torstai 22. joulukuuta 2016

Saapi joulu tulla

Ihana joulu alkaa olla käsillä. Olin jo ajatellut jättää blogin joululomalle, mutta jalat kaipaavat pientä lepotaukoa, joten miksipä en höpöttelisi vähän niitä näitä. Minä, joka olen tämän viikon keskittynyt niin joulun laittoon kotona, etten ole lasten lisäksi juuri muille saanut lörpötellä kuin miekkoselleni. Pientä puheripulia havaittavissa siis.
Täällä on häärätty menemään aivan intona. Vähän itsekin välillä ihmettelen, mistä tämä kaikki motivaatio kumpuaa, kun en ole miksikään överijouluihmiseksi itseäni koskaan ajatellut. Nyt tuntuu siltä. Sydämet silmissä kierrän ympäri mökkiä ja ihastelen menemään. Sisustan ja somistan, tuoksuttelen hyasintteja, sytyttelen kynttilöitä ja tottakai soitan joululauluja mahdollisimman isosti.
Ihan vähän on meinannut fiilistä latistaa se, että lapset on jotenkin olleet erityisen ärtyisiä tämän viikon. Mutta toisaalta joulufiilis on kivasti auttanut allekirjoittanutta sietämään kiukkuja, tai vähintäänkin unohtamaan ne nopeasti. 
Toisaalta taas lapset on aivan täpinöissään. Niin täpinöissään, etten meinaa itsekään malttaa odottaa aattoa ja sitä heille tärkeintä vierasta. Pakko varmaankin silti yrittää olla muka esimerkillinen ja koittaa edes ulospäin näyttää rauhalliselta, heh. Mutta tipe-tipe-tip-tappia hoilotan ja leikin menemään heidän kanssaan silti monta kertaa päivässä!
Vaan nyt minä läksin jatkamaan tuikitärkeitä askareitani. Joulukortin verran kuulette minusta vielä, mutta sitten seuraavan kerran palaillaan nähtävästi ensi vuoden puolella. Suurkiitokset kuluneestä vuodesta teille kaikille ihanille, ketkä olette höpötyksiäni jaksaneet lukea! Vaikka alunperin lähdinkin tätä blogia kirjoittamaan vain itseäni varten, niin kyllä maar se motivoi kirjoittamaan aina vain enemmän ja enemmän, kun huomaa, että lukijoita riittää. Jouluhali jokaiselle teille!

P.s. Olen aivan umpirakastunut tuohon joulukuuseen! 
Tähti vain vielä puuttuu, mutta asiaan on tulossa muutos pikimmiten. 

tiistai 20. joulukuuta 2016

Neljä yötä jouluun on

Voi että onkin mukava laittaa ensimmäistä joulua uudessa kodissa. Vieläkin toisinaan saattaa häivähtää sellainen epäuskoinen fiilis, että ihanko oikeasti tämä kaikki on meidän! Niin hyvältä, ihanalta ja meille sopivalta tämä kaikki tuntuu. Että kyllä, hyvin on viihdytty! Nyt enää kaksi kokonaista työpäivää miekkosella ja sitten tämä mökki pysähtyy odotetun joulun viettoon.

Täällä on semmoinen sopivan rauhallinen (omalla tavallaan), mutta just mukavan toiminnantäyteinen härdelli päällä. Ensin jouluun liittymättömät, mutta härdelliin liittyvät: tuo meidän uhmis, kohta kaksvee, on edelleen mestari pitämään äidin liikkeessä. Tänään hän aamulla ensimmäiseksi muun muassa tyhjensi kaikkien lasten kaikki vaatekaapit läjään lattialle, tiskasi vessan lavuaarissa mamman hiustenhoitotuotteet ja -välineet, ja sitten sen vaateläjän kylkeen, toiseen läjään, kumosi kaikki lelukorit. Kaiken lisäksi hän, kuten sanottua, on nykyään uhmis. Voi että onkin! Kaikki on EIEIEIII ja joka ikisestä vähänkään pieleen menneestä asiasta vedetään raivarit. Että tuota. Hermoloma laitettu tilaukseen!

Toisena härdellivastaavana toimii tuo minimpi taapero, joka nyt jo ilmeisen järjestelmällisesti tuhoaa kaikkea mihin vain käsiksi pääsee. Ja pääseehän hän, pitkä kun on. Muun muassa äiskän tarkkaan varjellut joulukukkaset ovat lentäneet lattialle multineen päivineen muutamaan otteeseen. Tekemistä siis piisaa, aivan kuin käsikirjoitukseen kuuluu, vaan eipähän käy aika pitkäksi.

