torstai 30. maaliskuuta 2017

Loma oli ihana

Vihdoin sain kahvikupin nenäni eteen ja ehdin istahtamaan koneen ääreen, toivottavasti vaikka edes puoleksi tunniksi. Vanhemmat paita ja peppu leikkivät pikkulegoilla huoneessa. Tunti sitten tultiin ulkoa ihanasta auringonpaisteesta. Syötiin välipala, jonka jälkeen vein isomman pikkupoitsun pinnasänkyyn ja ryhdyin nukuttamaan pienintä. Kun pienin nukahti, valmistelin ruuan eli kuorin potut ja virittelin paistinpannun asemiinsa odottamaan. Sitten hotkaisin äkkiä oman välipalani. Ja nyt, kello viistoista ja kolmekymmentä, istun tässä.

Aikaa kirjoittamiselle ei meinaa löytyä kovinkaan helposti juuri nyt, kun pikkupoitsujen unen tarve tuntuu vähentyneen huomattavasti ja hereillä ollessaan he kaksi vaativat aika täydellisesti huomioni. Ja ruokakin on pakko laittaa ja muutama muukin pakko. Mutta kirjoitan, aina kuin vain suinkin se on mahdollista. Koska haluan kirjoittaa. Vaikka sitten vähän harvemmin, mutta kuitenkin kirjoittaa. On tämä niin mun juttu, etten edes harkitse lopettamista.

Tänään ajattelin kertoa lomasta. Vaikka en oikeastaan ole ihan varma mitä siitä kertoisin. Niitä itsestäänselvyyksiä, että loma oli ihana ja tuli tarpeeseen ja ruoka oli hyvää ja sitä riitti ja niin pois päinkö? Olettaisin, että kaikki sen osaavat kuvitella sanomattakin. Vaan ehkä silti keksin sanan sieltä ja toisen täältä. Ja lopulta huomaan näpytelleeni taas niin pitkän romaanin, että epäilen, jaksaako sitä kukaan loppuun asti lukea. Siksipä yritän mennä suorinta tietä asiaan.


Lentää hurautettiin siis kahden päivän, eli yhden yön lomalle Helsinkiin, lauantai aamuna aikaisin. Helsinkiin asti siksi, koska jos oltaisiin jääty lähemmäksi, olisin minä ikävissäni todennäköisesti lopettanut loman kesken, heh. Ja tottakai heti harmitellut sitä. Että pitikin! Omalla autolla se olisi ollut mahdollista, lentämällä ei.  Ainakaan ihan niin helposti. Noniin. Ollakseni rehellinen, syitä oli muitakin, tuo ehkä kaikkein epävakavin (mikä sana, mutta en nyt keksinyt parempaa) niistä. Vaan se siitä, syystä.

Loman ensimmäisenä tavoitteena oli syödä hyvin, hitaasti ja rauhallisesti. Me syötiin hyvin, hitaasti ja rauhallisesti, aivan niinkuin pitikin. Joskin hammashomma, josta ennen lomaa mainitsin, yritti häiritä lomaamme. Minä puolestani yritin kaikin mahdollisin keinoin häiritä hammashommaa, eli unohtaa kaiken hammaskivun ja kärsimyksen. Aika hyvin siinä onnistuinkin, (jos nyt itsestään noin voi sanoa) mitä nyt kuuma sattui ja kylmä sattui ja pureminen ei meinannut ensimmäisenä päivänä onnistua, ainakaan ilman, että kädellä tuki leukaa.

Silti paljon huonomminkin olisi voinut mennä. Ja onneksi toisena lomapäivänä pureminenkin jo onnistui aika normaalisti toisella puolen suuta. (Sellainen seikka muuten helpottaa syömistä aika tavalla.) Mutta, elämää tämä vain on. Pääasia, että ruoka oli hyvää ja sitä riitti.



Toisena yhtä tärkeänä tavoitteena oli lepo ja rentoutuminen. Ja mehän sitten kanssa levättiin ja rentouduttiin. Hotellille mentiin heti ensimmäisellä mahdollisella kellonlyömällä ja sieltä poistuttiin vähän yli viimeisen mahdollisen kellonlyömän. Ja hotelli oli ihana! Tämä ei missään nimessä ole mainos, enkä hyödy tästä mitenkään, mutta en malta olla suosittelematta Clarion hotellia.

Aivan perushintainen hotelli, tavalliset huoneet, mutta minun kokemukseni mukaan siisti ja erityisesti yleiset tilat kauniisti sisustettu, aamupalaa unohtamatta. Ja saunaa, kattouima-allasta ja näköalabaaria. Ne näköalat! (Muita palveluja ei tuosta SkyBarista käytettykään, toim.huom.) Taidettiin käyttää hotellilla olosta eniten aikaa juuri näkymien ihailuun. Aamulla, päivällä, auringon laskiessa, illalla ja muutenkin jokaisessa mahdollisessa saumassa.



