perjantai 24. helmikuuta 2017

Perjantai ja siivouspäivä

Siivouspäivä tänään. Pikkulasten kanssa siivoaminenhan on tietenkin omanlaistaan. Siivousta lainausmerkeissä. Mutta kun aamulla hyvissä ajoin aloittaa, niin iltaan mennessä ehkä joku paikka on jo saatu puhtaaksi. Ja oikeasti aika montakin paikkaa, jos niikseen tahtoo.

Nyt on pestynnä keittiön laatikostot taas vaihteeksi. Niin, ja seiniltä kaikki tussitaideteokset. Olihan siinä oma hommansa juu, mutta koska meillä oli muksujen kanssa vähän tekemisenpuutetta. Siinä mielessä, saatiinpa aika helposti kulumaan tovi jos toinenkin. Ja mikäpä mukavampaa, kuin touhuta yhdessä. Lapsillekin luutut käteen kaikille, niin jo maar tulee puhdasta! Eihän toki ihminen joka päivä jaksa seiniä jynssätä. Mutta silloin tällöin.


Meillä on ollut kiva viikko. Ollaan pitkästä aikaa nähty arkipäivinä muita äitejä ja leikkikavereita, naapureiden ja kaupan kassatätin lisäksi. Oikeastaan, jos joulun jälkeen ollaankin aika yksin touhuiltu kotosalla menemään, niin tällä viikolla onkin sitten joka päivä kyläilty puolin tai toisin. Äärilaidasta toiseen niinku. Mutta mukavaa ehdottomasti, että on ihmisiä, kenen kanssa kahvitella aina aika ajoin. Hyppykahvitella, kirjaimellisesti.

Itkupäivistä selvittiin, niistäkin. Liekö vielä flunssatauti vaivasi osaa porukasta. Nyt täällä taas jaksetaan innostua leikkimään pitempiäkin aikoja. Onneksi, voi onneksi! On meinaan melkoisen kärsivällisyyttä vaativaa elo, jos jollakin (korjaan: kaikilla) on jokainen pienikin asia koko ajan huonosti ja hankalasti ja väärinpäin.

Ihan huippua, taas, kun on perjantai! Asiasta seuraavaan. (Anteeksi vain, kun suunnilleen joka viikko sitä hehkutan. Mutta aion ehkä silti hehkuttaa taas viikon päästä!) Jotenkin musta tuntuu, että tän frouvan perjantain ruokakauppakeikka alkaa Arnoldsista tai jostain muusta yhtä terveellisestä paikasta. Hetken jos istahtaisin. Kaikessa rauhassa. R a u h a s s a. Somettaisin menemään. Tai vain olisin. Hieman kun on sellaisia merkkejä ilmassa, jotta pienenpieni aivojen tuuletus tekisi terää.

Lieköhän parilla yh-päivällä osuutta asiaan...lieköhän. Vaan itsepä läksin yrittäjän vaimoksi. Itsepä läksin, just niin! Ja hyvähän tässä on olla. Yrittäjän vaimona. Tosi hyvä. On rakkaat lapset ja rakas miekkonen ja kaikki hyvin. En missään nimessä halua valittaa (pakko lisätä etten tulisi väärinymmärretyksi), vaikka tunteitani kiertelemättä väliin purankin. Pitäähään niitä purkaa, ihmisen. Ja silti, enimmäkseen minunkin yrittäjäukkokultani tekee aivan normaalia työssäkäyvän päivää. Suottako tässä selittelen (tykkään kauheasti selitellä), tuskinpa vain olen ainoa, joka aivojen tuuletusta toisinaan kaipaa.

Ja munkillahan ne tuulettuu niinku. Jos ei tuuletu, niin tilaan heti perään toisen! Pallona pyörin munkkiähkyssäni sinne kauppaan sitten ja ostan salaattia ja porkkanaa ja kukkakaalia. Noniin, hehheh! Toivottavasti kovin moni ei näitä mun lörpöttelyjä haudan vakavasti ota. Vaikka voiko tämmöstä es ottaa. Jos voikin, niin väliäkö tuolla!

