perjantai 27. tammikuuta 2017

Vuosi omassa kodissa

Tällä viikolla tulee vuosi siitä kun päästiin viimein, kuukauden "kodittomuuden" jälkeen muuttamaan omaan kotiin. Edelleen ollaan tosi kiitollisia vanhemmilleni, joiden yläkertaan saatiin levittäytyä kuukaudeksi asumaan. Ja edelleen niin kovasti onnellisia omasta kodista.

Viime tammikuu, muutto ja koko kulunut vuosi täällä onkin sattuneista syistä ollut tällä viikolla paljon mielessä. Tammikuu, josta ensimmäisenä mielessä valtava väsymys yövalvomisten takia. Se väsymys kun vaikuttaa ihan kaikkeen, eikä vähiten mielialaan. On vähän niinkuin jatkuvasti sellainen eitästätuumitään-olo tai mitenmeselvitään-olo. Onneksi satuttiin juuri silloin asustamaan mummilassa, niin oli sekä juttuseuraa että pikkuvilpereille muitakin perässäjuoksijoita, jos omat liikkeet olivatkin väsymyksen takia hiukan hitaanpuoleisia. Parasta tammikuussa oli tietysti ja tottakai muutto, melkein tammikuun viimeisenä päivänä.

Helmikuussa kiirehdittiin aika vauhdilla kamppeita paikoilleen ja kotia asuttavaan kuntoon, että saataisiin sitten rauhoittua vauva-arkeen. Tuolloin minä olin viimeisellä kuulla raskaana ja jo melkoisen vaivainen, joten palkattiin hoitaja kotiin, jotta sain mahdollisimman paljon levähdellä ja kerätä voimia tulevaan: synnytykseen ja vauva-arkeen. Jätin suosiolla enimmät kotityöt hänen kontolleen, sitä vartenhan hän täällä oli, ja itse mielelläni luin esimerkiksi rauhassa lapsille kirjaa sen ajan. Voi että miten hoitaja olikin hyvä ratkaisu tuohon saumaan! Rahallisesti siinä ei ollut varmastikaan mitään järkeä, mutta raha on vain rahaa. Tärkeämpää oli äidin ja sitä kautta koko perheen hyvinvointi.

Sitten koitti maaliskuu, jonka ensimmäisellä viikolla syntyi rakas kuopuksemme. Kumma kyllä, meillä tämän neljännen lapsen syntymän jälkeen alettiin taas nukkua paremmin. Ja sen seurauksena, luonnollisesti, voida paremmin. Muutenkin arki alkoi sujua jotenkin huomattavasti jouhevammin, vaikka pelkäsin päinvastaista. Toki hoitajasta oli iso apu arkeen, vaikkei hän pitkiä päiviä meillä viettänytkään. Mutta ihan varmasti oma, aika isokin vaikutus, oli uudella kodilla. Elämä tuntui hyvältä. Arki mukavalta. Lapset ihanilta. Ja vauvaa ei olisi raskinut sylistä laskea.

Kaikesta väsymyksestä, muutoksista ja yleisestä härdellistä huolimatta  mielessä  onni ja kiitollisuus, kun tätä vuotta muistelee. Viime vuoden alku oli meille jälkikäteen ajateltuna aika tosi rankkaa aikaa. Silti nuo muistot ovat ihania ja vaikeammat ajat kyllä niin kasvattavia. Vaikka siinä hetkessä ei välttämättä siltä todellakaan tunnu, niin jossakin vaiheessa myöhemmin vain yhtäkkiä hoksaa, että ehkä tosiaan tuollakin vaiheella oli oma merkityksensä. Niin, ja aika kultaa muistot lienee pätevä myöskin tässä kohtaa.

Mutta semmoistahan se elämä on, ylä- ja alamäkeä. Ja saa minun puolestani ollakin. Juuri nyt olen jotenkin niin tunteita täynnä, kaikesta muistelemisesta. Tiedoksi siis vain, jos se ei tekstistäni jo sanomattakin välity, hih. Minä nyt olen tällainen tunteilija, herkkis. Enkä edes osaa sitä hävetä, vaikka jonkun toisen mielestä saattaisi olla syytäkin.

Tällä hetkellä meillä eletään aivan tavallista lapsiperheen arkea. On tavallisia päiviä, on hyviä päiviä, on tylsiä päiviä, ja välillä myöskin huonoja päiviä.

Ja rakas koti, jossa me kaikki viihdymme.

Ja aivan melkein kevät. Ja aurinko! Ja perjantai. Tänään on hyvä päivä. 

 

 

 

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Tänään

Tänään en olis jaksanut nousta sängystä. Päätä särki ja muutenkin oli olo kuin tiskirätillä. Sehän nyt ei vain kuitenkaan mitenkään käy päinsä, että neljän vilperin äiti jättäisi nousematta sängystä. Siispä minä mamma roudasin itseni lääkekaapille, haparoin käteeni buranapurkin, ja lääkkeen nielaistuani kompuroin sohvalle odottamaan helpotusta. Mikä lie tauti puskemassa päälle, kun ei muita oireita ole kuin hyvin hutera, sairas olo. Vielä.