Kyllä muuten huimasi, erityisesti hissillä huristelu. Ja yhtä aikaa oli niin siistiä, se huristelu, että tuli aivan pikkutyttöolo. Sehän ei haittaa mitään, vaikka joku vahingossa huomaiskin, ainakaan silloin, kun otsassa ei lue: neljän-lapsen-muka-fiksu-ja-aikuinen-äiti. Minun otsassani ei lukenut.

Lomassa parasta oli seura. Naurettavinta oli, että herättiin ihan sillain hyvissä ajoin. Kuudelta. Me, jotka niin mentiin NUKKUMAAN, hyvin ja pitkään. Ilmeisesti nukuttiin sitten niin hyvin, että oli aivan okei herätä monta tuntia ennen herätyskelloa. Meidän onneksemme kelloja koko valtakunnassa siirrettiin juuri tuona kyseisenä yönä. Koska muuten oltais herätty viideltä.

Pikkuvikoja nuo tuollaiset. Oikeasti. Jos vielä näin torstainakin fiilis on katossa loman ansiosta, vaikka aika isosti väsyttääkin, niin eikö voi melkein sanoa, että loma teki tehtävänsä.


Siis kannatti käydä (jos joku sitä epäili). Ja aivan varmasti lomaillaan kahdestaan vastakin. Toivottavasti seuraavan kerran jo vähän aikaisemmin, kuin vasta neljän ja puolen vuoden päästä. Mutta kuitenkin mielummin myöhemmin, kuin ei ollenkaan.

Vielä lopuksi: Miten mukava oli tulla kotiin niin täynnä virtaa! Lapsista näki, että heillä oli ollut mukavaa. Ja hoitajat hoitivat työnsä kehuttavan hienosti.

Toinen lopuksi: En voi olla pahoittelematta kuvieni laatua nyt, kun niitä tulee tällainen blogihistoriallinen pläjäys. Jälleen kerran muistutan, että tavallisella kännykällä kuvailen menemään, niin kuin tuo toinenkin puolisko. Mutta onneksi kännykkäkameratkin nykyään ovat kohtalaisen hyviä. Yritetään siis yhdessä olla huomaamatta sitä ja keskitytään olennaisempiin seikkoihin. :)

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Tämmöinen viikko tällä kertaa

Huh mikä viikko! Lapset on olleet just niin mallikelpoisia, kun vain lapsilta voi odottaa. Minä puolestani olen yrittänyt olla edes kohtalaisen mallikelpoinen, samalla kun olen kärsinyt aivan k a m a l a s t a kivusta. Hammasperäisestä.

Viikon takainen viisurileikkaus sujui minun (hammaslääkäripelkoisen) makuuni aika oppikirjamaisen hienosti. Mutta tämä paraneminen. Tämä onkin sitten toinen juttu. Suunnilleen kaikki, mikä voi pieleen mennä, on mennyt pieleen, minusta riippumattomista syistä (ei tämä kai mitenkään erityisen epätavallista ole, mutta ei sen myöskään näin kuuluis mennä). Kipu, hermosärky, on sanalla sanoen kamalaa. On tullut itku isolla tytöllä muutamankin kerran. Jotenkin musta vaan tuntuu, että tämä viikko on muistissa vielä mummunakin. Tai sitten aika kultaa muistot.

Tällä hetkellä tilanne on jo, noh, siedettävä. Ainakin todella huomattavasti parempi kuin vaikka tiistaina. Tämä on vähän sellaista aaltoilua. Väliin kipu nousee vielä tosi kovaksi, mutta taas välillä olo on kaikkien särkylääkkeiden ynnä muiden avulla jopa melko lähellä normaalia.

Toivottavasti huomenna edes vähän parempi. Me nimittäin oltais tuon ukkokullan kanssa lähdössä reissuun. Ekaa kertaa kaksin, sitten esikoisen syntymän! Että olikohan tuo jo aikakin niinku.

Täällä lasketaan suunnilleen sekunteja. On niin siisti lähtä! Minilomalle niin, ettei tarvi mennä edes lähelle leikkipuistoja. Ei sillä, että niissä mitään varsinaista vikaa olis. Mutta edellinen, siis edelliset, (kaikki viimeisen neljän vuoden ajalta), lomat meillä on keskittyneet enimmäkseen niihin leikkipuistoihin, sisällä ja ulkona. Rauhallisista kahveista tai ruokailuista ei ole kannattanut edes haaveilla. Onhan ne sellaisetkin, leikkipuistolomat, aina olleet tosi kivoja. En minä sillä.

Mutta nyt haaveillaan kaikista muista paitsi leikkipuistoista. Oikeasti, lähinnä rauhallisesta olemisesta, toisten laittamasta ruuasta ja kahvittelusta Voi kyllä, istutaan vaikka koko kaksi päivää kahvilla. Jutellaan keskeytyksettä, eikä hypitä kahvikupin takaa yhtään mihinkään.

