torstai 21. syyskuuta 2017

Torstain kuulumisia

Vähän on ollut väsynyt meno tässä huushollenissa. Ehkä siksi, että aurinkoa ei ole pariin viikkoon nähty kuin vilaukselta. Ehkä vähän siksi, että tunnen välillä itseni tietyllä tavalla hieman yksinäiseksi, mikä sinänsä on hassua, koska harvoinhan minä varsinaisesti yksin olen, ja perheen lisäksi on paljon ystäviä ja sukua ja naapureita sun muita ympärillä. Ehkä väsymystä on ilmassa vähän siksikin, että ensimmäinen syysflunssa on kotiutettu lasten kerhosta. Mutta ehkä kuitenkin eniten siksi, että meillä nukutaan taas tosi huonosti.

Suoraan sanottuna kypsyttää, että väsyttää. Ehkä mun olis vihdoin syytä lähteä tarkistamaan nuo vitamiiniarvot. Että ovatko edes suunnilleen kohdillansa, ferritiinit ynnä muut. Sellaisella eteenpäin katsovalla asenteella selviää tämmöisistäkin päivistä usein aika kivasti ja kunnialla, mutta nyt on, täytyy myöntää, sen asenteen eteen pitänyt työskennellä paljon tavallista enemmän. Ehkä se kertoo siitä, että on syytä vihdoin tehdä asialle jotain konkreettistakin.

Alkaen siitä, ettei edes yritä olla tehokas, jos se ei yhtään huvita. Voin kertoa, että siinä olen onnistunut melko kympin tasoisesti. Olen antanut kotitöiden olla, tai odottaa sitä hetkeä kun on virtaa. Keskittynyt lasten kanssa touhuilemiseen, mutta vielä sitäkin enemmän karkin syömiseen ja kahvin juomiseen. Miksipä yrittäisin väkisin enempää, kuin jaksan, jos ei ole pakko. Eikä mun onneksi ole.

Välillä väsyttää ja joskus on vähän siipikin maassa, se nyt vain kuuluu elämään. Ja kun silloin ottaa oikeasti rennosti, keskittyen pakollisten asioiden lisäksi vain kaikkeen mukavaan, yhtäkkiä, piankin, huomaa taas olevansa voimissaan ja oikein puhkuvan energiaa.

Paljon on positiivistakin. Paljon enemmän, mitä tämä tekstin alkupuoli antaa ymmärtää. Vaikkapa se, että lapset on leikkineet harvinaisen hyvin viime aikoina. Leikit on levittäytyneet villin vapaasti ympäri taloa, eikä ihan kaikkea ole edes jaksettu siivota iltaisin pois. Näkyy tosissaan menevän niin, että mitä rennommin minä nämä päivät otan, sen paremmin nuo lapset viihtyvät leikeissään. Ehkä olisi syytä taas ottaa jotain opiksi tästäkin.

Parhaillaan kolme vanhinta touhuavat ulkona hyvässä yhteisymmärryksessä. Reput selässä ja kypärät päässä taluttavat juuri pyöriään terassin eteen. Kaikesta päätellen aikovat pitää evästauon. Kirjoittaminen mielessä pakkasin nääs jokaiselle reppuun mukaan leivän sekä vesipullon. Se selvästi kannatti, niin ovat tyytyväisen oloisia leikissään.

Kuopuksen kanssa kuorimme juuri hetki sitten kaksi kiloa pottuja, muusia varten. Kerralla koko päiväksi. Assistenttini kaivoi minulle pussista perunoita ja samalla testasi, jotta mitähän tuo äiti tuumaa, jos tämän potun tästä viskaisen lattialle. Ja kun viimeisen perunan jälkeen selkäni kahdeksi sekunniksi käänsin, kippasi tuo viikari kukkuran kuorilautasellisen kattilaan, jo kuorittujen perunoiden päälle. On se vain ehtiväinen ja ihana.

Positiivista on sekin, että väsymystä uhmaten päätimme miekkosen kanssa eilen illalla, lasten nukahdettua, lähteä lenkille. Ihan kaksin. (Lapsille toki saatiin hoitaja siksi ajaksi.) Edellisestä tällaisesta lenkistä onkin jo aikaa, mitä minä valehtelisin, no ainakin viisi vuotta. Olipahan mukavaa! Tänään on ollut heti energisempi ja kaikin puolin pirtsakampi olo.

Tämä kirjoittaminen teki myöskin tehtävänsä. Väsymys unohtuu, kun saa vähän muuta ajattelemista. Jo on hymykin herkässä. Itse asiassa hoksasin juuri, että olen alkanut tässä huomaamattani hyräilemään. Se kertoo siitä, että aivot on nollattu onnistuneesti ja taas jaksaa. Ja mitä flunssaan tulee, sitä on takana pienimmällä niin monta päivää, että uskon ja toivon ensi yön olevan taas hieman ehjempi. Muut ovatkin jo miltei tervehtyneet.

Taisin juuri saada vanhan kunnon energiapuuskan. (Tämän takia minä niin rakastan kirjoittaa!) Uutta voimaa puhkuen painunkin tästä siivoilemaan, aloittaen tuosta roskiksesta, jonka tyhjentämispuuhissa tuo minimurunen, joka juuri kipitti kikattaen karkuun, oli selkäni takana, kun niin keskityin hyräilemiseen ja hymyilemiseen ja kirjoittamiseen.

Tästä päivästä taisi sittenkin tulla ihan kiva päivä. Ja huomenna on jo perjantai ja perjantaienergiat. Mukavaa loppuviikkoa!


keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Ees-taas -päivä

Huh. Aamupäivä on mennyt höyrytessä suuntaan ja toiseen. Alkaen siitä, kun heti seitsemältä pakkauduimme koko sakilla autoon viedäksemme isimiehen töihin, ja tunnin autossa istumisen jälkeen takaisin kotiin aamutoimille, aamupalalle, ruuan laittoon ja kohta taas autoon.

Kerhopäivä.

Isompi parivaljakko on aloittanut päiväkerhon. Tämä on neidille kolmas kerhokerta koko pienen elämänsä aikana. Ensimmäistä kertaa uskaltauduin livistämään kotiin, sen sijaan, että odottaisimme noiden kahden pikkuvilperin kanssa koko kaksi ja puolituntisen kerhopaikan eteisaulassa. Neiti nimittäin uhkasi, jottei mene koko kerhoon, jos äiti lähtee kotiin.

Onneksi samassa kerhossa on isoveli. Kerhokonkari, joka lupasi huolehtia siskostaan ja ottaa kädestä kiinni, jos alkaa itkettää.

Nyt minä istun pöydän ääressä kahvikupin kanssa. Päätin keskittää katseeni suoraan eteenpäin, pois kodinhoitohuoneen sekamelskasta ja lastenhuoneiden lelukaaoksesta. Sotkut saavat odottaa hetken. Nyt lepuutetaan jalkoja ja nollataan aivoja.

Pienempi parivaljakko leikkii yhteisymmärryksessä keskenään parvisängyssä. Kiinnittävät parhaillaan magneetteja sängyn laitoihin. Äänistä päätellen isompi on nimeltään Hilla ja pienempi Tuukka. Mukana heillä on lisäksi meh-mä, eli lehmä, sekä Iitak-nukkevauva.

Niin. Meidän pikkupojat ovat alkaneet leikkiä keskenään. Arvatkaa vain, ovatko touhuissaan suloisia! Isompi, joka niin pikkuvanhana opastaa toista. Ja pienempi, joka toistaa pätevänä perässä jokaisen ilmeen ja eleen, sanomisetkin.

Yhteiset leikit sujuvat useimmiten hienosti, vaikka pienin puhuukin vasta yksittäisiä sanoja. Taitavat ymmärtää toisiaan ilman puhettakin. Tietenkin kuvioon kuuluu, että noin joka toisesta lelusta käydään pienimuotoinen kiljuntakamppailu, jonka minä olen päättänyt kylmän viileästi kestää. Koska mitäpä tässä muutakaan. Omakohtaiseen kokemukseeni perustuen (kröhöm) uskallan toivoa, että jonkun vuoden päästä nämäkin kaksi osaavat jo selvitellä erimielisyytensä puhumalla.

Hörppään kahvini loppuun ja kiittelen mielessäni, että kerhot on keksitty, eikä kukaan ole kaivannut ulos tänään, kun piha on märkä ja kurainen, ja ilma tihkusateinen ja harmaa.

Mikäli päättelykykyyni (kuulen kolinaa, jeee -huutoja ja kikatusta) on luottaminen, parvelta lentelee juuri nyt alas erinäisiä asioita. Se, tavaroiden heittely, on visusti kiellettyä ja juuri siksi tietenkin noiden viikareiden mielestä parasta. Minun siis lienee viisainta kiiruhtaa keräämään magneetit ynnä muut just nyt sekä palauttaa naperot takaisin lattiatasoon.

Mutta ennen sitä haen kyllä päähäni kypärän. (Ai miksikö? Niinpä.)

Sitten puemme ulkovaatteet neljännen kerran tälle päivälle ja kiiruhdamme kerhopaikalle katsomaan, miten meidän reippailla muruilla on siellä sujunut. Hyvin, uskon niin. Sen jälkeen hurautamme ensin kotiin syömään ruokaa, jotta voisimme kohta taas sulloutua takaisin turvavöihin ja viimein kurvata hakemaan työmies kotiin.

Touhupäivä. Ees-taas -päivä.

Huomenna on taas kiirettömän kotipäivän vuoro. Varmasti.


keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Projekti parvisänky

Jokohan ois kohta aika katkaista perjantaikierre. Jos tämän tekstin saisin julkaistua aikasemmin. Kenties, jo torstaina, hehe. Nyt, aloittaessani, on nimittäin maanantai. Ja minulla pukkaa ressin poikasta, kun koitan miettiä, mihin suuntaan opiskelujen kanssa lähden vai lähdenkö mihinkään. Tänne blogiin eksyin, kun alkoi liikaa ressaamaan. Jos se tästä tasaantuis, sitä mukaa kun kirjaimet lentävät ruudulle.

