keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Opiskelijaminä ilmoittautuu

Vihdoinkin sai heittää toppatakit naulakkoon odottamaan syksyä ja talvea. Tai kesän kylmiä ilmoja, mutta ei jaksa miettiä niitä nyt. Koska just nyt on lämmin. Meilläpäin ei vielä sortseissa tarkene, tuuleskelee nääs. Mutta välillä on niinkin lämmintä ollunna, jotta on voitu olla vaikkapa koko päivä ilman pitkähihaista. Jipii, sanon mää! Ja terassilla auringossa, tuulensuojassa, on aika helle.

Hän, mamma, onkin nyt sitten juossut muksujen perässä. On nimittäin eri tavalla vahdittavaa heissä, kun vilistävät ympäri pihamaata aamusta iltaan. Sekin, että ruuan ajaksi heidät on saanut 
hetkeksi sisälle, on vaatinut välillä lahjomista. Onneks on lämmin, niin voi laiskana lahjoa varalta ja valmiiksi jätskillä, jota toki joka tapauksessa olisivat saaneet, hehe. Koska nyt otetaan kaikki ilo irti lämmöstä (ja jäätelöstä)! Siltä varalta, että kohta taas sataa lunta.


Vaan oli mulla ihan asiaakin. Nähkääs, blogissa tulee jonkin aikaa olemaan hiljaista tai ainakin huomattavasti hiljaisempaa. Elokuuhun asti, luulisin niin. Minä kun otin ja repäisin ja ilmoittauduin tuossa pari kuukautta sitten avoimen yliopiston opiskelijaksi.

Tähän asti olen pitänyt sitä sellaisena hyvänä harrastuksena. Rennosti. Leikkinyt opiskelijaa, silloin kun on huvittanut. Mutta nyt mun on varmaankin pakko ihan opiskelijoiden oikeasti ja tosissaan hoitaa tää homma loppuun. Ottaa sitä opiskelijaminää niskasta kiinni ja ryhtyä töihin. Ihan viimeistään nyt. 


Olen aina tykännyt käydä koulua. Olen aina tykännyt opiskella. Mutta olenpa myöskin aina ollut viimetipan ihminen näissä tämmöisissä. Se viimetippa alkaa taas sopivan uhkaavasti häämöttää. Sillä tavalla, että pitää melkein ressata. Että ehdinkö. Vaikka samalla tiedän ehtiväni. Varsinkin, kun pienesti ressaan.

Sen se vaatii, se ehtiminen, että tämä, nykyään aika vähäinen blogiin kulutettu aika(kin), on käytettävä kokonaisuudessaan aineistojen lukemiseen sekä tehtävien kirjoittamiseen. 

Että jos minusta ei kuulu, se johtuu siitä, että yritän olla ahkera. Ja jos minusta kuuluu, se johtuu taas siitä, että haluan välillä olla muutakin kuin ahkera. Eikö vaan ollutkin mukavan epäselvästi ilmaistu, kröhöm.

Pitemmittä puheitta, kiitos tähän astisesta! :) Toivon ihanaa kesää jokaiselle!







keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kanamunansärkijä

Väsyttää. Eihän se nyt uutta ole se. Normaalia pikemminkin. Nuo pienet murut... Flunssaa toisen perään ja sitten taas uutta flunssaa. Eikä siinä mitään, sekin on normaalia, mutta kun eivät nuku sitten! Yskivät ja valvovat ja valvottavat. Silti kyllä, olen oikein kovasti tyytyväinen siitä, että ollaan vältytty vatsataudeilta toistaiseksi. Että kuitenkin vain flunssaa.

Vaan nyt on niin isot silmäpussit jo, että ihan oikeasti ei tahdo tohtia kauppaankaan lähteä. Tottahan se on kuitenkin perheelle ruokaa (ja äiskälle selviytymiskarkkia) haettava, tohti taikka ei.

Niin minä sitten hain eilenkin. Koitin tuijottaa mukakeskittyneesti tuotteita (näkemättä niitä oikeasti väsymykseltäni, kröhöm) minimoidakseni sen mahdollisuuden, että muut kauppailijat huomaisivat silmäpussini. Ja pääsisivat ajattelemaan, että on siinäkin. Noin harmaa ja väsynyt, lieköhän edes peiliin katsonut. No vitsi vitsi. Vaikka saattoivat ne silti ajatella. Sama sille.