Tässä on semmoinen mahdollisuus, (en sano onko se iso vaiko pieni, koska kaikesta sydämestäni toivon ettei sitä olis ollenkaan), että reissu menee mun osalta aika hienosti pieleen kipujen takia. En jaksa uskoa mihinkään ihmeparantumiseen yhdessä yössä. Mutta en tasan tarkkaan lannistu! Taistelen kuivankuopan kipua vastaan kaikin mahdollisin lääketieteen ja luomuhörhöjen konstein. Ja teen vain oloni niin hyväksi ja mukavaksi kuin mahdollista, näissä olosuhteissa. Onneksi nyt on oikeasti jo kunnon särkylääkkeet käytössä. Kyl tää tästä!

Jospa viikonloppuna paistais aurinko. Niin kuin tänään, taivaan täydeltä! Voitais olla tämmöisinä päivinä vaikka aamusta iltaan ulkona, jos vain voitais. Toisaalta, vaikka taivaalta satais kissoja ja koiria niin tänä viikonloppuna se tuskin saa meidän hymyä hyytymään. Noniin, nyt minä taas puhun lomasta. Yritin jo vaihtaa aihetta, jos huomasitte. Vaan kun saatan tässä olla hieman mielissäni, niin se ei nyt näköjään onnistunut. Ettei me selvästikään turhan usein lomailla, kröhöm.

Innoissaan ovat lapsetkin. Saavat niin mieluisat hoitajat tänne, että tuskin joutavat meitä juuri ikävöimään.

Vaan nyt minä käytän tilaisuuden hyväkseni ja ahkeroin alta pois kotitöitä, ennen kuin nuo pikkupoitsukultaiset heräävät. Siispä kuulemisiin!


tiistai 21. maaliskuuta 2017

Yhteinen harrastus(ko)

Me tuon miekkosen kanssa tykätään sisustusprojekteista (Tämä kirjoittava puolisko suunnittelee ja haaveilee, käsistä kätevämpi toteuttaa. Että tasapeli niinku.) Niitä on työn alla koko ajan muutama ja jonossa toinen mokoma. Oli jo edellisessa asunnossa, ja onpahan tullut huomatuksi, jotta sama ralli se jatkuu täälläkin. Voisko tätä melkein kutsua harrastukseksi? Yhteiseksi sellaiseksi. Ainakin se on molemmille mieluista. Ja iloista.

Viimeisin mainitsemani projektihan oli tuo keittiön hylly. Sitä ihastellessa on kuulkaa kuukauden päivät sujuneet leppoisasti. Ja voi että miten leppoisasti ne sujuu nyt, kun kauan odotettu takkapuutelinekin on saatu valmiiksi. Käyttöön asti.

Mulla oli visio, jonka hahmottelin paperille. Sen pohjalta mies piirteli omalla ohjelmallaan tarkemmat piirustukset, joiden mukaan hitsasi ja särmäsi ja mitä nyt tekikään (en todellakaan jaksa muistaa mitä, mutta voin kertoa, jotta oikein tyylikästä jälkeä sai aikaiseksi). Kyllä maar kelpaa sytytellä kakluunia, kun on viereisessä takkapuutelineessä puut nätisti ojennuksessa. Puunroskaankaan ei tarvitse menettää hermojaan enää ihan niin usein, korissaolevat sellaiset kun putoavat itsestään pohjakerroksessa sijaitsevaan (hehehh) roskaluukkuun.


(Tosiaan niinniin, kännykkäkameralla täällä kuvataan edelleen, että tuota. Kuvat on aina vähän vinoja ja vääntyneitä mutta ei muka huomata.)

Seuraavaa projektia, parvisänkyä, ollaan piirrelty sitten viimepäivät. Koska lähiviikkoina aloitetaan tekemään isompien lasten huonetta, jonne tuo parvisänkykin on tulossa. Ennen sitä olisi suunnitelmissa muun muassa maalata sieltä seinää ja ehkä jotain muutakin pientä projektinpoikasta. Alkaa nimittäin meikämarttaa pikkuhiljaa kyllästyttää patjalla nukkuminen.

Toisin sanoen, kun saadaan toinen lastenhuone valmiiksi isommille, siirtyy kuopus pienen isoveljensä kaveriksi kerrossänkyyn, ja minä saan nukkua taas yöni aamuun asti omassa sängyssä. Mitään varsinaista kiirettä ei sen suhteen ole, mutta sen verran ollaan jo opittu, että koska k a i k k i projektit meillä tuppaavat viemään aikaa jonkun kuukauden, niin on parempi aloittaa vaikka vähän liian aikaisin.

Siksikin, että me ei tykätä sitten yhtään sellaisesta kiireentuntuisesta elämästä. Huomattavasti mielummin odotellaan työn valmistumista pikkuhiljaa, vaikka omalla tavallaan kivaa oliskin saada kaikki just nyt ja heti. Siispä mieheni, joka vastaa yleensä toteutuksesta, tekee noita projekteja vain silloin, kun töissä on seesteistä ja vapaa-ajalle ei kauheasti ole muuta ohjelmaa. Silloin, kun tuntuu mukavalta ja sopivalta.

