keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Opiskelijaminä ilmoittautuu

Vihdoinkin sai heittää toppatakit naulakkoon odottamaan syksyä ja talvea. Tai kesän kylmiä ilmoja, mutta ei jaksa miettiä niitä nyt. Koska just nyt on lämmin. Meilläpäin ei vielä sortseissa tarkene, tuuleskelee nääs. Mutta välillä on niinkin lämmintä ollunna, jotta on voitu olla vaikkapa koko päivä ilman pitkähihaista. Jipii, sanon mää! Ja terassilla auringossa, tuulensuojassa, on aika helle.

Hän, mamma, onkin nyt sitten juossut muksujen perässä. On nimittäin eri tavalla vahdittavaa heissä, kun vilistävät ympäri pihamaata aamusta iltaan. Sekin, että ruuan ajaksi heidät on saanut 
hetkeksi sisälle, on vaatinut välillä lahjomista. Onneks on lämmin, niin voi laiskana lahjoa varalta ja valmiiksi jätskillä, jota toki joka tapauksessa olisivat saaneet, hehe. Koska nyt otetaan kaikki ilo irti lämmöstä (ja jäätelöstä)! Siltä varalta, että kohta taas sataa lunta.


Vaan oli mulla ihan asiaakin. Nähkääs, blogissa tulee jonkin aikaa olemaan hiljaista tai ainakin huomattavasti hiljaisempaa. Elokuuhun asti, luulisin niin. Minä kun otin ja repäisin ja ilmoittauduin tuossa pari kuukautta sitten avoimen yliopiston opiskelijaksi.

Tähän asti olen pitänyt sitä sellaisena hyvänä harrastuksena. Rennosti. Leikkinyt opiskelijaa, silloin kun on huvittanut. Mutta nyt mun on varmaankin pakko ihan opiskelijoiden oikeasti ja tosissaan hoitaa tää homma loppuun. Ottaa sitä opiskelijaminää niskasta kiinni ja ryhtyä töihin. Ihan viimeistään nyt. 


Olen aina tykännyt käydä koulua. Olen aina tykännyt opiskella. Mutta olenpa myöskin aina ollut viimetipan ihminen näissä tämmöisissä. Se viimetippa alkaa taas sopivan uhkaavasti häämöttää. Sillä tavalla, että pitää melkein ressata. Että ehdinkö. Vaikka samalla tiedän ehtiväni. Varsinkin, kun pienesti ressaan.

Sen se vaatii, se ehtiminen, että tämä, nykyään aika vähäinen blogiin kulutettu aika(kin), on käytettävä kokonaisuudessaan aineistojen lukemiseen sekä tehtävien kirjoittamiseen. 

Että jos minusta ei kuulu, se johtuu siitä, että yritän olla ahkera. Ja jos minusta kuuluu, se johtuu taas siitä, että haluan välillä olla muutakin kuin ahkera. Eikö vaan ollutkin mukavan epäselvästi ilmaistu, kröhöm.

Pitemmittä puheitta, kiitos tähän astisesta! :) Toivon ihanaa kesää jokaiselle!







keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kanamunansärkijä

Väsyttää. Eihän se nyt uutta ole se. Normaalia pikemminkin. Nuo pienet murut... Flunssaa toisen perään ja sitten taas uutta flunssaa. Eikä siinä mitään, sekin on normaalia, mutta kun eivät nuku sitten! Yskivät ja valvovat ja valvottavat. Silti kyllä, olen oikein kovasti tyytyväinen siitä, että ollaan vältytty vatsataudeilta toistaiseksi. Että kuitenkin vain flunssaa.

Vaan nyt on niin isot silmäpussit jo, että ihan oikeasti ei tahdo tohtia kauppaankaan lähteä. Tottahan se on kuitenkin perheelle ruokaa (ja äiskälle selviytymiskarkkia) haettava, tohti taikka ei.

Niin minä sitten hain eilenkin. Koitin tuijottaa mukakeskittyneesti tuotteita (näkemättä niitä oikeasti väsymykseltäni, kröhöm) minimoidakseni sen mahdollisuuden, että muut kauppailijat huomaisivat silmäpussini. Ja pääsisivat ajattelemaan, että on siinäkin. Noin harmaa ja väsynyt, lieköhän edes peiliin katsonut. No vitsi vitsi. Vaikka saattoivat ne silti ajatella. Sama sille.

Hyvää meidän elämä oikeasti on. Ollaan ehkä väsyneitä, mutta todellakin nautitaan elämästä. Ja enimmäkseen koitetaan aktiivisesti unohtaa se väsymys. Koska ihan varmasti meilläkin joskus vielä nukutaan. Eläkkeellä esimerkiksi.

Kiitos lasten, iloa ja naurua riittää jokaiseen päivään. Eiliseenkin. Tulin kaupasta. Laskin kauppakassit lattialle. Kerkesin ottaa toisen kengän jalastani kun kuulin rasahduksen. Käänsin katseeni ja näin rasiallisen rikkoutuneita kanamunia. M a t o l l a. Voi rakas armas ja kallis yksivuotiaani! Siinä meni oikeasti vain sekunti! Korkeintaan puolikas toisesta päälle.

Siinä me sitten kanamunia, raakoja ja rikkoutuneita, keräilimmä miekkosen kanssa muina miehinä ja naisina. Että normi päivä. Koska se on oikeasti aika normi päivä. Vain silloin tällöin meillä kanamunat ehtivät kaikki kauppakassista jääkaappiin asti rikkoutumatta, jos lapset ovat hereillä. Eikä me koskaan opita! Niin ovat ehtiväisiä, itse kukin vuorollaan. Tällä hetkellä pienin.

Nelivuotias vahti vierestä siivoilujamme. Näytti miettivän jotain. Kohta kysyikin sitten, että äiti, ostitko sää niiltä kanoilta ne munat?


Ai että, mikä kysymys! Melkein tikahduin äänettömään nauruuni taas kerran. Hetken keräilin itseäni, ettei kysyjä vain vahingossa luulisi hänelle naurettavan. 

Aivan! Ajattelitko, että ne kanat on siellä kaupassa näitä munia myymässä? heitin takaisin.

Nyt oli nelivuotiaan vuoro nauraa kikattaa vastaukseksi. Sitten r
äkätimme ja kikatimme ja hohotimme hassulle mielikuvalle yhdessä, niin me siivoojat kuin yleisökin, johon nelivuotiaan lisäksi kuului kolmevuotias, kaksivuotias, ja kanamunansärkijä. Aivan mahasta otti.

Huippuja tyyppejä! Eiköhän se väsymyskin tästä vielä. Ja jos ei, niin on tämä vaan ehdottomasti kaiken väsymyksen arvoista. 




Mutta pee äs. Siitä en oo kyllä varma, onko HopLopit sun muut sen arvoisia, että flunssa. Jospa äitienpäivän lumisade oli tämän kesän viimeinen? Jäis ne pöpötki sinne. Pallomereen. Yh.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Hyvää äitienpäivää!



Kiitos elämästä, Äiti.
Pari riviä tein kirjaimia tänään.
Siinä kaikki. Olen onnellinen.

-Lauri Viita-

maanantai 8. toukokuuta 2017

Meidän kodinhoitohuone

Saanko esitellä: kodinhoitohuoneemme. Joka näyttää tältä vain kuvissa ja korkeintaan kerran viikossa. Tai jos jätetään sievisteleminen, niin kerta kuussa on totuudenmukaisempi. Enkä ole ihan varma onko sekään. No, joka tapauksessa, meillä on kodinhoitohuone, joka on kuvissa nätti ja jossa on mukavasti kaappi- ja pöytätilaa.


Tässä talossahan ei tunnetustikaan ole koskaan joka paikassa siistiä yhtä aikaa (eikä sitä kyllä meillä kukaan enää tavoittelekaan). Jos joskus onkin, se on poikkeuksellista. Silloin lapset joko nukkuvat tai ovat poissa kotoa. Tällä hetkellä meidän makuuhuone on ainoa sellainen paikka, jossa on enimmäkseen siistiä. Sen siisteydestä yritän olla tinkimättä, oman pääni takia. Kaikkialle muualle tuo jälkikasvu kuljettaa koko ajan kaikkea mahdollista, mikä nyt vain kuljetettavissa on.

Siistin makuuhuoneen täydellinen vastakohta on juuri tämä kodinhoitohuone. Oikea murheenkryyni. Se on tämän katon alla sellainen paikka, jossa ei yleensä ole ikinä siistiä. Hyvä jos edes siivouspäivänä. Tosi hyvä. Koska usein silloinkin aika tai siivousenergia loppuu just siinä kynnyksellä. Viimeistään, kun näkee massiivisen pyykkivuoren toisella pöydällä, epämääräisen tavarakasan toisella, ja lattialla, hiekan seassa, läjän kenkiä, hanskoja, pipoja, kaulahuiveja, takkeja, housuja ja kaikkea mahdollista, saattaapi mielen vallata ajatus, jotta antipa olla, sittenkin.



Semmoista minä usein mietin, että on se sitten mainio asia, että on tuollainen huone olemassa. Huone, jonka lattialle ulkovaatteet voi kätevästi riisua järjestelmälliseen (köhköh) valmiustilaan, odottamaan seuraavaa ulkoilua. Ja jossa on paljon pöytätilaa, jonne varastoida pyykkejä ja kaikkea mahdollista, pienempää ja isompaakin, epämääräistä ja määrittelemätöntä.

Sellaista, mikä pitää nostaa nopeasti pikkukätösten ulottumattomiin. Mikä on tiellä. Mikä on muuten vain väärässä paikassa. Mille ei just sillä hetkellä keksi järkevää paikkaa. Minkä paikalleenviemisiksi ei jaksa kävellä talon toiseen päähän, kun kodinhoitohuone on aika usein lähempänä. Mikä pitää saada mahdollisimman nopeasti pois silmistä, vaikkapa kahvin ajaksi.

Täydelliseltä näyttävässä elämässä kodinhoitohuone olis aina siisti. Pyykkikorit aina tyhjät, koska pyykit hyppisivät suorilta koneeseen likaannuttuaan. Ja narulle kuivumaan ja sieltä takaisin kaappeihin niin, että tuskin ehtisivät hipaistakaan kodinhoitohuoneen pöytätasoja, tietenkin reipas ja tehokas ja hymyilevä kodinhengetär välikätenä. T'äydelliseltä näyttävässä elämässä lapset laittaisivat ulkovaatteensa sisään tultua kiltisti ja mukisematta tismalleen oikealle paikalle. Pyytämättä. Ja iästä riippumatta. Hiekkaa ja kuraa ei koskaan olis lattioilla, koska täydelliseltä näyttävässä elämässä ei tunneta sellaisia ankeuksia. Ja ne lelut ja muut epämääräiset asiat, mitä on siellä täällä hujan hajan, hakeutuisivat kuin itsestään paikoillensa aina leikin päättyessä tai kaaoksen vallatessa. 