Onpa ollutkin ohjelmantäyteistä. Vaikka meillä ei oikeastaan koskaan ole kerhon lisäksi suunnitelmia arkiviikoille, jostakin vain yhtäkkiä, aika itsestään, järkkääntyy tekemistä. Niin, sitä minä yritän tässä sanoa, että taas ehti tulla kirjoittamisikävä.

Kesä meni kuin siivillä ja syyskuu tuli aika puskista. En tiedä, miten se on mahdollista. Ehkä en ollut kerennyt vilkuilla kalenteria. Tai muistanut. Mutta olin oikeasti vähän ällikällä lyöty, kun yhtäkkiä kalenterissa luki SYYSkuu.

Enää ei syksy hirvitä. Se tuntuu ihan hyvältä. Paitsi että ulos pukeutuminen ei tunnu, ja lisääntyvä pimeys ja kylmyys vaatii asennoitumista, mutta noin muuten. Kesän aikana kerettiin lomailla, tankata aurinkoenergiaa ja hoitaa useita projekteja, mitä keväällä suunniteltiin. Ja vaikka varmasti projektilistalta enemmän jäi tekemättä, niin niistä, valmistuneista, on hyvä mieli.

Oikeastaan tulinkin kertomaan parvisängystä. Suunniteltiin sänky yhdessä miekkosen kanssa, toteutus jäi taasen käsistä kätevämmälle. Sänky on pohjaa lukuunottamatta kokonaan metallia.

Tämä projekti hieman yllätti. Ensiksikin siksi, että aikaa meni ihan hirveän monta iltaa, eikä se muutenkaan varmasti helpoimmasta päästä ollut. Välillä oli vallan usko loppua. Että lieköhän tästä koskaan tulee valmista. Mutta valmista tuli, eikä voi kuin todeta, että olihan tuo nyt kaiken vaivan arvoinen.

Tästä päästäänkin toiseen yllätykseen. Nimittäin aika positiivinen ylläri oli se, kuinka hienosti tuo suunnitelmamme onnistui. Sänky sopii tuohon tilaan kuin...no, nakutettu. Kuinka huone näyttää nyt oikeastaan isommalta kuin ennen sängyn tuloa. Ja kuinka sänky on tilava ja kä-te-vä.

Kuinka kätevää on, että me miekkosen kanssa mahdutaan seisomaan suorana sängyn alla. Ja kuinka kätevästi lapset mahtuvat istumaan ja leikkimään sängyssä. Pienin yrittää jopa juosta siellä. Glunks, sanon mää.

Isommat kaksi ovat asuneet uudessa huoneessaan nyt aika lailla kuukauden. Ovathan he innoissaan, vaikkei siellä vielä mitään sänkyjen lisäksi olekaan. Vähänpä tuollainen pieni tarvitsee. Mielikuvituksen avulla pääsee jos kuinka pitkälle, etenkin, kun se yhdistetään parvisänkyyn.

Vielä on tarkoitus iskeä listat lattianrajaan, nikkaroida pöytää niin sänkyyn kuin sängyn alle sekä hommata lelukoreja, niitäkin sekä sänkyyn viisivuotiaalle, että sängyn alle pikkusiskollensa. Sitten tarvitaan lamppuja ja muuta sisustushärpäkettä. Vaaatekaapitkin tullaan vielä näille kahdelle tyypille muuttamaan tähän huoneeseen.

Mutta sänky on valmis. Muulla ei sitten kiire olekaan.




Ihan pakko vielä loppuun lisätä, jottei totuus jäisi pimentoon. Minulta on, nähkääs, muutamankin kerran kysytty, miten meillä on aina niin siistiä. Minäpä kerron: ei mitenkään ja jos onkin, niin vain harvoin ja hyvin lyhyen hetken. Vaikka siististä tykkäänkin ja siivoamisesta, niin enimmäkseen meillä vallitsee arkinen (enemmän tai vähemmän) hallittu kaaos, koska siivoamisen lisäksi tykkään paljon muustakin. Joten nytkin, ennen kuvia, siivottiin leikit pois. Ja oven takana (ja melkein kaikissa muissa huoneissa tätä lukuunottamatta) oli jotakuinkin tämännäköistä:


perjantai 25. elokuuta 2017

Telttaretkellä


Jostakin se vain yhtäkkiä tuli. Päähänpisto. Että nyt kuulkaa tämä sakki lähtee telttaretkelle.

Se oli oikein hyvä pistos se. Kummemmin suunnittelematta pakattiin nelikko autoon, erätamineet peräkonttiin ja tietenkin sitä kaikkein välttämättömintä - reipasta retkimieltä - taskuihin. Sitten painettiin kaasua. Matkalla googleteltiin mahdollisia yöpymispaikkoja. Meidän onneksemme heti ensimmäinen vaihtoehto osoittautui oikein sopivaksi. 

Kurvattiin autolla joenrantaan, jossa oli nuotiopaikka ja muut tarvittavat retkeilysysteemit. Siihen viereen pystytettiin teltta. Ilta hurahti hetkessä mustikoita popsiessa, kaloja narratessa ja makkaraa ynnä muuta retkievästä mussuttaessa. Sitten olikin jo nukkumaanmenoaika.





Aamunuotiolla istuttiin pian auringonnousun jälkeen. Ja valmiina, teltat ynnä muut varustukset pakattuina, vaeltamaan lähdössä, oltiin niin aikaisin, että nauratti. Reitille, jonka
 pituus oli ruhtinaallisen kilometrin verran, mutta joka oli kuin tehty tämmöiselle kokoonpanolle.


Kilometrin lenkin taittaminen, evästaukoineen kaikkineen, vei meiltä kolmisen tuntia. Lapset keräsivät keppejä, ihmettelivät juurakoita ja valtavia muurahaispesiä. Vilistivät onnessaan menemään läpi pitkospuupätkien. Mustikoista olivat niin innoissaan, että olisivat todennäköisesti tyhjentäneet koko metsän, jos emme olisi missään vaiheessa patistaneet jatkamaan. 


Kun matkaa oli jäljellä pari sataa metriä, menettivät yhtäkkiä kaikki neljä naperoa kävelytaitonsa. Väsy iski. Kun se iski, niin se iski sitten kerralla niin, että karkotettiin taatusti kauas pois kaikki Pohjois-Suomen karhut ja muutkin metsän asukit. Älkää kysykö, miten päästiin takaisin autolle. Mutta päästiin.

Mukavaa oli, joskin ilmeisen koville otti pienillä eränkävijöillä. Kotiin (Mäkkärin autokaistan kautta) päästyämme painuimme pariksi tunniksi päikkäreille koko sakki. Sen jälkeen taas hymyilytti ja leikitytti niin kuin ennenkin.








Silti ihan pakko myöntää, että siinä vaiheessa, kun yritettiin saada noita neljää vilperiä nukkumaan telttaan, jossa patja oli yhteinen ja muistutti enemmän trampoliinia kuin sänkyä, eikä pimennysverhoja ollut olemassakaan, pakattiin me miekkosen kanssa mielessämme porukka autoon ja kotiin nukkumaan noin miljoona kertaa. 


Pari tuntia myöhemmin yön pimeydessä, kaksin nuotiolla istuessa, nyökyteltiin. Että kannatti lähteä. Ja hyvä, että vain mielessä pakattiin. 


Olihan se elämys. Lähtisin toistekin.




Ja pitäähän jonkun nyt, hyvänen aika, käydä tarkistamassa, kuinka monta lohta meidän lähtöhötäkässä rantapusikkoon unohtunut onkivapamme on itseksensä narrannut.

lauantai 19. elokuuta 2017

Viisi vuotta sitten minusta tuli äiti

Viisi vuotta sitten olimme vasta muuttaneet Rovaniemelle. Meillä oli valoisa kerrostalokolmio, jonka keittiön pöydän äärestä näki ihmisvilinän kadulla, ja makuuhuoneen ikkunasta tarkkaan tiirailemalla Jätkänkynttiläsillan. Meillä oli auto, jonka korjaaminen kuului olennaisena osana silloiseen arkeemme.

Minä odotin sinua viimeisilläni. Aikani kuluksi ramppasin rappukäytävässä ylös alas, jynssäsin kylppäriä, jumppasin ja luuttusin lattioita. Olisin halunnut sinut heti maailmaan, vaikka laskettuun päivään olikin vielä aikaa.

Viisi vuotta sitten elokuussa lapin kesä oli lämmin. Väliaikainen kotikaupunki oli ihana kaikin puolin. Päivisin tein lenkkejä jokimaisemissa, ihailin Ounasvaaran rinteitä ja opettelin muistamaan katujen nimiä seikkailemalla ristiin rastiin, välillä kävellen, välillä pyöräillen.

Siihen aikaan elo oli huoletonta. Mieli avoin ja luottavainen uuden edessä. Toiveikaskin. Tunsin itseni onnelliseksi. Yhtä aikaa sitä onnea ja huolettomuutta varjosti kurkkua kuristava ahdistus, aina yksin ollessani. Aika yksinhän minä uudessa kaupungissa olin. Halusin paeta ahdistusta järjestämällä mahdollisimman paljon kaikkea kivaa tekemistä ja ajattelemista. Odotin niin kovasti sinua, enkä olisi tietenkään kaivannut kaiken sen ihanuuden keskelle tuollaista, synkkää varjoa.

Sinä et syntynyt silloin, kun me olisimme toivoneet, me malttamattomat. Olimmehan jo melkein yhdeksän pitkää kuukautta odottaneet. Synnyit syntymäpäivänäsi, tietenkin. Neljä päivää ennen laskettua. Lähdimme sairaalaan lauantai-iltana autolla, jonka jarrut olivat niin sanotusti epäkunnossa.