Tänään onkin sitten lapset hyppineet seinille. Ainoa leikki, joka sujuu, on ollut riehuminen ja rymyäminen. Ja sekin vain siihen asti, kunnes jotakuta sattuu, niin kuin yleensä aina rymyleikeissä. Miten se sattuikin, että just nyt, kun musta ei ole leikkijäksi, enkä tuomaroidakaan jaksaisi, niin he sitten ovat aivan mahdottomia suorastaan. Miten se sattuikin, tosiaan.

 

Jäähyjä en mitenkään erityisemmin harrasta, mutta tänään on jäähyllä käynyt yks jos toinenkin. Rauhoittumassa. Perään on pidetty kehityskeskustelu. Että mikä tässä nyt niinku meni pieleen ja miksi äiti sinut sinne laittoi istumaan. Ja mitä nyt pitäisi sitten tehdä ja niin edespäin.

Tänään on myöskin jääkaapin päälle kerääntynyt jäähypaikalle vähän yhtä jos toistakin rompetta. Saapa nähdä miten isoksi tuo pino kasvaa tässä iltaa kohden. Yleensäkin siivo on nyt sen mukainen, että onneksi olen sairaana. Nimittäin mahdolliset yllätysvieraat säästyvät näkemästä tätä kaikkea, kun heidät voi suosiolla toivottaa tervetulleiksi sitten, kunhan taas ollaan terveiden kirjoissa.

 

Maanantaina sain vihdoin mieheni tekemän hyllyn seinälle asti. Vastahan siitä puoli vuotta on, kun hyllyprojekti aloitettiin. Okei, liioittelin ihan vähän. Mutta kauan odotin. Ja se kannatti. Hylly on ihana( ja mieheni myös). Lupasin miekkoselleni, että tuon hyllyn voimalla jaksan ihan varmasti hymyillä koko viikon, riippumatta siitä, kuinka paljon aikaa hänen työurakkansa vie ja kuinka itkuisia lapset mahdollisesti ovat. (Ihan itse ja vapaaehtoisesti tuon lupauksen tein, en missään nimessä mieheni vaatimana.)

Tänään meinasin epäonnistua. Välillä (tekis kyllä mieli vaan suoraan kirjottaa että koko ajan) kaikki neljä ovat vaatineet yhtä aikaa joko itkulla taikka jollain ei-toivotulla konstilla huomiota. Tottakai, kun äiti vain istuu sohvalla. Siitä huolimatta, että olen heille selittänyt äidin olevan nyt sairas ja kipeä sieltä ja täältä ja siksi levähtävän. Sitten muistin lupaukseni ja päätin olostani huolimatta tehdä kaiken mahdollisen, että tämäkin päivä voisi olla siedettävä, jopa mukava.

Toisin sanoen me alettiin lukemaan  kirjoja ja laulamaan. Nyt pienimmät kaksi nukkuvat, ja isommat kaksi leikkivät pikkulegoilla, sovussa. Kirjojen lukeminen siis kannatti, niin luulen. Tietokone pimeni eilen yhtäkkiä, (asiasta seuraavaan) kun yritin tänne tehdä postausta (joo, en voi uskoa todeksi, että meillä muka TAAS olisi kone rikki!) eikä ole suostunut käynnistymään sen koommin. Tässä siis tihrustan menemään kännykkäni kanssa. Ja toivon, että saan koneeni takaisin mahdollisimman pian!

 

Kaikesta huolimatta mieli on aika positiivinen, jos ei ihan joka hetkessä (ei todellakaan joka hetkessä) niin ainakin aina välillä. Ihmettelen itsekin, miten se voi olla mahdollista huonovointisena, tässä kaikessa kaaoshärdellissä. Mutta meillä on ollut ihan mukava viikon alku, on ollut auto käytössä ja mahdollisuuksia heti enemmän. Ja aurinkokin on paistanut, joten eiköhän sitä yhden tällaisenkin päivän kestä. Tai vaikka kaksikin.

Ja onhan se asenteestakin kiinni, toki. Pitää vain päättää keskittyä etsimään pieniä ilon aiheita huonoimmastakin päivästä. Niin minä päätin maanantaina. Ja oikeastaan päätän joka päivä. Aina uudestaan. En sano, että siinä koskaan täydellisesti onnistuisin, mutta se on pyrkimykseni.

Silti tänään olen turhautunut, ärsyyntynyt, suuttunut ja tuntenut hetkellistä toivottomuutta (Siitä, että olisi pitänyt sitä ja tätä, muttei ole jaksanut). Toisaalta olen halannut, pyytänyt ja antanut anteeksi, pitänyt sylissä ja myöskin hymyillyt, aivan niin kuin pitikin. Ilonaiheitakin tänään on ollut, esimerkiksi ystäväni kanssa viestittely, oma aamukahvihetkeni ja lasten kanssa oleminen, joitakin mainitakseni. 

Että tämmöinen päivä tänään. Ja mikäpä sopisi päivän teemaan paremmin, kuin perus sotku kuvat, että anteeksi nyt vain mutta olkaapa hyvät (ja tosiaan kännykällä yritän räpeltää tässä, että tuota, kuvat nyt on mitä on ja miten on, mutta onpahan sentääs). Ne, mitä harvemmin julkaisen, koska hieman epäilen, ettäkö niitä kukaan jaksaisi katsellakaan. Kun en oikein itsekään jaksa. Toisin kuin joku ehkä voisi luulla, tämä ei ole kovinkaan poikkeuksellinen näky päivisin. Kaksi nuorimmaista täällä pistävät paikkoja remonttiin semmoisella tohinalla, jottei taatusti perässä pysy innokkainkaan siivooja. 