Sitten minä kuitenkin mietin, että onkohan sellaista elämää olemassakaan? Jos onkin, niin haluaisinko elää sellaista elämää? Ja kerta toisensa jälkeen olen tullut siihen tulokseen, etten minä haluaisi. Jos haluaisinkin, en ehtisi. Ja onneksi, sen olen huomannut, ne elämisen jäljet, jota kaaokseksi tässä blogissa usein kutsutaan, eivät ole este onnellisuudelle.

Tämän katon alla eletään meidän näköistä elämää. Sellaista, missä harvoin on täysin siistiä ja kodinhoitohuoneen normaalitila on kuin pommin räjäyttämä. Eihän se toki mikään ylpeilyn aihe ole. Mutta just nyt meille sopivin tapa elää. Koska jos käyttäisin kaiken aikani siivoamiseen (ja niin minä joutuisin tekemään, jos haluaisin joka paikan pitää siistinä aina), en ehtisi koskaan ajatella, haaveilla, taiteilla, ottaa kuvia, kirjoittaa, olla lasten kanssa, leikkiä, laulaa, kuunnella, jutella ja nauraa. Saatika sitten hetkeäkään istahtaa ja nauttia elämästä.

En minä silti sotkua rakasta. Enkä varsinkaan pyykkäämistä, missään muodossa. Vihaisin, jos en olisi opetellut sietämään. Joten älkäätte ihmetelkö, jos yhtäkkiä ilmoitan palkanneeni siivoojan. 

Ainakin kodinhoitohuoneeseen. 



torstai 4. toukokuuta 2017

Ajatustyötä

Haluatteko tietää, mitä meikämartta on täällä viime päivinä puuhaillut? Itse asiassa ajattelin kertoa, halusitte eli ette. Koska mulla on tässä parhaillaan ihan hirrrvee puheripuli. Olen ollut nyt kaksi päivää totaali-yh-mutsi, ja meillä on mennyt hyvin juu. Meillä on ollut mukavaa. Mutta on mulla välillä tylsääkin ollut. Voi että onkin! Juttuseurapulaa niin sanotusti.

Lapset leikkii välillä vähän liiankin hyvin. Minä sitten, kun en muutakaan keksi, kuljen perässä ja kuvaan menemään. No joopajoo. Teen minä paljon muutakin. Mutta sitäkin. No, onneksi nämä yh-päivät eivät ole normaalitila.


Ja mun piti kertoa, mitä olen puuhaillut. Ollaan elelty menemään aivan normaalia arkea. Mutta sen oman aikani olen käyttänyt viime aikoina erilailla kuin aikoihin. Monta vuotta olen jo mennyt samalla tutuksi, hyväksi ja turvalliseksi havaitulla kaavalla: Lasten päikkäriaikaan olen kaivanut tietokoneen esille ja kirjautunut Arkipäiväkirjaan. Aloittanut näppäimistön hakkaamisen. Nyt olen keskittynyt hiukan toisenlaisiin asioihin. Olen keskittynyt ajattelemiseen.

Jos mennään asia kerrallaan, niin aloitetaan tämänviikkoisesta. Nimittäin, olen kahlannut läpi melkein koko blogini. Tai en ihan kaikkea. Mutta niitä aivan ensimmäisiä tekstejä. Aivan erityisesti juuri niitä. Koska sattuneista syistä huomasin, etten muista pikkuneidin vauva-ajasta oikein mitään. Taisinpa olla hiukkasen väsyksissä silloin... Mutta nyt muistan. Esimerkiksi sen, että myöskin siihen aikaan elämässä oli paljon hyvää. (Tosin sitä en epäillytkään, en vain muistanut.) Ja sitten, kun siinä selaamisessa alkuun pääsin, niin huomasin kohta selanneeni ensimmäiset kaksi blogivuotta tuosta noin vain.

Ja niin. Tuota. Miten sen nyt nätisti sanoisi... Sanon vaikka että vähällä oli, jotten poistanut isoa osaa teksteistäni. Mutta sitten päätin hiukan kuitenkin harkita. Ja tulin siihen tulokseen, jotta haittaako se, jos kaikki kirjoitettu ei ole niin vimpan päälle ja täydellistä. Haittaako se, jos olen joskus kirjoittanut jostain, no, typeräntuntuisesta aiheesta. Eihän se mitään haittaa. Sitä vartenhan tämä blogi on aina ollut. Sitä, että saisin kirjoittaa. Ei sillä aiheella niin väliä.

Kun aloitin blogin, oli minulla ensimmäisenä ajatuksena saada kirjoittaa aikani kuluksi. Pääni tyhjentämiseksi. Siihen aikaan minulla ei vielä ollut juurikaan vertaistukea kavereistani, jos ei siskoani lasketa. Jos nykyisin on joskus tylsää, niin silloin se tylsyys oli normaalia joka päivä ainakin jossain vaiheessa (en tietenkään silti tarkoita ettei elämä olisi ollut myöskin hyvää ja iloista ja onnellista, ajoittaisen tylsyyden lisäksi). Blogiin kirjoitin sellaisia ajatuksia, mitä ehkä olisin jakanut äitikavereiden kanssa. Ja se ajoi asiansa paremmin kuin hyvin.

Toinen yhtä tärkeä ajatus silloin, aloittaessani, oli tallentaa erilaisia hetkiä, ajatuksia ja tuntemuksia arjesta. Niin, että niihin sitten joskus, vuosien päästä voisi palata. Nyt palasin ensimmäistä kertaa kunnolla. Oikein paneuduin. Luin ajatuksella. Ja voi että, ajattelin, miten hyvän päätöksen aikanaan tein, kun blogin aloitin!

Vaikka blogi kertookin vain hyvin hyvin pienen osan elämästämme, niin kuitenkin, kun niitä vanhoja juttuja lukee, pystyy ikäänkuin palaamaan ajassa taakse päin. Mieleen pulpahtelee koko ajan enemmän ja enemmän muistoja, hetkiä ja tunnelmia. Niitäkin, mitä on jäänyt blogin ulkopuolelle. Nyt muistan senkin, millaista elämä oli pikkuneidin vauva-aikaan, näin niinkuin esimerkiksi.

Niin, siinäpä pari sanaa tämän viikon ajatustyöstä.

Ja sitten asiasta säähän, vaikka lupasin kyllä puhua muustakin. Olkoon tämä vaikka loppuhuomautus: täällä on ollut tänään aivan mahtava, ensimmäistä kertaa oikeasti LÄMMIN kevätpäivä. On se vaan kertamakaikkiaan eri ulkoilla. Kun ei tarvi palella. Ja aurinko paistaa.

Tylsistä hetkistä huolimatta tänään oli hyvä päivä.



torstai 20. huhtikuuta 2017

Kesäpihahaaveita

Sataa vettä. Hetki sitten pyrytti räntää ja nyt taas vettä. En ole epätoivoinen, vaikka siltä ehkä kuulostankin, koska ajatukset ehkä ovat jokseenkin epätoivoisesti kesässä juuri tällä hetkellä. Asiaa ei yhtään helpota se seikka, että Postin Pirkko kuskaa kesäpuutarha-ilmaisjakeluja ja mainoksia minkä kerkeää. Vaikka rehellisesti sanottuna, onneksi on mainokset edes, tämmöisenä sadepäivänä. Niitä lueskellessa on niin helppo unohtaa hetkeksi lumi ja kylmä ja haaveilla kesästä. 

Eihän haaveilu pahasta ole. Päinvastoin. Haaveilen ahkerasti siitä, että pääsis jo laittamaan tuota pihaa! Meillä on sen suhteen vaikka mitä suunnitelmia, tavallisten jokakesäisten pihatöiden lisäksi. Vaikka ne todellakin on tässä kohtaa vain suunnitelmia, jotka eivät välttämättä edes toteudu. Mutta jos haaveilu on kivaa, niin on suunnittelukin.

Ensinnäkin nurmikko kaipaa tekohengitystä. Paikoin se on oikein ihana ja pehmeä ja kaunis, paikoin taas ei melkein nurmikko laisinkaan. Lueskelin tänään päiväkahvipöydässä Bio-Aapista ja yritin kovasti painaa mieleeni nurmikon pelastamisen aakkosia. Josko tänä kesänä saataisiin siitä kaunis ja vihreä kauttaaltaan.


Toiseksi ne puut. Ne, mitkä piti istuttaa jo syksyllä. Mutta sitten tuli vesirokko, joka viipyi kuukauden, jonka jälkeen olikin jo otollinen istutusaika ohi. Nyt pähkäillään, mikä puu se olis sellainen helposti menestyvä ja kaunis, joka samalla antaisi vähän näkösuojaa niin kesällä kuin talvellakin.

Sitten olis aitaprojekti. Joka kuuluu niihin ei-välttämättä-toteutuviin, mutta josta kuitenkin haaveillaan. Tällä hetkellä tuossa tiehen rajoittuvalla tontin reunalla on aita, joka oletettavasti on saatu jostain facebookin roskalavalta, koska ei ole aivan samaa aikakautta talon kanssa. Ajaa asiansa toki, ja saa ollakin siinä niin kauan kunnes uusi saadaan tilalle. Mutta on kuitenkin aika epäesteettinen ja tosiaankin vain sillä yhdellä reunalla. Naapureiden pihoille nuo pienet siis pääsee karkaamaan tuosta noin vain, halutessaan. Jos aitaprojektiin lähdetään, niin taidetaan rajata sillä tästä syystä lähes koko tontti. Mutta saapa nähdä.

Kun olis vielä asfalttihaaveitakin. Ettei lasten tarvis joka kerta tielle lähteä, kun pyöräillä tahtovat. Kun se tie ei kuitenkaan lasten leikkipaikaksi ole tarkoitettu. Asfalttihaave taitaa siltikin siirtyä vuoden päähän, luulen niin. Koska ei yksi lompakko ikävä kyllä kaikkeen veny. Mutta katsotaan. Tai ainaski haaveillaan.

