keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Näin meillä

Kesällä tuntee asuvansa lapsiperhevoittoisessa taajamassa. Lapsille riittää leikkikavereita, naapureita moikkaillaan monta kertaa päivässä ja kohdattaessa vaihdetaan kuulumisia. 

Ilman, että varsinaisesti harrastaisi naapurikyttäämistä, pystyy päättelemään, milloin naapuri on ostanut uusia vaatteita, värjännyt hiuksensa tai kasvattanut lomaparran ja onko jollekin tulossa vauva. Ihan vain koska asutaan ulkona. Ja koska naapuritkin. Niinhän kaikki suomalaiset kesällä asuvat.

Sitten koittaa syksy. Ihmiset vetäytyvät kotiseiniensä suojaan, verhojen taakse näkymättömiin. Kaivautuvat vilttiensä alle lämmittelemään. Myös me vetäydymme. Ulkona on hiljaista. On melkein vaikea uskoa asuvansa taajamassa. 


Kotiäidit katraineen ulkoilevat hyvällä ilmalla, huonolla ilmalla harrastavat minimimittaisia happihyppelyitä, perhekerhoja, majanrakentamista sisätiloissa sekä hoploppeja. Työssäkäyvien ja päiväkotilaisten ulkoilusta ei ole hajuakaan. He joko ulkoilevat, tai sitten eivät. Mistäpä tuota tietää, ulkona kun ei siihen aikaan kertakaikkiaan näe. Mitään.

Toppavaatteiden päälle puetaan kurahousut ja hanskat. Pipon yli vedetään otsalamput, lapsillekin. Syyslomalla tehdään lumiukkoja ja hiihdetään, jouluaattona kahlataan kumppareilla vesilätäköissä. Aamulla on pimeää. Päivällä on joku hassu tunti pilvistä, harmaata ja märkää. Ja sitten onkin jo taas pilkkopimeää. 

Jos oikein hyvä tuuri käy, saattaa lenkillä törmätä olentoon, jota ihmiseksikin kutsutaan. Ja jos vielä paremmin käy, kohtaaminen osuu katulampun alle, jolloin voi jopa tunnistaa, kenelle naapureista pipon reunan alta pilkottava huurteinen silmäpari sekä punainen nenänpää kuuluvat.

Näin meillä Suomessa - tai ainakin täällä maalla.

Kai se on tästäkin vain alettava tykkäämään, mikäli ei tahdo muuttaa etelänmaalle. Olenkin (minäkin) oikeastaan jo aloittanut, sen tykkäämisen nimittäin: takan lämpö, kynttilät, villasukat, tunnelmavalot ja kuuma glögi, sekä joululaulut, tottakai.


Siellä minä sitten, tuon miltei täydellisen tunnelman keskellä ajattelen, että on tämä syystalvikin loppujen lopuksi aika ihanaa aikaa.

Sitäpaitsi, tänään paistoi aurinko! Ja nämä viikot kiitävät semmoista kyytiä, että aivan kohta ollaan jo kevään puolella ja naapurustokin alkaa totuttuun tapaan heräilemään talviunilta. Sitten nähdään, ollaanko saatu taas uusia vauvoja, niinkuin viime talven aikana, vai onko kenties naapurissa asukkaat vaihtuneet kaikessa pimeydessä ja hiljaisuudessa. Hih. 



tiistai 31. lokakuuta 2017

Onnellinen

Rakas päiväkirja

Tänään tekee mieli kirjoittaa siitä, kuinka meillä on kaikki hyvin. Aivan tavallisesti, mutta kuitenkin niin kivasti, että väliin on melkein vaikea keksiä, mistä tänne kirjoittaisin. Olen valtavan onnellinen ihanasta perheestäni.

Tuosta pienimmästä, joka papukaijana toistaa kaikkea kuulemaansa, rakastaa piipaa-autoja ja muistaa varmasti joka kerta autolla peruutettaessa äänitehosteet: piipp- ppiip-ppiip-ppiip-ppiip ja nööö-ön-nöööön. Siitä, joka taas tänä aamuna (niin kuin vähintäänkin kerran joka päivä), tiskatessani, purki lastenhuoneesta kolme kaapillista vaatteita. Ja sitten, kun häntä siitä tuhoamisesta asiaankuuluvalla tavalla toruu, tulee hän katuvana, katse lattiassa rutistamaan ja pyytämään an-tti, eli anteeksi. Ja pian löytyykin jo seuraavasta paikasta purkupuuhista, rakas napero.

Kohta kolmevuotiaasta, vauhtihirmusta, jota kutsutaan useimmiten (omasta toiveestaan) nimillä koira tai apina. Jonka kanssa rakennamme aamuisin aina ensimmäisenä junaradan ja autotallin. Niin, sen jälkeen, kun olemme ensin peräkanaa hypänneet jokaisen vastaan tulleen viivan, kynnyksen ja tavaran ylitse. Hyppää tinäki, äiti! Kolkeelle! Ja tottahan minä hyppään.

Nelivuotiaasta, joka edelleen rakastaa pinkkiä ja jolle on tullut prinsessavaihe.  Joka enimmäkseen kulkee veljiensä vauhdikkaassa menossa mukana, vauhdikas itsekin. Mutta joka kuitenkin päivittäin pysähtyy sellaisten asioiden äärelle, jotka velipoikia ei niin paljon kiinnosta. Tulee kertomaan, että äiti, minä hailasin hiusset, niin laitatko nyt minulle samanlaisen pompulan ku sinulla ja sitten nämä pinnit. Pukee sitten ylleen mekon ja laukun ja yhtä aikaa kaikki korunsa.

Pohdiskelevasta viisivuotiaasta, joka on niin kiireinen projekteinensa, ettei häntä päivän aikana paljoa näe. Opettelee kirjoittamista, piirtää monta hienoa taideteosta päivässä, rakentaa taitavasti pikkulegoilla itse ohjeen mukaisesti ja askartelee mitä mielenkiintoisempia asioita. Haastaa meitä kysymyksillään ja ilahduttaa oivalluksillaan. Ne hetket, kun hän kaipaa äitiä ja syliä, ovat harvenemaan päin, ja siksi minä haluan niihin tosissani pysähtyä. Ensi syksynä hän onkin sitten jo eskarilainen.

Voi ajan kulua! Tämän talven verran nautin vielä tästä, kun saan pitää kaikki neljä murua kotona ja voin itsekin hyvin. Rakastan seurata, kuinka nuo pienet aarteeni kasvavat ja oppivat uutta, ja kuinka läheisiä sisarukset toisilleen ovat. On erottamattomat parivaljakot, isompi ja pienempi, ja silti kaikki keskenään ja ristiin rastiin toisilleen niin tärkeitä.

Tällä hetkellä arki on enimmäkseen onnellista ja helpontuntuista ja aion nauttia pienistä hyvistä hetkistä täysillä. Vaikeamminkin on ollut ja se on totisesti niin hyvässä muistissa vielä, että yritän olla valittamatta vähästä. Eiköhän elämä tuo eteen jatkossakin haasteita, vastoinkäymisiäkin. Sitten, kun on sen aika.

Rakas päiväkirja, nyt on tavallisen, mukavan ja onnellisen arjen aika.


keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Kolumni, jolle en nyt tähän hätään keksinyt tarpeeksi osuvaa otsikkoa

Somessa viimeisimpien sisustustrendien mukaiset kodit kiiltävät puhtauttaan. Sävy sävyyn puetut lapset leikkivät kiltisti ja sotkematta. Pyykkivuoret kuvista päätellen selättyvät, ennen kuin niitä voi vuoriksi kutsuakaan. Tiskivuoria ei kerry, sillä niitä varten ovat äidit.

Ne samat, jotka huolehtivat päivittäin kotitekoisia herkkuja pöytään. Tietenkin sokerittomia ja lisäaineettomia, ja itse jauhetusta lähi-luomu-viljasta leivottuja. Niin ikään itse tehdyn jätskin päällä mansikatkin #omastamaasta.

Nämä äidit ottavat viilipyttynä vastaan jokaisen uhmakiukun, väsykiukun, nälkäkiukun ja muuten-vain-kiukun toisensa perään. Asettuvat lapsen tasolle. Sanoittavat. Kärsivällisesti kuuntelevat, koskaan kyllästymättä ja ääntään korottamatta.

Kiharat hulmuten ja suu korvissa lykkivät rattaita leikkipuistoon, tiputti taivas kuinka suuria saavillisia vettä tahansa. Onhan lasten edun mukaista ulkoilla säällä kuin säällä.

Pikku-Kakkosta ei tarvita, koska näillä äideillä on aikaa milloin tahansa lukea yhdeltä istumalta vaikka hyllyllinen kirjoja lapsilleen. Eihän nyt kukaan tahdo pikkuihmisen mielikuvituksen tyrehtyvän, puheenkehityksen viivästymisestä puhumattakaan.

Minä istun sohvalla haaveilemassa kuulosuojaimista ja omasta hoplopista. Ja mietin, jotta on nuo someäidit ihmeellisiä kaikkivoipaisuudessaan. Minä, joka juuri äsken nälissäni kyllästyin tinkaamiseen ja pyysin viisivuotiasta olemaan nyt hiljaa. Korotin ääntäni uhmaikäiselle. Ja pienimmän lahjoin muumipastilleilla tyytyväiseksi.