Toisinaan heikkohermoinen puoli minussa ehtii turhautua odotteluun. Vaikka silti pohjimmiltani paljon mielummin hetkellisesti turhaudun, kuin väsyn siihen, että päivät ovat aamusta iltaan täyteen ohjelmoituja - omasta syystä.

Olen tässä ajan myötä tullut siihen tulokseen (nähkääs, on tullut tuota pähkäiltyä, että mistä näitä projekteja kumpuaa jatkuvasti uusia), että me tarvitaan tällaista puuhaa ikäänkuin vastapainoksi pikkulapsiajalle. Jotain mieluista tekemistä viikonloppuihin ja loma-aikoihin. (Ja minulle päiviin. Voi miten monta hetkeä saankin huomaamatta hurahtamaan haaveiluun ja suunnitteluun.) Tunteen siitä, että saa välillä konkreettistakin aikaiseksi. Kuitenkin niin ettei tarvi poistua kotoa, meidän kotihiirten.

Tykätään siitäkin, jos silloin tällöin sattuu olemaan sellainen viikonloppu, jolle ei ole mitään varsinaista ohjelmaa. Se kun tarkoittaa sitä, että päästään halutessamme kaikkien mieluisten projektien kimppuun.

Vaan tämäpä niistä tällä erää. Nyt ruokaa lapsille. Ja toivottavasti iltaan mennessä itsellekin, nimim. hampilääkärissä käynyt. Vaihteeks.


perjantai 17. maaliskuuta 2017

Omatoimista

Meillä asuu reipas kaksivuotias. Hän käyttää vielä vaippaa. Käyttäisi kesään asti, jos äidiltä kysyttäisiin. Ja oikeastaan olin jo kovasti tosissani päättänyt, että vaippa otetaan pois vasta kesällä. Se kuivaksi opetteleminen kun tuntuu huomattavasti vaivattomammalta silloin. Toisin sanoen, ajatus toppa- tai välikausivaatteiden pesemisestä (sisävaatteiden lisäksi ja kaiken muun pyykin päälle) laiskottaa. Kesällä kun voi hiliputtaa menemään vaikka pelkissä pikkareissa, aamusta iltaan, niin eipä tule pyykkiäkään sitten.

Mitä ilmeisimmin joudun pyörtämään päätökseni. Nähkääs, tämä kaksivuotias on alkanut täysin vapaaehtoisesti ja erittäin omatoimisesti käymään pöntöllä. Itse. Ainakin kerran puolessa tunnissa, jos ei useamminkin. Sanoisinko, että riittävästi minuun makuuni (kaikella rakkaudella, mutta hän ihan oikeasti ramppaa vessassa aivan jatkuvasti. EIKÄ saa auttaa. Yhtään). Vaikka kertaushan se on opintojen äiti, tietty.

Hän kaikessa sukkeluudessaan on toimissaan kovin hiljainen. Siksi minä mamma se hoksaankin yleensä vessareissut siinä vaiheessa, kun tuo viikari hiliputtaa nakupellenä ohi. Jaa, missäs on herran vaippa, kysäisen? Tuolla vettatta, ninä kävin pöntöllä, ilmoittaa hän. Että jaahas vaan.

Oikeastiko kävit? Mennäänpä katsomaan. Peräkanaa riennetään vessaan, toinen nakuna tasajalkaa hyppien, toinen tylsästi, niin aikuisesti, päästä varpaisiin asti vaatetettuna ja vielä tylsemmin ja aikuisemmin kävellen.

Vaippa löytyy vessan lattialta, aivan niin kuin pitikin. Pissa löytyy joskus pöntöstä. Aika usein vaipasta. Ja aina silloin tällöin myös matolta tai lattialta. Mutta pöntöllä kävi, ihan itse.

Yhdessä ihastellaan, kehutaan ja kannustetaan. Oletpas reipas ja oletpas iso! Hienosti meni. Koska pitäähän se kannustaa ja kehua ja ihastella, totta tietenkin.

Sitten sovitaan. Että jos ensi kerralla kuitenkin äiti saisi auttaa. Eiku ninä menen ite pöntölle, ilmoittaa hän ja rientää hippulat vinkuen leikkeihinsä. Nyt jo vaippaan ja vaatteisiin puettuna.

Niin palaa äitimammakin keskeneräisten puuhiensa pariin. Vain huomatakseen, että siitä se taas kohta vilahti. Nakupelle. Jaahas, ootkos käynyt vessassa? kysäisen. Ninä kävin kakalla, vastaa hän ylpeänä silminnähden.

