipoika toi eilen lapsille tonttulaulu-cd-levyn. Tuossa ne kaikki juoksee (paitsi yks ryömii) tiptapin tahtiin. Aion yrittää jaksaa kuunnella sitä repeatilla vaikka koko päivän, kun niin tykkäävät. Saanpahan rauhassa olla väsynyt. Ja virtaa itsellekin, kun tuota menoa katsoo.


Ps.kaksi. Onneksi nykyään (normaalitilassa eli terveenä) yöherättäjänä toimii enimmäkseen vain tuo pienimmäinen, imetettävä. Saan siis tällä hetkellä oikeasti joskus myöskin nukkua, ainakin viikonloppuaamuisin. Kunhan tässä vähän angstasin niinku.

tiistai 8. marraskuuta 2016

Joulua odotellessa

Se, jonka mielestä vielä ei ole aika hössöttää mistään jouluun liittyvästä, on hyvä ja skippaa tämän tekstin. Koska minä olen aivan hurahtanut joulun laittoon! Täten pyydän varalta etukäteen anteeksi, mikäli (aikainen?) jouluintoiluni onnistuu pilaamaan jonkun päivän.

Meillä on täällä aika täys joulu päällä jo. Tai ei, taas minä menin liioittelemaan. Ei sentään ihan vielä joulu, mutta joulun odotus. Se tunnelmapuoli. Vielä tarkemmin sanottuna jouluvalopuoli. Asiaa ei yhtään vähennä se seikka, että ulkona oli aamulla liki viisitoista astetta pakkasta. Luntakin saatiin viime viikolla ja se jäi kun jäikin maahan, näin toistaiseksi ainakin, joten joulumieli on taattu.

Niin että jos viime vuonna kirjoitin ensimmäisen adventin jälkeen siitä, etten vielä ollut edes jouluvaloja ehtinyt viritellä paikoillensa (kun oli vähän muuta tekemistä), niin nyt on sitten viritelty senkin edestä. Joululaulut sois täällä koko ajan, jos ei olis niin paljon sellaista yleistä hälskettä ja melskettä. Vaikka toisaalta, jos oikein meinaa melske rassata, niin yks hyvä pakenemiskeino on napata cd-soitin päälle ja volyymit niin kaakkoon kuin korva vain suinkin sietää. Nytkin tuossa Mökit nukkuu lumiset jo ties kuinka monetta kertaa tälle päivää. Vaan minkäs teet, kun olo on niin jouluinen.

Erona vuoden takaiseen, meillä eletään nyt ihan tavallista elämää, siinä missä viime syksy ja joulunalusaika meni asuntoa myydessä, talonäytöissä rampatessa ja pankissa ravatessa. Muu elämä meni siinä sivussa. (Apua kun tulee hiki pelkästä muistelemisesta.) Tapaninpäivää seuraavana aloitettiin jo riisumaan pois tähdet ynnä muut koristukset ja pakattiin koti muuttolaatikoihin. Melkein tunnen sen kaiken haikeuden ja kiireen taas. Onneksi, voi onneksi aivan hetkeen (jos koskaan) ei tarvi samaiseen rulettiin ryhtyä.

Melko varmasti juuri siksi tänä vuonna joulu tuntuu niin tervetulleelta. Tänä vuonna ei yhtään ahdistanut nähdä jouluvaloja ja koristeita sekä joulukarkkeja kaupoissa jo lokakuun puolella. Tänä vuonna odotellaan joulua jokseenkin malttamattomina. Tänä vuonna aivan tietoisesti aloitettiin jouluhömpötykset hyvissä ajoin, koska tuo aika se aina vain kiitää kiitämistään, VAIKKA me vain eletäänkin nyt sitä ihan normaalia elämää.

Jouluvalojen ja laulujen lisäksi on täällä heittäydytty vallan hurjiksi ja paistettu jo muutama pelti torttuja, juotu glögiä sekä ahmittu joulusuklaata. Että huhhuh, kunhan ei karkaa käsistä.