Hymyä päivääsi, iloa viikonloppusi!


maanantai 20. helmikuuta 2017

Itkutauti

Tiedättekö sen, kun perinteisen ( = meillä usein hitaanpuoleisen) maanantaifiiliksen sijaan onkin heti kunnolla virtaa viikonlopun jäljiltä? On nukuttu hyvin, vietetty aikaa omalla perheellä, nähty kavereita ja kyläilty. On ulkoiltu pitkään ja aurinkokin paistanut. Jopa viikkosiivous ehditty tekemään kokonaisuudessaan, harvinaista kyllä. Juuri sopivasti toimintaa - ei yhtään liikaa, eikä myöskään yhtään liian vähän. Ei meillä monestikaan täydellisen onnistuneita nuo viikonloput ole, muuttujia kun on tässä palapelissä sen verran monta.

Mutta kuluneelta viikonlopulta en keksi moititittavaa. Ja on kuulkaas sitten energinen olo kanssa! Sellainen, että vois melkein vaikka kerätä jälkikasvunsa ja läksiä aamupalapöydästä maailmanympärysmatkalle, näin niinkuin esimerkiksi. Huolimatta siitä, että sää on harmaa ja koko porukka oli pystyssä taas kuuden jälestä.

Ja sitten, normaalisesti, juuri tällaisena, melkein epänormaalin hyvänä päivänä, lapsille iskee joku mystinen itkutauti. Se sellainen, että mikään ei kelpaa ja kaikesta vedetään huudot. Lelut ei tottele. Leikkikavereiden kanssa onnistutaan solmimaan sukset ristiin joka mutkassa ja ilman mutkiakin. Ruoka on liian kuumaa. Ja sitten liian kylmää. Tai väärässä asennossa lautasella. Muki on väärän värinen ja vettä liikaa. Ja sitten liian vähän.

Kaikista vastustuksista huolimatta tänä maanantaina en edes minä äiti-äkkipikainen ole aivan vähästä hätkähtänyt. Näillä energioilla nähkääs ei helpolla anneta periksi! Mukatyynesti olen ottanut vastaan kiukkuja toisen perään. Koittanut olla niin kuin ei olis moksiskaan. Huom. siis koittanut. Mutta kuitenkin koittanut.

Ruokailuhetken kiukkuja kuunnellessani päätin, jotta tänään ulkoillaan oikein tosi pitkän kaavan mukaan, siellä kun usein pahat mielet haihtuvat. No, voinette arvata, haihtuiko tänä maanantaina. Ei todellakaan. Tänä maanantaina oli pihallakin kaikki pielessä. Pienen tovin siinä itkuja kuunneltuani ja kaikki konstit kokeiltuani, päätin säästää naapuruston korvia ja hermoja. Että itketäänpä sittenkin mielummin sisällä. Vaikka koko päivä.

Niin että sitä minä vain, jottei tässä mitään niinku. Ja oikeastaan just tällä kyseisellä hetkellä tilanne onkin olosuhteisiin nähden rauhallinen, kaksi pienintä kun nukkuvat parhaillaan. Vaikka toistaiseksi olenkin onnistunut aika hyvin nielemään turhautumiseni, kiitos virkistävän viikonlopun, niin enpä ihmettelisi, jos tuossa illan suussa ottaisin ja pakkaisin kimpsuni ynnä kampsuni kasaan, ja heti miekkosen kotiuduttua painelisin sinne maailmanympärysmatkalle. Yksin.

Tai sitten vain kerään tässä nyt hetken voimia. Hörpin kahvia lakun kera. Tuijottelen rajattuja näkymiä, niitä muutamia, jotka vielä tässä vaiheessa päivää ovat kauniita. Pyyhin pois mielestäni kaiken alkaneen turhautumisen. Sen, kun päivästä ei nyt tullutkaan aivan suunnitelmien mukainen. Varmistan, että aamulla valittu vaihde on vielä päällä. Ja päätän vain sietää itkutautia, vieläkin paremmin. Ja hymyillä. Mitäpä minä muutakaan.