Hyvää meidän elämä oikeasti on. Ollaan ehkä väsyneitä, mutta todellakin nautitaan elämästä. Ja enimmäkseen koitetaan aktiivisesti unohtaa se väsymys. Koska ihan varmasti meilläkin joskus vielä nukutaan. Eläkkeellä esimerkiksi.

Kiitos lasten, iloa ja naurua riittää jokaiseen päivään. Eiliseenkin. Tulin kaupasta. Laskin kauppakassit lattialle. Kerkesin ottaa toisen kengän jalastani kun kuulin rasahduksen. Käänsin katseeni ja näin rasiallisen rikkoutuneita kanamunia. M a t o l l a. Voi rakas armas ja kallis yksivuotiaani! Siinä meni oikeasti vain sekunti! Korkeintaan puolikas toisesta päälle.

Siinä me sitten kanamunia, raakoja ja rikkoutuneita, keräilimmä miekkosen kanssa muina miehinä ja naisina. Että normi päivä. Koska se on oikeasti aika normi päivä. Vain silloin tällöin meillä kanamunat ehtivät kaikki kauppakassista jääkaappiin asti rikkoutumatta, jos lapset ovat hereillä. Eikä me koskaan opita! Niin ovat ehtiväisiä, itse kukin vuorollaan. Tällä hetkellä pienin.

Nelivuotias vahti vierestä siivoilujamme. Näytti miettivän jotain. Kohta kysyikin sitten, että äiti, ostitko sää niiltä kanoilta ne munat?


Ai että, mikä kysymys! Melkein tikahduin äänettömään nauruuni taas kerran. Hetken keräilin itseäni, ettei kysyjä vain vahingossa luulisi hänelle naurettavan. 

Aivan! Ajattelitko, että ne kanat on siellä kaupassa näitä munia myymässä? heitin takaisin.

Nyt oli nelivuotiaan vuoro nauraa kikattaa vastaukseksi. Sitten r
äkätimme ja kikatimme ja hohotimme hassulle mielikuvalle yhdessä, niin me siivoojat kuin yleisökin, johon nelivuotiaan lisäksi kuului kolmevuotias, kaksivuotias, ja kanamunansärkijä. Aivan mahasta otti.

Huippuja tyyppejä! Eiköhän se väsymyskin tästä vielä. Ja jos ei, niin on tämä vaan ehdottomasti kaiken väsymyksen arvoista. 




Mutta pee äs. Siitä en oo kyllä varma, onko HopLopit sun muut sen arvoisia, että flunssa. Jospa äitienpäivän lumisade oli tämän kesän viimeinen? Jäis ne pöpötki sinne. Pallomereen. Yh.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Hyvää äitienpäivää!



Kiitos elämästä, Äiti.
Pari riviä tein kirjaimia tänään.
Siinä kaikki. Olen onnellinen.

-Lauri Viita-

maanantai 8. toukokuuta 2017

Meidän kodinhoitohuone

Saanko esitellä: kodinhoitohuoneemme. Joka näyttää tältä vain kuvissa ja korkeintaan kerran viikossa. Tai jos jätetään sievisteleminen, niin kerta kuussa on totuudenmukaisempi. Enkä ole ihan varma onko sekään. No, joka tapauksessa, meillä on kodinhoitohuone, joka on kuvissa nätti ja jossa on mukavasti kaappi- ja pöytätilaa.


Tässä talossahan ei tunnetustikaan ole koskaan joka paikassa siistiä yhtä aikaa (eikä sitä kyllä meillä kukaan enää tavoittelekaan). Jos joskus onkin, se on poikkeuksellista. Silloin lapset joko nukkuvat tai ovat poissa kotoa. Tällä hetkellä meidän makuuhuone on ainoa sellainen paikka, jossa on enimmäkseen siistiä. Sen siisteydestä yritän olla tinkimättä, oman pääni takia. Kaikkialle muualle tuo jälkikasvu kuljettaa koko ajan kaikkea mahdollista, mikä nyt vain kuljetettavissa on.

Siistin makuuhuoneen täydellinen vastakohta on juuri tämä kodinhoitohuone. Oikea murheenkryyni. Se on tämän katon alla sellainen paikka, jossa ei yleensä ole ikinä siistiä. Hyvä jos edes siivouspäivänä. Tosi hyvä. Koska usein silloinkin aika tai siivousenergia loppuu just siinä kynnyksellä. Viimeistään, kun näkee massiivisen pyykkivuoren toisella pöydällä, epämääräisen tavarakasan toisella, ja lattialla, hiekan seassa, läjän kenkiä, hanskoja, pipoja, kaulahuiveja, takkeja, housuja ja kaikkea mahdollista, saattaapi mielen vallata ajatus, jotta antipa olla, sittenkin.