Yön valvoimme ja odotimme sinua. Sunnuntaina päivällä saimme sinut viimein syliimme. Olit heti niin valtavan rakas. Pieni, hauras ja ihmeellinen. Tunsimme syvää kiitollisuutta.


Sairaalassa saimme perhehuoneen, enkä ollut lainkaan ahdistunut. Päin vastoin. Meillä oli todella ihanat, iloiset kolme päivää. Siellä perhehuoneessa, toipilaana, kun olo oli kuin norsulauman alle jääneellä, sain elämäni ikimuistoisimmat hervottomat naurukohtaukset. Mahasta ottaa ja hymyilyttää, muistelukin.

Odotin kovasti sitä, että saisimme kantaa sinut kotiimme ja aloittaa uudenlaisen arjen. Vanhemmuuden matkan. Keskiviikkona se matka sitten alkoi, taksilla. Auto, jonka jarrut olivat epäkunnossa, ei ollut tässä kohtaa edes vaihtoehto.

Viisi vuotta sitten minusta tuli äiti. Tuntuu, että siitä on jo aikaa yksi ikuisuus, ja samalla tuntuu, että se oli aivan äsken.


Äitiyteni ei alkanut helposti. Sinä, esikoiseni, olit valtavan rakas ja ihana. Olisin halunnut vain keskittyä nauttimaan sinusta, mutta sellainen vain nauttiminen oli hieman vaikeaa. Imetys ei onnistunut. Oli kohtutulehdusta ja sairaalareissua. Oli rintatulehdusta, jonka seurauksena maidontulo tyrehtyi lopullisesti toisesta rinnasta. Oli konkreettisia äitiyden kasvukipuja. Oli valtava ahdistus.

Ja sitten olit sinä, rakas ihana vauvani. Suloinen nappisilmäni. Ilopillerini.

Viisivuotiaana olet edelleen hyvin iloinen tapaus. Nauraa kikatat menemään kaikille pikkuhauskoille jutuille. Tilannekomiikalle. Olet herkkä ja ajattelevainen, huolehtivainen ja todella tunnollinen.

Lempileikkejäsi tällä hetkellä ovat poliisi- ja palomiesleikit, jotka sujuvasti yhdistätte siskosi kanssa kotisleikkeihin.

Synttäreillesi olet toivonut suklaakakkua. Piirsit siitä kuvankin. Sen toiveen minä aivan varmasti toteutan.

Äitiyteni tie on ollut väliin kovin raskaskulkuinen, mutta se tie on kannattanut kulkea. Se tie on ollut arvokas ja tarpeellinen, sekä varsin opettavainen.

Se tie on ollut kaikesta huolimatta onnellinen. Se on ollut onnellinen eniten siksi, koska minulla on sinut, esikoiseni, sekä kaikki kolme pikkusisarustasi. Ja rakas mies, jota ilman mistään ei olisi tullut mitään.

Näin sen piti mennä. Nyt kaikki on hyvin. Sen kunniaksi syödään suklaakakkua.

Onnea rakas viisivuotiaamme!


perjantai 11. elokuuta 2017

Niin kaunis on tämä maa

Täällä oli viikko sitten viikonloppuna harmaata, koleaa ja sateista. Tuntui yhtäkkiä liian syksyiseltä. Muistui taas mieleen, että kesä on sittenkin aika lyhyt ja sitä tulee ikävä. Eniten sen valoisuutta ja helppoutta.

Pienen hetken verran meinasi aivan ahdistaa. Että kohta on pimeää ja kylmää ja ensi kesään kokonainen ikuisuus. Se on sellainen jokasyksyinen häivähdys. Ohimenevä, joka palauttaa nauttimaan tästä hetkestä ja loppukesästä.


Muistuttaa, että nyt kannattaa olla niin paljon ulkona kuin mahdollista. Pyöräillä vaikka joka päivä maalaismaisemiin,
parin minuutin matkan päähän. Tehdä retkiä luontoon. Järven rantaan. Metsään.


Imeä kaikkiin mielen sopukoihin sitä kauneutta, luonnon levollista rauhaa, valoa ja kesän tuoksua. Ja sitä lämpöä, joka viikonlopun jälkeen taas palasi. Nauttia täysillä siitä, että lapset voivat juosta aamulla ulos suoraan aamupalapöydästä, ilman ulkovaatteita ja varpasillaan.




Kannattaa ehdottomasti myöskin palkata hoitaja illaksi lasten unta valvomaan, ainakin kerran kesässä, että pääsee istumaan meren rantaan auringonlaskun aikaan. Kannattaa, vaikka hoitajaa kysyessä olis jo melkein nukkumaanmenoaika ja väsyttäis aivan valtavasti. Ja vaikka lähtiessä väsyttäis vielä enemmän ja tekis mieli perua kaikki suunnitelmat.

Ei kannata perua. Nukkua ehtii talvella tai eläkkeellä.





Suomen luonto on mielettömän kaunis. Minä saan siitä kauneudesta valtavan määrän energiaa.


Onneksi syksykin on kaunis. Ja talvi. Olkoonkin sitten kylmä ja pimeä. Sitten, kun kesän lämpöä ja kauneutta on saanut nauttia tarpeeksi, ei lähestyvä talvi tunnu enää maailmanlopulta. Se tuntuu ihan tervetulleelta. 


Sitten, kun aika on.


Nyt on loppukesän auringonlaskujen aika.





perjantai 4. elokuuta 2017

Kyllä vielä on kesä

Elokuun neljäs. Aamulla puin ikkunanäkymän perusteella päälleni pitkät vaatteet. Taivas oli pilvinen ja sakea sumu leijui nurmikon yllä. Syksy on tullut, ajattelin. 

Väärässäpä olin. Tuli kuuma, joten vaihdoin ylleni kevyet hepeneet. Nyt loikoilen terassilla. Aurinko lämmittää niin, että jos ei tuulisi, olisi melkein liian kuuma minun makuuni. 


Vielä on kesä. Vieläkin. Juuri sellainen lapsuuden onnellinen kesä. Ja minä mietin, että onko tämä meidän piha jotenkin erityisen lämmin ja aurinkoinen paikka, kun muistan koko kesältä ehkä kaksi sadepäivää, (jotka nekin tuntuivat oikeastaan vain ihan mukavalta vaihtelulta) eikä pitkiä housuja ja paitoja ole tarvinut kuin korkeintaan iltaisin.

Vieressäni neljä pellavapäätä pärskii uima-altaassa. Lopettivat marisemisen heti veteen päästyään. Taisivat olla kuumissaan. Nyt tyytyväisinä, sulassa sovussa, uittavat menemään veneitä ja autoja ja helikoptereita. Hihkuvat riemusta.

Pienin karkasi altaaseen vaatteissaan. Annanpa olla, kun kerran kerkesi. Kesä kuivaa. Ja jos ei, niin sitten haetaan kohta sisältä uutta ylle.

Hulirumps. No nyt se sitten liukastui, se pieni. Kaatuminen ei tunnu missään, naurattaa vain. Mutta ne vaatteet, litimärät, ne hän vaatii saada pois. Riisutaan. Tarjoan uutta paitaa ja vaippaa. Hän, meidän vauva, tokaisee napakan ein ja pinkaisee takaisin altaalle.

Menkööt. Niin näkyy nauttivan. Nakupelle.

Altaassa alkoi äänekäs haikalojen metsästys. Mietin, pitäisikö pyytää pienempää volyymia, mutta koska en äkkiseltään keksi hyvää syytä, miksi pitäisi, annan metsästää äänekkäästi. Naapuritkin taitavat olla kaikki muualla. 


Kesämenoa on riittänyt. Monenlaista ja kivaa. Tänään päätettiin olla vain kotona, ja se oli hyvä päätös.

Aamupäivällä ahkeroitiin viikkosiivous. Sellainen kesäversio. Lounaaksi syötiin keittoa ja äsken oli nakkiranskisten vuoro. Nyt isimies painui takaisin ulos tuon railakkaan nelikkomme kanssa ja minä saan juoda rauhankahvini hiljaisuudessa. 


Tavallinen päivä. Hyvä päivä. Kesä.


tiistai 1. elokuuta 2017

Lomatuulella

Olen aivan lomalla. Voihan sitä olla, eikö voikin? Vaikka loma oliskin loppunut jo kaksi viikkoa sitten.

On meinaan pienimuotoisia käynnistymisvaikeuksia arkirutiineiden suhteen. En vain sitten millään saa kiinni sellaisesta touhuilusta. Kotitöistä ja sen semmoisista. Se johtuu varmastikin eniten siitä, etten oikeastaan halua yrittääkään. Ei väkisin kerta.

Jos minussa on aavistus boheemia taiteilijaluonnetta, se aavistus on saanut yliotteen näin kesän kunniaksi. Joku tosi tehokas ihminen voisi kutsua tämmöistä laiskottelemiseksi. Minä kutsun mielummin lomailuksi. Ja vielä sitäkin mielummin elämästä nauttimiseksi.


Nyt on kesä. Ja minähän voin pitää kesälomaa arkirutiineista, vaikka varsinaisesti lomalla ei oltaiskaan. Sitten syksymmällä, kun on synkkää ja pimeää ja kylmääkin, sitten minä sanon mielelläni rutiineille, että kyllä kiitos ja tervetuloa takaisin.

Just nyt on paljon mukavampi keskittyä siihen, mikä retki tänään tehtäisiin tai mitkä rikkaruohot pihalta kitkisin. Juonko kahvini varjoisalla terassilla vaiko auringossa. Syödäänkö vanilja vai mansikkajäätelöä ja grillataanko paprikaa vai ananasta. Leivotaanko sadepäivänä yhdessä omenapiirakkaa vai paistetaanko lättyjä. Tai poimitaanko sateenkaaren värinen kukkakimppu vaiko ihan vain valkoinen.