Sitten istutin kaikki neljä Pipsa-Possun ääreen, että sain rauhassa hämmentää kaupan valmispakaste-nakkikeittoni. Hyvin muuten upposi. Tai siis nitriitti-arominvahvenne-nakit upposivat. Vihannekset jäivät lautaselle.

Tiskipöydän suuntaan vilkaistessani mielessäni käy kodinhoitajan palkkaaminen. Kodinhoitohuoneen ovea en edes aukaise. Tiedän kokemuksesta, ettei kannata. Siellä nurkassa, jossakin, pomminräjäyttämän takana, on kaapissa imuri, jonka näyttäminen lattioille tekisi ihan hyvää. Sen sijaan nykäisen villasukat jalkaani. Vastahan minä eilen imuroin.

Tässä huushollissa ei ole keretty tehdä vielä paljoakaan kotitöitä tälle päivää. Mutta täällä on leikitty, laulettu ja piirretty yhdessä. Täällä on halittu, suukoteltu ja sylitelty. Täällä on pyydetty anteeksi kiukkuja ja pinnankatkeamisia. Ja naurettu paljon.

Ulkonakin käytiin ja nähtiin naapurikunnan äitejä lapsineen. Nähtiin sotkunutturoita ja silmäpusseja. Peilistä tuttuja.

Somemaailman täydellisiä tehoäitejä ei nähty, tänäänkään. Ihan hetken häivähti mielessäni, lieköhän noita olemassakaan.


Loppuhuomautuksena: Tämä teksti on yksi kirjoituskurssini tehtävistä, ja aivan tahallaan ja tarkoituksella kärjistetysti, mutta kuitenkin pilke silmäkulmassa kirjoitettu. Ihan vain, jos joku ei minua tunne :)

lauantai 21. lokakuuta 2017

Ensilumi

Hieman hassua. Meillä tuprutti lunta eilen oikein urakalla, aamusta aivan iltaan saakka. Nyt on koko meidän pikkukylä kymmensenttisen lumiverhon peitossa.

Eilen aamulla, tavallisesta poiketen, lapset, jotka eivät ole viime aikoina olleet lainkaan innoissaan ulkoiluista, pukivat omatoimisesti ulkovaatteet heti aamupalan jälkeen. Pyörittelivät lumiukkoja, lapioivat terasseja näkyviin lumen alta ja laskivat pulkalla ojan pohjalle. Minä kuorin perunoita, ihastelin ikkunan takaa lasten riemua ja mietin, että mitä tästä nyt pitäisi ajatella. Että ihan oikeasti meillä kaivettiin  liiteristä jo täyteen käyttöön pulkat ja lumikolat!

Tänä vuonna en kerennyt uhrata vielä ajatustakaan talvelle ja lumen odotukselle. Saatika talvirenkaille. Enkä ole ihan varma, kannattaako tätä paljastaa, mutta paljastan silti, kröhöm. Voitte virittää nauruvaihteen valmiiksi: käytiinpä nääs lasten kanssa autolla mutka ojan pohjalla eilen, kun vanhimmaista kuskattiin kesärenkailla kaverin synttäreille. Ei käynyt kuinkaan. Sinne vaan kevyesti humpsahdettiin jyrkässä mutkassa, hih. Olo oli varmaan aika samanmoinen, kun lapsilla HopLopissa. Tiedättehän, liukumäestä pallomereen, juhuu!

Nauratti ihan kamalasti. Takapenkiltä kuului kysymys, että äiti, ollaanko me ojassa? Sain vaivoin vastatuksi, että kyllä, me ollaan nyt ojassa ja sinä taidat hieman myöhästyä synttäreiltä. Mutta pääset sinne kyllä, kunhan äiti nyt keksii, kuinka täältä noustaan.

Läheisen talon traktori kävi meidät vetämässä takaisin tielle. Yritin kovasti esittää fiksua ja hillittyä neljän lapsen äitiä, mutta kun tuo kuski pamautti ensimmäisenä ilmoille kysymyksen, että "Jaa, mitä te siellä teette?", niin arvatkaa vain, olinko sen jälkeen fiksu ja hillitty. Nauratti. Mutta nauratti sitä traktorikuskiakin onneksi. Kertoi, että ei tämä ole ensimmäinen auto tälle päivää, eikä varmaan viimeinenkään.

Nyt miekkonen on lasten kanssa pihalla lumitöissä. Minä sain nukkua pidempään ja herätä rauhassa yksikseni. Täällä on ihanan hiljaista. Siistiäkin, jos ei vilkuile olohuonetta pidemmälle. Meillä palaa kynttilät ja äsken oli ihan pakko kuunnella pari ei-kovin-jouluista joululaulua. Just nyt mun silmät on aivan sydäminä.

Autoon vaihdettiin illalla talvirenkaat ja perjantai-illan kauppareissu sujui minulta tavallisen turvallisesti, heh. Traktorikuskille vietiin pieni kiitos avusta.

Jotenkin aika ihanaa. En ollut ihan valmis vielä lumeen ja talveen. Mutta kun sääherra nyt kerran tänne tuon lumen pukkasi, niin suottakos tuota vastaan kapinoisin.


tiistai 10. lokakuuta 2017

Ihan kiva arki

Ihmisten kirjoissa taasen! Meinasi iskeä masennuksenpoikasta nimittäin. Auringon totaalinen äkkikatoaminen, kura ja märkä, ulkoilun muuttuminen taas aikaa ja hermoja vieväksi pukeutumisrumbaksi sekä pari muuta muuttujaa, ja tämä nainen meinasi vallan romahtaa. Rankaksi män, niin sanotusti.

Ehkä oli ihan viisasta kuunnella itseään. Löysätä, kun alkoi tökkimään, panostaa vähän itseensä ja käydä ruskaretki-nukkumislomalla. Nimittäin nyt on taas virtaa.

En tiedä, onko sitä superpaljon. Mutta riittävästi. Normaalisti. Sen verran, että tavalliset arkiaskareet ei tunnu ylivoimaiselta, vaan paremminkin on mukava touhuta. Arki on hyvää. Ja se ulkoilu, sekin on alkanut taas maistua.

Tällä hetkellä pienin nukkuu päikkäreitä. Pikku-isoveljensä leikkii junarata-autoleikkiä ja isompi parivaljakko on uppoutunut laivaleikkiin, jonka jo eilen aloittivat. Parvisängyllä he halkovat meren läpi saareen, eli alakerroksessa sijaitsevaan neidin sänkyyn. Eväinä heillä on muun muassa palikkavoileipiä, kuulin juuri, ja menossa mukana kaikki tämän talon nallet ja nuket, joista jokaisella oma nimensä.

Nytpä taisi herätä meidän pikkuvintiö. Pinnasängystä kuului ensin, että ää-ti. Sitten kops. Ja sitten, että au! Pi-pii!

Kiljuen huoneeseen syöksyi heti kolme isoa sisarustaan. Äänistä päätellen joku avasi verhon, joku sammutti cd:n, joku siirsi tuolin sängyn viereen ja yhdessä auttoivat pikkuvintiön sängystä pois. 

Ja sieltä se meidän pienin aurinko jo tepsutteleekin, isompien höösätessä kilpaa ympärillä.
Mihin tässä äitiä enää tarvitaan, kröhöm.

Mahtavaa, täytyy myöntää, kun on kaikki lapset tällä hetkellä jo niin isoja, että (silloin kun eivät tappele tai pienemmät pura ja levitä paikkoja) leikkivät onnellisina keskenään. Tästä minä nautin. Just nyt on parasta, että saan vielä olla kotona näiden murujen kanssa.

Vaan nytpä täällä alkoi meno muistuttamaan sirkusta, joten viisainta varmaankin leikkiä reipasta ja joutua ruokapöydän kautta ulos. Ennen kuin tuo katto tippuu niskaan. 

Mukavaa tiistaita! Jos ei aurinko paista, niin poltetaan kynttilöitä!




perjantai 6. lokakuuta 2017

Minähän muuten siivoan

Tänään minä siivoan. Vaikka tiedän jo valmiiksi, että heti suljettuani juuri siivotun lastenhuoneen oven, eräs kaksikko kaataa kaikki kahdeksan lajiteltua lelukoria yhteen läjään lattialle. 

Minä en onneksi kuule, koska olen parhaillaan kulkemassa imurin kanssa kohti makuuhuonetta. Sitä, jossa puoli tuntia sitten pedattu vuode on vintiöiden toimesta aukaistu. Peitot ja tyynyt myllätty lattialle.

Tänään minä siivoan. Silläkin uhalla, että eräs, tällä hetkellä ehtiväisin heistä, löytyy kohta kaivamasta vessanpönttöä, koska pienellä veljellänsä on unohtunut vessareissun jälkeen vetäistä pönttö ja sulkea ovi. Vessaa en vielä ehtinyt siivota, enkä ole ihan varma, onko se nyt hyvä asia, vai huono.