Se nyt kuitenkin joulusta tällä erää. Jatkossa meinaan puhua muustakin, koska faktahan on, että jouluun on vielä jonkin aikaa, olkoonkin sitten niin, että se hurahtaa hetkessä.

Joko muualla on alettu virittäytyä joulun odotukseen?


perjantai 4. marraskuuta 2016

Lukutoukat

Kenties olen vähän jotenkin vanhanaikainen ihminen (tai sitten musta tuntuu vain siltä ja olenkin vain ihan normaali), mutta niille puhelinmyyjille, ketkä kaupittelee tuon tuosta uusia, aina vain hienompia ja parempia sovelluksia lapsille, esimerkiksi nyt noita satukirjastoja, vastaan yleensä, että ei kiitos. Meillä luetaan mielellään ihan oikeita kirjoja. Ja nimenomaan tykätään lukea. (Pakko huomauttaa, että ollaan silti testattu noitakin satukirjasovelluksia, eikä niissä itsessään mitään vikaa ollut.)

Vierastan vähän tuota älylaitteiden käyttöä lapsilla ja olen suhteellisen tarkka niiden kanssa. Meillä kyllä katsotaan jonkun verran esimerkiksi videoita, jonakin päivänä, kuten sairaana ja sateella, enemmän, jonakin päivänä taas vähemmän, joskus ei ollenkaan. Lapsethan tykkää katsoa videoita, se on selvä, ja sallin sen heille kohtuuden rajoissa. Silloin tällöin laitan myös videon pyörimään ihan vain siksi, että saan vaikkapa laittaa ruuan rauhassa. Huonona päivänä älylaite on totisesti pelastus, eikä sellainen noin puolen tunnin hengähdystauko (äidille) hyvänäkään päivänä pahaa tee.

Siksi tykkään, että kirjat ovat erikseen. Että on muitakin keinoja rauhoittua ja istua aloillaan, kuin se älylaite. Mulla on oma epävirallinen tavoitteeni, että istun joka päivä vähintään yhden kirjan verran (joka käytännössä tarkoittaa kolmea kirjaa, koska kaikki haluavat tietenkin itse valita kirjan) aloillani lasten kanssa, vaikken siitä, ääneen lukemisesta niin kovin välitäkään. En kyllä myöskään mitenkään inhoa sitä, mutta keksin vain monesti muka tärkeämpääkin tekemistä. Onneksi iskämies välittää vähän enemmän ja koska hän jaksaa eläytyä paljon monipuolisemmin, lapsetkin mielummin kuuntelevat häntä. (Luin joskus enmuistaminkä-tutkimuksen, että nimenomaan isien kannattaa lukea lapsille)

Meillähän on aika vilkkaita nuo lapset, jos minulta kysytään. Kolme ensimmäistä oikeastaan tosi vilkkaita, neljäs sentään ihan himpun verran rauhallisempi. Muistan, kun joskus vähän aikaa sitten kadehdin kavereiden lapsia, ketkä viihtyivät juttujen perusteella (ja todistetusti olen myös nähnyt sellaista tapahtuvan, hehhee) itseksensä lukemassa kirjaa. Meillä sitä ei silloin vielä nähty. Mutta nykyään nähdään, onneksi. Varsinkin jos yhtään hoksaa kehottaa lapsia siihen.

Ei tähän tilanteeseen sentääs ihan itsestään olla päädytty. Kaikki kunnia miehelleni, jota pitää nyt oikein kehaista. Koska itselläni ei motivaatio riittänyt. Miekkonen kyllästyi oletettavasti rouvansa huokailuihin (koska ainainen hälinä nostaa viimeksimainitulla hermot pintaan ihan niinku joskus vain) ja päätti sinnikkäästi opettaa lapset lukemaan, eli katselemaan kirjoja itsekseenkin. Iskä teki sen, (että toistamiseen antoi lapsille kirjat käteen ja kehoitti lukemaan, kuulostaa vaativalta, eikös?) välittämättä siitä, etteivät lapset alkuun olleet tippaakaan yhteistyöhaluisia. Ehkä osa kunniasta myöskin sille, että kun kirjoja on luettu lapsille riittävästi (suunnilleen yhtä vaativaa tämäkin), he oppivat muistamaan tarinoista osan ulkoa, vähintäänkin sen juonen ja jaksavat siksi paremmin katsella niitä itsekseenkin. (Ehkä ne kaverivanhemmatkin olivat tehneet niin, mutta jättivät sen vain kertomatta...tai sitten ei.)

