torstai 20. huhtikuuta 2017

Kesäpihahaaveita

Sataa vettä. Hetki sitten pyrytti räntää ja nyt taas vettä. En ole epätoivoinen, vaikka siltä ehkä kuulostankin, koska ajatukset ehkä ovat jokseenkin epätoivoisesti kesässä juuri tällä hetkellä. Asiaa ei yhtään helpota se seikka, että Postin Pirkko kuskaa kesäpuutarha-ilmaisjakeluja ja mainoksia minkä kerkeää. Vaikka rehellisesti sanottuna, onneksi on mainokset edes, tämmöisenä sadepäivänä. Niitä lueskellessa on niin helppo unohtaa hetkeksi lumi ja kylmä ja haaveilla kesästä. 

Eihän haaveilu pahasta ole. Päinvastoin. Haaveilen ahkerasti siitä, että pääsis jo laittamaan tuota pihaa! Meillä on sen suhteen vaikka mitä suunnitelmia, tavallisten jokakesäisten pihatöiden lisäksi. Vaikka ne todellakin on tässä kohtaa vain suunnitelmia, jotka eivät välttämättä edes toteudu. Mutta jos haaveilu on kivaa, niin on suunnittelukin.

Ensinnäkin nurmikko kaipaa tekohengitystä. Paikoin se on oikein ihana ja pehmeä ja kaunis, paikoin taas ei melkein nurmikko laisinkaan. Lueskelin tänään päiväkahvipöydässä Bio-Aapista ja yritin kovasti painaa mieleeni nurmikon pelastamisen aakkosia. Josko tänä kesänä saataisiin siitä kaunis ja vihreä kauttaaltaan.


Toiseksi ne puut. Ne, mitkä piti istuttaa jo syksyllä. Mutta sitten tuli vesirokko, joka viipyi kuukauden, jonka jälkeen olikin jo otollinen istutusaika ohi. Nyt pähkäillään, mikä puu se olis sellainen helposti menestyvä ja kaunis, joka samalla antaisi vähän näkösuojaa niin kesällä kuin talvellakin.

Sitten olis aitaprojekti. Joka kuuluu niihin ei-välttämättä-toteutuviin, mutta josta kuitenkin haaveillaan. Tällä hetkellä tuossa tiehen rajoittuvalla tontin reunalla on aita, joka oletettavasti on saatu jostain facebookin roskalavalta, koska ei ole aivan samaa aikakautta talon kanssa. Ajaa asiansa toki, ja saa ollakin siinä niin kauan kunnes uusi saadaan tilalle. Mutta on kuitenkin aika epäesteettinen ja tosiaankin vain sillä yhdellä reunalla. Naapureiden pihoille nuo pienet siis pääsee karkaamaan tuosta noin vain, halutessaan. Jos aitaprojektiin lähdetään, niin taidetaan rajata sillä tästä syystä lähes koko tontti. Mutta saapa nähdä.

Kun olis vielä asfalttihaaveitakin. Ettei lasten tarvis joka kerta tielle lähteä, kun pyöräillä tahtovat. Kun se tie ei kuitenkaan lasten leikkipaikaksi ole tarkoitettu. Asfalttihaave taitaa siltikin siirtyä vuoden päähän, luulen niin. Koska ei yksi lompakko ikävä kyllä kaikkeen veny. Mutta katsotaan. Tai ainaski haaveillaan.

Terassikalusteetkin on suunnitteilla. Ja nuotiopaikka. Ne on just niitä töitä, mitä tuo metallimies saa tehdä, sitten kun saumaa löytyy. Että olishan näitä, projekteja. Mutta kivoja sellaisia. Toki tiedostetaan hyvin jo tässä vaiheessa, että kaikkea ei keretä yhtenä kesänä, eikä siksi edes yritetä. Mutta haaveillaan ja suunnitellaan, koska ei just nyt muitakaan harrastuksia oikein ole, heheh.