Terassikalusteetkin on suunnitteilla. Ja nuotiopaikka. Ne on just niitä töitä, mitä tuo metallimies saa tehdä, sitten kun saumaa löytyy. Että olishan näitä, projekteja. Mutta kivoja sellaisia. Toki tiedostetaan hyvin jo tässä vaiheessa, että kaikkea ei keretä yhtenä kesänä, eikä siksi edes yritetä. Mutta haaveillaan ja suunnitellaan, koska ei just nyt muitakaan harrastuksia oikein ole, heheh.

Tässä vaiheessa ei vielä olla päätetty, mitä toteutetaan tulevana kesänä ja mitä jätetään seuraavalle. Vaan eipä sen puoleen, että sillä kiire oliskaan. Kun tuo lumi. Otin oikein kuvan tästä ikkunanäkymästäni. Todisteeksi. Sitä nimittäin on. Pal-jon. Vaikkei se totuus varmaankaan kuvista niin välity, niin jotain kertonee kuitenkin.



Käytiin me ulkonakin tänään, mutta kovin pikaisesti, kun yhtäkkiä alkoi niin raju tuuli ja vesisade. Sellainen, että lapset alkoivat itkeä ja anella, että mennään äiti sisälle.  
Vaikka en ihan kamalasti vesisateesta perusta minäkään, niin tänään se tuntuu oikein hyvältä. 

Koska täällä pohjoisessa vettä sataa enemmän kesällä, kuin talvella.

Ja sehän ei voi tarkoittaa muuta kuin, että sieltä se kesä tulee. Ehkä vähän hitaasti. Mutta ihan varmasti.


Ps. Seuraavaksi lupaan y r i t t ä ä puhua jostakin muusta kuin säästä. En ole varma onnistuuko se, koska säästä on vain niin mukava puhua. Silti yritän.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Kevätkö se tuli takaisin

Voisko ihanammin aamu enää alkaa... tänään se alkoi auringolla nimittäin. Ilman varsinaista syytä. Vaikka onhan sitä syytä siinäkin, auringossa. Mutta ilman aurinkoa, jälkikasvuni puolesta, olisin saanut nukkua vielä tunnin.

Illalla olin varma, että aamusta tulee hankala. Sitä kun ehtii ihminen tottua näin monen vapaapäivän aikana siihen, että joko saa nukkua vaikka kolme-neljä tuntia pidempään kuin normaalisti (eli vaikka kymmeneen) tai että sitten, kun on sen toisen vuoro nukkua, niin kaikki vaan sujuu kuin rasvattu. Koska onhan sentään loma!
 Rasvattu voi tarkoittaa vaikka sitä, ettei pinna kiristy, vaikka eräs heistä huutoraivoaisi toisen pääsiäispäivän aamuna puoli seitsemästä puoli yhdeksään. Kyllä, kokonaista kaksi tuntia! Koska lapsetkin voivat herätä väärällä jalalla niinku. (Pienenä sivuhuomautuksena, että korvatulpat otin minä korvista vasta kiukun päätteeksi, silloin puoli yhdeksältä. Kröhöm.)


No mutta, arvon naiset ja herrat, meinasin eksyä aiheesta, olin väärässä! Ensimmäinen aamu pääsiäisvapaiden jälkeen ei ollut hankala ollenkaan. Vaikka jonku sekunnin ajan saattoikin pienesti tympäistä, kun kelloa vilkaisin. Että ihanko viis ja kakskymmentäneljä. Että onpa taas aika herätä, ihmisellä. Mutta sitten päätin olla tuijottamatta sitä kelloa ja nauttia rauhasta. Siitä ettei tarvi vielä nousta. Ja auringosta, joka tietää taas kevättä.

Pääsiäinen meillä meni mukavan rennosti, vaikka pientä epätoivoa säiden suhteen olikin alkuun havaittavissa. Perjantaina ja lauantaina oli talvi, niin kuin oli ollut ainakin koko edellisen viikon. Täällä pyrytti lunta aivan täydeltä taivaalta. Sunnuntaina oli sellainen kevättalven tapainen. Kylmä, mutta aurinko paistoi, ja terassilla tarkeni juoda kahvit palelematta, ilman hanskoja. Maanantaina oli sitten jo kevät, joskin hieman tuulinen sellainen. Terassikahvit juotiin takki auki ja tuulensuojassa tuli melkein kuuma.




Mutta tänään on oikeasti keväinen ilma, eikä edes tuule kovasti. Aurinko armas on paistanut ahkerasti ihan koko päivän pilvettömältä taivaalta. Tai vähän ehkä puolipilviseltä, mutta auringon eteen ei ole vielä pilven haituvaakaan eksynyt. Niin että aurinko, sulattaisitko nuo lumikinokset, kiitos! Ja aikaa nopsakkaan sitten. Että tuntuisi vielä enemmän oikealta keväältä.


Nimittäin, kun kalenteria katsoo, niin ei nuo ikkunasta näkyvät puolen metrin lumikinokset vain oikeasti ja yksinkertaisesti enää kuulu tänne!


Mutta nyt heräsi pienin muruseni. Taidankin laittaa samoin tein lapsille ruuat lautasille, jotta voisin heti sen perään painua seurueeni kanssa takaisin ulos aurinkoon. Vaikka uudelle kävelyretkelle, koska asfaltti sentääs on jo kuiva meidänkin perukoilla.




Ps. Tämä ei liity aiheeseen, mutta viimeistä edelliseen kylläkin: Niin että, mistä tietää, ettei meidän lasten kanssa ole lääkärissä tarvinut juuri käydä? No vaikka siitä, että tapaturman sattuessa me istutaan jonottamassa päivystyksessä tunteja, vaikka vakuutus! Voi hyvää päivää! Kun olisin muistanut, niin olisin vain varannut nelivuotiaalle ajan yksityiseltä puolelta ja hoitanut homman sujuvasti odottamatta ja jonottamatta.

Vaan mitäpä tuosta, kun kerran meni jo. Ja olihan meillä kaikesta huolimatta ihan mukava sairaalareissu. Jalkakin on parantunut siihen pisteeseen, että poika nilkuttaa kantapäähänsä tukien jo omin avuin menemään.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Maailmankirjat sekaisin (Arkipäiväkirja instagramissa)

Päätin siirtyä nykyaikaan, minäkin. Perustin blogilleni oman instagram-tilin. Ai miksikö? Kas minäpä kerron.

Syy numero yksi: Minulla olisi niin paljon ajatuksia, joita kovasti mielelläni kirjoittaisin ylös, mutta, kuten olen puhunutkin, blogille tuntuu löytyvän tällä hetkellä hyvin vähän aikaa. Kun olen tottunut kirjoittamaan tänne aika pitkiäkin tekstejä, sellaiset parin ajatuksen postaukset eivät vain jotenkin tunnu julkaisukelpoisilta - blogin puolella. Sen sijaan instagramissa, minun mielestäni, voi kuvan yhteyteen kirjoittaa sanan taikka kaksi, ja miksei pidemmästikin. Kaiken tämän tekee kuitenkin huomattavasti lyhyemmässä ajassa, kuin yhden blogikirjoituksen. Siis huomattavasti lyhyemmässä.

Syy numero kaksi: Tykkään kuvata. Päivät pitkät kuvailen menemään, milloin mitäkin. (Sillä kännykällä toki edelleen.) Eniten lapsia ja sisustukseen liittyviä asioita. Pieniä yksityiskohtia. Luontoa, kukkia, kaikkea omasta mielestäni kaunista. Vähiten kuitenkin itseäni ja miekkosta, niin kuin olette varmasti pistäneet jo tässä matkan aikana merkille. Koska kameran takana on vain niin paljon mukavampi olla. Kuulemma miekkosenkin mielestä.

Syy numero kolme: Kenties uskaltaudutte seuraamaan minua omilla kasvoillanne? Toisin sanoen saan vihdoin ja viimein tietää, ketä te ihanat ja uskolliset lukijani (Kiitos! tähän väliin.) oikein olette. Toivon, että uskallatte. Tai jos joku edes. Voi, se olis niin kiva!

Syy numero neljä: Olen kirjoittanut blogia kohta neljä vuotta. Ja tuntuu, että olen kirjoittanut kaikesta. Kaikesta. Ainakin kerran. Ja aika monesta asiasta useamminkin. Enkä yksinkertaisesti keksi niin kovinkaan helposti enää kirjoitettavaa.

Silti kuitenkin tahdon tätä jatkaa. Samalla tavalla epäsäännöllisesti ja harvakseltaan. Kirjoittaa, jos vain suinkin keksin jonkun aiheen. Toivon, että keksin. Huomaatte varmaan, jos en keksi, heheh. Ja jos muuten sinä keksit, niin kerro ihmeessä se minulle! Mistä haluaisit minun kirjoittavan?

Mutta takaisin aiheeseen. Niin että jo on aikoihin eletty, piti sanomani. Minä, joka niin visusti olen välttänyt mainostamasta itseäni ja blogiani kenellekään, mainostan tässä juuri parhaillani vasta äsken perustamaani instagram-tiliä. Tuntuu...oudolta. Mutta silti ihan kivalta.

Instagramista blogin voi tästä päivästä alkaen löytää nimellä @arkipaivakirja. Sinne tulen todennäköisesti latailemaan kuvia aikasta innokkaasti, blogin päivitystahtiin verrattuna. Ei siis muuta kuin tervetuloa seuraamaan, sikäli mikäli se sinusta hyvältä tuntuu! :)


keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Maailmankuvaa avartamassa

Käväistiin tuossa pari päivää sitten meidän nelivuotiaan kanssa pienimuotoinen sairaalareissu. Monen sattumuksen summana hän sai kaadettua jalkansa päälle tuon meidän ruokapöydän penkin. Joka on painava. Jalkapöytään levisi heti mustelma ja kunnon turvotus. Ja kun kylmä-koho-särkylääke-kombo ei rauhoittanut itkua ja kipua, lähdettiin päivystykseen tarkastamaan tilannetta.

Voi sitä ihmettelemisen määrää. Ensimmäiseen tuntiin (joka meni jonotellessa) tuo poika ei puhunut sanaakaan. Tuijotti ympärilleen silmät lautasen kokoisina ja kysyttäessä pienesti nyökkäili menemään. Jos ehti, siltä ihmettelemiseltä. Oli hällä tarkkailemista, päivystyksessä kun luonnollisestikin on porukkaa laidasta laitaan ja usein jokainen jollakin tavalla huonovointinen.

