keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Pahvitalon rakennuspäivä

Tänään oli pitkästä aikaa sellainen aamu, että kaikki ainekset epäonnistuneelle keskiviikolle oli hienosti kasassa jo ennen kukonlaulua. Minä mamma se nimittäin heräsin tähän päivään sillä lailla hyvissä ajoin, kello kaksi ja kolmekymmentä. Kyllä, siis aivan keskellä yötä. Kun puolen tunnin silittelyn jälkeen palasin lastenhuoneesta takaisin patjalle, (jonne olin aikaisemmin siirtynyt juurikin siitä syystä, ettei tarvisi valvoa) ja sain taas luvan nukkua, ei uni sitten enää tullutkaan silmään. Väsytti. Väsytti valtavasti. Mutta en nukahtanut. En. Vain. Yksinkertaisesti. Nukahtanut.

Enkä varsinkaan enää sen jälkeen, kun jääkaapille mennessäni vilkaisin kelloa, ja tajusin odottaneeni unta jo kaksi tuntia. Samalla tajusin myöskin, etten enää ehtisi nukahtamaan, ennen kuin ensimmäinen lapsista heräisi. Kaivauduin takaisin peiton alle yöpalani kanssa. Ja tirautin pari kyyneltä. Koska eihän tämä voi olla totta! Minä haluan nukkua! Kaikki tuntui aivan liian tutulta, kuopuksen raskausajalta, jolloin pari kuukautta kärsin vastaavanlaisesta unettomuudesta. (Sillä erotuksella, että nyt en odota vauvaa, kun joku sitä tässä yhteydessä luonnollisesti miettii.)

Taidan käydä hieman ylikierroksilla. Siksi onneksi ystäväni hoksautti melatoniinista, jolla edellisen unettomuuden kierteeni sain katkaistua, raskaudesta huolimatta. Tämä ei jää tähän. Tai pitäiskö paremminkin sanoa: Tämä jääköön tähän! En suostu siihen kierteeseen toistamiseen, sikäli mikäli se yhtään minusta itsestäni on kiinni. Siksipä kipaisen pikimmiten melatoniinipuotiin. Onpahan sitten kaapissa se kaikenvara.

Niin, piti siis kertomani siitä aamusta, jolloin tympeän päivän ainekset olivat kasassa kaikki. Jolloin aamukahvini ääressä mietin syntyjä syviä, muun muassa sitä, että väsyttää joo, ja tympäsee, joo, ja haluaisin vain nukkua! Mutta kun sehän ei nyt vain mitenkään ole mahdollista. Ja että oliskohan se sitten jotenkin mahdollista, että tästä päivästä tulisi ihan hyvä, vaikka väsyttääkin. K a m a l a s t i. Silloin muistin pahvilaatikot. Ne, mitkä posti eilen toi. Muistin myös sen lupauksen, kerätä noita pahveja talteen talon rakennusta varten.

Niin me sitten päätettiin heti aamulla yhdeksältä ryhtyä talonrakennuspuuhiin. Suomeksi sanottuna homma meni niin, että minä mamma hoidin tuon rakennusvaiheen, lasten hästätessä ympärillä. Voi kyllä he hästäsivätkin! Pari kertaa taisi siinä lipsahtaa, jotta viedäänkö nämä pahvit takaisin kaappiin vai... (jotenkin kummasti hermot ovat olleet pinnassa tänään.)

Kuin tilauksesta, kuinkas muutenkaan, pienin alkoi osoittaa väsymyksen merkkejä, joten kannoin hänet pinnasänkyynsä. Kaksivuotiaalle tökkäsin kouraan palan pahvia, lasten sakset ja värikyniä. Ja sain kuin sainkin askarrella rauhassa loppuun. Ne isommat kaksi viihtyivät vieressä katsomassa ja kannustamassa. Millon se on valmis, äiti, millon? Eivät tahtoneet pysyä housuissaan, sen verta innokkaina odottivat!

Kun mökki oli kasassa, aloitettiin maalausurakka. Sen saivatkin sitten hoitaa lapset alusta loppuun itse. Tai no, lopuksi kyllä hieman autoin vaikeimpien sisäseinien maalauksessa, heidän pyynnöstään. Mutta ulkokuoreen en puuttunut lainkaan. Maalaaminen veikin yllättävän pitkän tovin ja kaikki kolme jaksoivat keskittyä siihen hienosti. Innostuinpa siinä itsekin mökkiä sisustelemaan, matoilla ja verhoilla sun muilla.