Voi kääk, ehdin ajattelemaan, vessaa kohti kiiruhtaessani. Vessan lattialta löytyy vaippa. Vaipasta löytyy lähetys. Matolta toinen lähetys. Ja mikä tärkeintä, yksi osa lähetystä on osunut sinne minne pitikin, eli pönttöön. Hän kävi kakalla, ihan itse.

Luulen tikahtuvani nauruun. Jotenkin saan kuitenkin kerättyään itseni. Kehuakseni. Koska kehumisen arvoistahan se on. Yritys hyvä, jos ei nyt aivan napakymppi kuitenkaan.

Saattaapa olla, jotta täytyy tämän mamman tarttua tilaisuuteen, jota kai herkkyyskaudeksikin kutsutaan. Ottaa pönttötreenit mukaan päiväohjelmaan, ennen kuin tuo kaksivuotiaan into laantuu. Omatoimista, etten sanois.




Näissä tunnelmissa täällä tällä viikolla. Se on perjantai nyt ja viikonloppu. Niin kiva! (Ja minä olen hengissä aamulla tapahtuneen kahden viisaudenhampaan leikkauksellisen poiston jälkeen, edelleen. Huh ja viuh. Saikullakin olisin, jos kotiäiteille semmonen olis mahdollista. Viidestä eteen päin onneksi on, kiitos mieheni.)

torstai 16. maaliskuuta 2017

Torstaita


Ai mitenkö meillä on päivä lähtenyt käyntiin? Oikein mukavasti, kiitos kysymästä. Lapset ovat jo kerran käyneet ulkona leikkimässä, ja houkuttelipa aurinko minutkin aamukahville terassille. Eihän nyt tollaisesta kutsusta pysty kieltäytymään ihminen. Ja hyvä niin. Aurinko ihanainen paistaa jo tosi lämpimästi, kun suojaisan paikan löytää. Sellainen on tuo meidän etuterassi aamuisin.

Kahvin jälkeen käväistiin kaupassa, ostamassa lisää kahvia, jotta voisin juoda päivällä toisenkin terassikupillisen. Läksin liikenteeseen sillä ajatuksella, että jätän lapset autoon kuuntelemaan satua siksi aikaa, kun itse pikapikaa juoksen kaupan läpi. Vaan kun toiset niin nätisti anelivat, että äiti, eikö meki saatais tulla ja me ollaan tosi nätisti! Niin eihän sitä nyt ihminen pysty kieltäytymään, siitäkään.

Mihin tässä maailmassa kiire. Kaikessa rauhassa vaellettiin kaupan läpi. Juteltiin niitä näitä. Kolmevuotias totesi muun muassa, jotta sitten äiti, ku meille syntyy kissa, niin voijaan ostaa tuota kissan ruokaa. Yhdessä tuumailtiin, että syntyyköhän meille kissa vaiko mitenkä olis asian laita. Ja ostettiin sitä kahvia, eikä muuta tällä kertaa. Koska nyt ei ollut ostelufiilis. Nyt on ulkoilufiilis.

Sisälle tultiin kuopuksen päikkäreiden ajaksi, mutta ruuan jälkeen painutaan ehdottomasti takaisin ulos. Aurinkoiselle kävelyretkelle, vaihteeksi. Eikä pidetä kiirettä kotiin tulon kanssa. Nämä kevättalvi-ilmat on ihan parhaita! Varsinkin nyt, kun täällä meillä päin vielä on lumi maassa, eikä kurasta juuri tietoa. Toisekseen kaksi edellistä päivää on satanut vuoroin lunta, vettä ja räntää, joten kotitöitä on tullut tehtyä aivan riittämiin.

Just nyt en keksinyt muuta tekemistä (ts. en keksinyt mieluisampaa tekemistä), niin päätinpä sitten naputella pari riviä aikani kuluksi. Muksut tuossa vieressä ottavat ilon irti pienimmän päikkäreistä ja tekevät kaikkea sellaista, mitä ei niin helposti tehdä minityypin hästätessä mukana. Parhaillaan he maalaavat vesiväritaideteoksia lattialla maaten ja laulaa hoilottavat samalla menemään.

Pitemmittä puheitta, mukavaa päivää!


maanantai 13. maaliskuuta 2017

Aurinkokävelyllä

Maanantai, maaliskuun kolmastoista. Aurinkopäivä. Aivan täydellinen aurinkopäivä. En kertakaikkiaan lakkaa ihastelemasta tuota valoilmiötä! Se aivan kuin huutaa, että nyt pihalle sieltä ja äkkiä kanssa!

Ja mehän tottakai mennään. Ollaan ulkoiltu oikein ekstrapaljon. On se vaan ollut erilailla helppoa viime aikoina, kun nuorimmainenkaan ei enää ole vauva. Ei ole niin justiinsa, jos rytmit, niinkuin vaikka ruokailut ja päikkärit, joskus vähän venyy suuntaan tai toiseen, niin kauan kuin kaikki vain ovat tyytyväisiä. Ja muutenkin, niitä ruokailuja ja päikkäreitä ei enää pienimmälläkään ole ihan joka välissä.