Silläkin uhalla minä tänään siivoan, että eräs heistä kiskoo alas kodarin pöydältä juuri viikatut pyykkipinot, ottaa sitten tuolin, kiipeää tyhjentämälleen pöydälle rimpuilemaan ja siinä rimpuillessaan kiskaisee seinään kiinnitetyn pyykkitelineen ruuveineen alas. 

Ja sitten, kun minä sitä kodinhoitohuonetta korvat sauhuten siivoan, se eräs keksii tyhjentää maustelaatikon lattialle. Onneksi ihan kaikkia maustepurkkeja hän ei ehtinyt saada hampaillaan auki. 

Mitäpä minä pienistä. Siivouspäiväkin. Imuri valmiina vieressä ja luutu niin ikään.



Sitten, kun minä siivoan sitä maustesotkua, se eräs keksii eteisen lattialle edellisenä päivänä unohtuneet kerhoreput. Eikä siinä mitään, mutta kun se sama viikari hoksaa noissa repuissa olevat juomapullot ja tottakai päättää tyhjentää sisällön siihen niin, matolle ja lattialle. Vain vettä tällä kertaa, onneksi.

Koska minähän muuten siivoan! Koko talon. Koska tykkään ja haluan. Vaikka taulut tippuisivat ja taivas putoaisi. Sattuneista syistä se jäi viime viikolla vähän puoli tiehen. Ja sitä edelliselläkin ja... 

Tänään. Minä. Siivoan. Vaikkei se näkyisi yhtään missään. 


Illalla varmasti jo naurattaa. Mummuna viimeistään. Oikeasti nytkin, koska eihän tässä voi muutakaan.

Niin. Voi meidän muruja. Mutta eikö Vaahteranmäen Eemelistäkin ennustettu tulevan joku pormestari tai vastaava?



torstai 21. syyskuuta 2017

Torstain kuulumisia

Vähän on ollut väsynyt meno tässä huushollenissa. Ehkä siksi, että aurinkoa ei ole pariin viikkoon nähty kuin vilaukselta. Ehkä vähän siksi, että tunnen välillä itseni tietyllä tavalla hieman yksinäiseksi, mikä sinänsä on hassua, koska harvoinhan minä varsinaisesti yksin olen, ja perheen lisäksi on paljon ystäviä ja sukua ja naapureita sun muita ympärillä. Ehkä väsymystä on ilmassa vähän siksikin, että ensimmäinen syysflunssa on kotiutettu lasten kerhosta. Mutta ehkä kuitenkin eniten siksi, että meillä nukutaan taas tosi huonosti.

Suoraan sanottuna kypsyttää, että väsyttää. Ehkä mun olis vihdoin syytä lähteä tarkistamaan nuo vitamiiniarvot. Että ovatko edes suunnilleen kohdillansa, ferritiinit ynnä muut. Sellaisella eteenpäin katsovalla asenteella selviää tämmöisistäkin päivistä usein aika kivasti ja kunnialla, mutta nyt on, täytyy myöntää, sen asenteen eteen pitänyt työskennellä paljon tavallista enemmän. Ehkä se kertoo siitä, että on syytä vihdoin tehdä asialle jotain konkreettistakin.

Alkaen siitä, ettei edes yritä olla tehokas, jos se ei yhtään huvita. Voin kertoa, että siinä olen onnistunut melko kympin tasoisesti. Olen antanut kotitöiden olla, tai odottaa sitä hetkeä kun on virtaa. Keskittynyt lasten kanssa touhuilemiseen, mutta vielä sitäkin enemmän karkin syömiseen ja kahvin juomiseen. Miksipä yrittäisin väkisin enempää, kuin jaksan, jos ei ole pakko. Eikä mun onneksi ole.

Välillä väsyttää ja joskus on vähän siipikin maassa, se nyt vain kuuluu elämään. Ja kun silloin ottaa oikeasti rennosti, keskittyen pakollisten asioiden lisäksi vain kaikkeen mukavaan, yhtäkkiä, piankin, huomaa taas olevansa voimissaan ja oikein puhkuvan energiaa.

Paljon on positiivistakin. Paljon enemmän, mitä tämä tekstin alkupuoli antaa ymmärtää. Vaikkapa se, että lapset on leikkineet harvinaisen hyvin viime aikoina. Leikit on levittäytyneet villin vapaasti ympäri taloa, eikä ihan kaikkea ole edes jaksettu siivota iltaisin pois. Näkyy tosissaan menevän niin, että mitä rennommin minä nämä päivät otan, sen paremmin nuo lapset viihtyvät leikeissään. Ehkä olisi syytä taas ottaa jotain opiksi tästäkin.

Parhaillaan kolme vanhinta touhuavat ulkona hyvässä yhteisymmärryksessä. Reput selässä ja kypärät päässä taluttavat juuri pyöriään terassin eteen. Kaikesta päätellen aikovat pitää evästauon. Kirjoittaminen mielessä pakkasin nääs jokaiselle reppuun mukaan leivän sekä vesipullon. Se selvästi kannatti, niin ovat tyytyväisen oloisia leikissään.

Kuopuksen kanssa kuorimme juuri hetki sitten kaksi kiloa pottuja, muusia varten. Kerralla koko päiväksi. Assistenttini kaivoi minulle pussista perunoita ja samalla testasi, jotta mitähän tuo äiti tuumaa, jos tämän potun tästä viskaisen lattialle. Ja kun viimeisen perunan jälkeen selkäni kahdeksi sekunniksi käänsin, kippasi tuo viikari kukkuran kuorilautasellisen kattilaan, jo kuorittujen perunoiden päälle. On se vain ehtiväinen ja ihana.

Positiivista on sekin, että väsymystä uhmaten päätimme miekkosen kanssa eilen illalla, lasten nukahdettua, lähteä lenkille. Ihan kaksin. (Lapsille toki saatiin hoitaja siksi ajaksi.) Edellisestä tällaisesta lenkistä onkin jo aikaa, mitä minä valehtelisin, no ainakin viisi vuotta. Olipahan mukavaa! Tänään on ollut heti energisempi ja kaikin puolin pirtsakampi olo.

Tämä kirjoittaminen teki myöskin tehtävänsä. Väsymys unohtuu, kun saa vähän muuta ajattelemista. Jo on hymykin herkässä. Itse asiassa hoksasin juuri, että olen alkanut tässä huomaamattani hyräilemään. Se kertoo siitä, että aivot on nollattu onnistuneesti ja taas jaksaa. Ja mitä flunssaan tulee, sitä on takana pienimmällä niin monta päivää, että uskon ja toivon ensi yön olevan taas hieman ehjempi. Muut ovatkin jo miltei tervehtyneet.

Taisin juuri saada vanhan kunnon energiapuuskan. (Tämän takia minä niin rakastan kirjoittaa!) Uutta voimaa puhkuen painunkin tästä siivoilemaan, aloittaen tuosta roskiksesta, jonka tyhjentämispuuhissa tuo minimurunen, joka juuri kipitti kikattaen karkuun, oli selkäni takana, kun niin keskityin hyräilemiseen ja hymyilemiseen ja kirjoittamiseen.

Tästä päivästä taisi sittenkin tulla ihan kiva päivä. Ja huomenna on jo perjantai ja perjantaienergiat. Mukavaa loppuviikkoa!


keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Ees-taas -päivä

Huh. Aamupäivä on mennyt höyrytessä suuntaan ja toiseen. Alkaen siitä, kun heti seitsemältä pakkauduimme koko sakilla autoon viedäksemme isimiehen töihin, ja tunnin autossa istumisen jälkeen takaisin kotiin aamutoimille, aamupalalle, ruuan laittoon ja kohta taas autoon.

Kerhopäivä.

Isompi parivaljakko on aloittanut päiväkerhon. Tämä on neidille kolmas kerhokerta koko pienen elämänsä aikana. Ensimmäistä kertaa uskaltauduin livistämään kotiin, sen sijaan, että odottaisimme noiden kahden pikkuvilperin kanssa koko kaksi ja puolituntisen kerhopaikan eteisaulassa. Neiti nimittäin uhkasi, jottei mene koko kerhoon, jos äiti lähtee kotiin.

Onneksi samassa kerhossa on isoveli. Kerhokonkari, joka lupasi huolehtia siskostaan ja ottaa kädestä kiinni, jos alkaa itkettää.

Nyt minä istun pöydän ääressä kahvikupin kanssa. Päätin keskittää katseeni suoraan eteenpäin, pois kodinhoitohuoneen sekamelskasta ja lastenhuoneiden lelukaaoksesta. Sotkut saavat odottaa hetken. Nyt lepuutetaan jalkoja ja nollataan aivoja.

Pienempi parivaljakko leikkii yhteisymmärryksessä keskenään parvisängyssä. Kiinnittävät parhaillaan magneetteja sängyn laitoihin. Äänistä päätellen isompi on nimeltään Hilla ja pienempi Tuukka. Mukana heillä on lisäksi meh-mä, eli lehmä, sekä Iitak-nukkevauva.

Niin. Meidän pikkupojat ovat alkaneet leikkiä keskenään. Arvatkaa vain, ovatko touhuissaan suloisia! Isompi, joka niin pikkuvanhana opastaa toista. Ja pienempi, joka toistaa pätevänä perässä jokaisen ilmeen ja eleen, sanomisetkin.