Jalan tutkimukset olivat tietenkin aivan oma lukunsa sitten. Ei niinkään minulle, vaikka pienen potilaani puolesta vähän jännitinkin. Mutta nelivuotiaalle, joka ei koskaan ollut vielä käynyt sairaalassa.

Heti jonottelun perään pikkupotilas pääsi pyörätuolikyydillä röntgeniin. Kerkesin siinä pitkän käytävän verran kertoilla, sen, mitä äkkiseltään mieleen tuli omasta kokemuksesta. Että siellä on sitten sellainen sänky, johon pääset makaamaan. Ja sitten sun päälle laitetaan sellainen painava vaate, ja jäät tosi pieneksi hetkeksi siihen sängylle yksin. Ja semmoinen iso kamera ottaa siitä jalasta kuvan ja vähän ehkä piippaa, mutta se ei satu. Ja sitten äiti tulee takaisin. Pikkuherra nyökkäsi ihan pienesti. Kuiskasi, että jännittää.

Kuvat saatiin hienosti otettua. Potilas oli ymmärrettävästi kovin vaisu, mutta reipas. Ihanan lämmin röntgenhoitaja antoi hänelle kaksi tarraa ja saatiinpa pikkuherran huulilla nähdä pieni hymykin. Loppuilta sitten odoteltiin radiologin vastausta, lasten odotusaulassa. Ja silloin minun pieni potilaani vapautui taas omaksi itsekseen.

Aloitti hän kysymystulvan. Miksi äiti täällä on näin paljon ovia? Miksi täällä pitää olla niin monta huonetta? Kenen huoneita ne on? Mitä niissä huoneissa tehdään?  Miksi täällä on hissi? Mitä tuon oven takana on? Mitä tuossa lukee? Mitä siinä vieressä? Miksi tuo itkee? Mikä tuo on? Entä mikä tuo on? Miksi noilla on tommoset vaatteet? Mihin nuo on menossa?

Tuleeko ne ihmiset täällä sairaalassa sairaaksi?

Kyllä oli äitimamman aivonystyrät sataprosenttisesti työllistettyinä. Noihin kysymyksiin kun ei vastailla puolihuolimattomasti kyllä-eitä. Vaan mikäpä siinä vastaillessa ja vastauksia miettiessä. Kun ei siinä odotellessa oikein muutakaan.

Neljän tunnin kuluttua startattiin auto takaisin kotia kohti. Takapenkillä nelivuotias murtuneen varpaansa kanssa jatkoi kyselytuntiaan. Etupenkillä äiti tsemppasi aivonystyröitään pysymään vastausvalmiudessa vielä puoliska tuntia. Vähän piti nimittäin tsempata jo siihen (nukkumaanmeno)aikaan illasta.

Sänkyyn peiteltiin pikkuherra kokemusta rikkaampana.

Tottahan kipu häntä harmittaa ja rajoittaa. Itkettääkin välillä. Eikä hän kävele omin avuin vähään aikaan ja yhdellä jalalla hyppiminenkin sattuu, ainakin vielä. Mutta onneksi voi vaikka edes kontata, tai sitten äiti tai iskä kantaa.

Tämä on elämää tämä. Vaikka pienen nelivuotiaani puolesta harmittaakin, niin jotenkin tuli kovasti kiitollinen olo siitä, että hänen sairaalaan tutustuminen tapahtui näinkin harmittomissa merkeissä. Ja että sieltä päästiin kotiin saman tien ja elämä jatkuu. Jalkakin paranee aikanaan.

Terveydestä kiitollinen.



perjantai 7. huhtikuuta 2017

Kevätmieltä ja kurakyllästymistä

Olen yrittänyt ymmärtää. Olla niin kuin en huomaisikaan. Hyväksyä. Ja sitten olla taas välittämättä. Ihan hyvin siinä ehkä onnistunutkin, tähän asti. Mutta nyt vähän kyllä meni hermot! (Eilen siis, kun tätä kirjoitin.) Tuli oikea äkkikyllästyminen tähän loputtomaan kuraan ja vaatteiden kuivattelemiseen. Ja siihen yököttävään kuraisten vaatteiden hajuun.

Nuo lapset ihan oikeasti ui tuolla pihalla! Aivan mielissään, totta ja tietysti . Ihan jokainen, pienimmästä lähtien. Onhan se nyt siistiä, hyvänen aika, kun on järviä ja lampia piha täynnä. Äitinki mielestä. Tavallaan. Enkä tavallaan haluisi lasten iloa pilata. Ja periaatteessa annankin lorkkia menemään ja pomppia lätäköissä, sopivissa määrin.

Mutta siinä vaiheessa kun kuravaatteista huolimatta sisälle tullessa on kaikki alimmaisetkin vaatteet litskamärkänä, niin on meikämamman ymmärrys ja hyväksyminen koetuksella.

Vaan minkäpä sille teet. Kun ei se hermoilu taida kuran määrää vähentää, niin varmastikin pakko vain kerätä taas seuraavaa ulkoilua varten asennetta ja ymmärrystä, ja olla niin kuin ei huomaisikaan. Keskittyä, mikäli mahdollista, ei-hermostuttaviin asioihin. Kuten vaikkapa aurinkoon ja lämpöön, silloin kun on aurinkoa ja lämpöä. Tai kuivaan asfalttiin. Lintujen lauluun. Tai vaikka perhosiin!

Meidän tallin edustalla lenteli tänään ihan oikea (kesä?)perhonen, vaikka piha on niitä järviä ja valtameriä lukuunottamatta vielä lumen peitossa. Kyllä tuntui hassulta! Ja keväältä. Siltä, että kesäkään ei voi oikeasti enää olla kovin kaukana. Voi, sitä ihanuutta odotellessa.

Meillä on jo nyt tuossa terassilla niin lämmin aurinkopäivisin, että tekisi mieli ottaa takki pois, vaikka mittari varjon puolella näyttää vasta viittä astetta plussaa. Välillä muuten otankin pois, sen takin. Suljen silmät ja annan auringon lämmittää kroppaa ja mieltä. Tuntuu aivan kesältä!

Sitten, aivan hetken päästä, avaan silmät huomatakseni, että kaksi kautta neljä ehtiväistä kirmailee menemään leikeissä ilman takkia, kolmas kiskoo vetskaria auki riisuutuakseen ja neljäskin on heittänyt piponsa maahan. Totean, jotta pidetäänpä vielä ne takit kuitenkin päällä. Äitikin. Ei anneta auringon huijata. Koska se mittari todellakin näyttää vasta viittä astetta plussaa.

Ollaan kyllä kurasta huolimatta nautittu keväästä ja auringosta ja terassista. Juotu terassin portailla istuen aamu- ja päiväkahveja, syöty pieniä välipaloja ja pidetty vesibreikkejä. Lapset on kyllä kertakaikkiaan ihanaa seuraa. Esimerkiksi siksi, kun jaksavat innostua niinkin tavallisesta asiasta, kuin vaikka vedestä, jos sen saa juoda ulkona. Niin, ja ilman hanskoja.

Eilen satoi vettä. Ja kaunistelemattomasti sanottuna, ulkona näytti kaikki aika rumalta. Päätettiin silti uhmata sääherraa ja lähteä pienelle happihyppelylle, etsimään pajunkissoja. Koska pitäähän se nyt ihmisellä jotain kaunistakin elämässä olla. Vesisateessakin. Paluumatkalla minä mamma keskitinkin sitten katseeni tiukasti niihin, pajunkissoihin. Etten keskittyisi vahingossa liikaa harmaaseen ankeuteen, jos kerran voi kauniiseenkin keskittyä.

Niinpä. Sitä opetellessa. Välillä hyvällä, välillä vähän huonommalla menestyksellä.

Mutta se on ihmiset perjantai taas! Ja aurinko paistaa, ja toisin kuin eilen, kurakin näyttää kauniilta. Täällä on tänään ahkeroitu koristeita pajunkissoihin, pääsiäisruohot ovat jo kasvaneet hyvään mittaan ja narsissikin keittiön pöydällä avannut ensimmäisen keltaisen kukkansa. Eteisessä odottaa ruukkuunlaittoa vielä muutama pääsiäiskukka.

Kevättä ilmassa, niin kuin mielessäkin! Koska totta toisen kerran, kevät on kuitenkin paljon enemmän ihanaa aikaa, kuin ankeaa kuraa.



keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Mistä on meidän päivät tehty

Kymmenistä haleista
naurun kikatuksesta
suukoista 
niin monista

Leikin äänistä
lapsen riemusta
oppimisen ilosta
ja onnistumisesta

Yksivuotiaan askelista
kaksivuotiaan askelista
kolmevuotiaan askelista
neljävuotiaan askelista

Iloisista
vilkkaista
uteliaista 
ja sukkelista

Auringon ihastelusta
lätäköissä hyppimisestä
muuttuvan luonnon
ihmettelemisestä

Miettivistä katseista
oivaltavista kysymyksistä
hassuista 
sanaväännöksistä

Pitkistä leikeistä
lauluhetkistä
satutuokioista
ja askartelusta

Ruuanlaitosta
tiskeistä
pyykeistä
ja epäjärjestyksestä

Reippaista hetkistä
väsyneistä hetkistä
härdellistä
ja harmonisesta rauhasta

Välillä 
joskus joka välissä
riitelystä
ja sopimisesta

Kiukusta
kireästä pinnasta
kyynelistä
ja lohduttamisesta

Sylittelystä
silittelystä
välittämisestä
ja rakkaudesta

Kaikkein eniten
rakkaudesta¨

Sen monenlaisista
muodoista

Hymystä
ja naurusta

Märistä pusuista
ja haleista

Kymmenistä

Niistä on meidän päivät tehty.


torstai 30. maaliskuuta 2017

Loma oli ihana

Vihdoin sain kahvikupin nenäni eteen ja ehdin istahtamaan koneen ääreen, toivottavasti vaikka edes puoleksi tunniksi. Vanhemmat paita ja peppu leikkivät pikkulegoilla huoneessa. Tunti sitten tultiin ulkoa ihanasta auringonpaisteesta. Syötiin välipala, jonka jälkeen vein isomman pikkupoitsun pinnasänkyyn ja ryhdyin nukuttamaan pienintä. Kun pienin nukahti, valmistelin ruuan eli kuorin potut ja virittelin paistinpannun asemiinsa odottamaan. Sitten hotkaisin äkkiä oman välipalani. Ja nyt, kello viistoista ja kolmekymmentä, istun tässä.