Illalla ehkä huokaisen, jotta olipahan maanantai. Ja toivon jälkikasvulleni vähän parempaa tiistaita. Oikeastaan! Voisin tilata heille huomiselle naurutaudin. Ja kaikki-kelpaa-taudin. Ja leikit-sujuu-taudin. Niin minä teen!


perjantai 17. helmikuuta 2017

Näpertelyä

Tykätäänkö teillä näpertää? Meillä tykätään kovasti. Piirtää, askarrella ja väkertää käsillä kaikenlaista. Eniten nelivuotias. Hänellä on melkein joka päivä joku näpertelyprojekti, jolle omistautuu pitkiksi ajoiksi. Kyllä kolmivuotiaskin tykkää. Hän vain vielä toistaiseksi kyllästyy näpertelyyn vähän nopeammin kuin isoveli. Ja saa jonkun päähänpiston. Kuten vaikka, että kaadanpas nyt nämä hamahelmeni tähän lattialle ja sukellan niiden sekaan uimaan.

Nelivuotias ymmärtää jo paremmin, jottei niin ehkä välttämättä kannata tehdä. Se siivouspuoli kun vie aikaa. Ja on tylsää kanssa! Meillä parhaiten oppi onkin mennyt perille (jos se vaan niinku perille on joskus mennyt), kun antaa lasten siivota itse sotkunsa tai ottaa ne ainakin mukaan siivoukseen. Sen he molemmat ymmärtävät, jotta jos siivouksesta yrittää livistää, niin imuriinhan ne kallisarvoiset pikku aarteet sitten joutuvat. Niin, tai pikkuvelimurujen suihin.


Yhtenä aamuna nelivuotias muun muassa askarteli yli kaksikymmentä paperilennokkia, ihan itse. Toisena taas legoukkeleille kodin, paperista leikkelemällä, liimaamalla ja teippaamalla. Tusseilla väritti seinät ynnä muut. Harmillisesti tuo paperikoti oli vaan aika haurasta tekoa ja jouduttuaan pienten tuholaisten ei-niin-kovin-hellävaraiseen käsittelyyn, oli jo roskiskamaa. Lohdutukseksi päätettiin yhteistuumin alkaa pahvinkeräilijoiksi. Niistä sitten jonain päivänä askarrellaan uusi, vastaavanlainen, mutta tukevampi.

Yksi viimeisimpiä villityksiä on muuten kirjojen askarteleminen. Niitä täällä julkaistaankin harva se viikko. Alkaa kuulkaas olla jo siinä määrin kokoelmaa kasassa, jotta voitais kohta vaikka kirjasto perustaa. On se vain suloista, miten tärkeitä itsetehdyt jutut pienille ovat. Niitä varjellaan pikkuveljiltä (aina kuin vain suinkin muistetaan) ja liimaillaan milloin mihinkin koristeiksi. Tuokin kuvassa näkyvä kirja, jonka sisarukset yhteistyöllä tekivät, on nukkunut monta yötä pikkuneidin kainalossa. Hiemanhan se on jo rypistynyt, mutta on se vaan tärkeä.


Jos äiskän mielipidettä kysytään, niin paras puoli kaikessa näpertelyssä on ehdottomasti, että sen parissa isommat lapset aivan vapaaehtoisesti viihtyvät tovin ja toisenkin. Lisäksi se on rauhallista ja vieläpä suhteellisen pieniäänistä, meinaa nimittäin meikämammalla toisinaan korvat olla koetuksella kaikessa tässä vilskeessä (joku kaunis päivä vielä ihan tosissani otan ja marssin kuulosuojainkauppaan, heh! Ei siitä sen enempää tässä kohtaa).

Kääntöpuolena sitten on ihan hippasen rasittavaa, kun nämä tällaiset projektit eivät ole aina sieltä siisteimmästä päästä. Paperisilppua on ympäriinsä, teipin palasia liimautuneena milloin mihinkin, lattiaan, seiniin, oviin ja...no, vähän joka paikkaan, ja muovailutuokion jälkeen on melkein pakko tarttua imurin varteen. Ne tussit sitten, niin mieluisia kuin lapsille ovatkin, ne aina välistä noilla taiteilijoilla unohtuvat lattialle. Vaikkeivät mitenkään joka kerta, niin riittävän usein meikäläisen makuun, mikäli se kaikkien kauniiden seinille maalailtujen taideteoksien perusteella lasketaan.