Yhteiset leikit sujuvat useimmiten hienosti, vaikka pienin puhuukin vasta yksittäisiä sanoja. Taitavat ymmärtää toisiaan ilman puhettakin. Tietenkin kuvioon kuuluu, että noin joka toisesta lelusta käydään pienimuotoinen kiljuntakamppailu, jonka minä olen päättänyt kylmän viileästi kestää. Koska mitäpä tässä muutakaan. Omakohtaiseen kokemukseeni perustuen (kröhöm) uskallan toivoa, että jonkun vuoden päästä nämäkin kaksi osaavat jo selvitellä erimielisyytensä puhumalla.

Hörppään kahvini loppuun ja kiittelen mielessäni, että kerhot on keksitty, eikä kukaan ole kaivannut ulos tänään, kun piha on märkä ja kurainen, ja ilma tihkusateinen ja harmaa.

Mikäli päättelykykyyni (kuulen kolinaa, jeee -huutoja ja kikatusta) on luottaminen, parvelta lentelee juuri nyt alas erinäisiä asioita. Se, tavaroiden heittely, on visusti kiellettyä ja juuri siksi tietenkin noiden viikareiden mielestä parasta. Minun siis lienee viisainta kiiruhtaa keräämään magneetit ynnä muut just nyt sekä palauttaa naperot takaisin lattiatasoon.

Mutta ennen sitä haen kyllä päähäni kypärän. (Ai miksikö? Niinpä.)

Sitten puemme ulkovaatteet neljännen kerran tälle päivälle ja kiiruhdamme kerhopaikalle katsomaan, miten meidän reippailla muruilla on siellä sujunut. Hyvin, uskon niin. Sen jälkeen hurautamme ensin kotiin syömään ruokaa, jotta voisimme kohta taas sulloutua takaisin turvavöihin ja viimein kurvata hakemaan työmies kotiin.

Touhupäivä. Ees-taas -päivä.

Huomenna on taas kiirettömän kotipäivän vuoro. Varmasti.


keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Projekti parvisänky

Jokohan ois kohta aika katkaista perjantaikierre. Jos tämän tekstin saisin julkaistua aikasemmin. Kenties, jo torstaina, hehe. Nyt, aloittaessani, on nimittäin maanantai. Ja minulla pukkaa ressin poikasta, kun koitan miettiä, mihin suuntaan opiskelujen kanssa lähden vai lähdenkö mihinkään. Tänne blogiin eksyin, kun alkoi liikaa ressaamaan. Jos se tästä tasaantuis, sitä mukaa kun kirjaimet lentävät ruudulle.

Onpa ollutkin ohjelmantäyteistä. Vaikka meillä ei oikeastaan koskaan ole kerhon lisäksi suunnitelmia arkiviikoille, jostakin vain yhtäkkiä, aika itsestään, järkkääntyy tekemistä. Niin, sitä minä yritän tässä sanoa, että taas ehti tulla kirjoittamisikävä.

Kesä meni kuin siivillä ja syyskuu tuli aika puskista. En tiedä, miten se on mahdollista. Ehkä en ollut kerennyt vilkuilla kalenteria. Tai muistanut. Mutta olin oikeasti vähän ällikällä lyöty, kun yhtäkkiä kalenterissa luki SYYSkuu.

Enää ei syksy hirvitä. Se tuntuu ihan hyvältä. Paitsi että ulos pukeutuminen ei tunnu, ja lisääntyvä pimeys ja kylmyys vaatii asennoitumista, mutta noin muuten. Kesän aikana kerettiin lomailla, tankata aurinkoenergiaa ja hoitaa useita projekteja, mitä keväällä suunniteltiin. Ja vaikka varmasti projektilistalta enemmän jäi tekemättä, niin niistä, valmistuneista, on hyvä mieli.

Oikeastaan tulinkin kertomaan parvisängystä. Suunniteltiin sänky yhdessä miekkosen kanssa, toteutus jäi taasen käsistä kätevämmälle. Sänky on pohjaa lukuunottamatta kokonaan metallia.

Tämä projekti hieman yllätti. Ensiksikin siksi, että aikaa meni ihan hirveän monta iltaa, eikä se muutenkaan varmasti helpoimmasta päästä ollut. Välillä oli vallan usko loppua. Että lieköhän tästä koskaan tulee valmista. Mutta valmista tuli, eikä voi kuin todeta, että olihan tuo nyt kaiken vaivan arvoinen.

Tästä päästäänkin toiseen yllätykseen. Nimittäin aika positiivinen ylläri oli se, kuinka hienosti tuo suunnitelmamme onnistui. Sänky sopii tuohon tilaan kuin...no, nakutettu. Kuinka huone näyttää nyt oikeastaan isommalta kuin ennen sängyn tuloa. Ja kuinka sänky on tilava ja kä-te-vä.

Kuinka kätevää on, että me miekkosen kanssa mahdutaan seisomaan suorana sängyn alla. Ja kuinka kätevästi lapset mahtuvat istumaan ja leikkimään sängyssä. Pienin yrittää jopa juosta siellä. Glunks, sanon mää.

Isommat kaksi ovat asuneet uudessa huoneessaan nyt aika lailla kuukauden. Ovathan he innoissaan, vaikkei siellä vielä mitään sänkyjen lisäksi olekaan. Vähänpä tuollainen pieni tarvitsee. Mielikuvituksen avulla pääsee jos kuinka pitkälle, etenkin, kun se yhdistetään parvisänkyyn.

Vielä on tarkoitus iskeä listat lattianrajaan, nikkaroida pöytää niin sänkyyn kuin sängyn alle sekä hommata lelukoreja, niitäkin sekä sänkyyn viisivuotiaalle, että sängyn alle pikkusiskollensa. Sitten tarvitaan lamppuja ja muuta sisustushärpäkettä. Vaaatekaapitkin tullaan vielä näille kahdelle tyypille muuttamaan tähän huoneeseen.

Mutta sänky on valmis. Muulla ei sitten kiire olekaan.




Ihan pakko vielä loppuun lisätä, jottei totuus jäisi pimentoon. Minulta on, nähkääs, muutamankin kerran kysytty, miten meillä on aina niin siistiä. Minäpä kerron: ei mitenkään ja jos onkin, niin vain harvoin ja hyvin lyhyen hetken. Vaikka siististä tykkäänkin ja siivoamisesta, niin enimmäkseen meillä vallitsee arkinen (enemmän tai vähemmän) hallittu kaaos, koska siivoamisen lisäksi tykkään paljon muustakin. Joten nytkin, ennen kuvia, siivottiin leikit pois. Ja oven takana (ja melkein kaikissa muissa huoneissa tätä lukuunottamatta) oli jotakuinkin tämännäköistä:


perjantai 25. elokuuta 2017

Telttaretkellä


Jostakin se vain yhtäkkiä tuli. Päähänpisto. Että nyt kuulkaa tämä sakki lähtee telttaretkelle.

Se oli oikein hyvä pistos se. Kummemmin suunnittelematta pakattiin nelikko autoon, erätamineet peräkonttiin ja tietenkin sitä kaikkein välttämättömintä - reipasta retkimieltä - taskuihin. Sitten painettiin kaasua. Matkalla googleteltiin mahdollisia yöpymispaikkoja. Meidän onneksemme heti ensimmäinen vaihtoehto osoittautui oikein sopivaksi. 

Kurvattiin autolla joenrantaan, jossa oli nuotiopaikka ja muut tarvittavat retkeilysysteemit. Siihen viereen pystytettiin teltta. Ilta hurahti hetkessä mustikoita popsiessa, kaloja narratessa ja makkaraa ynnä muuta retkievästä mussuttaessa. Sitten olikin jo nukkumaanmenoaika.





Aamunuotiolla istuttiin pian auringonnousun jälkeen. Ja valmiina, teltat ynnä muut varustukset pakattuina, vaeltamaan lähdössä, oltiin niin aikaisin, että nauratti. Reitille, jonka
 pituus oli ruhtinaallisen kilometrin verran, mutta joka oli kuin tehty tämmöiselle kokoonpanolle.


Kilometrin lenkin taittaminen, evästaukoineen kaikkineen, vei meiltä kolmisen tuntia. Lapset keräsivät keppejä, ihmettelivät juurakoita ja valtavia muurahaispesiä. Vilistivät onnessaan menemään läpi pitkospuupätkien. Mustikoista olivat niin innoissaan, että olisivat todennäköisesti tyhjentäneet koko metsän, jos emme olisi missään vaiheessa patistaneet jatkamaan. 


Kun matkaa oli jäljellä pari sataa metriä, menettivät yhtäkkiä kaikki neljä naperoa kävelytaitonsa. Väsy iski. Kun se iski, niin se iski sitten kerralla niin, että karkotettiin taatusti kauas pois kaikki Pohjois-Suomen karhut ja muutkin metsän asukit. Älkää kysykö, miten päästiin takaisin autolle. Mutta päästiin.

Mukavaa oli, joskin ilmeisen koville otti pienillä eränkävijöillä. Kotiin (Mäkkärin autokaistan kautta) päästyämme painuimme pariksi tunniksi päikkäreille koko sakki. Sen jälkeen taas hymyilytti ja leikitytti niin kuin ennenkin.