Ihan vaan sattuneista syistä meillä ei vedetä ressiä mistään joulusiivoista. Vaikka silti, tykkään niin siitä, siivoamisesta, että jos vähänkään on jäänyt luppoaikaa, olen melko varmasti tarttunut tilaisuuteen ja vetänyt äkkiä puhtaaksi jonkun paikan. Jos siis täällä ei joka paikka ole jouluna aivan tiptop, niin ainakin roskakaappi kiiltää. Ja keittiön laatikostot niin ikään. Kenties pala palalta siivoillaan lisää, mutta vain jos suinkin ehditään.

Ja jos ei ehditä niin hällä väliä. Joulu tulee siivoamattakin! Tai musta oikeastaan tuntuu, että joulu on jo täällä. Jos ei vielä virallisesti niin ainakin joulumieli ja lämmin tunnelma (ja nyt unohdetaan se uhmis) on tänne jo hyvin kotiutuneet, ja sehän se on tärkeintä.

Vaikka allekirjoittanut kotiarjessa aika kiireinen onkin, niin varsinaisilta joulukiireiltä ollaan säästytty tänä vuonna, toistaiseksi. Ehkä eniten sen ansiosta, että vihdoinkin osattiin olla järkeviä ja hoidettiin kaikki jouluostokset jo monta viikkoa sitten. Kun aikaa ei ihan joulun alla mene kaupoissa juoksemiseen, niin yllättäen onkin aivan leppoista laitella joulua. Just sillälailla pikkuhiljaa tunnelmoiden.

Viime viikolla esimerkiksi leivottiin pipareita ja muita jouluherkkuja (pyöräytinpäs tuossa elämäni ensimmäiset leivätkin sitten, ja (vaikka itse sanonkin,) tuli kertamakaikkiaan niin hyvää, että pitänee tehdä jouluksi vielä toinen satsi.) Eilen kannettiin vihdoin ja viimein kauan odotettu metsäkuusi sisään. Tämä aamu menikin lasten kanssa kuusta koristellessa. Niin, ja ne lapset, ne sitten ovat suloisia (mukaanlukien se uhmis), kun odottavat joulua niin innoissaan ja jännittyneinä, että melkein jännittää itseäkin.

Tänä iltana taidan pystyttää keittiöön paketointipajan. Jotain leipomuksia olis myöskin vielä tarkoitus tehdä, jouluruokiakin kenties. Eiköhän me tässä vielä pikku joulukiireenpoikanenkin saada aikaiseksi.

Näiden lörpötysten myötä toivon jokaiseen kotiin mukavaa ja tunnelmallista jouluviikkoa!

perjantai 16. joulukuuta 2016

Tonttukuvia

Minä mamma se päätin räväyttää ja räpsiä vähän joulukorttikuvia. Ihan extempore ja ihan itse. Amatöörinä, yksin ja tietty kännykkäkameralla. Sain nimittäin yhtäkkiä sellaisen välähdyksen, jota inspiraatioksikin ehkä voisi kutsua. Silmissäni näin hauskan rivin samistonttulakkeja ja päätin kokeilla, josko saisin tallennettua kameraan jotain vähänkään mielikuvaani muistuttavaa.

Hiukan piti järjestellä huonekaluja uuteen uskoon, jotta saatiin sopiva paikka kuvaamiselle. Onnekseni muksut olivat innoissaan mukana kaikki. Eikä vähiten siksi, että pienimmäinen velikin otettiin kuvaan mukaan. Hän vaan on niin kaikkien lellari. Yhdessä jännitettiin, jotta pysyykö hän pystyssä tukea vasten, sievässä rivissä muiden kanssa. Ja totta vie hän pysyi! (Pystyssä siis, se sievä rivi onkin sitten toinen juttu.)

Vaikka vähän heitä piti kyllä lahjoakin. Saatte sitte vaikka suklaata jos nyt kiltisti ootte siinä kaikki vähän aikaa. Nätisti. Paikallaan. Isompiin lahjominen tehosikin aikasta hyvin. Pienimmille annoin lopulta käteen naposteltavaa, että sain heidät edes pienenpieneksi hetkeksi pysymään heilumatta. 

