tiistai 22. marraskuuta 2016

Meidän sirkuksessa

Tervetuloa meille! Jos lapsilta kysyttäisiin, täällä olisi taukoamaton sirkus päällä. Jos äiti saisi päättää, hoplopit olis sirkustamista varten. Mutta koska sirkustelu, siis hyppiminen ja juokseminen a) on lapsista aivan tosi siistiä ja b) alkaa aina leikkien loppuessa ja kesken leikkien ja syömisten jälkeen ja ulkoa tullessa ja tylsyyden iskiessä ja ihan muuten vain, lyhyesti sanottuna Joka Välissä, en ihan joka kerta jaksa kieltää sitä iloa. (Ainakaan sadepäivinä.)

Miksi kieltäisin? Koska sehän on liikuntaa ja kehittää. En nyt tarkalleen osaa sanoa mitä, mutta näin maalaisjärjellä ajateltuna ainakin sitä hyppimistä. Kehitystä kai sekin on, että ensin hypitään tasajalkaa lattialla, sitten kirjan päältä, kohta portailta, seuraavana sohvalta, vähän korkeammalta tuolilta ja lopulta ruokapöydältä (jep, ja nimenomaan pienin heistä).


Ja vaikkei mitään kehittäisikään, niin en totta puhuen keksi riittävän hyvää syytä liialle rajoittamiselle. Vaikka syitä keksinkin. Niinku vaikka, että äiti ei nyt jaksa meteliä, tai äiti ei nyt jaksa vahtia, tai äitin sohva ja äitin tyynyt ja äitin kukat (no se on kyllä jo tosi hyvä syy!), ja äiti nyt sitä ja äiti nyt tätä. Mutta jos yhtään pysähtyy miettimään, niin tajuaa aika usein kieltävänsä vähän niinku kieltämisen ilosta vain. Ja päättää, että kyllä lapset saavat olla lapsia. Hetken ne vain ovat, oikeasti.


Kaikki alkoi siitä, kun silloin puoltoistavuotias rasavilli oivalsi hyppimisen ilon. Aikansa sitä treenattuaan innostuivat myöskin isosisko ja -veli. Nykyään riittää, että yksi heistä hoksaa hypätä jostain, niin aivan hetkessä menossa on mukana kaikki kolme. Pienin heistä on rohkein, muut tulevat perässä aina kun uskaltavat. (Huom. eivät siis aina.)


Ollaanpa silti rehellisiä. Pakkohan mun on välillä kieltääkin. Jos heitä ei kukaan keskeyttäisi, he varmasti hyppisivät, ja vain hyppisivät, aamusta iltaan. Ja koska se, että kolme pikkumuksua hyppii kilpaa, vaatii tietysti sen, että äitipoliisi malttaa istua aloillensa. Silmänpitäjäksi. Etteivät toistensa päälle hypi ja itseään loukkaa. Äitipoliisi näyttää stop -merkkiä hyppelylle, jos meno yltyy liian rajuksi. Muistuttaa varomaan toisia, odottamaan omaa vuoroa ja mitä näitä nyt on. Mielellään se poliisina välillä istuukin. Koska on sitä oikeasti hauska seurata.


Mutta no, liika on liikaa tässäkin tapauksessa. Äidit kun on vähän semmoisia, että niillä saattaa olla aika paljon kaikkea muutakin tärkeää tekemistä, sen poliisina istumisen lisäksi. Siksi se levoton sirkuskin on välillä pakko keskeyttää (niin siis, voihan sitä yrittää ainaki). Joskus juoksuhyppysirkusta ei saa loppumaan muuten, kun pukemalla puput tai kengurut tai apinat tai mitkä ikinä, ulkotamineisiin (pienin jatkaa kyllä hyppimistä ulkonakin, hiekkalaatikon reunalta ja terassin portailta. Kai tääki on joku vaihe?). Joskus riittää, että sulkeudutaan koko porukka lastenhuoneeseen vaikkapa legoilla rakentamaan. Joskus kirjan lukeminen auttaa. Joskus ei auta mikään.


Silloin äitimamma vain unohtaa kaiken mukatärkeän ja yksinkertaisesti koittaa kestää. Toisin sanoen kääntää asian mukavaksi. Pistää tiptapin soimaan ja etsii mukavan asennon itsellensä. Mikäs siinä istuessa, kun on viihdyttäjää jos kuinka monta. Eipähän tarvi kotitöitä ainakaan tehdä. Kaivaa ehkä kännykkäkameran esiin ja kuvaa pari videota, lasten häitä ajatellen (noniin hehheh). Ei vain, ihan itsellensä muistoksi. Koska ikävää, mutta totta, jotta niin vain nämäkin kullannuput kasvavat vielä joskus isoiksi ja tylsiksi. Vaihtavat hyppelyn ihan vain kävelemiseen.

Ja tiedän sen, että kaikista harmaantuneista hiuksista huolimatta, tulen vielä kaipaamaan näitä aikoja. Voi miten tulenkin!

6 kommenttia:

  1. Täällä kans yks sirkustirehtööri (jota sirkustelijat harvemmin tottelevat, noh ehkä joskus sentään).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo siihen sirkukseen on kyllä melkein mahdoton saaha mitään tolkkua. Ihmekö tuo ku äitillä alivoima ;)

      Poista
  2. Siis tuo pienin hyppelijä on kyl ihan uskomaton! Siis et se oikeesti osaa hypätä ja korkealta. Joskus siis iiron kans mietittiin et ihan käsittömätöntä ku se on niin rohkee ja taitava. Tuli siis hän mieleen ku yritin saaha noomin hyppäämään jostain ja se ei oikeen alkanu. :'D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo on se meilläki ensimmäinen, joka näin pienenä uskaltaa :D ja se just että hyppii koko ajan, ei aina es kävele ku kulkee paikasta toiseen hyppimällä 😂 meillä kans neiti kaikkein varovaisin, mutta ylläri hyvin poikien mukana pysyy, vaikka sais nuo välillä vähän rauhallisempiaki olla 🙈

      Poista

Ilahdun ja kauniisti kiitän kommentistasi!