Silti ihan pakko myöntää, että siinä vaiheessa, kun yritettiin saada noita neljää vilperiä nukkumaan telttaan, jossa patja oli yhteinen ja muistutti enemmän trampoliinia kuin sänkyä, eikä pimennysverhoja ollut olemassakaan, pakattiin me miekkosen kanssa mielessämme porukka autoon ja kotiin nukkumaan noin miljoona kertaa. 


Pari tuntia myöhemmin yön pimeydessä, kaksin nuotiolla istuessa, nyökyteltiin. Että kannatti lähteä. Ja hyvä, että vain mielessä pakattiin. 


Olihan se elämys. Lähtisin toistekin.




Ja pitäähän jonkun nyt, hyvänen aika, käydä tarkistamassa, kuinka monta lohta meidän lähtöhötäkässä rantapusikkoon unohtunut onkivapamme on itseksensä narrannut.

lauantai 19. elokuuta 2017

Viisi vuotta sitten minusta tuli äiti

Viisi vuotta sitten olimme vasta muuttaneet Rovaniemelle. Meillä oli valoisa kerrostalokolmio, jonka keittiön pöydän äärestä näki ihmisvilinän kadulla, ja makuuhuoneen ikkunasta tarkkaan tiirailemalla Jätkänkynttiläsillan. Meillä oli auto, jonka korjaaminen kuului olennaisena osana silloiseen arkeemme.

Minä odotin sinua viimeisilläni. Aikani kuluksi ramppasin rappukäytävässä ylös alas, jynssäsin kylppäriä, jumppasin ja luuttusin lattioita. Olisin halunnut sinut heti maailmaan, vaikka laskettuun päivään olikin vielä aikaa.

Viisi vuotta sitten elokuussa lapin kesä oli lämmin. Väliaikainen kotikaupunki oli ihana kaikin puolin. Päivisin tein lenkkejä jokimaisemissa, ihailin Ounasvaaran rinteitä ja opettelin muistamaan katujen nimiä seikkailemalla ristiin rastiin, välillä kävellen, välillä pyöräillen.

Siihen aikaan elo oli huoletonta. Mieli avoin ja luottavainen uuden edessä. Toiveikaskin. Tunsin itseni onnelliseksi. Yhtä aikaa sitä onnea ja huolettomuutta varjosti kurkkua kuristava ahdistus, aina yksin ollessani. Aika yksinhän minä uudessa kaupungissa olin. Halusin paeta ahdistusta järjestämällä mahdollisimman paljon kaikkea kivaa tekemistä ja ajattelemista. Odotin niin kovasti sinua, enkä olisi tietenkään kaivannut kaiken sen ihanuuden keskelle tuollaista, synkkää varjoa.

Sinä et syntynyt silloin, kun me olisimme toivoneet, me malttamattomat. Olimmehan jo melkein yhdeksän pitkää kuukautta odottaneet. Synnyit syntymäpäivänäsi, tietenkin. Neljä päivää ennen laskettua. Lähdimme sairaalaan lauantai-iltana autolla, jonka jarrut olivat niin sanotusti epäkunnossa.

Yön valvoimme ja odotimme sinua. Sunnuntaina päivällä saimme sinut viimein syliimme. Olit heti niin valtavan rakas. Pieni, hauras ja ihmeellinen. Tunsimme syvää kiitollisuutta.


Sairaalassa saimme perhehuoneen, enkä ollut lainkaan ahdistunut. Päin vastoin. Meillä oli todella ihanat, iloiset kolme päivää. Siellä perhehuoneessa, toipilaana, kun olo oli kuin norsulauman alle jääneellä, sain elämäni ikimuistoisimmat hervottomat naurukohtaukset. Mahasta ottaa ja hymyilyttää, muistelukin.

Odotin kovasti sitä, että saisimme kantaa sinut kotiimme ja aloittaa uudenlaisen arjen. Vanhemmuuden matkan. Keskiviikkona se matka sitten alkoi, taksilla. Auto, jonka jarrut olivat epäkunnossa, ei ollut tässä kohtaa edes vaihtoehto.

Viisi vuotta sitten minusta tuli äiti. Tuntuu, että siitä on jo aikaa yksi ikuisuus, ja samalla tuntuu, että se oli aivan äsken.


Äitiyteni ei alkanut helposti. Sinä, esikoiseni, olit valtavan rakas ja ihana. Olisin halunnut vain keskittyä nauttimaan sinusta, mutta sellainen vain nauttiminen oli hieman vaikeaa. Imetys ei onnistunut. Oli kohtutulehdusta ja sairaalareissua. Oli rintatulehdusta, jonka seurauksena maidontulo tyrehtyi lopullisesti toisesta rinnasta. Oli konkreettisia äitiyden kasvukipuja. Oli valtava ahdistus.

Ja sitten olit sinä, rakas ihana vauvani. Suloinen nappisilmäni. Ilopillerini.

Viisivuotiaana olet edelleen hyvin iloinen tapaus. Nauraa kikatat menemään kaikille pikkuhauskoille jutuille. Tilannekomiikalle. Olet herkkä ja ajattelevainen, huolehtivainen ja todella tunnollinen.

Lempileikkejäsi tällä hetkellä ovat poliisi- ja palomiesleikit, jotka sujuvasti yhdistätte siskosi kanssa kotisleikkeihin.

Synttäreillesi olet toivonut suklaakakkua. Piirsit siitä kuvankin. Sen toiveen minä aivan varmasti toteutan.

Äitiyteni tie on ollut väliin kovin raskaskulkuinen, mutta se tie on kannattanut kulkea. Se tie on ollut arvokas ja tarpeellinen, sekä varsin opettavainen.

Se tie on ollut kaikesta huolimatta onnellinen. Se on ollut onnellinen eniten siksi, koska minulla on sinut, esikoiseni, sekä kaikki kolme pikkusisarustasi. Ja rakas mies, jota ilman mistään ei olisi tullut mitään.

Näin sen piti mennä. Nyt kaikki on hyvin. Sen kunniaksi syödään suklaakakkua.

Onnea rakas viisivuotiaamme!


perjantai 11. elokuuta 2017

Niin kaunis on tämä maa

Täällä oli viikko sitten viikonloppuna harmaata, koleaa ja sateista. Tuntui yhtäkkiä liian syksyiseltä. Muistui taas mieleen, että kesä on sittenkin aika lyhyt ja sitä tulee ikävä. Eniten sen valoisuutta ja helppoutta.

Pienen hetken verran meinasi aivan ahdistaa. Että kohta on pimeää ja kylmää ja ensi kesään kokonainen ikuisuus. Se on sellainen jokasyksyinen häivähdys. Ohimenevä, joka palauttaa nauttimaan tästä hetkestä ja loppukesästä.


Muistuttaa, että nyt kannattaa olla niin paljon ulkona kuin mahdollista. Pyöräillä vaikka joka päivä maalaismaisemiin,
parin minuutin matkan päähän. Tehdä retkiä luontoon. Järven rantaan. Metsään.


Imeä kaikkiin mielen sopukoihin sitä kauneutta, luonnon levollista rauhaa, valoa ja kesän tuoksua. Ja sitä lämpöä, joka viikonlopun jälkeen taas palasi. Nauttia täysillä siitä, että lapset voivat juosta aamulla ulos suoraan aamupalapöydästä, ilman ulkovaatteita ja varpasillaan.




Kannattaa ehdottomasti myöskin palkata hoitaja illaksi lasten unta valvomaan, ainakin kerran kesässä, että pääsee istumaan meren rantaan auringonlaskun aikaan. Kannattaa, vaikka hoitajaa kysyessä olis jo melkein nukkumaanmenoaika ja väsyttäis aivan valtavasti. Ja vaikka lähtiessä väsyttäis vielä enemmän ja tekis mieli perua kaikki suunnitelmat.

Ei kannata perua. Nukkua ehtii talvella tai eläkkeellä.





Suomen luonto on mielettömän kaunis. Minä saan siitä kauneudesta valtavan määrän energiaa.


Onneksi syksykin on kaunis. Ja talvi. Olkoonkin sitten kylmä ja pimeä. Sitten, kun kesän lämpöä ja kauneutta on saanut nauttia tarpeeksi, ei lähestyvä talvi tunnu enää maailmanlopulta. Se tuntuu ihan tervetulleelta. 


Sitten, kun aika on.


Nyt on loppukesän auringonlaskujen aika.





perjantai 4. elokuuta 2017

Kyllä vielä on kesä

Elokuun neljäs. Aamulla puin ikkunanäkymän perusteella päälleni pitkät vaatteet. Taivas oli pilvinen ja sakea sumu leijui nurmikon yllä. Syksy on tullut, ajattelin. 

Väärässäpä olin. Tuli kuuma, joten vaihdoin ylleni kevyet hepeneet. Nyt loikoilen terassilla. Aurinko lämmittää niin, että jos ei tuulisi, olisi melkein liian kuuma minun makuuni. 


Vielä on kesä. Vieläkin. Juuri sellainen lapsuuden onnellinen kesä. Ja minä mietin, että onko tämä meidän piha jotenkin erityisen lämmin ja aurinkoinen paikka, kun muistan koko kesältä ehkä kaksi sadepäivää, (jotka nekin tuntuivat oikeastaan vain ihan mukavalta vaihtelulta) eikä pitkiä housuja ja paitoja ole tarvinut kuin korkeintaan iltaisin.