Nykyään meillä esikoinen saattaa jopa lukea kirjaa ääneen pienemmille. Ei, ei hän osaa vielä oikeasti lukea. Mutta hän muistaa ulkoa useita helpoimpia kirjoja aivan kannesta kanteen ja miltei sanasta sanaan. Voi että sitä on huvittavaa kuunnella! Siskonsa sen sijaan keksii kirjoista omia tarinoitaan, kuvien perusteella. Mielenkiintoisia nekin. Kaksi pienimmäistä hoitavatkin sitten kirjojen hajotus- ja syömispuolen. Jep. Kiitos vaan kontaktimuovin keksijälle!

Tänään aamulla muun muassa järjestin lasten kirjat takaisin hyllyyn ainakin viisi kertaa puolen tunnin sisällä, koska se tammikuussa kaksivuotias pikkujäbä on edelleen siinä iässä, jossa tykätään jotenkin ihan hirveästi purkaa kaikkia paikkoja. Ihana ikä, etten sanoisi. (Ehkä hän myös osoittaa mieltään tällä tavoin, mustasukkaisuuttaan.) Ja vaikka minä kuinka yritin ohjata häntä muihin leikkeihin, niin aina se ehti sen tehdä. Siis sen, että roudasi lastenhuoneen pikkupöydän ikkunan edestä hyllyn eteen, kiipesi siihen päälle seisomaan ja rämirämipampoks pudotteli kamat alas lattialle, lelusekamelskan jatkeeksi.

Ai että mitäkö minä tein silloin? No, ensin join kahvin kaikessa rauhassa ja rämirämipampoks-hiljaisuudessa ja heti perään kuorin perunat, tiiättehän, sillain peruna (mitähän tuolla nyt taas tapahtuu), toinen peruna (kääk, mikä ääni) kolmas peruna (rymirymi - voi eii, ihan pakko mennä kattomaan...).




keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Vähän kuulumisia

Olipa taas märkä viikon alku. Vielä maanantaina en jaksanut siihen juuri kiinnittää huomiota, kun olin niin fiiliksissä kuluneesta viikonlopusta. Meillä oli nimittäin sukutapaaminen mummuni kahdeksankymppisten kunniaksi. Viikonloppu oltiin leiriolosuhteissa, valmiilla ruuilla. Sukua oli koolla neljässä polvessa, joista helpoimmin huomatuksi (melutason ja vilinän perusteella) tulivat varmastikin alle kouluikäiset lapset, joita paikalla oli näin pikaisesti laskettuna yli kolme kymmentä.

Niin että vaikka viikonloppu menikin osittain kovasti helteisissä tunnelmissa, muksujen perässä pysytellessä, niin oli myöskin eri mukava tavata omia serkkuja. Huomata, että meitä samanikäisiä, nuoria aikuisia (ja muitakin muksujen perässä juoksevia), oli yhtäkkiä monta kertaa enemmän kuin ennen. Iällä kun ei enää tässä kohtaa niin ole merkitystä, aletaan serkkuvanhukset (eikö ollaki aika vanhuksia jo) olla samalla viivalla, yhä enenevissä määrin. Oikein kiva oli nähdä myöskin isäni sisaruksia, sekä kuulla mummuni lapsuusmuistoja. Niitä mietiskellessä alkuviikko vierähti tuosta noin vain.