Vaikka toisaalta, sitä vartenhan minä täällä olen. Että lapset saisivat vapaasti leikkiä milloin mitäkin, vaikkapa sitten taiteilijoita tai kirjailijoita. Harjoittaa luovuuttaan. Just ja tasan sitä varten. Siispä minä mamma se vain tyynen rauhallisesti nielen satunnaisen sotkuärsytykseni ja tartun vuoroin harjan varteen, vuoroin imuriin ja vuoroin rättiin. Onpahan tekemistä, minullakin.

Ja todellakin ihastelen pikkukätösten aikaansaannoksia. Parasta taidetta!


keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Niitä näitä kirjoittamisesta ja keskiviikosta

Tässä jo ties kuinka monetta kertaa aloitan tekstiä. Kenties kohta pyyhin tämänkin pois, jotta voisin taas aloittaa alusta. Ja taas pyyhkiä kaiken pois. Päässä pyörii sekaisin liian monta luonnosta, melkein valmista, mutta syystä tai toisesta ne eivät tähän päivään passaa. Joko fiiliksen puolesta. Tai sitten ovat muuten vain vanhentuneet.

Vaikka voisinhan toki viimeviikkoisen pakkaspäivän tekstin julkaista, halutessani. Miksipä en. Mutta kun ei, ei sittenkään. Se ei nyt vain mitenkään sovi tähän hetkeen, kun mittari näyttää reilusti plussaa ja piha on täynnä lätäköitä.

Senkin voisin julkaista, sen yhden tammikuisen yh-perjantain tekstin, kun heti tilaisuuden tullen painelin kiitti-mulle-riitti-tunnelmissa kylille, suomeksi sanottuna ruokakauppaan. Voisin, halutessani. Mutta kun se oli silloin. Ei täällä enää olla niissä tunnelmissa, eikä olla oltu sen koommin.

Voisin julkaista syyskuussa kirjoittamiani luonnoksia. Tai joulukuussa. Tai missä tahansa kuussa. Niitä, mitkä ovat jääneet lopulta julkaisematta, yleensä siksi, että en ole ehtinyt viimeistelemään ja oikolukemaan kirjoituksiani. Ja sitten kun olen, teksti on jo tuntunut vanhalta tai muuten vain tilanteeseen epäsopivalta.

Aika paljon on sellaisia kirjoituksia, joita en vain ehdi kirjoittamaan loppuun. Jos ehtisinkin, niin en saa enää sitä samaa vaihdetta päälle, mikä oli aiemmin tekstiä kirjoittaessani. Tämä kirjoittaminen kun (ainakin) minulla vaatii juuri sen oikean fiiliksen. Että aika jännä laji, siinä mielessä.

Voisin myöskin kirjoittaa ihan vain tästä päivästä. Tavallisesta keskiviikosta. Mutta sitten en osaa päättää, kirjoittaisinko siitä, että päivä on ollut ihan tavallisen mukava, vai siitä, että aamu oli hankala. Oikeastaan pitkästä aikaa harvinaisen hankala, koska kahvi oli loppunut. Ja väsytti. Pinna oli erityisen kireällä, enkä luonnollisestikaan voinut pitää edes omaa kahvihetkeäni. Eihän se nyt mitenkään käy päinsä, kahviton kahvihetki kahviin tottuneelle.

Voisin myös kirjoittaa siitä, kuinka olen tänään saanut taas läjäpäin harmaita hiuksia, erään touhutoopen ansiosta. Ja parin riitapukarin. Tai siitä, kuinka kärttyistä porukka on, koska flunssa.


Tai sitten voisin kirjoittaa siitä, kuinka päivä piristyi heti siitä paikasta, kun miekkonen kurvasi pihaan lapsenlikaksi, nelivuotiaan neuvolalääkärikäynnin ajaksi. Ja minä sain kahvini. Ja nelivuotias kertoi hauskoja juttuja. Kuten, että tussipiirrokset selässä, korvan takana ja poskissa on tehnyt pikkusisko. Koska nelivuotias halusi olla leijona. Ja että sitten, kun äiti siitä sun kupista (jossa säilytän mahdollisia kolikoita ynnä seteleitä) loppuu rahat, niin voit mennä töihin, kattomaan ku iskä rillailee (rohkenen väittää hänen sekoittaneen termistön ja tarkoittavan hitsaamista, hihi) ja saat paljon omia rahoja. Kätevää, etten sanois!