Vieressäni neljä pellavapäätä pärskii uima-altaassa. Lopettivat marisemisen heti veteen päästyään. Taisivat olla kuumissaan. Nyt tyytyväisinä, sulassa sovussa, uittavat menemään veneitä ja autoja ja helikoptereita. Hihkuvat riemusta.

Pienin karkasi altaaseen vaatteissaan. Annanpa olla, kun kerran kerkesi. Kesä kuivaa. Ja jos ei, niin sitten haetaan kohta sisältä uutta ylle.

Hulirumps. No nyt se sitten liukastui, se pieni. Kaatuminen ei tunnu missään, naurattaa vain. Mutta ne vaatteet, litimärät, ne hän vaatii saada pois. Riisutaan. Tarjoan uutta paitaa ja vaippaa. Hän, meidän vauva, tokaisee napakan ein ja pinkaisee takaisin altaalle.

Menkööt. Niin näkyy nauttivan. Nakupelle.

Altaassa alkoi äänekäs haikalojen metsästys. Mietin, pitäisikö pyytää pienempää volyymia, mutta koska en äkkiseltään keksi hyvää syytä, miksi pitäisi, annan metsästää äänekkäästi. Naapuritkin taitavat olla kaikki muualla. 


Kesämenoa on riittänyt. Monenlaista ja kivaa. Tänään päätettiin olla vain kotona, ja se oli hyvä päätös.

Aamupäivällä ahkeroitiin viikkosiivous. Sellainen kesäversio. Lounaaksi syötiin keittoa ja äsken oli nakkiranskisten vuoro. Nyt isimies painui takaisin ulos tuon railakkaan nelikkomme kanssa ja minä saan juoda rauhankahvini hiljaisuudessa. 


Tavallinen päivä. Hyvä päivä. Kesä.


tiistai 1. elokuuta 2017

Lomatuulella

Olen aivan lomalla. Voihan sitä olla, eikö voikin? Vaikka loma oliskin loppunut jo kaksi viikkoa sitten.

On meinaan pienimuotoisia käynnistymisvaikeuksia arkirutiineiden suhteen. En vain sitten millään saa kiinni sellaisesta touhuilusta. Kotitöistä ja sen semmoisista. Se johtuu varmastikin eniten siitä, etten oikeastaan halua yrittääkään. Ei väkisin kerta.

Jos minussa on aavistus boheemia taiteilijaluonnetta, se aavistus on saanut yliotteen näin kesän kunniaksi. Joku tosi tehokas ihminen voisi kutsua tämmöistä laiskottelemiseksi. Minä kutsun mielummin lomailuksi. Ja vielä sitäkin mielummin elämästä nauttimiseksi.


Nyt on kesä. Ja minähän voin pitää kesälomaa arkirutiineista, vaikka varsinaisesti lomalla ei oltaiskaan. Sitten syksymmällä, kun on synkkää ja pimeää ja kylmääkin, sitten minä sanon mielelläni rutiineille, että kyllä kiitos ja tervetuloa takaisin.

Just nyt on paljon mukavampi keskittyä siihen, mikä retki tänään tehtäisiin tai mitkä rikkaruohot pihalta kitkisin. Juonko kahvini varjoisalla terassilla vaiko auringossa. Syödäänkö vanilja vai mansikkajäätelöä ja grillataanko paprikaa vai ananasta. Leivotaanko sadepäivänä yhdessä omenapiirakkaa vai paistetaanko lättyjä. Tai poimitaanko sateenkaaren värinen kukkakimppu vaiko ihan vain valkoinen.

Kesä on sujunut mukavasti, kiitos kysymästä. Entäpä siellä?


Opiskelutehtävät ovat opettajalla tarkistuksessa, enkä vielä ole ilmoittautunut seuraavalle kurssille. Ilmoittaudun kyllä, jahka saadaan järkkäiltyä jotain hoitajakuvioita. Ei nimittäin ihan niin sujuvasti onnistunut kotiäiti-opiskelija-yrittäjä-kombo, kuin kuvittelin. 

Tai en minä tiedä, kuvittelinko. Päätin vain kokeilla. Ja näin jälkikäteen voisin jo melkein todeta, jotta kyllä se kannatti, kuitenkin, vaikka järjestelyjä kovasti vaatikin.

Kirjoittamista kaipaan. Ehkä palailenkin hiljakseen tänne blogin ääreen. Sillä tavalla epäsäännöllisesti ja harvakseltaan. Silloin kuin aikaa järjestyy, mutta eniten fiiliksen mukaan.


Ja sään. Täällä on ihan ihanan kesäistä ja lämmintä. Lienee viisainta nauttia ulkoilusta täysillä nyt, koska kalenteri kääntyi juuri uhkaavasti syksyn suuntaan.


keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Opiskelua tiedossa

Vihdoinkin sai heittää toppatakit naulakkoon odottamaan syksyä ja talvea. Tai kesän kylmiä ilmoja, mutta ei jaksa miettiä niitä nyt. Koska just nyt on lämmin. Meilläpäin ei vielä sortseissa tarkene, tuuleskelee nääs. Mutta välillä on niinkin lämmintä ollunna, jotta on voitu olla vaikkapa koko päivä ilman pitkähihaista. Jipii, sanon mää! Ja terassilla auringossa, tuulensuojassa, on aika helle.

Hän, mamma, onkin nyt sitten juossut muksujen perässä. On nimittäin eri tavalla vahdittavaa heissä, kun vilistävät ympäri pihamaata aamusta iltaan. Sekin, että ruuan ajaksi heidät on saanut 
hetkeksi sisälle, on vaatinut välillä lahjomista. Onneks on lämmin, niin voi laiskana lahjoa varalta ja valmiiksi jätskillä, jota toki joka tapauksessa olisivat saaneet, hehe. Koska nyt otetaan kaikki ilo irti lämmöstä (ja jäätelöstä)! Siltä varalta, että kohta taas sataa lunta.


Vaan oli mulla ihan asiaakin. Nähkääs, blogissa tulee jonkin aikaa olemaan hiljaista tai ainakin huomattavasti hiljaisempaa. Elokuuhun asti, luulisin niin. Minä kun otin ja repäisin ja ilmoittauduin tuossa pari kuukautta sitten avoimen yliopiston opiskelijaksi.

Tähän asti olen pitänyt sitä sellaisena hyvänä harrastuksena. Rennosti. Leikkinyt opiskelijaa, silloin kun on huvittanut. Mutta nyt mun on varmaankin pakko ihan opiskelijoiden oikeasti ja tosissaan hoitaa tää homma loppuun. Ottaa sitä opiskelijaminää niskasta kiinni ja ryhtyä töihin. Ihan viimeistään nyt. 


Olen aina tykännyt käydä koulua. Olen aina tykännyt opiskella. Mutta olenpa myöskin aina ollut viimetipan ihminen näissä tämmöisissä. Se viimetippa alkaa taas sopivan uhkaavasti häämöttää. Sillä tavalla, että pitää melkein ressata. Että ehdinkö. Vaikka samalla tiedän ehtiväni. Varsinkin, kun pienesti ressaan.

Sen se vaatii, se ehtiminen, että tämä, nykyään aika vähäinen blogiin kulutettu aika(kin), on käytettävä kokonaisuudessaan aineistojen lukemiseen sekä tehtävien kirjoittamiseen. 

Että jos minusta ei kuulu, se johtuu siitä, että yritän olla ahkera. Ja jos minusta kuuluu, se johtuu taas siitä, että haluan välillä olla muutakin kuin ahkera. Eikö vaan ollutkin mukavan epäselvästi ilmaistu, kröhöm.

Pitemmittä puheitta, kiitos tähän astisesta! :) Toivon ihanaa kesää jokaiselle!







keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kanamunansärkijä

Väsyttää. Eihän se nyt uutta ole se. Normaalia pikemminkin. Nuo pienet murut... Flunssaa toisen perään ja sitten taas uutta flunssaa. Eikä siinä mitään, sekin on normaalia, mutta kun eivät nuku sitten! Yskivät ja valvovat ja valvottavat. Silti kyllä, olen oikein kovasti tyytyväinen siitä, että ollaan vältytty vatsataudeilta toistaiseksi. Että kuitenkin vain flunssaa.

Vaan nyt on niin isot silmäpussit jo, että ihan oikeasti ei tahdo tohtia kauppaankaan lähteä. Tottahan se on kuitenkin perheelle ruokaa (ja äiskälle selviytymiskarkkia) haettava, tohti taikka ei.

Niin minä sitten hain eilenkin. Koitin tuijottaa mukakeskittyneesti tuotteita (näkemättä niitä oikeasti väsymykseltäni, kröhöm) minimoidakseni sen mahdollisuuden, että muut kauppailijat huomaisivat silmäpussini. Ja pääsisivat ajattelemaan, että on siinäkin. Noin harmaa ja väsynyt, lieköhän edes peiliin katsonut. No vitsi vitsi. Vaikka saattoivat ne silti ajatella. Sama sille.