Tässä vaiheessa ei vielä olla päätetty, mitä toteutetaan tulevana kesänä ja mitä jätetään seuraavalle. Vaan eipä sen puoleen, että sillä kiire oliskaan. Kun tuo lumi. Otin oikein kuvan tästä ikkunanäkymästäni. Todisteeksi. Sitä nimittäin on. Pal-jon. Vaikkei se totuus varmaankaan kuvista niin välity, niin jotain kertonee kuitenkin.



Käytiin me ulkonakin tänään, mutta kovin pikaisesti, kun yhtäkkiä alkoi niin raju tuuli ja vesisade. Sellainen, että lapset alkoivat itkeä ja anella, että mennään äiti sisälle.  
Vaikka en ihan kamalasti vesisateesta perusta minäkään, niin tänään se tuntuu oikein hyvältä. 

Koska täällä pohjoisessa vettä sataa enemmän kesällä, kuin talvella.

Ja sehän ei voi tarkoittaa muuta kuin, että sieltä se kesä tulee. Ehkä vähän hitaasti. Mutta ihan varmasti.


Ps. Seuraavaksi lupaan y r i t t ä ä puhua jostakin muusta kuin säästä. En ole varma onnistuuko se, koska säästä on vain niin mukava puhua. Silti yritän.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Kevätkö se tuli takaisin

Voisko ihanammin aamu enää alkaa... tänään se alkoi auringolla nimittäin. Ilman varsinaista syytä. Vaikka onhan sitä syytä siinäkin, auringossa. Mutta ilman aurinkoa, jälkikasvuni puolesta, olisin saanut nukkua vielä tunnin.

Illalla olin varma, että aamusta tulee hankala. Sitä kun ehtii ihminen tottua näin monen vapaapäivän aikana siihen, että joko saa nukkua vaikka kolme-neljä tuntia pidempään kuin normaalisti (eli vaikka kymmeneen) tai että sitten, kun on sen toisen vuoro nukkua, niin kaikki vaan sujuu kuin rasvattu. Koska onhan sentään loma!
 Rasvattu voi tarkoittaa vaikka sitä, ettei pinna kiristy, vaikka eräs heistä huutoraivoaisi toisen pääsiäispäivän aamuna puoli seitsemästä puoli yhdeksään. Kyllä, kokonaista kaksi tuntia! Koska lapsetkin voivat herätä väärällä jalalla niinku. (Pienenä sivuhuomautuksena, että korvatulpat otin minä korvista vasta kiukun päätteeksi, silloin puoli yhdeksältä. Kröhöm.)


No mutta, arvon naiset ja herrat, meinasin eksyä aiheesta, olin väärässä! Ensimmäinen aamu pääsiäisvapaiden jälkeen ei ollut hankala ollenkaan. Vaikka jonku sekunnin ajan saattoikin pienesti tympäistä, kun kelloa vilkaisin. Että ihanko viis ja kakskymmentäneljä. Että onpa taas aika herätä, ihmisellä. Mutta sitten päätin olla tuijottamatta sitä kelloa ja nauttia rauhasta. Siitä ettei tarvi vielä nousta. Ja auringosta, joka tietää taas kevättä.

Pääsiäinen meillä meni mukavan rennosti, vaikka pientä epätoivoa säiden suhteen olikin alkuun havaittavissa. Perjantaina ja lauantaina oli talvi, niin kuin oli ollut ainakin koko edellisen viikon. Täällä pyrytti lunta aivan täydeltä taivaalta. Sunnuntaina oli sellainen kevättalven tapainen. Kylmä, mutta aurinko paistoi, ja terassilla tarkeni juoda kahvit palelematta, ilman hanskoja. Maanantaina oli sitten jo kevät, joskin hieman tuulinen sellainen. Terassikahvit juotiin takki auki ja tuulensuojassa tuli melkein kuuma.