Semmoista minä usein mietin, että on se sitten mainio asia, että on tuollainen huone olemassa. Huone, jonka lattialle ulkovaatteet voi kätevästi riisua järjestelmälliseen (köhköh) valmiustilaan, odottamaan seuraavaa ulkoilua. Ja jossa on paljon pöytätilaa, jonne varastoida pyykkejä ja kaikkea mahdollista, pienempää ja isompaakin, epämääräistä ja määrittelemätöntä.

Sellaista, mikä pitää nostaa nopeasti pikkukätösten ulottumattomiin. Mikä on tiellä. Mikä on muuten vain väärässä paikassa. Mille ei just sillä hetkellä keksi järkevää paikkaa. Minkä paikalleenviemisiksi ei jaksa kävellä talon toiseen päähän, kun kodinhoitohuone on aika usein lähempänä. Mikä pitää saada mahdollisimman nopeasti pois silmistä, vaikkapa kahvin ajaksi.

Täydelliseltä näyttävässä elämässä kodinhoitohuone olis aina siisti. Pyykkikorit aina tyhjät, koska pyykit hyppisivät suorilta koneeseen likaannuttuaan. Ja narulle kuivumaan ja sieltä takaisin kaappeihin niin, että tuskin ehtisivät hipaistakaan kodinhoitohuoneen pöytätasoja, tietenkin reipas ja tehokas ja hymyilevä kodinhengetär välikätenä. T'äydelliseltä näyttävässä elämässä lapset laittaisivat ulkovaatteensa sisään tultua kiltisti ja mukisematta tismalleen oikealle paikalle. Pyytämättä. Ja iästä riippumatta. Hiekkaa ja kuraa ei koskaan olis lattioilla, koska täydelliseltä näyttävässä elämässä ei tunneta sellaisia ankeuksia. Ja ne lelut ja muut epämääräiset asiat, mitä on siellä täällä hujan hajan, hakeutuisivat kuin itsestään paikoillensa aina leikin päättyessä tai kaaoksen vallatessa. 

Sitten minä kuitenkin mietin, että onkohan sellaista elämää olemassakaan? Jos onkin, niin haluaisinko elää sellaista elämää? Ja kerta toisensa jälkeen olen tullut siihen tulokseen, etten minä haluaisi. Jos haluaisinkin, en ehtisi. Ja onneksi, sen olen huomannut, ne elämisen jäljet, jota kaaokseksi tässä blogissa usein kutsutaan, eivät ole este onnellisuudelle.

Tämän katon alla eletään meidän näköistä elämää. Sellaista, missä harvoin on täysin siistiä ja kodinhoitohuoneen normaalitila on kuin pommin räjäyttämä. Eihän se toki mikään ylpeilyn aihe ole. Mutta just nyt meille sopivin tapa elää. Koska jos käyttäisin kaiken aikani siivoamiseen (ja niin minä joutuisin tekemään, jos haluaisin joka paikan pitää siistinä aina), en ehtisi koskaan ajatella, haaveilla, taiteilla, ottaa kuvia, kirjoittaa, olla lasten kanssa, leikkiä, laulaa, kuunnella, jutella ja nauraa. Saatika sitten hetkeäkään istahtaa ja nauttia elämästä.

En minä silti sotkua rakasta. Enkä varsinkaan pyykkäämistä, missään muodossa. Vihaisin, jos en olisi opetellut sietämään. Joten älkäätte ihmetelkö, jos yhtäkkiä ilmoitan palkanneeni siivoojan. 

Ainakin kodinhoitohuoneeseen. 



torstai 4. toukokuuta 2017

Ajatustyötä

Haluatteko tietää, mitä meikämartta on täällä viime päivinä puuhaillut? Itse asiassa ajattelin kertoa, halusitte eli ette. Koska mulla on tässä parhaillaan ihan hirrrvee puheripuli. Olen ollut nyt kaksi päivää totaali-yh-mutsi, ja meillä on mennyt hyvin juu. Meillä on ollut mukavaa. Mutta on mulla välillä tylsääkin ollut. Voi että onkin! Juttuseurapulaa niin sanotusti.

Lapset leikkii välillä vähän liiankin hyvin. Minä sitten, kun en muutakaan keksi, kuljen perässä ja kuvaan menemään. No joopajoo. Teen minä paljon muutakin. Mutta sitäkin. No, onneksi nämä yh-päivät eivät ole normaalitila.