Tiistaina marraskuu iski vasten kasvoja. Marraskuu itsessään on oikein tervetullut kyllä (missä välissä se lokakuu ehti vierähtää?!). Mutta se, että vettä sataa marraskuun ensimmäisenä, se ihan vähän latistaa tunnelmaa. Jotenkin musta tuntuu, että omassa lapsuudessani marraskuussa oli ihan oikeasti jo talvi. Tai sitten aika kultaa muistot. Joka tapauksessa, sen lisäksi, että ulkona on tullut vettä koko päivän, niin myöskin seinien sisäpuolella on vallinnut ihan armoton kaaos.

En tiedä onko kuopuksella jo eroahdistusvaihe meneillään, vai onko hän kenties hammaspipinen, vaiko onko sairastettu flunssa menossa korviin, mutta hän ei yhtäkkiä oikein tahtoisi lattioilla viihtyä. Ja sen verran painava mussukka hän jo on, että mikäli mahdollista, mielummin istun höpöttelemässä hänen kanssaan, kuin kyykin poju kainalossa noukkimassa leluja lattialta tai teen muutenkaan yhtään mitään. Vaikka musta usein tuntuu, etten saa mitään näkyvää päivisin aikaiseksi niin paljon kuin koko ajan pyyhällänkin menemään joka suuntaan, niin tämmöisenä päivänä konkretisoituu se, mihin minun eimikään-aika enimmäkseen kuluu: suurimman osan ajasta kuskaan muun tekemisen ohessa paikoilleen tavaroita, mitä lapset levittävät, jotta he voisivat ne heti kohta taas levittää uudestaan.

Ennen lounasta lapset olivat muun muassa purkaneet keittiön laatikoista ne, missä ei toistaiseksi vielä ole lapsilukkoja, levittäneet pikkumakkarissa lehtikorin koko sisällön lattialle sekä lastenhuoneessa kaikki lelut, meidän sängystä oli nakeltu lattialle petivaatteet lakanaa myöten (taas kerran, ja minä niiiiin tulen vihaiseksi tästä) ja eteisessä näytti tältä: 


Niin sortui äiti lahjomaan. Jos oikein reippaasti siivoatte kaikki kamat paikoilleen, niin lupaan hakea varastosta jouluvalot. JOOO! Äiti, äiti! Haeksää ne tonttulakitki sitten? Lupsautin hakevani (mutta sen jätin kertomatta, että ehkä saatan ne vielä illan hämärissä piilottaa joksikin aikaa). Sanokaa mitä sanotte, mutta tällä kertaa ainakin lahjominen kannatti. Nuo naperot ihan oikeasti siivosivat (minä autoin vain vähän) reippaasti ja vieläpä nopeasti paikat kondikseen.

Ja nyt meillä on jouluvaloja (niitä ei niin kovin jouluisia tosin vasta) niin paljon kuin suinkin muuton jäljiltä löysimme (tarkemmin sanottuna huimat kaksi kappaletta). Niin, ja tonttu ja joulupukkileikit ovat täällä taas. Mutta nuo valot, voi että ne tuovatkin lämmintä tunnelmaa syksyyn! Eihän se nyt mikään uusi juttu ole, mutta ihastelemisen arvoinen tänäkin vuonna. Voin vain ihmetellä, miksen aiemmin tajunnut noita etsiä, ei nähkääs kurja ilma tunnu taas missään, kun sisällä on tunnelmaa.

Sitäpaitsi, tänään on katot valkeana (ylläolevan tekstin kirjoitin eilen) ja nurmikkokin just ja just melkein lumen peitossa. Minä kirjoitan tässä paksu villahuivi kaulassani, pää yhdessä asennossa kallellaan, tyynykasaan nojaten, niska kun otti ja jämähti aamulla sängystä noustessa. Voin kertoa, että on ollut turhauttava päivä, kun ei ole kivulta voinut juuri ylimääräistä tehdä. Potut oli silti pakko kuoria, ettei nälissään tarvi lasten olla, myöskään kakkapeppujen pesusta en ole voinut luistaa, vaikka toinen käsi ei juuri nouse. Kerrottakoon myöskin, että. Kaaos. On. Huomattava. Vielä eilistäkin pahempi.