Siitäkin voisin kirjoittaa, kuinka huippuja nuo lasten leikit ovat. Ja kuinka innoissaan me kaikki ollaan tuosta meidän vauvasta, joka otti jalat alleen ja treenailee nyt ahkerasti uutta taitoaan. Tepastelee menemään ja tuon tuosta tumpsahtaa pepullensa. Itsekin hihkuu innosta, taputtaa ja kikattaa.


No mutta, taisinpa tässä jo melkein huomaamattani näpytellä sanan siitä ja toisen tuosta. Ja jotain tavallisesta keskiviikosta. Oikeastaan aika mukavasta sellaisesta, onhan minulla pöytää koristamassa ystävänpäiväkimppu, kaapissa ystävänpäiväkarkkipussi ja rasiassa ystävänpäiväksi leivotut pikkuleivät. Auringon paiste vain uupuu, vaan eiköhän sekin asia saada huomenna korjattua.


tiistai 14. helmikuuta 2017

Ystävänpäivänä

Onnellinen ystävistä
Monenlaisista

Arkipäivän ystävästä
juttuseurasta

Siitä, jonka kanssa olla
verkkareissa

Ja siitä, joka järjestää vapaaillan

Siitä, joka käy kylässä
viipyy
tai piipahtaa

Ja siitä, joka silloin tällöin
kyselee kuulumisia

Siitä, joka tarjoaa apuaan
ilahduttaakseen

Tai muistaa
muuten vaan

Siitä, joka postittaa yllätyksiä
syyn kanssa
tai ilman
piristykseksi

Siitä, jota näkee vuoden välein
tai kahden
jos silloinkaan
mutta juttua voi jatkaa
kuin ei välimatkaa olisikaan

Siitä, jolta saa vertaistukea
ajatuksen voimalla

Ja siitä, jolle avata huolensa
väsymyksensä

Siitä, jonka kanssa nauraa
vatsansa kipeäksi

Ja siitä, jonka kanssa ei aina tarvitse edes jutella

Eikä vähiten siitä
 jonka kainaloon käpertyä
kun mitään muuta ei jaksa
tai osaa
tai tarvi

Erilaisia kaikki
tärkeitä
kukin tahoillaan 
merkityksellisiä

Jokaisesta kiitollinen


tiistai 7. helmikuuta 2017

Päpättäjä

Yleensä se iskee viikon välein, siinä siivouspäivän tienoilla. Toivottomuus. Kun on sotku ja siivo ja kaaos ja epäjärjestys. Koko ajan jossakin ja välillä ihan joka paikassa.

Siinä toivottomuuden tilassa hairahtuu ihminen usein päpätyksen tielle. Kun nämäkään ei ikinä ja nuokin aina tuossa ja sinäkin sitä ja tuokin tuota. Ja kuka nämäkin levitti ja tuon purki. Ja ihan oikeastiko siellä on taas joku tuhkaluukkua tyhjentämässä. Naulakot on tyhjät, samoin kaapit ja ei hyvää päivää täällä lattialla mahdu kävelemään enää. Matotkin aina vinksallaan ja koristeet lattialla. On se sitten merkillistä!

Sitten saa ihminen siivouspuuskan. Siivoaa, järjestelee, asettelee. Imuroi, moppaa, luutuaa. Tiskaa ja pyykkää. Jynssää ja puunaa. Nauttii, nauttii aivan täysillä, kun saa siistiä aikaiseksi. Toivottomuuden taakkaa edes hitusen pienemmäksi. Oikein on mukavaa puuhaa tuo siivoaminen, siitä ei pääse mihinkään.

Onpahan sitten siistiä hetken. Olkoonkin vain pienen, ohikiitävän hetken. Siksipä juuri siihen hetkeen on ihmisen tartuttava, nopeasti. Keitettävä kunnon kupposet kahvia. Ja kahvikupin takaa ihasteltava siisteyttä. Näkymiä, jotka hetken ovat melkein täydellisen siistejä. 