 

perjantai 20. tammikuuta 2017

Puistossa viihtyy kaikki

Perjantaifiilis. Vaikka silti vähän tekemisen puutetta. Kohta onneksi päästään viikonlopun viettoon. Iltamyöhällä viimeistään, toivon niin. On se vaan eri kiva pyörittää palettia välillä kahden aikuisen voimin. Että sitä vain yrittää hän tässä sanoa, jotta viikonloput on totisesti parhaita keksintöjä maailmassa! (Ja puoliskot muuten toinen ihan hyvä keksintö.)

Tällaiset melkein-yh-viikot tuntuu auttamatta aika pitkiltä, siitä huolimatta, että kaikki on tavallisen hyvin ja ohjelmaa on ollut monenlaista. (Onneksi tämä ei ole aina tämmöistä!) Että mitähän sitä tälle päivää keksisi? Siivonnut on tämä mamma jo aivan riittämiin, pyykännyt ja kokannut.

Meni hän ajattelemaan ääneen: Jos lähdettäis retkelle, nyt kun kerran auto on jälleen käytössä. Puistoon, taas. Niinkuin eilenkin ja toissapäivänä. Otettais tänään eväätkin mukaan. Ei pidettäis kiirettä kotiin tulon kanssa.

Tottahan muksut kuulivat kaiken tarpeellisen. Siitä paikasta aloittivat kiljumisen ja hyppimisen ja pomppimisen ja sen sellaisen, tiedättehän, kun innostuvat. RETKELLE, JEE! Otetaanko pulkatki taas mukaan, äiti? Ja liukurit?

Reppuun pakattiin muumikeksejä, hedelmiä ja juotavaa. Äitimammalle kaffeeta tottakai. Takataskuun niitä herkkuja, mitä ei lapsille näytetä. Nyt puhun lakuista. Koska suklaa, niin, sitä syötiin jouluna. Tarpeeksi.

Pukeutumisoperaation jälkeen vuorossa autoonpakkautumisoperaatio. Neljä naperoa, kaksi pulkkaa, kolme liukuria, eväsreppu ja tutti. Niin, ja älyluuri tietty, kaiken ja kuvien varalta, sekä talon avaimet. Lopuksi vielä tirehtööri kyytiin, eikä muuta kuin kaasua sitten.

Puisto! Kattokaa, tuolla se puisto on! Hädin tuskin kolmen minuutin matkan jälkeen ollaan perillä. (Jep, ja kävellen se ottaa puoli tuntia, vähintään. Enkä nyt valehtele, enkä tällä kertaa edes liioittele!) Apinalauma (anteeksi murut, kaikella rakkaudella) irti vöistään ja eikun menoksi!


Tekemistä löytyy kaikille. Yksi päästelee pulkalla menemään korkeimmalta kukkulalta. Riemun äänistä päätellen hiukan ottaa mahan pohjasta. Toinen uskaltautuu liukurin kanssa loivemmalle pikku nyppylälle. Kolmas juoksee liukumäeltä kiikulle, kiikulta liukumäelle, liukumäeltä tunneliin, tunnelista karuselliin ja taas liukumäkeen.

Neljäs tyytyy istumaan kiikussa. Onhan sitä tekemistä siinäkin - yrittää keretä rekisteröidä kaikki, mitä ympärillä tapahtuu. Ja se viides, se istahtaa kahvinsa kanssa kiikkujan viereen. Kovasti koittaa pienimmän tavoin ehtiä kaiken näkemään. Kato äiti mua! Äiti tato tänne! Äitii! 

Ja se viides huikkailee takaisin kuppinsa takaa; Joo, minä katon! Anna mennä vaan! 

Kyllä vaan paikkansa pitää sanapari vaihtelu virkistää. Muksutkin keskittyvät muuhun(kin), kuin kitinään ja kinasteluun. Eivät ehdi moisia, kun on niin paljon touhuttavaa.

Niin, ja aurinkokin alkoi paistamaan, tosin vasta juuri ennen lähtöä. Mutta alkoi sentääs. Olihan tuo aikakin jo. Mutta nyt toivon hyvää viikonloppua kaikille, niin sinne kuin tännekin!


keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Kaksivuotias viikari

Olipa kerran pikkuinen peikko,
sellainen karvainen hupaisa veikko,
jolla oli suopursut korvissaan
ja elämän riemua varpaissaan.
Se osasi nauraa auringolle,
sadepilvelle, kasteelle, kuutamolle.
Iloinen pilke silmissään
se teki omia retkiään.
Lapset sen tuntee, mä luulen niin
ja yhtyy sen peikon kujeisiin.

-Vuokko Paavilainen-


Tällä viikolla meillä juhlitaan kaksivuotiasta. Tuosta ylläolevasta runosta minulla tuli heti juuri tämä pieni vekkuli mieleen. Hänen piirteissään on jotain sellaista hauskan kujeilevaa, aivan kuin luonteessaankin. Hänen ollessaan aivan vauva vasta, lauleskelimmekin isänsä kanssa aina Tiitiäinen, metsäläinen, pieni menninkäinen... Häntä katsoessa se laulu vain alkoi aivan pyytämättä soimaan päässä.

