maanantai 8. toukokuuta 2017

Meidän kodinhoitohuone

Saanko esitellä: kodinhoitohuoneemme. Joka näyttää tältä vain kuvissa ja korkeintaan kerran viikossa. Tai jos jätetään sievisteleminen, niin kerta kuussa on totuudenmukaisempi. Enkä ole ihan varma onko sekään. No, joka tapauksessa, meillä on kodinhoitohuone, joka on kuvissa nätti ja jossa on mukavasti kaappi- ja pöytätilaa.


Tässä talossahan ei tunnetustikaan ole koskaan joka paikassa siistiä yhtä aikaa (eikä sitä kyllä meillä kukaan enää tavoittelekaan). Jos joskus onkin, se on poikkeuksellista. Silloin lapset joko nukkuvat tai ovat poissa kotoa. Tällä hetkellä meidän makuuhuone on ainoa sellainen paikka, jossa on enimmäkseen siistiä. Sen siisteydestä yritän olla tinkimättä, oman pääni takia. Kaikkialle muualle tuo jälkikasvu kuljettaa koko ajan kaikkea mahdollista, mikä nyt vain kuljetettavissa on.

Siistin makuuhuoneen täydellinen vastakohta on juuri tämä kodinhoitohuone. Oikea murheenkryyni. Se on tämän katon alla sellainen paikka, jossa ei yleensä ole ikinä siistiä. Hyvä jos edes siivouspäivänä. Tosi hyvä. Koska usein silloinkin aika tai siivousenergia loppuu just siinä kynnyksellä. Viimeistään, kun näkee massiivisen pyykkivuoren toisella pöydällä, epämääräisen tavarakasan toisella, ja lattialla, hiekan seassa, läjän kenkiä, hanskoja, pipoja, kaulahuiveja, takkeja, housuja ja kaikkea mahdollista, saattaapi mielen vallata ajatus, jotta antipa olla, sittenkin.



Semmoista minä usein mietin, että on se sitten mainio asia, että on tuollainen huone olemassa. Huone, jonka lattialle ulkovaatteet voi kätevästi riisua järjestelmälliseen (köhköh) valmiustilaan, odottamaan seuraavaa ulkoilua. Ja jossa on paljon pöytätilaa, jonne varastoida pyykkejä ja kaikkea mahdollista, pienempää ja isompaakin, epämääräistä ja määrittelemätöntä.

Sellaista, mikä pitää nostaa nopeasti pikkukätösten ulottumattomiin. Mikä on tiellä. Mikä on muuten vain väärässä paikassa. Mille ei just sillä hetkellä keksi järkevää paikkaa. Minkä paikalleenviemisiksi ei jaksa kävellä talon toiseen päähän, kun kodinhoitohuone on aika usein lähempänä. Mikä pitää saada mahdollisimman nopeasti pois silmistä, vaikkapa kahvin ajaksi.

Täydelliseltä näyttävässä elämässä kodinhoitohuone olis aina siisti. Pyykkikorit aina tyhjät, koska pyykit hyppisivät suorilta koneeseen likaannuttuaan. Ja narulle kuivumaan ja sieltä takaisin kaappeihin niin, että tuskin ehtisivät hipaistakaan kodinhoitohuoneen pöytätasoja, tietenkin reipas ja tehokas ja hymyilevä kodinhengetär välikätenä. T'äydelliseltä näyttävässä elämässä lapset laittaisivat ulkovaatteensa sisään tultua kiltisti ja mukisematta tismalleen oikealle paikalle. Pyytämättä. Ja iästä riippumatta. Hiekkaa ja kuraa ei koskaan olis lattioilla, koska täydelliseltä näyttävässä elämässä ei tunneta sellaisia ankeuksia. Ja ne lelut ja muut epämääräiset asiat, mitä on siellä täällä hujan hajan, hakeutuisivat kuin itsestään paikoillensa aina leikin päättyessä tai kaaoksen vallatessa. 

Sitten minä kuitenkin mietin, että onkohan sellaista elämää olemassakaan? Jos onkin, niin haluaisinko elää sellaista elämää? Ja kerta toisensa jälkeen olen tullut siihen tulokseen, etten minä haluaisi. Jos haluaisinkin, en ehtisi. Ja onneksi, sen olen huomannut, ne elämisen jäljet, jota kaaokseksi tässä blogissa usein kutsutaan, eivät ole este onnellisuudelle.

Tämän katon alla eletään meidän näköistä elämää. Sellaista, missä harvoin on täysin siistiä ja kodinhoitohuoneen normaalitila on kuin pommin räjäyttämä. Eihän se toki mikään ylpeilyn aihe ole. Mutta just nyt meille sopivin tapa elää. Koska jos käyttäisin kaiken aikani siivoamiseen (ja niin minä joutuisin tekemään, jos haluaisin joka paikan pitää siistinä aina), en ehtisi koskaan ajatella, haaveilla, taiteilla, ottaa kuvia, kirjoittaa, olla lasten kanssa, leikkiä, laulaa, kuunnella, jutella ja nauraa. Saatika sitten hetkeäkään istahtaa ja nauttia elämästä.