Samalla The Hetkellä toisesta päästä taloa jo kantautuu korviin purkutalkoiden ääniä. Ja taas se uhkaa iskeä. Sama toivottomuus, tosin edellistä hiukan kevyempänä. Aivan on hairahtumaisillaan samaiselle päpätyksen tielle ihminen. Kunnes. Päättää jälleen viikoksi kääntää päälle sen vaihteen, jossa lukee: Onko sillä väliä?

Koska ei sillä ole. Oikeasti. Ei niin mitään väliä. Rennompaa suhtautumista tässä opetellessa, edelleen. Koska yhä vain pitää paikkaansa se, että lapset on lapsia. Mutta vain kerran lapsia. Heidän elämänsä ei vain yksinkertaisesti kuulu olla tiptopsiistiä. Ja sillä hyvä. 

Eihän toki tahdo äiti-ihminen toisten leikkejä pilata, seikkailunhalua ja tutkimusviettiä sammuttaa, jatkuvalla nipottamisella ja päpättämisellä, vaikka pohjimmiltaan olisikin vähän siivoushullu. On sentään tämä mökki siivoushullun lisäksi neljän tosi pienen ihmisen koti. Ja sitten vielä yhden toisen ison ihmisen, joka osallistuu kyllä siivoustalkoisiin, mutta ei koskaan nipota. Onneksi.

Vakavasti sanottuna (aika harvoin nimittäin täällä ruudun takana aivan tosissaan näiden juttujen kanssa ollaan, vaikkei siitä erityismainintaa olisikaan), ei sitä äiti-ihmistäkään yleensä edes haittaa ne elämisen jäljet, joita sotkuksi ja kaaokseksi kutsutaan. Onpa hän opetellut vähän jopa sietämään auringonpaljastamia sormenjälkiäkin. Niin kaapin ovissa kuin ikkunoissa ja peileissä.

Pakon sanelemana. Koska yksinkertainen tosiasia on, ettei hän mitenkään ehdi joka päivä kaikkia ikkunoita ja kahtakymmentä keittiön alalaatikkoa luutuamaan, sikäli mikäli tahtoo lastenkin kanssa aikaa viettää, ulkoilla, laittaa ruokaa ja mitä näitä nyt on. Ja sitten kun ehtii, niin jo seuraavana päivänä näky on suunnilleen yhtä sormenjälkinen, kuin ennen luutuamista, joten...niin. Kiertääpä nyt siinä sitten kehää ja toistelee menemään samoja asioita kuin aika monesti jo aikaisemminkin, heh.

Mutta siivouspäivänä, kerran viikossa (siis ainakin sen kerran viikossa), tämä ihminen vähän nipottaa. Ärsyyntyy sotkusta. Ja päpättää, enemmän tai vähemmän. Sitten siivoushulluilee menemään. Ja oikein tosissaan ihailee lopputulosta. Vähän varastoonkin, jaksaapahan viikon taas sietämistä.

Että kaikkeen sitä ihminen tottuu. Niinkuin vaikka siivoushullu jatkuvaan epäjärjestykseen, jotenkin edes. Vaikka ajatustyötähän se vaatii. Sen opettelemista, että osaisi suhtautua asioihin muistakin kuin omasta näkökulmastaan. Ja tämä kirjoittaminen, jos mikä, on juurikin sitä ajatustyötä. Kenties tämän ansiosta seuraavana siivouspäivänä päpätänkin yhden lauseen vähemmän. Tai sitten en. Mutta sen lupaan, ettei tämä ole viimeinen teksti tästä aiheesta. Nimittäin, kuten sanottua, ajatustyötähän se vaatii.


perjantai 3. helmikuuta 2017

Pikkuäiti

Meidän neiti on innostunut aivan tosissaan vauvojen hoitamisesta. Vauva (joka päivästä ja tilanteesta riippuen välillä voi olla myös koira tai nalle tai pupu) kulkee kainalossa aamusta iltaan lähes kaikissa leikeissä. Taitaapi olla aika itkuinen vauva hänellä, siihen malliin nimittäin neiti häntä sylissään hyssyttelee aina tilaisuuden tullen. Ja iltaisin, päivän leikkien jälkeen, peittelee hän myöskin vauvansa nukkumaan, oman tyynynsä viereen tai turvallisesti kainaloonsa. Hän on oikea pikkuäiti.