Kesä on sujunut mukavasti, kiitos kysymästä. Entäpä siellä?


Opiskelutehtävät ovat opettajalla tarkistuksessa, enkä vielä ole ilmoittautunut seuraavalle kurssille. Ilmoittaudun kyllä, jahka saadaan järkkäiltyä jotain hoitajakuvioita. Ei nimittäin ihan niin sujuvasti onnistunut kotiäiti-opiskelija-yrittäjä-kombo, kuin kuvittelin. 

Tai en minä tiedä, kuvittelinko. Päätin vain kokeilla. Ja näin jälkikäteen voisin jo melkein todeta, jotta kyllä se kannatti, kuitenkin, vaikka järjestelyjä kovasti vaatikin.

Kirjoittamista kaipaan. Ehkä palailenkin hiljakseen tänne blogin ääreen. Sillä tavalla epäsäännöllisesti ja harvakseltaan. Silloin kuin aikaa järjestyy, mutta eniten fiiliksen mukaan.


Ja sään. Täällä on ihan ihanan kesäistä ja lämmintä. Lienee viisainta nauttia ulkoilusta täysillä nyt, koska kalenteri kääntyi juuri uhkaavasti syksyn suuntaan.


keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Opiskelua tiedossa

Vihdoinkin sai heittää toppatakit naulakkoon odottamaan syksyä ja talvea. Tai kesän kylmiä ilmoja, mutta ei jaksa miettiä niitä nyt. Koska just nyt on lämmin. Meilläpäin ei vielä sortseissa tarkene, tuuleskelee nääs. Mutta välillä on niinkin lämmintä ollunna, jotta on voitu olla vaikkapa koko päivä ilman pitkähihaista. Jipii, sanon mää! Ja terassilla auringossa, tuulensuojassa, on aika helle.

Hän, mamma, onkin nyt sitten juossut muksujen perässä. On nimittäin eri tavalla vahdittavaa heissä, kun vilistävät ympäri pihamaata aamusta iltaan. Sekin, että ruuan ajaksi heidät on saanut 
hetkeksi sisälle, on vaatinut välillä lahjomista. Onneks on lämmin, niin voi laiskana lahjoa varalta ja valmiiksi jätskillä, jota toki joka tapauksessa olisivat saaneet, hehe. Koska nyt otetaan kaikki ilo irti lämmöstä (ja jäätelöstä)! Siltä varalta, että kohta taas sataa lunta.


Vaan oli mulla ihan asiaakin. Nähkääs, blogissa tulee jonkin aikaa olemaan hiljaista tai ainakin huomattavasti hiljaisempaa. Elokuuhun asti, luulisin niin. Minä kun otin ja repäisin ja ilmoittauduin tuossa pari kuukautta sitten avoimen yliopiston opiskelijaksi.

Tähän asti olen pitänyt sitä sellaisena hyvänä harrastuksena. Rennosti. Leikkinyt opiskelijaa, silloin kun on huvittanut. Mutta nyt mun on varmaankin pakko ihan opiskelijoiden oikeasti ja tosissaan hoitaa tää homma loppuun. Ottaa sitä opiskelijaminää niskasta kiinni ja ryhtyä töihin. Ihan viimeistään nyt. 


Olen aina tykännyt käydä koulua. Olen aina tykännyt opiskella. Mutta olenpa myöskin aina ollut viimetipan ihminen näissä tämmöisissä. Se viimetippa alkaa taas sopivan uhkaavasti häämöttää. Sillä tavalla, että pitää melkein ressata. Että ehdinkö. Vaikka samalla tiedän ehtiväni. Varsinkin, kun pienesti ressaan.

Sen se vaatii, se ehtiminen, että tämä, nykyään aika vähäinen blogiin kulutettu aika(kin), on käytettävä kokonaisuudessaan aineistojen lukemiseen sekä tehtävien kirjoittamiseen. 

Että jos minusta ei kuulu, se johtuu siitä, että yritän olla ahkera. Ja jos minusta kuuluu, se johtuu taas siitä, että haluan välillä olla muutakin kuin ahkera. Eikö vaan ollutkin mukavan epäselvästi ilmaistu, kröhöm.

Pitemmittä puheitta, kiitos tähän astisesta! :) Toivon ihanaa kesää jokaiselle!







keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kanamunansärkijä

Väsyttää. Eihän se nyt uutta ole se. Normaalia pikemminkin. Nuo pienet murut... Flunssaa toisen perään ja sitten taas uutta flunssaa. Eikä siinä mitään, sekin on normaalia, mutta kun eivät nuku sitten! Yskivät ja valvovat ja valvottavat. Silti kyllä, olen oikein kovasti tyytyväinen siitä, että ollaan vältytty vatsataudeilta toistaiseksi. Että kuitenkin vain flunssaa.

Vaan nyt on niin isot silmäpussit jo, että ihan oikeasti ei tahdo tohtia kauppaankaan lähteä. Tottahan se on kuitenkin perheelle ruokaa (ja äiskälle selviytymiskarkkia) haettava, tohti taikka ei.

Niin minä sitten hain eilenkin. Koitin tuijottaa mukakeskittyneesti tuotteita (näkemättä niitä oikeasti väsymykseltäni, kröhöm) minimoidakseni sen mahdollisuuden, että muut kauppailijat huomaisivat silmäpussini. Ja pääsisivat ajattelemaan, että on siinäkin. Noin harmaa ja väsynyt, lieköhän edes peiliin katsonut. No vitsi vitsi. Vaikka saattoivat ne silti ajatella. Sama sille.

Hyvää meidän elämä oikeasti on. Ollaan ehkä väsyneitä, mutta todellakin nautitaan elämästä. Ja enimmäkseen koitetaan aktiivisesti unohtaa se väsymys. Koska ihan varmasti meilläkin joskus vielä nukutaan. Eläkkeellä esimerkiksi.

Kiitos lasten, iloa ja naurua riittää jokaiseen päivään. Eiliseenkin. Tulin kaupasta. Laskin kauppakassit lattialle. Kerkesin ottaa toisen kengän jalastani kun kuulin rasahduksen. Käänsin katseeni ja näin rasiallisen rikkoutuneita kanamunia. M a t o l l a. Voi rakas armas ja kallis yksivuotiaani! Siinä meni oikeasti vain sekunti! Korkeintaan puolikas toisesta päälle.

Siinä me sitten kanamunia, raakoja ja rikkoutuneita, keräilimmä miekkosen kanssa muina miehinä ja naisina. Että normi päivä. Koska se on oikeasti aika normi päivä. Vain silloin tällöin meillä kanamunat ehtivät kaikki kauppakassista jääkaappiin asti rikkoutumatta, jos lapset ovat hereillä. Eikä me koskaan opita! Niin ovat ehtiväisiä, itse kukin vuorollaan. Tällä hetkellä pienin.

Nelivuotias vahti vierestä siivoilujamme. Näytti miettivän jotain. Kohta kysyikin sitten, että äiti, ostitko sää niiltä kanoilta ne munat?


Ai että, mikä kysymys! Melkein tikahduin äänettömään nauruuni taas kerran. Hetken keräilin itseäni, ettei kysyjä vain vahingossa luulisi hänelle naurettavan. 

Aivan! Ajattelitko, että ne kanat on siellä kaupassa näitä munia myymässä? heitin takaisin.

Nyt oli nelivuotiaan vuoro nauraa kikattaa vastaukseksi. Sitten r
äkätimme ja kikatimme ja hohotimme hassulle mielikuvalle yhdessä, niin me siivoojat kuin yleisökin, johon nelivuotiaan lisäksi kuului kolmevuotias, kaksivuotias, ja kanamunansärkijä. Aivan mahasta otti.

Huippuja tyyppejä! Eiköhän se väsymyskin tästä vielä. Ja jos ei, niin on tämä vaan ehdottomasti kaiken väsymyksen arvoista. 




Mutta pee äs. Siitä en oo kyllä varma, onko HopLopit sun muut sen arvoisia, että flunssa. Jospa äitienpäivän lumisade oli tämän kesän viimeinen? Jäis ne pöpötki sinne. Pallomereen. Yh.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Hyvää äitienpäivää!



Kiitos elämästä, Äiti.
Pari riviä tein kirjaimia tänään.
Siinä kaikki. Olen onnellinen.

-Lauri Viita-

maanantai 8. toukokuuta 2017

Meidän kodinhoitohuone

Saanko esitellä: kodinhoitohuoneemme. Joka näyttää tältä vain kuvissa ja korkeintaan kerran viikossa. Tai jos jätetään sievisteleminen, niin kerta kuussa on totuudenmukaisempi. Enkä ole ihan varma onko sekään. No, joka tapauksessa, meillä on kodinhoitohuone, joka on kuvissa nätti ja jossa on mukavasti kaappi- ja pöytätilaa.


Tässä talossahan ei tunnetustikaan ole koskaan joka paikassa siistiä yhtä aikaa (eikä sitä kyllä meillä kukaan enää tavoittelekaan). Jos joskus onkin, se on poikkeuksellista. Silloin lapset joko nukkuvat tai ovat poissa kotoa. Tällä hetkellä meidän makuuhuone on ainoa sellainen paikka, jossa on enimmäkseen siistiä. Sen siisteydestä yritän olla tinkimättä, oman pääni takia. Kaikkialle muualle tuo jälkikasvu kuljettaa koko ajan kaikkea mahdollista, mikä nyt vain kuljetettavissa on.

Siistin makuuhuoneen täydellinen vastakohta on juuri tämä kodinhoitohuone. Oikea murheenkryyni. Se on tämän katon alla sellainen paikka, jossa ei yleensä ole ikinä siistiä. Hyvä jos edes siivouspäivänä. Tosi hyvä. Koska usein silloinkin aika tai siivousenergia loppuu just siinä kynnyksellä. Viimeistään, kun näkee massiivisen pyykkivuoren toisella pöydällä, epämääräisen tavarakasan toisella, ja lattialla, hiekan seassa, läjän kenkiä, hanskoja, pipoja, kaulahuiveja, takkeja, housuja ja kaikkea mahdollista, saattaapi mielen vallata ajatus, jotta antipa olla, sittenkin.