Aikaa kirjoittamiselle ei meinaa löytyä kovinkaan helposti juuri nyt, kun pikkupoitsujen unen tarve tuntuu vähentyneen huomattavasti ja hereillä ollessaan he kaksi vaativat aika täydellisesti huomioni. Ja ruokakin on pakko laittaa ja muutama muukin pakko. Mutta kirjoitan, aina kuin vain suinkin se on mahdollista. Koska haluan kirjoittaa. Vaikka sitten vähän harvemmin, mutta kuitenkin kirjoittaa. On tämä niin mun juttu, etten edes harkitse lopettamista.

Tänään ajattelin kertoa lomasta. Vaikka en oikeastaan ole ihan varma mitä siitä kertoisin. Niitä itsestäänselvyyksiä, että loma oli ihana ja tuli tarpeeseen ja ruoka oli hyvää ja sitä riitti ja niin pois päinkö? Olettaisin, että kaikki sen osaavat kuvitella sanomattakin. Vaan ehkä silti keksin sanan sieltä ja toisen täältä. Ja lopulta huomaan näpytelleeni taas niin pitkän romaanin, että epäilen, jaksaako sitä kukaan loppuun asti lukea. Siksipä yritän mennä suorinta tietä asiaan.


Lentää hurautettiin siis kahden päivän, eli yhden yön lomalle Helsinkiin, lauantai aamuna aikaisin. Helsinkiin asti siksi, koska jos oltaisiin jääty lähemmäksi, olisin minä ikävissäni todennäköisesti lopettanut loman kesken, heh. Ja tottakai heti harmitellut sitä. Että pitikin! Omalla autolla se olisi ollut mahdollista, lentämällä ei.  Ainakaan ihan niin helposti. Noniin. Ollakseni rehellinen, syitä oli muitakin, tuo ehkä kaikkein epävakavin (mikä sana, mutta en nyt keksinyt parempaa) niistä. Vaan se siitä, syystä.

Loman ensimmäisenä tavoitteena oli syödä hyvin, hitaasti ja rauhallisesti. Me syötiin hyvin, hitaasti ja rauhallisesti, aivan niinkuin pitikin. Joskin hammashomma, josta ennen lomaa mainitsin, yritti häiritä lomaamme. Minä puolestani yritin kaikin mahdollisin keinoin häiritä hammashommaa, eli unohtaa kaiken hammaskivun ja kärsimyksen. Aika hyvin siinä onnistuinkin, (jos nyt itsestään noin voi sanoa) mitä nyt kuuma sattui ja kylmä sattui ja pureminen ei meinannut ensimmäisenä päivänä onnistua, ainakaan ilman, että kädellä tuki leukaa.

Silti paljon huonomminkin olisi voinut mennä. Ja onneksi toisena lomapäivänä pureminenkin jo onnistui aika normaalisti toisella puolen suuta. (Sellainen seikka muuten helpottaa syömistä aika tavalla.) Mutta, elämää tämä vain on. Pääasia, että ruoka oli hyvää ja sitä riitti.



Toisena yhtä tärkeänä tavoitteena oli lepo ja rentoutuminen. Ja mehän sitten kanssa levättiin ja rentouduttiin. Hotellille mentiin heti ensimmäisellä mahdollisella kellonlyömällä ja sieltä poistuttiin vähän yli viimeisen mahdollisen kellonlyömän. Ja hotelli oli ihana! Tämä ei missään nimessä ole mainos, enkä hyödy tästä mitenkään, mutta en malta olla suosittelematta Clarion hotellia.

Aivan perushintainen hotelli, tavalliset huoneet, mutta minun kokemukseni mukaan siisti ja erityisesti yleiset tilat kauniisti sisustettu, aamupalaa unohtamatta. Ja saunaa, kattouima-allasta ja näköalabaaria. Ne näköalat! (Muita palveluja ei tuosta SkyBarista käytettykään, toim.huom.) Taidettiin käyttää hotellilla olosta eniten aikaa juuri näkymien ihailuun. Aamulla, päivällä, auringon laskiessa, illalla ja muutenkin jokaisessa mahdollisessa saumassa.



Kyllä muuten huimasi, erityisesti hissillä huristelu. Ja yhtä aikaa oli niin siistiä, se huristelu, että tuli aivan pikkutyttöolo. Sehän ei haittaa mitään, vaikka joku vahingossa huomaiskin, ainakaan silloin, kun otsassa ei lue: neljän-lapsen-muka-fiksu-ja-aikuinen-äiti. Minun otsassani ei lukenut.

Lomassa parasta oli seura. Naurettavinta oli, että herättiin ihan sillain hyvissä ajoin. Kuudelta. Me, jotka niin mentiin NUKKUMAAN, hyvin ja pitkään. Ilmeisesti nukuttiin sitten niin hyvin, että oli aivan okei herätä monta tuntia ennen herätyskelloa. Meidän onneksemme kelloja koko valtakunnassa siirrettiin juuri tuona kyseisenä yönä. Koska muuten oltais herätty viideltä.

Pikkuvikoja nuo tuollaiset. Oikeasti. Jos vielä näin torstainakin fiilis on katossa loman ansiosta, vaikka aika isosti väsyttääkin, niin eikö voi melkein sanoa, että loma teki tehtävänsä.


Siis kannatti käydä (jos joku sitä epäili). Ja aivan varmasti lomaillaan kahdestaan vastakin. Toivottavasti seuraavan kerran jo vähän aikaisemmin, kuin vasta neljän ja puolen vuoden päästä. Mutta kuitenkin mielummin myöhemmin, kuin ei ollenkaan.

Vielä lopuksi: Miten mukava oli tulla kotiin niin täynnä virtaa! Lapsista näki, että heillä oli ollut mukavaa. Ja hoitajat hoitivat työnsä kehuttavan hienosti.

Toinen lopuksi: En voi olla pahoittelematta kuvieni laatua nyt, kun niitä tulee tällainen blogihistoriallinen pläjäys. Jälleen kerran muistutan, että tavallisella kännykällä kuvailen menemään, niin kuin tuo toinenkin puolisko. Mutta onneksi kännykkäkameratkin nykyään ovat kohtalaisen hyviä. Yritetään siis yhdessä olla huomaamatta sitä ja keskitytään olennaisempiin seikkoihin. :)

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Tämmöinen viikko tällä kertaa

Huh mikä viikko! Lapset on olleet just niin mallikelpoisia, kun vain lapsilta voi odottaa. Minä puolestani olen yrittänyt olla edes kohtalaisen mallikelpoinen, samalla kun olen kärsinyt aivan k a m a l a s t a kivusta. Hammasperäisestä.

Viikon takainen viisurileikkaus sujui minun (hammaslääkäripelkoisen) makuuni aika oppikirjamaisen hienosti. Mutta tämä paraneminen. Tämä onkin sitten toinen juttu. Suunnilleen kaikki, mikä voi pieleen mennä, on mennyt pieleen, minusta riippumattomista syistä (ei tämä kai mitenkään erityisen epätavallista ole, mutta ei sen myöskään näin kuuluis mennä). Kipu, hermosärky, on sanalla sanoen kamalaa. On tullut itku isolla tytöllä muutamankin kerran. Jotenkin musta vaan tuntuu, että tämä viikko on muistissa vielä mummunakin. Tai sitten aika kultaa muistot.

Tällä hetkellä tilanne on jo, noh, siedettävä. Ainakin todella huomattavasti parempi kuin vaikka tiistaina. Tämä on vähän sellaista aaltoilua. Väliin kipu nousee vielä tosi kovaksi, mutta taas välillä olo on kaikkien särkylääkkeiden ynnä muiden avulla jopa melko lähellä normaalia.

Toivottavasti huomenna edes vähän parempi. Me nimittäin oltais tuon ukkokullan kanssa lähdössä reissuun. Ekaa kertaa kaksin, sitten esikoisen syntymän! Että olikohan tuo jo aikakin niinku.

Täällä lasketaan suunnilleen sekunteja. On niin siisti lähtä! Minilomalle niin, ettei tarvi mennä edes lähelle leikkipuistoja. Ei sillä, että niissä mitään varsinaista vikaa olis. Mutta edellinen, siis edelliset, (kaikki viimeisen neljän vuoden ajalta), lomat meillä on keskittyneet enimmäkseen niihin leikkipuistoihin, sisällä ja ulkona. Rauhallisista kahveista tai ruokailuista ei ole kannattanut edes haaveilla. Onhan ne sellaisetkin, leikkipuistolomat, aina olleet tosi kivoja. En minä sillä.

Mutta nyt haaveillaan kaikista muista paitsi leikkipuistoista. Oikeasti, lähinnä rauhallisesta olemisesta, toisten laittamasta ruuasta ja kahvittelusta Voi kyllä, istutaan vaikka koko kaksi päivää kahvilla. Jutellaan keskeytyksettä, eikä hypitä kahvikupin takaa yhtään mihinkään.

Tässä on semmoinen mahdollisuus, (en sano onko se iso vaiko pieni, koska kaikesta sydämestäni toivon ettei sitä olis ollenkaan), että reissu menee mun osalta aika hienosti pieleen kipujen takia. En jaksa uskoa mihinkään ihmeparantumiseen yhdessä yössä. Mutta en tasan tarkkaan lannistu! Taistelen kuivankuopan kipua vastaan kaikin mahdollisin lääketieteen ja luomuhörhöjen konstein. Ja teen vain oloni niin hyväksi ja mukavaksi kuin mahdollista, näissä olosuhteissa. Onneksi nyt on oikeasti jo kunnon särkylääkkeet käytössä. Kyl tää tästä!

Jospa viikonloppuna paistais aurinko. Niin kuin tänään, taivaan täydeltä! Voitais olla tämmöisinä päivinä vaikka aamusta iltaan ulkona, jos vain voitais. Toisaalta, vaikka taivaalta satais kissoja ja koiria niin tänä viikonloppuna se tuskin saa meidän hymyä hyytymään. Noniin, nyt minä taas puhun lomasta. Yritin jo vaihtaa aihetta, jos huomasitte. Vaan kun saatan tässä olla hieman mielissäni, niin se ei nyt näköjään onnistunut. Ettei me selvästikään turhan usein lomailla, kröhöm.

Innoissaan ovat lapsetkin. Saavat niin mieluisat hoitajat tänne, että tuskin joutavat meitä juuri ikävöimään.