 



Kovasti näkyy olevan työntäyteistä tämän äidin elämä. Hädin tuskin hän ehtii aamupalaansa syödä, kun jo huoneesta alkaa kuulua vauvan itkua. Vooi, kuka se sieltä heräilee, juttelee pikkuäiti nätisti vauvalle kiiruhtaessaan häntä hakemaan. Oma syöminen on vallan unohtua siinä tohinassa, onhan nälkäinen pikkusuukin ruokittava.

 


Kun pikkuäiti piirtää tai askartelee, asettelee hän vauvansa viereen katsomaan. Vauva sylissä luetaan kirjaa tai jutellaan tärkeitä juttuja, äidille, iskälle ja sisaruksille. Vessaan mennään vauva kainalossa, samoin kuin pihaleikkeihinkin. Ulkona pikkuäiti työntelee vauvaa rattaissa, vetää pulkassa ja kiikuttaa varovasti vauvakiikussa, kunnes taas kohta hyssyttää sylissään. Mahavaivojako lie.

 


Välillä, kun leikitään muita leikkejä, saattaa vauva toviksi unohtua. Kunnes taas muistuu mieleen: on pikkuisen päikkäriaika. Aikansa  vauvaa rattaissa työnneltyään, sulkee pikkuäiti hänet huoneeseen, laittaa verhot kiinni ja sammuttaa valot. Hys, nyt pittää olla ihan hiljaa, koska vauva nukkuu, kuiskaa sitten jokaiselle vuorollaan, koittaen näin saada rauhan taloon. Ettei vain vauva heräisi kiukkuisena kesken unien.

Ja kun yleensä aina joku veljeksistä kohta kajauttaa jonkun sortin inkkarihuudon ilmoille, rientää pikkuäiti päätään pudistellen huoneeseen ja päivittelee. Että noniin, nyt se vauva sitte heräs.

Joka päivä tämä neiti koittaa suostutella isoveljeä kotisleikkiin. Isoveljeä, jota kiinnostaa tällä hetkellä enemmän vaikkapa rosvo- ja palomiesleikit. Ja voi sitä onnea, kun veli jonakin päivänä lähteekin mielellään leikkiin mukaan. Iskäksi tai Fionaksi. Silloin pakataan kimpsut ja kampsut reppuihin, kasseihin ja pusseihin, vauvat turvakaukaloihin ja huristellaan autolla milloin mummilaan, milloin serkkujen luo, kauppaan taikka neuvolaan.

Kyllä vain mahtaisin itsekin huristella päivät pitkät, jos olisi noin mainio pirssi käytettävänä. Oikea tilaihme.

 

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Helmikuu ja päivän positiiviset

Tammikuu on taputeltu, vihdoin, ja melkein-yh-viikot niin ikään. Vaikka kaikki aivan hyvin menikin, niin kieltämättä vähän sai käyttää mielikuvitusta iltojen kulumiseksi. (Musta tuntuu että olen kirjoittanut äskeisen lauseen jo aikasta monesti tässä kuussa, hmm) Mutta nyt päästään taas palaamaan tavallisen kotiäidin arkeen ja tavallisen mittaisiin työpäiviin.

Odotettu helmikuu siis vastaanotettu onnistuneesti. Kuukautta lähempänä kevättä ja kesää, ihan mahtavaa! Nautin niin tästä päivien pitenemisestä, kun sälekaihtimia voi pitää huoletta auki vielä viideltäkin kolmen sijaan, on enemmän aikaa ulkoilla ilman otsalamppuja ja sisälläkin valoja tarvii käyttää koko ajan vähemmän ja...oishan näitä, kyllä te tiedätte.