Semmoista minä usein mietin, että on se sitten mainio asia, että on tuollainen huone olemassa. Huone, jonka lattialle ulkovaatteet voi kätevästi riisua järjestelmälliseen (köhköh) valmiustilaan, odottamaan seuraavaa ulkoilua. Ja jossa on paljon pöytätilaa, jonne varastoida pyykkejä ja kaikkea mahdollista, pienempää ja isompaakin, epämääräistä ja määrittelemätöntä.

Sellaista, mikä pitää nostaa nopeasti pikkukätösten ulottumattomiin. Mikä on tiellä. Mikä on muuten vain väärässä paikassa. Mille ei just sillä hetkellä keksi järkevää paikkaa. Minkä paikalleenviemisiksi ei jaksa kävellä talon toiseen päähän, kun kodinhoitohuone on aika usein lähempänä. Mikä pitää saada mahdollisimman nopeasti pois silmistä, vaikkapa kahvin ajaksi.

Täydelliseltä näyttävässä elämässä kodinhoitohuone olis aina siisti. Pyykkikorit aina tyhjät, koska pyykit hyppisivät suorilta koneeseen likaannuttuaan. Ja narulle kuivumaan ja sieltä takaisin kaappeihin niin, että tuskin ehtisivät hipaistakaan kodinhoitohuoneen pöytätasoja, tietenkin reipas ja tehokas ja hymyilevä kodinhengetär välikätenä. T'äydelliseltä näyttävässä elämässä lapset laittaisivat ulkovaatteensa sisään tultua kiltisti ja mukisematta tismalleen oikealle paikalle. Pyytämättä. Ja iästä riippumatta. Hiekkaa ja kuraa ei koskaan olis lattioilla, koska täydelliseltä näyttävässä elämässä ei tunneta sellaisia ankeuksia. Ja ne lelut ja muut epämääräiset asiat, mitä on siellä täällä hujan hajan, hakeutuisivat kuin itsestään paikoillensa aina leikin päättyessä tai kaaoksen vallatessa. 

Sitten minä kuitenkin mietin, että onkohan sellaista elämää olemassakaan? Jos onkin, niin haluaisinko elää sellaista elämää? Ja kerta toisensa jälkeen olen tullut siihen tulokseen, etten minä haluaisi. Jos haluaisinkin, en ehtisi. Ja onneksi, sen olen huomannut, ne elämisen jäljet, jota kaaokseksi tässä blogissa usein kutsutaan, eivät ole este onnellisuudelle.

Tämän katon alla eletään meidän näköistä elämää. Sellaista, missä harvoin on täysin siistiä ja kodinhoitohuoneen normaalitila on kuin pommin räjäyttämä. Eihän se toki mikään ylpeilyn aihe ole. Mutta just nyt meille sopivin tapa elää. Koska jos käyttäisin kaiken aikani siivoamiseen (ja niin minä joutuisin tekemään, jos haluaisin joka paikan pitää siistinä aina), en ehtisi koskaan ajatella, haaveilla, taiteilla, ottaa kuvia, kirjoittaa, olla lasten kanssa, leikkiä, laulaa, kuunnella, jutella ja nauraa. Saatika sitten hetkeäkään istahtaa ja nauttia elämästä.

En minä silti sotkua rakasta. Enkä varsinkaan pyykkäämistä, missään muodossa. Vihaisin, jos en olisi opetellut sietämään. Joten älkäätte ihmetelkö, jos yhtäkkiä ilmoitan palkanneeni siivoojan. 

Ainakin kodinhoitohuoneeseen. 



torstai 4. toukokuuta 2017

Ajatustyötä

Haluatteko tietää, mitä meikämartta on täällä viime päivinä puuhaillut? Itse asiassa ajattelin kertoa, halusitte eli ette. Koska mulla on tässä parhaillaan ihan hirrrvee puheripuli. Olen ollut nyt kaksi päivää totaali-yh-mutsi, ja meillä on mennyt hyvin juu. Meillä on ollut mukavaa. Mutta on mulla välillä tylsääkin ollut. Voi että onkin! Juttuseurapulaa niin sanotusti.

Lapset leikkii välillä vähän liiankin hyvin. Minä sitten, kun en muutakaan keksi, kuljen perässä ja kuvaan menemään. No joopajoo. Teen minä paljon muutakin. Mutta sitäkin. No, onneksi nämä yh-päivät eivät ole normaalitila.


Ja mun piti kertoa, mitä olen puuhaillut. Ollaan elelty menemään aivan normaalia arkea. Mutta sen oman aikani olen käyttänyt viime aikoina erilailla kuin aikoihin. Monta vuotta olen jo mennyt samalla tutuksi, hyväksi ja turvalliseksi havaitulla kaavalla: Lasten päikkäriaikaan olen kaivanut tietokoneen esille ja kirjautunut Arkipäiväkirjaan. Aloittanut näppäimistön hakkaamisen. Nyt olen keskittynyt hiukan toisenlaisiin asioihin. Olen keskittynyt ajattelemiseen.

Jos mennään asia kerrallaan, niin aloitetaan tämänviikkoisesta. Nimittäin, olen kahlannut läpi melkein koko blogini. Tai en ihan kaikkea. Mutta niitä aivan ensimmäisiä tekstejä. Aivan erityisesti juuri niitä. Koska sattuneista syistä huomasin, etten muista pikkuneidin vauva-ajasta oikein mitään. Taisinpa olla hiukkasen väsyksissä silloin... Mutta nyt muistan. Esimerkiksi sen, että myöskin siihen aikaan elämässä oli paljon hyvää. (Tosin sitä en epäillytkään, en vain muistanut.) Ja sitten, kun siinä selaamisessa alkuun pääsin, niin huomasin kohta selanneeni ensimmäiset kaksi blogivuotta tuosta noin vain.

Ja niin. Tuota. Miten sen nyt nätisti sanoisi... Sanon vaikka että vähällä oli, jotten poistanut isoa osaa teksteistäni. Mutta sitten päätin hiukan kuitenkin harkita. Ja tulin siihen tulokseen, jotta haittaako se, jos kaikki kirjoitettu ei ole niin vimpan päälle ja täydellistä. Haittaako se, jos olen joskus kirjoittanut jostain, no, typeräntuntuisesta aiheesta. Eihän se mitään haittaa. Sitä vartenhan tämä blogi on aina ollut. Sitä, että saisin kirjoittaa. Ei sillä aiheella niin väliä.

Kun aloitin blogin, oli minulla ensimmäisenä ajatuksena saada kirjoittaa aikani kuluksi. Pääni tyhjentämiseksi. Siihen aikaan minulla ei vielä ollut juurikaan vertaistukea kavereistani, jos ei siskoani lasketa. Jos nykyisin on joskus tylsää, niin silloin se tylsyys oli normaalia joka päivä ainakin jossain vaiheessa (en tietenkään silti tarkoita ettei elämä olisi ollut myöskin hyvää ja iloista ja onnellista, ajoittaisen tylsyyden lisäksi). Blogiin kirjoitin sellaisia ajatuksia, mitä ehkä olisin jakanut äitikavereiden kanssa. Ja se ajoi asiansa paremmin kuin hyvin.

Toinen yhtä tärkeä ajatus silloin, aloittaessani, oli tallentaa erilaisia hetkiä, ajatuksia ja tuntemuksia arjesta. Niin, että niihin sitten joskus, vuosien päästä voisi palata. Nyt palasin ensimmäistä kertaa kunnolla. Oikein paneuduin. Luin ajatuksella. Ja voi että, ajattelin, miten hyvän päätöksen aikanaan tein, kun blogin aloitin!

Vaikka blogi kertookin vain hyvin hyvin pienen osan elämästämme, niin kuitenkin, kun niitä vanhoja juttuja lukee, pystyy ikäänkuin palaamaan ajassa taakse päin. Mieleen pulpahtelee koko ajan enemmän ja enemmän muistoja, hetkiä ja tunnelmia. Niitäkin, mitä on jäänyt blogin ulkopuolelle. Nyt muistan senkin, millaista elämä oli pikkuneidin vauva-aikaan, näin niinkuin esimerkiksi.

Niin, siinäpä pari sanaa tämän viikon ajatustyöstä.

Ja sitten asiasta säähän, vaikka lupasin kyllä puhua muustakin. Olkoon tämä vaikka loppuhuomautus: täällä on ollut tänään aivan mahtava, ensimmäistä kertaa oikeasti LÄMMIN kevätpäivä. On se vaan kertamakaikkiaan eri ulkoilla. Kun ei tarvi palella. Ja aurinko paistaa.

Tylsistä hetkistä huolimatta tänään oli hyvä päivä.



torstai 20. huhtikuuta 2017

Kesäpihahaaveita

Sataa vettä. Hetki sitten pyrytti räntää ja nyt taas vettä. En ole epätoivoinen, vaikka siltä ehkä kuulostankin, koska ajatukset ehkä ovat jokseenkin epätoivoisesti kesässä juuri tällä hetkellä. Asiaa ei yhtään helpota se seikka, että Postin Pirkko kuskaa kesäpuutarha-ilmaisjakeluja ja mainoksia minkä kerkeää. Vaikka rehellisesti sanottuna, onneksi on mainokset edes, tämmöisenä sadepäivänä. Niitä lueskellessa on niin helppo unohtaa hetkeksi lumi ja kylmä ja haaveilla kesästä. 