Mutta tänään on oikeasti keväinen ilma, eikä edes tuule kovasti. Aurinko armas on paistanut ahkerasti ihan koko päivän pilvettömältä taivaalta. Tai vähän ehkä puolipilviseltä, mutta auringon eteen ei ole vielä pilven haituvaakaan eksynyt. Niin että aurinko, sulattaisitko nuo lumikinokset, kiitos! Ja aikaa nopsakkaan sitten. Että tuntuisi vielä enemmän oikealta keväältä.


Nimittäin, kun kalenteria katsoo, niin ei nuo ikkunasta näkyvät puolen metrin lumikinokset vain oikeasti ja yksinkertaisesti enää kuulu tänne!


Mutta nyt heräsi pienin muruseni. Taidankin laittaa samoin tein lapsille ruuat lautasille, jotta voisin heti sen perään painua seurueeni kanssa takaisin ulos aurinkoon. Vaikka uudelle kävelyretkelle, koska asfaltti sentääs on jo kuiva meidänkin perukoilla.




Ps. Tämä ei liity aiheeseen, mutta viimeistä edelliseen kylläkin: Niin että, mistä tietää, ettei meidän lasten kanssa ole lääkärissä tarvinut juuri käydä? No vaikka siitä, että tapaturman sattuessa me istutaan jonottamassa päivystyksessä tunteja, vaikka vakuutus! Voi hyvää päivää! Kun olisin muistanut, niin olisin vain varannut nelivuotiaalle ajan yksityiseltä puolelta ja hoitanut homman sujuvasti odottamatta ja jonottamatta.

Vaan mitäpä tuosta, kun kerran meni jo. Ja olihan meillä kaikesta huolimatta ihan mukava sairaalareissu. Jalkakin on parantunut siihen pisteeseen, että poika nilkuttaa kantapäähänsä tukien jo omin avuin menemään.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Maailmankirjat sekaisin (Arkipäiväkirja instagramissa)

Päätin siirtyä nykyaikaan, minäkin. Perustin blogilleni oman instagram-tilin. Ai miksikö? Kas minäpä kerron.

Syy numero yksi: Minulla olisi niin paljon ajatuksia, joita kovasti mielelläni kirjoittaisin ylös, mutta, kuten olen puhunutkin, blogille tuntuu löytyvän tällä hetkellä hyvin vähän aikaa. Kun olen tottunut kirjoittamaan tänne aika pitkiäkin tekstejä, sellaiset parin ajatuksen postaukset eivät vain jotenkin tunnu julkaisukelpoisilta - blogin puolella. Sen sijaan instagramissa, minun mielestäni, voi kuvan yhteyteen kirjoittaa sanan taikka kaksi, ja miksei pidemmästikin. Kaiken tämän tekee kuitenkin huomattavasti lyhyemmässä ajassa, kuin yhden blogikirjoituksen. Siis huomattavasti lyhyemmässä.

Syy numero kaksi: Tykkään kuvata. Päivät pitkät kuvailen menemään, milloin mitäkin. (Sillä kännykällä toki edelleen.) Eniten lapsia ja sisustukseen liittyviä asioita. Pieniä yksityiskohtia. Luontoa, kukkia, kaikkea omasta mielestäni kaunista. Vähiten kuitenkin itseäni ja miekkosta, niin kuin olette varmasti pistäneet jo tässä matkan aikana merkille. Koska kameran takana on vain niin paljon mukavampi olla. Kuulemma miekkosenkin mielestä.

Syy numero kolme: Kenties uskaltaudutte seuraamaan minua omilla kasvoillanne? Toisin sanoen saan vihdoin ja viimein tietää, ketä te ihanat ja uskolliset lukijani (Kiitos! tähän väliin.) oikein olette. Toivon, että uskallatte. Tai jos joku edes. Voi, se olis niin kiva!

Syy numero neljä: Olen kirjoittanut blogia kohta neljä vuotta. Ja tuntuu, että olen kirjoittanut kaikesta. Kaikesta. Ainakin kerran. Ja aika monesta asiasta useamminkin. Enkä yksinkertaisesti keksi niin kovinkaan helposti enää kirjoitettavaa.