Ja aurinko. Voi että se on sitten ihana asia tänäkin talvena. Voisin vaan hehkuttaa ja hehkuttaa, mutta koitan pysytellä maltillisuuden rajoissa. Vaikka onhan tuo nyt silti aika kovasti hehkuttamisen arvoinen. Aurinkopäivinä minä mamma se olen kyllä yhtä hymyä, aina kun vain ehdin kaikelta tuomaroimiselta ja kiukkujen selvittelyltä ja muilta semmoisilta ei-niin-aurinkoisilta velvollisuuksiltani. 

Tänään päästiin mekin minitaaperon kanssa pieneksi hetkeksi ulkoilemaan, kun kolmen kuumepäivän jälkeen tälle päivää ei vielä toistaiseksi ole kuumetta ollut. Arvatkaa vain onko tehnyt mieli ulos auringosta nauttimaan muinakin päivinä. Mutta me ollaan otettu sitten sitä aurinkoa tässä sohvalla sylitellen, samalla kun on pidetty silmällä isompia muksuja.

Positiivista on ehdottomasti myöskin se, että nuo isommat kaksi, ja välillä kaikki kolme, ovat yhtäkkiä viihtyneet ulkona huomattavan pitkiä aikoja. Tunteja. Keskenään. Joo, en oikein itsekään tiedä uskoisko tätä. Tutkivat tuota takapihan pikkumetsää päivästä toiseen, muun muassa. 

Juuri äsken meinasin tikahtua nauruun, positiivista sekin. Luulin nimittäin, että kaksi vanhinta leikkivät rauhassa huoneessaan, minun tässä kirjoittaessa, kun yhtäkkiä tuosta ikkunan edestä vilahti kumarassa kaksi ipanaa. Koittivat kaiketi olla mahdollisimman pieniä ja huomaamattomia, siinä vilistäessään. Ilman pipoja ja muita ulkovaatteita. Takit olivat pukeneet päällensä sentääs, mutta niistäkin vetskarit auki molemmilla. Ja huput päässä tietty. Ettei äiti tunnistaisi(ko). Kovasti mukatomerana käskytin heidät takaisin sisälle, vaikka oikeasti nauratti se näky niin maan kamalasti. 

Listallepääsykriteerit täyttää hienosti myöskin takka, kaikessa lämpöisyydessään. Minä kun paljon mielummin olen hiukan kuumissani, siksi, että takkaa tuli lämmitettyä hieman liikaa, kuin palelen menemään. Eilen illalla päätin, että aamulla ei muuten palele tässä mökissä kukaan, ja lisäsin pökköä pesään minkä kerkesin. Kyllä muuten tarkenee sitten kanssa! (Oikeastaan melkein hiki tippuu. Mutta ei haittaa. En ainakaan myönnä!)

 

Ja säälittävän rumat Runebergintorttuni kaikeksi onneksi maistuvat kaikille. Tarkemmin sanottuna vievät suunnilleen kielenkin mennessään. Että aika positiivista. 

Tämmöinen positiivisuuslista kertyi tänään, helmikuun ensimmäisenä, näin äkkiseltään mietittynä. Voisin vaikka jatkaakin, mutta taidan joutua nyt pikapikaa kahvin keittoon. Josko tänään ehtisin sen juoda rauhassa itsekseni tässä näin, ilman lämpöpatteria aka kuumepotilasta sylissäni. Niin ihana kuin hän onkin, niin silti ihan mielelläni välillä lepuutan jo käsiäni. 

Jos tekisin negatiivisuuslistan, se luultavasti alkaisi sillä, että tietokone on edelleen epäkunnossa, eikä mua siksi huvita kirjoittaa vaikka kuinka haluaisin. Ja silti löysinpä juuri itseni tästä näin, kirjoittamasta. (Puhelimella. Ja kuten huomata saattaa, olen oppinut lisäämään kuvia tällä, mutta en edelleenkään osaa asetella niitä.) Mutta kun, tuli se sellainen, tekemisenpuute. 

Tänään minä otan ja marssin läppärikorjaamoon, enkä lähde kotiin ennen kuin vasta ehjä läppäri kainalossa. Noniin eheh. Ehkä odotan kuitenkin mielummin kotona, vaan heidän olis parempi korjata se sitten niinku aikasta nopsaan!

Mutta ei tämän pidempiä negatiivisuuslistoja aurinkopäivänä! Hyvää helmikuuta jokaiselle!