Vaan nyt minä käytän tilaisuuden hyväkseni ja ahkeroin alta pois kotitöitä, ennen kuin nuo pikkupoitsukultaiset heräävät. Siispä kuulemisiin!


tiistai 21. maaliskuuta 2017

Yhteinen harrastus(ko)

Me tuon miekkosen kanssa tykätään sisustusprojekteista (Tämä kirjoittava puolisko suunnittelee ja haaveilee, käsistä kätevämpi toteuttaa. Että tasapeli niinku.) Niitä on työn alla koko ajan muutama ja jonossa toinen mokoma. Oli jo edellisessa asunnossa, ja onpahan tullut huomatuksi, jotta sama ralli se jatkuu täälläkin. Voisko tätä melkein kutsua harrastukseksi? Yhteiseksi sellaiseksi. Ainakin se on molemmille mieluista. Ja iloista.

Viimeisin mainitsemani projektihan oli tuo keittiön hylly. Sitä ihastellessa on kuulkaa kuukauden päivät sujuneet leppoisasti. Ja voi että miten leppoisasti ne sujuu nyt, kun kauan odotettu takkapuutelinekin on saatu valmiiksi. Käyttöön asti.

Mulla oli visio, jonka hahmottelin paperille. Sen pohjalta mies piirteli omalla ohjelmallaan tarkemmat piirustukset, joiden mukaan hitsasi ja särmäsi ja mitä nyt tekikään (en todellakaan jaksa muistaa mitä, mutta voin kertoa, jotta oikein tyylikästä jälkeä sai aikaiseksi). Kyllä maar kelpaa sytytellä kakluunia, kun on viereisessä takkapuutelineessä puut nätisti ojennuksessa. Puunroskaankaan ei tarvitse menettää hermojaan enää ihan niin usein, korissaolevat sellaiset kun putoavat itsestään pohjakerroksessa sijaitsevaan (hehehh) roskaluukkuun.


(Tosiaan niinniin, kännykkäkameralla täällä kuvataan edelleen, että tuota. Kuvat on aina vähän vinoja ja vääntyneitä mutta ei muka huomata.)

Seuraavaa projektia, parvisänkyä, ollaan piirrelty sitten viimepäivät. Koska lähiviikkoina aloitetaan tekemään isompien lasten huonetta, jonne tuo parvisänkykin on tulossa. Ennen sitä olisi suunnitelmissa muun muassa maalata sieltä seinää ja ehkä jotain muutakin pientä projektinpoikasta. Alkaa nimittäin meikämarttaa pikkuhiljaa kyllästyttää patjalla nukkuminen.

Toisin sanoen, kun saadaan toinen lastenhuone valmiiksi isommille, siirtyy kuopus pienen isoveljensä kaveriksi kerrossänkyyn, ja minä saan nukkua taas yöni aamuun asti omassa sängyssä. Mitään varsinaista kiirettä ei sen suhteen ole, mutta sen verran ollaan jo opittu, että koska k a i k k i projektit meillä tuppaavat viemään aikaa jonkun kuukauden, niin on parempi aloittaa vaikka vähän liian aikaisin.

Siksikin, että me ei tykätä sitten yhtään sellaisesta kiireentuntuisesta elämästä. Huomattavasti mielummin odotellaan työn valmistumista pikkuhiljaa, vaikka omalla tavallaan kivaa oliskin saada kaikki just nyt ja heti. Siispä mieheni, joka vastaa yleensä toteutuksesta, tekee noita projekteja vain silloin, kun töissä on seesteistä ja vapaa-ajalle ei kauheasti ole muuta ohjelmaa. Silloin, kun tuntuu mukavalta ja sopivalta.

Toisinaan heikkohermoinen puoli minussa ehtii turhautua odotteluun. Vaikka silti pohjimmiltani paljon mielummin hetkellisesti turhaudun, kuin väsyn siihen, että päivät ovat aamusta iltaan täyteen ohjelmoituja - omasta syystä.

Olen tässä ajan myötä tullut siihen tulokseen (nähkääs, on tullut tuota pähkäiltyä, että mistä näitä projekteja kumpuaa jatkuvasti uusia), että me tarvitaan tällaista puuhaa ikäänkuin vastapainoksi pikkulapsiajalle. Jotain mieluista tekemistä viikonloppuihin ja loma-aikoihin. (Ja minulle päiviin. Voi miten monta hetkeä saankin huomaamatta hurahtamaan haaveiluun ja suunnitteluun.) Tunteen siitä, että saa välillä konkreettistakin aikaiseksi. Kuitenkin niin ettei tarvi poistua kotoa, meidän kotihiirten.

Tykätään siitäkin, jos silloin tällöin sattuu olemaan sellainen viikonloppu, jolle ei ole mitään varsinaista ohjelmaa. Se kun tarkoittaa sitä, että päästään halutessamme kaikkien mieluisten projektien kimppuun.

Vaan tämäpä niistä tällä erää. Nyt ruokaa lapsille. Ja toivottavasti iltaan mennessä itsellekin, nimim. hampilääkärissä käynyt. Vaihteeks.


perjantai 17. maaliskuuta 2017

Omatoimista

Meillä asuu reipas kaksivuotias. Hän käyttää vielä vaippaa. Käyttäisi kesään asti, jos äidiltä kysyttäisiin. Ja oikeastaan olin jo kovasti tosissani päättänyt, että vaippa otetaan pois vasta kesällä. Se kuivaksi opetteleminen kun tuntuu huomattavasti vaivattomammalta silloin. Toisin sanoen, ajatus toppa- tai välikausivaatteiden pesemisestä (sisävaatteiden lisäksi ja kaiken muun pyykin päälle) laiskottaa. Kesällä kun voi hiliputtaa menemään vaikka pelkissä pikkareissa, aamusta iltaan, niin eipä tule pyykkiäkään sitten.

Mitä ilmeisimmin joudun pyörtämään päätökseni. Nähkääs, tämä kaksivuotias on alkanut täysin vapaaehtoisesti ja erittäin omatoimisesti käymään pöntöllä. Itse. Ainakin kerran puolessa tunnissa, jos ei useamminkin. Sanoisinko, että riittävästi minuun makuuni (kaikella rakkaudella, mutta hän ihan oikeasti ramppaa vessassa aivan jatkuvasti. EIKÄ saa auttaa. Yhtään). Vaikka kertaushan se on opintojen äiti, tietty.

Hän kaikessa sukkeluudessaan on toimissaan kovin hiljainen. Siksi minä mamma se hoksaankin yleensä vessareissut siinä vaiheessa, kun tuo viikari hiliputtaa nakupellenä ohi. Jaa, missäs on herran vaippa, kysäisen? Tuolla vettatta, ninä kävin pöntöllä, ilmoittaa hän. Että jaahas vaan.

Oikeastiko kävit? Mennäänpä katsomaan. Peräkanaa riennetään vessaan, toinen nakuna tasajalkaa hyppien, toinen tylsästi, niin aikuisesti, päästä varpaisiin asti vaatetettuna ja vielä tylsemmin ja aikuisemmin kävellen.

Vaippa löytyy vessan lattialta, aivan niin kuin pitikin. Pissa löytyy joskus pöntöstä. Aika usein vaipasta. Ja aina silloin tällöin myös matolta tai lattialta. Mutta pöntöllä kävi, ihan itse.

Yhdessä ihastellaan, kehutaan ja kannustetaan. Oletpas reipas ja oletpas iso! Hienosti meni. Koska pitäähän se kannustaa ja kehua ja ihastella, totta tietenkin.

Sitten sovitaan. Että jos ensi kerralla kuitenkin äiti saisi auttaa. Eiku ninä menen ite pöntölle, ilmoittaa hän ja rientää hippulat vinkuen leikkeihinsä. Nyt jo vaippaan ja vaatteisiin puettuna.

Niin palaa äitimammakin keskeneräisten puuhiensa pariin. Vain huomatakseen, että siitä se taas kohta vilahti. Nakupelle. Jaahas, ootkos käynyt vessassa? kysäisen. Ninä kävin kakalla, vastaa hän ylpeänä silminnähden.

Voi kääk, ehdin ajattelemaan, vessaa kohti kiiruhtaessani. Vessan lattialta löytyy vaippa. Vaipasta löytyy lähetys. Matolta toinen lähetys. Ja mikä tärkeintä, yksi osa lähetystä on osunut sinne minne pitikin, eli pönttöön. Hän kävi kakalla, ihan itse.

Luulen tikahtuvani nauruun. Jotenkin saan kuitenkin kerättyään itseni. Kehuakseni. Koska kehumisen arvoistahan se on. Yritys hyvä, jos ei nyt aivan napakymppi kuitenkaan.

Saattaapa olla, jotta täytyy tämän mamman tarttua tilaisuuteen, jota kai herkkyyskaudeksikin kutsutaan. Ottaa pönttötreenit mukaan päiväohjelmaan, ennen kuin tuo kaksivuotiaan into laantuu. Omatoimista, etten sanois.




Näissä tunnelmissa täällä tällä viikolla. Se on perjantai nyt ja viikonloppu. Niin kiva! (Ja minä olen hengissä aamulla tapahtuneen kahden viisaudenhampaan leikkauksellisen poiston jälkeen, edelleen. Huh ja viuh. Saikullakin olisin, jos kotiäiteille semmonen olis mahdollista. Viidestä eteen päin onneksi on, kiitos mieheni.)

torstai 16. maaliskuuta 2017

Torstaita


Ai mitenkö meillä on päivä lähtenyt käyntiin? Oikein mukavasti, kiitos kysymästä. Lapset ovat jo kerran käyneet ulkona leikkimässä, ja houkuttelipa aurinko minutkin aamukahville terassille. Eihän nyt tollaisesta kutsusta pysty kieltäytymään ihminen. Ja hyvä niin. Aurinko ihanainen paistaa jo tosi lämpimästi, kun suojaisan paikan löytää. Sellainen on tuo meidän etuterassi aamuisin.

Kahvin jälkeen käväistiin kaupassa, ostamassa lisää kahvia, jotta voisin juoda päivällä toisenkin terassikupillisen. Läksin liikenteeseen sillä ajatuksella, että jätän lapset autoon kuuntelemaan satua siksi aikaa, kun itse pikapikaa juoksen kaupan läpi. Vaan kun toiset niin nätisti anelivat, että äiti, eikö meki saatais tulla ja me ollaan tosi nätisti! Niin eihän sitä nyt ihminen pysty kieltäytymään, siitäkään.