Hyvää meidän elämä oikeasti on. Ollaan ehkä väsyneitä, mutta todellakin nautitaan elämästä. Ja enimmäkseen koitetaan aktiivisesti unohtaa se väsymys. Koska ihan varmasti meilläkin joskus vielä nukutaan. Eläkkeellä esimerkiksi.

Kiitos lasten, iloa ja naurua riittää jokaiseen päivään. Eiliseenkin. Tulin kaupasta. Laskin kauppakassit lattialle. Kerkesin ottaa toisen kengän jalastani kun kuulin rasahduksen. Käänsin katseeni ja näin rasiallisen rikkoutuneita kanamunia. M a t o l l a. Voi rakas armas ja kallis yksivuotiaani! Siinä meni oikeasti vain sekunti! Korkeintaan puolikas toisesta päälle.

Siinä me sitten kanamunia, raakoja ja rikkoutuneita, keräilimmä miekkosen kanssa muina miehinä ja naisina. Että normi päivä. Koska se on oikeasti aika normi päivä. Vain silloin tällöin meillä kanamunat ehtivät kaikki kauppakassista jääkaappiin asti rikkoutumatta, jos lapset ovat hereillä. Eikä me koskaan opita! Niin ovat ehtiväisiä, itse kukin vuorollaan. Tällä hetkellä pienin.

Nelivuotias vahti vierestä siivoilujamme. Näytti miettivän jotain. Kohta kysyikin sitten, että äiti, ostitko sää niiltä kanoilta ne munat?


Ai että, mikä kysymys! Melkein tikahduin äänettömään nauruuni taas kerran. Hetken keräilin itseäni, ettei kysyjä vain vahingossa luulisi hänelle naurettavan. 

Aivan! Ajattelitko, että ne kanat on siellä kaupassa näitä munia myymässä? heitin takaisin.

Nyt oli nelivuotiaan vuoro nauraa kikattaa vastaukseksi. Sitten r
äkätimme ja kikatimme ja hohotimme hassulle mielikuvalle yhdessä, niin me siivoojat kuin yleisökin, johon nelivuotiaan lisäksi kuului kolmevuotias, kaksivuotias, ja kanamunansärkijä. Aivan mahasta otti.

Huippuja tyyppejä! Eiköhän se väsymyskin tästä vielä. Ja jos ei, niin on tämä vaan ehdottomasti kaiken väsymyksen arvoista. 




Mutta pee äs. Siitä en oo kyllä varma, onko HopLopit sun muut sen arvoisia, että flunssa. Jospa äitienpäivän lumisade oli tämän kesän viimeinen? Jäis ne pöpötki sinne. Pallomereen. Yh.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Hyvää äitienpäivää!



Kiitos elämästä, Äiti.
Pari riviä tein kirjaimia tänään.
Siinä kaikki. Olen onnellinen.

-Lauri Viita-

maanantai 8. toukokuuta 2017

Meidän kodinhoitohuone

Saanko esitellä: kodinhoitohuoneemme. Joka näyttää tältä vain kuvissa ja korkeintaan kerran viikossa. Tai jos jätetään sievisteleminen, niin kerta kuussa on totuudenmukaisempi. Enkä ole ihan varma onko sekään. No, joka tapauksessa, meillä on kodinhoitohuone, joka on kuvissa nätti ja jossa on mukavasti kaappi- ja pöytätilaa.


Tässä talossahan ei tunnetustikaan ole koskaan joka paikassa siistiä yhtä aikaa (eikä sitä kyllä meillä kukaan enää tavoittelekaan). Jos joskus onkin, se on poikkeuksellista. Silloin lapset joko nukkuvat tai ovat poissa kotoa. Tällä hetkellä meidän makuuhuone on ainoa sellainen paikka, jossa on enimmäkseen siistiä. Sen siisteydestä yritän olla tinkimättä, oman pääni takia. Kaikkialle muualle tuo jälkikasvu kuljettaa koko ajan kaikkea mahdollista, mikä nyt vain kuljetettavissa on.

Siistin makuuhuoneen täydellinen vastakohta on juuri tämä kodinhoitohuone. Oikea murheenkryyni. Se on tämän katon alla sellainen paikka, jossa ei yleensä ole ikinä siistiä. Hyvä jos edes siivouspäivänä. Tosi hyvä. Koska usein silloinkin aika tai siivousenergia loppuu just siinä kynnyksellä. Viimeistään, kun näkee massiivisen pyykkivuoren toisella pöydällä, epämääräisen tavarakasan toisella, ja lattialla, hiekan seassa, läjän kenkiä, hanskoja, pipoja, kaulahuiveja, takkeja, housuja ja kaikkea mahdollista, saattaapi mielen vallata ajatus, jotta antipa olla, sittenkin.



Semmoista minä usein mietin, että on se sitten mainio asia, että on tuollainen huone olemassa. Huone, jonka lattialle ulkovaatteet voi kätevästi riisua järjestelmälliseen (köhköh) valmiustilaan, odottamaan seuraavaa ulkoilua. Ja jossa on paljon pöytätilaa, jonne varastoida pyykkejä ja kaikkea mahdollista, pienempää ja isompaakin, epämääräistä ja määrittelemätöntä.

Sellaista, mikä pitää nostaa nopeasti pikkukätösten ulottumattomiin. Mikä on tiellä. Mikä on muuten vain väärässä paikassa. Mille ei just sillä hetkellä keksi järkevää paikkaa. Minkä paikalleenviemisiksi ei jaksa kävellä talon toiseen päähän, kun kodinhoitohuone on aika usein lähempänä. Mikä pitää saada mahdollisimman nopeasti pois silmistä, vaikkapa kahvin ajaksi.

Täydelliseltä näyttävässä elämässä kodinhoitohuone olis aina siisti. Pyykkikorit aina tyhjät, koska pyykit hyppisivät suorilta koneeseen likaannuttuaan. Ja narulle kuivumaan ja sieltä takaisin kaappeihin niin, että tuskin ehtisivät hipaistakaan kodinhoitohuoneen pöytätasoja, tietenkin reipas ja tehokas ja hymyilevä kodinhengetär välikätenä. T'äydelliseltä näyttävässä elämässä lapset laittaisivat ulkovaatteensa sisään tultua kiltisti ja mukisematta tismalleen oikealle paikalle. Pyytämättä. Ja iästä riippumatta. Hiekkaa ja kuraa ei koskaan olis lattioilla, koska täydelliseltä näyttävässä elämässä ei tunneta sellaisia ankeuksia. Ja ne lelut ja muut epämääräiset asiat, mitä on siellä täällä hujan hajan, hakeutuisivat kuin itsestään paikoillensa aina leikin päättyessä tai kaaoksen vallatessa. 

Sitten minä kuitenkin mietin, että onkohan sellaista elämää olemassakaan? Jos onkin, niin haluaisinko elää sellaista elämää? Ja kerta toisensa jälkeen olen tullut siihen tulokseen, etten minä haluaisi. Jos haluaisinkin, en ehtisi. Ja onneksi, sen olen huomannut, ne elämisen jäljet, jota kaaokseksi tässä blogissa usein kutsutaan, eivät ole este onnellisuudelle.

Tämän katon alla eletään meidän näköistä elämää. Sellaista, missä harvoin on täysin siistiä ja kodinhoitohuoneen normaalitila on kuin pommin räjäyttämä. Eihän se toki mikään ylpeilyn aihe ole. Mutta just nyt meille sopivin tapa elää. Koska jos käyttäisin kaiken aikani siivoamiseen (ja niin minä joutuisin tekemään, jos haluaisin joka paikan pitää siistinä aina), en ehtisi koskaan ajatella, haaveilla, taiteilla, ottaa kuvia, kirjoittaa, olla lasten kanssa, leikkiä, laulaa, kuunnella, jutella ja nauraa. Saatika sitten hetkeäkään istahtaa ja nauttia elämästä.

En minä silti sotkua rakasta. Enkä varsinkaan pyykkäämistä, missään muodossa. Vihaisin, jos en olisi opetellut sietämään. Joten älkäätte ihmetelkö, jos yhtäkkiä ilmoitan palkanneeni siivoojan. 

Ainakin kodinhoitohuoneeseen. 



torstai 4. toukokuuta 2017

Ajatustyötä

Haluatteko tietää, mitä meikämartta on täällä viime päivinä puuhaillut? Itse asiassa ajattelin kertoa, halusitte eli ette. Koska mulla on tässä parhaillaan ihan hirrrvee puheripuli. Olen ollut nyt kaksi päivää totaali-yh-mutsi, ja meillä on mennyt hyvin juu. Meillä on ollut mukavaa. Mutta on mulla välillä tylsääkin ollut. Voi että onkin! Juttuseurapulaa niin sanotusti.

Lapset leikkii välillä vähän liiankin hyvin. Minä sitten, kun en muutakaan keksi, kuljen perässä ja kuvaan menemään. No joopajoo. Teen minä paljon muutakin. Mutta sitäkin. No, onneksi nämä yh-päivät eivät ole normaalitila.