Hän on oikea ilopilleri, kovasti huumorintajuinen veijari ja sukkela suustaan jo tässä iässä. Onhan hänellä toki meneillään yhden sortin uhmavaihe, vaan on hän niin paljon muutakin. Ehkä kuitenkin kaikkein eniten vauhtihirmu. Luulenpa, että jos tämä viikari itse saisi päättää kaikesta, hän vain hyppisi ja juoksisi päivästä toiseen ja aamusta iltaan. Niin ja välillä, tai siis joka välissä, tietty kiipeilisi tutkimaan kaikkia mielenkiintoisia kaappeja ja laatikoita. Vaihtelun vuoksi, jotta jaksaisi taas kohta juosta ja hypellä.

Osaa hän toki leikkiäkin. Muun muassa autot ovat oikein mieluisia, samoin nukkejen hoitaminen. Vaan kyllä kaikki muut puuhat unohtuvat sen siliän tien, kun hän leikkiensä lomasta hoksaa radan olevan niin sanotusti tyhjä. Huikkaa leikkikaverille, että juottaanko? Tai että tuu hyppimään! Ja hyppää povatti, än-yy-tee-NYTT!

Rakas pieni tiitiäisemme, jos vauhtisi ehkä iän karttuessa vähän rauhoittuukin, säilytäthän kuitenkin aina tuon seikkailunhaluisuutesi. Ja tuon iloisen pilkkeen silmäkulmassasi. Olet ihana murunen. Paljon onnea!


maanantai 16. tammikuuta 2017

Aamukahvin aikana

Olipa taas sellainen aamu, että tulitikkuja olisi tarvittu silmäluomien pitimiksi. Maanantaistako johtuu, vaiko sitten flunssan takia erityisen rikkonaisista öistä, tiedä häntä. Mutta päätinpä aloittaa viikkoni kiireettömällä kahvilla. Miksipä en käyttäisi tilaisuutta hyväkseni, lapset kun, harvinaista kyllä, kuulostivat leikkivän rauhassa keskenään, kaikki neljä.

Pimeys ei luonnollisestikaan heräämistä helpommaksi tee. Yritin tankata valoenergiaa kynttilöistä, jotka kaksvee vaatimalla vaati sytyttämään. Tynttilät päälle, äi-ti! hän toisteli ääntään jo korottaen (äiti kun käy vähän hitaalla vielä tuohon pimeään aikaan). Saatuaan haluamansa, painui leikkeihinsä hänkin. Ja minä mamma se yritin niin kovin virkistyä. Yritin ja yritin, ja niin vaan alkoi maanantaikin raottaa parempaa puoltaan, siinä kohtaa kun kahvikupista pohja pilkisti.

Nautin vielä siististä näkymästä, leikit kun rajoittuivat tänä aamuna toiseen päähän taloa. Ja hiljaisuudesta. Niin tosiaan, onpa muuten hiljaista. Onpa muuten vähän...ehkä...liiankin hiljaista. Pikapikaa kelasin läpi päässäni vaihtoehtoja, mitä mahdollisesti voisi olla tekeillä.

Kun suljetun oven takaa ei kuulunut remontoinnin ääniä ja tuolitkin olin vahingosta viisastuneena piilottanut heti herättyäni kylppäriin, (ilman niitä ei pikkuherrakaan mahdottomia, niiden avulla taas aina väärässä paikassa) päätin ottaa riskin ja olla menemättä katsomaan. Koska kyllähän sen kaikki tietää, että leikit ja rauha ja kaikki on tiessään, heti kun muistavat äidin olemassaolon.

Kohtapa jo riensikin nelivuotias keittiöön. Äiti! Äiti! Tuu äkkiä kattomaan mitä täällä tapahtuu! (Että kääk vaan) Tottahan tulen, hihkaisin takaisin. Siinä pyyhältäessäni aloitin laskemaan. Jotta muistaisin viilipyttynä kohdata mitä tuleman pitää.

No, ei olisi tarvinut. Nauruksihan se meni, enkä edes kerennyt sitä peittäämään. Seinä oli kirjava. Ja kaapinovet ja lattia. Tussitaideteoksista. Ja se kaksivuotias, se vain osaa vääntää naamansa sellaiseen virneeseen, että niin. Sanoinko jo, että nauruksihan se meni?

Ja hetkinenn, ootappa! Katoppa tänne, kehoitin nelivuotiasta. Miksi sinä oot naamaan piirtänyt? tiedustelin. Enkä oo piirtänyt, se oli sisko! Koska me ollaan kissoja. 

Aivann! Kuinka en tuota heti älynnyt. Ilmiselvä kissa, eikö totta? (No eihän tuosta kuvasta selkoa välttis saa, mutta suuntaa antaapi ehkä tarkkasilmäisille.)


Ehdin pelätä pahempaa (enkä syyttä). Vaan tänään selvittiin kuin selvittiinkin ilman katastrofeja, toistaiseksi. Tällä kertaa vessan lattia ei lainehtinut, työkalukaappia ei oltu purettu, lehtikori lehtineen oli nätisti aloillaan, petivaatteet sängyissä, vaatteet kaapeissa, seinätkin omilla paikoillaan ja katto niin ikään. Että kaikki hyvin niinku. Ja jos ei moottori muuten lähde käyntiin, niin tussitaideteoksia jynssäämällä viimeistään. Ei muuten väsyttänyt sen jälkeen. Vähääkään.