Jokainen voi halutessaan laskea mielessään, miten monta onnistunutta kuvaa voi saada, jos neljästä naperosta kukanenkin pysyy paikallaan kahdesta kolmeen sekuntia, kaksi pienimmäistä sekunnin, jos ollenkaan. Ja tietenkin kun kaikki hästäävät vuorotellen, on aika lahjakkaasti taattu se, että joka kuvassa joku raaja heilahtaa.

Mutta meillä oli hauskaa. Kikatettiin kaikki yhdessä. Aina oli joku väärin päin, aina joku repimässä lakkia päästä, aina joku, jonka käsi tai jalka tai pää heilui, tai joku joka kipitti karkuun. Siis aina joku syy nauraa.

Siitä huolimatta, etten saanut sellaista kuvaa kuin mielessäni kaavailin, sain pari kohtalaisen hyvin onnistunuttakin kuvaa. Laatu nyt on mitä on, mutta eikös se joulukorteissa ajatus ole tärkein. (Näin koittaa uskotella itselleen hän, joka näkee haaveunia oikeasta kamerasta :D)

Itsellehän parhaita muistoja ovatkin juuri ne hassut kuvat, missä kaikki ei ole niin justiinsa vaan varmuudella joku vähän vinksottaa. Aitoja ja totuudenmukaisia. Teetinkin niitä itselleni pienen sarjan, seinälle joulukoristeeksi.

Viralliseen joulukorttiin pääsi sellainen otos, missä heiluvat osat saatiin rajattua näkyvistä. Ja missä ei näy kasvoja, on nimittäin aika, jos ei täysin mahdotonta, niin haasteellista nyt kuitenkin, saada niin hyvin onnistunut kuva, jossa kaikki olisivat a) aloillansa ja b) vieläpä joulukorttikuvan luonteeseen sopivin ilmein.

Nyt on kortit teetettynä. Eikä muuten mennyt ihan putkeen, ei. Kun näin valmiin korttipinon, en voinut kuin todeta, jotta pieleen meni, mutta menkööt! Kortteja ne kuitenkin vain ovat. Niin vain kiikutettiin punaisessa kuoressa postilaatikkoon. Onnellisesti, ne epäonnistuneet.

Tässäpä pieni hästäysnäyte, ollos hyvä!





tiistai 13. joulukuuta 2016

Joulupukki, kuulehan tätä asiaa

Tietäisitpä, rakas Joulupukki, kuinka sinua täällä odotetaan. Ensimmäiset kirjeet korvatunturin suuntaan lapset kuskasivat omatoimisesti terassin pöydälle jo marraskuun alussa. Koska siitä on vierähtänyt aikaa, niin päätimme yhteistuumin postittaa vielä toisetkin mokomat, lasten iloksi. Ja siltä varalta, että ne hyvissä ajoin lähetetyt olisivat epähuomiossa kadonneet.

Tottahan sinä tiedät, etteivät lahjat joulussa ole tärkeintä, enemmänkin se ajatus siellä jouluterveisen takana. Että olet minulle tärkeä ja siksi haluan sinua näin jouluna muistaa. Totta on kuitenkin myös se, että lasten joulu pyörii paljon pukin, tonttujen ja lahjojen ympärillä - ja se on aivan oikein se.

Ajattelin taas vähän suomentaa muksujen kirjoittamia kirjeitä, kaiken varalta, jos vaikka Joulupukilla ei heidän kielelleen löytyisikään sanakirjaa. Aloitan meidän reippaasta nelivuotiaasta, joka jaksoi hienosti raapustaa alkuun pari sanaa isojen kielellä. Omien sanojensa mukaan hänen kirjeessään lukee näin: Rakas Joulupukki, olen ollut ihan kiltisti ja auttanut äitiä. Minä toivoisin joululahjaksi pikkulegoja ja autoradan. Joulupukki rakastaa kaikkia lapsia.



Neiti kirjoitti myöskin hyvin tärkeänä keskittyen oman kirjeensä, omalla kaunollaan. Hänen pitkäaikainen toiveensa on saada tyttöjen pikkulegoja. Muitakin toiveita yritin tiedustella, mutta sen kummemmin hän ei niitä määritellyt.


Kolmas pikkuveli ei taida vielä kovin paljoa ymmärtää tällaisten kirjeiden päälle, mutta itoa louluputtia hänkin kovasti odottaa saapuvaksi. Tämä touhottaja suttasi omat terveisensä omalla taiteellisella tyylillään. Nyt mennään siis melko tulkinnanvaraisesti, mutta mitä leikeistään voisi päätellä, niin epäilisin hänen mahdollisesti toivovan lisää täydennystä pikkuautokokoelmaansa, näin niinkuin esimerkiksi.