Ja mun piti kertoa, mitä olen puuhaillut. Ollaan elelty menemään aivan normaalia arkea. Mutta sen oman aikani olen käyttänyt viime aikoina erilailla kuin aikoihin. Monta vuotta olen jo mennyt samalla tutuksi, hyväksi ja turvalliseksi havaitulla kaavalla: Lasten päikkäriaikaan olen kaivanut tietokoneen esille ja kirjautunut Arkipäiväkirjaan. Aloittanut näppäimistön hakkaamisen. Nyt olen keskittynyt hiukan toisenlaisiin asioihin. Olen keskittynyt ajattelemiseen.

Jos mennään asia kerrallaan, niin aloitetaan tämänviikkoisesta. Nimittäin, olen kahlannut läpi melkein koko blogini. Tai en ihan kaikkea. Mutta niitä aivan ensimmäisiä tekstejä. Aivan erityisesti juuri niitä. Koska sattuneista syistä huomasin, etten muista pikkuneidin vauva-ajasta oikein mitään. Taisinpa olla hiukkasen väsyksissä silloin... Mutta nyt muistan. Esimerkiksi sen, että myöskin siihen aikaan elämässä oli paljon hyvää. (Tosin sitä en epäillytkään, en vain muistanut.) Ja sitten, kun siinä selaamisessa alkuun pääsin, niin huomasin kohta selanneeni ensimmäiset kaksi blogivuotta tuosta noin vain.

Ja niin. Tuota. Miten sen nyt nätisti sanoisi... Sanon vaikka että vähällä oli, jotten poistanut isoa osaa teksteistäni. Mutta sitten päätin hiukan kuitenkin harkita. Ja tulin siihen tulokseen, jotta haittaako se, jos kaikki kirjoitettu ei ole niin vimpan päälle ja täydellistä. Haittaako se, jos olen joskus kirjoittanut jostain, no, typeräntuntuisesta aiheesta. Eihän se mitään haittaa. Sitä vartenhan tämä blogi on aina ollut. Sitä, että saisin kirjoittaa. Ei sillä aiheella niin väliä.

Kun aloitin blogin, oli minulla ensimmäisenä ajatuksena saada kirjoittaa aikani kuluksi. Pääni tyhjentämiseksi. Siihen aikaan minulla ei vielä ollut juurikaan vertaistukea kavereistani, jos ei siskoani lasketa. Jos nykyisin on joskus tylsää, niin silloin se tylsyys oli normaalia joka päivä ainakin jossain vaiheessa (en tietenkään silti tarkoita ettei elämä olisi ollut myöskin hyvää ja iloista ja onnellista, ajoittaisen tylsyyden lisäksi). Blogiin kirjoitin sellaisia ajatuksia, mitä ehkä olisin jakanut äitikavereiden kanssa. Ja se ajoi asiansa paremmin kuin hyvin.

Toinen yhtä tärkeä ajatus silloin, aloittaessani, oli tallentaa erilaisia hetkiä, ajatuksia ja tuntemuksia arjesta. Niin, että niihin sitten joskus, vuosien päästä voisi palata. Nyt palasin ensimmäistä kertaa kunnolla. Oikein paneuduin. Luin ajatuksella. Ja voi että, ajattelin, miten hyvän päätöksen aikanaan tein, kun blogin aloitin!

Vaikka blogi kertookin vain hyvin hyvin pienen osan elämästämme, niin kuitenkin, kun niitä vanhoja juttuja lukee, pystyy ikäänkuin palaamaan ajassa taakse päin. Mieleen pulpahtelee koko ajan enemmän ja enemmän muistoja, hetkiä ja tunnelmia. Niitäkin, mitä on jäänyt blogin ulkopuolelle. Nyt muistan senkin, millaista elämä oli pikkuneidin vauva-aikaan, näin niinkuin esimerkiksi.

Niin, siinäpä pari sanaa tämän viikon ajatustyöstä.

Ja sitten asiasta säähän, vaikka lupasin kyllä puhua muustakin. Olkoon tämä vaikka loppuhuomautus: täällä on ollut tänään aivan mahtava, ensimmäistä kertaa oikeasti LÄMMIN kevätpäivä. On se vaan kertamakaikkiaan eri ulkoilla. Kun ei tarvi palella. Ja aurinko paistaa.

Tylsistä hetkistä huolimatta tänään oli hyvä päivä.



torstai 20. huhtikuuta 2017

Kesäpihahaaveita

Sataa vettä. Hetki sitten pyrytti räntää ja nyt taas vettä. En ole epätoivoinen, vaikka siltä ehkä kuulostankin, koska ajatukset ehkä ovat jokseenkin epätoivoisesti kesässä juuri tällä hetkellä. Asiaa ei yhtään helpota se seikka, että Postin Pirkko kuskaa kesäpuutarha-ilmaisjakeluja ja mainoksia minkä kerkeää. Vaikka rehellisesti sanottuna, onneksi on mainokset edes, tämmöisenä sadepäivänä. Niitä lueskellessa on niin helppo unohtaa hetkeksi lumi ja kylmä ja haaveilla kesästä. 

Eihän haaveilu pahasta ole. Päinvastoin. Haaveilen ahkerasti siitä, että pääsis jo laittamaan tuota pihaa! Meillä on sen suhteen vaikka mitä suunnitelmia, tavallisten jokakesäisten pihatöiden lisäksi. Vaikka ne todellakin on tässä kohtaa vain suunnitelmia, jotka eivät välttämättä edes toteudu. Mutta jos haaveilu on kivaa, niin on suunnittelukin.

Ensinnäkin nurmikko kaipaa tekohengitystä. Paikoin se on oikein ihana ja pehmeä ja kaunis, paikoin taas ei melkein nurmikko laisinkaan. Lueskelin tänään päiväkahvipöydässä Bio-Aapista ja yritin kovasti painaa mieleeni nurmikon pelastamisen aakkosia. Josko tänä kesänä saataisiin siitä kaunis ja vihreä kauttaaltaan.


Toiseksi ne puut. Ne, mitkä piti istuttaa jo syksyllä. Mutta sitten tuli vesirokko, joka viipyi kuukauden, jonka jälkeen olikin jo otollinen istutusaika ohi. Nyt pähkäillään, mikä puu se olis sellainen helposti menestyvä ja kaunis, joka samalla antaisi vähän näkösuojaa niin kesällä kuin talvellakin.

Sitten olis aitaprojekti. Joka kuuluu niihin ei-välttämättä-toteutuviin, mutta josta kuitenkin haaveillaan. Tällä hetkellä tuossa tiehen rajoittuvalla tontin reunalla on aita, joka oletettavasti on saatu jostain facebookin roskalavalta, koska ei ole aivan samaa aikakautta talon kanssa. Ajaa asiansa toki, ja saa ollakin siinä niin kauan kunnes uusi saadaan tilalle. Mutta on kuitenkin aika epäesteettinen ja tosiaankin vain sillä yhdellä reunalla. Naapureiden pihoille nuo pienet siis pääsee karkaamaan tuosta noin vain, halutessaan. Jos aitaprojektiin lähdetään, niin taidetaan rajata sillä tästä syystä lähes koko tontti. Mutta saapa nähdä.

Kun olis vielä asfalttihaaveitakin. Ettei lasten tarvis joka kerta tielle lähteä, kun pyöräillä tahtovat. Kun se tie ei kuitenkaan lasten leikkipaikaksi ole tarkoitettu. Asfalttihaave taitaa siltikin siirtyä vuoden päähän, luulen niin. Koska ei yksi lompakko ikävä kyllä kaikkeen veny. Mutta katsotaan. Tai ainaski haaveillaan.

Terassikalusteetkin on suunnitteilla. Ja nuotiopaikka. Ne on just niitä töitä, mitä tuo metallimies saa tehdä, sitten kun saumaa löytyy. Että olishan näitä, projekteja. Mutta kivoja sellaisia. Toki tiedostetaan hyvin jo tässä vaiheessa, että kaikkea ei keretä yhtenä kesänä, eikä siksi edes yritetä. Mutta haaveillaan ja suunnitellaan, koska ei just nyt muitakaan harrastuksia oikein ole, heheh.

Tässä vaiheessa ei vielä olla päätetty, mitä toteutetaan tulevana kesänä ja mitä jätetään seuraavalle. Vaan eipä sen puoleen, että sillä kiire oliskaan. Kun tuo lumi. Otin oikein kuvan tästä ikkunanäkymästäni. Todisteeksi. Sitä nimittäin on. Pal-jon. Vaikkei se totuus varmaankaan kuvista niin välity, niin jotain kertonee kuitenkin.



Käytiin me ulkonakin tänään, mutta kovin pikaisesti, kun yhtäkkiä alkoi niin raju tuuli ja vesisade. Sellainen, että lapset alkoivat itkeä ja anella, että mennään äiti sisälle.  
Vaikka en ihan kamalasti vesisateesta perusta minäkään, niin tänään se tuntuu oikein hyvältä. 

Koska täällä pohjoisessa vettä sataa enemmän kesällä, kuin talvella.

Ja sehän ei voi tarkoittaa muuta kuin, että sieltä se kesä tulee. Ehkä vähän hitaasti. Mutta ihan varmasti.


Ps. Seuraavaksi lupaan y r i t t ä ä puhua jostakin muusta kuin säästä. En ole varma onnistuuko se, koska säästä on vain niin mukava puhua. Silti yritän.