Jotain opin sentääs, minäkin. Tästedes piilotan aamukahvini ajaksi tuolit JA tussit. Ainakin.

Vaan kyllä jälleen kerran siinä rättiä heiluttaessani mietin, että mihin minä joutuisinkaan ilman näitä naperoita. Meinaan, jotta ei täällä sitten kuitenkaan niin kovin tylsää ole. Ja (asiasta viime viikkoiseen) tänään saatiin ulkoillessa naapureista sekä leikki- että juttuseuraa. Siinäkin mielessä ei lainkaan hassumpi alku viikolle.


perjantai 13. tammikuuta 2017

Perjantai kolmastoista

Onpahan viikko takana taasen. (Ja kilometripostaus luvassa, taas, hups. Suonette anteeksi.) Alku oli kieltämättä vähän kankea, tiesin nimittäin, että tulen olemaan enimmäkseen yksin lasten kanssa ja, no, tällä hetkellä muun muassa uhmis yhdistettynä ehtiväisyyteen asettaa omat haasteensa arkeen. Ja kukin vuorollaan toki, pienet ja vähän isommatkin, aikuiset mukaan lukien. Heti alkukankeudesta päästyäni päivät ovat lopulta menneet pääosin aivan mukavasti. 

Siitäkin huolimatta, että ollaan oltu flunssassa. Voinnin mukaan on puuhailtu vähän sitä ja tätä. On tehty oikein urakalla lumiukkoja, käyty leikkipuistossa pitkästä aikaa ja leivottu pikkuleipiä, muun muassa. (Viimeksi mainittu erään mammakaverin inspiroimana, minähän en yleensä leivo juuri koskaan, enkä varsinkaan yksin lasten kanssa. Että kiitti vaan inspiksestä! Ehkä meillä tästedes leivotaan useammin.) 


Olen myöskin, kumma kyllä, saanut puuhailtua jotain omia pieniä juttujani, lasten leikkiessä. Yhden päivän esimerkiksi touhusin ja muokkailin kuvia teetettäväksi. Niin, en tietenkään koko päivää, mutta jokaisessa mahdollisessa välissä. Hiemanko odotan malttamattona kuvalähetystä saapuvaksi. Niin kiva saada tähänkin kotiin vihdoin lisää valokuvia esille!


Viimeiset pari päivää ollaan askarreltu ahkerasti ompelukuvien parissa. On muuten aikasta mukavaa puuhaa. Enkä olisi totta puhuen uskonut, että lapsetkin haluavat, saati osaavat niitä jo tehdä. Onhan se tarkkaa hommaa, terävä neula ja kaikki. Mutta niin vaan pyysi nelivuotias saada ommella itse ja hienosti osasikin. Apua tarvitsi toki säännöllisesti (eli vaikka joka toisen reiän jälkeen) langanselvittelyyn, vaan enpähän päässyt livistämään kotitöiden pariin. On muuten yllättävän rattoisaa vaan ommella yhdessä ja samalla jutustella mukavia. Sain kuulla esimerkiksi, että nelivuotias tykkää vain vähän apinoista, mutta enemmän auringosta ja pesukarhusta, ja lehmistä ja sioista ja kanoista.


Neidin kirjain vielä odottaa sellaista saumaa, että kummallakin meillä on tuohon hommaan aikaa ja motivaatiota. Neidillä nähkääs puhelin piippaa yhtenään. Bisneksiäkö hoitelee, vaiko vertaistukea hakee pikkumammakavereilta pikkuäitiyteensä - tiedä häntä, mutta hyvin tärkeänä kulkee päivät pitkät leikkikännykkänsä kanssa, reppu selässä ja nukke kainalossa.

Yritän tässä tällä tavalla lyhyesti (eikö?) sanoa, että vähän kun jaksaa vaivata päätään miettimällä ennakkoon puuhattavaa päiviin, niin tällainenkin melkein-yh-viikko (tai kuukausi) on aivan tavallisen mukava. Piti oikein itsekin pysähtyä ihmettelemään, että mistä tämä kaikki rentous kumpuaa. Tulin siihen tulokseen, että syy on, tittididii: minussa! Lapset kun ovat aina aika samanlaisia: toisinaan leikit sujuu hyvin, välillä vaan tapellaan, tai muuten vain kiukutellaan ja heti kohta kikatetaan ja rymytään menemään ja ollaan niin parhaita kavereita sisarusten kanssa.

Mutta minä mamma sitten, minä se olen oikein ajatuksen kanssa ottanut tavalliset aikataulutetut rutiinit niin rennosti kuin vain suinkin. Päästänyt irti siitä omasta päänsisäisestä aikataulustani. Tällä viikolla on menty vähän joka asiassa fiilispohjalta, mukaan lukien erityisesti lasten fiilikset. Ei olla nipotettu esimerkiksi ruuanlaitossa. Nipottaa ehtii sittenkin, kun miekkosen työkiireet normalisoituvat. Ei olla myöskään nipotettu tiskeistä, sänkyjen petaamisista ja yleisen järjestyksen ylläpitämisestä, kotitöitä on tehty, jos on ollut saumaa. Jos ei ole ollut, niin sitten ne on vaan jätetty tekemättä. 