Minä en yleensä tingi ulkoilusta, vaan vääntäydyn pihalle itsekin lasten kanssa joka päivä, vaikka saattaisivat muksut siellä keskenäänkin viihtyä. Ja saattaisi täällä kotitöitäkin riittää. Mutta kun ulkoilma, yllättäen, virkistää niin huomattavasti, säällä kuin säällä. Ja aurinko armas, se se vasta virkistääkin.

Melkein jokaisena aurinkopäivänä me lähdetään aurinkokävelylle, eväiden kanssa tai ilman. Aurinkoa ihastelemaan. Tästä meidän pihalta ei tarvi kovinkaan kauas käppäillä, niin on jo luonnon helmassa. Metsässä tai peltojen keskellä. Ja sekös vasta onkin mukavaa. Oikein tuntee, kuinka jokaisella henkäyksellä energiaa virtaa sisään ovista ja ikkunoista.


Kävelyretkistä tykkää kaikki, ja ulkoilusta ylipäänsä. Se lienee yksi niitä harvoja asioita, mikä onnistuu meilläkin koko porukalla, ilman, että joku on liian pieni tai liian iso. Ulkona, varsinkin aurinkokävelyllä, tuntuu olevan huomattavasti paljon vaikeampi keksiä myöskään aihetta nokkapokkaan. Kenelläkään.

Aurinkokävelyllä käytiin tänäänkin. Ja kyllä kannatti, taas. Löydettiin heti alkumatkasta jäniksen jäljet ja niitä seuratessa saatiin kulumaan tovi ja toinenkin. Lapset hiukan innostuivat ja aivan tosissaan ilmoittivat etsivänsä pupun pesäkolon. Sitä me tottakai yksissä puuhin etsittiin sitten.

Kumma kyllä pesäkolo jäi löytämättä. Vaan hauskaa oli ynnä lämmin tuli, joten päätettiin aurinkoretken päätteeksi istahtaa vielä terassille välipalamehulle. Arvatkaa vain, oliko nuo muksut mielissään, siitäkin? Mehua! Terassilla! No ihan vähän vaan. 


Hammaslääkärin (kidutus)käsittelystä huolimatta uusi viikko on lähtenyt käyntiin oikein mukavasti. Niin, ja viime viikko, se vierähti ohi yhdessä hujauksessa. Meillä kävi yhtä lukuunottamatta joka päivä vieraita, oli nimittäin talvilomaviikko näillä main. Vaikkei meidän perhe lomalla ollutkaan, niin vähällä oli, jottei itsekin päästy lomatunnelmaan, kun niin monien ihanien lomalaisten kanssa aikaa vietimme.

Mukava viikko takana ja toinen mukava edessä, aurinkopäiviä luvassa nääs. Toivottavasti sinnekin!


perjantai 10. maaliskuuta 2017

Yksivuotias

Voi meidän vauvaa, jo yksivuotiasta. Jos vain voisin ajan pysäyttää, tekisin sen nyt, viimeistään. Oikeasti, miten sen kestää, kun niin kovaa vauhtia kasvavat? Jokainen, niin kuin tämä pienimmäinenkin. Mielelläni, niin kovin mielelläni pitäisin tuota kullanmurua vauvana vielä pitkään. Ja pidänkin. 

Mutta eihän hän rehellisesti sanottuna mitenkään kovin vauva enää ole, ei. Ei oikeastaan ollenkaan Hän on yksivuotias. Hän on taapero. Ja aivan selvä sellainen. Tepastelee menemään jo kuin vanha tekijä. Mikä totta totisesti on toisaalta nyt jo ihan hyvä juttu, nähkääs, housuja hän kerkesi kontata polvista rikki aivan liian monet minun makuuni.

Puhettakin hän jo jäljittelee, jonkin verran. Enimmäkseen se tietenkin on sitä heidän, yksivuotiaiden tä-tä-tä-pä-pä-pä-an-nan-na -kieltään, joka tarkoittaa milloin mitäkin
. Mutta kyllä hän jo joitakin selkeitä sanojakin toistelee. Ensimmäisenä tuli auto. Koska pitäähän se nyt joku tärkeysjärjestys olla niinku. Auton jälkeen tuli mamma. Ja olen minä välillä kuulevinani sieltä jotain äitityylisiä ääntelyitäkin. Niitä, jotka vielä ovat jokseenkin tulkinnanvaraisia, mutta kuitenkin riittävän selkeitä, jos niikseen tahtoo. Ja tahdonhan minä.


Kävelytaitoon palatakseni, sen hoksattuaan tämä mini oikein riemastui. Siitä nimittäin, että on kuin muutkin tämän talon asukkaat. Kaksijalkainen. Tomerana hän yrittää pysyä mukana toisten leikeissä ja muissa touhuissa. Isommatkin kelpuuttavat hänet usein hyvin mukaan. Tosiaan meillähän edelleenkin kilpaillaan siitä, kuka saa leikkiä pienimmän kanssa eniten,
 kuka olla lähimpänä häntä, kenen jutuille hän nauraa eniten ja...mistä nyt vain ikinä kilpailla voi. Eli kaikesta, kun kilpailun kohteena on pieni hurmuri. Kaikkien lemmikki.