Isommat pitivät huolen siitä, että kaikkein pienimmänkin puolesta kirjoitettiin kirje. Minä äiti se tein työtä käskettyä ja muodon vuoksi tuhersin muutaman sanan neljänteenkin lappuseen. Tosin tämä pienin kaveri taitaa keskittyä tänä jouluna vielä enemmänkin käärepapereiden maistelemiseen, kuin itse pakettien sisältöön.

Lapset veivät kirjeensä perinteisesti terassille odottamaan, että joku tontuista ohimennessään ne hoksaisi ja toimittaisi sitten perille Korvatunturille. Ja voi sitä jännityksen määrää, kun huomasivat kirjeiden yhtäkkiä oikeasti kadonneen! 

Nyt täällä jo kyselläänkin monta kertaa päivässä joulukuusen perään ja lasketaan, milloin voidaan oikeasti laulaa Kolme yötä jouluun on. Kaikesta päätellen joulu on aivan tässä lähellä.


perjantai 9. joulukuuta 2016

Pari sanaa kaikkein pienimmästä

Pakko taas tehdä perinteiset ja vähän ihmetellä. Sitä nimittäin, kuinka nuo äidin pikkukullat kasvaa hurahtavat tuosta noin vain. Varsinkin tuollaiset nollavuotiaat, yhdessä hetkessä vauvasta taaperoksi. Yritän tässä parhaillaan sisäistää sitä ajatusta, että meidän vauva ei ihan hirveän vauva enää ole. Joka kerta se on tuntunut yhtä haikealta, eikä tämä, neljäskään, ole tehnyt poikkeusta sääntöön.

Hän vain yksinkertaisesti on niin iso pikkujätkä jo! Vaikka minä kuinka olen yrittänyt toppuutella, jotta ei tässä niin kiire olis. Isona kun kerkeää olla sitten lopun elämänsä ja, niin, vauva-aika on niin ainutlaatuista. Vaikka ainutlaatuista se leikki-ikäkin on, ettei sen puoleen. Vaan eipä auta toppuuttelut, niin kova on kiire ja hoppu isompien leikkeihin mukaan.

Hän, vielä nollavuotias pikku tetsari, kauhoo menemään semmoista kyytiä, että otsatöyhtönsä vain hulmuaa. Armoton kopkopkopkopina käy (kun polvet ja kyynärpäät kolisevat lattiaa vasten), hänen yrittäessään pysyä toisten perässä. Hyvin pysyykin! Tuosta noin vain viilettää sisarustensa vanavedessä ja kohta istua töröttää lastenhuoneessa leikkimässä muiden mukana, isona poikana, mukamas. Jotenkin niin hellyyttävää. (Ja taas meni roska silmään.) Äidin vauva.


Uusimpana taitona hän on oppinut kiipeilemään ja nousemaan tukea vasten seisomaan. Nyt hän tietenkin sitten löytyy milloin mistäkin itse aiheuttamastaan pulasta, kun alas ei vielä pääse omin avuin. Milloin hän keikkuu sängyn laidalla, milloin lelukorien päällä. Ai mitenkö lelukorin päällä? No sillain kätevästi, jalat toisella reunalla, pää ja kädet toisella reunalla ja massu tyhjän päällä roikkuen. Jep jep. En toden totta tiedä, miten hän sen teki, mutta sieltä kuitenkin löytyi, kun suunnistin ääntä (kirkumista) kohti, päästämään pientä pinteestä. Kuvan olisin ottanut, mutta en uskaltanut lähteä hakemaan kameraa, sen verran kiikkerältä tuo asento vaikutti.

Edellämainittujen lisäksi minimiehen harrastuksiin kuuluu mahdollisesti jossain kohti päivää aukeavien ovien vahtiminen. Hän tuntuu olevan jatkuvassa valmiustilassa, sillä heti tilaisuuden tullen hän salamana kopistelee paikalle. Tavoitteenaan olla niin nopea, että ehtisi vaikkapa vessaan levittämään vessapaperia, tai kahmimaan lattialta pikkulegoja suuhunsa, tai yleensäkin penkomaan kaikkia mielenkiintoisia, kiellettyjä paikkoja, ennen kuin ovi taas sulkeutuu. Tylysti vain, nenän edestä.