Toivon, että varaamani aika jäsenkorjaajalle on tähän vaivaan oikea lääke. Vaikka tämä pikku juttu onkin, niin sen verran normaaliarkea rajoittava, että muistanpa taas vähän paremmin arvostaa sitä liiankin itsestäänselvältä tuntuvaa asiaa, kuin kivuton liikkuminen ja terveys ylipäätään.
Vaan ei siitä sen enempää.

Parasta just nyt on ikkunan takainen valkea näkymä, vaikkei lumen vähäisyydestä johtuen lapsilla pulkka luistanutkaan. Toivottavasti sielläkin on satanut lunta! Vai olenko mää ainut joka lumesta tykkää?


tiistai 1. marraskuuta 2016

Lasten juttuja

Vaihteeksi vähän (äitin mielestä) hassuja juttuja. Niitä, mitä sinne vauvakirjaan pitäisi saada raapustettua, mutta koska tänne on paljon vaivattomampi. Vaan täältäpä ne on sinne nopsa kopsasta, joskus sopivan tilaisuuden tullen. Pitemmittä puheitta asiaan.


Pikkuneiti maalasi kerran sormiväreillä keskittyneesti ja selosti: Mää piillän lumiukon. Tättä on lumiukon pää, lumiukon kädet, lumiukon kävelyt ( = jalat, oletan).

 ---

Vanhin muksuista oli ruokapöydässä turhan vallattomalla päällä, ja useiden rauhoittumispyyntöjen jälkeen komensin häntä tiukasti: Olepa nyt ihmisiksi siinä! Tomerana hän vastasi: Eiku siis Fionaksi, ja asettui kiltisti aloillensa. (Vuoden takainen villitys, Fiona , vierailee siis toisinaan vieläkin)

 ---

Kehoitin kaksivuotiasta, jotta laskeppa niitä pikkareita, niin laitetaan yövaippa. Hän teki työtä käskettyä ja alkoi laskea: ykki, kakki, kolme, neljä, viiti, kuuti...

 ---

Äiti, missä se vastaan syntynyt vauva on? Kysyi esikoinen kerran. Oli kaiketi kuunnellut päivittelyämme, kuinka ne vauvat kasvavat niin äkkiä ja kuinka pienenpienen hetken ovat vastasyntyneitä.

   ---

Pikkumies ilmoitti hyvin pikkuvanhalla, virallisella äänellä, menevänsä piirtämään ylimääräisparvekkeelle. Mikä sitten lieneekin tuo ylimääräisparveke, en aivan saanut selvää, mutta kuvitella saattaa, jotta varsin hieno ja tärkeä paikka. Sellainen isojen paikka.

    ---

Mun ääni ei virkisty, ilmoitti samainen kaveri surkeana, kun flunssasta johtuen äänensä muistutti variksenpojan raakkumista.

     ---

Äiti, miks potuista tehään varpaita, pohti kyselyikäinen kerran. (Pottuvarvas, juu nou.)

      ---

Mää yöllä rapisin ku mulla oli kylmä, kertoi nelivuotias eräänä aamuna herättyään. Kun kysyin hieman tarkennusta asiaan, asettui hän näytiksi lattialle makaamaan kippuraan ja tärisemään. Eiku siis rapisemaan, piti tietenkin sanomani.

       ---

Nykyään näitä hilpeitä hetkiä on suhteellisen usein, kun satuseppoja on tosiaan jo kaksi, siis naurussa pitelemistä taas entistäkin enemmän. Myönnettäköön, että aina en aivan onnistu peittelemään totaalirepeämisiäni. Mutta kovasti yritän. Enkä malta odottaa, mitä on meno kohta, kun kolmonenkin pääsee tuohon hupsuun ikään - ennen pitkää nelonenkin. Hui sentään, onneksi siihen on vielä vähän aikaa.
(Pientä kriisinpoikasta havaittavissa taas vaihteeksi, nimittäin tuo meidän vauva on jo aivan iso poitsu ja aika tosi vähän vauva enää. Että nyyhkistä vaan vielä tähän loppuun sitten.)

Viimeiseksi, saanen esitellä, ystävämme hevonen (jep jep, repesin)