Mihin tässä maailmassa kiire. Kaikessa rauhassa vaellettiin kaupan läpi. Juteltiin niitä näitä. Kolmevuotias totesi muun muassa, jotta sitten äiti, ku meille syntyy kissa, niin voijaan ostaa tuota kissan ruokaa. Yhdessä tuumailtiin, että syntyyköhän meille kissa vaiko mitenkä olis asian laita. Ja ostettiin sitä kahvia, eikä muuta tällä kertaa. Koska nyt ei ollut ostelufiilis. Nyt on ulkoilufiilis.

Sisälle tultiin kuopuksen päikkäreiden ajaksi, mutta ruuan jälkeen painutaan ehdottomasti takaisin ulos. Aurinkoiselle kävelyretkelle, vaihteeksi. Eikä pidetä kiirettä kotiin tulon kanssa. Nämä kevättalvi-ilmat on ihan parhaita! Varsinkin nyt, kun täällä meillä päin vielä on lumi maassa, eikä kurasta juuri tietoa. Toisekseen kaksi edellistä päivää on satanut vuoroin lunta, vettä ja räntää, joten kotitöitä on tullut tehtyä aivan riittämiin.

Just nyt en keksinyt muuta tekemistä (ts. en keksinyt mieluisampaa tekemistä), niin päätinpä sitten naputella pari riviä aikani kuluksi. Muksut tuossa vieressä ottavat ilon irti pienimmän päikkäreistä ja tekevät kaikkea sellaista, mitä ei niin helposti tehdä minityypin hästätessä mukana. Parhaillaan he maalaavat vesiväritaideteoksia lattialla maaten ja laulaa hoilottavat samalla menemään.

Pitemmittä puheitta, mukavaa päivää!


maanantai 13. maaliskuuta 2017

Aurinkokävelyllä

Maanantai, maaliskuun kolmastoista. Aurinkopäivä. Aivan täydellinen aurinkopäivä. En kertakaikkiaan lakkaa ihastelemasta tuota valoilmiötä! Se aivan kuin huutaa, että nyt pihalle sieltä ja äkkiä kanssa!

Ja mehän tottakai mennään. Ollaan ulkoiltu oikein ekstrapaljon. On se vaan ollut erilailla helppoa viime aikoina, kun nuorimmainenkaan ei enää ole vauva. Ei ole niin justiinsa, jos rytmit, niinkuin vaikka ruokailut ja päikkärit, joskus vähän venyy suuntaan tai toiseen, niin kauan kuin kaikki vain ovat tyytyväisiä. Ja muutenkin, niitä ruokailuja ja päikkäreitä ei enää pienimmälläkään ole ihan joka välissä.

Minä en yleensä tingi ulkoilusta, vaan vääntäydyn pihalle itsekin lasten kanssa joka päivä, vaikka saattaisivat muksut siellä keskenäänkin viihtyä. Ja saattaisi täällä kotitöitäkin riittää. Mutta kun ulkoilma, yllättäen, virkistää niin huomattavasti, säällä kuin säällä. Ja aurinko armas, se se vasta virkistääkin.

Melkein jokaisena aurinkopäivänä me lähdetään aurinkokävelylle, eväiden kanssa tai ilman. Aurinkoa ihastelemaan. Tästä meidän pihalta ei tarvi kovinkaan kauas käppäillä, niin on jo luonnon helmassa. Metsässä tai peltojen keskellä. Ja sekös vasta onkin mukavaa. Oikein tuntee, kuinka jokaisella henkäyksellä energiaa virtaa sisään ovista ja ikkunoista.


Kävelyretkistä tykkää kaikki, ja ulkoilusta ylipäänsä. Se lienee yksi niitä harvoja asioita, mikä onnistuu meilläkin koko porukalla, ilman, että joku on liian pieni tai liian iso. Ulkona, varsinkin aurinkokävelyllä, tuntuu olevan huomattavasti paljon vaikeampi keksiä myöskään aihetta nokkapokkaan. Kenelläkään.

Aurinkokävelyllä käytiin tänäänkin. Ja kyllä kannatti, taas. Löydettiin heti alkumatkasta jäniksen jäljet ja niitä seuratessa saatiin kulumaan tovi ja toinenkin. Lapset hiukan innostuivat ja aivan tosissaan ilmoittivat etsivänsä pupun pesäkolon. Sitä me tottakai yksissä puuhin etsittiin sitten.

Kumma kyllä pesäkolo jäi löytämättä. Vaan hauskaa oli ynnä lämmin tuli, joten päätettiin aurinkoretken päätteeksi istahtaa vielä terassille välipalamehulle. Arvatkaa vain, oliko nuo muksut mielissään, siitäkin? Mehua! Terassilla! No ihan vähän vaan. 


Hammaslääkärin (kidutus)käsittelystä huolimatta uusi viikko on lähtenyt käyntiin oikein mukavasti. Niin, ja viime viikko, se vierähti ohi yhdessä hujauksessa. Meillä kävi yhtä lukuunottamatta joka päivä vieraita, oli nimittäin talvilomaviikko näillä main. Vaikkei meidän perhe lomalla ollutkaan, niin vähällä oli, jottei itsekin päästy lomatunnelmaan, kun niin monien ihanien lomalaisten kanssa aikaa vietimme.

Mukava viikko takana ja toinen mukava edessä, aurinkopäiviä luvassa nääs. Toivottavasti sinnekin!


perjantai 10. maaliskuuta 2017

Yksivuotias

Voi meidän vauvaa, jo yksivuotiasta. Jos vain voisin ajan pysäyttää, tekisin sen nyt, viimeistään. Oikeasti, miten sen kestää, kun niin kovaa vauhtia kasvavat? Jokainen, niin kuin tämä pienimmäinenkin. Mielelläni, niin kovin mielelläni pitäisin tuota kullanmurua vauvana vielä pitkään. Ja pidänkin. 

Mutta eihän hän rehellisesti sanottuna mitenkään kovin vauva enää ole, ei. Ei oikeastaan ollenkaan Hän on yksivuotias. Hän on taapero. Ja aivan selvä sellainen. Tepastelee menemään jo kuin vanha tekijä. Mikä totta totisesti on toisaalta nyt jo ihan hyvä juttu, nähkääs, housuja hän kerkesi kontata polvista rikki aivan liian monet minun makuuni.

Puhettakin hän jo jäljittelee, jonkin verran. Enimmäkseen se tietenkin on sitä heidän, yksivuotiaiden tä-tä-tä-pä-pä-pä-an-nan-na -kieltään, joka tarkoittaa milloin mitäkin
. Mutta kyllä hän jo joitakin selkeitä sanojakin toistelee. Ensimmäisenä tuli auto. Koska pitäähän se nyt joku tärkeysjärjestys olla niinku. Auton jälkeen tuli mamma. Ja olen minä välillä kuulevinani sieltä jotain äitityylisiä ääntelyitäkin. Niitä, jotka vielä ovat jokseenkin tulkinnanvaraisia, mutta kuitenkin riittävän selkeitä, jos niikseen tahtoo. Ja tahdonhan minä.


Kävelytaitoon palatakseni, sen hoksattuaan tämä mini oikein riemastui. Siitä nimittäin, että on kuin muutkin tämän talon asukkaat. Kaksijalkainen. Tomerana hän yrittää pysyä mukana toisten leikeissä ja muissa touhuissa. Isommatkin kelpuuttavat hänet usein hyvin mukaan. Tosiaan meillähän edelleenkin kilpaillaan siitä, kuka saa leikkiä pienimmän kanssa eniten,
 kuka olla lähimpänä häntä, kenen jutuille hän nauraa eniten ja...mistä nyt vain ikinä kilpailla voi. Eli kaikesta, kun kilpailun kohteena on pieni hurmuri. Kaikkien lemmikki.


Lemmikki, joka päättäväisenä tekee, niin kuin on nähnyt muidenkin tekevän. Varsin, sanoisinko omatoimisesti, hän muun muassa mukasytyttää takkaa. Noin miljoona kertaa päivässä (enkä koskaan liioittele niinku sitten). Kuskaa sinne kaikki pienenpienet puunroskat, tuohenpalat sun muut.
Hän on muuten mestari noita roskia bongailemaan! Viis veisaa kielloista, vaan tuosta noin vain määrätietoisena aukaisee luukut, ja työntää pesään haluamansa, eli sen puunroskan, kuinkas muutenkaan. Aika suloinen, etten sanoisi! (Toim.huom. silloin kun takassa on oikea tuli, häntä toki vahditaan silmä tarkkana, ettei pääse vahingossakaan loukkaamaan itseään.)


Aika suloista
 on myöskin löytää noita mustia nokisia sormenjälkiä joka paikasta. Että jepjep vaan. Nehän kun sitten vaativat hieman ronskimpaa jynssäämistä, irrotakseen. Ja kun toinen vain on niin päättäväinen, ja ikänsä mukaisesti varsin ehtiväinen, että on, no, jokaisessa mahdollisessa saumassa takan luona koluamassa. 


Olisi varmasti äidinkin vain parasta pyrkiä katsomaan mustia(kin) sormenjälkiä rakkaudella. Eikä se oikeasti ole edes kamalan vaikeaa, kun itse jälkien jättäjä on niin ihana ja pieni. Ja iloinen. Rakkauspakkaus.

Voi meidän vauvaa, jo yksivuotiasta. Jos vain voisin ajan pysäyttää, tekisin sen nyt. Vaan koska en siihen taida pystyä, niin räpsin sitten menemään kuvia kuvien perään. Ja kirjoitan, näitä juttuja. Jotta aina tarpeen tullen voin hetkeksi palata ajassa taakse päin.

Juuri nyt voin kaikkein eniten olla mahdollisimman paljon läsnä. Rakastaa ja hassutella. Pitää sylissä ja ihastella.



Kasva rauhassa pikkuinen. 
Olet niin kevyt olkaani vasten 
ja silti sydämeni kutistuu kokoon 
painosi alla. 
Miten osaisin oikeaan aikaan avata sylin 
sinun mennä 
kun nyt vain tahtoisin piilottaa sinut 
nahkani alle 
ja siellä suojella maailmalta. 
Kasva, pikkuinen 
mutta kasva rauhassa 
ja anna meille aikaa 
olla lähekkäin.

-tuntematon-




Paljon onnea, kaikkein pienin kullanmuru!