Olen aina sanonut, että tämä nelonen on meidän rauhallisin tapaus. Niin onkin, tai...en nyt enää ole ihan varma. Se rauhallisuus ainakin, se on suhteellista. Tämäkin minimies on meinaan aikamoinen touhupakkaus. Ihan vain esimerkkinä voisin mainita, kuinka hän tuossa joku viikko sitten kiipesi alas syöttötuolistaan. Eihän hän tietenkään oikeasti sieltä osaa alas tulla. Mutta pudottautumalla. Tömps. Ja auts. Ei onneksi käynyt kuinkaan.

Pudottautui, siitä huolimatta, että vahdimme silmä tarkkana, siinä pöydän ääressä kun yhdessä olimme. Tuolla ensimmäisellä, ja kaiken toivon mukaan viimeisellä, kerralla hän totisesti yllätti meidät kaikki. Oli vain yksinkertaisesti niin nopea. Emmekä totta tosiaan osanneet sellaista odottaa, kun muut kolme sisarustaan ovat pysyneet tuossa vaiheessa vielä melko kiltisti aloillaan, mitä syöttötuoliin tulee. (Tarkemmin sanottuna tämä oli vasta toinen kerta, kun meillä joku tippuu syöttötuolista, vaikka kaikki ovat uhmanneet kieltoja ja mm. syöneet seisaallaan ja muutenkin rimpuilleet menemään.)

Vauhtia siis riittää, hänelläkin. Hänellä, joka tällä viikolla täytti yhdeksän kuukautta. Meidän kaikkien rakas lemmikki. Hän, jonka lähimpänä olemisesta kilpaillaan, edelleenkin. Hän, jonka äitiparka täällä niin kovasti yrittää sopeutua siihen totuuteen, että vauvavuosi eittämättä jää taas kohta taakse.


keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Lukioaikoja muistelemassa

Ihana viikonloppu ja toisen alku takana. Pelkästään jo siksi, että itsenäisyyspäivän kunniaksi miekkonenkin oli kotona ylimääräisen päivän. Otettiin pitkästä aikaa rennosti vain kotona ja omalla porukalla. Poltettiin kynttilöitä aamusta iltaan, juotiin glögiä, saunottiin rauhassa ja panostettiin ruokaan normaalia enemmän. Lasten kanssa muun muassa leikeltiin lumihiutaleita ikkunaan koristeiksi ja rakennettiin legoilla ja sitten vain oltiin (luonnollisesti kaiken sen normaalin kinastelun lisäksi siis, mutta ne sellaiset eivät nyt tähän tekstiin sovi).

Erityisen ihana kulunut viikonloppu oli myös siksi, että minä mamma pääsin käymään niin sanotusti yövapaalla ensimmäistä kertaa sitten kuopuksen syntymän. Kokoonnuttiin ympäri Suomea hajaantuneen, lukioaikaisen tyttöporukan kanssa pikkujouluja viettämään. Uskomatonta, kuinka monta vuotta siitä jo on, kun sievässä rivissä, sievinä tyttöinä (of course) saatiin asettaa sieville kutreillemme ansaitut valkolakit!

Suoraan sanottuna olin ihan pikkuisen ehtinyt unohtaa, kuinka täydellisen rentoa ja hauskaa seuraa nuo naiset ovat. Muistin kyllä, että hauskaa. Mutta että niin hauskaa, että vatsalihakset on vieläkin kipeänä kaikesta siitä nauramisesta. Ja posket aivan hellänä. No okei, ehkä ihan vähän liioittelin - olen jo toipunut kyllä. Mutta pitkästä aikaa nauroin ja vain nauroin aivan vedet silmissä suunnilleen koko ajan.

Mitään kovin kummoista ohjelmaa meillä ei ollut. Vaan mitäpä sitä ihminen muuta tarvitsee, kuin yhdessä laitettua hyvää ruokaa kauniissa kodissa, kun seura itsessään on jo oma ohjelmanumeronsa. Toki pikkuisen piti tehdä jotain jouluistakin, muodon vuoksi. Kuten koristella pipareita ja vaihtaa lahjoja. Että voitais puhua pikkujouluista niinku.

Kotona iskällä ja lapsilla oli kaikki mennyt hyvin. Varmaan paremmin, kuin minulla lasten kanssa konsanaan. Oikeasti. Kuopuskaan tuskin huomasi, etten ollut häntä yöllä imettämässä, vaan sen sijaan iskä juotti pullosta, sen minkä juotti.