Ja mun piti kertoa, mitä olen puuhaillut. Ollaan elelty menemään aivan normaalia arkea. Mutta sen oman aikani olen käyttänyt viime aikoina erilailla kuin aikoihin. Monta vuotta olen jo mennyt samalla tutuksi, hyväksi ja turvalliseksi havaitulla kaavalla: Lasten päikkäriaikaan olen kaivanut tietokoneen esille ja kirjautunut Arkipäiväkirjaan. Aloittanut näppäimistön hakkaamisen. Nyt olen keskittynyt hiukan toisenlaisiin asioihin. Olen keskittynyt ajattelemiseen.

Jos mennään asia kerrallaan, niin aloitetaan tämänviikkoisesta. Nimittäin, olen kahlannut läpi melkein koko blogini. Tai en ihan kaikkea. Mutta niitä aivan ensimmäisiä tekstejä. Aivan erityisesti juuri niitä. Koska sattuneista syistä huomasin, etten muista pikkuneidin vauva-ajasta oikein mitään. Taisinpa olla hiukkasen väsyksissä silloin... Mutta nyt muistan. Esimerkiksi sen, että myöskin siihen aikaan elämässä oli paljon hyvää. (Tosin sitä en epäillytkään, en vain muistanut.) Ja sitten, kun siinä selaamisessa alkuun pääsin, niin huomasin kohta selanneeni ensimmäiset kaksi blogivuotta tuosta noin vain.

Ja niin. Tuota. Miten sen nyt nätisti sanoisi... Sanon vaikka että vähällä oli, jotten poistanut isoa osaa teksteistäni. Mutta sitten päätin hiukan kuitenkin harkita. Ja tulin siihen tulokseen, jotta haittaako se, jos kaikki kirjoitettu ei ole niin vimpan päälle ja täydellistä. Haittaako se, jos olen joskus kirjoittanut jostain, no, typeräntuntuisesta aiheesta. Eihän se mitään haittaa. Sitä vartenhan tämä blogi on aina ollut. Sitä, että saisin kirjoittaa. Ei sillä aiheella niin väliä.

Kun aloitin blogin, oli minulla ensimmäisenä ajatuksena saada kirjoittaa aikani kuluksi. Pääni tyhjentämiseksi. Siihen aikaan minulla ei vielä ollut juurikaan vertaistukea kavereistani, jos ei siskoani lasketa. Jos nykyisin on joskus tylsää, niin silloin se tylsyys oli normaalia joka päivä ainakin jossain vaiheessa (en tietenkään silti tarkoita ettei elämä olisi ollut myöskin hyvää ja iloista ja onnellista, ajoittaisen tylsyyden lisäksi). Blogiin kirjoitin sellaisia ajatuksia, mitä ehkä olisin jakanut äitikavereiden kanssa. Ja se ajoi asiansa paremmin kuin hyvin.

Toinen yhtä tärkeä ajatus silloin, aloittaessani, oli tallentaa erilaisia hetkiä, ajatuksia ja tuntemuksia arjesta. Niin, että niihin sitten joskus, vuosien päästä voisi palata. Nyt palasin ensimmäistä kertaa kunnolla. Oikein paneuduin. Luin ajatuksella. Ja voi että, ajattelin, miten hyvän päätöksen aikanaan tein, kun blogin aloitin!

Vaikka blogi kertookin vain hyvin hyvin pienen osan elämästämme, niin kuitenkin, kun niitä vanhoja juttuja lukee, pystyy ikäänkuin palaamaan ajassa taakse päin. Mieleen pulpahtelee koko ajan enemmän ja enemmän muistoja, hetkiä ja tunnelmia. Niitäkin, mitä on jäänyt blogin ulkopuolelle. Nyt muistan senkin, millaista elämä oli pikkuneidin vauva-aikaan, näin niinkuin esimerkiksi.

Niin, siinäpä pari sanaa tämän viikon ajatustyöstä.

Ja sitten asiasta säähän, vaikka lupasin kyllä puhua muustakin. Olkoon tämä vaikka loppuhuomautus: täällä on ollut tänään aivan mahtava, ensimmäistä kertaa oikeasti LÄMMIN kevätpäivä. On se vaan kertamakaikkiaan eri ulkoilla. Kun ei tarvi palella. Ja aurinko paistaa.

Tylsistä hetkistä huolimatta tänään oli hyvä päivä.