Lemmikki, joka päättäväisenä tekee, niin kuin on nähnyt muidenkin tekevän. Varsin, sanoisinko omatoimisesti, hän muun muassa mukasytyttää takkaa. Noin miljoona kertaa päivässä (enkä koskaan liioittele niinku sitten). Kuskaa sinne kaikki pienenpienet puunroskat, tuohenpalat sun muut.
Hän on muuten mestari noita roskia bongailemaan! Viis veisaa kielloista, vaan tuosta noin vain määrätietoisena aukaisee luukut, ja työntää pesään haluamansa, eli sen puunroskan, kuinkas muutenkaan. Aika suloinen, etten sanoisi! (Toim.huom. silloin kun takassa on oikea tuli, häntä toki vahditaan silmä tarkkana, ettei pääse vahingossakaan loukkaamaan itseään.)


Aika suloista
 on myöskin löytää noita mustia nokisia sormenjälkiä joka paikasta. Että jepjep vaan. Nehän kun sitten vaativat hieman ronskimpaa jynssäämistä, irrotakseen. Ja kun toinen vain on niin päättäväinen, ja ikänsä mukaisesti varsin ehtiväinen, että on, no, jokaisessa mahdollisessa saumassa takan luona koluamassa. 


Olisi varmasti äidinkin vain parasta pyrkiä katsomaan mustia(kin) sormenjälkiä rakkaudella. Eikä se oikeasti ole edes kamalan vaikeaa, kun itse jälkien jättäjä on niin ihana ja pieni. Ja iloinen. Rakkauspakkaus.

Voi meidän vauvaa, jo yksivuotiasta. Jos vain voisin ajan pysäyttää, tekisin sen nyt. Vaan koska en siihen taida pystyä, niin räpsin sitten menemään kuvia kuvien perään. Ja kirjoitan, näitä juttuja. Jotta aina tarpeen tullen voin hetkeksi palata ajassa taakse päin.

Juuri nyt voin kaikkein eniten olla mahdollisimman paljon läsnä. Rakastaa ja hassutella. Pitää sylissä ja ihastella.



Kasva rauhassa pikkuinen. 
Olet niin kevyt olkaani vasten 
ja silti sydämeni kutistuu kokoon 
painosi alla. 
Miten osaisin oikeaan aikaan avata sylin 
sinun mennä 
kun nyt vain tahtoisin piilottaa sinut 
nahkani alle 
ja siellä suojella maailmalta. 
Kasva, pikkuinen 
mutta kasva rauhassa 
ja anna meille aikaa 
olla lähekkäin.

-tuntematon-




Paljon onnea, kaikkein pienin kullanmuru!

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Pahvitalon rakennuspäivä

Tänään oli pitkästä aikaa sellainen aamu, että kaikki ainekset epäonnistuneelle keskiviikolle oli hienosti kasassa jo ennen kukonlaulua. Minä mamma se nimittäin heräsin tähän päivään sillä lailla hyvissä ajoin, kello kaksi ja kolmekymmentä. Kyllä, siis aivan keskellä yötä. Kun puolen tunnin silittelyn jälkeen palasin lastenhuoneesta takaisin patjalle, (jonne olin aikaisemmin siirtynyt juurikin siitä syystä, ettei tarvisi valvoa) ja sain taas luvan nukkua, ei uni sitten enää tullutkaan silmään. Väsytti. Väsytti valtavasti. Mutta en nukahtanut. En. Vain. Yksinkertaisesti. Nukahtanut.

Enkä varsinkaan enää sen jälkeen, kun jääkaapille mennessäni vilkaisin kelloa, ja tajusin odottaneeni unta jo kaksi tuntia. Samalla tajusin myöskin, etten enää ehtisi nukahtamaan, ennen kuin ensimmäinen lapsista heräisi. Kaivauduin takaisin peiton alle yöpalani kanssa. Ja tirautin pari kyyneltä. Koska eihän tämä voi olla totta! Minä haluan nukkua! Kaikki tuntui aivan liian tutulta, kuopuksen raskausajalta, jolloin pari kuukautta kärsin vastaavanlaisesta unettomuudesta. (Sillä erotuksella, että nyt en odota vauvaa, kun joku sitä tässä yhteydessä luonnollisesti miettii.)

Taidan käydä hieman ylikierroksilla. Siksi onneksi ystäväni hoksautti melatoniinista, jolla edellisen unettomuuden kierteeni sain katkaistua, raskaudesta huolimatta. Tämä ei jää tähän. Tai pitäiskö paremminkin sanoa: Tämä jääköön tähän! En suostu siihen kierteeseen toistamiseen, sikäli mikäli se yhtään minusta itsestäni on kiinni. Siksipä kipaisen pikimmiten melatoniinipuotiin. Onpahan sitten kaapissa se kaikenvara.