Minä puolestani, joka olisin saanut nukkua kerrankin heräämättä, heräsin varmasti useammin, kuin kotona yökön virkaa toimittanut miekkoseni. Melkein harmitti. (No harmitti kyllä, hetken.) Mutta sitten päätin olla ajattelematta sitä. Koska ehdottomasti tuo reissu oli yhden melkein valvotun yön arvoinen.


perjantai 2. joulukuuta 2016

Joulukalentereista ja vähän muustakin


Tämä äiskä on kai jokseenkin kehnonlaisella mielikuvituksella varustettu, siksi nääs, kun tekaisi lapsille tylsästi melkein tismalleen samanlaiset tarrajoulukalenterit kuin vuosi sitten. Samanlaiset, koska mamma-aivojen idea-osasto käy tänä(kin) vuonna tyhjäkäynnillä diy-kalentereiden suhteen. (Koska niin kauan, kuin nuo naperot eivät tiedä suklaakalentereista, ei hän, mamma, meinaa sellaisia myöskään heille tyrkyttää.) Toisaalta puolusteli hän tylsyyttään, jotta miksi hylätä jo kerran hyväksi todettua, kun voi paremminkin panostaa toteutukseen vähän huolellisemmin. Tarkemmin kun vielä muistelee, niin sellaista juuri taisikin kaavailla jo silloin, vuosi sitten, kun kalenterit niin hätäisesti piirusteli.

Vaikkei kyseinen mamma ole (tänäkään vuonna) oikeastaan vähääkään sellainen käsitöissä onnistuva saatika siitä kovin erityisesti nauttiva tyyppi, niin joulun aikaan näköjään herää hänessäkin aina halu yrittää, jonkunlaista askartelua tai sen suuntaista edes. Ihan siis vapaaehtoisesti. Joskaan siitä hän ei ole varma, lasketaanko tussi-viivotin-tarra-leimasin-työskentely askarteluksi. Mutta käsiä siinä tarvitaan ainaski.

Tulkoon vielä paljastetuksi, jotta on mammalla myös pikkuisen oma lehmä ojassa. Nähkääs, vaikka hän reilusti onkin reipastunut noiden aamuheräämisten suhteen, niin yhä edelleen häntä houkuttelee niin kovin se ajatus, että saisi vartin verran lisäaikaa peiton alla lämmittelemiseen. Siinä tehtävässä tällainen joulukalenteri aarteineen päivineen toimii vallan mainiosti. Muksut ei äitimamman olemassaoloa aamulla muista laisinkaan, kun heti herättyään kilpaa juoksevat etsimään tontun jättämiä yllätyspussukoita.

Siispä alkuviikosta hamstrasi hän kalenteria varten kaapit pullolleen monenlaista pientä sälää ja naposteltavaa, kuten tarroja, muumirusinoita, pähkinöitä, joulupipareita sekä pieniä joulukoristeita. Näin on muksuilla joulukalenterit ja joulumieli itse kullakin säädyllä.

Oikeastaan tosi joulumieli. Siitä huolimatta, että tänäkin jouluna ensimmäinen adventti pääsi yllättämään, eikä mamma myöhäinen ehtinyt viritellä kaikkein jouluisinta joulutähteä ikkunaan, niin kuin oli suunnitellut (niin ajoissa kuin muka olikin kaikkine jouluhössötyksinensä.) Vaan nyt on juostu läpi kauppaa kaupan perään (toteamassa, jotta joku muukin on tainnut kaivata tänä jouluna tähteä ikkunaan) ja lopulta tähtiepäkohta onnellisesti korjattuna. Tosin siinäkin mentiin vähän metsään, tuo tähtönen kun on suunnillensa kaksi kertaa sen kokoinen, mitä mamma pienessä päässään laskeskeli. Vaikka tähti kuin tähti, eipä tuo niin justiinsa oikeasti ole. Kunhan on tähti.

Viimeinen jouluinen silaus on hänen suuri joulukukkarakkautensa, joulunpunainen joulutähti, jonka hän myöskin kiikutti kotiin joulukauppareissultaan. Se vain on yksinkertaisesti niin jouluinen, ettei heidän mökissään jouluvalaistuksen lisäksi paljon kummempia joulukoristeita edes tarvisi. (Hehee, mitähän joulusanoja tähän vielä keksisi...) Näin ollen voi joulun virallinen odotus alkaa!