Niin yksinkertaista. Silti ihmeen kovan ajatustyön takana allekirjoittaneelle. Kyllä vaan minussa taitaa vähän olla sellaista suorittajan vikaa, toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän. Kovasti yritän opetella pysähtymistä. Sitä, että lasten kanssa voi istua juttelemaan tai touhuilemaan pitkäksikin aikaa, vaikka ihan kaikki kotityöt olis tekemättä. Ei ne tiskit oikesti vyöry päälle, vaikka siltä tuntuis. Eikä lasten leikkejä hidasta se, että on vähän siivo siellä ja täällä ja tuollakin. 

Päinvastoin. Lasten leikkejä hidastaa se suorittajaäiti. Se, joka toisinaan jumittuu puuskuttamaan kello kaulassa kotityöstä ja rutiinista toiseen. 

Heittäytymistä. Sitä olen opetellut koko äitiurani ja opettelen edelleen. Toki kotitöitäkin pitää tehdä. Ja saa tehdä. Minä todellakin tykkään tehdä ja myöskin aivan vapaaehtoisesti haluan tehdä. Mutta vähempikin riittää. Koska fakta on se, että pienten lasten kanssa kotityöt ei tule valmiiksi koskaan, vaan sillä saralla hommaa riittää ihan koko ajan, jos niikseen tahtoo.

Noniin, tulipahan taas paasattua. Tästä olenkin puhunut ennenkin ja tulen varmasti puhumaan jatkossakin. Minun heikoin lenkki (tai yksi niistä). Tällä viikolla olen siis onnistunut (Tässä asiassa. Olen toki myöskin välillä äksyillyt, tiuskinut, hermostunutkin. Ihmisiä me kaikki ollaan, ja se on vain elämää, mutta ei nyt kuulu tähän tarinaan.) varsin mallikkaasti, myöskin tänä epäonnenpäivänä. Olen heittäytynyt. Pysähtynyt. Hienosti sietänyt sekasotkuakin. 

Kyllä on hyvä mieli aloittaa viikonloppu! Ensin kahvilla. Ja heti sen perään viikkosiivouksella. Heh. Vaan nyt on heittäydytty siinä määrin, jotta viikkosiivous on jo enemmän kuin paikallaan!

Tämän pidemmittä puheitta, reipasta taikka vaihtoehtoisesti rentoa epäonnenpäivän iltaa!


maanantai 9. tammikuuta 2017

Mietteitä näin maanantaina

Mitenkähän tähän tottuu. Kuusi oli saanut häädön viikonloppuna miekkosen toimesta, minun ollessani niin sanotusti vapaalla. Olin ajatellut riisua joulukoristeita pois pikkuhiljaa, mutta jotenkin kuusi vei mukanaan kaiken jouluisuuden ja tuntui, ettei joulukoristeet enää vaan mitenkään päin katsottuna passaa tänne. Onpahan nyt paljaan näköistä sitten.

Keskenhän tuo silti on, jouluasunriisumisprojekti. Siellä täällä jotain vähemmän jouluisia juttuja vielä odottelee häätökäskyään. Luulen, että aika pian saavat viimeisetkin joutua varaston hyllylle. Ensi jouluun!

Niin, miten se tuntuukin päivä heti niin paljon pidemmältä ja valoisalta. Onhan se pidempi. Valoisampikin varmaan. Vaan ei nyt vielä tässä vaiheessa talvea kovin huomattavasti kuitenkaan, jouluun verrattuna. Liekö se on se fiilis sitten. Jotenkin minä en siinä joulun alla aurinkoa oikein kaipaa, eikä siksi kai sen mahdolliseen näyttäytymiseen huomiokaan juuri kiinnity. Nyt taas, heti joulun väistyttyä, oikein toivoo, että paistaispa aurinko, paistaispa! Vaikka joka päivä.

Tänään on ollut melko pilvistä, silti valoa tuntuu tulvivan ikkunoista. Joskohan huomenna taas nähtäisiin aurinkoakin hetkinen. Pitää muuten kanssa tosissaan nauttia siitä nyt, kun paistaa vielä tuolta korkealta. Annapa olla, kun kevättä kohti alkaa paljastua kaikki pölyt ja sormenjäljet ynnä muut. Saapi taas jynssätä ja hinkata ja kiillottaa ja puunata. Seiniä ja ovia, ikkunoita ja lattioita, peilejä ja tasoja ja ihan kaikkea.

Täällä taas, asiasta seuraavaan, haetaan uutta rytmiä päiviin, kun kuopuksen päiväunitarve vähenee. Mahdollisuuksien mukaan silti pyrin saamaan nuo kaksi päikkäreille yhtä aikaa. Nyt laitoin onnistuneesti heidät unille aika suoraan päiväruuan jälkeen, kun normaalisti ollaan tässä kohtaa painuttu ulos koko sakilla. Tarkoitus olisi tänään ulkoilla vasta tuossa iltapäivällä, kun heräävät. Kyllä vaan tuntuu myöhäiseltä se!

Ehkä meilläkin aletaan siirtyä koko porukan aamu-ulkoiluun, saavat isommat sitten ulkoilla keskenään iltapäivällä. Pitää vaan vääntää taas noita omia asennenamiskoitani. Jotta sietäisin sen, että sänkyjen petaus ynnä muu joka aamuinen raivaustyö tapahtuu vasta päivemmällä, ulkoilun jälkeen. Toisin sanoen sellainen aamukaaos kestää pidempään. Toisaalta, mitä ihmeen väliä silläkin sitten on, kun ei sitä kukaan ole näkemässä. En edes minä itse, ulkoillessani. Niinpä. Sotkuhan sinne sisälle jää, se on selvää, edes äitit kun eivät voi olla monessa paikassa yhtä aikaa. Mutta mitä ihmeen väliä!