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Pahvitalon rakennuspäivä

Tänään oli pitkästä aikaa sellainen aamu, että kaikki ainekset epäonnistuneelle keskiviikolle oli hienosti kasassa jo ennen kukonlaulua. Minä mamma se nimittäin heräsin tähän päivään sillä lailla hyvissä ajoin, kello kaksi ja kolmekymmentä. Kyllä, siis aivan keskellä yötä. Kun puolen tunnin silittelyn jälkeen palasin lastenhuoneesta takaisin patjalle, (jonne olin aikaisemmin siirtynyt juurikin siitä syystä, ettei tarvisi valvoa) ja sain taas luvan nukkua, ei uni sitten enää tullutkaan silmään. Väsytti. Väsytti valtavasti. Mutta en nukahtanut. En. Vain. Yksinkertaisesti. Nukahtanut.

Enkä varsinkaan enää sen jälkeen, kun jääkaapille mennessäni vilkaisin kelloa, ja tajusin odottaneeni unta jo kaksi tuntia. Samalla tajusin myöskin, etten enää ehtisi nukahtamaan, ennen kuin ensimmäinen lapsista heräisi. Kaivauduin takaisin peiton alle yöpalani kanssa. Ja tirautin pari kyyneltä. Koska eihän tämä voi olla totta! Minä haluan nukkua! Kaikki tuntui aivan liian tutulta, kuopuksen raskausajalta, jolloin pari kuukautta kärsin vastaavanlaisesta unettomuudesta. (Sillä erotuksella, että nyt en odota vauvaa, kun joku sitä tässä yhteydessä luonnollisesti miettii.)

Taidan käydä hieman ylikierroksilla. Siksi onneksi ystäväni hoksautti melatoniinista, jolla edellisen unettomuuden kierteeni sain katkaistua, raskaudesta huolimatta. Tämä ei jää tähän. Tai pitäiskö paremminkin sanoa: Tämä jääköön tähän! En suostu siihen kierteeseen toistamiseen, sikäli mikäli se yhtään minusta itsestäni on kiinni. Siksipä kipaisen pikimmiten melatoniinipuotiin. Onpahan sitten kaapissa se kaikenvara.

Niin, piti siis kertomani siitä aamusta, jolloin tympeän päivän ainekset olivat kasassa kaikki. Jolloin aamukahvini ääressä mietin syntyjä syviä, muun muassa sitä, että väsyttää joo, ja tympäsee, joo, ja haluaisin vain nukkua! Mutta kun sehän ei nyt vain mitenkään ole mahdollista. Ja että oliskohan se sitten jotenkin mahdollista, että tästä päivästä tulisi ihan hyvä, vaikka väsyttääkin. K a m a l a s t i. Silloin muistin pahvilaatikot. Ne, mitkä posti eilen toi. Muistin myös sen lupauksen, kerätä noita pahveja talteen talon rakennusta varten.

Niin me sitten päätettiin heti aamulla yhdeksältä ryhtyä talonrakennuspuuhiin. Suomeksi sanottuna homma meni niin, että minä mamma hoidin tuon rakennusvaiheen, lasten hästätessä ympärillä. Voi kyllä he hästäsivätkin! Pari kertaa taisi siinä lipsahtaa, jotta viedäänkö nämä pahvit takaisin kaappiin vai... (jotenkin kummasti hermot ovat olleet pinnassa tänään.)

Kuin tilauksesta, kuinkas muutenkaan, pienin alkoi osoittaa väsymyksen merkkejä, joten kannoin hänet pinnasänkyynsä. Kaksivuotiaalle tökkäsin kouraan palan pahvia, lasten sakset ja värikyniä. Ja sain kuin sainkin askarrella rauhassa loppuun. Ne isommat kaksi viihtyivät vieressä katsomassa ja kannustamassa. Millon se on valmis, äiti, millon? Eivät tahtoneet pysyä housuissaan, sen verta innokkaina odottivat!

Kun mökki oli kasassa, aloitettiin maalausurakka. Sen saivatkin sitten hoitaa lapset alusta loppuun itse. Tai no, lopuksi kyllä hieman autoin vaikeimpien sisäseinien maalauksessa, heidän pyynnöstään. Mutta ulkokuoreen en puuttunut lainkaan. Maalaaminen veikin yllättävän pitkän tovin ja kaikki kolme jaksoivat keskittyä siihen hienosti. Innostuinpa siinä itsekin mökkiä sisustelemaan, matoilla ja verhoilla sun muilla.


Ei toki tuota tönöä kaupungin kauneimmaksi voi väittää. Mutta se ei nyt tässä olekaan tärkeintä. Vaan se, miten mukavaa meille kaikille oli irroittautua arkirutiineista ja vain heittäytyä askarteluprojektin pariin moneksi tunniksi. Unohtaa kaikki muu, ihan alkaen siitä sänkyjen petaamisesta, joka yleensä on minulle henkilökohtaisesti päivän ensimmäinen ja tärkein kotityö.

Sanotaan vaikka nyt näin kohteliaasti, että tämä oli tämmöinen harjoituskappale. Oman osuuteni suoritin sillä lailla hutaisemalla nopsasti vain ja sen kummemmin suunnittelematta. Senhän se on näköinenkin sitten. Vaan lapset ovat, kuten sanottua, aivan tohkeissaan jo tuostakin. Röpöstyksestä.

Idea itsessään on kyllä ehdottomasti kehityskelpoinen! Kenties seuraavalla kerralla tehdään hiukan isompi ja tukevampi ja katseenkestävämpi. Vaikkapa kaksikerroksinen talo. Ennen sitä voisin hommata kuumaliimaa, jolla saisi taattua kaikkien liitosten pitävyyden. Ja kivoja kuoseja, kuten vaikkapa lahjapapereita, tapetoimiseen. (Laatikosta löytyy tällä hetkellä vain tonttupaperia. En minä sitä, etteikö silläkin tapetoida voisi mutta tuota...)

Ja oikeasti, kohtahan nuo jo osaavat itse rakentaa omat mökkinsä alusta loppuun. Sitä odotellessa. Vaikkei tässä tämmöisessäkään nyt varsinaisesti mitään vikaa ole. Ja vaikka selvää on, että sitten tulevaisuudessa menetän hermoni noihin rakennelmiin ihan varmasti ja monta kertaa. Ne kun ovat niin massiivisia, että säilyttäminen ei oikein onnistu katseilta piilossa. Mutta silti, en jaksa olla niin tylsä äiti, etten anna lasteni toteuttaa luovuuttaan vain siksi, että siitä aiheutuu epäjärjestystä.

Päin vastoin! Taisin saada itsekin askartelukärpäsen pureman. Ihan varmasti meillä askarrellaan jatkossa vieläkin useammin koko sakin voimin. Mökkejä ja tönöjä ja linnoja ja kenties joskus jopa luksuspahvihuvilakin.


perjantai 24. helmikuuta 2017

Perjantai ja siivouspäivä

Siivouspäivä tänään. Pikkulasten kanssa siivoaminenhan on tietenkin omanlaistaan. Siivousta lainausmerkeissä. Mutta kun aamulla hyvissä ajoin aloittaa, niin iltaan mennessä ehkä joku paikka on jo saatu puhtaaksi. Ja oikeasti aika montakin paikkaa, jos niikseen tahtoo.

Nyt on pestynnä keittiön laatikostot taas vaihteeksi. Niin, ja seiniltä kaikki tussitaideteokset. Olihan siinä oma hommansa juu, mutta koska meillä oli muksujen kanssa vähän tekemisenpuutetta. Siinä mielessä, saatiinpa aika helposti kulumaan tovi jos toinenkin. Ja mikäpä mukavampaa, kuin touhuta yhdessä. Lapsillekin luutut käteen kaikille, niin jo maar tulee puhdasta! Eihän toki ihminen joka päivä jaksa seiniä jynssätä. Mutta silloin tällöin.


Meillä on ollut kiva viikko. Ollaan pitkästä aikaa nähty arkipäivinä muita äitejä ja leikkikavereita, naapureiden ja kaupan kassatätin lisäksi. Oikeastaan, jos joulun jälkeen ollaankin aika yksin touhuiltu kotosalla menemään, niin tällä viikolla onkin sitten joka päivä kyläilty puolin tai toisin. Äärilaidasta toiseen niinku. Mutta mukavaa ehdottomasti, että on ihmisiä, kenen kanssa kahvitella aina aika ajoin. Hyppykahvitella, kirjaimellisesti.

Itkupäivistä selvittiin, niistäkin. Liekö vielä flunssatauti vaivasi osaa porukasta. Nyt täällä taas jaksetaan innostua leikkimään pitempiäkin aikoja. Onneksi, voi onneksi! On meinaan melkoisen kärsivällisyyttä vaativaa elo, jos jollakin (korjaan: kaikilla) on jokainen pienikin asia koko ajan huonosti ja hankalasti ja väärinpäin.

Ihan huippua, taas, kun on perjantai! Asiasta seuraavaan. (Anteeksi vain, kun suunnilleen joka viikko sitä hehkutan. Mutta aion ehkä silti hehkuttaa taas viikon päästä!) Jotenkin musta tuntuu, että tän frouvan perjantain ruokakauppakeikka alkaa Arnoldsista tai jostain muusta yhtä terveellisestä paikasta. Hetken jos istahtaisin. Kaikessa rauhassa. R a u h a s s a. Somettaisin menemään. Tai vain olisin. Hieman kun on sellaisia merkkejä ilmassa, jotta pienenpieni aivojen tuuletus tekisi terää.

Lieköhän parilla yh-päivällä osuutta asiaan...lieköhän. Vaan itsepä läksin yrittäjän vaimoksi. Itsepä läksin, just niin! Ja hyvähän tässä on olla. Yrittäjän vaimona. Tosi hyvä. On rakkaat lapset ja rakas miekkonen ja kaikki hyvin. En missään nimessä halua valittaa (pakko lisätä etten tulisi väärinymmärretyksi), vaikka tunteitani kiertelemättä väliin purankin. Pitäähään niitä purkaa, ihmisen. Ja silti, enimmäkseen minunkin yrittäjäukkokultani tekee aivan normaalia työssäkäyvän päivää. Suottako tässä selittelen (tykkään kauheasti selitellä), tuskinpa vain olen ainoa, joka aivojen tuuletusta toisinaan kaipaa.

Ja munkillahan ne tuulettuu niinku. Jos ei tuuletu, niin tilaan heti perään toisen! Pallona pyörin munkkiähkyssäni sinne kauppaan sitten ja ostan salaattia ja porkkanaa ja kukkakaalia. Noniin, hehheh! Toivottavasti kovin moni ei näitä mun lörpöttelyjä haudan vakavasti ota. Vaikka voiko tämmöstä es ottaa. Jos voikin, niin väliäkö tuolla!

Hymyä päivääsi, iloa viikonloppusi!