En minä silti sotkua rakasta. Enkä varsinkaan pyykkäämistä, missään muodossa. Vihaisin, jos en olisi opetellut sietämään. Joten älkäätte ihmetelkö, jos yhtäkkiä ilmoitan palkanneeni siivoojan. 

Ainakin kodinhoitohuoneeseen. 



4 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus! Täydellistä elämää ei taida olla olemassakaan, mutta tyytyväinen voi olla vaikkapa siihen, että kodissa on kodinhoitohuone vaikka edes se sotkuinen. Tasapainottelen itsekin siisteyden kaipuun ja niuhottamisen välillä. En tosiaan viihdy sotkussa, mutta toisaalta en halua käyttää kaikkea mahdollista aikaa siivoamiseen ja järjestelyyn, koska sehän on ihan loputon työmaa ainakin lapsiperheessä. Kaipa valitsen sen, että siedän vähän sotkua kuin elän elämäänk vanne päätä kiristäen lasteni lapsuuden ajan. Ja muuten, meilläkin on ihan kamalan sotkuinen kodinhoitohuone ainakin 29 päivää kuukaudessa. Onneksi oven saa kiinni ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) ja hyvä kommentti myöskin, allekirjoitan! Ehkä sitä jotenkin aikaisemmin ajatteli, että kodinhoitohuone tietenkin pysyy siistinä, jos on käytännöllinen ja tilava ja niin pois päin. Sillon en vielä omistanut kodinhoitohuonetta :D Nyt tiedän, etten riitä ihan kaikkeen. Jos pidän kodinhoitohuonetta jatkuvasti tiptop-kunnossa, niin se pomminräjäyttämä valtaa sitten koko muun talon. Mielummin näin päin, koska sen oven tosiaankin saa kiinni! :D

      Poista
  2. Ai että on lohdullista kuulla, että jollakin muullakin. Kodari on meilläkin se murheenkryyni. Sitä on turha siivota, koska seuraavana päivänä itkettää. En käsitä, miten se on mahdollistakaan. Meillä on kohtalaisen hyvin naulakoita, kenkätelinettä, koreja ja vaikka minkälaista systeemiä, mutta silti kaikki on pitkinpoikin lattioita ja pöytiä. Kerran sattui niin, että olin edellisenä päivänä siivonnut sen ja aamupäivällä sain kaksi äitiystävää kahviseuraksi. Ällistelivät siinä kahvipöydässä (mistä on suora näköyhteys kodariin, toki oven saa kiinni aina vieraiden tullessa) että miten kummassa saan pidettyä kodarin siinä kunnossa. Ei meinannut tulla naurusta loppua. Lupasin lähettää kuvan seuraavana päivänä, jos on vielä yhtä siisti. Ei ollut.
    Ja eikä se ole edes ainoa paikka meidän talossa, missä on aina kaaos.. Koska meillä on ihan erikseen huone sellaiselle ryönälle, mille ei oikein ole omaa paikkaa, tai mikä ei mahdu vaatehuoneeseen. Vaikka meillä on nyt valtavan kokoinen (entiseen verrattuna) uusi vaatehuonekin yläkerrassa, mutta kun ei ole puolessa vuodessa ehditty kuin vähän aloittaa raivausoperaatiota alakerran törkyhuoneessa ja vaatehuoneessa. Ehkä kesällä...
    Niin paljon kuin se joskus (aika monesti) ärsyttääkin, kun kiireellä johonkin lähtiessä ei löydy kengille paria tai hanskoja tai mitä milloinkin, niin siltikään en jaksa kuluttaa kaikkia voimavaroja siihen, että kodarissa olisi aina siistiä.
    "Siisti koti - hukattu elämä." Sillä minä lohduttaudun. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahah, en selvästikään ole asian kanssa aivan yksin. :D Joku varmasti kutsuu tätä laiskuudeksi. Minä kutsun mielummin priorisoimiseksi. En halua unohtaa itseäni kokonaan, enkä lapsia myöskään. Meillä noiden pienten kans kotitöiden tekeminen on todella haaste, niin sitten pitää vaan hyväksyä, että kaikkeen ei just nyt riitä. Ja että vaikka se monesti ärsyttääkin, niin silti sillä ei oo oikeasti onnellisuuden kannalta mitään merkitystä, jos joka paikka ei koko ajan kiillä. Ei oo pinnakaan kireällä, olen huomannut, ku luopuu siitä ajatuksesta, että pitäis olla aina siistiä. Ei pidä. Mutta rakastan siisteyttä! Ja nykyään nautin siitä sunnuntaisin.<3

      Poista

Ilahdun ja kauniisti kiitän kommentistasi!