Pitäisi opetella ajattelemaan jotenkin sillä tavalla poissa silmistä, poissa mielestä-tyyliin. Tai ei pelkästään pitäisi, vaan pitää. Lupaan heti huomisesta alkaen yrittää!

Nyt onkin näitä lörpöttelypostauksia tullut aika paljon. Haittaakohan se? En tiedä. Mutta syyn tiedän. Just tällä hetkellä minulla ei kovin montaa kotiäitikaveria ole, kenen kanssa arkipäivisin treffaisi. Välillä nimittäin on ollut niinkin mukava tilanne, että on ollut kahvi- ja leikkiseuraa vaikka joka päivälle, niin halutessaan. Ehkä niitä olisi nytkin muutama, mutta ei aivan tässä lähistöllä, sen verran kauempana tämä nykyinen kotimme on edellisestä. Ja kun toistaiseksi me ollaan päivisin autottomia, niin sitä ei ihan kamalan kauas jalkapelillä näiden muksujen kanssa kuljeta.

Vaikka meillä kuluu päivät täällä keskenäänkin ihan mukavasti. Viihdyn noiden naperoiden seurassa ja keksin kyllä tekemistä: kirjoitan aina kun vain suinkin mahdollista, siivoilen, sisustelen, valokuvaan ihan muuten vain (kännykälläni) ja tietty touhuan lasten kanssa, näin niin kuin esimerkiksi. Mutta turha sitä on kieltää, että silti kaipaan välillä juttuseuraa, aikuista sellaista. Muulloinkin, kuin iltaisin ja viikonloppuna.


Odotankin aika innolla kevättä. Sitä, että tuo kuopus vielä vähän kasvaa (vaikka yhtä aikaa toivoisin hänen pysyvän edes vähän vauvana, että koittaa nyt päättää tässä sitten... ) ja päivä oikeasti pitenee, niin mekin jaksetaan ja ehditään taas sinne puistoon vaivautua useammin. On meinaan tällä seudulla äitejä paljon, kun vaan pääsisi jutteluetäisyydelle.

Onneksi on tämä blogi sentääs! On nähkääs monen monta huonoa päivää pelastanut ja parempaa päivää parantanut entisestään. Just nyt esimerkiksi voisin kirjoittaa vaikka mitä ja vaikka kuinka pitkään, mutta parempi ehkä lopettaa ennen kuin avaudun liikaa, hahah. Ja onhan sitä luettavaa tässäkin, huh että onkin, sikäli mikäli joku nyt yleensäkään tänne saakka päätyi. Ehkä julkaisenkin tämän just nyt ja äkkiä, ennen kuin itsekriitikko minussa iskee ja päättää poistaa koko tekstin.

Noniin, menipä nyt taas sitten. Kiitos seurasta, kuullaan taas! Puolin ynnä toisin. :)



torstai 5. tammikuuta 2017

Niin läksi tutti tonttuvauvalle

Meidän kolmas pikkuviikari on tehnyt tähän mennessä ennätyksen tutin syömisessä. Kai meitä äitiä ja iskää vähän laiskotti, kun ei olla aiemmin haluttu tuttia pois heittää. Vaan on se niin hyvä äänenvaimennin ja turva pienelle, jotta vähän vieläki harmittaa, että mitä sitä tulikaan tehtyä. Silti oikeasti, olihan se aikakin.

Tutti lähti aattona joulupukin matkaan. Joulupukki lupasi sen toimittaa tonttuvauvalle, ettei tonttuvauvan tarvi itkeä. Pikkumies vaikutti olevan täysillä mukana tarinassa, hyväksyikin asian kaikesta päätellen hienosti.

Yhtään kertaa hän ei ole tuttia itkenyt. Kysellyt kyllä. Ninä haluaa tutin, kuuluu sängystään vieläkin nukkumaanmennessä. Sitten on yhdessä muisteltu, että mihinkäs se tutti lähtikään. Silmät kirkkaina hän hihkaisee: Loulupukille, tonttuvauvalle! Kääntää kylkeä ja jää odottamaan unta. Hyvin tuntuu ymmärtävän, jotta ei tässä nyt muukaan auta, niin nukutaan sitten. Aika liikkis, äitin mielestä.

Äitin, joka taas niin pelkäsi, että luopumisesta tulisi vaikea. Ehti nimittäin kovasti tuttiinsa kiintyä tuo pieni. Etenkin yöt huolettivat, ne kun ovat juuri tällä kaverilla olleet aina varsin rikkonaisia. Valvomiset ovat onneksi vähentyneet lähes olemattomiin. Heräilee kyllä, mutta niihin on viime aikoina (ennen joulua siis) riittänyt, että työntää tutin suuhun, niin on hän jatkanut unia itsekseen

Muutos onkin varmasti eniten vaikuttanut öihin. Tarkemmin sanottuna aamuyöhön. Joululomalla tuo pieni heräsi sattuneista syistä aamu aamulta aikaisemmin, eikä me yrityksistä huolimatta saatu häntä enää jatkamaan uniaan. Että siinä mielessä sanoisin, jotta ihan kiva loma, kun nukkumaan mentiin koko perhe tietenkin aina tavallista reilusti myöhemmin, ja silti herättiin joka aamu siinä kuuden kieppeillä. Onneksi lomalla voi ottaa päikkäreitä!