Eihän haaveilu pahasta ole. Päinvastoin. Haaveilen ahkerasti siitä, että pääsis jo laittamaan tuota pihaa! Meillä on sen suhteen vaikka mitä suunnitelmia, tavallisten jokakesäisten pihatöiden lisäksi. Vaikka ne todellakin on tässä kohtaa vain suunnitelmia, jotka eivät välttämättä edes toteudu. Mutta jos haaveilu on kivaa, niin on suunnittelukin.

Ensinnäkin nurmikko kaipaa tekohengitystä. Paikoin se on oikein ihana ja pehmeä ja kaunis, paikoin taas ei melkein nurmikko laisinkaan. Lueskelin tänään päiväkahvipöydässä Bio-Aapista ja yritin kovasti painaa mieleeni nurmikon pelastamisen aakkosia. Josko tänä kesänä saataisiin siitä kaunis ja vihreä kauttaaltaan.


Toiseksi ne puut. Ne, mitkä piti istuttaa jo syksyllä. Mutta sitten tuli vesirokko, joka viipyi kuukauden, jonka jälkeen olikin jo otollinen istutusaika ohi. Nyt pähkäillään, mikä puu se olis sellainen helposti menestyvä ja kaunis, joka samalla antaisi vähän näkösuojaa niin kesällä kuin talvellakin.

Sitten olis aitaprojekti. Joka kuuluu niihin ei-välttämättä-toteutuviin, mutta josta kuitenkin haaveillaan. Tällä hetkellä tuossa tiehen rajoittuvalla tontin reunalla on aita, joka oletettavasti on saatu jostain facebookin roskalavalta, koska ei ole aivan samaa aikakautta talon kanssa. Ajaa asiansa toki, ja saa ollakin siinä niin kauan kunnes uusi saadaan tilalle. Mutta on kuitenkin aika epäesteettinen ja tosiaankin vain sillä yhdellä reunalla. Naapureiden pihoille nuo pienet siis pääsee karkaamaan tuosta noin vain, halutessaan. Jos aitaprojektiin lähdetään, niin taidetaan rajata sillä tästä syystä lähes koko tontti. Mutta saapa nähdä.

Kun olis vielä asfalttihaaveitakin. Ettei lasten tarvis joka kerta tielle lähteä, kun pyöräillä tahtovat. Kun se tie ei kuitenkaan lasten leikkipaikaksi ole tarkoitettu. Asfalttihaave taitaa siltikin siirtyä vuoden päähän, luulen niin. Koska ei yksi lompakko ikävä kyllä kaikkeen veny. Mutta katsotaan. Tai ainaski haaveillaan.

Terassikalusteetkin on suunnitteilla. Ja nuotiopaikka. Ne on just niitä töitä, mitä tuo metallimies saa tehdä, sitten kun saumaa löytyy. Että olishan näitä, projekteja. Mutta kivoja sellaisia. Toki tiedostetaan hyvin jo tässä vaiheessa, että kaikkea ei keretä yhtenä kesänä, eikä siksi edes yritetä. Mutta haaveillaan ja suunnitellaan, koska ei just nyt muitakaan harrastuksia oikein ole, heheh.

Tässä vaiheessa ei vielä olla päätetty, mitä toteutetaan tulevana kesänä ja mitä jätetään seuraavalle. Vaan eipä sen puoleen, että sillä kiire oliskaan. Kun tuo lumi. Otin oikein kuvan tästä ikkunanäkymästäni. Todisteeksi. Sitä nimittäin on. Pal-jon. Vaikkei se totuus varmaankaan kuvista niin välity, niin jotain kertonee kuitenkin.



Käytiin me ulkonakin tänään, mutta kovin pikaisesti, kun yhtäkkiä alkoi niin raju tuuli ja vesisade. Sellainen, että lapset alkoivat itkeä ja anella, että mennään äiti sisälle.  
Vaikka en ihan kamalasti vesisateesta perusta minäkään, niin tänään se tuntuu oikein hyvältä. 

Koska täällä pohjoisessa vettä sataa enemmän kesällä, kuin talvella.

Ja sehän ei voi tarkoittaa muuta kuin, että sieltä se kesä tulee. Ehkä vähän hitaasti. Mutta ihan varmasti.


Ps. Seuraavaksi lupaan y r i t t ä ä puhua jostakin muusta kuin säästä. En ole varma onnistuuko se, koska säästä on vain niin mukava puhua. Silti yritän.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Kevätkö se tuli takaisin

Voisko ihanammin aamu enää alkaa... tänään se alkoi auringolla nimittäin. Ilman varsinaista syytä. Vaikka onhan sitä syytä siinäkin, auringossa. Mutta ilman aurinkoa, jälkikasvuni puolesta, olisin saanut nukkua vielä tunnin.

Illalla olin varma, että aamusta tulee hankala. Sitä kun ehtii ihminen tottua näin monen vapaapäivän aikana siihen, että joko saa nukkua vaikka kolme-neljä tuntia pidempään kuin normaalisti (eli vaikka kymmeneen) tai että sitten, kun on sen toisen vuoro nukkua, niin kaikki vaan sujuu kuin rasvattu. Koska onhan sentään loma!
 Rasvattu voi tarkoittaa vaikka sitä, ettei pinna kiristy, vaikka eräs heistä huutoraivoaisi toisen pääsiäispäivän aamuna puoli seitsemästä puoli yhdeksään. Kyllä, kokonaista kaksi tuntia! Koska lapsetkin voivat herätä väärällä jalalla niinku. (Pienenä sivuhuomautuksena, että korvatulpat otin minä korvista vasta kiukun päätteeksi, silloin puoli yhdeksältä. Kröhöm.)


No mutta, arvon naiset ja herrat, meinasin eksyä aiheesta, olin väärässä! Ensimmäinen aamu pääsiäisvapaiden jälkeen ei ollut hankala ollenkaan. Vaikka jonku sekunnin ajan saattoikin pienesti tympäistä, kun kelloa vilkaisin. Että ihanko viis ja kakskymmentäneljä. Että onpa taas aika herätä, ihmisellä. Mutta sitten päätin olla tuijottamatta sitä kelloa ja nauttia rauhasta. Siitä ettei tarvi vielä nousta. Ja auringosta, joka tietää taas kevättä.

Pääsiäinen meillä meni mukavan rennosti, vaikka pientä epätoivoa säiden suhteen olikin alkuun havaittavissa. Perjantaina ja lauantaina oli talvi, niin kuin oli ollut ainakin koko edellisen viikon. Täällä pyrytti lunta aivan täydeltä taivaalta. Sunnuntaina oli sellainen kevättalven tapainen. Kylmä, mutta aurinko paistoi, ja terassilla tarkeni juoda kahvit palelematta, ilman hanskoja. Maanantaina oli sitten jo kevät, joskin hieman tuulinen sellainen. Terassikahvit juotiin takki auki ja tuulensuojassa tuli melkein kuuma.




Mutta tänään on oikeasti keväinen ilma, eikä edes tuule kovasti. Aurinko armas on paistanut ahkerasti ihan koko päivän pilvettömältä taivaalta. Tai vähän ehkä puolipilviseltä, mutta auringon eteen ei ole vielä pilven haituvaakaan eksynyt. Niin että aurinko, sulattaisitko nuo lumikinokset, kiitos! Ja aikaa nopsakkaan sitten. Että tuntuisi vielä enemmän oikealta keväältä.


Nimittäin, kun kalenteria katsoo, niin ei nuo ikkunasta näkyvät puolen metrin lumikinokset vain oikeasti ja yksinkertaisesti enää kuulu tänne!


Mutta nyt heräsi pienin muruseni. Taidankin laittaa samoin tein lapsille ruuat lautasille, jotta voisin heti sen perään painua seurueeni kanssa takaisin ulos aurinkoon. Vaikka uudelle kävelyretkelle, koska asfaltti sentääs on jo kuiva meidänkin perukoilla.




Ps. Tämä ei liity aiheeseen, mutta viimeistä edelliseen kylläkin: Niin että, mistä tietää, ettei meidän lasten kanssa ole lääkärissä tarvinut juuri käydä? No vaikka siitä, että tapaturman sattuessa me istutaan jonottamassa päivystyksessä tunteja, vaikka vakuutus! Voi hyvää päivää! Kun olisin muistanut, niin olisin vain varannut nelivuotiaalle ajan yksityiseltä puolelta ja hoitanut homman sujuvasti odottamatta ja jonottamatta.

Vaan mitäpä tuosta, kun kerran meni jo. Ja olihan meillä kaikesta huolimatta ihan mukava sairaalareissu. Jalkakin on parantunut siihen pisteeseen, että poika nilkuttaa kantapäähänsä tukien jo omin avuin menemään.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Maailmankirjat sekaisin (Arkipäiväkirja instagramissa)

Päätin siirtyä nykyaikaan, minäkin. Perustin blogilleni oman instagram-tilin. Ai miksikö? Kas minäpä kerron.

Syy numero yksi: Minulla olisi niin paljon ajatuksia, joita kovasti mielelläni kirjoittaisin ylös, mutta, kuten olen puhunutkin, blogille tuntuu löytyvän tällä hetkellä hyvin vähän aikaa. Kun olen tottunut kirjoittamaan tänne aika pitkiäkin tekstejä, sellaiset parin ajatuksen postaukset eivät vain jotenkin tunnu julkaisukelpoisilta - blogin puolella. Sen sijaan instagramissa, minun mielestäni, voi kuvan yhteyteen kirjoittaa sanan taikka kaksi, ja miksei pidemmästikin. Kaiken tämän tekee kuitenkin huomattavasti lyhyemmässä ajassa, kuin yhden blogikirjoituksen. Siis huomattavasti lyhyemmässä.

Syy numero kaksi: Tykkään kuvata. Päivät pitkät kuvailen menemään, milloin mitäkin. (Sillä kännykällä toki edelleen.) Eniten lapsia ja sisustukseen liittyviä asioita. Pieniä yksityiskohtia. Luontoa, kukkia, kaikkea omasta mielestäni kaunista. Vähiten kuitenkin itseäni ja miekkosta, niin kuin olette varmasti pistäneet jo tässä matkan aikana merkille. Koska kameran takana on vain niin paljon mukavampi olla. Kuulemma miekkosenkin mielestä.