Ei toki tuota tönöä kaupungin kauneimmaksi voi väittää. Mutta se ei nyt tässä olekaan tärkeintä. Vaan se, miten mukavaa meille kaikille oli irroittautua arkirutiineista ja vain heittäytyä askarteluprojektin pariin moneksi tunniksi. Unohtaa kaikki muu, ihan alkaen siitä sänkyjen petaamisesta, joka yleensä on minulle henkilökohtaisesti päivän ensimmäinen ja tärkein kotityö.

Sanotaan vaikka nyt näin kohteliaasti, että tämä oli tämmöinen harjoituskappale. Oman osuuteni suoritin sillä lailla hutaisemalla nopsasti vain ja sen kummemmin suunnittelematta. Senhän se on näköinenkin sitten. Vaan lapset ovat, kuten sanottua, aivan tohkeissaan jo tuostakin. Röpöstyksestä.

Idea itsessään on kyllä ehdottomasti kehityskelpoinen! Kenties seuraavalla kerralla tehdään hiukan isompi ja tukevampi ja katseenkestävämpi. Vaikkapa kaksikerroksinen talo. Ennen sitä voisin hommata kuumaliimaa, jolla saisi taattua kaikkien liitosten pitävyyden. Ja kivoja kuoseja, kuten vaikkapa lahjapapereita, tapetoimiseen. (Laatikosta löytyy tällä hetkellä vain tonttupaperia. En minä sitä, etteikö silläkin tapetoida voisi mutta tuota...)

Ja oikeasti, kohtahan nuo jo osaavat itse rakentaa omat mökkinsä alusta loppuun. Sitä odotellessa. Vaikkei tässä tämmöisessäkään nyt varsinaisesti mitään vikaa ole. Ja vaikka selvää on, että sitten tulevaisuudessa menetän hermoni noihin rakennelmiin ihan varmasti ja monta kertaa. Ne kun ovat niin massiivisia, että säilyttäminen ei oikein onnistu katseilta piilossa. Mutta silti, en jaksa olla niin tylsä äiti, etten anna lasteni toteuttaa luovuuttaan vain siksi, että siitä aiheutuu epäjärjestystä.

Päin vastoin! Taisin saada itsekin askartelukärpäsen pureman. Ihan varmasti meillä askarrellaan jatkossa vieläkin useammin koko sakin voimin. Mökkejä ja tönöjä ja linnoja ja kenties joskus jopa luksuspahvihuvilakin.


3 kommenttia:

  1. Sinä se keksit tylsille päiville piristyksiä! :) tääläki niitä tarvis, mutta multa ei löydy mitään ideaa mitä näitten pienten kans vois tehä!!! :O no, isompi on vasta 1v7kk eli molemmat on niin pieniä että ei kovin kummosia osaakkaan tehä... Ja vauva nyt vaan on vauva, jos sille sattuu itku vaihe niin ei auta tönöjen rakentelut. ;) :D mutta nakkaappas joku idea mitä näin pienten kans vois tehä. ;)

    VastaaPoista
  2. Täällä sinulle olisi yksi kohtalotoveri, nimittäin herkkäuninen kotiäiti jolla on olemattomat taidot saada unta iltaisin. Usein viime aikoina olenkin surutta turvautunut tuohon mainitsemaasi melatoniiniin, jolloin aamulla herätessä olo on aivan ihmeellisen levännyt. Mutta se olo aamuisin valitettavasti yhä useammin on kylläkin se, etten ole varma olenko nukkunut juuri paria tuntia pidempää aikaa. Luultavasti käynkin jollain tavalla ylikierroksilla (miten sen ajatuksen juoksun yön tunteina saiskin katkaistua...) johon en ole tähän mennessä muuta luontaista lääkettä keksinyt kuin liikunta ja sauna ennen nukkumaanmenoa. Mutta ihanasti kirjoitat elämästänne, uskoisin meillä olevan luonteidenkin olevan aika samanlaisia. Oletan että olet hieman kärsimätön, et juurikaan tykkää puhua aamuisin ennen ensimmäistä aamukahvikupillistasi, kuitenkin lapsirakas ja positiivinen... :)

    T. Eräs toinen huonouninen 2-lapsen kotiäiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että. Mukava saada vertaistukea! Vaikka se huonounisuus sitten ei kyllä tosiaan mukavaa oo. Kuulostaa aivan liian tutulta. Mutta kiitos vinkistä, pitääpä tosiaan iteki kiinnittää huomiota, tuleeko uni paremmin liikunnan ja saunan päälle :)

      Aika nappiin osui luonnearvio :D toki minussa on muitakin puolia, mutta kyllä, allekirjoitan nuo yllämainitut!

      Toivotaan parempia unia! Kiitos kommentista! :)

      Poista

Ilahdun ja kauniisti kiitän kommentistasi!