Näkyy tutti-ikävä päivisinkin. Ei niinkään heti aluksi, mutta nyt, kun tutti on ollut pois jo tovin. Yhtäkkiä tällä viikolla olen päivittäin monta kertaa havahtunut siihen, että hhetkinennn...miten täällä onkaan näin hiljaista? Asiaa selvitettyäni olen minä salapoliisi löytänyt tuon viikarin milloin mistäkin pimeästä nurkasta. Piilossahan se, pikkuveljen tutti suussa, kuinkas muutenkaan.

Varsin tuntuvasti on pitänyt puraista huulta, etten päin naamaa ratkea hihittämään. (Se näky nimittäin, kun tuo viikari paljastuttuaan tapittaa mukaviattomana silmiin, samalla puristaen tuttia suussaan niin päättäväisenä.) Käyhän se vähän sääliksi. Meidän pieni. Onneksi miekkonen otti vastuun tästä tuttihommasta. Minä kun, jos yksin asiasta päättäisin, antaisin varmaan tutin takaisin. En muuten, mutta kun se oli toiselle niin kovin tärkeä. Mutta elämä on.


Noniin. Ei tässä sentään oikeasti niin murheenmurtamia olla, mitä teksti ehkä antaa ymmärtää. Tässä istun sohvalla suu korvissa muuten vain ja vilkuilen ikkunan takana näkyvää punaista taivasta. Mietin, jotta mitähän sitä tälle päivää keksisi, kun pakkasta on sen verran (-27 näyttää mittari), ettei ulos tohdi ainakaan pitkäksi aikaa mennä ja metallipajalla töitä riittää. (Ja lapsilla itkupäivä, mutta ei nyt siitä sen enempää.)

Ehkä käytän aikani noiden pikkuveijareiden perässä juoksemiseen. Tiskiäkin olis tietty. Ja pyykkiä. Ja siivoilua ja vaikka mitä. Että kyllä minä aikani saan kulumaan.

Tai sitten annankin kotitöiden odottaa, edelleen, ne kun ei meillä karkaa mihinkään (ikävä kyllä), teki niitä sitten tai ei. Jos vaikka pystytettäisiin lasten kanssa keittiöön puuhapaja. Siinäpä ideanpoikanen! Muovailuvahaa, vesivärejä, askarteluvärkkejä ynnä muuta. Tuumasta toimeen siis!



maanantai 2. tammikuuta 2017

Hyvää uutta vuotta!

Niin vain saatiin joulu juhlittua. Miekkosella tänään työt kutsui taas, mutta me lasten kanssa koitetaan ottaa mahdollisimman rennosti vielä, joulua fiilistellen - kynttilät palaa edelleen aamusta iltaan eikä joulukuuseenkaan olla vielä kyllästytty. Meidän kotiarki on niin tasaisen samanlaista, että otetaan kaikki ilo irti pienestäkin vaihtelusta, toisin sanoen pitemmän kaavan mukaan nyt tästä joulun ajasta. Arkirutiineihin palataan pikkuhiljaa, kun hyvältä tuntuu, taikka välttämätön tarve vaatii (esim. nyt vaikka puhtaat vaatteet loppuu kaapeista).

Vuosikin vaihtui. Viime vuoteen mahtui monenlaista, niin väsymystä ja vähän huolta, kuin myös paljon pieniä iloja, isoja iloja ja suurta onnea. Päällimmäisenä mielessä kiitollisuus. Kaikesta siitä, mitä meillä on, ja mitä saatiin.

Huomaan myöskin ilmassa olevan jonkinlaista helpotuksen tuntua. Siitä, että kaikki se härdelli, muutto ynnä muut, on onnellisesti takana. Luulenpa, etten pahastuisi, vaikka tämä vuosi olisi aivan tavallinen. Arkinen, vähän ehkä tylsäkin. Sanotaan vaikka nyt näin, jotta viime vuonna tapahtui aivan riittävästi. Olkoonkin niin, että nuo tapahtumat olivat positiivisia, voi miten olivatkin (!), ne kuitenkin verottivat jaksamista.

Mielelläni nyt vain jatkan tätä samanlaista arjen pyöritystä. Nautin siitä, että meillä on koti, jossa viihdytään kaikki. Vietän aikaa rakkaan perheeni kanssa, yritän opetella äitinä kärsivällisemmäksi, ja toisaalta edelleen armollisemmaksi itseäni ja omia vaatimuksiani kohtaan.

Lisäksi aion ottaa taas liikunnan osaksi arkea. En varmasti tänäkään vuonna ehdi hikoilemaan päivittäin, mutta jos sellainen varovainen minimitavoite, että kerta viikossa, edes saataisiin täyttymään, niin olisihan se nyt ihan kohtuullista. Aivan niin kiireistä ei elämän tarvisi olla, kuten menneenä vuonna, että vain kahtena kuukautena kahdestatoista ehdittiin harrastamaan liikuntaa.

Enhän toki tiedä, mitä vuosi tuo tullessaan. Mutta tuokoon mitä tahansa, matkaan lähdetään hyvillä mielin.

Onnellista alkanutta vuotta! :)