Silti kuitenkin tahdon tätä jatkaa. Samalla tavalla epäsäännöllisesti ja harvakseltaan. Kirjoittaa, jos vain suinkin keksin jonkun aiheen. Toivon, että keksin. Huomaatte varmaan, jos en keksi, heheh. Ja jos muuten sinä keksit, niin kerro ihmeessä se minulle! Mistä haluaisit minun kirjoittavan?

Mutta takaisin aiheeseen. Niin että jo on aikoihin eletty, piti sanomani. Minä, joka niin visusti olen välttänyt mainostamasta itseäni ja blogiani kenellekään, mainostan tässä juuri parhaillani vasta äsken perustamaani instagram-tiliä. Tuntuu...oudolta. Mutta silti ihan kivalta.

Instagramista blogin voi tästä päivästä alkaen löytää nimellä @arkipaivakirja. Sinne tulen todennäköisesti latailemaan kuvia aikasta innokkaasti, blogin päivitystahtiin verrattuna. Ei siis muuta kuin tervetuloa seuraamaan, sikäli mikäli se sinusta hyvältä tuntuu! :)


keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Maailmankuvaa avartamassa

Käväistiin tuossa pari päivää sitten meidän nelivuotiaan kanssa pienimuotoinen sairaalareissu. Monen sattumuksen summana hän sai kaadettua jalkansa päälle tuon meidän ruokapöydän penkin. Joka on painava. Jalkapöytään levisi heti mustelma ja kunnon turvotus. Ja kun kylmä-koho-särkylääke-kombo ei rauhoittanut itkua ja kipua, lähdettiin päivystykseen tarkastamaan tilannetta.

Voi sitä ihmettelemisen määrää. Ensimmäiseen tuntiin (joka meni jonotellessa) tuo poika ei puhunut sanaakaan. Tuijotti ympärilleen silmät lautasen kokoisina ja kysyttäessä pienesti nyökkäili menemään. Jos ehti, siltä ihmettelemiseltä. Oli hällä tarkkailemista, päivystyksessä kun luonnollisestikin on porukkaa laidasta laitaan ja usein jokainen jollakin tavalla huonovointinen.

Jalan tutkimukset olivat tietenkin aivan oma lukunsa sitten. Ei niinkään minulle, vaikka pienen potilaani puolesta vähän jännitinkin. Mutta nelivuotiaalle, joka ei koskaan ollut vielä käynyt sairaalassa.

Heti jonottelun perään pikkupotilas pääsi pyörätuolikyydillä röntgeniin. Kerkesin siinä pitkän käytävän verran kertoilla, sen, mitä äkkiseltään mieleen tuli omasta kokemuksesta. Että siellä on sitten sellainen sänky, johon pääset makaamaan. Ja sitten sun päälle laitetaan sellainen painava vaate, ja jäät tosi pieneksi hetkeksi siihen sängylle yksin. Ja semmoinen iso kamera ottaa siitä jalasta kuvan ja vähän ehkä piippaa, mutta se ei satu. Ja sitten äiti tulee takaisin. Pikkuherra nyökkäsi ihan pienesti. Kuiskasi, että jännittää.

Kuvat saatiin hienosti otettua. Potilas oli ymmärrettävästi kovin vaisu, mutta reipas. Ihanan lämmin röntgenhoitaja antoi hänelle kaksi tarraa ja saatiinpa pikkuherran huulilla nähdä pieni hymykin. Loppuilta sitten odoteltiin radiologin vastausta, lasten odotusaulassa. Ja silloin minun pieni potilaani vapautui taas omaksi itsekseen.

Aloitti hän kysymystulvan. Miksi äiti täällä on näin paljon ovia? Miksi täällä pitää olla niin monta huonetta? Kenen huoneita ne on? Mitä niissä huoneissa tehdään?  Miksi täällä on hissi? Mitä tuon oven takana on? Mitä tuossa lukee? Mitä siinä vieressä? Miksi tuo itkee? Mikä tuo on? Entä mikä tuo on? Miksi noilla on tommoset vaatteet? Mihin nuo on menossa?