Niin, piti siis kertomani siitä aamusta, jolloin tympeän päivän ainekset olivat kasassa kaikki. Jolloin aamukahvini ääressä mietin syntyjä syviä, muun muassa sitä, että väsyttää joo, ja tympäsee, joo, ja haluaisin vain nukkua! Mutta kun sehän ei nyt vain mitenkään ole mahdollista. Ja että oliskohan se sitten jotenkin mahdollista, että tästä päivästä tulisi ihan hyvä, vaikka väsyttääkin. K a m a l a s t i. Silloin muistin pahvilaatikot. Ne, mitkä posti eilen toi. Muistin myös sen lupauksen, kerätä noita pahveja talteen talon rakennusta varten.

Niin me sitten päätettiin heti aamulla yhdeksältä ryhtyä talonrakennuspuuhiin. Suomeksi sanottuna homma meni niin, että minä mamma hoidin tuon rakennusvaiheen, lasten hästätessä ympärillä. Voi kyllä he hästäsivätkin! Pari kertaa taisi siinä lipsahtaa, jotta viedäänkö nämä pahvit takaisin kaappiin vai... (jotenkin kummasti hermot ovat olleet pinnassa tänään.)

Kuin tilauksesta, kuinkas muutenkaan, pienin alkoi osoittaa väsymyksen merkkejä, joten kannoin hänet pinnasänkyynsä. Kaksivuotiaalle tökkäsin kouraan palan pahvia, lasten sakset ja värikyniä. Ja sain kuin sainkin askarrella rauhassa loppuun. Ne isommat kaksi viihtyivät vieressä katsomassa ja kannustamassa. Millon se on valmis, äiti, millon? Eivät tahtoneet pysyä housuissaan, sen verta innokkaina odottivat!

Kun mökki oli kasassa, aloitettiin maalausurakka. Sen saivatkin sitten hoitaa lapset alusta loppuun itse. Tai no, lopuksi kyllä hieman autoin vaikeimpien sisäseinien maalauksessa, heidän pyynnöstään. Mutta ulkokuoreen en puuttunut lainkaan. Maalaaminen veikin yllättävän pitkän tovin ja kaikki kolme jaksoivat keskittyä siihen hienosti. Innostuinpa siinä itsekin mökkiä sisustelemaan, matoilla ja verhoilla sun muilla.


Ei toki tuota tönöä kaupungin kauneimmaksi voi väittää. Mutta se ei nyt tässä olekaan tärkeintä. Vaan se, miten mukavaa meille kaikille oli irroittautua arkirutiineista ja vain heittäytyä askarteluprojektin pariin moneksi tunniksi. Unohtaa kaikki muu, ihan alkaen siitä sänkyjen petaamisesta, joka yleensä on minulle henkilökohtaisesti päivän ensimmäinen ja tärkein kotityö.

Sanotaan vaikka nyt näin kohteliaasti, että tämä oli tämmöinen harjoituskappale. Oman osuuteni suoritin sillä lailla hutaisemalla nopsasti vain ja sen kummemmin suunnittelematta. Senhän se on näköinenkin sitten. Vaan lapset ovat, kuten sanottua, aivan tohkeissaan jo tuostakin. Röpöstyksestä.

Idea itsessään on kyllä ehdottomasti kehityskelpoinen! Kenties seuraavalla kerralla tehdään hiukan isompi ja tukevampi ja katseenkestävämpi. Vaikkapa kaksikerroksinen talo. Ennen sitä voisin hommata kuumaliimaa, jolla saisi taattua kaikkien liitosten pitävyyden. Ja kivoja kuoseja, kuten vaikkapa lahjapapereita, tapetoimiseen. (Laatikosta löytyy tällä hetkellä vain tonttupaperia. En minä sitä, etteikö silläkin tapetoida voisi mutta tuota...)

Ja oikeasti, kohtahan nuo jo osaavat itse rakentaa omat mökkinsä alusta loppuun. Sitä odotellessa. Vaikkei tässä tämmöisessäkään nyt varsinaisesti mitään vikaa ole. Ja vaikka selvää on, että sitten tulevaisuudessa menetän hermoni noihin rakennelmiin ihan varmasti ja monta kertaa. Ne kun ovat niin massiivisia, että säilyttäminen ei oikein onnistu katseilta piilossa. Mutta silti, en jaksa olla niin tylsä äiti, etten anna lasteni toteuttaa luovuuttaan vain siksi, että siitä aiheutuu epäjärjestystä.

Päin vastoin! Taisin saada itsekin askartelukärpäsen pureman. Ihan varmasti meillä askarrellaan jatkossa vieläkin useammin koko sakin voimin. Mökkejä ja tönöjä ja linnoja ja kenties joskus jopa luksuspahvihuvilakin.