Syy numero kolme: Kenties uskaltaudutte seuraamaan minua omilla kasvoillanne? Toisin sanoen saan vihdoin ja viimein tietää, ketä te ihanat ja uskolliset lukijani (Kiitos! tähän väliin.) oikein olette. Toivon, että uskallatte. Tai jos joku edes. Voi, se olis niin kiva!

Syy numero neljä: Olen kirjoittanut blogia kohta neljä vuotta. Ja tuntuu, että olen kirjoittanut kaikesta. Kaikesta. Ainakin kerran. Ja aika monesta asiasta useamminkin. Enkä yksinkertaisesti keksi niin kovinkaan helposti enää kirjoitettavaa.

Silti kuitenkin tahdon tätä jatkaa. Samalla tavalla epäsäännöllisesti ja harvakseltaan. Kirjoittaa, jos vain suinkin keksin jonkun aiheen. Toivon, että keksin. Huomaatte varmaan, jos en keksi, heheh. Ja jos muuten sinä keksit, niin kerro ihmeessä se minulle! Mistä haluaisit minun kirjoittavan?

Mutta takaisin aiheeseen. Niin että jo on aikoihin eletty, piti sanomani. Minä, joka niin visusti olen välttänyt mainostamasta itseäni ja blogiani kenellekään, mainostan tässä juuri parhaillani vasta äsken perustamaani instagram-tiliä. Tuntuu...oudolta. Mutta silti ihan kivalta.

Instagramista blogin voi tästä päivästä alkaen löytää nimellä @arkipaivakirja. Sinne tulen todennäköisesti latailemaan kuvia aikasta innokkaasti, blogin päivitystahtiin verrattuna. Ei siis muuta kuin tervetuloa seuraamaan, sikäli mikäli se sinusta hyvältä tuntuu! :)


keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Maailmankuvaa avartamassa

Käväistiin tuossa pari päivää sitten meidän nelivuotiaan kanssa pienimuotoinen sairaalareissu. Monen sattumuksen summana hän sai kaadettua jalkansa päälle tuon meidän ruokapöydän penkin. Joka on painava. Jalkapöytään levisi heti mustelma ja kunnon turvotus. Ja kun kylmä-koho-särkylääke-kombo ei rauhoittanut itkua ja kipua, lähdettiin päivystykseen tarkastamaan tilannetta.

Voi sitä ihmettelemisen määrää. Ensimmäiseen tuntiin (joka meni jonotellessa) tuo poika ei puhunut sanaakaan. Tuijotti ympärilleen silmät lautasen kokoisina ja kysyttäessä pienesti nyökkäili menemään. Jos ehti, siltä ihmettelemiseltä. Oli hällä tarkkailemista, päivystyksessä kun luonnollisestikin on porukkaa laidasta laitaan ja usein jokainen jollakin tavalla huonovointinen.

Jalan tutkimukset olivat tietenkin aivan oma lukunsa sitten. Ei niinkään minulle, vaikka pienen potilaani puolesta vähän jännitinkin. Mutta nelivuotiaalle, joka ei koskaan ollut vielä käynyt sairaalassa.

Heti jonottelun perään pikkupotilas pääsi pyörätuolikyydillä röntgeniin. Kerkesin siinä pitkän käytävän verran kertoilla, sen, mitä äkkiseltään mieleen tuli omasta kokemuksesta. Että siellä on sitten sellainen sänky, johon pääset makaamaan. Ja sitten sun päälle laitetaan sellainen painava vaate, ja jäät tosi pieneksi hetkeksi siihen sängylle yksin. Ja semmoinen iso kamera ottaa siitä jalasta kuvan ja vähän ehkä piippaa, mutta se ei satu. Ja sitten äiti tulee takaisin. Pikkuherra nyökkäsi ihan pienesti. Kuiskasi, että jännittää.

Kuvat saatiin hienosti otettua. Potilas oli ymmärrettävästi kovin vaisu, mutta reipas. Ihanan lämmin röntgenhoitaja antoi hänelle kaksi tarraa ja saatiinpa pikkuherran huulilla nähdä pieni hymykin. Loppuilta sitten odoteltiin radiologin vastausta, lasten odotusaulassa. Ja silloin minun pieni potilaani vapautui taas omaksi itsekseen.

Aloitti hän kysymystulvan. Miksi äiti täällä on näin paljon ovia? Miksi täällä pitää olla niin monta huonetta? Kenen huoneita ne on? Mitä niissä huoneissa tehdään?  Miksi täällä on hissi? Mitä tuon oven takana on? Mitä tuossa lukee? Mitä siinä vieressä? Miksi tuo itkee? Mikä tuo on? Entä mikä tuo on? Miksi noilla on tommoset vaatteet? Mihin nuo on menossa?

Tuleeko ne ihmiset täällä sairaalassa sairaaksi?

Kyllä oli äitimamman aivonystyrät sataprosenttisesti työllistettyinä. Noihin kysymyksiin kun ei vastailla puolihuolimattomasti kyllä-eitä. Vaan mikäpä siinä vastaillessa ja vastauksia miettiessä. Kun ei siinä odotellessa oikein muutakaan.

Neljän tunnin kuluttua startattiin auto takaisin kotia kohti. Takapenkillä nelivuotias murtuneen varpaansa kanssa jatkoi kyselytuntiaan. Etupenkillä äiti tsemppasi aivonystyröitään pysymään vastausvalmiudessa vielä puoliska tuntia. Vähän piti nimittäin tsempata jo siihen (nukkumaanmeno)aikaan illasta.

Sänkyyn peiteltiin pikkuherra kokemusta rikkaampana.

Tottahan kipu häntä harmittaa ja rajoittaa. Itkettääkin välillä. Eikä hän kävele omin avuin vähään aikaan ja yhdellä jalalla hyppiminenkin sattuu, ainakin vielä. Mutta onneksi voi vaikka edes kontata, tai sitten äiti tai iskä kantaa.

Tämä on elämää tämä. Vaikka pienen nelivuotiaani puolesta harmittaakin, niin jotenkin tuli kovasti kiitollinen olo siitä, että hänen sairaalaan tutustuminen tapahtui näinkin harmittomissa merkeissä. Ja että sieltä päästiin kotiin saman tien ja elämä jatkuu. Jalkakin paranee aikanaan.

Terveydestä kiitollinen.



perjantai 7. huhtikuuta 2017

Kevätmieltä ja kurakyllästymistä

Olen yrittänyt ymmärtää. Olla niin kuin en huomaisikaan. Hyväksyä. Ja sitten olla taas välittämättä. Ihan hyvin siinä ehkä onnistunutkin, tähän asti. Mutta nyt vähän kyllä meni hermot! (Eilen siis, kun tätä kirjoitin.) Tuli oikea äkkikyllästyminen tähän loputtomaan kuraan ja vaatteiden kuivattelemiseen. Ja siihen yököttävään kuraisten vaatteiden hajuun.

Nuo lapset ihan oikeasti ui tuolla pihalla! Aivan mielissään, totta ja tietysti . Ihan jokainen, pienimmästä lähtien. Onhan se nyt siistiä, hyvänen aika, kun on järviä ja lampia piha täynnä. Äitinki mielestä. Tavallaan. Enkä tavallaan haluisi lasten iloa pilata. Ja periaatteessa annankin lorkkia menemään ja pomppia lätäköissä, sopivissa määrin.

Mutta siinä vaiheessa kun kuravaatteista huolimatta sisälle tullessa on kaikki alimmaisetkin vaatteet litskamärkänä, niin on meikämamman ymmärrys ja hyväksyminen koetuksella.

Vaan minkäpä sille teet. Kun ei se hermoilu taida kuran määrää vähentää, niin varmastikin pakko vain kerätä taas seuraavaa ulkoilua varten asennetta ja ymmärrystä, ja olla niin kuin ei huomaisikaan. Keskittyä, mikäli mahdollista, ei-hermostuttaviin asioihin. Kuten vaikkapa aurinkoon ja lämpöön, silloin kun on aurinkoa ja lämpöä. Tai kuivaan asfalttiin. Lintujen lauluun. Tai vaikka perhosiin!

Meidän tallin edustalla lenteli tänään ihan oikea (kesä?)perhonen, vaikka piha on niitä järviä ja valtameriä lukuunottamatta vielä lumen peitossa. Kyllä tuntui hassulta! Ja keväältä. Siltä, että kesäkään ei voi oikeasti enää olla kovin kaukana. Voi, sitä ihanuutta odotellessa.

Meillä on jo nyt tuossa terassilla niin lämmin aurinkopäivisin, että tekisi mieli ottaa takki pois, vaikka mittari varjon puolella näyttää vasta viittä astetta plussaa. Välillä muuten otankin pois, sen takin. Suljen silmät ja annan auringon lämmittää kroppaa ja mieltä. Tuntuu aivan kesältä!

Sitten, aivan hetken päästä, avaan silmät huomatakseni, että kaksi kautta neljä ehtiväistä kirmailee menemään leikeissä ilman takkia, kolmas kiskoo vetskaria auki riisuutuakseen ja neljäskin on heittänyt piponsa maahan. Totean, jotta pidetäänpä vielä ne takit kuitenkin päällä. Äitikin. Ei anneta auringon huijata. Koska se mittari todellakin näyttää vasta viittä astetta plussaa.

Ollaan kyllä kurasta huolimatta nautittu keväästä ja auringosta ja terassista. Juotu terassin portailla istuen aamu- ja päiväkahveja, syöty pieniä välipaloja ja pidetty vesibreikkejä. Lapset on kyllä kertakaikkiaan ihanaa seuraa. Esimerkiksi siksi, kun jaksavat innostua niinkin tavallisesta asiasta, kuin vaikka vedestä, jos sen saa juoda ulkona. Niin, ja ilman hanskoja.