Tuleeko ne ihmiset täällä sairaalassa sairaaksi?

Kyllä oli äitimamman aivonystyrät sataprosenttisesti työllistettyinä. Noihin kysymyksiin kun ei vastailla puolihuolimattomasti kyllä-eitä. Vaan mikäpä siinä vastaillessa ja vastauksia miettiessä. Kun ei siinä odotellessa oikein muutakaan.

Neljän tunnin kuluttua startattiin auto takaisin kotia kohti. Takapenkillä nelivuotias murtuneen varpaansa kanssa jatkoi kyselytuntiaan. Etupenkillä äiti tsemppasi aivonystyröitään pysymään vastausvalmiudessa vielä puoliska tuntia. Vähän piti nimittäin tsempata jo siihen (nukkumaanmeno)aikaan illasta.

Sänkyyn peiteltiin pikkuherra kokemusta rikkaampana.

Tottahan kipu häntä harmittaa ja rajoittaa. Itkettääkin välillä. Eikä hän kävele omin avuin vähään aikaan ja yhdellä jalalla hyppiminenkin sattuu, ainakin vielä. Mutta onneksi voi vaikka edes kontata, tai sitten äiti tai iskä kantaa.

Tämä on elämää tämä. Vaikka pienen nelivuotiaani puolesta harmittaakin, niin jotenkin tuli kovasti kiitollinen olo siitä, että hänen sairaalaan tutustuminen tapahtui näinkin harmittomissa merkeissä. Ja että sieltä päästiin kotiin saman tien ja elämä jatkuu. Jalkakin paranee aikanaan.

Terveydestä kiitollinen.



perjantai 7. huhtikuuta 2017

Kevätmieltä ja kurakyllästymistä

Olen yrittänyt ymmärtää. Olla niin kuin en huomaisikaan. Hyväksyä. Ja sitten olla taas välittämättä. Ihan hyvin siinä ehkä onnistunutkin, tähän asti. Mutta nyt vähän kyllä meni hermot! (Eilen siis, kun tätä kirjoitin.) Tuli oikea äkkikyllästyminen tähän loputtomaan kuraan ja vaatteiden kuivattelemiseen. Ja siihen yököttävään kuraisten vaatteiden hajuun.

Nuo lapset ihan oikeasti ui tuolla pihalla! Aivan mielissään, totta ja tietysti . Ihan jokainen, pienimmästä lähtien. Onhan se nyt siistiä, hyvänen aika, kun on järviä ja lampia piha täynnä. Äitinki mielestä. Tavallaan. Enkä tavallaan haluisi lasten iloa pilata. Ja periaatteessa annankin lorkkia menemään ja pomppia lätäköissä, sopivissa määrin.

Mutta siinä vaiheessa kun kuravaatteista huolimatta sisälle tullessa on kaikki alimmaisetkin vaatteet litskamärkänä, niin on meikämamman ymmärrys ja hyväksyminen koetuksella.

Vaan minkäpä sille teet. Kun ei se hermoilu taida kuran määrää vähentää, niin varmastikin pakko vain kerätä taas seuraavaa ulkoilua varten asennetta ja ymmärrystä, ja olla niin kuin ei huomaisikaan. Keskittyä, mikäli mahdollista, ei-hermostuttaviin asioihin. Kuten vaikkapa aurinkoon ja lämpöön, silloin kun on aurinkoa ja lämpöä. Tai kuivaan asfalttiin. Lintujen lauluun. Tai vaikka perhosiin!

Meidän tallin edustalla lenteli tänään ihan oikea (kesä?)perhonen, vaikka piha on niitä järviä ja valtameriä lukuunottamatta vielä lumen peitossa. Kyllä tuntui hassulta! Ja keväältä. Siltä, että kesäkään ei voi oikeasti enää olla kovin kaukana. Voi, sitä ihanuutta odotellessa.

Meillä on jo nyt tuossa terassilla niin lämmin aurinkopäivisin, että tekisi mieli ottaa takki pois, vaikka mittari varjon puolella näyttää vasta viittä astetta plussaa. Välillä muuten otankin pois, sen takin. Suljen silmät ja annan auringon lämmittää kroppaa ja mieltä. Tuntuu aivan kesältä!

Sitten, aivan hetken päästä, avaan silmät huomatakseni, että kaksi kautta neljä ehtiväistä kirmailee menemään leikeissä ilman takkia, kolmas kiskoo vetskaria auki riisuutuakseen ja neljäskin on heittänyt piponsa maahan. Totean, jotta pidetäänpä vielä ne takit kuitenkin päällä. Äitikin. Ei anneta auringon huijata. Koska se mittari todellakin näyttää vasta viittä astetta plussaa.

Ollaan kyllä kurasta huolimatta nautittu keväästä ja auringosta ja terassista. Juotu terassin portailla istuen aamu- ja päiväkahveja, syöty pieniä välipaloja ja pidetty vesibreikkejä. Lapset on kyllä kertakaikkiaan ihanaa seuraa. Esimerkiksi siksi, kun jaksavat innostua niinkin tavallisesta asiasta, kuin vaikka vedestä, jos sen saa juoda ulkona. Niin, ja ilman hanskoja.

Eilen satoi vettä. Ja kaunistelemattomasti sanottuna, ulkona näytti kaikki aika rumalta. Päätettiin silti uhmata sääherraa ja lähteä pienelle happihyppelylle, etsimään pajunkissoja. Koska pitäähän se nyt ihmisellä jotain kaunistakin elämässä olla. Vesisateessakin. Paluumatkalla minä mamma keskitinkin sitten katseeni tiukasti niihin, pajunkissoihin. Etten keskittyisi vahingossa liikaa harmaaseen ankeuteen, jos kerran voi kauniiseenkin keskittyä.

Niinpä. Sitä opetellessa. Välillä hyvällä, välillä vähän huonommalla menestyksellä.

Mutta se on ihmiset perjantai taas! Ja aurinko paistaa, ja toisin kuin eilen, kurakin näyttää kauniilta. Täällä on tänään ahkeroitu koristeita pajunkissoihin, pääsiäisruohot ovat jo kasvaneet hyvään mittaan ja narsissikin keittiön pöydällä avannut ensimmäisen keltaisen kukkansa. Eteisessä odottaa ruukkuunlaittoa vielä muutama pääsiäiskukka.

Kevättä ilmassa, niin kuin mielessäkin! Koska totta toisen kerran, kevät on kuitenkin paljon enemmän ihanaa aikaa, kuin ankeaa kuraa.



keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Mistä on meidän päivät tehty

Kymmenistä haleista
naurun kikatuksesta
suukoista 
niin monista

Leikin äänistä
lapsen riemusta
oppimisen ilosta
ja onnistumisesta

Yksivuotiaan askelista
kaksivuotiaan askelista
kolmevuotiaan askelista
neljävuotiaan askelista

Iloisista
vilkkaista
uteliaista 
ja sukkelista

Auringon ihastelusta
lätäköissä hyppimisestä
muuttuvan luonnon
ihmettelemisestä

Miettivistä katseista
oivaltavista kysymyksistä
hassuista 
sanaväännöksistä

Pitkistä leikeistä
lauluhetkistä
satutuokioista
ja askartelusta

Ruuanlaitosta
tiskeistä
pyykeistä
ja epäjärjestyksestä

Reippaista hetkistä
väsyneistä hetkistä
härdellistä
ja harmonisesta rauhasta

Välillä 
joskus joka välissä
riitelystä
ja sopimisesta

Kiukusta
kireästä pinnasta
kyynelistä
ja lohduttamisesta

Sylittelystä
silittelystä
välittämisestä
ja rakkaudesta

Kaikkein eniten
rakkaudesta¨

Sen monenlaisista
muodoista

Hymystä
ja naurusta

Märistä pusuista
ja haleista

Kymmenistä

Niistä on meidän päivät tehty.