Eilen satoi vettä. Ja kaunistelemattomasti sanottuna, ulkona näytti kaikki aika rumalta. Päätettiin silti uhmata sääherraa ja lähteä pienelle happihyppelylle, etsimään pajunkissoja. Koska pitäähän se nyt ihmisellä jotain kaunistakin elämässä olla. Vesisateessakin. Paluumatkalla minä mamma keskitinkin sitten katseeni tiukasti niihin, pajunkissoihin. Etten keskittyisi vahingossa liikaa harmaaseen ankeuteen, jos kerran voi kauniiseenkin keskittyä.

Niinpä. Sitä opetellessa. Välillä hyvällä, välillä vähän huonommalla menestyksellä.

Mutta se on ihmiset perjantai taas! Ja aurinko paistaa, ja toisin kuin eilen, kurakin näyttää kauniilta. Täällä on tänään ahkeroitu koristeita pajunkissoihin, pääsiäisruohot ovat jo kasvaneet hyvään mittaan ja narsissikin keittiön pöydällä avannut ensimmäisen keltaisen kukkansa. Eteisessä odottaa ruukkuunlaittoa vielä muutama pääsiäiskukka.

Kevättä ilmassa, niin kuin mielessäkin! Koska totta toisen kerran, kevät on kuitenkin paljon enemmän ihanaa aikaa, kuin ankeaa kuraa.



keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Mistä on meidän päivät tehty

Kymmenistä haleista
naurun kikatuksesta
suukoista 
niin monista

Leikin äänistä
lapsen riemusta
oppimisen ilosta
ja onnistumisesta

Yksivuotiaan askelista
kaksivuotiaan askelista
kolmevuotiaan askelista
neljävuotiaan askelista

Iloisista
vilkkaista
uteliaista 
ja sukkelista

Auringon ihastelusta
lätäköissä hyppimisestä
muuttuvan luonnon
ihmettelemisestä

Miettivistä katseista
oivaltavista kysymyksistä
hassuista 
sanaväännöksistä

Pitkistä leikeistä
lauluhetkistä
satutuokioista
ja askartelusta

Ruuanlaitosta
tiskeistä
pyykeistä
ja epäjärjestyksestä

Reippaista hetkistä
väsyneistä hetkistä
härdellistä
ja harmonisesta rauhasta

Välillä 
joskus joka välissä
riitelystä
ja sopimisesta

Kiukusta
kireästä pinnasta
kyynelistä
ja lohduttamisesta

Sylittelystä
silittelystä
välittämisestä
ja rakkaudesta

Kaikkein eniten
rakkaudesta¨

Sen monenlaisista
muodoista

Hymystä
ja naurusta

Märistä pusuista
ja haleista

Kymmenistä

Niistä on meidän päivät tehty.


torstai 30. maaliskuuta 2017

Loma oli ihana

Vihdoin sain kahvikupin nenäni eteen ja ehdin istahtamaan koneen ääreen, toivottavasti vaikka edes puoleksi tunniksi. Vanhemmat paita ja peppu leikkivät pikkulegoilla huoneessa. Tunti sitten tultiin ulkoa ihanasta auringonpaisteesta. Syötiin välipala, jonka jälkeen vein isomman pikkupoitsun pinnasänkyyn ja ryhdyin nukuttamaan pienintä. Kun pienin nukahti, valmistelin ruuan eli kuorin potut ja virittelin paistinpannun asemiinsa odottamaan. Sitten hotkaisin äkkiä oman välipalani. Ja nyt, kello viistoista ja kolmekymmentä, istun tässä.

Aikaa kirjoittamiselle ei meinaa löytyä kovinkaan helposti juuri nyt, kun pikkupoitsujen unen tarve tuntuu vähentyneen huomattavasti ja hereillä ollessaan he kaksi vaativat aika täydellisesti huomioni. Ja ruokakin on pakko laittaa ja muutama muukin pakko. Mutta kirjoitan, aina kuin vain suinkin se on mahdollista. Koska haluan kirjoittaa. Vaikka sitten vähän harvemmin, mutta kuitenkin kirjoittaa. On tämä niin mun juttu, etten edes harkitse lopettamista.

Tänään ajattelin kertoa lomasta. Vaikka en oikeastaan ole ihan varma mitä siitä kertoisin. Niitä itsestäänselvyyksiä, että loma oli ihana ja tuli tarpeeseen ja ruoka oli hyvää ja sitä riitti ja niin pois päinkö? Olettaisin, että kaikki sen osaavat kuvitella sanomattakin. Vaan ehkä silti keksin sanan sieltä ja toisen täältä. Ja lopulta huomaan näpytelleeni taas niin pitkän romaanin, että epäilen, jaksaako sitä kukaan loppuun asti lukea. Siksipä yritän mennä suorinta tietä asiaan.


Lentää hurautettiin siis kahden päivän, eli yhden yön lomalle Helsinkiin, lauantai aamuna aikaisin. Helsinkiin asti siksi, koska jos oltaisiin jääty lähemmäksi, olisin minä ikävissäni todennäköisesti lopettanut loman kesken, heh. Ja tottakai heti harmitellut sitä. Että pitikin! Omalla autolla se olisi ollut mahdollista, lentämällä ei.  Ainakaan ihan niin helposti. Noniin. Ollakseni rehellinen, syitä oli muitakin, tuo ehkä kaikkein epävakavin (mikä sana, mutta en nyt keksinyt parempaa) niistä. Vaan se siitä, syystä.

Loman ensimmäisenä tavoitteena oli syödä hyvin, hitaasti ja rauhallisesti. Me syötiin hyvin, hitaasti ja rauhallisesti, aivan niinkuin pitikin. Joskin hammashomma, josta ennen lomaa mainitsin, yritti häiritä lomaamme. Minä puolestani yritin kaikin mahdollisin keinoin häiritä hammashommaa, eli unohtaa kaiken hammaskivun ja kärsimyksen. Aika hyvin siinä onnistuinkin, (jos nyt itsestään noin voi sanoa) mitä nyt kuuma sattui ja kylmä sattui ja pureminen ei meinannut ensimmäisenä päivänä onnistua, ainakaan ilman, että kädellä tuki leukaa.

Silti paljon huonomminkin olisi voinut mennä. Ja onneksi toisena lomapäivänä pureminenkin jo onnistui aika normaalisti toisella puolen suuta. (Sellainen seikka muuten helpottaa syömistä aika tavalla.) Mutta, elämää tämä vain on. Pääasia, että ruoka oli hyvää ja sitä riitti.



Toisena yhtä tärkeänä tavoitteena oli lepo ja rentoutuminen. Ja mehän sitten kanssa levättiin ja rentouduttiin. Hotellille mentiin heti ensimmäisellä mahdollisella kellonlyömällä ja sieltä poistuttiin vähän yli viimeisen mahdollisen kellonlyömän. Ja hotelli oli ihana! Tämä ei missään nimessä ole mainos, enkä hyödy tästä mitenkään, mutta en malta olla suosittelematta Clarion hotellia.

Aivan perushintainen hotelli, tavalliset huoneet, mutta minun kokemukseni mukaan siisti ja erityisesti yleiset tilat kauniisti sisustettu, aamupalaa unohtamatta. Ja saunaa, kattouima-allasta ja näköalabaaria. Ne näköalat! (Muita palveluja ei tuosta SkyBarista käytettykään, toim.huom.) Taidettiin käyttää hotellilla olosta eniten aikaa juuri näkymien ihailuun. Aamulla, päivällä, auringon laskiessa, illalla ja muutenkin jokaisessa mahdollisessa saumassa.



Kyllä muuten huimasi, erityisesti hissillä huristelu. Ja yhtä aikaa oli niin siistiä, se huristelu, että tuli aivan pikkutyttöolo. Sehän ei haittaa mitään, vaikka joku vahingossa huomaiskin, ainakaan silloin, kun otsassa ei lue: neljän-lapsen-muka-fiksu-ja-aikuinen-äiti. Minun otsassani ei lukenut.

Lomassa parasta oli seura. Naurettavinta oli, että herättiin ihan sillain hyvissä ajoin. Kuudelta. Me, jotka niin mentiin NUKKUMAAN, hyvin ja pitkään. Ilmeisesti nukuttiin sitten niin hyvin, että oli aivan okei herätä monta tuntia ennen herätyskelloa. Meidän onneksemme kelloja koko valtakunnassa siirrettiin juuri tuona kyseisenä yönä. Koska muuten oltais herätty viideltä.

Pikkuvikoja nuo tuollaiset. Oikeasti. Jos vielä näin torstainakin fiilis on katossa loman ansiosta, vaikka aika isosti väsyttääkin, niin eikö voi melkein sanoa, että loma teki tehtävänsä.


Siis kannatti käydä (jos joku sitä epäili). Ja aivan varmasti lomaillaan kahdestaan vastakin. Toivottavasti seuraavan kerran jo vähän aikaisemmin, kuin vasta neljän ja puolen vuoden päästä. Mutta kuitenkin mielummin myöhemmin, kuin ei ollenkaan.

Vielä lopuksi: Miten mukava oli tulla kotiin niin täynnä virtaa! Lapsista näki, että heillä oli ollut mukavaa. Ja hoitajat hoitivat työnsä kehuttavan hienosti.

Toinen lopuksi: En voi olla pahoittelematta kuvieni laatua nyt, kun niitä tulee tällainen blogihistoriallinen pläjäys. Jälleen kerran muistutan, että tavallisella kännykällä kuvailen menemään, niin kuin tuo toinenkin puolisko. Mutta onneksi kännykkäkameratkin nykyään ovat kohtalaisen hyviä. Yritetään siis yhdessä olla huomaamatta sitä ja keskitytään olennaisempiin seikkoihin. :)